Pääkirjoitus 2 | 2015

Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä tammikuussa professori Craig A. Evans valotti kuulijoille Yhdysvalloissa käytävää kiistaa Raamatusta ja teologiasta. Evans on tullut kuuluisaksi esimerkiksi siitä, että hän on käynyt lukuisia julkisia debatteja kohua herättäneen tutkijan Bart Ehrmanin kanssa niin televisiossa kuin luentosaleissa. Ehrman esittää kirjoissaan, että meillä ei ole enää oikeaa kuvaa kristinuskon alkuvaiheista. Hän väittää tekstien olevan vääristeltyjä ja todellisen historian näyttävän aivan muulta kuin läntisen kristikunnan oppi antaisi ymmärtää.

Ehrmanin mukaan ensimmäinen kristikunta oli täynnä keskenään kilpailevia ryhmiä, joista jokainen kuvitteli olevansa oikeaoppinen. Hän ei puhu edes yhdestä kristinuskosta, vaan käyttää monikkoa ”kristinuskot”. Nykyisellä kristinuskon muodolla, olipa se katolinen tai protestanttinen, ei siten ole Ehrmanin mielestä erityistä perustetta opilleen.

Tällaiset väitteet ovat suomalaisille tuttuja professori Heikki Räisäsen teeseistä. Hän on esitellyt niitä Suomessa vuosikymmenten ajan. Opillista yhtenäisyyttä ei kummankaan mielestä ole koskaan ollut. On vain hajaannus, jota tutkijat kuvittelevat voivansa todentaa varhaisten tekstien avulla. Se ei tosin onnistu aivan helposti. Molempien väkevimmät perusteet löytyvät gnostilaisuudesta, joka todella näyttää aivan erilaiselta kuin lännen ”paavalilainen” kristinusko. Tilanteessa on vain yksi ongelma: gnostilaisuus on sata vuotta myöhäisempi ilmiö kuin varhainen kristinusko.

Näiden tutkijoiden mukaan mistään ei löydy varmuutta sille, että kristinusko olisi Jumalan Pojan syntiuhriin ja kuolleista herättämiseen perustuva pelastususkonto. Aidon kristityn ei tarvitse uskoa Jeesuksen jumaluuteen tai ikuiseen elämään. Koska oikeaa oppia ei ole, ei voi puhua harhaopistakaan.

Teologian kokonaisuutta ajatellen väitteet eivät jää tähän. Nämä tutkijat määrittelevät kaikki opinkohdat perinteestä poiketen. Koska lankeemusta ei ole tapahtunut, syntiä ei maailmassa ole. Ja koska syntiä ei ole, ei tarvita myöskään sovitusta. Sitä tosin ei voisi ollakaan, koska Jeesusta ei pidetä neitseestä syntyneenä Jumalan Poikana, joka olisi kärsinyt syntien ansaitseman rangaistuksen. Tuomiota ei tarvitse pelätä, koska elämä päättyy lopullisesti kuolemaan.

Raamattukeskustelu on sekä Suomessa että Yhdysvalloissa päätynyt äärimmäiselle rajalle. Meillä löytyy kirkon sisältäkin monia teologeja, jotka ajattelevat samoin. Vaikka jotkut tuolla tavoin ajattelevat ihmiset nimittävät vielä itseään ”kulttuurikristityiksi” – uusi termi on mediassa otettu näyttävästi käyttöön tänä talvena – he eivät edusta kristinuskoa. Näemme nyt vastakkain kaksi erilaista uskontoa.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suurin kriisi ei ole kirkosta eroaminen eikä homoliikkeen painostus epäraamatullisen avioliittokäsityksen läpi ajamiseksi kirkossa. Kirkon suurin kriisi on siinä, että kirkko itse muuttuu pakanalliseksi. Jälkikristillisyyden paineissa osa teologeista – jopa kirkon johdossa – omaksuu ”kulttuurikristityn” identiteetin. Sitä ei paljasteta harhaopiksi eikä sitä vastusteta Kristuksen armolliseen evankeliumiin vedoten, vaan se hyväksytään hiljaisella tyytyväisyydellä. Elävälle kirkolle tämä on kuolemanvakava asia.

• Timo Eskola