Pääkirjoitus 4 | 2015

Uskontojen vaikea kohtaaminen tässä globaalissa maailmassamme on kuluneenkin talven aikana synnyttänyt tai syventänyt monia konflikteja eri maissa. Näkyvimpiin tapahtumiin liittyy väkivaltaa ja suoranaista terroria. Näiden otsikoiden varjoon jää toinen, aivan eri suunnassa kulkeva keskustelu, jossa pohditaan uskontojen erityislaatuisuutta ja mahdollista yhtenäisyyttä. Poliittisen keskustelun ohella onkin syytä paneutua myös ajankohtaiseen uskontokeskusteluun: onko meillä periaatteessa sama Jumala toisten uskontojen kanssa?

Aihe nousi suorastaan provokatorisesti esille kevään Kirkkopäivien paneelissa. Uskontopaneelin osallistujista suuri osa julisti läheistä yhteyttä islamin ja jopa hindulaisuuden kanssa. Rajat uskontojen väliltä tuntuivat hävinneen. Kirkon korkeinta johtoa myöten viesti oli yksiselitteinen: meillä on sama Jumala kuin toisilla. Siksi ainoa mielekäs tavoite on rauhanomainen rinnakkaiselo.

Syyt tällaiseen uskontopluralismiin ovat Perustan lukijoille ilmeisesti varsin selviä. Keskeinen peruste uskontorajojen poistamiseen löytyy kristinuskon sisällöllisestä hajoamisesta. Vaikka olemme viime vuosina tottuneet enemmän keskusteluun arvoliberalismista, myös oppiliberalismilla on Suomessa pitkä historia. Teologinen radikalismi, niin kutsuttu järkeisusko, on riisunut kristinuskosta ja Raamatusta pois järkeä loukkaavia opetuksia, kuten synnin ja armon sekä Kristuksen sovituskuoleman syntien edestä. Kristinuskon ainutlaatuisuus on alkanut hälvetä.

Vaikka tuntuu suorastaan hieman banaalilta kirjoittaa tämä sama huomio vuodesta toiseen esille, se on tilannekuvauksena epäämätön. Saman kaltaisia näkökulmia ovat nostaneet keskusteluun esimerkiksi Milbank ystävineen Britanniassa, kirjoittajat Evansista Carsoniin Yhdysvalloissa ja luterilaisuudesta paenneet teologit katolilaisella First Things -sivustolla internetissä.

Suomessa näistä väitteistä on kiistelty kyllästymiseen asti. Ne ovat perinteisesti lähteneet raamatuntutkijoiden eli eksegeettien kynästä, vaikka tilanne nyt onkin muuttunut. Raamattu on kadonnut, ja tutkijat ovat lisäksi usein luopuneet Jeesuksen jumaluudesta ja kolminaisuusopista. Etenkin teologian opiskelijoille tällaiset keskustelut ovat perin tuttuja opiskeluajoilta ja pakollisista oppikirjoista. Ei ihme, että käsitys kristinuskosta pelastususkontona vähitellen katoaa.

Nykyinen keskustelu on toisenlainen. Sitä käyvät uskontojen tuntijat, lähetysteologit ja jopa eräät kirkkkomme piispat. Vaikka raamatuntutkijoihin ei enää viitata, uudet keskustelijat näyttävät tekevän vanhoista väitteistä uusia johtopäätöksiä. Jos Raamattu ei ole enää ratkaiseva, kristinuskolla ei ole ehdottomia oppeja. Jeesuksen ainutlaatuisuus ei heidän mielestään erota kristinuskoa muista uskonnoista. Toisaalta kolminaisuusopista luopuminen johtaa uuteen käsitykseen uskontojen samankaltaisuudesta.

Mutta eihän meillä ole sama Jumala. Kysykää muslimeilta. He eivät missään nimessä hyväksy Kristuksen jumaluutta eivätkä kolminaisuusoppia. Hindujen jälleensyntymisketjua valvovaan tuhatpäiseen jumalpanteoniin ei Raamatun näkemystä kannata edes alkaa verrata. Hölmöä mikä hölmöä. Uskontojen samasta jumaluudesta puhuvat ihmiset eivät ole kristillisiä teologeja, vaan uskontonsa romuttaneita fatalistisia materialisteja. Heille uskonnot näyttävät saman kaltaisilta, koska millään uskonnolla tai jumaluudella ei perimmältään ole sisältöä, substanssia.

Uskontokeskustelun suurin ongelma on siinä, että taju uskonnosta on kadonnut. Elämme samanlaisessa kriisissä kuin tanskalaiset pilakuvakohun aikaan. Länsimaiset keskustelijat kuvittelevat, että uskonnot ovat vain osa kulttuuria, täynnä vaihtuvia mielipiteitä. Siksi valistuneet uskontokriitikot esiintyvät uskontojen yläpuolella hääräävinä oppimestareina, jotka pitävät tehtävänään jännitteiden ratkaisemista kaiken suhteellisuuden paljastamisella. Ja samasta syystä he puskevat kerta toisensa jälkeen päänsä seinään – nyt myös sakastin ovipieleen.

Miksi tämä kiista sitten on tärkeä? Toiset uskonnot eivät pelasta. Raamatun mukaan ne ovat pelkkiä ihmisoppeja, jotka eivät voi vapauttaa ketään synnin vallasta. Pyhän Jumalan edessä ihmisiä odottaa vain tuomio – ellei evankeliumi pääse tuomaan vapautusta. Kristuksen kirkko ei häpeä Vapahtajaa. Sen sijaan tosi kirkko julistaa Herran sovintokuolemaa, kunnes hän tulee.

Yhden uskonnon kohdalla kysymys siitä, onko meillä sama Jumala, on kuitenkin aiheellinen. Juutalaisen uskonnon Jahve on Jeesuksen Kristuksen Isä. Siksi tässä numerossa käsitellään messiaanista juutalaisuutta, sitä juutalaisuutta, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, vanhan liiton Messiaaksi. Olennaisena vedenjakajana on Jeesuksen lause: Jolla ei ole Poikaa, ei ole myöskään Isää.

• Timo Eskola