Perusta 5 | 2017

Teologian maisteri Ville Kettunen esittelee esikoislestadiolaisuutta ja liikkeen viimeaikaisia vaiheita, joissa sakramenttien toimittamisen ottaminen liikkeen omiin käsiin on koetellut liikkeen yhtenäisyyttä.

Johdanto

Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa on ravistellut vuonna 2016 Esikoislestadiolaiset ry:n toteuttama ns. sakramenttiseparatismi. Liike on ottanut sakramenttien toimittamisen omiin käsiinsä, niin että sen rukoushuoneissa kasteen ja ehtoollisen toimittavat liikkeen omat seurapuhujat[1] ilman kirkon lupaa. Jokaisella paikkakunnalla on omat saarnaajat, jotka hoitavat hengellisiä tehtäviä oman ansiotyönsä ohella. Eri paikkakunnilla järjestetään valtakunnallisia tapahtumia, suuria seuroja, joissa puhujantehtävissä palvelevat ns. lähetysmiehet. Lähetysmiehet ovat johtavia saarnaajia, jotka kiertävät muilla paikkakunnilla pitämässä suuria seuroja. Hengellinen johto keskittyy epäviralliseen organisaatioon kuuluvalle saarnaajainkokoukselle ja lähetysmiesten kokoukselle. Näiden palvelutehtävien lisäksi on ollut esillä ns. Ruotsin Lapin vanhimmat. On keskusteltu siitä, missä määrin he ovat ajaneet Ruotsin Lapista käsin sakramenttiseparatismin toteuttamista Suomessa.

Keitä ovat ”Lapin vanhimmat”?

Esikoislestadiolaisuuden selvimmin erottuva piirre on liikkeen syntysijoilla Ruotsin Lapissa sijaitseva ”äitiseurakunta” ja sen johtavat saarnaajat eli ns. Lapin vanhimmat ja heidän asemansa kokonaisorganisaatiossa. Tämä organisaatio on samanaikaisesti täysin epävirallinen ja toisaalta kiinteäksi kehittynyt. Yleisen käsityksen mukaan kunakin aikana ylin johtajuus on keskittynyt yhdelle saarnaajalle, mutta todellisuudessa johto on kollektiivinen. ”Lapin vanhimmilta” on kysytty neuvoa mm. äänestyskäyttäytymisessä ja lähetystoimen suhteen. Tämä organisaatio toimii Ruotsin Lapin säännöllisten kokousten ja niiden yhteydessä päätettä- vien lähetysmatkojen välityksellä. Näistä tärkein kokous on Jellivaaran jouluseurat, joihin osallistuu sekä valittuina että yksityisinä saarnaajia, jotka vievät informaatiota molempiin suuntiin. Tämän lisäksi vaihdetaan säännöllisesti kirjetervehdyksiä, joita kutsutaan lähetyskirjeiksi. Ruotsin Lapista ”vanhimmat” tekevät lähetysmatkoja Ruotsin Lapin ulkopuolella. Tätä käytäntöä kutsutaan ”Lapin lähetykseksi”. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkoivat lähetysmatkat Amerikkaan ja Itä- ja Länsi-Norjan lähetysmatkat säännöllistyivät.[2]

Esikoislestadiolaisuuden alkuaikojen voimahahmo, Jellivaarassa asunut saarnaaja Joonas Purnu (1829–1902) oli ollut mukana lestadiolaisessa herätysliikkeessä jo alkuvaiheista lähtien. 1900-luvun suuren hajaannuksen jälkeen Purnulla oli itseoikeutettu asema ”länsiläisten” johtajana ja hänellä oli kiistaton auktoriteetti muotoutuneessa esikoislestadiolaisuudessa. Esikoislestadiolaisuudelle sen alkuaikoina oli tärkeä väite, että Raattamaa olisi vuonna 1897 siirtänyt selvin sanoin ja kätten päälle panemisen kautta ”vanhimman” aseman, hallituksen ja huolenpidon kaikista seurakunnista Purnulle. Purnu esitti voimakasta kritiikkiä valtiokirkkoa ja papistoa kohtaan erityisesti 1890-luvulla. Tämän kirkkokritiikkinsä Purnu jätti esikoislestadiolaisuuteen perinnöksi. Purnu arvosteli voimakkaasti ajatusta pappien kouluttamisesta; hänen mukaansa apostolit eivät saaneet teologista koulutusta. Purnun kritiikin kohteeksi joutuivat myös lestadiolaiset papit. Huolimatta Purnun kritiikistä hänen suhteensa valtionkirkkoon ei ollut yksiselitteinen. Hän oli allekirjoittamassa Lannavaaran saarnaajien kokouksen päätöstä, jossa vakuuteltiin halukkuutta pysyä luterilaisen kirkon yhteydessä ja käyttää sen sakramentteja, niin kauan kuin lestadiolaisille jaetaan sanaa ja sakramentteja. Lisäksi vakuuteltiin pitää luterilaista oppia Raamatun mukaisena sekä olla kiitollinen Jumalalle ”kristillisestä esivallasta”, ”ulkoisesta jumalanpalveluksesta” ja puhtaan opin säilyttämisestä.

Amerikan vapaakirkollinen lestadiolaisuus sakramenttiseparatismin mallina

Pohjoismaiden nykyisten esikoislestadiolaisten malli maallikkosaarnaajien johtamista seurakunnista ja omista sakramenteista tulee Pohjois-Amerikasta, jossa lestadiolaisuus on paikallisista olosuhteista ja historiallisista syistä johtuen vapaakirkollista. Amerikassa ei ole valtionkirkkoa, eikä virallista valtion uskontoa. Lestadiolaisuus tuli Amerikkaan 1800-luvulla siirtolaisten mukana. Pohjoismaissa lestadiolaisuus on toiminut valtion- ja kansankirkkojen sisällä. Alkuun Amerikassa lestadiolaiset pyrkivät toimimaan tämän käytännön ja perinteen mukaisesti pohjoismaisten valtiokirkkojen paikallisen ”vastineen” yhteydessä, vaikka Amerikassa tätä mallia ei olisi tarvinnut noudattaa. Paikallinen laki mahdollisti lestadiolaiset vapaaseurakunnat. Yhteentörmäykset paikallisen luterilaisen kirkon kanssa johtivat siihen, että Pohjoismaista tullut herätysliike toimi Amerikassa vapaaseurakuntina jo 1800-luvulla.[3] Lestadiolaisia vapaakirkkoja on Amerikassa useita. Esikoislestadiolaisten sisarkirkko on The Old Apostolic Lutheran Church of America eli Amerikan vanha apostolis-luterilainen kirkko (OALC). Kirkon saarnaajilla ei ole pappiskoulutusta eikä heitä ole vihitty tai siunattu virkaan. Nuoremmille saarnaajille on jonkinlainen perehdytysmenettely. Heidät asetetaan ensin ”lukijoiksi”, jonka jälkeen he harjoittelevat kokeneempien saarnaajien alaisuudessa, kunnes heistä tulee varsinaisia saarnaajia. Yhdessä seurakunnassa on useita saarnaajia ja he hoitavat seurakuntaa palkkatyönsä ja perhe-elämänsä ohessa saamatta palkkaa seurakuntatyöstään. OALC on Pohjois-Amerikan suurin lestadiolainen vapaakirkko, siinä on noin 10 000 jäsentä. Sakramenttiseparatismin myötä Amerikan vapaakirkollinen lestadiolaisuus on tuotu Pohjoismaiden olosuhteisiin, jossa lestadiolainen perinne ja käytäntö on ollut toinen. Ruotsin esikoislestadiolaiset ottivat sakramentit omiin käsiin jouluna 2000. Norjan esikoislestadiolaisten maallikkosaarnaajat toimittavat itse kasteen ja ehtoollisen, ja samoin toimivat monet sisälähetysjärjestöt Norjassa. Suomessa omien ehtoollisten vietto alkoi vuoden 2015 lopussa ja alkuvuonna 2016 useilla paikkakunnilla toteutettiin saarnaajien suorittamat kasteet. Tämän jälkeen Esikoislestadiolaiset ry on ollut epäselvässä suhteessa kirkkoon.

Suomen esikoislestadiolaisuus jakautuu

Elokuussa 2016 perustettiin Esikoiset ry, joka kerää riveihinsä niitä esikoislestadiolaisia, jotka eivät hyväksy Esikoislestadiolaiset ry:n sakramenttiseparatismia. Lahdessa Ahtialan koululla pidettiin 23. heinäkuuta 2016 seurakuntakokous, jossa tiedotteen mukaan oli läsnä 750 henkilöä. Kokouksessa käsiteltiin Suomen ev.lut. kirkon sisäisenä herätysliikkeenä jatkamista. Tiedotteessa mainittiin, että kokouksessa päätettiin seuraavat asiat:

1. Aloitetaan hengellinen toiminta, jolla rakennetaan yhteyttä niiden kristittyjen kesken, jotka haluavat toimia herätysliikkeenä ev.lut. kirkon sisällä.
2. Aloitetaan toiminta valtakunnallisella tasolla ja paikkakuntien tasolla seuratoiminnan muodossa.
3. Huolehditaan ulkomaan lähetystyöstä.
4. Kutsutaan lähetysmiehet ja saarnaajat työhön.
5. Valtuutetaan työryhmä käynnistämään ja rakentamaan yhdessä saarnaajien ja muiden seurakuntalaisten kanssa hengellistä toimintaa tukeva organisaatio. Tähän liittyy myös yhdistyksen perustaminen.[4]

Hämeenlinnassa kokoontuivat 13.8.2016 ne esikoislestadiolaiset saarnaajat, jotka eivät hyväksy Esikoislestadiolaiset ry:n toteuttamaa sakramenttiseparatismia. Osa esikoislestadiolaisten Suomen saarnaajista, runsaat 20, siirtyi Esikoislestadiolaiset ry:stä palvelemaan vastaperustetussa Esikoiset ry:ssä. Saarnaajat antoivat kokouksesta tiedotteen, jossa he arvioivat herätysliikkeessä vallinnutta tilannetta. Saarnaajat painottivat, että uudessa yhdistyksessä halutaan toimia evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ja vastaanottaa sakramentit kirkon yhteydessä, esikoislestadiolaisen perinteisen linjan mukaisesti. Saarnaajien kokouksen viesti oli, ettei jakautuminen tarkoita esikoislestadiolaisuuden teologisen linjan muuttumista uudenkaan yhdistyksen piirissä. Tiedotteen mukaan he taistelevat kirkon muiden konservatiivien kanssa kirkossa esiintyvää liberalismia ja maallistumista vastaan.[5] Inkerin ev.lut. kirkko lopetti yhteistyön sakramenttiseparatismin toteuttaneen Esikoislestadiolaiset ry:n kanssa. Suomen ev.lut. kirkon sisällä vaikuttava Esikoiset ry on neuvotellut Inkerin kirkon kanssa yhteistyösopimuksen. Työ toteutetaan Suomesta käsin tehtävinä matkoina ja leirityönä, maassa asuvia lähetystyöntekijöitä ei ole.

Piispa Jari Jolkkosen avoin kirje esikoislestadiolaisille

Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen on julkaissut hiippakuntansa verkkosivuilla avoimen kirjeen esikoislestadiolaisille.[6] Piispa Jolkkosen kirjeessä on olennaisia huomioita liittyen sakramenttiseparatismiin. Kokoan tähän joitain kohtia liittyen pappisvirkaan ja sakramenttien toimittamiseen. Jolkkonen käsittelee kirjeessään myös muita aiheita liittyen esikoislestadiolaisten kriisiin.

Jolkkonen tuo esiin sen, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa ”Raamattuun perustuvaa uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa ja evankelis-luterilaisissa tunnustuskirjoissa” (Kirkkolaki 1:1). Jolkkosen mukaan tämä ensimmäinen ja korkein pykälä antaa kirkollemme identiteetin ja asettaa kirkon kaikkein korkeimmaksi auktoriteetiksi Raamatun. Kirkkojärjestyksen mukaisesti kirkko pitää ”kaikkein korkeimpana ohjeenaan Tunnustuskirjojen periaatetta”, että kirkossa tulee tutkia ja arvioida kaikkea oppia Jumalan pyhän sanan mukaan (Kirkkojärjestys 1:1). Jolkkosen mukaan näistä kohdista käy samalla ilmi, ettei kirkko hyväksy mielivaltaista Raamatun tulkintaa, vaan evankelis-luterilaiset kristityt pitävät apostolisia uskontunnustuksia ja luterilaisia tunnustuskirjoja ”oikeina, luotettavina, puhtaina ja ohjeellisina Jumalan sanan selityksinä.” Jolkkonen kirjoittaa: ”Esikoislestadiolaisen herätysliikkeen tulee sitoutua tähän tunnustusperustaan. Näin he ovat vakuuttaneet. Se on ilahduttavaa. Silloin meillä on yhteinen pohja.”

Sakramenttien hoitaminen kuuluu papille

Jolkkosen mukaan jotkut esikoiset ovat kuitenkin sanoutuneet irti eräistä keskeisistä evankelis-luterilaisen tunnustuksen kohdista. Jolkkonen nostaa esiin yhden kohdan tunnustuskirjoista: ”Kirkollisesta virasta: Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” (Augsburgin tunnustus, V artikla). Jolkkonen kirjoittaa: ”Jotta asiasta ei jäisi mitään epäselvää, Augsburgin tunnustus kieltää papiksi vihkimättömiä henkilöitä toimittamasta sakramentteja.” Hän siteeraa Augsburgin tunnustusta: ”Kirkollisesta järjestyksestä seurakuntamme opettavat, ettei kirkossa kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista.” (Augsburgin tunnustus, XIV artikla). Jolkkonen selittää, että viittaus latinankielisessä tekstissä asianmukaiseen kutsumiseen (rite vocatus) tarkoittaa pappisvirkaan kutsumista ja vihkimistä. Jolkkosen mukaan tämä näkyy selvästi Philipp Melanchtonin omasta selitysteoksesta Augsburgin tunnustukseen.

Jolkkonen toteaa, että Augsburgin tunnustus haluaa säilyttää myös piispan viran (kr. episkopos), ja että tämä seurakuntien kaitsijan eli piispan virka mainitaan useaan kertaan Raamatussa (Fil. 1:1, Apt. 20:28, 1. Tim. 3:2, Tit. 1:7). Jolkkosen mukaan luterilainen käsitys on, että piispan tulee maallisten tehtävien sijaan keskittyä Jumalan sanan opettamiseen, sakramenttien hoitamiseen, syntien päästämiseen ja evankeliumin vastaisten oppien torjumiseen (Augsburgin tunnustus XXVIII artikla). Jolkkosen mukaan kirkon uskonkäsityksen ja tunnustuksen sekä Lutherin opin mukaan Kristuksen asettamien sakramenttien julkinen hoitaminen kuuluu pappisviralle, joka on Jumalan asettama kirkon vihkimysvirka. Jolkkonen toteaa, että Lutherin mukaan pappisvirka eli sanan ja sakramenttien hoitamisen palveluvirka on viides todellisen kirkon tuntomerkki, kasteen, ehtoollisen ja ripin rinnalla. Jolkkonen esittää, että myös Lars Levi Laestadius, joka itsekin oli evankelis-luterilaisen kirkon pappi, sitoutui julistuksessaan ja työssään tähän järjestykseen. Jolkkonen katsoo, että kirkkolainsäädäntö on tämän suhteen johdonmukainen kirkon tunnustuksen ja raamatuntulkinnan kanssa, kun se säätää yksiselitteisesti: ”ehtoollisen jakaa pappi” (KJ 2:12) sekä ”kasteen toimittaa pappi” (KJ 2:13). Kirkkolain mukaan ”evankeliumin julistamista ja sakramenttien jakamista varten kirkossa on pappisvirka, joka saadaan papiksi vihkimisessä” ja piispa ja tuomiokapituli päättävät pappisvirkaan vihittäväksi hyväksymisestä (KL 5:1).

Jolkkonen vetää seuraavan johtopäätöksen: ”Edellä sanotusta käy ilmi, että joidenkin esikoisten maallikkosaarnaajien pyrkimys kumota pappisvirka ja toimittaa kasteita ja ehtoollisia on selvästi ja yksiselitteisesti ristiriidassa kirkkomme tunnustuksen (Augsburgin tunnustus V ja XVI) ja järjestyksen (KJ 2:12–13) kanssa.”

Lutherin käsitys pappisvirasta Jumalan asetuksena

Jolkkosen mukaan esikoisten säännöissä[7] on viittaus ”Lutherin oppiin” arvovaltaisena auktoriteettina, joka ohjaa julistusta ja toimintaa. Jotkut esikoiset ovat hänen mukaansa pyrkineet oikeuttamaan luterilaista tunnustusta vastaan olevan toimintansa Martti Lutherin kirjeellä Böömin veljille (1523). Tämän käsityksen mukaan Luther kirjeessä Böömin veljille kumoaisi pappisviran ja kannattaisi sitä, että kaikki kastetut olisivat oikeutettuja toimittamaan sakramentteja. Jolkkonen kumoaa tämän väärän tulkinnan, ja toteaa että latinankielinen kirje on sopusoinnussa Augsburgin tunnustuksen kanssa. Kirjeessään Luther nimenomaisesti toteaa, että ”ordinaatio” (apostolisen perinteen mukainen papiksi vihkiminen, joka tapahtuu rukouksin ja kätten päälle panemisin), perustuu Raamatun arvovaltaan ja apostolien ohjeisiin ja esimerkkiin, että seurakunta saisi sananpalvelijoita: ”Julkinen sanan palveluvirka, jonka välityksellä Jumalan salaisuudet tehdään tunnetuksi, tulee asettaa pyhän vihkimyksen (ordinatio) kautta kirkon korkeimmaksi ja tärkeimmäksi asiaksi. Sillä ilman sanaa kirkko ei ole mitään ja sanan varassa on kaikki.” (WA 12, 173. 1–6).

Jolkkosen mukaan Luther arvostelee keskiaikaista katolista kirkkoa kohtalokkaasta kaventumisesta: pappisviran hoidossa oli sivuutettu evankeliumin opettaminen eli sanan palvelu ja keskitytty ainoastaan rippiin ja messu-uhriin. Jolkkonen katsoo, ettei Lutherin pyrkimys missään nimessä ollut kumota pappisvirkaa, vaan puolustaa sitä ja pyrkiä palauttamaan pastorin työn ytimeen sanan julistus. Jolkkonen kirjoittaa: ”Hän kehottaa böömiläisiä (WA 12, 194, 1) valitsemaan ja vihkimään piispoja (episcopi) ja pastoreita (pastores) Jumalan sanan palvelijoiksi (minister).”

Jolkkosen mukaan Luther vahvistaa tämän käsityksensä myös kirjassaan Kirkosta ja kirkolliskokouksista, jossa Luther pitää kirkon vihkimysvirkaa todellisen kirkon yhtenä tuntomerkkinä ja että kirkon valinnan ja vihkimisen kautta tullaan tähän virkaan. Jolkkonen kumoaa myös käsityksen, että Lutherin kirjeellä strassburgilaisille voisi perustella sakramenttien omavaltaista toimittamista: ”Myös tämä perustelu on virheellinen, sillä kirje ei liity nyt puheena olevaan kysymykseen.” Jolkkonen toteaa, että sakramenttien omavaltaisen toimittamisen perustelut osoittautuvat lopulta sisäisesti ristiriitaiseksi.

Miten yhteys voisi palata?

Jolkkonen päättää kirjeensä vetoomukseen:

Vetoan, että uskollisina näille kehotuksille esikoislestadiolaiset pysyvät kirkon yhteydessä ja sitoutuvat sen tunnustukseen. Yhteys on yhä mahdollista. Se onnistuu, kun esikoislestadiolaisten perheiden ja paikallisosastojen hengellinen elämä järjestetään siten kuin se on jo vuosikymmenien ajan järjestetty kirkkomme seurakunnissa. Siihen saatte kaiken tukeni ja apuni. Sen ehdoton edellytys on, että esikoisten paikallisyhdistykset pidättyvät sellaisista uusista käytännöistä, jotka ovat yksiselitteisesti kirkon tunnustuksen ja järjestyksen vastaisia. Muut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat tietoisia tästä kirjeestä ja liittyvät tähän vetoomukseen.

Jolkkosen avoimen kirjeen julkaisemisen jälkeen Suomen esikoislestadiolaisuus on jakautunut kahteen yhdistykseen. Jos esikoislestadiolaiset haluavat palauttaa yhteyden Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon sekä liikkeen sisäisen yhteyden, se edellyttäisi sakramenttiseparatismin peruuttamista. Suomen evankelis-luterilaiselta kirkolta se edellyttää sitä, että Raamattuun pitäytyville kristityille annettaisiin aidosti tilaa harjoittaa uskoaan ja toimia kirkossa. Olisi toivottavaa, että pappisvirassa voisivat palvella myös he, jotka eivät voi Raamatun takia hyväksyä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ratkaisua avata pappisvirka naisille.•

Viitteet

1. Esikoislestadiolaiset kutsuvat seurapuhujiaan ”saarnaajiksi”, vaikka he ovat maallikkopuhujia. Väärinymmärrysten välttämiseksi käytän tästä eteenpäin heidän itse käyttämäänsä termiä ”saarnaaja”.
2. Lapin ”vanhimmista” löytyy kirkkohistoriallista tutkimusta: Pekka Raittila: Esikoislestadiolaisuus Suomessa, SKHS:n vuosikirja 74, 1984, Helsinki, sekä Jouko Talonen: Esikoislestadiolaisuus ja suomalainen yhteiskunta 1900– 1944, 1993, SKHS, Helsinki.
3. Amerikan lestadiolaisuudesta on kirkkohistoriallista tutkimusta: Pekka Raittila: Lestadiolaisuus Pohjois-Amerikassa vuoteen 1885, 1982, ja Tuomas Palolan väitöskirja Amerikkalainen vai pohjoismainen? Amerikan apostolis-luterilaisuus 1884–1929, 2014.
4. http://www.sakramentit.fi/ wordpress/wp-content/uploads/2016/07/20160723_TiedoteLauantainKokouksesta.pdf.
5. Esikoiset ry:n perustamisesta ja Hämeenlinnassa pidetystä saarnaajien kokouksesta on uutisoinut Kotimaa24 15. elokuuta 2016.
6. Jari Jolkkosen avoimen kirjeen voi lukea kokonaisuudessaan Kuopion hiippakunnan kotisivuilta osoitteesta http:// www.kuopionhiippakunta. fi/?x20043=2251235.
7. Jolkkosen avoin kirje on julkaistu ennen Esikoiset ry:n perustamista. Jolkkonen viittaa Esikoislestadiolaiset ry:n sääntöihin.