Artikkeli 2 | 2015
Craig A. Evans

Kirjoittaja on kanadalaisen Acadia-yliopiston Uuden testamentin professori. Perussanoma julkasi vuoden alussa suomeksi hänen teoksensa Jeesus-huijaus paljastuu, jossa hän paljastaa gnostilaisiin teksteihin perustuvat väärät väitteet ja osoittaa, että nykytiede tukee käsitystä Uuden testamentin evankeliumeiden luotettavuudesta. Julkaisemme tässä yhden Evansin artikkelin.

Pseudotieteelliset käsitykset ja
nykytutkijoiden vallitseva näkemys

Dan Brownin hämmästyttävän suosituksi noussut murhamysteeri Da Vinci -koodi, joka ilmestyi vuonna 2003, tukeutui voimakkaasti mukatieteelliseen tutkimukseen ja historian karkeaan vääristelyyn. Useimmat lukijat eivät kuitenkaan tienneet tätä ja jopa uskoivat joitakin Brownin kummallisista väitteistä. Katolinen kirkko oli aktiivisesti mukana salaliitoissa, Jeesus ja Magdalan Maria elivät romanttisessa suhteessa, heillä oli ainakin yksi lapsi ja tätä kaikkea tietoa on vartioinut salaseura, jota johtivat Leonardo da Vincin ja Sir Isaac Newtonin kaltaiset kuuluisuudet – tällaisia tietoja levitettiin ja uskottiin. Viimeisten kymmenen vuoden aikana on ilmestynyt joukoittain kansantajuisia ja pseudotieteellisiä kirjoja ja TV-dokumentteja, jotka julistavat loputonta hölynpölyä historian Jeesuksesta, kristillisen kirkon perustajasta.

Luonnollisesti on tuotettu myös koko joukko kirjoja ja TV-dokumentteja, jotka pyrkivät kumoamaan nämä pötypuheet.1 Väittelyä ei ole kaikilta osin käyty kansantajuisena. Suuri osa kamppailusta on käyty yliopistoissa ja akateemisissa konferensseissa. Suuri osa siitä on hyvin teknistä ja oppinutta. Ainoakaan kunnolla koulutettu tutkija ei anna mitään arvoa Dan Brownin historianymmärrykselle, mutta on kuitenkin tutkijoita, jotka epäilevät voimakkaasti Uuden testamentin evankeliumeja väittäen, että näiden tekstien kirjoittajien teologiset tarpeet ovat sysänneet historian syrjään. Tästä seuraa, ettemme voi olla varmoja, mitä Jeesus todella opetti ja teki. Monet muut tutkijat suhtautuvat kuitenkin kriittisesti tähän äärimmäiseen skeptisismiin.

Antavatko Uuden testamentin evankeliumit luotettavan kuvan historiallisesta Jeesuksesta? Useiden tutkijoiden mukaan kyllä. Viimeisten sadan vuoden aikana on ilmestynyt satoja oppineita kirjoja, joiden julkaisijat ovat olleet monien arvostetuimpien yliopistojen tutkijoita – Pohjois-Amerikan (Harvard, Yale, Princeton, Duke, Notre Dame ja muut), Yhdistyneen kuningaskunnan (Oxford, Cambridge, Durham, Edinburgh) ja Manner-Euroopan sekä muiden maiden. Näissä julkaisuissa arvioidaan UT:n evankeliumeja myönteisesti. Tuoreimmista julkaisuista nousee mieleen Ben Meyerin The Aims of Jesus (1979), jossa Meyer sanoo UT:n neljän evankeliumin esittelevän meille sisäisesti johdonmukaisen, uskottavan muotokuvan historiallisesta Jeesuksesta. Professori Meyer opetti vuosikausia McMasterin yliopistossa, missä yksi hänen kollegoistaan oli E. P. Sanders. Sanders opetti McMasterissa vuodesta 1966 vuoteen 1984. Vuosina 1984–1990 hän hoiti Oxfordin yliopiston raamatuntutkimuksen John Ireland -professuuria. Hän siirtyi Duke-yliopistoon 1990 ja jäi sieltä eläkkeelle 2005. Tunnustusta saaneen teoksensa Jesus and Judaism (1985) esipuheessa Sanders huomauttaa: ”Oman aikamme vallitseva näkemys tuntuu olevan, että voimme tietää varsin hyvin, mihin Jeesus pyrki, että voimme tietää paljon siitä, mitä hän sanoi, ja että nämä kaksi sopivat hyvin yhteen ensimmäisen vuosisadan juutalaisuuden kanssa.”2 Sanders sanoo siis: ”oman aikamme hallitseva näkemys”, ei ”joidenkuiden näkemys” eikä ”muutaman naiivin fundamentalistin näkemys” vaan merkittävien tutkijoiden ”vallitseva näkemys”.

Onko tämä optimistinen näkemys evankeliumeista – että niistä ”voimme tietää varsin hyvin, mihin Jeesus pyrki, että voimme tietää paljon siitä, mitä hän sanoi” – edelleen vallitseva näkemys? Tätä on kysyttävä, koska Sandershan kirjoitti sanansa kolmekymmentä vuotta sitten. Päätellen julkaisujen jatkuvasta tulvasta, joiden kirjoittajina ovat pätevät, koulutetut, arvostetut tutkijat maailman parhaimmista akateemisista oppilaitoksista, tämä tuntuu edelleen olevan vallitseva näkemys. Otetaan esimerkiksi John Meierin moniosainen teos A Marginal Jew. Ensimmäinen osa ilmestyi 1991, ja siinä Meier, Notre Dame -yliopiston UT:n professori, ilmaisee vakaumuksenaan, että ”historiallisesta Jeesuksesta” voidaan löytää ”kohtuullisen täydellinen elämäkertakuvaus” ”tutkimalla huolellisesti evankeliumien aineistoa historiallisuuden kriteerien valossa”.³ Tämän jälkeen on ilmestynyt vielä kolme tukevaa osaa, ja Meierin kirjoittamien sivujen määrä hipoo jo kolmeatuhatta. Viides ja viimeinen osa on vielä tulossa.

Mainitsen vielä James Dunnin laajan, 1000-sivuisen teoksen Jesus Remembered (2003). Durhamin yliopiston pitkäaikainen UT:n professori Dunn uskoo, että historiallisen Jeesuksen opetukset ja teot jäivät alkukristillisen yhteisön yhteiseen muistiin ja kirjoitettiin viimein evankeliumeihin. Mainittakoon myös Armand Puig i Tàrrechin Jesus: A Biography (2014). Puig i Tàrrech on Barcelonassa sijaitsevan Katalonian yliopiston teologisen tiedekunnan dekaani ja UT:n professori. Hän on myös UT:n tutkimuksen seuran presidentti. Se on UT:n tutkijoiden kansainvälinen valiojoukko, johon pääsevät jäseneksi vain valikoidut, kutsutut tutkijat. Tàrrech arvostaa evankeliumien historiallista tarkkuutta.

Ovatko kaikki nämä tutkijat väärässä? Ovatko he heittäneet aikansa hukkaan? Onko olemassa jokin yhtä pätevien yliopistoprofessorien joukko, joka olisi kumonnut heidän päätelmänsä ja paljastanut heidän lähtökohtaoletuksensa perusteettomiksi? Ei ole. Olen maininnut joukon tutkijoita, jotka edustavat erilaisia lähtökohtia. John Meier on maltillinen roomalais-katolilainen, kuten oli myös edesmennyt Ben Meyer. Ed Sanders on liberaaliprotestantti. James Dunn on maltillinen protestantti. Jos aika riittäisi, voisin luetella joukon juutalaisia tutkijoita, kuten Geza Vermesin, joka toimi monta vuotta Oxfordin yliopiston juutalaisuuden professorina ja uskoi, että UT:n evankeliumit antavat historioitsijoille luotettavaa tietoa Jeesus Nasaretilaisesta.⁴

Evankeliumien uskottavuus

Miksi nämä tutkijat ovat tätä mieltä? Nämä tutkijat pitävät UT:n evankeliumeja uskottavina ainakin kahdesta tärkeästä syystä.

Ensiksi, neljän evankeliumin teksti (itse asiassa kaikki 27 tekstiä, joista UT koostuu) on vakaata ja mitä todennäköisimmin hyvin lähellä alkuperäistekstiä. Kukaan ei väitä, että olisimme löytäneet alkuperäiset käsikirjoitukset, mutta suurin osa UT:n tutkijoista ja tekstikriitikoista ajattelee, että vertailulla ja huolellisella tutkimuksella olemme voineet rekonstruoida tekstin 98–99 prosentin tarkkuudella alkuperäiseen muotoonsa.

Meillä on UT:n neljän evankeliumin täydellinen teksti dokumentteina, joiden syntyaika on noin 270–280 vuoden päässä käsikirjoituksista, meillä on suuria osia evankeliumeista dokumentteina noin 130–200 vuoden päästä käsikirjoituksista ja pieniä tekstin osia ehkä jopa muutamana kymmenenä dokumenttina 70–120 vuoden päästä käsikirjoituksista. Ei hullumpi todistusaineisto kaiken kaikkiaan. Verrattuna moniin klassisiin kirjoituksiin ja historioihin, joissa on useimmiten 800–1000 vuoden aukkoja kirjoittajan ja hänen vanhimman säilyneen käsikirjoituksensa välissä, todistusaineisto on yksinkertaisesti erinomainen.

Toiseksi UT:n tutkijat, historiantutkijat ja arkeologit pitävät evankeliumeja ratkaisevan luotettavina siksi, että niissä on todellisuuden tuntu. Näiden kirjoitusten sisältö sopii siis siihen, mitä tiedämme niiden kuvaamista paikoista, ihmisistä ja aikakaudesta. Niiden sisältö osuu yksiin muiden kirjallisten lähteiden ja arkeologisten löytöjen antamien tietojen kanssa. Niiden sisältö osoittaa, että tarinan taustalla olevien alueiden topografia ja maantiede ovat olleet kirjoittajille tutut. He ovat tunteneet kuvaamiensa ihmisten kulttuurin ja tavat. Historioitsijat ja arkeologit käyttävät muinaisia kertomuksia, joilla on nämä ominaisuudet.

Uuden testamentin evankeliumit ja Apostolien teot sisältävät paljon tätä todellisuuden tuntua. Niissä puhutaan todellisista henkilöistä, joita ovat esimerkiksi Pontius Pilatus, Herodes Antipas, Hannas, Kaifas, Herodes Agrippa I ja II, Felix ja Festus, ja todellisista tapahtumista, joita ovat esimerkiksi Johannes Kastajan kuolema ja Agrippa I:n kuolema. Niissä puhutaan todellisista paikoista, esimerkiksi kylistä, kaupungeista, teistä, järvistä ja vuorista, joille antavat lisävalaistusta ja vahvistusta muut historialliset lähteet ja arkeologia. Niissä puhutaan todellisista tavoista, joita ovat esimerkiksi pääsiäinen, puhtaussäännöt, sapatti ja avioerolaki; instituutioista kuten synagoga ja temppeli; viroista ja sotilaista, kuten papeista, veronkokoajista, Rooman hallitsijoista ja roomalaisista kenturioista, sekä uskonnollisista ja filosofisista uskomuksista, esimerkiksi fariseusten ja saddukeusten uskomuksista ja Kirjoitusten tulkinnasta.

Uuden testamentin evankeliumien ja Apostolien tekojen todellisuuden tunnulla on vastassaan toisen vuosisadan evankeliumit ja evankeliumien kaltaiset kirjoitukset, kuten Gnostilaiset evankeliumit ja syyrialainen Tuomaan evankeliumi. Nämä evankeliumit eivät sovi muuhun tietoon ainakaan varhaisen ensimmäisen vuosisadan juutalaisesta Palestiinasta. Tietäisimmekö pelkän Tuomaan perusteella Jeesuksen olleen juutalainen? Olisiko meillä mitään käsitystä hänen sanomastaan, mitään tietoa hänen matkoistaan ja kulkureiteistään? Tietäisimmekö mitään Jeesuksen kuolemasta? Entä elämästä ensimmäisen vuosisadan juutalaisessa Palestiinassa?

Uuden testamentin evankeliumien ja Apostolien tekojen vastaavuus muiden tietojen kanssa on niin hyvä, että historiantutkijat ja arkeologit käyttävät niitä jatkuvasti hyväkseen. UT:n evankeliumit ja Apostolien teot auttavat arkeologeja päättämään, mistä kaivaa, ja ymmärtämään, mitä ovat löytäneet. Mitään tällaista ei voi sanoa Tuomaan eikä muistakaan kaanonin ulkopuolisista evankeliumeista.

Esimerkkinä voin mainita tuoreen julkaisun nimeltä Jesus and Archaeology,⁵ joka ilmestyi Israelissa pidetyn konferenssin tuloksena. Konferenssissa kuultiin tavanmukaisia oppineita luentoja, mutta siihen kuului myös vierailuja ja tutkimuksia arkeologisilla kaivauksilla. Kirja koostuu 31 esseestä. Kolmannes kirjoittajista on juutalaisia ja suunnilleen toinen kolmannes koulutettuja arkeologeja. Loput ovat historioitsijoita ja raamatuntutkijoita. Kirjan viiteluettelosta löytyy yli tuhat viittausta UT:n evankeliumeihin ja Apostolien tekoihin. Toisen vuosisadan kaanonin ulkopuolisiin kirjoituksiin viitataan vain hyvin harvoin, eikä ainoallakaan näistä viitteistä ole mitään tekemistä historiallisen tietojen yhteensopivuuden kanssa. Jos UT:n evankeliumit ja Apostolien teot eivät olisi juuri toisen vuosisadan kaanonin ulkopuolisia kirjoituksia kummempia, olisi vaikea selittää, miksi historioitsijat ja arkeologit käyttävät niitä niin laajalti. Joutuisi suorastaan miettimään, olisiko koko kirjaa Jeesuksesta ja arkeologiasta voitu ollenkaan kirjoittaa.

Tämä teos ei ole ainoa lajissaan. Monet muutkin suunnilleen Jeesuksen aikaisen Israelin arkeologiaa käsittelevät kirjat käyttävät laajasti hyväkseen UT:n evankeliumeja ja Apostolien tekoja. Muutamia äskettäisiä julkaisijoita ovat Duke-yliopiston Eric Meyers⁶ ja Pohjois-Carolinan Charlotten yliopiston Shimon Gibson. Nämä molemmat arkeologit ovat juutalaisia. Gibsonin kirja keskittyy Jeesuksen viimeisiin päiviin. Hän lainaa UT:n evankeliumeja satoja kertoja osoittaen yhä uudelleen niiden yhtäpitävyyden arkeologisen tutkimustiedon kanssa.⁷ Jodi Magness, juutalainen hänkin, Pohjois-Carolinan Chapel Hillin yliopiston arkeologi, julkaisi hiljattain Jeesuksen hautaa koskevan esseen. Kautta koko esseen hän vertasi keskenään sitä, mitä UT:n evankeliumeissa sanotaan ja mitä arkeologit ja historioitsijat ovat saaneet selville. Samalla hän haastaa ja vastustaa epäilijöitä. Tutkielman lopulla hän huomauttaa: ”Uskon, että evankeliumien kertomukset Jeesuksen hautaamisesta ovat suurelta osin arkeologisten todisteiden mukaisia.”⁸

Historioitsijat ja arkeologit ovat oikeassa siinä, että pitävät UT:n evankeliumeja varhaisina ja yleisesti luotettavina. En tarkoita, että nämä tutkijat välttämättä pitäisivät UT:n kirjoituksia erehtymättöminä tai inspiroituina, mutta monet heistä todella pitävät niitä arvokkaina lähteinä, joita ilman ensimmäisen vuosisadan juutalaisen Palestiinan historiallinen ja arkeologinen tutkimus olisi paljon vaikeampaa. Ainoakaan arkeologi eikä historioitsija ei sanoisi näin Pietarin evankeliumista, Tuomaan evankeliumista eikä useimmista muistakaan 100-luvun kirjoituksista, joita jotkut UT:n tutkijat ja kansantajuiset kirjailijat ovat viime vuosina ylistäneet.⁹

Jos myönnetään, että UT:n evankeliumit sisältävät hyödyllistä historiallista tietoa, on myönnettävä sekin, että ne sisältävät myös joukon yhteensopimattomuuksia ja ristiriitoja, jotka näkyvät verrattaessa niitä keskenään. Miksi on näin? Horjuttavatko ristiriitaisuudet evankeliumeja? Miten ne olisi ymmärrettävä? Tähän keskitymme nyt.

Evankeliumien eroavuuksien ja
ristiriitaisuuksien merkitys

Huolellinen, vilpitön evankeliumien lukeminen rinnakkain paljastaa aina joukon eroja ja ristiriitaisuuksia. Jotkut näistä ristiriidoista ovat paremminkin näennäisiä kuin todellisia, mutta monet taas ovat aivan todellisia. Niitä löytyy esimerkiksi Jeesuksen opetusten sanoituksista. Sanonnat, jotka ovat kasaantuneet joukoksi yhdessä evankeliumissa (esimerkiksi jossakin Matteuksen evankeliumin puheessa), esiintyvätkin hajaantuneina useisiin lukuihin toisessa (kuten esimerkiksi Luukkaan keskiosassa, Luuk. 9:51–18:14). Tapahtumien keskinäinen järjestys vaihtelee joskus evankeliumista toiseen. Rinnakkaisten kertomusten yksityiskohdat vaihtelevat toisinaan, ja niin edelleen.

Useimmat tutkijat eivät häiriinny tällaisista ristiriidoista, koska he näkevät, että prosessissa on useita tekijöitä, kuten aineiston monimuotoisuus ja kulloisenkin evankelistan valikointi- ja toimitustyö. Monet evankeliumien lukijat eivät ehkä tiedä, että niiden ”ristiriitaisuudet” alkoivat Jeesuksesta itsestään.

Jeesuksen opetus ei ollut liikkumatonta ja muuttumatonta. Se oli sovelluskelpoista ja tapauskohtaista, se liittyi monenlaisiin tilanteisiin ja vaihteli niiden mukaan. Tällä tavoin Jeesus opetuslapsiaan opetti. Kyllä, heidän oli tarkoitus oppia hänen opetuksensa ja painaa mieleensä hänen sanansa, mutta heidän odotettiin soveltavan niitä evankeliumin julistuksen ja opetuksen tarpeisiin. Nämä oppilaat tai ”oppijat” (mathetai) pystyivät tuskin väittämään itseään aidoiksi opetuslapsiksi, ellei heidän oppimisensa koskaan ylittänyt pelkkää ulkolukua ja sanasta sanaan toistamista.

Mistä me tämän tiedämme? Siitä, että tämä oli myöhäisantiikin käsitys koulutuksesta ja opetuksesta – sekä juutalaisessa että kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa. Juutalainen ja kreikkalais-roomalainen opetus eivät olleet irrallaan eivätkä eristyksissä toisistaan. Rabbien useimmat kirjoitusten selityssäännöt oli opittu kreikkalaisilta. Kreikkalaiset ja juutalaiset muistitekniikat ja -käytännöt osuivat päällekkäin. Jopa kreikkalainen gymnasion oli olemassa juutalaisten keskellä, jopa itsensä Jerusalemin lähellä, niinkin aikaisin kuin 200-luvulla eKr.

Nuoret kreikkalaiset aloittivat opiskelunsa painamalla mieleensä chreiai (yksikkö on chreia) eli lyhyitä anekdootteja, joissa joku hyvin tunnettu hahmo sanoo tai tekee jotain merkittävää ja arvokasta. Edistyessään opiskelija oppii sisällyttämään chreian argumenttiinsa tai ketjuttamaan useamman chreian, ja näin tehdessään hän on vapaa mukailemaan niiden aloituksia ja lopetuksia. Opiskelijan ei ainoastaan ole lupa mukailla näitä kärkeviä anekdootteja, vaan häntä vaaditaan tekemään niin, selkeyden tähden. Korostettakoon: Näiden anekdoottien kertominen edellytti ulkoa oppimista, mutta ulkoa oppiminen ei estänyt sanoitusten muuttamista eikä anekdootin laajentamista tai supistamista, kunhan muutos pysyi uskollisena alkuperäiselle merkitykselle ja tarkoitukselle. Pääasia oli selkeys.

UT:n tutkijat ovat löytäneet evankeliumeista chreia-muodon. Tästä on kirjallisuudessa keskusteltu paljon viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan. Kuten chreian tapauksessa, evankeliumeissakin näkyy suhteellisen vakaita traditioyksikköjä, joita tuodaan kerrontaan ja liitetään yhteyteensä eri tavoin. Tämä mukailu, soveltaminen, ryhmittely ja eri yhteyksiin sovittaminen loivat aivan luonnollisesti eroja ja ”ristiriitaisuuksia”. Näin tapahtuu aina, kun kyseessä ovat samansuuntaiset, osin yksiin lankeavat selonteot, joiden päämäärät ja tyylit vaihtelevat. Tämä tiedettiin antiikissa ja tämän tiesivät varhaiset kristitytkin, jotka kokosivat samansuuntaiset mutta silti keskenään erilaiset evankeliumit vieretysten 100- ja 200-luvun kirjoihin eli koodekseihin.

Jeesuksen kertomuksia ja opetuksia on editoitu ja sovitettu yhteyksiinsä selkeyttä edistävillä tavoilla. Jeesuksen opetusta on sovellettu uusilla tavoilla, ja uusia oivalluksia on syntynyt hänen seuraajiensa kohdatessa uusia haasteita. Tässä kaikessa heijastuu tapa, jolla Jeesus opetti opetuslapsiaan. Siinä heijastuu tuon ajan pedagogia. Opetuslapset eivät olleet nauhureita, pelkkiä Jeesus-perinteen toistajia. He olivat opetuslapsia, oppijoita, joita koulutettiin ymmärtämään Jeesuksen opetusta eikä vain toistamaan sitä sana sanalta. Jeesus koulutti opetuslapsia soveltamaan hänen opetuksiaan silloin, kun he siirtäisivät johtajuutta Jeesuksen seuraajille.

Uskottava muotokuva
historiallisesta Jeesuksesta

Juuri tähän koulutukseen, tähän kykyyn soveltaa Jeesuksen opetusta uusilla, luovilla tavoilla viittaavat Jeesuksen sanat Matteuksen luvussa 13: ”Siksipä jokainen lainopettaja, josta on tullut taivasten valtakunnan opetuslapsi (matheuteseis), on kuin isäntä, joka runsaasta varastostaan ottaa esiin sekä uutta että vanhaa” (j. 52). Jeesus ei sanonut: ”Jokaisen lainopettajan, josta on tullut taivasten valtakunnan opetuslapsi, on toistettava puheeni sanasta sanaan.” Tähän jakeeseen viitaten kaksi huomattavaa UT:n tutkijaa kommentoi aivan oikein, että ”kyky opettaa uusia ja vanhoja asioita perustuu kykyyn ymmärtää Jeesuksen opetusta.”¹⁰ Täsmälleen niin.

Uskoakseni useimmat kristityt eivät ymmärrä raamatullisen kirjallisuuden lajityyppiä ja luonnetta. Näennäisesti ”historiallisten” kirjoitusten kohdalla, suurpiirteisesti sanoen, lukijalla on taipumus väkisin ymmärtää niitä varsinaisen historiankirjoituksen nykyaikaisen ymmärtämistavan mukaan. Jos puhujaa lainataan, odotamme lainauksen olevan sanatarkka ja sitaattimerkeillä varustettu. Odotamme tarkkaa aika- ja tapahtumajärjestystä. Jos lähteitä mainitaan, ne on ilmoitettava alaviitteissä. Jos evankeliumit tai muut myöhäisantiikin ajan kirjoitukset näyttävät tekevän näille nykyajan opeille väkivaltaa, puhumme ”ristiriidoista”, ”virheistä” ja ”erehdyksistä”.

Evankeliumien kuvastama maailma on aivan erilainen kuin omamme. Myöhäisantiikin historiankirjoitus salli ja joskus vaati toimittamista ja mukailua, aina selkeyden tähden. Juuri tätä näemme evankeliumeissa. Näemme UT:n evankeliumeissa uskottavan muotokuvan historiallisesta Jeesuksesta, muotokuvan, joka on uskollinen sille, mitä tiedämme ajasta, jossa Jeesus ja hänen opetuslapsensa elivät. Juuri tästä syystä niin moni pitkälle koulutettu, pätevä tutkija käyttää UT:n evankeliumeja päälähteenään tutkiessaan Jeesus Nasaretilaisen elämää ja opetusta.

Niillä, jotka ottavat evankeliumit vakavasti ja haluavat tosissaan ymmärtää historian Jeesusta paremmin, ei ole tinkimättömän, kriittisen tutkimuksen taholta mitään pelättävää. Nähdäkseni ongelma on siinä, että aivan liian monet eivät ymmärrä, mitä evankeliumit ovat eivätkä osaa tulkita niitä. Monet nykyajan ihmiset – joko naiivit kristityt tai naiivit ei-kristityt (mukaan lukien jotkut naiivit tutkijat!) – evankeliumeja lukiessaan soveltavat nykyaikaista ymmärrystä siitä, mitä historiallisilla kirjoituksilla tarkoitetaan. Tähän ongelmaan kutoutuvat fundamentalismi ja niin sanottu biblisismi, joiden mukaan UT:n evankeliumeja ja itse asiassa kaikkia Raamatun kirjoituksia tulkitaan jäykästi ja epäkriittisesti. Evankeliumien kuvastamaa historiatyyppiä ei yksinkertaisesti ymmärretä. Keskinäiset eroavuudet pakotetaan väkisin sopusointuun (tai sivuutetaan), ja tekstivaihtoehtoja pidetään kiusallisina. Uskotaan, että kaikesta tästä pitää päästä eroon.

Lopuksi viittaan vastikään julkaistuun kirjaan nimeltä The Bible Made Impossible: Why Biblicism is not a Truly Evangelical Reading of Scripture. Kirjoittaja, Christian Smith, joka kuuluu Notre Dame -yliopiston tiedekuntaan, varoittaa aivan oikein vaarasta, jota merkitsee evankeliumien ja koko Raamatun määritteleminen tavalla, joka on irrallaan tiedetyistä tosiasioista ja joka ei siten ole mitenkään puolustettavissa. Evankeliumien naiivi biblisistinen ymmärtäminen ”sortuu aikanaan kasaan, kun vastustava ei-biblisisti osoittaa vakuuttavasti biblisistisen teorian todelliset ongelmat”, kirjoittaa Smith. Smith lainaa Fuller-seminaarin Vanhan testamentin professoria John Goldingayta, joka varoittaa samasta virheestä todeten, että Raamatun kertomusten epärealistinen arviointi ”asettaa harhaanjohtavia odotuksia kertomusten tarkkuudelle ja sitten esittää niin kaukaa haettuja puolusteluja – – että se suorastaan painostaa ihmisiä torjumaan koko lähestymistavan”.¹¹ Tähän Smith lisää: ”Biblisismi maalaa usein fiksuja, antaumuksellisia nuoria nurkkaan, jossa on aivan mahdoton pysyä, jos todella näkee sen ongelmat.”¹²

Uskovilla kristityillä ja niillä, jotka tutkivat kristillisen uskon merkitystä, ei ole mitään pelättävää todisteiden taholta, mutta sitoutuvatko he älyllisesti tutustumaan näihin todisteisiin ja ottamaan ne käyttöön? Toivottavasti sitoutuvat. Elleivät, he pysyvät helppona saaliina epäilijöille, jotka usein nojautuvat itsekin hyvin epäilyttäviin teorioihin.

Kun evankeliumeja tutkitaan kriittisesti ja rehellisesti, ne havaitaan luotettaviksi. Ne kertovat tarkasti, mitä Jeesus opetti, mitä hän teki ja mitä hänelle piinaviikon aikana tapahtui. Perinteinen Jeesuksen muotokuva, joka perustuu evankeliumeihin ja on ollut voimassa 2000 vuotta, on paljon lähempänä historian Jeesusta kuin monet vääristellyt, epätäydelliset kuvat, joita skeptiset tutkijat ja kansantajuistajat ovat saaneet aikaan. •

Suomennos: Mervi Pöntinen

VIITTEET

¹ Oma kansantajuinen panokseni tähän pyrkimykseen löytyy kirjasta C. A. Evans, Jeesus-huijaus paljastuu (PerusSanoma 2015). Englanninkielinen alkuteos ilmestyi v. 2006.

² E. P. Sanders, Jesus and Judaism (London: SCM Press; Philadelphia: Fortress Press, 1985) 2.

³ Ensimmäiset kaksi lyhyttä lainausta: vol. 1, s. 24; kolmas, pidempi lainaus: vol. 2, s. 5.

⁴ Ks. G. Vermes, Jesus the Jew: A Historian’s Reading of the Gospels (London: SCM Press, 1973), ensimmäinen monesta Jeesusta käsittelevästä kirjasta.

⁵ J. H. Charlesworth (toim), Jesus and archaeology (Grand Rapids: Eerdmans, 2006).

⁶ Ks. E. M. Meyers (toim.), Galilee through the Centuries: Confluence of Cultures (Duke Judaic Studies 1; Winona Lake, IN: Eisenbrauns, 1999). On yli 300 sitaattia UT:n evankeliumeista ja Apostolien teoista ja lisäksi 150 sitaattia Josefuksen kirjoituksista, mutta ei ainoatakaan 100-luvun evankeliumeista. Tämän teoksen esseet, jotka koskevat historiaa ja arkeologiaa, viittaavat UT:n evankeliumeihin ja muihin kirjoituksiin, koska ne edistävät tutkimusta. Ne edistävät tutkimusta, koska sopivat yhteen muun tiedon kanssa. Ks. myös teos, jota Meyers oli mukana kirjoittamassa arkeologi James Strangen kanssa, Archaeology, the Rabbis and Early Christianity (London: SCM Press, 1981).

⁷ S. Gibson, The Final Days of Jesus: The Archaeological Evidence (New York: HarperOne. 2009).

⁸ J. Magness, “Jesus’ Tomb – What did it look like?” teoksessa H. Shanks (ed.), Where Christianity Was Born (Washington DC: Biblical Archaeology Society, 2008) 213–26.

⁹ Tämä taipumus on erityisesti näkyvillä Pohjois-Amerikan Jeesus-seminaarissa, jonka työtä valtavirran tutkijat ovat katselleet erittäin skeptisesti, ajoittain pilkallisesti.

¹⁰ D. C. Allison Jr. and W. D. Davies, A Critical and Exegetical Commentary on the Gospel according to Saint Matthew. Volume II: Commentary on Matthew VIII–XVIII (ICC; Edinburgh: T & T Clark, 1991) 448.

¹¹ C. Smith, The Bible Made Impossible: Why Biblicism is Not a Truly Evangelical Reading of Scripture (Grand Rapids: Brazos, 2011) 88. Lainaus Goldingaylta: J. Goldingay, Models for Scripture (Grand Rapids: Eerdmans, 1994) 278.

¹² Smith, The Bible Made Impossible, 89.