Pääkirjoitus 3 | 2015

Tuomo Mannermaan kuolinilmoituksessa oli kahdella kielellä lause In ipsa fide Christus adest, Itse uskossa Kristus on läsnä. Teksti osuu asian ytimeen. Tuosta lauseesta, joka oli Mannermaan pääteokseksi muodostuneen kirjan nimi, tuli hänen teologisen työnsä tunnus.

Tuomo Mannermaa toimi koko työuransa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, ensin Osmo Tiililän ja Seppo A. Teinosen assistenttina, sitten apulaisprofessorina ja vt. professorina sekä vuodesta 1980 ekumeniikan professorina. Osmo Tiililän ehdotuksesta Mannermaa valitsi väitöskirjansa aiheeksi 1900-luvun huomattavimpiin roomalaiskatolisiin teologeihin kuuluneen Karl Rahnerin teologian. Siunauspuheessa, josta julkaisemme tässä lehdessä pääosan, Eero Huovinen totesi, että Mannermaa käsitteli väitöskirjassaan kysymystä, miten kristillinen usko syntyy. Ensimmäisestä kirjasta alkaen Mannermaan teologisen työskentelyn perusteema oli Huovisen mukaan luonnon ja armon, maallisen ja hengellisen, ihmisen rakkauden ja Jumalan rakkauden suhde, jota Huovinen kutsui teologianhistorian perustavimmaksi kysymykseksi.

Mannermaa ei julkaissut kovin paljon, mutta hänen kaikki kirjansa olivat tärkeitä. Useat opiskelijasukupolvet ovat opiskelleet dogmihistoriaa vuonna 1975 ilmestyneen Kristillisen opin vaiheet -kirjan kanssa. Lutherin uskonmaailmaan johdattava kirja Kaksi rakkautta (1983) on yhtä aikaa syvästi teologinen ja hengellisesti hoitava. Se on yksi parhaista kristillisistä kirjoista, joita suomalainen teologia on tuottanut. Pieni kirja Jumalasta (1995) on ns. tavallisille lukijoille tarkoitettu hartauskirja, mutta sekään ei ole vailla vahvoja teologisia ansioita.

Vahvimman jäljen Mannermaa jätti kirjallaan In ipsa fide Christus adest (1979). Se perustui esitelmään, jonka hän piti 1977 Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa käydyissä ekumeenisissa keskusteluissa Kiovassa. Mannermaa haki Lutherin vanhurskauttamisopista yhtymäkohtaa ortodoksisen kirkon jumalallistumisoppiin. Mannermaan mukaan Luther ei erota toisistaan Kristuksen persoonaa ja työtä. Jumala ei anna pelkästään lahjojaan vaan itsensä. Kristuksessa yhdistyvät Jumalan armo (favor) ja lahja (donum). Kristologia ja vanhurskauttamisoppi kuuluvat yhteen. Kristus on meidän vanhurskautemme. Vanhurskauttamisessa ihminen uskossa omistaa Kristuksen. Mannermaa perusti näkemyksensä pääasiassa Lutherin Galatalaiskirjeen selitykseen.

Tämän näkökohdan on nähty luovan sillan ns. forenssisen ja efektiivisen vanhurskauttamiskäsityksen välille ja toimivan siksi ekumeenisestikin yhdistävänä. Mannermaan näkemyksellä oli oma vaikutuksensa Luterilaisen maailmanliiton ja roomalaiskatolisen kirkon välisissä neuvotteluissa, jotka johtivat Yhteiseen vanhurskauttamisjulistukseen. Kun uskossa läsnä oleva Kristus on sekä syntien anteeksiantamus että uskoa ja elämää uudistava lahja, tämän näkemyksen on katsottu luovan sillan perinteisissä vastakkainasetteluissa.

Mannermaan teologiaan on kohdistunut myös kritiikkiä. Hänen näkemyksensä, jonka mukaan Lutherin ja luterilaisten tunnustuskirjojen vanhurskauttamisopin välillä on ristiriita, ei ole saanut jakamatonta hyväksyntää. Selvitettäväksi on jäänyt, voidaanko luterilaisen uskonpuhdistuksen ytimessä oleva luettu eli forenssinen vanhurskauttaminen yhdistää näkemykseen, jossa uskossa omistettu ja sydämessä asuva Kristus on se vanhurskaus, jonka tähden Jumala lukee ihmisen vanhurskaaksi. Onko ”Kristus meissä” siis vanhurskauttamisen edellytys vai sen seuraus?

Kysymyksiä on myös herättänyt Mannermaan sinänsä hieno uskon ja rakkauden teologia. Epäselväksi on jäänyt, miten jotkut Mannermaahan vedoten ovat uskon ja rakkauden erottelun perusteella tehneet tyhjäksi selvän Jumalan sanan. Jotakin on vialla, kun ns. luonnollista lakia opetetaan tavalla, joka turhentaa kirjoitetun lain ja koko erityisen kristillisen etiikan.

Vaikka Mannermaan ja hänen oppilaittensa näkemykset herättävät aiheellisia kysymyksiä, selvää kuitenkin on, että Mannermaa jää historiaan yhtenä kaikkein merkittävimmistä suomalaisista teologeista. Hautajaisten vaikuttavimpiin kohtiin kuului se, kun iso joukko Mannermaan oppilaita, joukossa pari piispaakin, kokoontui arkun ääreen jättämään tervehdyksensä. Teologia oli Mannermaalle Jumalan salaisuuksien ihmettelyä. ”Tutkijankammio ja kirkkosali kuuluivat molemmat hänen sydämensä maailmaan. Teologia ei ole vain pään työtä, vaan myös sydämen tutkistelua”, totesi Huovinen.

Samassa yhteydessä, missä Luther puhuu uskossa läsnä olevasta Kristuksesta, hän sanoo myös, että usko omistaa Kristuksen ”pimeydessä”. ”Missä vain todellinen sydämen luottamus on olemassa, siellä on Kristus läsnä itse tuossa pimeydessä ja uskossa.” Siitä, asuuko Kristus ihmisessä, ei voida vakuuttua sydämen tuntemuksia tarkkailemalla. Oikean vastauksen antaa vain Jumalan sana. Kristus on meissä, kun uskomme Jumalan sanan lupaukset hänestä.

• Timo Junkkaala