Perusta  6 | 2016

Kun uusi avioliittolaki tulee voimaan maaliskuun alusta 2017, kirkko joutuu monien yksityiskohtien kohdalla aivan uuteen tilanteeseen. Onko kirkko varautunut tähän asian edellyttämällä tavalla, vai ovatko ratkaisevat kysymykset vielä auki? Joidenkin mielestä kirkon avioliittokäsitys on kristallin kirkas ja asetelma ongelmaton. Toisten näkökulmasta luterilainen kirkkomme on ajautumassa tässä aiheessa kaaosmaiseen tilaan, jossa keskeiset ratkaisut saattavat ohjautua suurelta osin kirkon ulkopuolelta.

Paljon on toki tehty. Piispojen ja kirkkohallituksen johdolla on valmisteltu selvityksiä ja mietintöjä. On mielenkiintoista huomata, että nämä kaikki ovat perinteisen avioliittokäsityksen kannalla. Piispainkokouksen selonteossa määritellään kristillinen avioliitto miehen ja naisen väliseksi liitoksi. Näkemys perustuu kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintöön, jossa todetaan: “Kirkon uskon mukaan avioliitto on Jumalan luomistyössä asettama yhden miehen ja yhden naisen liitto.” Näkemyksen lopullinen perusta on luonnollisesti Raamatussa ja Tunnustuskirjoissa.

Tämä ei kuitenkaan riitä. Uutta lakia kannattavat pastorit ovat jo aloittaneet painostuskampanjan sen puolesta, että kirkossa kuitenkin sallittaisiin homoparien vihkiminen vastoin niin kirkolliskokouksen kuin piispojenkin kantaa. Kampanjaan ovat liittyneet jotkin seurakunnat. Ehkä voimakkain kannanotto on kuitenkin Helsingin hiippakuntavaltuuston kautta julkisuuteen tullut ponsi, jossa paalutetaan Tulkaa kaikki -liikkeen näkemys ja ilmeisesti myös toimintaohje.

Mistä jännitteessä on kysymys? Kirkon näkemys on kyllä selvä. Sitä eivät voi uutta lakia kannattavat teologit ja muut puheenvuoronkäyttäjät kiistää. Ehkä selvin peruste on se, jota yllättävän harvoin nostetaan esiin keskustelussa. Positiivisesti määritelty kristillinen käsitys avioliitosta ilmaistaan Tunnustuskirjoissa, Isossa katekismuksessa. Tätä säestää Augsburgin tunnustuksen puolustus. Koska kirkon oppi ja usko sidotaan kirkkolain ja kirkkojärjestyksen ensimmäisissä pykälissä juuri Tunnustuskirjoihin, tällä näkemyksellä on mitä vahvin juridinen merkitys. Kirkkokäsikirja, kirkon virallinen kirja, johon usein vedotaan, vain toteuttaa käytännössä kyseistä avioliittokäsitystä. Kyse ei siis ole pelkistä piispojen mielipiteistä tai yleisistä selvityksistä.

Lisäksi on selvää, että uusi avioliittolaki ei aseta kirkoille uusia velvollisuuksia vihkimisen suhteen. Kuuluisan § 16:n mukaan kirkoilla on oikeus itse määrätä kirkollisen vihkimisen ehdoista. Oikeusoppineiden mukaan tätä oikeutta ei ole uudessa laissa rajattu, vaan se on jätetty tietoisesti voimaan. Näin asiaa tulkitsevat esimerkiksi kirkkohallituksen teettämä Oikeudellinen selvitys avioliittolain muutoksen vaikutuksista ja siihen liitetyt, professoreilta pyydetyt asiantuntijalausunnot. Koska tunnustus määrittelee avioliiton, piispat itse asiassa vain pitäytyvät kirkkolakiin esittäessään kantansa.

Vastapuolen argumentointi yrittää kiertää molemmat perusteet. Tämä nähdään selvästi Helsingin hiippakuntavaltuuston pöytäkirjaan liitetystä ponnesta. Ponnen yksipuolisen tekstin mukaan piispojen kannanotoilla ei olisi juridista merkitystä. Kirkolla ei tekijöiden mukaan ole yksiselitteistä käsitystä avioliitosta. Eikä edes kirkollisen vihkimisen juridisen tilanteen ajatella olevan selvä ennen kuin kirkolliskokous tekee asiasta jonkin päätöksen. Ponnessa väitetään, että samaa sukupuolta olevien henkilöiden kirkolliselle vihkimiselle ei ole lainsäädännössä estettä. Yllä olevien perusteiden johdosta nämä väittämät eivät pidä paikkaansa. Siitä huolimatta asetelma halutaan pitää epäselvänä. Samaisessa ponnessa nimittäin jo ennustetaan, että asia joudutaan ratkaisemaan yhteiskunnan oikeusjärjestelmässä, kun asia viedään jonkin yksityistapauksen myötä oikeuteen.

Jännitteisen asetelman tähden kirkossa olisi ilmeisesti syytä kuunnella asiantuntijoiden neuvoa. Oikeusoppineet neuvovat kirkolliskokousta ottamaan “nimenomaisen” kannan asiaan. Vähintä voisi olla se, että kirkolliskokous päättää selvityksiä vastaanottaessaan, että nämä ilmaisevat kirkon nykyisen kannan. Tällä ratkaistaisiin kaksi ongelmaa. Ensinnäkin kirkko saisi ajankohtaisen juridisen perusteen niille vihkimisen ehdoille, joille avioliittolain § 16 antaa oikeuden. Toiseksi varmistetaan se, että samaa sukupuolta olevan parin vihkiminen merkitsee pappisviran velvollisuuksien rikkomista.

Samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä ei suinkaan voi eikä sovi toteuttaa kirkossamme vaivihkaa, epäselviin juridisiin käsityksiin vedoten tai jonkin hallintomenettelyn kautta. Kirkkohistoria opettaa, että perinteisestä avioliittokäsityksestä luopuminen merkitsee dramaattista muutosta kirkon käsityksiin avioliitosta, ihmisestä ja perheestä. Jokaisessa protestanttisessa kirkossa, jossa laki on ajettu läpi, tuloksena on ollut kirkon sisäinen hajaantuminen tai suoranainen välirikko. Yhdysvalloissa suuri luterilainen sisarkirkkomme ELCA hajosi, koska päätöksen takia sadat seurakunnat erosivat siitä. Yhteistyökirkkomme Anglikaanikirkko puolestaan hajosi siten, että osa paikalliskirkoista ei enää tunnusta yhteyttä uuden lain hyväksyneiden kirkkojen kanssa. Lisäksi uuden lain hyväksyneiden kirkkojen ekumeeniset yhteydet ovat kärsineet, koska monet perinteistä kirkoista ovat katkaisseet yhteytensä näihin. Kyseessä ei ole mikään vähäinen, varjoissa tehtävä päätös.

Kaikesta huolimatta ristiriitainen asetelma kertoo kirkostamme paljon. Yhtenäiskulttuurin katoamisen jälkeen myös kirkko on todellisesti sirpaloitunut ja segmentoitunut. Postmodernina aikana yhteiskunnan tilaa kuvaa diskurssien välinen valtataistelu. Lyotardin mukaan enää ei taistella tuotantovälineistä vaan tiedon määritelmistä. Puhuminen on taistelua. Jokaisen diskurssin edustajat pitävät omia perusteitaan normatiivisina ja hakevat kannalleen täyttä yhteiskunnallista oikeutusta. Näin tekevät myös homoparien avioliittoja kannattavat aatteelliset ryhmät, jotka nyt toimivat kirkossa uuden avioliittolain hyväksymiseksi.

Voidaankin katsoa, että kaikista kirkon lausunnoista piittaamaton kampanjointi homoparien kirkollisen vihkimisen puolesta (kirkollisen virkarakenteen kaikilla tasoilla) kertoo valtataistelusta. Sisällöllä tai teologisella totuudella ei ole tämän kanssa enää mitään tekemistä. Taistelu jatkuu avoimena, koska totuuskysymys on korvautunut vallan tavoittelulla. Kyse on tiedon määritelmistä: miten kysymykset seksuaalisuudesta ja avioliitosta tulisi määritellä. Yhtenäiskirkon perään on turha haikailla. Valtataistelu tulee jatkumaan kirkossa maaliskuun ensimmäisen päivän jälkeenkin – koska hätäisimmät uuden lain kannattajat ovat jo julkisuudessa ilmoittaneet suorittavansa silloin ensimmäisen kirkollisen homoparin vihkimisen.

•Timo Eskola