Perusta 2 | 2018

Heti kohta sen jälkeen, kun professori Heikki Hiilamo on kritisoinut toimittaja Johanna Korhosta likaisen pelin tuomisesta kirkkopolitiikkaan ja piispanvaaleihin, uudet esimerkit nousevat esille. Asia koskee Turun arkkipiispan vaalia ja sen vaalikeskusteluja.

Helsingin teologisen tiedekunnan opiskelijat olivat järjestäneet arkkipiispan vaaliin liittyvän vaalipaneelin tammikuussa Helsingin Tuomiokirkon kryptassa. Tilaisuus on videoitu ja sitä voi katsoa tiedekuntayhdistyksen TYT:n sivuilla internetissä. Yhdeksi haastattelijaksi oli kutsuttu professori Jaana Hallamaa. Hallamaa on juuri se piispaehdokas, jota Korhonen on Heikki Hiilamon ja Jukka Relanderin mukaan yrittänyt vielä edellisen vaalin jälkeen tukea arveluttavin keinoin.

Kryptan vaalipaneeli sai erikoisia sävyjä. Erityisen outoa oli se, että Hallamaa asettui aggressiivisesti ehdokas Auvista vastaan. Hän esiintyi ikään kuin Auvisen edustama teologinen käsitys (virkakäsitys) olisi kirkossa kriminalisoitu. Naisehdokkaalta hän puolestaan penäsi, miten tämä aikoisi toimia, jotta vanhalla virkakannalla olevat saataisiin kirkossa vaiennetuksi.

Hallamaan toimintatapa on tuttu Setan ja Tulkaa kaikki -liikkeen esiintymisestä. He laativat tavan takaa puheensa ikään kuin jokainen heidän näkemyksensä vastainen käsitys olisi jo kielletty ja suorastaan vahingollinen. Ajatuksena on ilmeisesti se, että kun omaa kantaa toistellaan sokeasti vuodesta toiseen, myös suuri yleisö alkaa kuvitella sen olevan totta. Nyt Hallamaa iski kuitenkin kirveensä kiveen – anteeksi hieman militantti vertaus, mutta niin kiivaana läsnäolijat kokivat tilanteen – sillä hän unohti esiintyvänsä akateemisella foorumilla.

Hallamaan puheenvuoroissa ja jopa asenteessa on tuossa kontekstissa kaksi virhettä. Ensinnäkin hän sivuutti sen yksinkertaisen tosiasian, että vanha virkakanta on kirkossa sallittu. Sitä ei ole todettu harhaopiksi, eikä sen kannattaminen myöskään ole erottamisperuste. Hallamaa itse ei tietenkään sitä hyväksy ja ilmeisesti siksi hän toimii kuten Tulkaa kaikki -liikkeen lobbarit omalla tahollaan: hehän esiintyvät kirkolliskokousta myöten väittämällä, että kirkolla ei ole voimassa olevaa avioliittokäsitystä ja että homoparien vihkimiselle ei ole nytkään mitään estettä.

Toinen professori Hallamaan kontekstiin liittyvistä virheistä on vielä vaikeampi. Hänet on kutsuttu yliopiston opiskelijoiden järjestämään tilaisuuteen nimittäin etiikan professorina. Siksi hänen olisi pitänyt toimia roolinsa mukaan – aivan kuten muut haastattelijat tekivät. Toisin sanoen hänen olisi pitänyt arvioida ehdokkaiden teologista tietämystä ja näkemyksiä.

Jotta lukijat ymmärtäisivät mitä tarkoitan, minun täytyy muistuttaa, että Helsingin yliopistolla ei ole virkakantaa. Sillä ei ole näkemystä naispappeudesta, miespappeudesta sen paremmin kuin uhripappeudestakaan tai druideista – jollainen kuulemma on myös kuulunut jossain vaiheessa opiskelijoiden joukkoon. Yliopiston roolin näkökulmasta on varsin perusteetonta, että Hallamaa ylipäätään esittää normatiivisia ajatuksia luterilaisen kirkon virasta. Mikään hänen viranhoidossaan ei sellaista tue, eikä hänellä itse asiassa ole siihen edes oikeutta. Ajatelkaapa, jos Hallamaa esittäisi yliopiston nimissä saman kaltaisia kysymyksiä ja kantoja ortodoksipastorille. Seurauksena olisi häväistysjuttu.

Näyttää siltä, että paikalla olikin piispaehdokas Hallamaa. Hän jatkoi omaa vaalikampanjaansa vielä senkin jälkeen, kun vaalit ovat ohitse. Tosin Heikki Hiilamo ja Jukka Relander ovat väittäneet hänen kampanjapäällikkönsä Johanna Korhosen jatkaneen omaa kampanjaansa vastaehdokasta vastaan niin ikään vaalin jo kerran ratkettua.

Hiilamo kutsui arveluttavien keinojen käyttöä “likaiseksi peliksi”. Tuollainen toiminta näyttää jatkuvan. Erityistä tässä kokonaisuudessa on se, että likaiseksi koettuja keinoja eivät käytä ilkeät vanhat miehet tai nykytermeillä sanoen patriarkalismin vahvat toteuttajat. Niitä käyttävät yllä olevissa esimerkeissä suurella eettisellä paatoksella esiintyvät postmodernistit, jotka hakevat marginaalin oikeuttamista. He puolustavat – tilanteesta toiseen – feminismiä, queer-teoriaa ja postkolonialismia keinolla millä hyvänsä.

Ehkä ongelmallisinta asetelmassa kuitenkin on se, että kuten kriitikot ovat julkisuudessa jo moneen kertaan todenneet, synnytetyt kohut perustuvat virheelliseen tietoon ja disinformaatioon. Likaista peliä edistetään ylläpitämällä vaihtoehtoista totuutta kirkossa. Siksi luterilainen kirkkommekaan ei ole vapaa informaatioyhteiskuntaamme kalvavasta syövästä, etenkään vaaleissa.

• Timo Eskola