Perusta 3 | 2018

Anni Maria Laato

Kirjoittaja on dogmatiikan dosentti Åbo Akademissa ja patristiikan dosentti Helsingin yliopistossa. Esitelmä on pidetty teologipäivillä Kauniaisten Raamattuopistolla 4.1.2018.

Johdanto

Kirkkoisien ajan eli myöhäisantiikin (200–500 jKr.) jälkeen kirkon käsitys itsestään on muuttunut ja kehittynyt moneen kertaan ja uusissa historiallisissa tilanteissa on noussut uusia kysymyksiä. Perusajatukset ovat kuitenkin samoja ajasta ja ympäröivästä yhteiskunnasta riippumatta. Siksi kannattaa syventyä varhaisen kirkon käsityksiin kirkon ykseydestä.

Jos varhaisen kirkon opettajilta haluaisi oppia yhden asian kirkosta, niin se on se, että kirkko on jotakin tosi hienoa. Silloinkin – ja ehkä erityisesti juuri silloin – kun kirkko oli vielä pieni ja ulkoisesti vaikeassa tilanteessa, kirkon opettajat kirjoittivat siitä iloisesti ja valoisasti sekä katsoen eteenpäin.

Varhaisen kirkon teologeille tärkeintä oli se, että kirkko on Kristuksen ruumis ja rakas morsian, se on ollut olemassa ennen kuuta ja tähtiä ja se on matkalla kotiin, Karitsan häihin. Kirkko on Jumalan perhe ja pyhä kansa. Jumala on tarkoittanut, että ihmiset pelastuvat kirkossa, yhdessä Kristuksen ruumiin jäseninä. Heille oli selvää, että kristityn usko ei ole soolosuoritus, vaan yksittäisen kristityn usko liittyy kirkon yhteiseen uskoon. Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustus alkaakin: ”Me uskomme…”. Apostolinen uskontunnustus, joka on kastetunnustus, puolestaan alkaa ”minä uskon”. Sen lausumalla kastettavat ovat liittyneet Kristuksen kirkkoon.

Kirkko ja ympäröivä maailma

Kirkon tilanne ensimmäisillä vuosisadoilla oli monella tavalla erilainen kuin nykyään. Ei ollut pitkää tuhansien vuosien historiaa eikä valtavaa määrää teologioita eri aikakausilta. Ei tiedetty mitään siitä, että kirkko myöhemmin teologisista ja poliittisista syistä jakautuisi niihin lukemattomiin eri kirkkokuntiin, jotka nykyään tunnemme. Toki erilaisia ryhmiä kirkon sisällä ja ympärillä oli alusta asti.

Kirkko oli uusi ja se kasvoi nopeasti. Lännessä se oli vainottu Konstantinuksen käänteeseen asti, ja Rooman valtakunnan rajojen itäpuolella vielä sen jälkeenkin. Vielä 300-luvun lopulla perinteiset uskonnot olivat aktiivisia: oli uskonnollisia kulkueita ja uhritoimituksia ja uskonnot näkyivät arkielämässä monin tavoin. Esimerkiksi urheilukilpailut ja poliittiset kokoukset oli usein omistettu jollekin jumaluudelle. Kristityn ja kirkon piti ottaa kantaa suurempiin ja pienempiin asioihin, esimerkiksi siihen, mihin tilaisuuksiin kristitty voi osallistua, voiko gladiaattori ottaa kasteen tai voiko epäjumalille uhrannut kristitty palata kirkon jäseneksi ja ehtoollisyhteyteen.

300-luvun lopulla kirkon asema yhteiskunnassa muuttui radikaalisti, kun perinteiset uskonnot asteittain kiellettiin ja kirkkoa ruvettiin enenevästi suosimaan. Suuri määrä ihmisiä liittyi keisarin suosimaan kirkkoon ja piispoille annettiin maallisia hallintotehtäviä. Kirkon kasvaessa sen hallintoa piti järjestää. Kirkon ja sen johtajien suhtautuminen valtioon ja ympäröivään kulttuuriin siis muuttui.

Vaikka antiikin ihmisten käsitys siitä, kuinka laaja maailma on ja missä kaikkialla asuu ihmisiä oli erilainen kuin nykyään, tiedettiin kyllä, että kaukana Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella asuu ihmisiä ja heille levitettiin kristillistä sanomaa tietoisesti.

Oli myös paljon samaa kuin nykyään. Aina 300-luvun lopulle – ja monin paikoin paljon pitempäänkin – kirkko oli vähemmistöasemassa. Ympäröivä kulttuuri ei ollut kristillinen, eivätkä monet ihmiset tienneet juuri mitään kristinuskosta. Oli monia eri uskontoja ja niihin liittyviä tapoja. Oli myös erilaisia kristillisiä ryhmiä tai suuntauksia, joissa oli kristillisiä aineksia muiden ajatusten ja tapojen rinnalla. Kirkon piti ottaa kantaa siihen, miten eri uskontoihin tai kristityiksi itseään kutsuviin ryhmiin piti suhtautua. Nykyään, kun kirkoissa keskustellaan paljon uskontoteologiasta, eli siitä, mikä on kristinuskon suhde muihin uskontoihin ja mitä niistä voidaan teologisesti ajatella, on ihan hyvä muistaa, että samantapaisessa tilanteessa ollaan oltu ennenkin.

Kirkon sisäisiä kysymyksiä

Myös kirkon sisältä nousi ykseyteen liittyviä kysymyksiä. Vaikka kirkko uskontunnustuksen mukaan on pyhä, kristityt eivät aina käyttäytyneet niin kuin kuuluisi. Se oli tietysti selvää piispoille. Mainio esimerkki tähän liittyvästä keskustelusta on Augustinuksen vastaus manikealaiselle Faustus-piispalle. Tämä kritisoi katolisia kristittyjä lepsuudesta ja nimitti heitä sen tähden ”semikristityiksi”. Augustinus totesi hänelle, että näin onkin, kristityt eivät olekaan täydellisiä, mutta he ovatkin sellaisia, joissa on jo paljon hyvää, mutta jotka vielä ovat matkalla. Kirkko onkin tekeillä oleva rakennus eikä vielä valmis!

Suurempi ongelma kuin erehtyvät kristityt oli kuitenkin se, etteivät kaikki opettajat ja ryhmät, jotka pitivät itseään kristittyinä, opettaneet tai eläneet niin kuin kirkossa tulee opettaa ja elää. Heräsi kysymys siitä, ketkä kuuluvat siihen yhteen kirkkoon, josta Jeesus ja apostolit opettavat.

Alusta asti on siis ollut niin, että kirkon näkyvä todellisuus ei ole ihan sama kuin todellinen kirkko. Kirkko, joka on Kristuksen ruumis, on uskon kohde, niin kuin Nicaenumissa tunnustamme: ”Me uskomme yhden, pyhän, yhteisen/katolisen ja apostolisen kirkon”. Se on Jumalan lahjoittama todellisuus.

On kuitenkin niin, että nämä kaksi kirkkoa, näkyvä ja hengellinen, kuuluvat yhteen, eikä kumpaakaan saa unohtaa. Jos keskitytään pelkästään siihen kirkkoon, jonka näemme täällä maailmassa, menetetään näkyvistä kirkon syvin olemus. Toisaalta silloinkin erehdytään, jos ajatellaan, ettei näkyvällä kirkolla ja sen rakenteilla ole mitään väliä, ja että tärkeää on ainoastaan se, mitä omassa päässä tapahtuu. Koska me olemme luotuja ruumiillisia olentoja, tarvitsemme ihan konkreettisia asioita, kastetta, ehtoollista ja kristittyjen yhteyttä. Tarvitsemme oman seurakunnan, jossa voimme osallistua ehtoolliselle.

Yksi kirkko

Ulkoapäin tarkasteltuna kristityt muodostivat ensimmäisten vuosisatojen aikana pieniä, siellä täällä kokoontuvia ryhmiä, joilla saattoi olla erilaisia jumalanpalvelustapoja ja korostuksia. Nykyään tutkimuksessa usein halutaan korostaa tätä moninaisuutta, ja nähdä erilaiset enemmän tai vähemmän kristilliset ryhmät samalta viivalta antamatta erityisasemaa millekään suuntaukselle.

On kuitenkin selvää, että apostolien ajoista asti on ollut olemassa kirkko, jolla on jatkumo nykyaikaan. Varhaisen kirkon ajalta on säilynyt paljon tekstejä, joissa puhutaan siitä, että kirkko on yksi, ja puhutaan yhteydestä eri puolilla asuvien kristittyjen välillä, sekä teoriassa että käytännön tasolla. Itseymmärryksensä mukaan kristityt erilaisista tavoistaan huolimatta kuuluivat yhteen ja muodostivat yhden kokonaisuuden.

Nyt tarkastelemme sitä, miten nämä ensimmäisten vuosisatojen kristityt ymmärsivät sen, mikä on se joukko, johon he kuuluvat, mutta monet muut eivät kuulu. Mikä näitä erilaisia seurakuntia yhdistää? Miten nämä varhaiset kristityt selittivät sekä itselleen että ulkopuolisille mikä heidän yhteisönsä oikein on?

Jeesuksen, apostolien ja VT:n opetus

Monet Uuden testamentin kielikuvat ilmaisevat sitä, että kirkko on yksi: on vain yksi Jumalan kansa, yksi Jumalan perhe, yksi Kristuksen ruumis tai morsian, tytär Siion, temppeli tai rakennus. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo saman asian suoraan: ”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä” (Joh. 17:11,20–23) ja Efesolaiskirjeessä sanotaan näin: ”On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi. Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä! Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa. Mutta kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa” (Ef. 4: 4-7).

Myös Vanhassa testamentissa on selvää, että on olemassa yksi Jumalan kansa. Kristityt ajattelivat olevansa tämän Jumalan yhden kansan jatkoa. Varhaisen kirkon opettajat toinen toisensa jälkeen opettavat samaa. Se että on olemassa vain yksi kirkko, oli itsestään selvää, mutta siitä huolimatta sitä varta vasten opetettiin erilaisten kuvien avulla. Esimerkiksi Cyprianus puhuu auringosta ja sen säteistä, ja talosta, ja Nooan arkista, jotka kaikki kuvaavat sitä, että se kirkko, jossa pelastutaan, on yksi, ja siihen kuuluvat kaikki kristityt eri puolilta.

Kirkko on ollut olemassa aina, ja se koostuu kahdesta osasta

Me olemme tottuneet puhumaan helluntaista kirkon syntymäpäivänä. Patristisissa teksteissä asia ei ole ollenkaan aina niin. Helluntai on vain yksi ajankohdista, jolloin kirkon sanotaan syntyneen; muita ovat mm. kirkon syntyminen Jeesuksen kylkihaavoista tai jopa inkarnaation hetki.

Vielä yleisempää oli kuitenkin ajatella, että kirkko on ollut aina. Erityisesti Augustinus kehitti tätä ajatusta. Opetettiin, että Jumalalla on aina ollut kansa. Vanhan testamentin pyhät ihmiset ovat jo kuuluneet kirkkoon, koska he luottivat Jumalan lupauksiin. Hanna ja Simeon temppelissä ovat vanhan ja uuden rajalla.

Efesolaiskirjeen ensimmäisessä luvussa puhutaan siitä, että kirkko olemassa maailman luomisesta alkaen. Saman kirjeen toisessa luvussa jatketaan, että kirkkoon kuuluu ihmisiä kahdesta kansasta, ympärileikattujen kansasta eli juutalaisista, ja ympärileikkaamattomista eli pakanasyntyisistä. Kristus yhdistää nämä kaksi yhdeksi kansaksi. Loppiaissaarnoissaan Augustinus selittää näitä Efesolaiskirjeen kohtia niin, että vastasyntynyttä Jeesuslasta jouluna palvomaan tulleitten paimenten edustivat juutalaisia ja loppiaisena saapuneet tietäjät pakanakansoja. Hän kirjoittaa:

Äskettäin juhlimme sitä päivää, jona Herra syntyi juutalaisten keskuudessa (ex Iudaeis), tänään juhlimme sitä päivää, jona pakanakansat palvoivat häntä. Sillä ”pelastus on juutalaisista” (Joh. 4:22), mutta tämä ”pelastus ulottuu maan ääriin saakka” (Jes. 49:6). Tuona päivänä häntä nimittäin palvoivat paimenet, tänään tietäjät. Paimenille hänestä kertoivat enkelit, tietäjille tähti. Kummatkin saivat tiedon taivaasta: he näkivät taivaan kuninkaan maan päällä, jotta ”Jumalan olisi kunnia korkeuksissa ja maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa” (Luuk. 2:14). ”Sillä hän itse on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi yhdeksi” (Ef. 2:14). Jo vastasyntyneenä, siitä hetkestä, kun hänestä kerrottiin, hän osoittautui tuoksi kulmakiveksi; se näkyi jo hänen syntymässään. Heti hän alkoi yhdistää itseensä kahta muuria, jotka tulevat eri suunnilta — hän johti luokseen paimenet Juudeasta ja tietäjät idästä, jotta ”hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin tekisi rauhan; rauhan niille, jotka ovat kaukana, ja rauhan niille, jotka ovat lähellä (Ef. 2:15.17). Niinpä ne, jotka tulivat hänen luokseen läheltä hänen syntymänsä päivänä, ja ne, jotka tänään tulivat kaukaa, osoittivat, että tulevien sukupolvien tulee juhlia kahtena päivänä. Silti nuo kummatkin näkivät yhden ja saman Maailman Valon.

Monet muut kirjoittajat jatkoivat Augustinuksen linjoilla. Toisinajattelijoista tunnetuin on Hieronymus, joka muutenkin suhtautui nihkeästi juutalaiskristittyihin. Hän esitti, että kirkon kaksista juurista puhuttaessa tarkoitetaan vain Vanhan liiton aikaisia juutalaisia eikä hänen oman aikansa juutalaisia. Monet muut teologit puhuvat kuitenkin siitä, että kaikkina aikoina kirkkoon liittyy juutalaissyntyisiä ihmisiä. Myös kirkkotaiteessa esitetään joskus nämä kaksi kirkon juurta arvokkaiden rouvien hahmoissa, esimerkkeinä Rooman Santa Sabina- ja Santa Pudenziana -kirkkojen mosaiikit.

Ykseyden perusta

Mihin kirkon ykseys sitten perustuu? Miten kirkon näkyvää ykseyttä voi vaalia? Kirkon ykseys perustuu kolmiyhteisen Jumalan keskinäiseen ykseyteen. Kirkko välittää ihmisille sen pelastuksen, jonka kolmiyhteinen Jumala on valmistanut. Kirkko on Kristuksen ruumis, se on matkalla Isän kotiin, ja sen tekee eläväksi Pyhä Henki. Irenaeus Lyonilainen kirjoittaa: ”Sillä missä kirkko on, siellä on Jumalan Henki, ja missä Jumalan Henki on, siellä on kirkko ja kaikki armo, mutta Henki on totuus. Siksi ne, joilla ei ole osuutta häneen, eivät saa elämän ravintoa äitinsä rinnoilla eivätkä kirkkaasta lähteestä, joka virtaa Kristuksen ruumiista, vaan etsivät itselleen vettä rikkinäisistä ruukuista.” (Iren. Adv. haer. 3.24). Myös Cyprianus opettaa, että ihminen voi pelastua vain tässä yhdessä kirkossa: ”Se, joka ei pysy tässä yhteydestä, se ei pidä Jumalan lakia, ei pysy uskossa Isään ja Poikaan eikä pidä tallessa elämää ja pelastusta” (unit. 23).

Ykseydelle on ennen kaikkea oleellista yksimielisyys uskon sisällöstä eli evankeliumin opista. Irenaeus kuvaa kirkon ykseyttä näin:

Kirkko on vastaanottanut tämän (apostolisen) sanoman ja uskon. Hajaantuneena yli koko maanpiirin se säilyttää sen huolellisesti, ikään kuin se asuisi yhdessä ja samassa talossa. Samoin se uskoo, ikään kuin sillä olisi yksi ainoa henki ja yksi sydän. Se julistaa, opettaa ja välittää tämän uskon yksimielisesti kuin sillä olisi yksi ainoa suu. Sillä vaikka maailmassa on paljon kieliä, on tradition voima yksi ja sama (Adv. haer. 1.10.2).

Mistä sitten tiedettiin, mikä se yhteinen uskon sisältö on ja missä sen rajat kulkevat? Jo Uudessa testamentissa on lyhyitä kristillisen sanoman tiivistelmiä (1. Kor. 15). Hiukan myöhäisemmältä ajalta tunnetaan laajempia suullisia tai kirjallisia tiivistelmiä, joista Irenaeus ja Tertullianus käyttivät termejä ”uskon sääntö” (regula fidei) tai ”totuuden sääntö” (regula veritatis). Ajatuksena on, että uskon sääntö on kuin mittanauha, jolla oppia voi mitata. Tertullianus sanoikin, että se, mikä on ristiriidassa uskon säännön kanssa, on harhaoppia. Säännön sanallinen muoto ja pituus saattoivat vaihdella, mutta sisältö oli Tertullianuksen sanoin immutabilis ja irreformabilis, eli muuttumaton ja sellainen, jota ei voi reformoida! Varhaiset kastetunnustukset olivat saman sisältöisiä kuin uskon sääntö. Ne ilmaisevat sen, mikä on oleellisinta kristillisessä uskossa. Näistä kastetunnustuksista kehittyivät uskontunnustukset, joita edelleen käytetään. Ne ovat kuin aita, jonka sisäpuolella kristillinen usko on. Pohjoisafrikkalainen maallikkoteologi Tertullianus toteaakin, että kunhan uskon säännöstä pidetään kiinni, voi muuten kysellä ja pohtia niin paljon kuin haluaa ja päästää tiedonhalunsa koko intohimon irti (Praescr. 13–14).

Koska kirkko on Kristuksen oma, sen pitää kuunnella Kristuksen ääntä ja olla se yhteisö, jossa ja jonka kautta kaikki saavat kuunnella hänen ääntään. Jälkimmäisestä asiasta muistuttaa hauska kuva varhaisen kirkon ajalta: evankeliumin kertomusta siitä, miten Jeesus opetti Gennesaretin järvellä veneestä, joka oli vähän matkan päässä rannasta, selitettiin niin, että Pietarin vene on kirkko, ja siksi kannattaa kuunnella Jeesuksen ääntä, joka kuuluu kirkosta! Siksi kirkko ei voi muuttaa opetustaan miten vain, vaan sen täytyy uskollisesti opettaa niin kuin Kristus ja apostolit ovat opettaneet.

Varhaisen kirkon linjanvedoissa ei siis ollut kysymys dogmaattisesta nipottamisesta, vaan siitä, että kun opetetaan oikein, ihmiset saavat kuulla Kristuksen sanoja. Harhaopit ovat sellaisia, jotka tavalla tai toisella vaarantavat pelastuksen. Paras esimerkki tästä on varhaisen kirkon suuri tarkkuus siinä, mitä Kristuksesta opetetaan. Pelastuksen tähden oli niin tärkeää esimerkiksi pitää kiinni siitä, että Kristus on tosi Jumala ja tosi ihminen. Vaikka Areios olisi opettanut kuinka tyylikkäästi ja loogisesti, hänen opettamansa Kristus, luotu olento, ei voi pelastaa ihmisiä.

Toinen yhdistävä tekijä oli apostolinen sukkessio, jolla tarkoitetaan sitä, että kirkossa on apostolien ajoista meidän päiviimme asti katkeamaton ketju samaa, apostoleilta asti tullutta opetusta ja myös kätten päälle panemisella virkaan vihittyjä pappeja ja piispoja. Varhaisessa kirkossa ajateltiinkin, että erilaisten ryhmien oppeja voidaan arvioida sen perusteella, ovatko ne uutuuksia vai voidaanko niiden alku johtaa apostoleihin. Gnostilaisia vastaan kirjoittanut Irenaeus kirjoittaakin: ”Ei ole tarpeen etsiä totuutta muualta, kun sen helposti löytää kirkosta. Sillä apostolit ovat tallettaneet sen samalla tavalla kuin rikas mies laittaa rahaa pankkiin” (Adv. haer. 3.4.1).

Kolmas yhdistävä asia on yksi kaste. Siksi että kaste muodostaa yhteyden Kristukseen, se luo myös yhteyden kaikkiin muihin kastettuihin. Kaste vastaanotetaan vain kerran, eikä sitä voi uusia. Erityisesti kolmannella vuosisadalla keskusteltiin paljon siitä, millainen ja kenen toimittama kaste on pätevä. Aika varhain jo muotoiltiin ne periaatteet, joita kirkossa on sittemmin yleensä noudatettu. Kaste on pätevä, jos siinä on käytetty vettä, se on toimitettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ja tarkoituksena on ollut kastaa. Niinpä esimerkiksi novatiolaisten tai donatolaisten piiristä katoliseen kirkkoon tulevia ei kastettu (tästä Cyprianus oli aikanaan eri mieltä, mutta hänen kannastaan ei tullut kirkon yhteistä kantaa).

Neljäs yhdistävä tekijä on ehtoollinen. Siinä realisoituu yhteys Kristukseen ja kaikkiin muihin kristittyihin, elivätpä he missä tahansa ja milloin tahansa. Silti ehtoollisyhteyteen suhtauduttiin harkiten. Ei kukaan voinut noin vain mennä vieraalla paikkakunnalla ehtoolliselle ilman että siitä oli keskusteltu – eiväthän toispaikkakuntalaiset papit voineet tietää, kuka on kastettu ja kuka ei. Joskus piispat kirjoittivat suosituskirjeitä, joilla matkailijat voivat osoittaa olevansa kastettuja kristittyjä. Ehtoollisyhteyden perustana oli siis yhteinen oppi, josta vastasi piispa. Varhaisen kirkon aikana myös saatettiin sulkea joku ehtoollisyhteyden ulkopuolelle (jos oli esimerkiksi luopunut vainoissa) ja takaisinottamisessa oli selvät systeemit, joista oli sovittu 200-luvulla.

Yksi kirkko on kaikkialla maailmassa

Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksessa ilmaistaan myös jo paljon varhaisemmissa teksteissä oleva ajatus, että tämä yksi kirkko on sama kaikkialla maailmassa.

Jo ensimmäiseltä vuosisadalta peräisin olevassa Didakhessa rukoillaan Jumalaa kokoamaan kirkko kaikista ilmansuunnista (Did. 9.4; 10.5). Toisen vuosisadan alussa vanha Polykarpos-piispa rukoilee marttyyrikuolemansa edellä koko katolisen (eli yleisen) kirkon puolesta kaikkialla maailmassa (Mart. Polyk. 8.1). Samoihin aikoihin Ignatios kirjoittaa, että yhteen kirkkoon kuuluvat kaikki uskovat, ja että katolinen kirkko on kaikkialla siellä, missä Jeesus Kristus on (Smyrn. 1; 8.2). Alun perin kirkon katolisuudella tarkoitettiinkin erityisesti sitä, että yksi ja sama kirkko toimii kaikkialla.

Ykseys ei varhaisen kirkon aikanakaan tarkoittanut sitä, että joka puolella olisi ollut samanlaista. Kirkko toimii monin eri tavoin ja monilla kielillä.

Miten tätä ykseyttä sitten pitää tavoitella?

Lyhyesti voisi sanoa, että ei ainakaan niin kuin Augustinus. Pohtiessaan suhtautumistaan kotikulmillaan vaikuttaneeseen donatolaisuuteen Augustinus lähti liikkeelle ihan oikeasta ajatuksesta – siitä, että Afrikassa pitäisi olla näkyvästikin yksi kirkko, eikä pitäisi olla niin, että kadun toisella puolella kokoonnutaan donatolaisten jumalanpalvelukseen ja toisella hänen oman kirkkonsa jumalanpalvelukseen.

Hän oli oikeassa siinäkin, että jaon oikeiden ja väärien kristittyjen välillä tekee vasta viimeisenä päivänä se tuomari, joka ei voi erehtyä, ja että täällä maailmassa kirkkoon kuuluu pyhiä ja pahoja, ja taivaallinen nuotta kokoaa erilaisia kaloja, jotka jaotellaan vasta viimeisenä päivänä.

Mutta siinä hän oli väärässä, että väsyttyään tuloksettomiin keskusteluihin donatolaisten kanssa hän päätti liittoutua roomalaisten viranomaisten kanssa ja turvautua uskonnolliseen pakottamiseen. Hän varmaankin vilpittömästi uskoi, että on donatolaisille hyväksi, että heidät pakotetaan liittymään yhteen kirkkoon. Tunnetusti hän käytti perustelunaan evankeliumin vertausta juhlapidoista ja suuren Kutsujan lausetta ”pakottakaa heitä tulemaan sisään”. Niinpä roomalaisten viranomaisten avustuksella donatolaisten kokoontumiset kiellettiin, heidän omaisuuttaan takavarikoitiin ja kirkkorakennukset otettiin heiltä pois. Pakottaminen ja riidat heikensivät Pohjois-Afrikan kirkkoa.

Paljon oikeammassa oli samoilla seuduilla sata vuotta aiemmin elänyt marttyyri Crispina, joka sanoi terävästi, että pakotettu palvominen ei ole palvomista ollenkaan. Uskoon kuuluu vapaus. Yhteyteen voi pyrkiä yhteisten keskustelujen, Raamatun tutkimisen ja rukouksen tietä, ja tekemällä korjausliikkeitä palaamalla Jeesuksen ja apostolien opetuksiin. Siihen varmaankin menee aikaa, mutta se on tärkeää.

Eläviä jäseniä

Vielä yksi näkökulma kirkon ykseyteen. Ykseyteen kuuluu moninaisuus. Tavat ja kielet voivat olla erilaisia, ja erilaisia ovat myös kristittyjen tehtävät. Vanhassa ja Uudessa testamentissa käytetyt kuvat Jumalan kansasta ja sen jäsenten tehtävistä ovat dynaamisia. Kristityt ovat eläviä kiviä rakennuksessa, ruumiin jäseniä, joilla on erilaisia tehtäviä, perheen jäseniä ja taivaan kansalaisia. Kristityt on kutsuttu toimimaan aktiivisesti, palvelemaan toisiaan ja koko maailmaa, pitämään huolta luomakunnasta, kasvattamaan lapsia, syventymään Raamatun sanomaan, kertomaan evankeliumia eteenpäin jne.

Mitä tavallisten kristittyjen aktiivinen toiminta sitten oli varhaisen kirkon aikana? Jumalanpalveluksen toimittivat aina virkaan kutsutut ihmiset, piispat tai hänen delegoiminaan presbyteerit ja diakonit; jälkimmäisten tehtävät vähän vaihtelivat. Uudesta testamentista näemme, että tavalliset kristityt osallistuivat esimerkiksi. rukouksin tai lauluin. Varhaisen kirkon aikana jumalanpalveluksissa oli myös diakonissoja, laulajia, lukijoita ja profeettoja. Ennen kuin kirkkorakennuksia oli, kokoontumisia järjestettiin ihmisten kodeissa. Seurakuntalaiset toivat ehtoollisaineita ja ruokaa yhteisille aterioille. 300-luvulta tiedämme, että kristityt kokoontuivat myös pienpiireihin opiskelemaan Raamattua, jopa jossain määrin alkukielellä niin kuin Marcellan raamattupiirissä Rooman Aventinuksella. Köyhistä ja nälkäisistä huolehdittiin. Oltiin vieraanvaraisia. On vaikeaa tehdä listaa kaikesta siitä, mitä maallikot tekivät; vaikuttaa siltä, että he tarttuivat tehtäviin, joita tuli eteen. Ennen kaikkea kaikilta odotettiin elämää kristittyinä, Jumalan tahdon mukaan. Esimerkiksi Khrysostomoksen ja Augustinuksen saarnoissa on paljon ohjeita kristityille, miten kristityn kuuluu elää ja toimia.

Augustinus saarnaa helluntaisaarnassaan (267.4) siitä, että Pyhä Henki vaikuttaa eri ihmisissä eri asioita ja antaa heille erilaisia tehtäviä:

Kenenkään ei siis pidä sanoa: ’Olen saanut Pyhän Hengen, miksi en kuitenkaan puhu kaikkien kansojen kielillä?’ Veljet ja sisaret, jos tahdotte saada Pyhän Hengen, ottakaa huomioon tämä: sitä henkeä meissä, joka tekee jokaisesta ihmisestä elävän, kutsutaan sieluksi, ja te ymmärrätte, mitä sielu tekee ruumiissa. Se tekee jokaisen jäsenen eläväksi, se näkee silmien kautta, kuulee korvien kautta, haistaa nenän kautta, puhuu käyttäen kieltä, toimii käyttäen käsiä, kävelee käyttäen jalkoja. Se on yhtaikaa kaikissa jäsenissä ja tekee ne eläviksi. Se antaa kaikille elämän, mutta jokaiselle oman tehtävän. Silmä ei kuule, korva ei näe, kieli ei näe, korva ja silmä eivät puhu, mutta ne kaikki elävät. Korva elää ja niin kielikin. Niiden tehtävät ovat erilaiset, mutta elämä yhteinen. Sellainen on myös Jumalan kirkko. Joissakin pyhissä Pyhä Henki saa aikaan ihmeitä, toisten kautta se julistaa totuutta, jotkut se kutsuu neitseelliseen elämään ja toiset puhtaaseen avioliittoon, yksissä se vaikuttaa yhtä, toisissa toista. Jokainen toteuttaa omaa osaansa, mutta he elävät samaa elämää yhdessä. Mitä sielu on ruumiille, sitä Pyhä Henki on Kristuksen ruumiille, joka on kirkko. Pyhä Henki vaikuttaa koko kirkossa samaa, mitä sielu vaikuttaa yhden ruumiin kaikissa jäsenissä. … Jos tahdotte elää Pyhässä Hengessä, pitäkää kiinni rakkaudesta, rakastakaa totuutta, kaivatkaa ykseyttä, niin pääsette ikuiseen elämään.

Maallikoilla ja kirkon virkaan kutsutuilla on erilaiset tehtävät. Joillekin ihmisille julistaminen, sakramenttien toimittaminen ja seurakunnan johtaminen on annettu erityistehtäväksi. Uudessa testamentissa kerrotaan, että Jeesus valitsi ja valtuutti tähän tehtävään apostolit, joiden opetusta seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti. Piispan, papin ja diakonin viran lisäksi kirkossa on tarpeen mukaan ollut erilaisia virallisia tai vähemmän virallisia tehtäviä.

Lopuksi

Jokainen kristitty kuuluu siihen yhteen ja ainoaan, maailmanlaajaan ja aina olevaan kirkkoon. Tämä yksi kirkko ei ole vain teologinen idea, vaan se realisoituu erityisesti ehtoollisella. Alusta asti kristityt ovat kokoontuneet yhteen omilla paikkakunnillaan ehtoolliselle ja ajatelleet kuuluvansa yhteen muiden samalla tavalla muilla paikkakunnilla ja eri aikoina ehtoolliselle kokoontuvien kanssa. Kristityn ei tarvitse olla yksin. Kirkon yhteinen usko kantaa. Kristityt auttavat toisiaan eri tavoin ja yhdessä koko maailmaa.

Se, miten kirkko toimii kunakin aikana ja eri puolilla maailmaa, voi muuttua kovinkin paljon ja saa muuttuakin. On hienoa, että on ihmisiä, jotka osaavat puhua ja toimia niin, että tämän ajan ihmiset ymmärtävät.

Varhaisen kirkon näkökulmasta kaikkein tärkeintä kirkossa on se, että se on Kristuksen oma. Siihen kuuluvat ne ihmiset, jotka on kastettu Kristukseen, jotka elävät yhteydessä Kristukseen ja jotka ovat yhdessä matkalla taivaaseen. Tälle kirkolleen Kristus on antanut tehtäväksi kutsua kaikki ihmiset yhteyteensä kastamalla ja opettamalla heitä.

Kirkon nimittäminen Kristuksen ruumiiksi ilmaisee syvää yhteyttä Kristuksen ja kirkon välillä, yhteyttä, joka on jo nyt totta ja joka jatkuu ikuisesti. Varhaisessa kirkossa tämän kuvan avulla opetettiin kolmea asiaa. Ensinnäkin, Kristus on kirkon alkuperä ja hän huolehtii kirkostaan. Toiseksi, koska kristityt kuuluvat samaan ruumiiseen, he kuuluvat yhteen ja palvelevat toisiaan ja koko maailmaa erilaisilla lahjoillaan. Kolmanneksi, oli tavallista puhua pelastuksesta käyttämällä jo Paavalilta tuttua kuvaa siitä, että Kristuksen ruumiin jäseninä kristityt osallistuvat hänen elämäänsä, kuolemaansa ja ylösnousemukseensa (Room. 6:3–5): kun kerran pää on jo noussut ylös, muu osa ruumiista seuraa perässä. Siksi ehtoollistakin sanottiin kuolemattomuuden lääkkeeksi: nauttimalla Kristuksen ruumiin ja veren tulemme osallisiksi hänen kuolemattomuudestaan. Hän, joka on itse elämä, antaa meillekin elämän.