Perusta 4 | 2018

Jälkikristillisyyden yhtenä piirteenä on pidetty sitä, että yhteiskunta alkaa ottaa kristinuskolle aiemmin kuuluneita tehtäviä (Milbank). Meidän aikanamme keskeisiä esimerkkejä tästä ovat postmodernin moralismin aiheet. Niitähän olemme nähneet julkisuudessa hanke toisensa jälkeen. Painostusryhmät ja media puhuvat vuoroin tasa-arvon puolesta, vuoroin vihapuhetta ja häirintää vastaan. Kristittynä voi tietyltä osin iloita, että edes jotakin etiikkaa ja ihmisarvoa koskevat aiheet nousevat nykykeskustelussa esille. Samalla on kuitenkin selvää, että uusmoralismi perustuu vasta lastenkengissä olevaan eettiseen näkemykseen, ja se on enemmänkin poliittinen ase kuin todellista moraalia.

Uusmoralismissa on kyse ennen kaikkea siitä, että media näyttää voimansa näiden avulla. Jostain syystä se pyrkii jatkuvasti tiettyjen henkilöiden erottamiseen ilman oikeuskäsittelyjä, vain itse luomansa kohun perusteella. Hyvänä esimerkkinä on #metoo-kampanja. Yhdysvalloista Ruotsiin erottamisia on tapahtunut jo monta. Aiheen valtaisan suosion ymmärtää, koska USA:ssa kohun ilmeisenä tavoitteena on lopulta saada “valtakunnankourija” Trump erotetuksi. Yhdysvalloista tulevat kuitenkin myös esimerkit väärinkäytöksistä. Siellä on langetettu ensimmäinen rangaistus siitä, että tekaistun häirintäsyytöksen avulla johtaja on erotettu tehtävistään lain vastaisesti.

Vastaavaa toimenpidettä media yritti eri aiheen ympärillä Helsingin piispanvaalissa. Kun toimittaja Johanna Korhonen oli vaalin jälkeen aloittanut kampanjan piispa Teemu Laajasaloa vastaan, Suomen Kuvalehden päätoimittaja Ville Pernaa pyrki tähän vedoten pääkirjoituksessaan (SK 26.1.18) erottamaan Laajasalon pelkästään median itsensä synnyttämän kohun perusteella. Hän kirjoitti: “uskottavuutta tärkeän julkisen tehtävän hoitamiseen ei enää ole”. Koska Laajasaloa ei kuitenkaan ollut syytetty mistään oikeudessa (eikä ongelmia tullut esiin myöskään tarkastuksen jälkeen), on selvää, että Pernaa rikkoi sekä perustuslakia että journalistin eettisiä ohjeita. Hän siis toimi moraalittomasti uusmoralismin nimissä.

Tuoreimpia esimerkkejä uusmoralismin poliittisesta vallasta on Pori Jazzin toimitusjohtajaksi valitun kristityn miehen erottaminen jo ennen kuin hän ehti astua tehtäväänsä. Prosessin lähtökohtana oli miehen antama haastattelu paikallislehdessä Satakunnan Kansassa. Hän oli ensinnäkin ilmaissut kristillisen vakaumuksensa ja toimittajan johdattelemana myöhemmin todennut pitävänsä homoseksuaalien eheytymistä mahdollisena. Verkosto heräsi ja toimittajat tekivät näkemyksistä yksioikoisia johtopäätöksiä. Alati valppaana olevien painostusjärjestöjen (Seta), eräiden poliitikkojen ja Pori Jazzin maineherkän hallituksen yhteistyön tuloksena mies erotettiin yhdessä päivässä pelkästään propagandistisesti synnytetyn somekohun ja mediamylläkän perusteella. Siis yhdessä päivässä.

Asetelmalle luo Suomessa historiallista taustaa toimittaja Johanna Korhosen taannoinen erottaminen uusista tehtävistään Pohjois-Suomessa jo ennen työn alkamista (nyt vain saman aiheen kääntöpuolelta). Silloin lehti tuomittiin oikeudessa. Oikeusjärjestelmän tulisi nyt pitää huolta siitä, että myös Pori Jazzin hallitus tuomitaan syrjinnästä. Muuten usko oikeuden tasapuolisuuteen menettää uskottavuuttaan ja tuomiovallan saa helposti ohjailtavissa oleva kansantuomioistuin, lynkkausporukka.

Uusmoralismin aiheet ovat sinänsä tärkeitä. Kristillisen moraalin mukaan häirintä on ehdottomasti väärin. Vihapuhe on syntiä ja niin on sen taustalla usein oleva rasismi tai muukalaisviha. Aiheiden käytön poliittisuuden paljastaa kuitenkin “yksisuuntainen moralismi”. Postmodernina aikana syytösten suunta kulkee tavan takaa perinteistä kristillistä näkemystä vastaan. Kohteina ovat kristillinen ihmiskäsitys, käsitys avioliitosta, tai pelkästään kristinuskon tapa hakea moraalin perustus Raamatusta.

Uutena piirteenä moraalikeskustelussa on eräitä vanhoja aiheita käsiteltäessä se, että argumentaatioanalyysi alkaa muuttaa vakiintuneita käsityksiä. Esimerkiksi kysymys abortista nousee yhteiskunnan agendalle yhä uudestaan. Oli yllättävää lukea Helsingin Sanomista tutkija Joona Räsäsen kommentteja aborttikeskustelussa käytettyjen argumenttien luonteesta (6.6.18). Tutkijan mukaan yleisin feminismistä nouseva argumentti on vedonnut naisen oikeuteen omaan ruumiiseensa. Se on vahva peruste, sillä ruumiillinen koskemattomuus on vahvimpia yhteiskunnallisia oikeuksia. Sitä ei näkemyksen mukaan saa siis uhata edes sikiö, joka voidaan kyseisessä asetelmassa esittää uhkana.

Tutkijan mukaan käytetty argumentti on kuitenkin vahvuudestaan huolimatta huono. Se ei nimittäin sisällä minkäänlaista implikaatiota sikiön lähdettämisen ajankohdasta. Yhteiskunnat ovat yleensä valinneet muilla perusteilla rajaksi jonkin kohdan viikkojen 12–24 väliltä. Jos argumenttina kuitenkin on naisen oikeus omaan ruumiiseensa, tuosta perusteesta ei voi johtaa ajankohtaa. Logiikka pettää. Siksi kyseisen perusteen mukaan äidillä olisi oikeus keskeyttää raskaus, vaikka päivää ennen laskettua aikaa (tämä oli tutkijan teoreettinen toteamus).

Juuri kukaan ei kuitenkaan hyväksy aborttia synnytystä edeltävinä päivinä. Sitä pidettäisiin surmaamisena, mitä se tietenkin onkin. Sen paremmin kansalaiset kuin kansanedustajatkaan eivät helposti suostu päättämään yhteiskunnan oikeudesta surmata kohdussa olevan ihmisen. Tästä seuraa uusi moraalinen ongelma. Kun lääketiede kykenee pitämään sikiön elossa kohdun ulkopuolella yhä pidempään, kysymys ajankohdista menettää merkitystään. Samoin menettää merkitystään naisen oikeus omaan kehoonsa, koska uudessa tilanteessa sikiö ei enää ole kohdussa. Varsinainen eettinen kysymys kuuluu: onko äidillä tai yhteiskunnalla oikeus “tappaa ihminen, joka kykenisi elämään kohdun ulkopuolella” (Joona Räsänen). Argumentaatioanalyysi kyseenalaistaa lähes koko nykyisen aborttikeskustelun.

Vastaava keskustelu on käyty eutanasiasta. Kansanedustaja Päivi Räsänen herätti jokin aika sitten keskustelun siitä, kenen pitäisi suorittaa sairaan tai vanhuksen surmaaminen. Hän muistutti siitä, että koska lääkärit ovat vannoneet valan elämän suojelemiseksi, tehtävä ei ensinkään sovi heille. Poliittisen päätöksen tuottamana tapahtumana se ei ylipäätään kuulu terveydenhoidon piiriin. Siksi olisi johdonmukaista, että eutanasian suorittaisivat virkamiehet, asianajajat, tuomarit tai vaikkapa valtion pyövelit.

Näkemys synnytti valtaisan kohun. Se ei johtunut siitä, mitä Räsänen sanoi, vaan käsityksen johdonmukaisuudesta. Ihmiset joutuivat kohtaamaan sen todellisuuden, mistä eutanasiassa varsinaisesti on kyse. Siinäkin pohditaan valtion oikeutta surmata ihminen. Medikalisoituneelle yhteiskunnallemme on helppo piilottaa hankalat asiat sairaaloiden kaltaisten laitosten sisälle. Moraalikeskustelussa aiheet tulevat kuitenkin yhteiselle torille ja silloin punnitaan kumpi painaa enemmän, uusmoralismin subjektivismi vai kristillinen elämän kunnioitus.

• Timo Eskola