Perusta 2 | 2019

Nicholas Thomas Wright

Kirjoittaja työskentelee Uuden testamentin ja varhaisen kristinuskon professorina St. Andrewsin yliopistossa Skotlannissa sekä on palvellut anglikaanikirkon piispana.

Puhe on pidetty Dallasissa, Southern Methodist – yliopistossa 15.11.2016. Wrightin Perustan teologisilla opintopäivillä vuoden vaihteessa pitämä luento perustui edellä mainittuun puheeseen, joten julkaisemme sen tässä. Suomennos Leena Oikarinen.

Mielikuvamme Jeesuksesta

Kun ajattelemme Jeesusta – ja sanalla “me” tarkoitan meitä kaikkia: teologeja ja maallikoita, kristittyjä ja ei-kristittyjä, meitä kaikkia nykyihmisiä erityisesti länsimaissa – kun siis ajattelemme Jeesusta, kohtaamme jotain niin valtavaa ja haastavaa, että sen mittakaavaa on pienennettävä, jotta asia mahtuu ymmärrykseen. Muokkaamme Jeesusta, joskus jopa oman mielikuvamme mukaiseksi, mutta joka tapauksessa joksikin sellaiseksi, jonka kanssa voi tulla toimeen. Äskettäin kuollut Leonard Cohen oli suuri laulaja ja lauluntekijä. Muistan 60-luvulta laulun Suzanne, jonka Jeesus-kuva oli tällainen:

Ja Jeesus merta kulki, askel aaltoin päällä viipyi.
Kaiken piiriinsä hän sulki, kauan paikallaan kun viipyi,
Ja kun viimein tiesi varmaan, hänet hukkuvat vain huomaa.
Huusi hän: te aamun harmaan jälkeen jäätte meren huomaan,
Kunnes tuuli teidät päästää, itseäin en saata säästää,
Ja hän ihmiseltä näytti, antoi anteeksi ja täytti elämän…
Tahdot käydä hänen kanssaan, silmät kiinni hänen kanssaan.
Sinuun luottaa hän niin kovin, koski sieluusi vain tovin,
Yksin hän…

(Suomenkieliset sanat: Hector)

Muistan vieläkin, miten nuo sanat vaikuttivat 60-luvun teiniin kuin sähköisku. Runoilijoiden tavoin Cohen kehotti meitä katsomaan todellisuutta – jopa Jeesusta – uusista, häiritsevistä näkökulmista. “Itseäin en saata säästää”… uudet sukupolvet ovat kuvanneet Jeesusta yhä uusin sanoin, mutta useimmat niistä hämärtävät Hänen kuvaansa enemmän kuin kirkastavat sitä. Ja Cohenin tulkinta siitä miten Jeesus kävelee veden päällä, sopii niin nykypäivän helppoihin Jeesus-kuviin kuin myös tieteellisiin rakennelmiin: “Ja kun viimein tiesi varmaan, hänet hukkuvat vain huomaa” … ehkä on niin, että vain silloin kun yksilöinä tai yhdessä ajaudumme epämukavuusalueelle, kun tunnemme hukkuvamme mistä tahansa syystä, vain silloin olemme valmiita ja ehkä riittävän nöyriä palaamaan Jeesuksen luo ja kurkottamaan hänen puoleensa kuin hukkuva lapsi, joka tarttuu vanhemman ojennettuun käteen.

Hukkuvan apu

Rationalistit tietenkin hymähtäisivät tälle. He väittäisivät, että näin saa vain Jeesuksen, joka antaa sitä apua, jota ihminen ajattelee tarvitsevansa. Mutta kuka on sanonut, että vain viileä, riippumaton rationalismi voi antaa oikeat vastaukset elämän tärkeimpiin kysymyksiin? Järki on kuin auton moottori: sitä tarvitaan, mutta se tarvitsee polttoainetta käydäkseen ja ihmisen tahtoa ajamiseen. Ja jos on hukkumassa, avun tavoitteleminen on järkevintä mitä voi tehdä.

Yksi Cohenin runon monista ironioista on säe “Ja hän ihmiseltä näytti”. Cohen näyttää aluksi pitävän Jeesusta jonkinlaisena supermiehenä, jumalolentona, joka leijailee alas maahan, mutta jonka me surullisen lopun koittaessa tajuamme “lähes ihmiseksi” – täysin vastoin kulttuurissamme vallitsevaa ajatusta, jonka mukaan Jeesus oli tavallinen ihminen, joka joskus antoi viitteitä jostakin enemmästä. Ja tämä inhimillinen Jeesus-kuva on ruokkinut myös muita reaktioita. Monet ovat sanoneet, että se “jokin enemmän”, se jumalallisuus, on lisätty kertomuksiin jälkikäteen legendan tueksi ja unelman säilyttämiseksi. Ainakin se pukee kysymyksen sanoiksi ja saa meidät miettimään ja ajattelemaan. Kun mennään perittyjen ja oletettujen stereotypioiden taakse – mitä voimme todella sanoa Jeesuksesta, jota emme itse ole koskaan tunteneet? Ja edelleen – mitä voimme sanoa Jumalasta?

Jeesus, jonka kautta Jumalan valtakunta tulee

Noin viisitoista vuotta sitten vaimoni ja minut kutsuttiin oppaiksi yksityiselle pyhiinvaellusmatkalle Pyhään maahan. Meidät kutsunut pariskunta oli erikoislaatuinen. Vaimo oli hiljainen käytännön kristitty, mutta mies, Sir Stan Clarke, johtava teollisuusmies ja filantrooppi, joka ei ollut koskaan halunnut sitoutua mihinkään uskontoon. Nyt, vähän alle 70-vuotiaana, hän selvästi halusi selvittää asioita itselleen. Pitkän ja väsyttävän matkan jälkeen pääsimme lopulta hotelliimme Tiberiaassa, Genesaretin järven rannalla. Jälkiruokakahvin tullessa Stan huokaisi syvään. “No niin Tom”, hän sanoi. “Puhutaanpa asiat selviksi. Oliko Jeesus Kristus todella olemassa?” “Kyllä Stan”, vastasin. “Kyllä Jeesus Kristus todella oli olemassa.” “Ja kuoliko hän todella ristillä?” “Kyllä”, vastasin, “hän todella kuoli ristillä.” “Ja nousiko hän todella kuolleista?” “Kyllä”, vastasin, “ja kun pääsemme sinne asti, selitän sinulle, miten voimme olla varmoja siitä.” Hän katsoi minua pitkään ja tuimasti. Stan Clarke oli menestynyt liike-elämässä näillä pitkillä, tuimilla katseillaan ja niitä seuranneilla kiperillä kysymyksillään. “No”, hän sanoi, “kukas Jumala sitten on?” Onnistuin hillitsemään itseni, niin etten pitänyt hänelle puolen tunnin luentoa kolminaisuudesta. Vastasin vain “Hyvä kysymys! Sitä tulemme miettimään koko seuraavat kaksi viikkoa.”

Niin myös teimme. Ja noin vuotta myöhemmin sain kokea jotain sykähdyttävää. Matka oli vaikuttanut syvällisesti Staniin. Jo muutaman kuukauden kuluttua hän ilmaisi ensi kertaa uskonsa julkisesti. Pian sen jälkeen alkoi kolmen vuoden taistelu lopulta kuolemaan johtanutta syöpää vastaan. Mutta tuon prosessin aikana näin Stanin pääsevän sovintoon sen Jeesuksen kanssa, jota hän ei ollut koskaan tuntenut. Aluksi hän kohtasi Jeesuksen elävänä henkilönä, johon piti tutustua ja jota seurata kuuliaisesti. Mutta aina kun tuolloin puhuimme siitä, mitä Jeesus sanoi Jumalan valtakunnasta ja sen täyttymisestä tämän päivän maailmassa, Stan halusi ottaa aikalisän. Hän hyväksyi hengellisen Jeesuksen, mutta sosiaaliset ja poliittiset asiat eivät kuuluneet siihen. Stan kuului brittioikeistoon, ja se ei yleensä pidä siitä, että kristityt puhuvat politiikasta, mikäli se järkyttää heidän asemaansa liike- ja talouselämässä. Viimeisenä elinvuotenaan Stan kuitenkin muuttui. Kun tapasimme viimeisen kerran, puhuimme ja rukoilimme yhdessä, sillä Stan ja hänen vaimonsa tiesivät, ettei aikaa ollut enää paljoa. Stan halusi kuitenkin sanoa jotain aivan erityisesti. “Tom, älä lakkaa kertomasta ihmisille, mitä Jeesus haluaa maailmassa. Puhu oikeudesta ja rauhasta ja köyhien auttamisesta. On tärkeää, että ihmiset kuulevat siitä.” Voisi kuvitella, että kuoleva mies miettisi kuoleman jälkeistä elämää, ja niin hän luonnollisesti tekikin. Mutta niinä kolmena vuonna, jotka hän oli ollut avoimesti Jeesuksen opetuslapsi, hän oli saanut laajemman kokonaisnäyn: näyn Jeesuksesta, joka toi Jumalan valtakunnan maan päälle niin kuin taivaaseen. Siitä Jeesuksesta, jota emme koskaan tunteneet. Siitä Jeesuksesta, jonka länsimainen kulttuuri on pyrkinyt kaikin mahdollisin keinoin ohittamaan tai unohtamaan. Siitä Jeesuksesta, joka edelleen seisoo historian tienristeyksissä ja näyttää tietä.

Jeesus ei sovi kulttuuriimme

Jeesus on tietenkin edelleen “vaivannut” modernia länsimaista kulttuuria, joskus lähes pakkomielteen tavoin. Yksi tunnetusti varma tapa päästä Time-lehden kanteen on kirjoittaa jotakin uutta ja terävää Jeesuksesta. Parikymmentä vuotta sitten itseään Jeesus-seminaariksi kutsuva ryhmä nostatti kiivaan polemiikin lähinnä USA:ssa väittämällä, että tieteellis-historiallisen tutkimuksen perusteella Jeesus ei koskaan tehnyt tai sanonut suurinta osaa siitä, mitä Raamattu sanoo hänen tehneen ja sanoneen. Että hän ei väittänyt olevansa Jumalan Poika, että hän ei koskaan ajatellut joutuvansa kuolemaan maailman syntien tähden ja että hän ei missään tapauksessa noussut kuolleista. Muutama ryhmään kuulumaton tutkija meni vielä pidemmälle väittäen, että Jeesus Nasaretilaista ei ole koskaan ollut edes olemassa, vaan että uusi uskonnollinen ryhmä keksi hänet sukupolvea tai kahta myöhemmin. Vastakkaisissa visioissa Jeesuksesta on puolestaan tehty Teräsmies, joka syöksyy yliluonnollisine voimineen tekemään ihmeitä, voittamaan pahan ja palaa sitten taivaaseen luvaten ottaa ihmiset mukaansa, jos he vain lausuvat yksinkertaisen rukouksen ja yrittävät lakata tekemästä väärin. Leonard Cohen ei luultavasti olisi kannattanut kumpaakaan ääripäätä. Hän olisi ollut oikeassa. Hänen oma ratkaisunsa – jos se nyt oli ratkaisu, kun kyseessä on kuitenkin runo eikä teologinen teos – on vain etäinen viittaus suurempaan, oudompaan todellisuuteen, jonka oma kulttuurimme, niin kristillinen kuin myös ateistinen, ovat pyrkineet ohittamaan parhaansa mukaan.

Tämä johtuu siitä, että Jeesus ei sovi kulttuuriimme, piditpä ajatuksesta tai et. Meillä ei ole mitään lokeroa, johon hänet voisi sijoittaa turvallisesti – ja onhan ajatuskin Jeesuksen sijoittamisesta johonkin lokeroon naurettava. Sitä on yritetty eikä se ole onnistunut. Meillä kyllä on erilaisia lokeroita, kuten “uskonnollinen guru” tai “hengellinen esikuva” tai “sosiaalinen vallankumouksellinen”. Kristittyinä todennäköisesti erotamme toisistaan “jumalallisuuden” ja “inhimillisyyden”, joita pidämme absoluuttisina ja joiden voidaan (tai ei voida) väittää liittyvän Jeesukseen. Puhumme toisillemme synnistä ja pelastuksesta, synnistä ja pyhyydestä, synnistä sekä syyllisyydestä ja helvetistä ja oletamme, että Jeesus vain sopii tähän kaikkeen ja selittää kaiken. Ja se Jeesus, jota emme koskaan tunteneet, odottaa kärsivällisesti, valmiina kertomaan meille (kuten niin usein ennenkin) tästä kaikesta toisella tavalla kuin odotimme. Tavalla, joka pakottaa kysymään uudelleen ja katsomaan kaikkea uudesta näkökulmasta. Olipa kerran mies, jolla oli kaksi poikaa … tai mies joka lähti kylvämään siementä … tai nainen, joka kadotti hopearahan… tai jotain vastaavaa. Onneksi näin voi käydä ja käy edelleen, ja elämä muuttuu silloin kun niin tapahtuu. Mutta miten se tapahtuu? Miten se voi tapahtua meille, minulle, sinulle, kulttuurillemme, maailmallemme?

Usko ja historia erotettuina toisistaan

Mahdollisuuksia on kaksi. Osa läntisen kirkon ja maailman ongelmaa on, että ne on pidetty tiukasti erillään, ikään kuin niillä ei olisi mitään tekemistä keskenään. Se on yksi syy, jonka vuoksi todellinen Jeesus katoaa niin usein, ikään kuin luiskahtaen irti kömpelöstä otteestamme. Näillä kahdella tavalla kuunnella todellista Jeesusta on erehdyttävän yksiselitteisiltä kuulostavat nimet: “historia” ja “usko”. Oletamme tietävämme, mitä nämä kaksi sanaa tarkoittavat ja oletamme, että ne ovat kuin öljy ja vesi: että ne eivät sekoitu keskenään, ja jo yrityksestä seuraa pelkkää sotkua. Myös tämä erehdys on osa modernia läntistä kulttuuriamme. Se on peräisin erityisesti 1700-luvulta, samoista kulttuuri-impulsseista, jotka johtivat Jeffersonin ja muut erottamaan kirkon ja valtion – siis uskon ja historian – tiukasti toisistaan. Ymmärrän kyllä myös asian myönteisen puolen paremmin kuin hyvin, elettyäni vuosikausia sekavien brittiläisten kompromissien kanssa, mutta tämä sama impulssi johti tuolloin skeptikot haastamaan kristinuskon juuret. He aikoivat tutkia ensimmäisen vuosisadan historiaa ja todistaa, että Jeesus oli todellisuudessa vain epäonnistunut juutalaiskapinallinen tai ehkä vain ajattomien latteuksien hengellinen opettaja tai vastaava, ja että ortodoksinen, luja, kontrolloiva kristillisyys perustui loppujen lopuksi historialliseen erehdykseen. Kun moni halusi ajatella tuohon aikaan muista syistä juuri näin ja koska niin monet haluavat päätyä samaan tulokseen meidänkin päivinämme, ei ole ihme, että näennäishistoriallinen Jeesus-tutkimus on jatkanut tämän negatiivisen tuloksen pönkittämistä. Historiajana kulkee siis yhteen suuntaan, ja usko puolestaan kohtisuoraan toiseen suuntaan. Kristinuskon “puolustajat” ovat usein reagoineet ohjaamalla huomion epäselvistä historiallisista kysymyksistä ei-historialliseen maailmaan: uskoon, jumalanpalvelukseen, rukoukseen ja henkilökohtaiseen spiritualiteettiin. Ja me, jotka olemme eläneet näiden kahden maailman leikkauspisteessä, olemme kokeneet sen usein epämukavaksi, kun maallikkohistorioitsijat syyttävät meitä uskon salakuljettamisesta historiantutkimukseen ja spiritualiteetin puolestapuhujat puolestaan ikuisten totuuksien alistamisesta historiallisen tarkkuuden vaatimuksille.

Kahden tien etsintää

Mutta kaikista kieltäjistä huolimatta minä ja muut olemme pysyneet tässä kahden tien etsinnässä. Ainakin itse olen tehnyt niin siksi, että mitä enemmän tutkin ensimmäisen vuosisadan historiaa Jeesus-keskeisesti, sitä vahvemmin havaitsen Jeesus-kuvan olevan sekä todellinen että häiritsevä ja äärimmäisen väkevä – ja jollakin tavoin myös hyvin erilainen kuin se Jeesus, jonka luulin tuntevani ennestään. Ja mitä enemmän rukoilen, sitä enemmän yritän seurata Jeesusta omassa elämässäni, sitä useammin murran leipää ja juon viiniä hänen nimessään. Koen, että kyse ei ole vain muiston heräämisestä, vaan kohtaan elävän ja rakastavan, mutta jälleen kerran myös häiritsevän läsnäolon. Toisin sanoen, koen että sanojen “historia” ja “usko” pohjimmaiset merkitykset muotoutuvat uudelleen Jeesuksen kuvan ympärille. Ei ole mitään neutraalia aluetta tai perustaa, jolta käsin tutkia vaihtoehtoja. “Historia” ja “usko” -nimiset tiet ovat täynnä sudenkuoppia ja monet pitävät niitä liian vaarallisina vakavasti otettavaan matkaan. Juuri tämän postmodernismi on tietenkin nostanut esiin erittäin selvästi, mutta yleensä se ei ole sallinut ajatusta, että näiden vaurioituneiden valtateiden päätepisteessä voisi olla toisenlainen todellisuus, että tämä todellisuus voisi liittyä henkilöön ja että tämä henkilö saattaisi viittoa meitä astumaan veneestä ja kävelemään veden päällä, löytämään hänet täytenä ihmisenä, jossa elämää luova Jumala oli ja on henkilökohtaisesti läsnä… meidän kaikkien kategorioittemme kauhuksi.

Usko ja historia käsi kädessä

Miten pääsemme alkuun? “Usko” on lähtökohtana ongelmallinen, sillä kulttuurimme on aina valmis vaientamaan sen taitavasti osoittaen, että usko – sinun tai minun – on vain subjektiivista, ei-todellisuuspohjaista, ja syntyy pikemminkin geeneistä, arvostuksista, katolisesta kasvatuksesta tai fundamentalistisista esi-isistä, rakkaudesta musiikkiin, jostakin DNA:n oikusta jne. Olemme erottaneet “uskomuksen” todellisuudesta ja nähneet sen sitten murentuvan “tunteeksi”. Sen jälkeen näimme, miten Marx tai Freud tai Nietzsche purkivat “tunteen” osatekijöihin, kunnes jäljellä on pelkkä ennakkoluulo, joka kaikuu voittajan karkealla äänellä tai uhrin huutona. Näin ei ole hyvä. Siksi sana “usko” on rekonstruoitava ja yhdistettävä uudelleen järkeen. Mutta tätä mahdollisuutta odottaessamme “historia” on paras lähtökohta. Tiedämme varsin paljon aikamme ensimmäisestä vuosisadasta, varsinkin siitä, mitä tapahtui tuolloin Lähi-Idässä. Siellä tapaamme Jeesus Nasaretilaisen. Hän on todellisen historian hahmo, joka on mahdollista erottaa ja tunnistaa. Se olkoon lähtökohtamme.

Uskonto koko kulttuurin ytimenä

Ensimmäisen vuosisadan Lähi-Itä oli aivan yhtä myrskyisä, sekava ja vaarallinen kuin se on nyt. Ehkä se on väistämätöntä, kun maantieteelliset tekijät tuovat vierekkäin erilaisia kulttuureita, jotka tektonisten laattojen tavoin hiertävät toisiaan vasten aiheuttaen yhteiskunnallisia, poliittisia, kulttuurillisia ja – kyllä, myös uskonnollisia maanjäristyksiä. Muutama sana siunatusta sanasta “uskonto” ennen kuin menemme eteenpäin, Muinaisessa maailmassa “uskonto” sitoi yhteen kaiken. Se oli monimutkainen kudos, johon sisältyivät kaikki kaupungin, kylän, kodin tai maan näkyvät ja näkymättömät voimat. Meidän maailmassamme sana “uskonto” on erityisesti 1700-luvulta alkaen erotellut asioita toisistaan: uskon julkisesta elämästä, hengellisyyden politiikasta, jne. Koko sana on siis käytännössä hyödytön historiantutkimuksessa, koska sen merkitys on ainakin modernissa länsimaailmassa muuttunut alkuperäiseen nähden lähes päinvastaiseksi. Ainoat ensimmäisen vuosisadan ihmiset, jotka olisivat tunnistaneet länsimaisen jakomme jumalalliseen ja inhimilliseen maailmaan, olivat epikurolaisina tunnetut filosofit. Nykypäivän länsimaisessa kulttuurissa on vahva epikurolainen piirre, joka työntää jumalat pois näkyvistä ja sallii meidän hoitaa maailmaa sillä tavoin kuin haluamme.

Jeesuksesta kertovien lähteiden luotettavuudesta

Pysähdytäänpä tähän. Antiikin epikurolaisuus oli eliitin filosofiaa. Eliitti pystyi eristäytymään tavallisesta kansasta ja elämään ylellisyydessä – mikä jälleen kuulostaa hyvin nykyisen länsimaailman kaltaiselta. Tosin unelma järkkyi 11.9.2001 ja pakolaiskriisi on repinyt sen riekaleiksi, kun miljoonat Lasarukset pyrkivät rikkaan miehen portille. Tämä kaikki on tärkeää, jotta ymmärtäisimme, miksi meidän on vaikea käsittää Jeesuksen merkitys ja sanoma. Jeesuksen ajan juutalaiset pitivät kiihkeästi kiinni maailmankatsomuksesta, joka erosi radikaalisti muiden aikalaisten käsityksistä. Jeesus eli tämän juutalaisen maailmankatsomuksen keskellä ja uskoi, että se oli saava uuden ilmenemismuodon, uuden tarkoituksen ja uuden, luovan ratkaisun hänen omassa työssään. Katsomme niin helposti evankeliumien Jeesusta ajatellen, että hän tarkoitti mitä tarkoitti meidän maailmankuvamme mukaan, mutta se vääristää koko kuvan. Historian arvo on kaikkien tuntemassa kliseessä, jonka mukaan menneisyys on kuin vieras maa; asiat tehdään siellä eri tavalla. Aito historiantutkimus vaatii jatkuvaa älyllistä nöyryyttä, kykyä luopua omasta katsantotavasta ja antaa hyvin toisenlaisen ajan ja kulttuurin tekstien ja artefaktien vaikuttaa itsenäisesti ja luoda omat kategoriansa. Näin meidän tulee menetellä Jeesuksen kanssa.

Ennen kuin teemme niin, muutama sana lähteistä. Joidenkin skeptikkojen mukaan ainoa todellinen todiste Jeesuksesta on varhaisissa kristillisissä kirjoituksissa, erityisesti neljässä evankeliumissa. Ja ne ovat tietenkin “tarkoitushakuisia”, koska kaikki kirjoittajat joka tapauksessa uskoivat Jeesukseen. Asia on kuitenkin monimutkaisempi ja kiinnostavampi.

Myös eräät ei-kristilliset lähteet mainitsevat Jeesuksen ja hänen seuraajansa, mm. roomalaiset historioitsijat Tacitus ja Suetonius, juutalainen historioitsija Josefus ja roomalainen valtiomies Plinius. Myös Paavalin kirjeet, jotka ovat varhaisimmat säilyneet kristilliset kirjoitukset, osoittavat, että 20 vuoden kuluessa Jeesuksen kuolemasta itäisen Välimeren alueella oli ihmisiä, jotka osoittivat julkista uskollisuutta Jeesukselle eivätkä paikallisille, heimojen omille tai poliittisille jumaluuksille, ja Paavali tietää, että tämän selittää vain Jeesuksen ja hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa historiallinen todellisuus.

Mutta entä syyte päälähteiden “tarkoitushakuisuudesta”? Joka ainoa kirjoittaja on loppujen lopuksi “tarkoitushakuinen”, olipa aihe mikä tahansa. Kaikki mielipiteet ovat jonkun mielipiteitä. Niinpä evankelistat ja Paavali ovat siinä mielessä “tarkoitushakuisia”, että he ovat valinneet ja järjestäneet aineistonsa sen mukaan, mitä haluavat kertoa lukijoilleen. Mutta se ei tarkoita, että peruskertomus olisi keksitty. Kaikki kirjoittajat ja puhujat valitsevat ja järjestävät samalla tavoin. Teemme niin kaiken aikaa. Olen kannattanut koko ikäni tiettyä englantilaista jalkapallojoukkuetta, ja kun luen sanomalehdestä juttua heidän tuoreimmasta ottelustaan, odotan että siinä surraan jokaista tappiota ja juhlitaan jokaista voittoa. Mutta en odota seuran pisteiden vääristelyä. Siinä ei olisi järkeä. Ja samalla kun Matteus, Markus, Luukas ja Johannes haluavat kiihkeästi kertoa ihmisille, että Jeesus Nasaretilainen oli ja on Israelin Jumalan elävä ruumiillistuma, joka lopulta palaa takaisin pelastamaan Israelin ja maailman, he haluavat alleviivata, että se mitä he ovat kertoneet, on todella tapahtunut – ei kuvitelmaa. Todellisella historialla ja todellisilla tapahtumilla oli heille merkitystä, koska heidän sanomansa oli, että Jumalasta on tuleva kuningas niin maan päällä kuin taivaassa.

On tietenkin myös kirjoittajia – useimmat paljon myöhäisempiä – jotka ovat kertoneet tarinan toisin. Yhdysvalloissa (ja luultavasti vain siellä) oli muotia väittää, että eräät kirjoitukset, kuten ns. “Tuomaan evankeliumi”, ovat vanhempia kuin Matteus, Markus, Luukas ja Johannes, ja että mainitut neljä valittiin Uuteen testamenttiin siksi, että ne tarjosivat sävyisämmän, sosiaalisesti hyväksyttävämmän version Jeesuksen todella radikaalista varhaisesta sanomasta. Tämäntyyppisiä väittämiä on mm. Da Vinci -koodissa, mutta myös tieteellisemmissä julkaisuissa. Niillä ei kuitenkaan ole historiallista pohjaa, vaan kyse on ennemminkin siitä, että tietty moderni kulttuuri projisoi toiveitaan ensimmäiselle vuosisadalle. Nämä “muut evankeliumit” ovat peräisin pääasiassa gnostilaisista piireistä ja tarjoavat salaisia paljastuksia sisäpiirin eliitille – eivät suinkaan näkyjä Jumalan valtakunnasta niin maan päällä kuin taivaissa, vaan näkyjä yksityisestä spiritualiteetista nyt ja myöhemmin eskapistisessa “taivaassa”. Tämä on ollut USA:ssa yleinen uskonnon oletusarvo kahden vuosisadan ajan, mutta sillä ei ole mitään tekemistä ensimmäisen vuosisadan historiallisen todellisuuden kanssa. Itse asiassa gnostikot pakenivat vainoja. Mikään valtakunta ei välitä ihmisistä, joiden spiritualiteetti on yksityinen ja pelastusoppi eskapistinen. Valtakunnat kiinnittävät paljon enemmän huomiota niihin, joiden sanoma on, että joku muu on nyt maailman todellinen Herra. Juuri niin Matteus, Markus, Luukas ja Johannes sanoivat Jeesuksesta. Siitä Jeesuksesta, jota emme koskaan tunteneet.

Jeesuksen todellinen historiallinen maailma

Mitä siis voidaan sanoa Jeesus Nasaretilaisen todellisesta historiallisesta maailmasta ja merkityksestä? Jeesus syntyi toivon maailmaan, mutta sitä toivoa oli koeteltu ankarasti. Toivo ilmaistiin väkevinä symboleina, joista itsestään oli tullut arvoitus. Toivon ja symbolien takana oli suuri kertomus. Tämä on ehkä meille modernin lännen ihmisille vaikeinta ymmärtää ja sisäistää. Mutta ilman sitä emme ymmärrä toivoa emmekä symboleja emmekä etenkään sitä, mitä Jeesus tarkoitti ilmoittaessaan, että nyt oli vihdoin tullut Jumalan kuninkuuden aika – mikä kuitenkin oli hänen julkisen julistuksensa keskeinen teema.

Kertomus alkaa vuosisatoja ennen Jeesuksen aikaa. Tunnetpa oman maasi historiaa miten hyvin tahansa, se ei ole samanlaista kuin Jeesuksen ja hänen aikalaistensa tuntema historia, jossa he uskoivat elävänsä. Britit kertovat kotisaarensa historiasta monella tavoin, kuninkaiden ja kuningattarien, taistelujen ja vallankumousten jatkumona. Mutta sitä ei kerrota ikään kuin sillä olisi lopullinen tavoite – tai jos kerrotaankin, niin pilke silmäkulmassa, kun entinen maailmanvalta on vuosisata sitten kutistunut ainakin poliittisesti vähäpätöiseksi Kansainyhteisöksi. Ranskan tarinaan taas kuuluu 1700-luvun suuri vallankumous. Tapahtui jotain, mikä muutti kaiken, ja se pitäisi nyt toteuttaa käytännössä. Toivot, että seuraavassa vaalissa vihdoin äänestät Messiasta, ja hämmennyt sitten kun niin ei käykään. Tämä on yksi keskeisistä syistä siihen, miksi emme saa Jeesuksesta otetta. 1700-luvun Valistus opetti kaikki länsimaalaiset, niin eurooppalaiset kuin amerikkalaisetkin, ajattelemaan, että siihen asti maailma oli elänyt eräänlaisessa taikauskon hämäryydessä, josta tieteen, teknologian ja poliittisen teorian kehittyminen lopulta vapautti meidät. Ihmiskunta oli “tullut täysi-ikäiseksi”; luovuimme taikauskosta ja diktaattoreista ja siirryimme – tai ainakin te siirryitte – uuteen, uljaaseen maailmaan, jossa jumalat oli karkotettu yläkertaan ja me huolehdimme alakerrasta. Tämän liikkeen postmodernismi on paljastanut itseään palvelevaksi huijaukseksi. Tieteen ja teknologian saavutukset ovat kyllä hämmästyttäviä ja demokratia parempi kuin diktatuuri, mutta tämä ei ollut historian lakipiste. Verrataanpa tätä Jeesuksen ajan juutalaisten toivoon.

Jeesuksen ajan juutalainen toivo

Viiden vuosisadan ajan ennen Jeesusta on nähtävissä hyvin spesifinen toivo. Juutalaiset muistelivat juhlissaan ja lauluissa esi-isiään: Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin lapsia, joille oli luvattu perintömaa, jotka oli pelastettu Egyptin orjuudesta ja joille oli annettu oppaaksi ja suojaksi Jumalan laki, toora. He kertoivat yhä uudelleen tarinoita Daavidista ja Salomonista, temppelin rakentamisesta, ajasta, jolloin lupaukset näyttivät käyneen toteen ikuisiksi ajoiksi. Mutta kaikki oli mennyt kauhistuttavalla tavalla vikaan. Myöhemmät kuninkaat olivat tehneet pahaa, profeetat valehdelleet, papit tehneet iljettäviä tekoja, useimmat alun perin 12 heimosta kadonneet ja lopulta Babylonia oli valloittanut maan, tuhonnut temppelin ja vienyt ihmiset pakkosiirtolaisuuteen. Ajan profeetat katsoivat tämän olevan suoraa seurausta Israelin epäjumalanpalveluksesta ja synnistä. Israel potkaistiin ulos maasta, kuten Aatami ja Eeva oli ajettu pois paratiisista. Pahinta oli usko, että Israelin Jumala, itse JHWH, oli hylännyt ihmiset. He olivat kieltäneet hänet ja hän oli kieltänyt heidät. Näin alkuperäinen liitto oli määrännyt ja näin oli tapahtunut. Mutta samat profeetat vakuuttivat maanpaossa oleville, että muinainen liitto lupasi myös paluun ja jälleenrakentamisen ajan, jolloin JHWH ja Israel palaisivat yhteen kuten eronnut aviopari sovittelun jälkeen. Kun tämä tapahtuisi, se ei profeettojen mukaan merkitsi vain Israelin palauttamista ja temppelin uudelleenrakentamista ja JHWH:n palaamista sinne, vaan silloin maailman kansat tulisivat katsomaan, mitä oli tapahtunut, kieltäisivät epäjumalansa ja palvoisivat ainoaa todellista Jumalaa koko maailmassa. Tällöin täyttyisi alkuperäinen suunnitelma, johon Jumala oli Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin kutsunut. Tämä oli luojan koko maailmankaikkeutta koskeva tarkoitus. Tästä tulisi historian todellinen lakipiste – ei vain Israelissa, vaan koko maailman historiassa. Siihen tarvittiin uusi eksodus.

Uusi eksodus

Alkuperäinen paluu Egyptistä oli vapautus orjuudesta, tämä toinen eksodus, paluu Babyloniasta, olisi vapautus syvemmästä orjuudesta, epäjumalanpalveluksen ja synnin rangaistuksesta. Se olisi sekä pelastus, että anteeksianto. Kun sitten jotkut juutalaiset todella palasivat Babyloniasta ja jälleenrakensivat temppelin, jotkut ajattelivat, että nyt uusi päivä oli saapunut. Mutta se oli väärä aamunkoitto. Juutalaiset eivät olleet vieläkään vapaita. Heitä hallitsivat persialaiset, egyptiläiset, syyrialaiset ja vihdoin roomalaiset, lyhyen ja epävarman itsenäisyyden jälkeen. Mutta kaikkien näiden tapahtumien ajan juutalaisissa kirjoituksissa näkyy vuosisadasta toiseen yhä uudelleen toivoa todellisesta “paluusta maanpaosta”, todellisesta uudesta eksoduksesta ja etenkin siitä, että JHWH palaa lopulta, kuten oli kauan luvannut. Danielin kirja, yksi suosituimmista Jeesuksen päivän profetioista, ilmoittaa, että toisin kuin aiemmin oli sanottu, maanpako ei kestä 70 vuotta, vaan 70×7 vuotta: 490 vuotta. Alkaa juhlien juhla, jonka jälkeen Israelin Jumala palaisi pelastamaan vihdoin kansansa ja perustamaan uuden kuningaskunnan, uuden maailman, jossa muinaiset lupaukset lopultakin täyttyisivät. Tämä oli Jeesuksen ajan juutalaisten toivo. Ennustettu puolen vuosituhannen ajanjakso oli täyttymässä, Rooman lääninherrojen ja heidän paikallisten kannattajiensa sorto oli pahenemassa. Jokaista tuon ajan kansanliikettä – ja niitä oli paljon – tervehdittiin pitkään odotetun vapautuksen tuojina. Jeesusta edeltäneen ja seuranneen vuosisadan aikana oli ainakin tusina messiaanista, profeetallista tai vastaavaa liikettä. Odotus oli suuri, vaikka ei tiedettykään, millainen tuo uusi eksodus olisi, miten sitä johdettaisiin, liittyisikö siihen suuri sota ja kuka olisi liikkeen kärjessä.

Kaikkea tätä tarkoitan, kun sanon, että Israelin toivo versoi pitkästä kertomuksesta, jossa Jeesus ja hänen aikalaisensa itse uskoivat elävänsä. Tämä kertomus ei ollut pelkkä vertaus, vaikka sen voi esittää myös vertauksina, kuten Jeesus teki. Kertomus ei ollut vain kuvaus hengellisestä totuudesta, vaikka se sisälsi kauttaaltaan syviä teologisia totuuksia. Kertomus oli tosielämän kertomus Jumalasta, Israelista ja maailmasta, ja jokainen Jeesuksen aikainen sukupolvi toivoi tavalla tai toisella, että juuri he olisivat niitä, jotka toisivat kertomuksen lakipisteeseen, jota se selvästi tarvitsi. Kun Jeesus sanoi “aika on täyttynyt ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle”, ihmiset varmasti kuulivat sen. Tämä tunne todellisesta, elävästä tarinasta – todellisesta historiasta, joka on teologisesti merkittävä – on elintärkeä, jotta ymmärtäisimme, mitä Jeesus ajatteli tekevänsä ja miten hänen työhönsä suhtauduttiin. Hän ei tarjonnut hengellisiä neuvoja tai eettisiä ohjeita eikä pikatietä taivaaseen. Hän ilmoitti, että Israelin toivon täyttymisen aika oli tullut. Tämä oli se aika, jolloin Jumala oli tuleva kuninkaaksi. Monet hänen aikansa ihmiset kaipasivat tätä uutista, mutta he eivät ajatelleet, että se näyttäisi tai kuulostaisi Jeesukselta. Hän tuli omiensa keskuuteen, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. Se Jeesus, jota emme koskaan tunteneet, on Jeesus, joka tuli täyttämään tämän ikivanhan toivon, mutta tavalla, jota kukaan ei ollut ennakoinut. On melkoinen ponnistus pitää tämä ajatus mielessä ja hylätä perusolettama Jeesuksesta guruna, miehenä, joka tarjoaa nopean tien tästä maailmasta taivaaseen. Ja jos tämä koskee kertomusta Israelista, sama koskee myös Israelin kansallisen elämän symbolia, Jerusalemin temppeliä.

Jeesuksen toiminta temppelissä

Jeesuksen toiminta temppelissä ja se, miten hän selitti toimintaansa, kohdistaa valokeilan siihen, miten hän kertoi ja eli todeksi Israelin tarinaa, samoin kuin kysymykseen siitä, miten hän uskoi Jumalan valtakunnan tulevan voimaan maan päällä niin kuin taivaassa. Jotta ymmärtäisimme tämän, on tehtävä toinen ekskursio Israelin kirjoituksiin. Kirjoituksissa Luoja loi maailman yhtenäiseksi, mutta kaksipuoliseksi. Taivas ja maa tehtiin toisiaan varten; 1. Mooseksen kirjan luomiskertomus tuo mieleen temppelin rakentamisen – temppelissähän maa ja taivas kohtaavat toisensa. Eksoduksen aikainen ilmestysmaja oli pienoismalli koko luomiskertomuksesta, jossa Aaron ylipappina otti Jumalan kuviksi luotujen Aatamin ja Eevan roolin. Kun Salomon rakensi Jerusalemin ensimmäisen temppelin, sekin oli mikrokosmos, pienoiskuva koko luomistyöstä, ja kuninkaat sekä papit edustivat nyt Jumalan kuvaa. Useimmat eivät koskaan ajattele Israelin temppelistä näin, ja se on yksi syy, miksi emme ymmärrä Jeesusta.

Jerusalemin temppeli luomisen uudistamisen symbolina

Jerusalemin temppeli on aina ollut merkki Jumalan tarkoituksesta uudistaa koko luominen. Se sijaitsi Israelin kansallisen elämän sydämessä merkkinä siitä, että Israel kantoi Jumalan lupausta koko maailmalle. Mutta muistatteko, mitä tapahtui Jeremian aikaan? Symbolin suunta muuttui. Temppelistä tuli talismaani, automaattinen tae turvasta ulkomaailmaa vastaan riippumatta siitä, mitä kansa ja papit tekivät. Tuloksena oli tuho ja pakkosiirtolaisuus. Jeesuksen aikaan järjestelmää johtaneet ylipapit olivat maailmallisia ja varakkaita. Lisäksi monet tulevat kapinalliset pitivät temppeliä kansallisen väkivallan ideologiansa kohteena. Ja vaikka temppelivuorella edelleen säilyi jumalallisen lupauksen ja läsnäolon tunne, joka Jerusalemin Länsimuurilla vieläkin on miljoonille juutalaisille, oli tunnettavissa yhtä vahvasti, että suuret lupaukset eivät vielä olleet täyttyneet. Profeetat lupasivat edelleen, että JHWH palaisi temppeliin. Hän vain ei ollut vielä tehnyt niin. Jesaja oli sanonut, että Israelin Jumala palaisi “näkyvästi” ja että koko maailma saisi tietää siitä, mutta kukaan ei tuossa kauan jatkuneen pakkosiirtolaisuuden aikana sano, että se on tapahtunut.

Jeesus-todistuksen odottamattomuus tukee varhaista kirjoitusajankohtaa

Tässä kohden se Jeesus, jota emme koskaan tunteneet, astuu yllättäen keskiöön, silloin yhtä odottamatta kuin nytkin. Olemme tottuneet Jeesukseen eettisenä opettajana, sielujen pelastajana, ehkä sosiaalisena vallankumouksellisena – tai toisaalta “teräsmiehenä”, joka tekee mahdottomia asioita todistaakseen jumalallisen voimansa. Emme ehkä ole samaa mieltä näistä kuvista, mutta ainakin tunnemme ne. Jopa Leonard Cohenin häiritsevä kuva Jeesuksesta ja hukkuvista miehistä on runollinen mielikuva, jonka voi ymmärtää. Mutta Jeesus Israeliin palaavan, pelastavan Jumalan elävänä ruumiillistumana, Jeesus, joka tuo paitsi Israelin, myös koko maailman historian lakipisteeseen – tällaiseen kuvaan emme ole tottuneet eivätkä Jeesuksen omat aikalaiset odottaneet sitä. Tämä odottamattomuus on muuten yksi selkeimmistä osoituksista siitä, tarinaa ei ole keksitty sukupolvea tai kahta myöhemmin. Päinvastoin: Jeesuksen omilta, läheisimmiltä seuraajilta vei selvästi jonkin aikaa ennen kuin he ymmärsivät, mitä tapahtui ja mitä kaikki tarkoitti. Heillä ei ollut mitään valmista muottia, johon he olisivat voineet sijoittaa Jeesuksen. Jeesus mursi kaikki valmiit muotit ja näytti vaativan, että se mitä hän teki, oli uusi keskus, johon kaikki aikaisempi oli suhteutettava. Jumalan valtakunta on tällainen – ja tällainen – ja tällainen – ja jokainen “tällainen” tarkoitti jotakin tavallista poikkeavaa asiaa, ramman paranemista, kuolleen tytön herättämistä tai valtavaa kalansaalista. Kaikkiin liittyi jokin pieni tarina, jonka avulla saattoi aavistaa, miltä valtakunta voisi näyttää. Se loi tuoreen mielikuvamaailman, johon kuulijat kutsuttiin, mikäli he uskalsivat tulla. Maailman, jossa isä tervehtii kotiin palavaa tuhlaajapoikaansa. Maailman, jossa samarialainen näyttää, mitä on lähimmäisenrakkaus. Maailman, jossa lopullinen sato on runsas, mutta vasta sen jälkeen, kun kolme neljäsosaa siitä näyttää epäonnistuneen. Maailman, jossa tarhuri tulee etsimään hedelmiä eikä löydä yhtään tai jossa viinitarhan omistaja lähettää poikansa korjaamaan satoa, ja palvelijat tappavat hänet. Maailman, jossa Jumalasta tulee kuningas, mutta toisella tavalla kuin kaikki odottivat. Maailman, jossa Jumalan kunnian täydellinen ilmestyminen ei tapahdu valonvälähdyksenä ja tulena, joka asettuu asumaan temppeliin, vaan ehdottoman, itsensä antavan rakkauden elämänä ja kuolemana, joka niille, joiden silmät näkevät, heijastaa luomisen itsensä uhraavaa rakkautta.

Jeesus-kertomus avautuu vain historiallisen taustansa valossa

Yksi syy, jonka vuoksi niin monet skeptiset historioitsijat ovat pitäneet evankeliumeita myöhemmin keksittyinä, on se, että heiltä ja monilta hurskailtakin on jäänyt havaitsematta eräs keskeinen asia. Kertomuksella on merkitystä vain (ja juuri) ensimmäisen vuosisadan alkupuoliskolla ja vain (ja juuri) Palestiinassa, jossa oli odotettu pitkään paluuta maanpaosta, todellista toista eksodusta, ja jossa tärkein symboli oli Jerusalemin temppeli – mikrokosmos, kaikkien luotujen toivon merkki, paikka, johon elävä Jumala oli luvannut palata kunniassa. Kun Jeesus teki jotain tavatonta, kuten paransi sairaita, ei kysymys ollut “ihmeistä” siinä mielessä, mikä oli 1700-luvun käsitys ulkopuolelta tulevasta jumalallisesta vaikutuksesta. Ne olivat eräänlaisia temppelimerkkejä, merkkejä siitä, että taivas ja maa vihdoin yhdistyivät ja uusi luominen oli alkamassa. Ja kun Jeesus tuli Jerusalemiin siirtymävaiheessa, eksodus-aikana ja julisti voimakkain vertauskuvin ja sanoin, että hän oli uusi temppeli, että aurinko oli nousemassa ja oli aika luopua aikaisemmista symboleista, jotka olivat vain lepattavia kynttilöitä, hän ilmoitti, että tällä tavoin elävä Jumala, koko maailman Luoja, tuli kuninkaaksi maan päällä niin kuin taivaassa. Hän ei tuominnut “tavallista uskontoa” ja käskenyt meitä menemään sen sijaan taivaaseen. Hän ei tarjonnut uutta yksityistä hengellisyyttä tai etiikkaa, joskin rukous ja elämänmuutos ovat suoraa seurausta siitä, mitä hän teki. Aikalaiset eivät tunnistaneet Jeesusta, koska hän ei sopinut heidän odotuksiinsa Messiaasta eikä tulevasta Jumalan valtakunnasta. Moderni länsimaailma ei tunnista häntä tai kutistaa hänet harmittomaksi, koska ajattelemme, että maailmanhistorian lakipiste saavutettiin 1700-luvulla eikä ensimmäisellä vuosisadalla, ja koska meillä on monitasoinen, uusepikurolainen maailma, jossa “uskonto” ja sen myötä Jeesus kuuluvat yläkertaan epärelevanttien jumalien joukkoon eikä alakertaan häiritsemään ja järjestämään maailmaa itsensä ympärille. Modernien länsimaisten ihmisten on ollut niin vaikea ymmärtää todellista Jeesusta, koska hän eli kertomuksen ja symbolin – uuden eksoduksen ja uuden temppelin – maailmassa, jonka olemme työntäneet syrjään yrittäessämme saada häneltä vastauksia eri kysymyksiin ja inhimillisen ahdistuksen eri ilmenemismuotoihin. Mutta heti kun pääsemme sisälle historiaan, Jeesus jota emme koskaan tunteneet, alkaa näkyä.

Ja tässä kohden historia asettaa suuren kysymyksen uskosta: kysymyksen, uskotko (uskotko nyt tähän Jumalaan?) ja kysymyksen uskon kohteesta (jos jo katsot uskovasi Jumalaan, sallitko käsityksesi Hänestä muuttua nyt?). Tämä on aina ollut ja on edelleen kysymys, jonka evankeliumit ja varhaiset kristityt esittivät lähtiessään maailmaan odottamattoman ja varmasti ei-toivotun viestinsä kanssa. “Mitä sana “Jumala” ikinä onkaan tähän asti tarkoittanut”, he sanoivat, “ajattele sen saaneen uuden, Jeesus-keskeisen muodon”. Tämän haasteen Uuden Testamentin kirjoittajat esittivät oman aikansa ja kaikkien myöhempien aikojen maailmalle. Olennaista siinä on, että tätä ei voi tehdä päinvastaisessa järjestyksessä. Et voi ensin miettiä, mitä uskot “Jumalasta” ja sitten yrittää sovittaa Jeesusta kuvaan. Sitä olemme usein yrittäneet, mutta se ei toimi. Ensimmäiset kristityt vaativat tekemään sen toisin. Katso pitkään ja tarkasti – ja nöyrästi ja kunnioittaen – itse Jeesusta, ja yritä ajatella, mitä sana “Jumala” voisi merkitä, jos se näytti tältä kun Israelin Jumala, maailman Luoja, tuli kunniassa takaisin tekemään sen, mitä Hän oli aina luvannut.

Jeesus – tosi Jumala ja todellinen toivo

Ennen kuin päätän esitykseni, sallittakoon vielä yksi selvennys. Länsimaisessa kulttuurissa ihmiset ovat ajatelleet, että sana “Jumala” tarkoittaa aina samaa. Ei tarkoita, eikä ole koskaan tarkoittanut. Vaihtoehtoja on useita. Jos kysyt Dallasin kadulla tai Lontoossa joltakin, uskooko hän Jumalaan, hän saattaa ajatella modernin länsimaisen kuvan mukaista jumalaa, joka ei ole 1700-luvun deistinen jumala – etäinen, eristäytyvä, riippumaton, mutta silti uhkaava – eikä kuten vielä etäisemmät epikurolaiset jumaluudet, jotka elävät omaa elämänsä maailman eläessä omaansa. Monien reaktiona tähän, niin muinoin kuin nytkin, on viehtymys panteismiin – he näkevät jumalallista voimaa kaikessa ja meidät kaikki osana sitä. Tälläkään ei ole juuri mitään yhteyttä Jeesuksen temppelikeskeiseen, kertomukseksi muotoiltuun maailmaan. Monet kristityt ajattelevat platonisesti – että on yläkerran maailma, jossa sielu kuuluu yhteyteen Jumalan kanssa, ja sen vastakohtana sotkuinen, hoitamaton, fyysisten ja poliittisten asioiden täyttämä alakerran maailma. Ei ihme, ettemme koskaan todella tunteneet Jeesusta, vaikka hän armossaan ja laupeudessaan teki itsensä tiettäväksi vääristä ajatuksistamme ja käsityksistämme huolimatta. Mutta kun lähtökohtana on kertomus pitkään odotetusta maanpaosta palaamisesta, joka on samalla syntien anteeksiantamus, ja toistaiseksi keskeneräinen kertomus JHWH:sta ja hänen toimistaan kansansa kanssa, ja kun pidät mielessäsi lupauksen, että kaiken muun avun pettäessä Israelin Jumala tulee henkilökohtaisesti pelastamaan ja vapauttamaan, ja edelleen, kun lähtökohtana on temppeli vertauskuvana, jossa taivas ja maa kuuluvat yhteen luomistapahtuman ja uuden luomisen merkkinä, niin että ihminen, kuningas tai pappi, seisoo siellä täydentäen kuvan todellisesta uhrista, silloin on mahdollista – suorastaan loistavan mahdollista, maailmaa järisyttävän mahdollista, taivaan-ja-maan mahdollista – nähdä Jeesus Nasaretilainen tämän kertomuksen huippuna, tämän vertauskuvan täyttymyksenä ja tämän Jumalan elävänä ruumiillistumana.

Ja Raamatun neljä evankeliumia, jotka kertovat hänen rikkaan, väkevän tarinansa, on kirjoitettu kutsuksi. Niissä on kertomus maailman todellisesta Jumalasta. Ette tunteneet häntä, mutta hän tunsi teidät. Totuus on, että ette halunneet häntä, koska hän tulee sekä haavoittamaan että parantamaan, sekä varoittamaan että toivottamaan tervetulleeksi. Mutta evankeliumit kertovat tämän tarinan ja kutsuvat lukemaan ja omistamaan sen. Lukemaan rukoillen, nöyrästi, ihmetellen ja pyytäen, että oma elämä saisi orientoitua juuri tämän elämän, tämän jumalallisen ja inhimillisen elämän ympärille. Jeesus ojentaa kätensä kuin hukkuvalle lapselle, ja me jotka koemme uppoavamme maailman viisauden alle saamme nähdä, että särkyneisyydessään hän koskettaa meitä särjettyinä, että hylättynä hän kohtaa meidät hyljättyinä. Siitä enemmän jossakin toisessa yhteydessä, mutta nyt kehotan pysymään tarinassa ja vertauksessa ja näkemään, miten ne molemmat täyttyvät Jeesuksessa. Kysykää itseltänne, jos uskallatte, miltä näyttäisi, jos Jeesus, jota me emme koskaan tunteneet, osoittautuisi Jeesukseksi, joka on aina tuntenut meidät; Jeesukseksi, joka tuli tuomaan Jumalan pelastavan vallan maan päälle niin kuin taivaisiin; Jeesukseksi, joka nyt rakastaa meitä ja kutsuu seuraamaan häntä.