Perusta 2 | 2019

“Minulla ei ole teille mitään sanottavaa.” Suurin piirtein näin aloitti luennoitsija taannoin melko kalliissa koulutusseminaarissa, johon ystäväni oli ilmoittautunut. Kuulostaahan tämä nöyrältä, mutta jotenkin tuntuu, että osallistujan kannalta asetelma ei ollut aivan toivottu. Tulee mieleen nuoruusvuosilta isäni hämmennys melko kalliista (sen ajan hintatasossa) kitarakurssista, johon olin saanut osallistua. Muutaman kerran pituisen kurssin lopussa kävi niin, että pienessä sivumyötäisessä paikalle saapunut muusikko antoi viimeisen tunnin vapaaksi. No, kouluahdistustaan elävät nuoret pojat olivat asetelmasta ihan mielissään, mutta maksumiehen paikalla ollut isäni oli asiasta hieman toista mieltä.

Aikamme pastorit joutuvat tavan takaa tilanteeseen, joissa heille melko suorin sanoin kerrotaan, mitä vihkiäisissä tai koulun joulujuhlassa olisi hyvä sanoa ja mitä taas ei sovi sanoa. Tämä saatetaan kuulla myös median edustajilta, kun sovitaan seurakunnan toimintaan liittyvästä jutusta tai pyydetään hartauskirjoitusta. Asioita ei saa sanoa kovinkaan suoraan. Ja jos sanotaan, niin pian seuraavat syytökset uskonnollisesta pakkosyötöstä.

Median edustajat ovat jo pitkään ohjeistaneet, mitä kirkon ja sen pastoreiden tulisi mistäkin asiasta sanoa – tai mistä vaieta. Journalistit tuntuvatkin olevan kovia teologeja. He tietävä tarkkaan, mitä kirkon pitäisi tänä päivänä uskoa. Minua on naurattanut kovasti se, että samojen journalistien mukaan lehdellä tai kanavalla ei ole tietenkään minkäänlaista teologista oppiperustaa tai ohjelmanjulistusta. Ei ole edes käsitystä siitä, minkä kirkon tunnustusperinteeseen he noin yleisesti ottaen liittyisivät. Ei tietenkään. Heidän käsityksensä teologiasta perustuu aivan samaan lähtökohtaan kuin heidän ohjeensa pastoreille: täydelliseen diletantismiin.

Hieman saman kaltainen oli ongelma silloin, kun eräs kirkkomme johtavista paimenista totesi julkisuudessa, että uskosta ei pidä nyky-yhteiskunnan keskellä puhua. Se ilmeisesti eriarvoistaa ihmisiä, tekee kirkon jäsenistä kahden tason kansalaisia ja johtaa syrjintään. Kirkon tehtävänä ei ole vaatia kastetuilta kristityiltä uskoa. Hups.

Usko on Uuden testamentin tärkein kristillistä identiteettiä kuvaava termi. Jeesuksen kaikkein tunnetuin ohjelmanjulistus sanoo heti evankeliumien alussa: kääntykää ja uskokaa evankeliumi. Luokseen tuleville syntisille ja sairaille Jeesus sanoo: sinun uskosi on sinut pelastanut. Ja yleinen teesi evankeliumin lopuksi toteaa: “Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen” (Mark. 16:16).

Paavali on puolestaan uskonvanhurskauden apostoli. “Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi.” Luotamme uskonvanhurskauteen. Juuri se on kaiken ahdistavan uskonnollisuuden, uskonnollisen väkivallan ja lakihenkisyyden vastakohta.

Tässä on Paavalin ihmeellinen, kaikista sidoksista ja ihmisen manipuloinnista vapaa sanoma: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon… Se ei perustu ihmisten tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” (Ef. 2:8). Juuri tämä kristinuskon painotus on meille luterilaisille tärkeä. Lutherin johtama uskonpuhdistus oli ennen muuta paluuta uskonvanhurskauden sanomaan. Yksin uskosta, yksin armosta – sola fide, sola gratia.

Entä sitten, kun joku sanoo jotain? Juuri parhaillaan on Helsingissä menossa kohu Vuosaaren kirkkoherrasta, joka uskalsi todeta julkisuudessa, että Jeesus pelastaa. Vain Jeesus. Ja siksi ihmisen, myös kaikkien kirkon jäsenten, on tarpeen joka päivä palata Jeesuksen luokse. Näin hän kirjoitti: “Elämäsi tärkein kysymys on: uskotko Jeesukseen vai et? Sillä jokaisen ihmisen on vastattava tähän kysymykseen ennemmin tai myöhemmin. Eikä kukaan voi vastata siihen sinun puolestasi. Jos et ole varma siitä, uskotko Jeesukseen, et voi olla myöskään varma siitä, pääsetkö taivaaseen.”

Onko tämä outoa? Näinhän katekismuskin opettaa: jokapäiväisessä parannuksessa ja uskossa. Jos pastori tai kirkkoherra ei opeta ja julista näin, hän ei ole tehtäviensä tasalla. Pääkaupunkiseudulla asiasta nousi kuitenkin kohu. Lehtitietojen mukaan jopa Vuosaaren seurakunnan sisällä mielipiteet alkoivat jakautua. Pastorin puhe ei saisi olla “pelottelua” eikä “syntiluettelon listaamista”. Syynä ei liene se, että Vuosaaressa kaikista maailman paikoista on lakattu tekemästä syntiä. Ongelmana näyttää pikemminkin olevan se, että papille kerrotaan varsin suorasanaisesti, mitä kirkko saa opettaa ja mitä ei. Ja nuo ohjeet eivät enää nouse Raamatusta. Eivät edes katekismuksesta. Sen sijaan ihmisten tulee saada elää niin kuin haluavat. Tähän ei ole mitään sanottavaa. Ja viimeinen tunti vapaaksi.

• Timo Eskola