Perusta 3 | 2019

Länsimaisia protestanttisia kirkkoja vaivaavalla liberalisoitumiskehityksellä on merkittävä vaikutus kirkkojen ykseyspyrkimyksiin. Sen myötä perinteiset kirkkokuntarajat ovat muuttuneet yhä häilyvämmiksi ja menettäneet merkitystään. Suuret kristikuntaa jakavat linjat eivät ole entiseen malliin enää kirkkokuntien välillä vaan kirkkokuntien sisällä. Ennen kirkkoja erottivat kysymykset erilaisista raamatuntulkinnoista, mutta nykyään kirkkojen sisällä keskustellaan siitä, tuleeko Raamattua ylipäätään ottaa enää tosissaan. Erimielisyydet kirkkokuntien sisällä ovat näin monesti suuremmat kuin kirkkokuntien välillä.

Tässä tilanteessa kirkkojen sisälle syntyy uusia jakolinjoja ja kirkkojen välille uusia yhteyslinjoja. Lähes kaikissa länsimaisissa kirkoissa on tapahtunut jako liberaaleihin ja konservatiiveihin tai klassiseen kristinuskoon pitäytyviin ja sitä muokkaamaan pyrkiviin tahoihin. Konservatiivit ovat usein lähempänä toisen kirkkokunnan konservatiiveja kuin oman kirkkokuntansa liberaaleja. Sen vuoksi kirkolliset yhteyskysymykset menevät uusiksi. Alttariyhteyttä ei välttämättä ole oman kirkon sisällä, vaikka samaan aikaan se voi olla oman kirkon ulkopuolisten kanssa. Joskus saattaisi olla mahdollista edetä ekumeniassa kahden eri kirkkokunnan konservatiivisten ryhmittymien välillä, mutta ei koko kirkkojen kanssa.

Kirkkojen ekumeenisissa pyrkimyksissä on törmätty lasikattoon, eikä nopeaa ekumenian etenemistä ole näköpiirissä, vaikka uusia avauksia yritetäänkin tehdä. Syynä on todennäköisesti se, että liberalisoitumiskehitys tekee monista kirkoista ekumeenisesti epäluotettavia keskustelukumppaneita. Evankelisluterilainen kirkko menee liberalisoituessaan koko ajan kauemmaksi ekumeenisista kumppaneistaan. Kun yhdestä kysymyksestä päästään sopuun, on seuraavassa asiassa otettu jo uusi kanta, joka muodostuu ekumeeniseksi ongelmaksi. On vaikea rakentaa siltoja, jos vastaranta siirtyy koko ajan kauemmaksi.

On syntynyt uusia ekumeenisia ongelmia, joita ei viitisenkymmentä vuotta sitten tunnettu ollenkaan. Naispappeudesta on tullut uusi kynnyskysymys, josta esimerkiksi Kuopion piispa Jari Jolkkosen mukaan ei pidä ekumenian vuoksi luopua. Samoin tulee käymään samaa sukupuolta olevien avioliittojen kanssa, mikäli sellaiset joskus hyväksytään. Vastapuoleen on mahdotonta luottaa keskusteluissa, jos tiedetään, että se edustaa kahdenkymmenen vuoden päästä todennäköisesti täysin toista kantaa, kuin mitä se nyt edustaa.

Toisaalta liberalisoituminen aiheuttaa myös jo solmittujen yhteyksien hajoamisen. Samaa sukupuolta olevien avioliittojen hyväksyminen sai maailman suurimman luterilaisen kirkon, Etiopian evankelisen Mekane Yesus -kirkon katkaisemaan suhteensa Ruotsin luterilaiseen kirkkoon ja Yhdysvaltain suurimpaan luterilaiseen kirkkoon, ELCA:an. Mekane Yesus ei anna ehtoollista Ruotsin luterilaisen kirkon tai ELCA:n jäsenille eikä päästä heitä opettamaan tilaisuuksissaan. Katkos on siis totaalinen ja muistuttaa, että kyseessä on hengellisesti vakava asia.

Aavisteltavissa on, että sama yhteyden katkos on edessä myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon suhteen, mikäli se hyväksyy samaa sukupuolta olevien avioliitot. Yhteyden katkos etelän kirkkoihin tulee olemaan kova haaste pohjoisille kansankirkoille. Jos pitäisi valita ollako ehtoollisyhteydessä homoavioliitot hyväksyneen jäseniään menettävän pohjoisen kansankirkon kanssa vai maailman suurimman kasvavan luterilaisen kirkon kanssa, monen valinta ei ehkä osuisi omaan kirkkoonsa. Varsinkin Etiopiassa työskenteleville lähetysjärjestöille tämä tulee olemaan vaikea pala. Joka tapauksessa hyväksymällä samaa sukupuolta olevien liitot kirkko ajaa itsensä täydelliseen ekumeeniseen marginaaliin.

Hieman yksinkertaistaen voisi esittää, että on muodostumassa kaksi erilaisista lähtökohdista nousevaa tapaa tehdä ekumeniaa. Ensimmäinen ekumenian tekemisen tapa lähtee postmodernin relativismin lähtökohdista. Oma hengellinen perintö on tällöin jo lähes hylätty eikä opillisella kysymyksenasettelulla ole kovinkaan suurta väliä. Siksi halutaan vallan ja merkityksen vuoksi saada omalle toiminnalle isompien kirkkokuntien tuki. Voidaan siis hakea yhdistymistä, koska sillä ei nähdä olevan opillisesti suurta merkitystä.

Toinen ekumenian muoto on oman perinteen ja tunnustuksen tosissaan ottava ekumenia. Sen lähtökohta on siinä, että etsitään yhteyttä, koska siihen Raamattu ja oma perinne kehottaa. Vain jälkimmäinen ekumenian muoto voi olla hedelmällistä. Ekumenia on lopulta mahdollista vain sellaisten kirkkokuntien välillä, jotka pitävät kiinni omasta tunnustuksestaan ja perinteestään. Vain silloin voidaan aidosti etsiä yhteyttä.

Ylätason rakenteiden lisäksi ruohonjuuritasolla ollaan käymistilassa. Nuori sukupolvi ylittää herätysliikerajat ja jopa kirkkokuntarajat. Uudenlaisia yhteyksiä syntyy koko ajan esimerkiksi lestadiolaisen liikkeen ja muiden herätysliikkeiden välille. Myös ylätasolla syntyy ennakoimattomia kirkollisia yhteistyökuvioita, jotka eivät ole sidottuja vanhoihin malleihin. Tässä lehdessä esitellään Bishoftun kirje kirkoille, joka on mielenkiintoinen yhteistyökuvio lähetystyön suhteen. Ekumeenisessa käymistilassa Raamattuopistokin on intoutunut kääntämään paavin kirjoja suomeksi.

Merkittävä ekumeeninen ilmiö on myös nuorten teologien valuminen vanhoihin kirkkokuntiin. Tässä lehdessä saamme yhden esimerkin siitä. Entinen Perusta-lehden toimituksen jäsen sekä Suomen Raamattuopiston työntekijä Juho Sankamo vaihtoi luterilaisesta katoliseen kirkkoon viime vuonna. Päätimme kysyä, mikä tähän oli syynä. Hänen kirjoituksensa äärellä voimme kysyä, mitä meidän luterilaisina pitäisi tehdä paremmin. Lukija tehköön itse johtopäätökset.

• Santeri Marjokorpi