Perusta 4 | 2019

Jari Rankinen

Kirjoittaja on pastori ja työskentelee pääsihteerinä Suomen teologisessa instituutissa.

Pidin Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä Suomen Raamattuopistolla tammikuussa kanavan, jossa puhuttiin messuyhteisöistä ja henkilöseurakunnista. ”Sovimme” tuolloin, ettemme tästä eteenpäin enää puhu henkilöseurakunnista – sana on aika huono ja altis väärinymmärryksille – vaan yhteisöseurakunnista. Tässä artikkelissa tarkastellaan yhteisöseurakuntia – millaisia ne olisivat, miksi niitä tulisi olla, ovatko ne teologisesti perusteltuja ja onko realismia, että niitä on tulevaisuudessa kirkossamme. Viime syksynä julkaistussa Iustitia 35:ssä on artikkelini samasta aiheesta. Iustitia on Suomen teologisen instituutin kirjasarja, jossa julkaistaan kirja kerran – tai kaksi kertaa vuodessa.

Millainen yhteisöseurakunta olisi?

Tarkoitan yhteisöseurakunnalla seuraavaa: Se on Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakunta. Tällä hetkellä kirkossamme ei ole tällaisia seurakuntia mutta toivottavasti tulevaisuudessa on. Yhteisöseurakunnalla on jäsenet. Jäseneksi kastetaan tai kastettu liittyy jäseneksi, kun haluaa kuulua tähän seurakuntaan. Yhteisöseurakuntaan voi kuulua riippumatta, missä kaupunginosassa tai millä paikkakunnalla asuu. Kahteen seurakuntaan ei voi kuulua: jos liittyy yhteisöseurakuntaan, ei voi kuulua kirkon paikallisseurakuntaan, jonka jäsenyys määräytyy sen mukaan, missä asuu. Yhteisöseurakunnan voi perustaa sovittu määrä kirkkomme jäseniä. Hyvä vähimmäismäärä voisi olla 150 luterilaista kristittyä.

Yhteisöseurakunnalla on pastori – kokoaikainen tai osa-aikainen. Seurakunnassa tulee olla järjestys ja siksi myös yhteisöseurakunnalla on määrätty hallinto, joka toivottavasti kuitenkaan ei ole raskas ja kankea. Seurakunta kokoontuu ja siksi yhteisöseurakunnalla on tila, jossa se kokoontuu. Tila voi olla kirkon seurakunnan, seurakuntayhtymän tai kristillisen järjestön omistama ja yhteisöseurakunta maksaa siitä vuokran. Yhteisöseurakunta voi palkata muitakin työntekijöitä, jos siihen on varaa ja tarve. Työntekijöitä, joille ei makseta palkkaa – siis vapaaehtoisia – se tarvitsee huomattavan joukon. Ehkä tässä on sen yksi vahvuus – seurakunnan jäsenet tekevät yhdessä ja kaikkia tarvitaan.

Yhteisöseurakunnalla voi olla erityispiirre tai -piirteitä. Sen tulee sitoutua luterilaiseen uskoon, johon kirkko sitoutuu, mutta vaikkapa jumalanpalvelusjärjestys voi olla toisenlainen kuin yleensä. Erityispiirre voi olla karismaattisuus, joka sopii luterilaiseen uskoon. Tai diakonia voi leimata seurakuntaa vielä vahvemmin kuin yleensä ja näkyä miltei kaikessa, mitä seurakunnassa on ja tapahtuu. Minusta olisi hyvä, jos kirkon yhteisöseurakunnalla voisi olla se erityispiirre, että sen pastorit ovat miehiä. Tai mikäli kirkko muuttaa kantaansa ja alkaa vihkiä myös samaa sukupuolta olevia, yhteisöseurakunnan erityispiirre voisi olla, että siinä vihitään vain eri sukupuolta olevia.

Yhteisöseurakunta on piispan kaitsennassa. Varmaan luontevin ratkaisu olisi, että seurakunta olisi sen piispan kaitsennassa, jonka hiippakunnan alueella se on. Yhteisöseurakunnan talouden tulee olla tasapainossa. Menoja voi olla sen verran, että ne voidaan maksaa omilla tuloilla. Henkilöseurakunnan jäsenet maksavat kirkollisveronsa tai jäsenmaksunsa tälle seurakunnalle.

Kirkkomme piirissä on huomattava joukko messuyhteisöjä, joissa on säännöllisesti, useimmiten joka sunnuntai, messu ja jotka ovat monille niissä mukana oleville tosiasiallisesti seurakunta. Jos kirkko päättää, että siinä voi olla myös yhteisöseurakuntia, luultavasti monista messuyhteisöstä tulisi yhteisöseurakuntia. Yhteisöseurakunnat olisivat siis pitkälti kuten monet messuyhteisöt ovat jo nyt.

Yhteisöseurakunnat eivät merkitsisi, että kirkkomme luopuisi parokiaalisesta rakenteestaan. Edelleen perusrakenne olisi, että kirkon jäsenet kuuluvat seurakuntaan, jonka alueella asuvat, ja tätä perusrakennetta täydennettäisiin mahdollisuudella halutessa kuulua yhteisöseurakuntaan.

Miksi yhteisöseurakuntia?

On niitä, jotka sanovat, että juuri yhteisöissä on kirkon tulevaisuus. Ihminen – ainakin useimmiten – kaipaa yhteisöä, johon kuulua, ja jos kirkossa ei ole näitä, kirkko ei vastaa siihen, mikä on monien toive. Kirkossa voi olla ja on erilaisia yhteisöjä. Monille yhteisö, johon hän haluaa kuulua, on messuyhteisö. Se voi tuntua selvästi yhteisöllisemmältä kuin suuri tai suurehko paikallisseurakunta ja ihminen kokee, että siinä on helpompi toimia ja toteuttaa Kristuksen omilleen antamaa tehtävää. Monilla messuyhteisöissä mukanaolevilla on paljon intoa ja taitoa palvella yhteisöä ja he antavat sille paljon. Joidenkin mielestä messuyhteisöön on helpompi kutsua mukaan heitä, joilla ei ole tai ei juurikaan ole yhteyttä seurakuntaan, enkä tarkoita seurakunnalla nyt vain kirkon paikallisseurakuntaa. Monissa messuyhteisöjen jumalanpalveluksissa on osallistujia enemmän kuin yleensä ja he ovat eri ikäisiä – lapsia, nuoria, perheitä ja vanhempaa väkeä. Tämä on luultavasti seurausta edellä mainituista syistä: mistä kokee saavansa ja mistä on innostunut, sinne menee itse ja kutsuu toisiakin. Missä on niitä, jotka kutsuvat ystäviään mukaan, siellä on enemmän väkeä.

Messuyhteisöjä ja niissä mukana olevia kirkon ei kannata menettää; se menettäisi ihmisiä, mahdollisuuksia ja voimavaroja. Sen sijaan nämä yhteisöt kannattaisi sitoa lujemmin kirkkoon ja tehdä niistä osa kirkon rakennetta. Yhteisöseurakunnat olisivat ratkaisu tähän. Ei pitäisi ajatella, että ne ja paikallisseurakunnat ovat toisiaan vastaan – ne voivat täydentää toisiaan. Yhteisöseurakunnat eivät saisi olla reservaatteja, joihin kootaan lajin viimeiset edustajat. Tällaiset yhteisöt yleensä kuolevat nopeasti. Niiden tulisi olla ulospäin suuntautuneita, avoimia, kutsuvia ja mukaansa ottavia. Niissä evankeliumin, ilosanoman, tulisi olla ydin ja toisista välittämisen näkyä. Ne voisivat olla kirkolle ja sen sanomalle hyviä välineitä.

On vaara, että Suomen evankelisluterilainen kirkko menettää nämä kristityt ja yhteisöt. Niissä on huomattava joukko kirkon jäseniä eivätkä he ole juurikaan mukana sen seurakunnan toiminnassa, jonka jäseniä he ovat. Heistä moni miettii, kannattaako kuulua seurakuntaan ja maksaa joka vuosi muutaman sadan euron jäsenmaksu. Tuskin kukaan miettisi ja eroaisi, jos nämä yhteisöt olisivatkin kirkon seurakuntia. Aika monet kirkkomme jäsenet tuntevat vierautta tai työntöä muualle siinä seurakunnassa, jonka jäseniä he ovat. Hekin kysyvät, miksi kuulua tähän seurakuntaan, johon täytyy kuulua asuinpaikan perusteella, eikä ole ollenkaan mahdotonta, että he eroavat seurakunnasta. Jotkut ovat sen tehneet. Jos he voisivat liittyä jonkin yhteisöseurakunnan jäseneksi, ainakin osa heistä löytäisi kirkon sisäpuolelta seurakunnan, jossa he elävät yhdessä toisten kristittyjen kanssa. Käskemällä edellä mainitut eivät ala ajatella toisin eivätkä enää harkitse eroa kirkosta. Mitä nuoremmista on kyse, sitä huonommin käskeminen tehoaa.

Saatetaan vähätellä messuyhteisöissä olevien määrää, ja ovathan luvut mitättömiä, jos niitä verrataan kirkon koko jäsenmäärään. Huomattavasti suurempia luvut ovat, jos puhutaankin niistä, jotka osallistuvat sunnuntaina jumalanpalvelukseen. Paikallisseurakuntien jumalanpalveluksissa tavallisena sunnuntaina osallistujia on noin 30.000. Kirkon piirissä toimivien messuyhteisöjen jumalanpalveluksissa sunnuntaisin lienee osallistujia noin 5.000. Siis noin 15 % sunnuntaina messuun osallistuvista kirkon jäsenistä on messussa jossakin messuyhteisössä. Monissa messuyhteisöissä on mukana perheitä, lapsia ja nuoria ja yhteisöt näyttävät kasvavan. Samanaikaisesti kirkon jäsenmäärän lasku luultavasti jatkuu ja kiihtyy. Ei ole samantekevää, ovatko messuyhteisöt kirkon sisä- vai ulkopuolella.

Uskon, että messuyhteisöille olisi eduksi, jos niistä tulisi yhteisöseurakuntia. Olisi selkeämpää, että ne olisivat seurakuntia, joilla on jäsenet, pastori, järjestys ja hallinto ja joihin sovelletaan sitä, mitä Raamattu ja luterilainen usko sanovat seurakunnasta. Yleensä pienemmän on hyvä kuulua suurempaan kokonaisuuteen. Kirkon yhteisöseurakuntana messuyhteisö olisi kiinteämmin osa suurempaa kokonaisuutta.

Myös lukkiutunut tilanne pappisvihkimysten suhteen voitaisiin ratkaista, jos se haluttaisiin ratkaista. Tarkoitan niitä, jotka eivät saa pappisvihkimystä, koska eivät osallistu vihkimykseen yhdessä pastoreiksi vihittävien naisten kanssa. Kun yhteisöseurakunta tarvitsisi pastorin, hänet voitaisiin vihkiä yhteisöseurakunnan jumalanpalveluksessa, eikä sitten tarvitsisi miettiä, ketkä ovat ja kuka voi olla mukana. Tämä vaatii tietysti, että kirkossa pidetään mahdollisena paitsi ajatella myös toimia sen mukaan, mikä on kirkon perinteen mukainen käsitys pastorin sukupuolesta. Voisiko kirkossamme olla joitakin kirkon jäseniä kohtaan samankaltaista ymmärtämystä, jota on esimerkiksi roomalaiskatolisia tai ortodoksisisaria ja -veljiä kohtaan?

Tuntuu, että kiistely seurakunnissa kuluttaa paljon monien voimia ja nämä voimat ovat pois seurakunnan varsinaisesta tehtävästä. Olisiko parempi, että ne, joiden käsitykset ovat kaukana toisistaan, olisivatkin eri seurakunnissa? Se voi vapauttaa voimia tärkeämpiin asioihin. Tämäkin hyöty yhteisöseurakunnista saattaisi olla.

Entä teologia?

Luterilaisen uskon mukaan kirkko, tai seurakunta, on ”pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan” (Augsburgin tunnustus VII). Kristitty tarvitsee seurakunnan, yhteisön, johon hän kuuluu, jossa hän on yhdessä toisten Jumalan omien kanssa ja jossa julistetaan evankeliumia ja Jumala jakaa armoaan sakramenteilla. Uudelle testamentille vieras ajatus on, että kristitty olisi ilman seurakuntaa. Näkymätön, maailmanlaaja Kristuksen Kirkko, johon sanomme uskovamme lausuessamme uskontunnustuksen, todentuu ja tulee näkyväksi siellä, missä on Jumalan omia, joita Augsburgin tunnustus kutsuu pyhiksi, kuullaan Jumalan sanaa ja evankeliumia, kastetaan, vietetään ehtoollista ja julistetaan synnit anteeksi Jeesuksen sovitustyön perusteella. Tässä näkyvässä kristityn tulee olla mukana. Uusi testamentti tai luterilainen tunnustus ei sano, että seurakunnan rakenteen tulee olla juuri tietynlainen. Se voi olla parokiaalinen – seurakuntaan kuuluvat sen alueella asuvat – tai se voi olla yhteisöseurakunnan kaltainen. Ei ole periaatteellista teologista estettä yhteisöseurakunnalle.

Jotkut ovat sitä mieltä, ettei esimerkiksi Suomen teologisen instituutin jäsenjärjestöjen messuyhteisöistä saisi tulla kirkon yhteisöseurakuntia – siis jos se olisi mahdollista. Tälle pyritään esittämään teologisia syitä: Jumalan sanasta luopuneeseen ja liberaaliin kirkkoon ei pitäisi olla niin lujassa suhteessa. Mitä ajatella tästä? Kysymys saanee vastauksen vastaamalla toiseen kysymykseen: voiko olla Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäsen? Jos voi olla jäsen sen paikallisseurakunnassa, miksi ei voisi olla yhteisöseurakuntia ja jäsen jossakin niistä?

Minut on kastettu Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäseneksi ja saanut siltä paljon hyvää, muutakin kuin kasteen. Olen saanut elää ja kasvaa siinä. Täytyy olla painavat syyt tämän kirkon jättämiselle. Juuri lähtö pitäisi perustella hyvin, ei niinkään jääminen. Minulle riittävää syy lähteä ei ole, että monet kirkossa tai kirkon johdossa sanovat tai tekevät, mitä ei pitäisi. En löydä Uudesta testamentista tukea sille, että tulisi lähteä tästä syystä. Uudessa testamentissa ei käsittääkseni ole yhtään kehotusta jättää seurakunta. Tilanne silloin oli toisenlainen kuin nyt, silti ei ole merkityksetöntä, ettei näitä kehotuksia ole.

Löydän näitä opetuksia Uudesta testamentista: se on ratkaisevaa, mitä itse teen. Toiminko ja voinko toimia Jumalan tahdon mukaan? Vaaditaanko tai pakotetaanko minut tekemään vastoin, minkä ymmärrän Jumalan tahdoksi? Voinko uskoa niin kuin Jumalan sana opettaa ja voinko kokoontua yhdessä toisten kristittyjen kanssa, viettää ehtoollista ja tehdä nämä sen mukaan, minkä ymmärrämme oikeaksi? Voiko toteuttaa tehtävää, jonka Jeesus antoi omilleen? Kirkossa, jonka jäseneksi minut on kastettu, voin tehdä nämä nyt ja toivottavasti tulevaisuudessakin, ja siksi en pysty tekemään johtopäätöstä, että pitäisi lähteä.

Raamatussa on kehotuksia ja vaatimuksia, jotka saattavat ohjata eri suuntiin: on kehotuksia pysyä oikeassa, Jumalan tahdon mukaisessa uskossa, opissa ja elämässä ja kehotuksia olla yhtä, pysyä yhdessä ja välttää hajaannusta. Sovellan näitä tilanteeseen, jossa olen, siten, että pysyn kirkossa, johon olen kastettu, niin kauan kuin tässä kirkossa on mahdollista uskoa, elää ja kokoontua toisten kristittyjen kanssa sen mukaan, minkä ymmärrän Jumalan tahdoksi.

Onko oikeasti mahdollista?

Yhteisöseurakunnista, tai henkilöseurakunnista, puhutaan nyt toisin kuin vielä joitakin vuosi sitten. Silloin tavallista oli, että niiden sanottiin olevan soveltumattomia meidän kontekstiimme tai niistä ei haluttu puhua ollenkaan. Nyt eri tahoilla mietitään, voisiko niitä sittenkin olla myös Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Kuullaan terveisiä eri maista, joissa on erilaisia yhteisöseurakuntia, myös perinteisten kirkkojen piirissä, ja niistä on hyviä kokemuksia. Myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon tulevaisuuskomitea mietinnössään vuonna 2016 ehdotti harkittavaksi henkilöseurakunnan kokeilemista seurakuntayhtymässä. Millaisia nämä seurakunnat olisivat, sitä mietintö ei tarkasti kerro, eikä sitäkään, voisiko näissä seurakunnissa olla esimerkiksi niitä erityispiirteitä, joita tämän artikkelin alussa mainittiin. Ilmapiirin muuttuminen kertoo siitä, että yhteisöseurakuntia saattaa olla tulevaisuudessa kirkossamme. Ratkaisevaa on, halutaanko yhteisöseurakuntia. Ollaanko sitä mieltä, että kirkko tarvitsee niitä? Jos on riittävästi halua ja haluajia, ratkaisut löytyvät.

Varmasti on myös niitä, jotka vastustavat ylipäänsä yhteisöseurakuntia, ja niitä, jotka vastustavat erityisesti, mikäli niissä olisi mahdollista vaikkapa se, että vain miehet toimivat pastoreina tai – jos kirkko päättää muuttaa kantaansa avioliitosta – vain eri sukupuolta olevia vihitään avioliittoon. Joillekin naisten pappeus on ihmisoikeuskysymys – heidän mielestään ne, jotka eivät hyväksy sitä, rikkovat ihmisoikeuksia – eivätkä he suostu siihen, että kirkossa saisi tehdä ihmisoikeusrikoksia. Ei, vaikka yhteisöseurakunnassa kysymys pastorin sukupuolesta ei olisi keskeinen asia. Mutta ovatko ne, jotka ajattelevat näin, oikeasti ja johdonmukaisesti tätä mieltä? Sanovatko he roomalaiskatoliselle kristitylle, ortodoksille tai näiden kirkkojen johtajille, että he rikkovat ihmisoikeuksia?

Onko kirkossamme tulevaisuudessa yhteisöseurakuntia, riippuu varmaan paljon siitä, minkä verran ja minkä kokoisia messuyhteisöjä kirkon piirissä on. Jos niitä on huomattava joukko ja niissä on huomattava määrä kirkon jäseniä, on paljon todennäköisempää, että messuyhteisöistä voi tulla kirkon yhteisöseurakuntia. Jos niitä messuyhteisöjä, joissa vain miehet toimivat pastoreina, on paljon ja niissä väkeä on paljon, on selvästi enemmän ymmärtämystä sille, että nämäkin voivat olla kirkon seurakuntia. Määrä ratkaisee usein kirkossakin.

Miten kootaan jäsenmaksu?

Kun puhutaan henkilöseurakunnista, joita tässä artikkelissa siis kutsutaan yhteisöseurakunniksi, toisinaan sanotaan, että ylitsepääsemätön este niille on kirkollisveron kokoaminen – niissä se olisi niin vaikeaa tai mahdotonta. Kirkollisvero kootaan valtion verotuksen yhteydessä ja jos samassa kunnassa asuisi kirkon eri seurakuntiin kuuluvia eivätkä nämä seurakunnat muodostaisi seurakuntayhtymää, veron kokoaminen olisi hyvin hankalaa eikä verohallinto suostuisi siihen. Kirkossamme on kuitenkin kaksi seurakuntaa, joiden jäsenet asuvat eri kuntien alueella – Olaus Petrin seurakunta ja Suomen saksalainen evankelisluterilainen seurakunta – ja näiden seurakuntien jäsenten kirkollisvero pystytään kokoamaan. Löytyisikö tapa, jolla kirkollisvero kootaan yhteisöseurakunnissa, tavasta, jolla se kootaan näissä kahdessa seurakunnassa?

Ehkä vielä parempi ratkaisu olisi se, joka on käytössä Tanskassa. Siellä evankelisluterilaisessa kirkossa on yhteisöseurakuntia, joita kutsutaan vaaliseurakunniksi (valgmenighed). Näiden jäsenet eivät maksa kirkollisveroa mutta seurakunnan, johon he kuuluvat, tulee vastata kaikista kuluistaan. Ei siis tarvitse miettiä ja ratkaista verotukseen liittyviä ongelmia. Jäsenmaksu näissä seurakunnissa lienee ainakin se, minkä verran seurakunnan jäsen maksaisi kirkollisveroa parokiaalisessa seurakunnassa.

Kirkolliskokous

Uusi kirkolliskokous valitaan ensi vuoden helmikuussa. Seurakuntien kirkkovaltuustojen, yhteisten kirkkovaltuustojen ja seurakuntaneuvostojen jäsenet valitsevat kirkolliskokouksen maallikkojäsenet. Kunkin äänen painoarvoon vaikuttaa seurakunnan jäsenmäärä. Jos olisi yhteisöseurakuntia, myös niiden valtuustoa ja neuvostoa vastaavien hallintoelinten jäsenillä olisi äänioikeus, mutta koska niiden jäsenmäärä olisi pieni parokiaalisiin seurakuntiin verrattuna, niiden jäsenten mahdollisuus vaikuttaa kirkolliskokouksen valintaan olisi luultavasti selvästi pienempi kuin nyt on niillä, jotka ovat parokiaalisen seurakunnan jäseniä ja luottamushenkilöitä mutta liittyisivät yhteisöseurakuntaan. Moniin asioihin löydetään hyvä ja oikeudenmukainen ratkaisu, jos on halua löytää. Myös tähän asiaan se löytyisi.

Entä eristäisikö yhteisöseurakunta? Eikö olisi parempi toimia suuremmassa seurakunnassa? Vastaus riippuu, millainen yhteisöseurakunta olisi. Varmasti se voisi olla hyvin eristäytynyt. Tai se voisi olla avoin ja tehdä yhteistyötä toisten seurakuntien kanssa asioissa, joissa on viisasta toimia yhdessä.

Mitä pitäisi tehdä?

Mitä pitäisi ja voimme tehdä, jos haluamme, että kirkossamme on tulevaisuudessa myös yhteisöseurakunta? Roomalaisen valtiomiehen Marcus Porcius Cato< vanhemman kerrotaan päättäneen kaikki julkiset puheensa toteamukseen: ”Olen muuten sitä mieltä, että Karthago on tuhottava.” Ei kaikkia puheita tarvitse päättää tai aloittaa kertomalla yhteisöseurakunnista, joita tarvitaan. Mutta jos tahdomme niitä, aika usein niistä tulisi puhua ja muistuttaa.

Jos haluamme yhteisöseurakuntia, messuyhteisöt ovat ratkaisevan tärkeitä. Jos niitä on ja ne ovat merkittävä tekijä kirkossa, todennäköisemmin tulevaisuudessa on myös yhteisöseurakuntia. Uusia messuyhteisöjä kannattaa perustaa ja nykyisistä pitää huolta ja vahvistaa niitä. Kannattaa olla mukana siellä, missä kirkon ja seurakuntien asioista päätetään. Yhteyksien rakentaminen ei ole yleensä huono asia. On muitakin, jotka pitävät yhteisöseurakuntia hyvänä ratkaisuna, ja on heitä, jotka suhtautuvat epäillen mutta voivat muuttaa käsitystään oppiessaan tuntemaan niitä, jotka kannattavat yhteisöseurakuntia, ja heidän perustelujaan. Tarvitaan yhteistyötä. Tarvitaan myös rukousta. Varsinkin sitä tulisi pyytää, että tapahtuu Jumalan tahto ja hän avaa ovet, joista mennä, ja sulkee toiset.

Lopuksi

Joka paikkakunnalle tai kaikkiin kaupunginosiin ei tarvittaisi yhteisöseurakuntaa, paikallisseurakunta riittäisi – sen sisällä voisi olla yhteisöjä, jotka vastaavat siihen, mikä on monien toive. Mutta on myös monia paikkakuntia tai kaupunginosia, joilla yhteisöseurakunta olisi hyvä ratkaisu parokiaalisen seurakunnan rinnalla. En ajattele, että yhteisöseurakunnat olisivat paratiiseja maan päällä. Sellaisia täällä ei ole, koska kaikki ovat syntisiä ihmisiä. Ja juuri siksi tarvitsemme seurakuntaa.