Perusta 1 | 2020

Timo Junkkaala

Kirjoittaja on teologian tohtori ja Helsingin yliopiston dosentti kirkkohistorian alalla.

Siilinjärveltä Savon herännäisyyden pariin

Oulun hiippakunnan emerituspiispa Olavi Rimpiläinen kuoli 3. päivänä joulukuuta 2019 kotonaan Oulussa sairastettuaan noin puoli vuotta. Hän oli syntynyt 12.8.1937 Siilinjärvellä, jonne perhe oli muuttanut 1930-luvun laman seurauksena Kemin seudulta. Isä toimi Siilinjärvellä osuuskaupan hoitajana, kunnes jätti tehtävänsä kommunistien otettua kaupassa vallan. Myöhemmin hän toimi muun muassa seurakunnan taloudenhoitajana. Äiti opetti iltarukouksen ja joskus käytiin kirkossa.

Savon herännäisyydestä tuli Rimpiläisen hengellinen koti, johon kasvattivat sekä seurakunnan papit että opettajat. Olavi oppi arvostamaan myös lestadiolaisuutta, jota kohtasi äidin sukulaisissa ja siilinjärveläisessä liikkeen saarnaajassa Juuso Markkasessa. Kansakoulun opettaja Maikki Sonnisen kehotuksesta Olavi alkoi käydä säännöllisesti kirkossa ja otti myös jo varhain tavaksi lukea Raamattua päivittäin. Tärkein harrastus poikavuosina oli partio, mikä vahvisti rakkautta luontoon. Merkittävää sielunhoidollista apua Rimpiläinen sai seurakunnan nuorisopapilta Kimmo Virtaselta, joka opasti omantunnon rauhaan myös siinä vaiheessa, kun kokonaisen Jumalalle antautumisen ja uskosta todistamisen vaatimus oli alkanut ahdistaa omantunnonarkaa nuorukaista.

Päästyään ylioppilaaksi Rimpiläinen harkitsi lääketieteen opiskelua, mutta koki, että Jumala halusi hänen aloittavan teologian opinnot. Rimpiläinen solmi avioliiton luokkatoverinsa Anneli Takalan kanssa 1959. He saivat kaksi lasta, Johannan ja Jussin. Rimpiläinen ei osallistunut opiskelijaelämään, vaan opiskeli ahkerasti ja teki loma-aikoina töitä muun muassa Helsingin Sanomien kirjapainossa. Hän teki useita gradu-tutkielmia ja sai näin laudatur-arvosanan kaikissa muissa aineissa paitsi dogmatiikassa. Merkittäväksi muodostui keskustelu Aimo T. Nikolaisen kanssa Rudolf Bultmannin teologiasta. Professori opasti, ettei opiskelijan tarvitse ottaa kantaa tutkimansa henkilön teologiaan. Riittää kun kuvaa sen oikein. Tämä ohje sopi Rimpiläiselle, joka tyytyi muutenkin vain keräämään tietoa, ei niinkään arvottamaan sitä mitä luki. Kipakoita keskusteluja Rimpiläinen kävi viidesläisten kanssa, joiden opetus pyrki herättämään nuoruudesta tuttuja ahdistuksia kokonaisen antautumisen vaatimuksineen.

Liturgiset harjoitukset olivat käänteentekeviä

Suorastaan käänteentekeväksi Rimpiläinen koki opinnoissaan liturgiset harjoitukset. Hän meni niihin tuon ajan körttiläisyydelle tyypillisellä asenteella, jossa vierastettiin kaikkea korkeakirkollisuuteen viittaavaa. Samuel Lehtonen sai kuitenkin Rimpiläisen mielipiteen muuttumaan. Hän omaksui näkemyksen, jonka mukaan jumalanpalveluksen tulee kauneudellaan ja arvokkuudellaan heijastaa Jumalan läsnäoloa ja ”niinpä hyväksyin siinä sivussa liturgiset vaatteet ja eleet.”
Saatuaan stipendin ja matkustettuaan Tübingeniin Rimpiläinen kohtasi teologiaa, johon hän otti kriittisen kannan. Hän sanoi saaneensa pysyvän rokotteen liberaaliteologiaa vastaan kuunneltuaan Ernst Käsemanin luentoja. Antoisiksi hän sen sijaan koki Adolf Köberlen luennot. Jo ennen Saksan matkaa Kuopion piispa Eino Sormunen oli vihkinyt Rimpiläisen papiksi ja keväällä 1962 Tübingenistä palattuaan Rimpiläiselle osoitettiin apupapin paikka Joensuusta Pielisensuun seurakunnasta.

Olavi Krogeruksen merkitys oli suuri

Rimpiläinen arvosti suuresti esimiestään, kirkkoherra Olavi Krogerusta, joka opasti nuorta apulaista vastaamaan kaikkiin pyyntöihin myöntävästi, tekemään työtä kalenteriin katsomatta ja ottamaan kaikki herätysliikkeet kansankirkon palvelukseen. Rimpiläisen kritiikki viidesläisyyttä kohtaan laantui paitsi Krogeruksen ohjauksen ansiosta myös sen myötä, kun hän tutustui paremmin liikkeen paikallisiin sydämellisiin ja avuliaisiin edustajiin.

Krogeruksen mukaan oli hyvä, että apupappi opetti myös koulussa. Auskultoinnin ohjaajasta Wilho Rinteestä, joka myöhemmin siirtyi ortodoksiseen kirkkoon ja josta tuli tuon kirkon metropoliitta Johannes, tuli pitkäaikainen ystävä, joka vahvisti Rimpiläisen suuntautumista kirkon perinteeseen ja ekumeniaan. Auskultoituaan Rimpiläinen siirtyi jo parin vuoden seurakuntatyön jälkeen uskonnonopettajaksi ensin Outokumpuun ja sen jälkeen Joensuuhun lyseoon ja normaalikouluun. Hän viihtyi koulussa hyvin ja sai työstään myönteistä palautetta.

Uranvaihto

Yksi syy uranvaihtoon oli pyrkimys saada aikaa jatko-opintoihin. Professori Martti Parvion ohjauksessa valmistui ensin lisensiaattityö ja sitten väitöskirja vuonna 1971 aiheesta Läntisen perinteen mukainen hautauskäytäntö Suomessa ennen isoavihaa. Käytännöllisen teologian dosentiksi Rimpiläinen nimitettiin 1973. Parvio kutsui Rimpiläisen myös käsikirjakomitean sihteeriksi, missä tehtävässä liturginen niin sanottu korkeakirkollinen näkemys sai vahvistusta. Väitöskirjasta ja käsikirjakomiteasta alkaen Rimpiläisestä tuli kirkollisten toimitusten ja erityisesti hautauksen ja kuolemaan liittyvien kysymyksien asiantuntija. Helsingin hiippakunnan synodaalikirjassa 1981 julkaistu artikkeli ”Käsikirjan kanssa kuolemaa kohtaamaan” on alansa käytännöllinen klassikko.

Kun Kalevi Toiviainen siirtyi yliopistoon, Olavi Rimpiläinen kutsuttiin Kirkon koulutuskeskuksen johtajaksi vuonna 1974. Rimpiläisen mukaan seuraavat vuodet olivat ”sikäli hauskaa aikaa, että kirkossa ja tiedekunnassa tuolloin hiljalleen toivuttiin edellisvuosien poliittisesta radikalismista.” Vaatimattomaan tapaansa Rimpiläinen lisäsi: ”Koetin olla häiritsemättä hyvää kehitystä.” Omaa linjaansa Rimpiläinen luonnehti sanomalla, että hän pyrki tukemaan sitä, mikä vahvisti kirkon perinnettä ja kirkon toiminnan keskeisimpiä asioita, mikä hänelle tarkoitti erityisesti jumalanpalvelusta ja kirkollisia toimituksia. Työntekijöiden jatkokoulutusta Rimpiläinen ohjasi koulutuskeskuksesta hiippakuntiin.

Piispanvaaleja

Rimpiläinen tuli koulutuskeskuksessa tutuksi kirkon työntekijöille, mistä seurasi, että hän sai kannatusta piispanvaaleissa. Mikkelin vaalissa joulukuussa 1977 hän sai toisen vaalisijan Toiviainen jälkeen ja kenttäpiispan vaalissa seuraavana keväänä hän oli monien ykkösehdokas, mutta Viljo Remes valittiin. Syksyllä 1979 hän sai Oulun piispanvaalissa taakseen pohjoisen molemmat valtaliikkeet vanhoillislestadiolaiset ja heränneet. Kun myös monet evankeliset ja viidesläiset äänestivät Rimpiläistä, hän sai ylivoimaisen äänten enemmistön. Vaikka presidentti Urho Kekkoseen yritettiin vaikuttaa myös toiseen suuntaan, tämä nimitti virkaan Rimpiläisen ja esitti tälle toivomuksen, että hän pyrkisi palauttamaan rauhan hiippakuntaan. Tällä hän tarkoitti lestadiolaisuuden sisäisestä kriisistä 1960-luvulla alkanutta ja eri tavoin kärjistynyttä tilannetta, joka heijastui myös politiikkaan.

Toinen kysymys, josta vaalin yhteydessä paljon puhuttiin, oli naispappeus. Asia oli ollut kirkolliskokouksessa esillä jo muutaman kerran, mutta se ei ollut saanut tarvittavaa kannatusta. Rimpiläinen oli koulutuskeskusaikana noussut perinteisen virkanäkemyksen kannattajien kärkiryhmään. Hän torjui naispappeuden ja puhui kirkon äitiviran puolesta. Oli erikoista, että korkeakirkolliseksi leimattu sai matalakirkollisten herätysliikkeiden kannatuksen. Vanhoillislestadiolaisille Rimpiläinen oli mieluisampi vaihtoehto kuin liikkeestä eronneet Pekka Raittila ja Erkki Jokela. Heränneet taas halusivat asettua Rimpiläisen taakse, koska hän kuului liikkeeseen, vaikka olikin sekä liturgisen suuntautumisessa että naispappeuskysymyksessä eri linjoilla liikkeen pääuoman kanssa, jota tuolloin ohjasi Kuopion piispa Olavi Kares.

Oulun piispa

Piispana Rimpiläinen osoittautui alusta alkaen tarmokkaaksi ja taitavaksi esipaimeneksi, joka sai hyvän yhteyden eri tahoille. Hän esitti, ettei kiistaa aiheuttavista asioista tehtäisi valituksia tuomiokapituliin vaan että hänet kutsuttaisiin paikalle. Hän pyrki selvittämään ongelmat työnohjauskoulutuksessa omaksumallaan tavalla keskustelemalla ihmisten kanssa kasvokkain. Rimpiläisen jo ennen vaalia ilmaisema myönteinen suhtautuminen vanhoillislestadiolaisuuteen sai aikaan sen, että tuo julkisuuden voimakkaasti parjaama ja omien toimiensakin tähden kirkolliseen paitsioon ajautunut liike sai kaipaamansa kirkollisen tunnustuksen.

Rimpiläinen ei yhtynyt vanhoillislestadiolaisuuteen kohdistuneeseen kritiikkiin, vaan esitti, että luterilaisuudessa on useita ”ajokaistoja.” Hänen mukaansa myös heidän näkemyksilleen löytyi perusteita tunnustuskirjoista. Jotkut liikkeen ulkopuoliset kokivat tämän näkemyksen ongelmalliseksi, mutta Rimpiläisen mielestä ei tullut tuhlata voimia herätysliikkeiden välisiin kiistoihin. Vanhoillislestadiolaisten ahdasta seurakuntanäkemystä hän ei kuitenkaan hyväksynyt, vaan osoitti sanansa kaikille sanoessaan, että koska seurakunnalla on suuri tehtävä auttaa ihmisiä Jumalan yhteyteen ja Jeesuksen tuntemiseen, oli tarpeetonta kyseenalaistaa toisen kristittyjen ryhmän työ, epäillä heidän motiivejaan ja kieltää heidän osallisuutensa Kristuksen seurakuntaan. ”Siihen meillä ei kerta kaikkiaan ole varaa, kun tehtävä on näin suuri.”

Työntekijä- ja luottamusmieskoulutus oli yksi keskeinen piispan käyttämä väline ”rauhan palauttamisessa hiippakuntaan.” Hyvänä työparina tässä toimi itsekin vanhoillislestadiolainen hiippakunnan dekaani Keijo Nissilä. Pastoraalikoulutuksen ytimenä olivat tunnustuskirjaseminaarit ja papeille pidettiin perusteellisia saarnakoulutuksia. Jumalanpalvelusuudistus vietiin sekin läpi perusteellisen koulutuksen avulla.

Piispantarkastuksissakin, joita Rimpiläinen piti 21 vuoden aikana kaikkiaan 248 eli keskimäärin 12 vuodessa, hän osoittautui kansanomaiseksi ja ihmisläheiseksi kuuntelijaksi ja keskustelijaksi, jota oli helppo lähestyä ja joka sai hyvän yhteyden ihmisiin. Tarkastuksiin kuului aina myös vierailuja hoitolaitoksissa, yrityksissä ja kouluissa. Maakunta- ja paikallislehtien toimittajat raportoivat näistä hämmästellen piispan kovaa työtahtia ja kykyä kohdata kaikenikäisiä ihmisiä.

Ekumeenisia suhteita

Rimpiläinen loi niin hyvät ja säännölliset yhteydet ortodoksiseen ja katoliseen kirkkoon, että syntyi käsite Oulun ekumenia. Tässä työssä hänen lähimpänä työtoverinaan toimi pastori Veijo Koivula.

Rimpiläinen puhui voimakkaasti pohjoisen puolesta. Hän murehti sellaista yhteiskuntapolitiikkaa, joka tyhjensi pohjoiset kylät ja osallistui Tornionjokilaakson väen delegaatioon, joka tuli Helsinkiin vaatimaan työllisyystoimia. Hän oli suosittu puhuja sekä maaseutuväen että yritysten tilaisuuksissa. Rimpiläinen ajoi myös saamelaisten asioita, rakensi kalottialueen kansainvälistä yhteistyötä, puolusti rajaseututyön virkoja ja toimi turistikappeleiden aikaansaamiseksi. Merkittävästi hän vaikutti yhteisvastuukeräyksen ja lähetystyön kannatuksen nousuun hiippakunnassaan. Hän varasi joka talvi aikaa toimiakseen omassa kaupunginosassaan yhteisvastuukerääjänä ovelta ovelle. Hän ei vain puhunut, vaan toimi esimerkillisellä tavalla.

Kirkko käytti Rimpiläisen osaamista erityisesti jumalanpalvelus- ja käsikirjauudistuksen eri vaiheissa. Suuri ihmetyksen ja ilon aihe hänelle oli, kun monien kriittistenkin keskustelujen jälkeen kirkolliskokous hyväksyi yksimielisesti uuden jumalanpalveluksen kirjan kevään 2000 ylimääräisessä kokouksessa. Rimpiläinen sai kiitosta myös toimistaan kirkon perhetyön keskuksen ja diakoniakomitean puheenjohtajana.

Vanhauskoisten arvostettu johtaja

Naispappeuden toteutuminen oli Rimpiläiselle suuri pettymys. Hän valitsi linjan, jossa hoiti edelleen kaikki tämänkin asian vaatimat hallinnolliset tehtävät, mutta kieltäytyi vihkimästä naisia papeiksi ja jumalanpalvelusyhteydestä heidän kanssaan. Asiat saatiin hoidetuiksi, kun muut piispat ottivat hoitaakseen myös Oulun hiippakunnan naisteologien vihkimiset. Naispappien virkaanasettamiset Rimpiläinen antoi kirkkoherrojen tehtäväksi. Oikeuskansleri antoi Rimpiläiselle ja Oulun tuomiokapitulille huomautuksen ja jonkin aikaa arvailtiin, mitä tapahtuisi, jos joku Oulun hiippakunnan lehtoreista anoisi pappisvihkimystä Oulusta. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan poikkeuksellinen tilanne saatiin hoidetuksi piispojen kollegiaalisella yhteistyöllä. Vaikka monet Oulun hiippakunnan naisteologit kokivat piispan linjan loukkaavana, oli myös niitä, jotka ymmärsivät häntä ja näkivät, että kyse oli Raamatun tulkintaan liittyvästä vakaumuksesta, jota oli syytä kunnioittaa.

Oulun juna

Ouluun alkoi naispappeuden toteuduttua tulla vihkimyspyyntöjä niiltä teologeilta, jotka eivät katsoneet voivansa mennä niihin vihkimyksiin, joissa vihittiin naispappeja ja jotka kokivat Rimpiläisen omaksi piispakseen. Tällaista ”Oulun junaa” käytti vuosina 1988–2001 yli 60 papiksi vihittävää ja viitisentoista lehtorivihkimyksen saanutta, mikä tarkoittaa, että enemmän kuin joka neljäs Oulussa Rimpiläisen aikana vihkimyksen saanut teologi oli näitä muualta kuin omasta hiippakunnasta tulleita. Rimpiläisestä tuli siis monien muidenkin kuin Ouluun hiippakunnan pappien paimen.

Ekumenian vuoksi myös kiistoja

Rimpiläinen toimi sekä Paavalin synodin että Suomen teologisen instituutin puheenjohtajana. Hän pyrki pitämään herätysliikejärjestöjen tunnustusrintaman koossa. Rimpiläinen oli oman tiensä kulkija myös vanhauskoisten parissa. Hän allekirjoitti ekumeeniset asiakirjat Porvoon julistuksen ja Yhteisen vanhurskauttamisjulistuksen, mikä aiheutti kitkaa Paavalin synodissa ja Suomen teologisessa instituutissa. Rimpiläisen ratkaisuun vaikutti kirkon perinteen ja ekumeenisten yhteyksien arvostus.

Luther-säätiön synty

Luther-säätiön alkuvaiheisiin Rimpiläinen vaikutti konkreettisesti niin, että hän vihki Juhana Pohjolan papiksi ja antoi virkamääräyksen Luther-säätiön työhön. Hän osallistui usein säätiön paikallisyhteisön messuun Oulussa. Hän ei kuitenkaan eläkkeelle jäätyään lähtenyt vihkimään säätiön palvelukseen muita pappeja eikä osallistunut Lähetyshiippakunnan piispanvihkimyksiin. Julkisesti hän ei arvostellut Luther-säätiön eikä siitä muodostuneen Lähetyshiippakunnan toimintaa, mutta arvosteli yksityiskirjeissään niin sanotun suljetun ehtoollisen mallia, joka tuli julkisuuteen, kun Helsingin piispaa kehotettiin jäämään pois ehtoolliselta Luther-säätiön messussa Helsingissä. Rimpiläinen kannatti loppuun saakka mallia, jossa pyrittäisiin toimimaan Suomen ev.lut. kirkon yhteydessä, vaikka näki selvästi ne ongelmat, joita siihen virkakysymyksen ja kirkon kiristyneen linjan tähden liittyi.

Oman tiensä kulkija

Naispappeuskysymyksen saama suuri kiinnostus vaikutti niin, että Rimpiläinen leimattiin julkisuudessa äkkivääräksi vanhoilliseksi sovinistiksi. Sitä suurempi oli toimittajien ja muiden Rimpiläiseen tutustuneitten hämmästys, kun Oulun piispa olikin leppoisa, sydämellinen, naisia arvostava ja itseironista huumoria viljelevä keskustelukumppani, jonka syvä vakaumus puhutteli.

Rimpiläinen ei muutenkaan sopinut mihinkään kaavaan. Hän kuului heränneisiin, mutta ei kulkenut sen mukana liikkeen etääntyessä malmivaaralaisista juuristaan. Sen sijaan hän sai erinomaisen yhteyden kaikkiin muihin herätysliikkeisiin, evankelisiin, viidesläisiin ja eri lestadiolaisryhmiin vanhoillisia myöten. Hän oli liturgisesti orientoitunut korkeakirkollinen ekumeenikko, mikä ei estänyt hänen yhteyttään matalakirkollisiin herätysliikkeisiin. Hän oli kasvanut juurevaan kansankirkollisuuteen ja säännölliseen jumalanpalveluselämään, mutta joutui naispappeuden toteuduttua usein hakemaan ehtoollisyhteyden muualta kuin kansankirkon jumalanpalveluksista.

Hän oli Raamatun pelastus- ja iankaikkisuussanomaan pitäytyvä julistaja, mutta otti voimakkaasti kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja vetosi voimakkaasti pohjoisen elinolojen puolesta.

Hän keskittyi nimenomaan oman hiippakunnan asioihin eikä mielellään lähtenyt Perhojoen eteläpuolelle, mutta hänestä tuli hiippakuntarajat ylittävällä tavalla vanhauskoisen kirkkokansan ja herätysliikeväen arvostettu johtaja. Useilla ulkomaanmatkoillaan hän sai paljon ystäviä, josta yhtenä osoituksena oli Voitto Pokelan Australiasta lähettämä tervehdys ”täältä Oulun hiippakunnan eteläisimmältä vartiopaikalta.”

Hyviä muistoja

Rimpiläisen kuoleman jälkeen Oulun piispa Jukka Keskitalo avasi Facebookissa mahdollisuuden muistoviesteihin. Muutamassa päivässä sinne lähetettiin toista sataa viestiä, joissa toistui ajatus harvinaisen sydämellisestä, kuuntelevasta ja huumorintajuisesta vakaumuksen ihmisestä, josta oli jäänyt paljon hyviä muistoja.

Siunauspuheessaan Veijo Koivula sanoi Rimpiläisen olleen

”erinomainen opettaja, työtoveri, päällikkö ja ystävä, joka opetti ennen kaikkea omalla esimerkillään. Hänelle usko, Jumalan ja lähimmäisten palveleminen, toisen kunnioittaminen, olivat todeksi elettäviä asioita, eivät vain joitakin hienoja kirjoihin kirjoitettuja teorioita. … Piispa Olavin teologia oli hyvin johdonmukaista ja kokonaisvaltaista, moniulotteista ja silti mutkatonta. Hänen oppialansa oli käytännöllinen teologia ja on helppo todeta, että hän oli nimenomaan käytännön teologi. Suuret asiat olivat hänelle suuria, pienet asiat pieniä. Autuuden asiat erotettiin niistä, jotka eivät ole autuuden asioita. Suurinta on se, mitä Jumala on Jeesuksessa Kristuksessa tehnyt meidän puolestamme.”

Raamattuopistolla teologisilla opintopäivillä pidetyssä muistotilaisuudessa Eero Huovinen luonnehti piispa-kolleegaansa näin:

”Olli oli paljon, mutta ajatteli itsestään vain vähän. Osaava mies, mutta nöyrä. Oppinut, mutta kansan mies. Hiihto oli rauhallista, mutta sujuvaa suksimista. Ladulla vastaantulevia hän aina tervehti. Kirkkohallituksen perheneuvojat muistavat Ollin esimerkillisenä puheenjohtajana, luontevana, asiallisena, huumorintajuisena. Virkaiässä vanhimpana hän veti yhden piispojen retriitin. Oli hyvä olla ja fundeerata. Auto ei ollut kovin piispallinen, pieni diesel, Fiesta. Riitti, että se kulki, vähällä aineella. Kun Ollilta eräässä vakavahenkisessä tilaisuudessa udeltiin harrastuksia, hän kertoi keräävänsä makuuvaunuista junasaippuoita. Kokoelma oli miehen mittainen, varsin vaatimaton. Leikkiä Olli osasi laskea, myös itsestään. Hänen hymyään ei voi unohtaa.”

Muissa puheenvuoroissa oli esillä sekä Rimpiläisen vahva ja monipuolinen panos Oulun hiippakunnan piispana että vanhauskoisten tunnustusrintaman arvostettuna johtajana. Hyvin puhuttelevaa oli kuulla Olavi-piispan viimeisestä haastattelusta, jonka Petri Vähäsarja oli tehnyt kolme viikkoa ennen tämän kuolemaa. Olavi sanoi, että nuoret, vanhauskoiset teologit ovat hänen suuri ilonaiheensa. Painokkaasti ja liikutuksen vallassa hän puhui ”nuorista soihdunkantajista,” jotka vievät ”vielä kirkkaampaa soihtua eteenpäin kuin mitä me vanhat.” ”Perintö on otettu vastaan. Eivät vanhauskoiset mene minun mukanani hautaan,” Rimpiläinen sanoi.

Tässäkin haastattelussa Olavi-piispa antoi suuren arvon ja kunnian puolisolleen. Anneli oli hänen tärkein työtoverinsa. Piispa sanoi viettäneensä huoletonta elämää. ”Meillä ei ikäviä lehtileikkeitä pantu rintataskuun vaan roskakoriin. En minä niitä edes nähnyt!”

Kysymykseen niistä, jotka ovat viime aikoina siirtyneet katoliseen tai ortodoksiseen kirkkoon, Rimpiläinen vastasi, ettei hän osaa suhtautua heihin kriittisesti.

”He lähtevät tielle, jota olen itse mielessäni monta kertaa testannut. Aina olen kuitenkin perrääntynyt lähtöasemiin, ja se johtuu Annelista, joka on oikein sellainen puhdasoppinen luterilainen, joka ei voisi ymmärtää sitä, että tästä kirkosta mihinkään lähdettäisiin. — En voi kuvitella muuta tietä pois kirkosta kuin se, että klassillisen luterilaisen uskonmuodon harjoittaminen kielletään tahi tehdään mahdottomaksi. Missään tapauksessa ei voi lähteä siihen suuntaan, jossa uskonpuhdistuksen muotoperiaate eli Raamattu ylimpänä auktoriteettina ja sisältöperiaate eli pelastus yksin armosta kyseenalaistettaisiin. Se paikka, jonne voisi vetäytyä, mistä Jumala meitä varjelkoon, siellä nämä kaksi asiaa pitäisi olla periaatteessa hyvin selkeät.”

Vaatimattomaan tapaansa Rimpiläinen ilmaisi kristillisen toivonsa näin: ”Että semmoinenkin mahdollisuus on olemassa, että minäkin pääsisin livahtammaan taivaaseen.” Emeritusarkkipiispa John Vikströmin tuohon muistotilaisuuteen tarkoitettu viesti kuului seuraavasti:

”Olavi Rimpiläinen oli piispainkollegion asiallinen, ystävällinen, huumorintajuinen ja solidaarinen jäsen. Piispakunnan kollegiaalisuus oli hänelle hyvin tärkeä, ja sen mukaan hän myös toimi. Hyvin aikaisessa vaiheessa hän muistaakseni selkeästi esitti kielteisen kantansa naisten papiksi vihkimiseen, mutta tämä kannanotto ei estänyt häntä osallistumasta täysipainoisesti piispainkokouksen ja piispojen neuvottelujen keskusteluihin. Itse en muista, että olisimme koskaan varsinaisesti väitelleet keskenämme tästä asiasta. Tiesimme toistemme kannat ja niitä yritimme myös kunnioittaa veljellisessä hengessä. Ollihan oli hyvin seurallinen, ja me piispat saimme sen käsityksen, että hän todella viihtyi seurassamme. Tämä tuli erityisen selvästi esille jokavuotisissa hiihtoseminaareissamme, joissa me hyvässä hengessä asuimme, rukoilimme, työskentelimme ja hiihdimme yhdessä. Ollin panos yhteiseen työskentelyyn liittyi läheisesti niihin teologian sekä kirkon hallinnon ja työn aloihin, jotka olivat hänelle tärkeitä ja joilla hänen asiantuntemuksensa oli meille hyvin arvokas. Me piispat saamme siten muistaa Ollia kunnioituksella, rakkaudella ja kiitollisuudella. Yhdessä saamme myös yhtyä kirkon vanhaan rukoukseen: Dona ei, Domine, requiem aeternam, et lux perpetua luceat illi.”