Perusta 1 | 2020

Kulunut vuosikymmen on kristinuskon kannalta ollut tapahtumarikas. Suomalalaisessa yhteiskunnassa ja länsimaissa yleisemminkin on ollut käynnissä ennennäkemätön kristinuskon aseman muutos, jonka seurauksena elämme yhä enemmän kristinuskolle vihamielisessä maailmassa. Tämä vihamielisyys ei ole enää ainoastaan yksittäisten ihmisten ajatuksissa, vaan se on tullut myös yleiseen keskusteluilmapiiriin sekä poliittiselle ja juridiselle tasolle.

Vuoden 2010 Ajankohtaisen kakkosen homoilta oli ilmapiirin suhteen jonkinlainen vedenjakaja, jota varmastikin kirkkohistorioitsijat tulevat myöhemmin käsittelemään. Siihen asti pystyi ajattelemaan, että elämme vielä jonkinlaisessa yhtenäiskulttuurissa tai kristinuskolle neutraalissa maailmassa. Siihen asti saattoi kuplassaan kuvitella, että perinteinen kristillinen moraaliopetus on, jos ei nyt ainakaan vihattua, niin neutraalia suhteessa muuhun yhteiskuntaan.

Homoilta kuitenkin synnytti valtavan kirkosta eroamisten aallon ja yhteiskunnallisen keskustelun, joka jatkuu yhä vieläkin ja on leimannut vuosikymmentä. Tuolloin havahduimme yhtäkkiä olevamme keskellä kulttuurisotaa, jonka ei pitänyt ikinä saapua tänne ja jonka laineet eivät ota laantuakseen. Kuvaavaa on, että Päivi Räsänen sai kansanjoukkojen vihat päällensä homoillassa vuonna 2010 ja nyt vuonna 2020 poliisi tutkii juuri hänen sanomisiaan.

Kristilliset instituutiot ovat maassamme rakennettu taustaoletukselle, että kristinuskoon suhtaudutaan joko positiivisesti tai vähintäänkin neutraalisti. Kansankirkollinen ideologia olettaa lähtökohtaisesti ihmisten olevan positiivisessa suhteessa kristinuskoon ja tarjoavansa hengellisiä palveluita koko kansalle. Herätyskristillisissä piireissä puolestaan lähtökohta ei ole näin positiivinen, mutta sielläkin ajattelu perustuu oletukseen, että ihmiset ovat neutraaleja suhteessa kristinuskoon. Herätyskristillisyydessä ei ole lähtökohtaisesti oletettu ihmisten olevan kristittyjä, mutta jakavan kuitenkin kristinuskon kanssa samat taustaoletukset ja arvot, jolloin pienellä evankelioimisella ja pinnan raaputtamisella heidän käännyttämisensä on uskottu onnistuvan ja usein siinä on onnistuttukin.

Olemmeko kuitenkaan valmistautuneet tilanteeseen, jossa kristinuskoon suhtaudutaan negatiivisesti ja vihamielisesti? Sekä kansankirkollinen malli, että herätyskristillinen malli ovat jossakin määrin ongelmissa uudessa tilanteessa. Kansankirkollinen malli huomaa yhtäkkiä kansan katoavan kirkon jäsenluetteloista ja herätyskristillinen huomaa puolestaan, että ihmiset eivät olekaan niin avoimia kääntymykselle, koska kristinusko nähdään jopa pahana asiana ja kääntymisestä joutuukin maksamaan sosiaalista hintaa. Eikä enää voi luottaa siihen, että yhteiskunnalliset instituutiot suhtautuvat positiivisesti kristinuskoon. Tämä näkyy niin Räsäsen kohtelussa kuin jokavuotisissa keskusteluissa joulukirkon asemasta. Joudumme miettimään uudella tavalla, miten toimia tämän paradigman muutoksen jälkeen.

Meidän ei tule säikähtää tällaista kehitystä, sillä se on kristinuskon historiassa useimmiten vastaan tuleva todellisuus ja jonkinlainen perustila. Herätysliikkeitä ja perinteiseen kristilliseen moraaliin sitoutuneita pyritään siis ajamaan yhä enemmän marginaaliin sekä evankelisluterilaisessa kirkossa että yhteiskunnassa. Kuitenkin marginaali on kristitylle oikea paikka, johon myös Kristus itse joutui aikansa poliittisten ja uskonnollisten paineiden edessä.

Jumalan valtakunnan ei tule olla tästä maailmasta, vaan tämän maailman valtojen ja ideologioiden puristuksessa. Lopulta voi olla jopa hyväksi, että menetämme kristinuskolle vihamielisten ideologioiden painostuksesta rahaa ja valtaa, joilla on monesti ollut turmeleva vaikutus uskonnollisiin yhteisöihin. Sanotaan että kirkko kestää kaiken muun paitsi sen, että sillä menee hyvin. Taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa mielessä kristillisillä kirkoilla onkin mennyt länsimaissa aika hyvin näihin päiviin asti. Nyt tuohon tilanteeseen voi olla tulossa muutos, mutta se voi olla jopa hengellisessä mielessä hyväksi.

Minua ovat aina puhutelleet Anna-Maija Raittilan virren sanat: ”Ja niin kuin Herran äiti myös kirkko Kristuksen voimaa ja valtaa vailla on kehto laupeuden. Se tehdään köyhäksi. Kun siltä kaikki puuttuu sen voimattomuus muuttuu ylistysvirreksi.” Tuon virren sanat ovat käymässä toteen silmiemme edessä.

Englantilainen kirjailija G. K. Chesterton on sanonut, että ”Kristinusko on kohdannut monia mullistuksia, joista jokaisessa se on kuollut. Kristinusko on kuollut monta kertaa, mutta noussut aina eloon uudestaan, koska sillä on Jumala, joka tiesi tien ulos haudasta.” Meidän ei tule lannistua eikä vaipua synkkyyteen, koska toivo on kristityn perushyve ja ominaisuus. Kristinusko selviää kyllä tulevillekin sukupolville. Kysymys on lähinnä siitä, missä laajuudessa ja missä muodossa. Olkaamme me sillä aikaa vähässä uskollisia ja kantakaamme aina iloiten Kristuksen häväistystä. Jumala on luvannut olla omiensa kanssa, tuli mitä tuli.

• Santeri Marjokorpi