Perusta 4 | 2020

Talvella vitsailimme toimituksen kokouksessa, että viimeisen pääkirjoitukseni aiheena on varmaankin: “tälle kirkolle ei käy hyvin”. Ystäväni Esko Piiroinen opetti jo nuorena saarnamiehenä hauskan viisauden. Saarnaajan sisäinen paini käydään aina kahden vaihtoehdon välillä: kerronko totuuden vai pidänkö intoa yllä?

Näiden kahden vaihtoehdon välillä Perusta-lehtikin aina on. Yhtäältä on selvää, että tälle evankelisluterilaiselle kirkolle ei käy hyvin. Sen perustukset on murtanut radikalisoitunut teologia ja niin kutsuttu historiallis-kriittinen eksegetiikka jo vuosikymmeniä sitten. Se kärsii taudista, jonka nimeäkään se ei taida enää tunnistaa. Kirkkomme johto on käytännössä luopunut opin pääkohdista eikä valvo pastoreiden julistusta. Kristinopin tilalle on tullut sosiaalinen arvoliberalismi, jota paradoksaalisesti pidetään kristillisenä nimenomaan siksi, että sen sisältö perustuu aikamme ihmisten “luontaisena” pidettyyn moraalitajuun (vaikka samalla “luonnollisen” katsotaan tarkoittavan vain tilannekohtaista itsenäistä harkintaa, toisin sanoen Raamatusta nousevan moraalin vastakohtaa). Kärjistäen voisi siten sanoa, että luterilainen kirkko on menettänyt dogman – mutta sillä ei ole enää kristillistä etiikkaakaan. Millä perusteella tällaista kirkkoa voisi enää kutsua kristilliseksi?

Kaiken todennäköisyyden mukaan kirkkomme kutistuu sekä opetukseltaan että jäsenmäärältään kuin rusina. Se seuraa muiden protestanttisten länsimaisten kirkkojen kehityskulkuja. Luterilaisuus on rikkaassa pohjoisessa katoava luonnonvara ja kristinuskosta kaikkineen tulee köyhän etelän uskonto. Jäsenkatoa on säestänyt teologien keskuudessa aivovuoto (näinhän kävi Yhdysvalloissa ELCA:ssa kymmenisen vuotta sitten). Pastoreita ja teologian maistereita siirtyy katoliseen kirkkoon ja ortodoksikirkkoon. Muitakin reittejä on näemmä löytynyt ihan riittävästi. Tilastollisesti tällä kirkkoinstituutiolla ei ole Suomessa tulevaisuutta.

Toisaalta on yhtä selvää, että Kristuksen kirkolle käy hyvin. Luterilaisuuden ainutlaatuinen perusta on reformaatiossa. Juuri uskonpuhdistuksen kirkot jatkavat sitä “katolisen” eli yleisen kirkon perinnettä, joka seisoo apostolien laskemalla perustuksella. Roomalaiskatolinen kirkko on langennut kirkko siitä huolimatta, että moni tuntee sinne vetoa. Eräs ystäväni totesi, että kun roomalaiskatolinen kirkko alkaa vaikuttaa houkuttelevalta, hän lukee hetken heidän katekismustaan. Silloin kaikki perinteiset harhat tulevat jälleen näkyviin eikä siirtyminen kiinnosta. Tämän totean samalla, kun nöyrästi tunnustan, että juuri luterilainen liberalismi on pettänyt asiansa.

Kristuksen kirkko on tunnustuksemme mukaan “tosi” kirkko ja toteutuu aina, kun evankeliumi julistetaan puhtaasti ja sakramentit jaetaan oikein. Muutoinhan se ei toteudu lainkaan, vaan toiminta jää pelkäksi puuhailuksi. Sisältönsä kadottanut jälkiluterilaisuus ei palvele enää muuta kuin “lihaa”, kuten Paavali sanoisi. Siksi Kristuksen kirkko on siellä, missä Kristus on. Tosi kirkon jäsenyyttä ei ihminen voi toisesta tunnistaa. Se tunnistetaan vain sanoman puhtauden ja sydämen uskon perusteella. Sola fide, sola gratia.

Lisäksi olen teologisen instituutin tutkijana todennut usein, että akateeminen teologia on uudella vuosituhannella aivan uudessa tilanteessa. Siinä suhteessa meillä ei ole reformaation ensimmäisten vuosisatojen jälkeen oikeastaan koskaan mennyt näin hyvin. Jeesus-tutkimus on vapautunut historismin kahleista. Eksistentialismi on kuollut, mutta Paavali elää. Ja kaiken lisäksi Uuden testamentin teologia on saanut aivan uudet tulkintamahdollisuudet. Raamattuteologia ei ole uudella ajalla ollut ehkä koskaan niin kiinnostavassa tilanteessa kuin nyt. Kun tätä näköalaa täydennetään eksegetiikan ja dogmatiikan uudella, hedelmällisellä yhteydellä – muualla kuin Suomessa – tunnustuksellisilla luterilaisilla teologeilla on täälläkin suorastaan syytä riemuun.

Tästä seuraa, että myös kristityille, niin seurakuntalaisille kuin teologeille, käy Kristuksen kirkossa hyvin. Kirkkoinstituutio Suomessa ei tosin muutu. Raamattuun pitäytyviä aletaan epäilemättä vainota yhä enemmän niin kirkossa kuin yhteiskunnassa. Siitä huolimatta juuri luterilaisen perinteen ylläpitämä evankeliumin saarna synnyttää Kristuksen ansiosta iloa rauhaa kaikkialla, missä sitä julistetaan – tapahtuipa se seurakunnissa uskollisten työntekijöiden kautta tai muissa rakenteissa. Voi olla, että ihmiset joutuvat etsimään omia yhteyksiään ja uusia vaihtoehtoja tämän sanoman löytämiseksi. Moni asia muuttuu. Kaikissa tilanteissa meitä lohduttaa se totuus, että Kristuksella on kaikki valta taivaassa ja maan päällä.

Olen toiminut Perusta-lehdessä 1980-luvulta lähtien, viidellä vuosikymmenellä, kuten nykyään on tapana sanoa. Vaikka olen epäilemättä kertonut usein totuuden niin kuin sen näen, olen Kristuksen tähden yrittänyt pitää samalla intoa yllä. Hänen kirkkoonsa eivät palavat nuolet pysty. Meidän elämämme on Kristuksen kanssa kätketty Jumalaan.

• Timo Eskola