Olli-Pekka Vainio 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dogmatiikan professori. 

Toisen maailman sodan aikana Norjan vastarintaliikkeeseen kuulunut teologi Olav Valen-Senstad kirjoitti kirjan Voiko kristitty olla sotilas?. Hän vastasi kysymykseen tietyin reunaehdoin myöntävästi. Mutta miten on, voiko kristitty olla pasifisti? Tietysti yksittäinen kristitty voi omaksua pasifistisen ideologian, mutta olennaisempi kysymys lienee, onko kristityn välttämätöntä olla pasifisti? Vahvaa pasifistista tulkintaa ovat kannattaneet teologian historiassa etenkin anabaptistisen tradition edustajat. Tunnetuimpia aikamme pasifistiteologeja ovat muun muassa Stanley Hauerwas, John Howard Yoder ja Richard Hays. 

Viime aikoina paavi Franciscuksen ulostulot koskien Venäjän valloitussotaa Ukrainassa ovat herättäneet laajaa kummastusta. Maaliskuussa 2024 hän ehdotti Ukrainalle, että olisi rohkeuden merkki antautua ja nostaa valkoinen lippu. Ennen kuin epäillään sitä, onko Putinilla kenties hallussaan kompromat-kansio paavista, on muistettava, että 1900-luvun katolisessa teologiassa on hiljalleen vahvistunut pasifistinen suuntaus. Samalla on kasvanut kritiikki niin sanottua oikeutettua sotaa kohtaan. Paavin lausunnot heijastavat tätä linjaa. 

Suuntaus on tietyssä mielessä ymmärrettävä. Vaikkapa Yhdysvaltain johtama terrorismin vastainen sota ei ole kaikilta osin sujunut aivan mallikkaasti. Toiseksi mikään sota, edes sellainen, jota on käyty oikeutetun sodan periaatteista käsin, ei ole ollut mitenkään moraalisesti ihanteellinen. Kauheuksia on tapahtunut. On myös muistettava, että Putinkin on perustellut sotaansa Ukrainassa oikeutetun sodan periaattein. Jos nyt siis oikeutettu sota tuottaa huonoja tuloksia, ehkä pitäisi ajatella laatikon ulkopuolelta ja miettiä muita vaihtoehtoja. Siksi pasifismi on ymmärrettävästi herättänyt uutta kiinnostusta. 

Oikeutetun sodan periaatteet 

Ennen kuin etenemme pidemmälle, kerrataan kuitenkin oikeutetun sodan periaatteet. Ne ovat kehittyneet pitkän ajan kuluessa ja eri henkilöt ovat ehdottaneet erilaisia periaatteita. Kristillisessä traditiossa tunnetuimpia heistä lienevät Augustinus ja Tuomas Akvinolainen. Seuraavassa kappaleessa esitän keskeisimmät periaatteet lyhyesti analysoimatta sen tarkemmin, kuka ne on esittänyt. 

Sotaa voidaan pitää siis oikeutettuna, jos se täyttää seuraavat kriteerit. Sodan voi aloittaa vain laillinen hallitus. Vain puolustussota on sallittu, hyökkäyssota ei, eli sodalla pitää olla oikeutettu syy. Sodalla on oltava realistiset mahdollisuudet voittoon. Väkivaltaa ei saa kohdistaa siviileihin. Voimaa tulee käyttää oikeassa suhteessa, ei liioitellen. Voimankäytön tulee olla viimeinen keino. Lisäksi usein mainitaan myös sotavankien inhimillinen kohtelu sekä kielto käyttää aseita, joiden vaikutusta ei voida hallita (kuten ydin- ja bioaseet) tai keinoja, jotka ovat pahoja itsessään (esim. raiskaaminen). 

Ei tarvitse olla pasifisti huomatakseen, että nämä periaatteet ovat ainakin osin ongelmallisia. Hamas ja muut islamistit ovat toistuvasti käyttäneet ihmiskilpiä sotilaidensa ja aseidensa suojaamiseen. Kansainvälisen oikeuden mukaan tällöin vaikkapa sairaalan alla toimiva komentokeskus muuttuu sotilaskohteeksi. Jos Israel tuhoaa komentokeskuksen päällä olleen sairaalan, se ei tee sotarikosta toisin kuin Hamas. Silti Israelin on voitava miettiä kohtuulliskriteeriä. Kuinka monta siviiliä voi kuolla, jotta tietty määrä terroristeja saadaan hengiltä? Usein sodat alkavat asteittaisen eskalaation kautta. Eikö tällaisissa olosuhteissa ennaltaehkäiseväksi luokiteltavaa iskua voi pitää joissain olosuhteissa oikeutettuna? Entä onko oikein hyökätä liittolaisen suojelemiseksi? Suomikaan ei taistellut viimeiseen miehen edellisissä sodissa, ja hyvä niin. Torjuntavoitto oli riittävä. Silti ihailemme vuosituhansienkin jälkeen niitä, jotka eivät antautuneet ja taistelivat, vaikka tiesivät häviävänsä. Muistamme yhä Spartan kuningas Leonidaksen sanat Molon labe. Japanilaisten periksiantamattomuus johti yhtäältä ydinpommien pudotukseen, mutta asenteena se herättää yhä kunnioitusta. Entä mistä tiedämme, olemmeko todella kokeilleet jo kaikki muut keinot? Entä voimmeko todella tietää, mitä seurauksia voimankäytöllä on pitemmällä aikavälillä? 

Pasifismin lumo 

Pasifistilla on siis paljon mihin tarttua ja usein aivan hyvin perustein. Mutta mitä pasifisti sitten itse varsinaisesti ajattelee? Mitä pasifismi on käytännössä ja kuinka hän ratkaisisi sotaan liittyvät ongelmat? 

Pasifismin määritelmä on hankala. Hyvin yleisesti se merkitsee omistautumista rauhantekemiseen (lat. pacem facere). Mutta näin lavein ehdoin kovakin militaristi voi olla pasifisti; hänhän pyrkii rauhaan tuhoamalla vastustajansa. Toisessa laidassa pasifismilla tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan väkivaltaan ei tule koskaan vastata väkivallalla. Pasifismin laidat ovat siis hyvin kaukana toisistaan, ja siksi keskustelussa ei aina tiedetä, mistä nyt oikein puhutaan. 

Joku voi siis kutsua itseään pasifistiksi ja kannattaa silti oikeutettua sotaa. Usein tässä yhteydessä käytetään termiä ’suhteellinen pasifismi’. Mutta tämä määritelmä on jotenkin tyhjä, koska pasifismi ei tässä tapauksessa tee mitään sellaista, jota oikeutetun sodan teorian ei jo tekisi. Siksi tässä yhteydessä kutsunkin pasifistiksi henkilöä, joka ajattelee, ettei väkivalta ole koskaan perusteltua. Tätä puolestaan kutsutaan ’absoluuttiseksi pasifismiksi’. Näin määriteltynä pasifisti siis hylkää oikeutetun sodan teorian mukaisen tavan oikeuttaa väkivallan käyttö. Enemmän tai vähemmän tähän tapaan pasifismi on määritelty viimeaikaisessa teologisessa kirjallisuudessa vaikkapa juuri Hauerwasin, Yoderin ja Haysin toimesta. 

Perustava kritiikki absoluuttista pasifismia kohtaan on ilmeinen. Pasifisti kohtaa dilemman: hän kieltäytyy henkilökohtaisesti väkivallasta, mutta kieltäytymällä väkivallasta hän mahdollistaa väkivallan muita ja myös itseään kohtaan. Pasifisti ajattelee, ettei väkivallan kannattaja oikeasti voi tietää, että hänen väkivaltansa parantaa tilannetta eikä pahenna sitä. Tämä haaste voidaan kääntää myös toisinpäin. Pasifisti ottaa käänteisen riskin toivoessaan, että hänen väkivallasta kieltäytymisensä johtaa sen vähenemiseen. Mutta hänkään ei voi tietää, että tämä pitää paikkansa. 

Pasifisti voi ajatella, että väkivalta voi kyllä kuulua jollekin yhteiskunnan taholle, mutta se ei voi koskaan kuulua kristityille. Näin väkivalta ulkoistetaan toisille, jotta itse voitaisiin pysyä puhtaana. Pasifisti näyttäytyy tällöin moralistisena vapaamatkustajana, joka haluaa jonkun toisen maksavan hinnan hänen omasta vakaumuksestaan. 

George Orwell esitti kuuluisassa esseessään ”Pasifism and the War” (1942), että pasifisti on tosiasiassa se, joka mahdollistaa fasismin. Orwellin mukaan: 

Pasifismi on objektiivisesti fasistista. Tämä on alkeellista tervettä järkeä. Jos vaikeutat toisen osapuolen sotatoimia, autat automaattisesti toisen osapuolen sotatoimia. Ei ole myöskään mitään todellista keinoa jäädä nykyisen [Hitleriä vastaan käydyn] kaltaisen sodan ulkopuolelle. Käytännössä ”se, joka ei ole kanssani, on minua vastaan”. 

On tunnettua, että suomalaisia pasifistisia liikkeitä ohjailtiin kylmän sodan aikana totalitaristisen naapurivaltiomme toimesta ja nykyäänkin joidenkin suomalaisten rauhanjärjestöjen sometileiltä on jaettu mm. Kremlin tuottamaa propagandaa, islamistisia salaliittoteorioita ja valeuutisia. Jostain syystä pasifistiset järjestöt tuntuvat taipuvan helposti ajamaan totalitarististen ideologioiden asiaa. 

Mutta jos asia on niin ilmeinen kuin Orwell antaa ymmärtää, niin miksi maailmassa sitten on edelleen pasifisteja? Oxfordin yliopisto moraali- ja pastoraaliteologian emeritusprofessori Nigel Biggar esittää, että pasifismin viehätys selittyy joukolla usein ääneenlausumattomia ennakko-oletuksia. 

Ensinnäkin taustalla on perustavanlaatuinen ero ihmiskuvassa. Pasifisti ajattelee, että ihmiset ovat rationaalisia toimijoita, jotka haluavat löytää totuuden ja yhteisymmärryksen, ja jotka ovat valmiita kompromisseihin, kunhan ne ovat vain reiluja kaikille osapuolille. Se, että sotia käydään, kertoo vain siitä, ettei ihmisille ole annettu tilaa toimia rationaalisesti. Mutta ikävä kyllä järki ei ole ainut ihmisen sielunkyky. Meillä on myös erilaisia passioita, jotka helposti jyräävät järkiperusteet. On olemassa ihmisiä, jotka haluavat vahingoittaa toisia ja käydä sotia piittaamatta seurauksia ja moraaliteorioista. On olemassa ihmisiä, jotka haluavat tuhota toisen kansan absoluuttisesti keinoja kaihtamatta ja resursseja tai ihmishenkiä säästämättä. 

Toinen taustaoletus on, että väkivalta on aina jollakin tapaa samanlaista. Toisin sanoen seuraavien tilanteiden välillä ei ole merkittävää eroa. Erik lyö miekallaan häntä jahtaava sutta. Simo ampuu venäläisen tulenjohtoupseerin talvisodassa. John polttaa liekinheittimellä vietnamilaisia siviilejä. Johnin teko on ilmeisen väärä, mutta monet pitäisivät Erikin ja Simon tekoja oikeutettuina siitäkin huolimatta, että ne kaikki jollakin tapaa rikkovat luomakunnan oletettua harmoniaa. Oikeutetun sodan kannattaja voi pitää Erikin ja Simon tekoja traagisina, mutta Johnin tekoa demonisena. Ero tekojen välillä syntyy juuri oikeutetun sodan periaatteiden pohjalta. Vaikka kaikki väkivalta on aina ja kaikkialla vähintäänkin traagista, joskus se voi muuttua ilmeisen pahaksi tai jopa demoniseksi. 

Kolmas taustaoletus on, että kaikkiin ongelmiin on aina olemassa rauhanomainen ratkaisu. Siksi sota tai väkivalta ei voi koskaan olla oikeutettua. Miten tätä väitettä oikein tulisi arvioida? Mistä pasifisti tietää, että rauhanomainen ratkaisu on oikeasti olemassa? Gandhi lähetti kirjeitä Adolf Hitlerille ja Euroopan presidentit soittelivat Putinille. Hitleriä Gandhi puhutteli ”rakkaaksi ystäväksi”, mikä on kohteliaisuutena aivan toisella tasolla verrattuna nykyisin yleiseen ”punch a nazi” -meemiin, joka on pasifismissaan paradoksaalisen militaristinen. Oikeutetun sodan kannattaja tietenkin pyrkii estämään sodan kaikin mahdollisin keinoin, ja tästä näkökulmasta Gandhin ja muiden vastaavat toimet ovat moraalinen velvollisuus. Mutta näin toimiminen ei edellytä, että samalla pitäisi ajatella, että kirjeillä ja puheilla sota voidaan varmasti ehkäistä. Oikeutetun sodan kannattaja pitäisi tällaista idealismia Orwellin tapaan vaarallisena. 

Rakkaus ja väkivalta 

Kristittyjä käsketään rakastamaan vihollisiaan. Tästä seuraa vaikea kysymys: Voiko väkivalta olla koskaan rakkauden motivoimaa? Myönnettäköön, että koko kysymys kuulostaa erikoiselta. On luontevaa ajatella, että rakkaus ja väkivalta ovat vastakkaisia ja toisensa poissulkevia asioita. Voimme kuitenkin ajatella tilanteita, joissa väkivalta ja rakkaus ovat linjassa keskenään. Voin taltuttaa voimaa käyttäen humalaisen, joka uhkaa ylittää heikon jään. Mutta voidaanko ajatella, että Simo rakastaa venäläistä upseeria, jonka läpi hän ampuu luodin? 

Biggarin mukaan sotilaan ei tulisi vihata vihollistaan siinä mielessä, että hän tahtoo viholliselleen pahaa. Simo siis voi vetäessään liipaisinta aivan hyvin tahtoa, että tulenjohtoupseeri Ivan saisi elää pitkän ja hyvän elämän Natašansa kanssa datšallaan. Simo ei siis tahdo niinkään surmata Ivania, vaan ainoastaan tehdä tyhjäksi hänen aikeensa käskeä epäsuoraa tulta Simon taistelutoverien niskaan, ja hänen kädessään oleva Mosin-Nagant on siihen ainut keino. Jos Ivan kuolee Simon tekojen seurauksena, kyseessä on vain traaginen sivutuote. 

Biggarin mukaan Simon ampuma laukaus on pohjimmiltaan rakkauden ilmaus. Jason Lepojärvi on kuitenkin esittänyt Biggaria vastaan, että tämä johtaa rakkauden määritelmän ongelmalliseen venyttämiseen. Lepojärven mukaan Simo kyllä rakastaa niitä, joita hän puolustaa, mutta Ivanin ampumista ei ole hyvä eikä tarpeen kutsua rakkauden teoksi tätä kohtaan. Silti tekoa voidaan pitää kaiken kaikkiaan rakkauden tekona, mutta ei siltä osin kuin se kohdistuu Ivaniin. 

Lepojärven kritiikki vaikuttaa perustellulta. Esimerkiksi Jordan Wesslingin mukaan rakkaudelta edellytetään ainakin seuraavia asioita: voin sanoa rakastavani jotakuta, jos arvostan hänen olemassaoloaan ja kukoistustaan ja haluan päästä jonkinlaiseen yhteyteen hänen kanssaan. Tämän määritelmän mukaan Ivan voi rakastaa Natašaa, jos hän täyttää nämä kriteerit, mutta miten on Simon laita? Simoa ei kiinnosta mikään erityinen yhteys Ivanin kanssa eikä hänen Ivanin suuntaan lähettämänsä luoti erityisesti edistä Ivanin olemassaoloa ja kukoistusta. 

Ehkä asiaa voisi lähestyä seuraavasti. Simolla on kyllä kristitylle kuuluva velvollisuus rakastaa Ivania, mutta Ivan omalla toiminnallaan tekee rakkauden toteuttamisen mahdottomaksi. Simo ajattelee, että maailma, jossa hän ja Ivan olisivat ystäviä, olisi paljon parempi paikka. Mutta tämä maailma ei ole sillä hetkellä mahdollinen. Simo joutuu näin sisäiseen ristiriitatilanteeseen. Hän joutuu tekemään jotakin pahaa varjellakseen jotakin hyvää. Pasifisti tunnistaa tämän ristiriidan ja pyrkii välttämään siihen joutumista. Oikeutetun sodan kannattaja toimii samoin, mutta on valmis ottamaan kantaakseen tekonsa traagiset seuraukset, jos väkivaltaan on lopulta turvauduttava. 

Sota ja Uusi testamentti 

Hauerwas ja Yoder ajattelevat, että Jumalan valtakunta on todella läsnä tässä ajassa. Heidän mukaansa väkivaltaan turvautuminen on aina tämän todellisuuden kieltämistä ja kyvyttömyyttä ottaa Jeesuksen esimerkki vakavasti. Kyseessä on kristillisen mielikuvituksen ja uskon puute. Kristillinen pasifismi on siis avoimen idealistista; se ajattelee, että Jumalan uusi todellisuus elää ja vaikuttaa jo nyt tämän vanhan maailman rakenteissa ja pyrkii murtautumaan esiin, mutta vähäuskoiset reaalipolitiikan kannattajat estävät paratiisin esiinnousun. Pasifistinen idealismi on uskon ja vakaumuksen asia, johon ei voi vaikuttaa argumentein ja julkisin perustein. 

Vaikka pasifismilla on ilmeinen linkkinsä kristilliseen teologianhistoriaan, suurten kirkkokuntien keskuudessa oikeutetun sodan tradition on aina edustanut valtavirtaa ongelmistaan huolimatta. Pasifismia on kannatettu usein vähemmistöliikkeiden piirissä, jotka ovat joutuneet valtavirran kaltoin kohtelemiksi. Ei siis ole lainkaan hämmästyttävää, että pasifismia on esiintynyt etenkin mennoniittojen, kveekarien ja unitaarien parissa. Miksi he osallistuisivat sotiin, joita käy sama valta, joka sotii myös heitä itseään vastaan? Utiliteettilaskelma on ilmeinen. Silti on muistettava, että jopa mennoniittojen keskuudessa pasifismiin on suhtauduttu kaksijakoisesti; sotiminen on saatettu nähdä oikeutettuna, jos siitä on ollut hyötyä mennoniitoille itselleen. 

Keskeisimpiä tekstejä Uudessa testamentissa ovat tietenkin Jeesuksen kohtaamiset roomalaisten sotilaiden kanssa. Ketään heistä ei velvoiteta hylkäämään ammattiaan, eikä kukaan myöskään näin tee. Sen sijaan heitä kehotetaan hoitamaan virkaansa oikein. Jos kyseessä olisi objektiivisesti paha ammatti ja kutsumus, olisi luontevaa olettaa, että tästä olisi edes jonkinlainen maininta. 

Kristityt pasifistit kuitenkin kiertävät evankeliumin sotilaista puhuvat kohdat esittämällä, että kokonaisuudesta käsin katsottuna Raamattu silti opettaa pasifismia ja pitää maallista hallintoa perkeleen hallussa olevana. Onkin totta, että Uusi testamentti suhtautuu paikoin nihkeästi maalliseen hallintovaltaa. Osansa saa Pilatus, jota kritisoidaan selkärangattomuudesta. Ilmestyskirjassa tuomion sanojen kohteena on kristittyjä vainonnut Rooma. Silti Raamatusta ei kovin helposti pystytä johtamaan ajatusta, jonka mukaan kaikki hallintovallat, hierarkiat ja auktoriteettirakenteet olisivat automaattisesti ja aina pahoja. Esivallan miekka (Room. 13:4) ei ole selvästikään vain metafora. Miekka oli konkreettinen ja yleinen voimankäytön väline. Raamattu ei mitenkään yksiselitteisesti opeta sellaista pasifismia kuin mitä anabaptistinen eksegetiikka väittää sen edustavan. Jeesuksen nuhtelevat sanat Matteuksen evankeliumissa (26:52) koskevat pyrkimyksiä edistää Jumalan valtakunnan asiaa miekalla, mikä on eri asia kuin yhteiskuntarauhan takaaminen. 

Pasifistinen retoriikka kohdistuu usein abstraktia ”militarismia” vastaan. Jos militarismilla tarkoitetaan potentiaaliseen viholliseen kohdistuvaa uhoa ja vihaa, kritiikki on oikeutettua ja ymmärrettävää. Aseiden ja sotakoneiden fetisistinen ihailu kuuluu samaan kategoriaan. Amerikkalaisessa populaarikulttuurissa tästä löytyy lukemattomia esimerkkejä. Vaikkapa kantrimuusikko Toby Keithin suosittu kappale ”Courtesy of Red, White and Blue” kurottelee jingoismissaan jo parodian rajoja. Tämänkaltainen ihmisten halventaminen ja aseisiin kohdistuva palvonta ja sodanlietsonta on selvästi huonosti kristilliseen ajatteluun sopivaa. 

Kuten jo totesin, kristityt pasifistit kritisoivat muita mielikuvituksen ja uskalluksen puutteesta: oikeutetun sodan kannattajat laskevat moraalista rimaa ja mahdollistavat juuri ylläkuvatun kaltaisen sotavoimiin kohdistuvan fetisismin. Mutta ehkei tilanne olekaan niin yksiselitteinen. Oikeutetun sodan teoria nostaa riman varsin korkealle. Teorian kannattajat myös tietävät, että harva sotilas käy sellaista sisäistä dialogia kuin mitä vaikkapa edellä kuvattu Biggarin ja Lepojärven välinen keskustelu osoittaa. Lisäksi on vielä täysin eri asia, kuinka pitää yllä tällainen omantunnon herkkyys tilanteessa, jossa vihollinen on vaikkapa raiskannut ja surmannut raa’asti siviilejä, kuten Ukrainan Butšassa tai Hamasin iskussa Israeliin 7.10.2023. Mutta onko järkevää esittää, että koska ihmiset eivät kuitenkaan kykene ylevään moraaliseen toimintaan ääritilanteissa, niin pasifismi olisi tästä syystä parempi vaihtoehto? 

Itsenäisyyspäivän paraatien varrella esiintyy säännöllisesti pienimuotoisia pasifistisia mielenosoituksia, joilla historiallisesti on ollut myös muita poliittisia tavoitteita. Mutta jos tulkitsemme näitä mielenilmaisuja positiivisesti, voimme kysyä, ovatko esimerkiksi marssit ja sotakaluston esittely tai vaikkapa varusmiespalvelus sellaista militarismia, johon tulisi suhtautua epäillen? Rajaa on tietenkin vaikea vetää. Muistan, kun itse ensi kerran vierailin amerikkalaisella lentotukialuksella. Kokemus oli hyvin vaikuttava. Pelkkä aluksen koko herättää kunnioituksen, jopa kauhun, tunteen. Mutta tässä tunteessa ei itsessään ole vielä mitään moraalista. Voisin kokea samankaltaisen tunteen katsellessani vaikkapa tsunamia tai tulivuorenpurkausta. Toinen muisto liittyy joihinkin messuihin Riihimäellä, jossa eiliseltä viinalta lemuava kolmen äärioikeistolaisen joukkio hiveli iltatorjuntakonekivääriä ilmeisen liikuttuneessa tilassa. Tilanteessa oli vaikea nähdä mitään positiivista. Jos tämä on se, mitä kukaan oikeutetunkaan sodan teorian kannattaja ei halua, ja jos vaikuttuneisuuden kokemuksia tulee ja menee riippumatta omasta halustamme kokea niitä, niin moraalisesti vaativin positio on traaginen positio. Aseiden toimintaa on opiskeltava ja niiden käyttämistä totuteltava silläkin uhalla, että joku kiintyy niihin liikaa. Miekkaan tarttuva voi hukkua miekkaan, mutta niin voi kaatua sekin, joka ei siihen tartu. Sota tahraa ja turmelee kaikki, jotka siihen osallistuvat, mutta myös ne, jotka jättävät osallistumatta. Harva veteraani selviää kokemastaan ehjin nahoin ja sieluin. Tämä on kauhea osa, ja siihen suostuva voi vain toivoa, että se lopulta kannatti. Aseistakieltäytyjää taas kalvaa kysymys: oliko sieluni näennäisen puhtauden hinta, että lopulta kuitenkin palvelin tyranniaa? 

Näin voimmekin antaa vastauksen otsikon kysymykseen: voiko kristitty olla pasifisti? Absoluuttinen pasifismi voi olla joissakin tapauksissa moraalisesti oikea vaihtoehto. Tästä hyvä esimerkki on Terence Malickin elokuva Hidden life (2019), joka kertoo aseistakieltäytyjä Franz Jägerstätterin tarinan. Jägerstätter kokee lopulta marttyyrikuoleman giljotiinissa, koska ei suostu astumaan Hitlerin armeija riveihin. Mutta edustaako edes Jägerstätterin kanta todella absoluuttista pasifismia? Ottamatta kantaa mitä hän olisi ajatellut mahdollisuudesta liittyä liittoutuneiden armeijaan, voimme helposti ajatella, että tilanteen moraalinen arviointi olisi voinut olla toinen Atlantin toiselta rannalta katsottuna. Absoluuttiselta pasifismilta vaikuttava toimintamalli voi lopulta olla täysin yhteen sopivaa oikeutetun sodan teorian kanssa. Pasifismia vaivaa siis määritelmällinen ongelma; sillä ei tunnu oikein olevan selkeää paikkaa moraalisessa kielessä ja käytännössä. Jos rajaamme pois ääripäät (epämääräinen rauhan puolesta oleminen, jota kaikki kannattavat, ja absoluuttinen pasifismi, jota ani harva kannattaa ja josta seuraa itsessään vakavia moraalisia ongelmia) väliin jää tila, jota oikeutetun sodan teoria jo hallitsee. 

Kuitenkin asiaa voisi lähestyä vielä yhdestä suunnasta. Eri uskonnoissa kuitenkin vaikkapa papistolla tai munkeilla on joskus voinut olla erityinen rooli yhteiskunnassa. Heidän rooliinsa ei kuulu käyttää väkivaltaa hyvienkään asioiden ajamiseen, vaan he tietyssä mielessä asettuvat yhteiskunnasta erilleen tai jopa sitä vastapäätä. Suomalainen sotilaspappi kantaa asetta, mutta hänen ei edellytetä osallistuvan sotatoimiin eikä hän myöskään ole paikalla siunaamassa aseita, vakuuttamassa Jumalan taistelevan kanssamme tai muuta vastaavaa. Vaikka pappi voisikin käyttää asetta itsepuolustukseen, tällöin hän toimisi traagisessa tilanteessa. 

Samoin voitaisiin esittää, että pasifistilla on samankaltainen rooli olla symbolinen ”toisen maailman ääni”, joka eri tavoin muistuttaa olemassaolollaan väkivallattomuudesta. Ajatuksessa on jotakin viehättävää, mutta näen tässä myös joitakin ongelmia. Tällainen kutsumus ei helposti universalisoidu samanlaisena erilaisiin yhteiskuntiin. Nykyvenäjällä tämänkaltainen kutsumus on ilmeisen sankarillinen, ja myös lyhytkestoinen. Kyseessä on supererogatorinen teko, joka johtaa hyvin todennäköisesti marttyyriuteen. Suomalaisessa kontekstissa taas symbolisesta aktista maksettava hinta on tähän verrattuna olematon, mutta sen symboliarvokin on pienempi. Lisäksi vaikkapa suomalainen aseistakieltäytyjä voi ryhtyä tekoonsa vain asevoimien suojeluksessa. Tällöin rauhanomaiseksi tarkoitettu symbolinen akti saa elinvoimansa väkivaltakoneistolta, jota se samanaikaisesti vastustaa. Näin symbolin arvo heikkenee ja murenee lähes tunnistamattomaksi: mikä on sellainen toisen maailman ääni, jonka takeena on ydinase? Samalla on tiedostettava, ettei edes demokraattisen oikeusvaltion armeija ja väkivaltakoneisto ole mitenkään pyhä, erehtymätön ja kritiikin ulkopuolella. 

Pappien ja munkkien tapauksessa yhteiskunta eri tavoin asettaa heidät erilleen noudattamaan tiettyä kutsumusta. Heitä on aina melko vähän ja tähän säätyyn pääsy on myös vaikeaa. He eivät myöskään vastusta asevoimia sinänsä, vaikka heidän rooliinsa voi myös kuulua asevoimien toimien kritisointi. Tässä he toimivat oikeutetun sodan ehtojen raameissa. Yhtäältä tällaisessa kutsumusajattelussa törmätään ongelmiin sen suhteen, mitä teoilla oikeastaan halutaan viestittää ja miten viesti tulkitaan. Toisaalta lienee hyvä, että joku jossakin harjoittaa jonkinlaista vaihtoehtoista ajattelua siitäkin huolimatta, että annettu signaali epäselvä. Ehkä tämä kaikki johtaa loppupäätelmään, että idealismia on vaikeaa soveltaa yhteen pohdintaan sodasta ja rauhasta, riippumatta siitä, mitä luulee kannattavansa tai vastustavansa. Mutta pohdittava näitä asioita silti on. 

Kahdessa Tornissa J. R. R. Tolkien asettaa Faramirin, Minas Tirithin puolustajan, suuhun sanat:  

”Sodittava on niin kauan kuin puolustamme henkeämme tuhoajaa vastaan, joka tahtoo meidät niellä; mutta minä en rakasta välkkyvää miekkaa sen terävyyden vuoksi, en nuolta sen nopeuden vuoksi enkä soturia hänen kunniansa takia. Rakastan vain sitä, mitä he puolustavat.” 

Faramirin sanat särähtelevät surua ja ahdistusta. Näin voisi kai sanoa myös kristitty pasifisti. 

Lähteet: 

Nigel Biggar, In Defence of War. Oxford: Oxford University Press, 2013.  

Stanley Hauerwas, The Peaceable Kingdom. A Primer in Christian Ethics. Notre Dame: University of Notre Dame, 1981. 

Richard Hays, The Moral Vision of the New Testament: A Contemporary Introduction to New 

Testament Ethics. Edinburgh: T. & T. Clark, 1996. 

Huttunen, Niko. Pasifistit tarttuivat aseisiin. Ukrainan mennoniitat 1918–1919. online: https://nikohuttunen.blogi.net/blog/19/pasifistit-tarttuivat-aseisiin-ukrainan-mennoniitat-1918-19/ 

Jason Lepojärvi, ”Love and the Winter: C.S. Lewis, Nigel Biggar, and Marc LiVecche on Enemy Love,” Politics and Religion. March 2023 

George Orwell, “Pasifism and the War”. Online: https://www.orwell.ru/library/articles/pacifism/english/e_patw  

John Howard Yoder, The Politics of Jesus: Vicit Agnus Noster. Grand Rapids: Eerdmans, 1994. 

Olav Valen-Senstad. Voiko kristitty olla sotilas? Helsinki: Perussanoma, 2011. 

Jordan Wessling, Love Divine. Oxford: Oxford University Press, 2020.