Perusta 6 | 2017

Uskonpuhdistuksen juhlavuosi on muistellut Lutherin teesejä. Niiden intention tiivistää hyvin internetissä kiertävä pilapiirros Wittenbergin kirkon ovelta, jonka edestä nuori Luther on tavoitettu vasara kädessään: “Ei, ovi ei kaivannut korjausta. Tulin korjaamaan teidän teologiaanne.”

Reformaation ydin ja pysyvä arvo on siinä, että Raamattu nostettiin takaisin kristillisen kirkon uskon ja elämän ytimeen. Tätä on vaikea muistaa, ellei pidä mielessä, että munkki ja papiksi jo vihitty (!) Luther itse ei ollut pitänyt Raamattua edes kädessään ennen kuin täytti 20 vuotta. Hän tunsi evankeliumia vain latinankielisen käsikirjan kautta. Yhtäältä Raamatun kääntäminen kansan kielelle ja toisaalta sen asettaminen teologian perusteeksi mullistivat maailman. Siksi kysymys Raamatusta on ensiarvoisen tärkeä myös tänään.

Teeseissä asia sanottiin jo hyvin selvästi. “Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi” (62). Siksi “Jumalan sanalle tapahtuu vääryys, kun samassa saarnassa käytetään yhtä paljon tai vielä enemmänkin aikaa aneeseen kuin itse Sanaan.” (54). Samasta kiistasta oli kyse Wormsissa (1521), missä katoliset teologit tarkastivat Lutherin opetuksen oikeaoppisuutta:

“Jollei minua osoiteta vääräksi Raamatun todistuksilla ja selvillä järkiperusteilla, niin olen omassatunnossani sidottu niillä raamatunkohdilla, joihin kirjoissani viittaan, ja olen Jumalan sanan sitoma. Sillä en usko paaviin enkä kirkolliskokouksiin yksin, koska on ilmeistä, että ne usein ovat erehtyneet ja puhuneet itseään vastaan. Sen takia en tahdo enkä voi mitään peruuttaa. Sillä ei ole hyvä toimia omaatuntoaan vastaan. Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Aamen.”

Olipa tilanteen tarkka sanamuoto mikä vain, itse asia tulee selväksi: “Olen Jumalan sanan sitoma”. Kun Luther asetti Raamatun kirkon opetuksen ainoaksi ohjeeksi – jopa paavia vastaan – hän asetti samalla raamatuntulkinnalle melkoiset haasteet. Uskonpuhdistajat tiedostivat selvästi sen, että Raamatun tekstejä ei voinut lukea miten tahansa. Raamatun sanomalla on yksiselitteinen päämäärä.

Tekstit on kuitenkin liiankin helppo tulkita väärin. Raamattua oli mahdollista käyttää omien lempiajatusten pönkittämiseen tai suorastaan omien radikaalien kuvitelmien perustelemiseen. Tämä kävi selväksi radikaalireformaation kriiseissä ja talonpoikaiskapinan melskeissä. Raamattuperiaatteen tultua kirkon ohjeeksi kysymys oikeasta raamatuntulkinnasta tuli polttavan tärkeäksi – ja sitä se on yhä meidän päivinämme.

Tämän ajan teesien kannalta polttavia aiheita on kaksi. Ensimmäinen koskee Raamatun katoamista. Kun yliopistoeksegeetit julkaisivat kuluneena vuonna raamatuntulkinnasta kirjan Sisäänkäyntejä Raamattuun: Tulkitsijan kirja, professori Petri Luomanen aloittaa teoksen suomalaiseen perinteeseen istuvalla väitteellä. “Totean vain selvyyden vuoksi, että Uuden testamentin ajatusmaailmasta ei voi laatia yhtenäistä systemaattista kokonaisuutta.”

Sama asenne näkyy monien suomalaisten “toisen polven” eksegeettien esityksistä. Kirkon raamattukeskusteluun suunnatussa kokoelmassa Kirkko Raamatun tulkkina Outi Lehtipuu ja Anni Pesonen kirjoittavat: “On monenlaisia raamatullisia teologioita; yhtä ainoaa oikeaa raamatullista oppia ei sen sijaan ole eikä voikaan olla”. Ei voikaan olla?

Tekijät jatkavat: ”Opillinen epäyhtenäisyys on ensinnäkin oiva vastalääke fundamentalismille ja omalle erehtymättömyydelle – tai ainakin se voisi olla sitä. Ei lainkaan haittaa, jos jo kristinuskon pyhä kirja opettaa, etteivät oppi ja opit ole absoluuttisia totuuksia.” (s. 44).

Tämä näkemys johtaa toiseen polttavaan aiheeseen. Käytännössä kyseinen asenne näkyy tulkinnassa, jossa tekstien “absoluuttisen totuuden” tilalle tuodaan tekstin vastaisia käsityksiä. Kirjassaan Monta rakkautta piispa Vikström hylkää selvin sanoin Raamatun – ja erityisesti Jeesuksen – opetuksen avioliitosta. Kuuluisa kohta “Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa” (Matt. 19:5−6) on eksegeettisesti ollut aiheen tärkein raamattuperuste. Vikström purkaa sen. “Pohjimmiltaan siinä on pikemmin kyse etiologisesta kertomuksesta eli myytistä, joka antaa selityksen seksuaaliselle halulle, kodin perustamiselle ja miehen ja naisen rooleille lisääntymisessä.” (s. 197−198).

Vikströmille kyseessä ei ole Jumalan ilmoitus eikä avioliiton asettaminen. Sen sijaan kertomuksessa on kyseessä myöhemmin historiassa “kehittyneen avioliittoinstituution projisoiminen luomismyyttiin ja sen kuvaaminen siltä pohjalta Jumalan luomaksi luonnonjärjestykseksi” (s. 198). Hän jatkaa: “Niin Jeesus kuin opetuslapset olivat oman patriarkaalisen kulttuurinsa lapsia” (s. 156)

Luther moitti uskonpuhdistuksen alkuvaiheissa kirkkoaan siitä, että siitä oli tullut Aristoteleen kirkko. Nyt kirkosta on tulossa Lyotardin ja Foucaultin kirkko. Totuus on korvautumassa diskursseilla ja merkitykset katoavat – ainakin niiltä osin miltä perinnettä vastaan toimivat teologit haluavat niiden katoavan.

PS. Suomen teologinen instituutti täyttää vuoden lopussa 30 vuotta. Raamatuntutkimus on ollut STI:n ohjelmassa alusta lähtien. Siksi juhlavuoden teemaksi onkin valittu Raamattu.

• Timo Eskola