Perusta 5 | 2018

Kaksikymmentä vuotta sitten hyväksyttiin Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Sen oli tarkoitus korjata uskonpuhdistuksessa tapahtunut välirikko roomalaiskatolisen ja luterilaisen kirkon välillä sen keskeisimmältä kohdaltaan. Asiakirjaa on sanottu ekumenian tärkeimmäksi saavutukseksi. Toisaalta sitä kohtaan on alusta asti esitetty myös kritiikkiä. Arveltiin, että yksimielisyys oli löydetty tietyistä ilmaisuista, mutta niiden taakse jäi erimielisyys itse asiasta. Erityisesti herätysliikkeissä arveltiin julistuksen hämärtävän luterilaisen vanhurskauttamisopin. Epäiltiin myös, ettei julistus todellisuudessa kuitenkaan muuttaisi mitään roomalaiskatolisessa kirkossa.

Miten asiakirjaa ja sen seurauksia tulisi arvioida nyt? Uskonpuhdistuksen juhlavuonna 2017 ilmestyi yksi arvio, joka on jäänyt vähälle huomiolle. Helluntailaistaustainen mutta USA:ssa luterilaisen kirkon papiksi siirtynyt Veli-Matti Kärkkäinen julkaisi Yksin uskosta, yksin armosta -kirjassa hätkähdyttävän artikkelin. Hän lähti siitä, ettei roomalaiskatolisessa ja luterilaisessa opissa ole Yhteisen julistuksen mukaan niitä eroja, joita aiemmin niissä väitettiin olevan. Hänen mukaansa myös roomalaiskatolinen kirkko opettaa pelastusta armosta ja uskon kautta, ja että myös luterilaisessa opissa hyvillä teoilla on keskeinen paikka. Kärkkäinen väitti, että nämä näkemykset perustuisivat myös Tuomo Mannermaan nimeä kantavan teologisen koulukunnan tulkintaan luterilaisesta pelastusopista.

Kärkkäinen jatkoi, että Uudessa testamentissa ei tehdä eroa vanhurskauttamisen ja pyhityksen välillä, ja ettei vanhurskauttamisoppi ole Uudessa testamentissa johtava tai hallitseva teema. Hänen mukaansa helluntaisille ja muille ns. vapaakristityille tyypilliset piirteet, vapaa ratkaisuvalta ja pyhityskeskeisyys, ovat lähellä roomalaiskatolista ja ortodoksista näkemystä, mutta myös lähellä sitä vanhurskauttamisopin tulkintaa, jota Mannermaan koulu ja Yhteinen julistus edustavat.

Eikä tässä vielä kaikki. Kärkkäisen mukaan Trenton konsiili oli oikeassa torjuessaan vanhurskaaksi julistamisen, korostaessaan vanhurskauttamisen ja pyhityksen yhteenkuuluvuutta ja ihmisen kykyä vastata Jumalan kutsuun. Edelleen Kärkkäinen väitti, että itse asiassa Lutherinkin vanhurskauttamisoppi olisi edustanut tätä hänen esittämäänsä näkemystä.

Kärkkäinen on ilmeisesti aivan oikeassa siinä, että helluntailaisten ja karismaattisen liikkeen oppi tulee yllättävän lähelle roomalaiskatolista oppia. Molemmissa ihmisellä on jonkinlainen osuus pelastuksen asiassa. Kummassakaan ei tehdä eroa vanhurskauttamisen ja pyhityksen välillä. Mutta Kärkkäisen yritys liittää tähän samaan joukkoon Luther ei vakuuta. Tähän saakka on totuttu ajattelemaan, että vanhurskaaksi julistaminen eli ns. forenssinen vanhurskauttaminen on luterilaisen opin ytimessä. Vanhurskauttaminen ei Lutherin mukaan ollut prosessi, johon ihminen tahdollaan ja kyvyillään vaikuttaa, vaan Jumalan teko, joka perustuu yksin Kristuksen sovitustyöhön ja jonka Jumala vaikuttaa antamalla uskon sanansa ja sakramenttien välityksellä.

Ekumeenisesta näkökulmasta voisi toivoa, että Kärkkäinen olisi oikeassa. Mikä olisi hienompaa, kuin että kristityt laidasta laitaan olisivat yhtä mieltä pelastuksen perusteista. Moni kysymys jää kuitenkin vaille vastausta.  Perustuiko koko uskonpuhdistus väärinkäsityksiin? Jos Luther siis itse asiassa edusti samaa näkemystä kuin Trenton konsiili, mikä oppi Trentossa tuomittiin ja miksi? Entä mihin tässä Kärkkäisen rakennelmassa joutuu Lutherin itsensä tärkeimpänä teoksenaan pitämänsä Sidottu ratkaisuvalta? Eikö enää tarvita sitä lain ja evankeliumin erottamista, jota on sanottu uskonpuhdistuksen tärkeimmäksi lahjaksi maailmalle? Entä jumalattoman julistaminen vanhurskaaksi sekä opetus siitä, että ihminen samalla kertaa syntinen ja vanhurskas?

Ehkä Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista oli paras mahdollinen ekumeeninen asiakirja, johon tuossa vaiheessa oli mahdollista päästä. Ehkä on totta sekin, että useimpien pappien saarnat paranisivat, jos niissä kuuluisi tuon asiakirjan sanoma. Tämä lausuma kertoi kuitenkin valitettavasti enemmän pappien saarnoista kuin vanhurskauttamisjulistuksen sisällöstä. Raamatullisesta vanhurskauttamisopista ei ole mitään jäljellä siellä, missä Jumala hyväksyy kaikki ja kaiken ja jossa siitä huolimatta hallitsee uusmoralistinen ohjelma, jonka mukaan kristityksi tullaan hyväksymällä ajan hengen mukaiset vaatimukset tasa-arvosta ja muunsukupuolisuudesta.

Kärkkäisenkään johtopäätökset eivät kuitenkaan tee oikeutta luterilaiselle opille – ja tuskin edes yhteiselle julistukselle tai Mannermaan teologialle. Nuo väitteet on kuitenkin syytä ottaa vakavasti. Jo sen, että tällaisia johtopäätöksiä voidaan tehdä, pitäisi herättää kriittisiä kysymyksiä myös suhteessa yhteiseen julistukseen ja Mannermaan koulukunnan näkemyksiinkin. Näyttää siis todella olevan vaara, että luterilaisen teologian ydinasiat ovat hämärtymässä.

Lutherin mukaan vanhurskauttamisopista ”ei voi yhtään väistyä tai antaa periksi, vaikka taivas, maa ja kaikki muu katoavainen sortuisi”. ”Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme, jolla me vastustamme paavia, Perkelettä ja maailmaa.” Luterilainen vanhurskauttamisoppi on näin tärkeä siksi, että se perustuu Raamatun opetukseen perisynnistä, Jumalan lain ehdottomuudesta, Kristuksen sovitustyön riittävyydestä ja jumalattoman vanhurskauttamisesta. Siitä on syytä pitää kiinni sekä siksi, että se on Uuden testamentin mukaista, että siksi, että se aioana kykenee vapauttamaan sydämen ja omantunnon syyllisyydestä. Taistelussa vanhurskauttamisopista ei siis ole kysymys opillisesta saivartelusta, vaan siitä, miten evankeliumia ihmisten pelastumiseksi tulisi julistaa.  

• Timo Junkkaala