Perusta 4 | 2019

Kirkkopäivät 2019 sai lopulta sitä julkisuutta, jota se on hakenut postmodernilla populismillaan jo vuosia. Kyse oli paneelista, jonka osallistujaluettelosta nostettiin “kunniallisen” lehdistön tukema somekohu. Kohun keskipisteeseen joutui kansanedustaja, jonka ilmeisesti ei haluttaisi edustavan. Hän kun vastustaa jonkinlaista yleistä mielipidettä, jota kaiketi pyritään normalisoimaan yhteiskunnassa.

Halla-ahon kutsuminen Kirkkopäiville on epäilemättä mautonta. Hänen yhteytensä kristilliseen perintöön ei ole ollut yksiselitteisen myönteinen. Mutta yhtä mautonta on se, että toiseen poliittiseen laitaan asemoituvat puheenvuoron käyttäjät Ilkka Huhta ja Mikko Malkavaara protestoivat koko juhlia peruuttamalla oman tulonsa. Työvuoroja ei kirkossa saa järjestellä, mutta näköjään mielipiteen saa ilmaista jaloin. Kunhan eivät vain saisi myöhemmin tuomiota syrjinnästä.

Allekirjoittanutta on kuitenkin ihmetyttänyt se, että erään toisen poliitikon esiintymisestä ei noussut minkään sortin kohua. SKDL:n raunioille perustetun eurokommunistisen Vasemmistoliiton Andersson sai esiintyä Kirkkopäivillä kaikessa rauhassa. Hänkin on kansanedustaja ja sijoittuu poliittisen kentän äärilaitaan – tosin aivan toiseen laitaan kuin tuo edellä kammoksuttu puheenjohtaja. Ettei vain olisi päivillä piipahtanut lisäksi joku Vihreiden kansanedustaja (kuten sinne kutsuttu Touko Aalto; minulla ei ole tietoa kuuluuko kirkkoon)? Takavuosina puolestaan jotkut olisivat peruuttaneet tulonsa jo siksi, että ääneen päästettiin mammonan ylipappi Björn Wahlroos. Mutta ei. Kukaan ei protestoinut enää näitä ristiriitaisia hahmoja.

Itselläni ei ole poliittista kantaa eikä jäsenkirjaa. Minulle on yhdentekevää, kuka milläkin päivillä käy. Yllä olevat esimerkit paljastavat kuitenkin jotain erityisen mielenkiintoista kirkon nykytilasta. Ne osoittavat, että Kirkkopäivät on politisoitunut.

Kirkkopäivistä käyty keskustelu paljastaa myös, että Suomessa rakennetaan tällä hetkellä kovaa vauhtia amerikkalaista polarisaatiota. Sosiaalidemokratiaan samastuva valtakörttiläisyys yrittää luoda kuvaa kristillisestä oikeistosta, joka etenkin herätysliikkeiden kautta haluaa johtaa kirkkomme konservatiiviseen stagnaatioon. Huhta viittasi konservatiivikristittyjen ja oikeistopopulistien lähetymiseen Euroopassa (HS). Liekö tarkoittanut arvoliberaalia Laajasaloa. Helsingin Sanomat on muutenkin osallistunut saman viholliskuvan rakentamiseen. Lukijan näkökulmasta asetelma vaikuttaa kuitenkin huvittavalta. Lehden haastatteluun oli löydetty kaksi helluntaisaarnaajaa, jotka ilmoittivat tavalla tai toisella kannattavansa amerikkalaistyylistä arvokonservatismia. Kaksi neljästä miljoonasta.

Hyvä yritys sinänsä, mutta siihen jää pieni särö. Suomalaiset (kirkon piirissä toimivat) herätysliikkeet ovat maamme lähes ainoita tosiluterilaisia yhteisöjä (SLEY on julkaissut kaikki Lutherin pääteokset sekä myös Tunnustuskirjat; Kansanlähetyksessä myydään Pieperin Dogmatiikkaa; Raamattuopistolla luetaan Waltheria). Regimenttioppi on niiden piirissä kovaa valuuttaa. Uskontoa ja politiikkaa ei sovi sekoittaa. Jopa KD on jo pitkään määritellyt toimintansa kristittyjen toteuttaman politiikan, ei politisoituneen uskonnollisuuden kautta.

Kirkon vasemmisto tarvitsee kuitenkin olkinukkensa. Tarvitaan välineitä, joilla arvokonservatismi saadaan näyttämään pahalta, ja sen yhteys Raamattuun ja kirkon Tunnustuskirjoihin hämärretään. Yhtälö avautuu. Nimeämällä homoliittojen, sosiaalisen abortin ja naispappeuden vastustajat kristillisen oikeiston edustajiksi heidät saadaan samastetuksi “suuren saatanan” eli trumpilaisuuden kanssa. Mikä olisikaan vahvempi ase kirkkopolitiikassa.

Mutta kirkon herätysliikkeet eivät Piepereineen ja Tunnustuskirjoineen sovi tuohon kaavaan – ellei Raamattu itse sitten edusta ja synnytä kristillistä oikeistoa. Aika harva uskaltaisi mennä väitteissään niin pitkälle. Siksi ainoa todellisesti uskontoa ja politiikkaa sekoittava joukko kirkossa on punavihreä arvoliberalismi, joka haluaa kirkon toimivan omien arvojensa ja normiensa mukaan.

Ongelman teologinen syy on pitkään tunnettu. Kulttuuriprotestantismi on itse luopunut regimenttiopista – itse asiassa jo sata vuotta sitten. Kun Saksan luterilaisuus muuttui uuskantilaisuudeksi ja Herrmann nimesi “uskonnon arvoelämykseksi” (lukekaa Eeva Martikaisen loistava analyysi), moraali nousi uskonnon keskiöön. Lundissa tämä liitettiin käsitykseen arjen kutsumuksesta. Niinpä kristillisyys ei monille merkitse muuta kuin “vastuullista” (mitä se milloinkin on) elämää kirkon jäsenenä ilman uskonnon ulkonaisia tuntomerkkejä. Ja tämän ihanteen mukaanhan Kirkkopäivätkin järjestetään: kaikkien jäsenten ja vähän muidenkin yhteiskunnan edustajien “arvovapaa” (heh heh) yhteentulo.

Kirkolla ei tuossa tulkinnassa nähdä enää erityisesti (hengellisen regimentin mukaista) uskoa synnyttävää ja ylläpitävää tehtävää. Sen sijaan arjen uskontoa on maallisen regimentin toteuttaminen vakaumuksista tai uskon sisällöstä välittämättä. Aikamme muusta keskustelusta on havaittu, että sama näkemys on vähitellen muuttamassa sekä KMN:n että Luterilaisen maailmanliiton käsitystä lähetystyöstä (joka siis muuttuu yhteiskunnallisten prosessien synnyttäjäksi). Regimenttioppi katoaa, ja teologisesti sanoen “vanhan lihan” ansiosta nimenomaan lain ja evankeliumin hallitsema hengellinen työ pudotetaan pois.

Jos kirkon eliitti haluaa korjata kuvaa siitä, että kirkon poliittista peliä pelataan vain yhteen päätyyn arvoliberalismin ehdoilla, se voi helposti ottaa käyttöön aikamme uuden iskusanan “turvallisesta tilasta”. Kirkon tunnustukselliselle väelle, joka jostain syystä haluaa vielä pitää kiinni Raamatusta ja luterilaisesta perinteestä (rikkomatta missään olennaisessa kohdassa näitä vastaan), tulee taata turvallinen tila kirkon kentässä. Tämä pitää sallia vähemmistön ehdoilla. Se tulee järjestää siitä huolimatta, että niin kirkossa kuin yhteiskunnassa on paljon niitä, jotka tulevat suuttumaan tuon tilan sallimisesta. Sanomattakin on selvää, että jos kirkon johto ei tällaiseen nöyrry, se on vallan ja alistajan puolella.

• Timo Eskola