Aiemmin Suomen vapaana evankelis-luterilaisena seurakuntaliittona (SVELS) tunnettu Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto ja Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta (LHPK) julistivat alkuvuonna 2024 täyden kirkollisen yhteyden.
Perusta haastatteli Seurakuntaliiton esimiestä, pastori Seppo Saloa ja LHPK:n piispaa Juhana Pohjolaa vastikään todetusta yhteydestä.
Kirkollista yhteyttä rakentamassa
Miten LHPK:n ja Seurakuntaliiton kirkollinen yhteys syntyi ja miksi sitä lähditte hakemaan?
Piispa Pohjola avaa yhteyden syntyä Luther-säätiön ja LHPK:n historiasta käsin:
”Meillä on oma matkamme Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäisestä tunnustuksellisesta järjestöstä, jolla oli työnäkynä rakentaa jumalanpalvelusyhteisöjä ja seurakuntia, ensin kohti suurempaa seurakunnallista ja sitten kirkollista identiteettiä.” Hän pitää luontevana, että yhteyksiä aiemmin samoin tehneeseen Seurakuntaliittoon pidettiin ja muistuttaa Kristuksen käskystä ykseyteen.
Pohjolan mukaan Seurakuntaliitto oli aloitteellinen, ja että alustavissa keskusteluissa oli Seurakuntaliiton ja LHPK:n lisäksi muitakin. Seppo Salo vahvistaa: ”Lähetimme kutsun SLEY:lle, Lähetyshiippakunnalle ja pienelle Suomen Luterilaiselle Tunnustuskirkolle. He olivat alkukeskusteluissa, mutta jäivät pian pois. STLK [Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko] ei ollut tässä keskustelussa lainkaan mukana. Sille on varmaankin syynsä historiassa. Aiemmat kontaktimme 1970- ja 1980-luvulla eivät heidän kanssaan johtaneet mihinkään. Kohta alkukeskustelun jälkeen LHPK ehdotti kahdenvälistä keskustelua.”
STLK ja Seurakuntaliitto olivat 1920-luvulla samaa tunnustuksellista ryhmää, mutta ns. Pätiälän erityisoppi eli kysymys Kristuksen aktiivisesta kuuliaisuudesta jakoi kirkon STLK:hon ja Seurakuntaliittoon. Pätiälä opetti, ettei Kristuksen lainnoudattamista (eli aktiivista kuuliaisuutta) lueta meidän hyväksemme, vaan vain Herran ristinkärsimys. Seurakuntaliitto on sanoutunut irti tästä erityisopista uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlavuonna 2017 vanhurskauttamista käsitelleessä seminaarissa, jossa todettiin aiemmin STLK:ta ja Seurakuntaliittoa erottaneesta kohdasta olevan nyt sama ymmärrys.
”Tiesimme, että paljon yhteistä pohjaa on, mutta nostimme myös avoimesti ja veljellisesti esiin kysymystä herättäviä asioita. Siitä lähti oppikeskustelu ja tutustuminen”, Pohjola kertoo.
Seppo Salo muistuttaa Seurakuntaliiton historiasta. Jo 1920-luvulla Seurakuntaliiton perustajat katsoivat, ettei Suomen evankelis-luterilainen kirkko pitäydy tunnustukseensa:
”Saksalaisten ja amerikkalaisten uskonveljien kautta heille oli auennut, ettei valtionkirkolliseen järjestelmään kuuluminen mikään pakko ollut.” Salo muistuttaa Seurakuntaliiton taustan olevan tunnustuksellisessa luterilaisuudessa ja evankelisuudessa, kirkoksi järjestäydyttiin 1928. Alkuvuosikymmenten historiasta hän harmittelee kansankirkosta lähteneiden evankelisten ja siihen jääneen SLEY:n erkaantumista, vaikka seurakuntaliittolaiset mielsivät itsensä evankelisiksi itsenäisenä kirkkona: ”Kyllähän SLEY:nkin väki otti silloin etäisyyttä. Se ja oma pienuutemme johtivat epätoivottaviin seurauksiin eivätkä edeltäjäsukupolvet käsittääkseni olleet kovin kiinnostuneita hakemaan kirkollisia yhteyksiä.”
Salo täsmentää epätoivottavia seurauksia: ”Käytännön pakosta alussa seurakuntia oli hoitamassa pääosin vain yksi pastori ja seurakuntaelämä tuli maallikkojohtoiseksi, mikä johti seurakuntien toiminnassa opilliseenkin ymmärtämättömyyteen. Ei mitään hirveän järkyttävää, mutta seurakuntaelämä ei ollut kovin ryhdikästä luterilaisen tunnustuksen valossa vaikkapa kirkon virkaan liittyen. Maallikkosaarnaajilla oli sellaisiakin valtuuksia, jotka eivät ehkä olleet ihan linjassa tunnustuksemme kanssa.”
”Kun kuulimme Luther-säätiön synnystä vuonna 2000, ensireaktioni oli, että tässä on isossa kuvassa samat perusteet kuin Seurakuntaliiton perustajilla eli se, onko Raamattu Jumalan sanaa ja halutaanko toimia sen ja luterilaisen tunnustuksen ohjaamana”, Salo kertoo.
Vuosikymmenen prosessi
Pohjola kertoo LHPK:n organisoituneen 2013, minkä jälkeen kirkollinen rakenne ja identiteetti olivat vahvistuneet. Järjestäytyneitä seurakuntia oli 2023 jo 45. Hän kertoo myös evankelis-luterilaisen kirkon pappisoikeuksien menettämisen vaikuttaneen: ”Oli hyvin selkeää, mikä suuntamme on. Se ei ole enää taistelu kirkon sisällä tunnustusliikkeenä, vaan tunnustuksellisena luterilaisena kirkkona.”
”Kävimme kymmenen vuotta keskusteluja ja olen siitä ihan mielissäni”, toteaa Salo: ”Totesimme, että jos puhutaan kirkollisesta yhteydestä, ei ole mitään aikatauluja tai kiireitä, tai jos on, se johtaa helposti väärään suuntaan. Pitkä aika ei johtunut erimielisyyksistä, vaan siitä että halusimme oikeasti keskustella asioista rauhassa.”
Pohjola on samaa mieltä: ”Jumalahan yhteyden Kristuksessa lopulta luo. Kun lähdimme keskustelemaan, meillä oli lähtökohtana luottamuksen hermeneutiikka, koska perustamme Raamattuun ja luterilaisen tunnustuksen. Nostimme esiin asioita, joissa halusimme kuulla toisiltamme lisää. Yksi oli vanhurskauttamisoppi, josta pääsimme nopeasti yksimielisyyteen ja ymmärsimme Pätiälän historiallisen tilanteen. Keskustelimme jumalanpalveluselämästä, koska oppi elää myös käytännössä. Puhuimme sakramenteista, virasta ja piispuudesta, jotka ehkä näyttäytyvät toiselle erilaisina. Askel askeleelta opimme tuntemaan toistemme ajatusmalleja, käytäntöjä ja historiallisia syitä. Näin yhteys syveni. Lähtökohta oli, että seisomme samalla tunnustuksella.”
”Sekä LHPK:lla että Seurakuntaliitolla on omat totutut ilmaisutapansa. Ei siis ole lähtökohtaisesti kyse jostakin opinkohdasta, vaan siitä, miten ilmaistaan Raamatusta ja tunnustuksesta nousevia asioita. Jos ilmaisu on kovin erilainen, pitää kysyä, mikä on tämän sisältö teidän ajattelussanne”, Salo avaa.
”Mehän saimme oppikeskustelun päätökseen jo 2018, ja todettiin, että teologiset paperit ovat eri asia kuin se, että yhteys laskeutuu seurakuntien tasolle. Tutustumiseen tarvittiin aikaa”, Pohjola toteaa.
”Mitä tekisimme kirkollisella yhteydellä, joka olisi vain asiakirjoissa, mutta josta seurakunta ei olisi perillä?” Salo kysyy.
Liturgian korkea- ja matalakirkollisuutta
Mistä asioista siis keskusteltiin? Mitkä asiat ovat kahdessa tunnustuksellisessa luterilaisessa kirkkokunnissa erilaisia?
Heti mieleen tulee, että LHPK on piispallisjohtoinen, Seurakuntaliitto ei. Myös liturgian on erilainen, mutta toisaalta Augsburgin tunnustus (CA VII) ei edellytä samanlaisia inhimillisiä traditioita.
Pastori Salo vastaa: ”On hyvä huomio, että meillä on erinäköinen jumalanpalveluselämä.” Hän luonnehtii Seurakuntaliiton jumalanpalveluselämää ”hyvin matalakirkolliseksi”. ”Yhteydet Lähetyshiippakuntaankin ovat auttaneet meitä prosessoimaan näitä asioita. Kyllä meidänkin jumalanpalveluselämämme on nyt erilaista kuin 10 vuotta sitten, koska olemme joutuneet miettimään asioita uudella tavalla. Opilliset näkökulmat eivät ole muuttuneet, vaan sen ilmaisemisen tavat”, Salo sanoo ja antaa esimerkin: ”Ennen liturgiassa laulettiin vain yhteislaulut ja Hilariuksen kiitosvirsi. Nyt me olemme ottaneet lähes kaikki laulettavat osat käyttöön. Joku on ehkä tätä vähän naureskellut, mutta tausta on se, ettei alussa ainoa pastori Pätiälä osannut laulaa, joten hänen tavastaan tuli ’oikea tapa’ viettää jumalanpalvelusta. Ehkä jotkut maallikoista tekivät siitä mielessään jopa teologiaa. Olemme taas ymmärtäneet liturgisen laulun arvon.”
Pohjola tähdentää, ettei messun peruselementeistä ollut mitään erimielisyyttä, koska Seurakuntaliitossa on aina ollut syvä arvostus sanaa ja sakramentteja kohtaan: ”Painottaisin, ettei meillä ollut lainkaan erimielisyyttä jumalallisesta liturgiasta: siitä, että Kristus on läsnä ja hänen äänensä kuuluu saarnastuolista, hänen ruumiinsa ja verensä jaetaan alttarin sakramentissa ja näiden ympärille rakentuvat esirukous ja synnintunnustus ja -päästö. Tähän jumalalliseen liturgiaan liitetään historialliset seremoniat.” Pohjola muistuttaa myös 1920-luvun liturgian ylipäänsä olleen nykyisestä poikkeava, Seurakuntaliitossa se on säilynyt ”kuin aikakapselissa” ilman myöhemmän liturgisen liikkeen rikastuttavaa vaikutusta.
”Haluan alleviivata, että liturgian olemus on Kristuksen palvelutyö sanassa ja sakramentissa. On sanottava, ettei Seurakuntaliitto ole mennyt mihinkään moderniin ’pop-protestantismiin’, vaan siellä on syvä ymmärrys pyhyydestä ja Kristuksen todellisesta läsnäolosta”, Pohjola päättää.
Salo myöntää liturgiseen liikkeeseen liittyen ”tietyn historiallisen umpioitumisen”. ”Elimme liturgiassa omaa elämäämme. Tämä esimerkkinä siitä, että olemme hypänneet näissä kysymyksissä 1920-luvulta 2020-luvulle.”
Piispanvirka
Pastori Salo toteaa piispallisen järjestyksen olevan Tunnustuskirjojen mukaan hyvä ja oikea, mutta ei pakollinen. Hän jatkaa: ”Meillä on itseymmärrys, että meillä on ollut ikään kuin piispallinen järjestys kautta historian, muttei sitä ilmaisua. Se, mikä oleellisesti liittyy piispan virkaan, on meillä liittynyt Seurakuntaliiton esimiehen virkaan.”
Piispa Pohjola sanoo: ”Kaitsentavirka yliseurakunnallisesti vihkii, valvoo oppia ja vierailee seurakunnissa ja rakentaa siten kirkon yhteyttä. Pidämme LHPK:ssa arvossa Pohjoismaisen luterilaisuuden vahvaa traditiota. Tiedämme hyvin, että kirkoissa on aina kaitsennan virka, mikä piirtyy esiin myös Seurakuntaliitosta. Kaitsentavirkaa taas voidaan kutsua eri tavoin. Se ei ole mikään kirkollisen yhteyden este.”
Miksi LHPK:ssa päädyttiin piispalliseen virkaan? Vaikkapa Missouri-Synodissa on presidentin virka.
”Piispallinen järjestys on lähtökohtana Tunnustuskirjoissa. Näemme myös historiastamme ja Laurentius Petrin kirkkojärjestyksestä 1571, että piispuus on epäilemättä Pyhän Hengen lahja kirkolle. Meidän kirkkojärjestyksessämme se on jatkunut vuosisatoja. Haluamme liittyä tähän hyvään järjestykseen. Missouri-Synodi on myös syntynyt erilaisessa historiallisessa tilanteessa. Tällä hetkellä Kansainvälisessä Luterilaisessa Neuvostossa [International Lutheran Council, ILC] suunta on pikemminkin, että kirkoissa, joissa ei ole piispallista järjestystä, mennään sitä kohti. Olemme kokeneet, että tämä on siunaus: se on kirkon ykseyttä ja paimenkollegiota tukevaa”, vastaa Pohjola.
Mikä on kirkko?
Mikä sitten teistä on kirkko tai seurakunta? Missä se tulee näkyväksi?
Salo vastaa Kristuksen kirkon olevan Kristuksen ruumis, jossa Hän on pää ja kristityt hänen jäseniään ja muodostava seurakunnan. ”Kristuksen kirkko on olemukseltaan näkymätön, mutta tarkoitettu myös näkyvästi elämään ja toimimaan tässä maailmassa”, Salo sanoo ja jatkaa: ”Mikä määrittää oikean kirkon? Silloin puhutaan kirkon tuntomerkeistä, joista puhutaan eri tasoilla. Päätuntomerkit ovat Jumalan puhdas sana ja sakramenttien oikea toimittaminen Kristuksen asetuksen mukaan. Luther vielä tarkentaa tätä listalla, jossa on vaikkapa avaintenvalta ja virka.”
”Ei minulla ole parempaa näkökulmaa kuin Augsburgin tunnustuksen pykälä VII: ’Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.’ Kirkko on Jumalan kansa, Kristuksen ruumis ja Pyhän Hengen temppeli, jossa ihmiset elävät pyhittävien armonvälineiden äärellä, mikä edellyttää oikeaa paimenvirkaa, liturgista seurakuntaa, joka kokoontuu kuulemaan sanaa ja vastaanottamaan ripin, kasteen ja ehtoollisen lahjan. Se on aina paikallinen seurakunta, mutta myös yliseurakunnallien todellisuus”, vastaa Pohjola.
Eli ajattelette kirkon olevan olemassa kolmella tasolla? Seurakuntana, joka kokoontuu yhdessä ehtoolliselle, näkyvänä kirkkokuntana ja näkymättömänä Kristuksen kirkkona?
Pohjola tarkentaa, ettei tunnustus käytä sanaa näkymätön: ”Mutta totta kai kirkko on maailmanlaaja. Kirkon katolisuus on lähtökohta. Tulemme armovälinen kautta osallisiksi siitä.”
Kysymykseen, tuleeko kirkko näkyväksi ensisijaisesti kirkkokunnan vai seurakunnan tasolla Salo vastaa: ”Molempien, mutta konkreettisimmillaan se on seurakunnassa.”
Kirkon tuntomerkeiksi mainitaan (CA VII) ”puhdas evankeliumin oppi ja sakramenttien oikea toimittaminen”. Miten sen ymmärrätte? LHPK:ssa opetetaan, että kirkon tuntomerkkejä on seitsemän. Mistä tämä teidän ymmärryksenne tulee? Pitääkö tunnustautua johonkin, mitä ei ole Tunnustuskirjoissa?
Pohjola suosittaa Lutheria: ”Teoksessa Hans Wurstia vastaan (1541) on peräti kymmenen tuntomerkkiä ja Kirkosta ja kirkolliskokouksista seitsemän eli ne voidaan määritellä eri tavoin. Tärkeää on, että on Jumalan sana, kaste, ehtoollinen ja avaintenvalta, joita hoitaa paimenvirka, kuten CA V:ssa ymmärrämme. Sana ja sakramentit taas elävät julkisessa jumalanpalveluksessa ja rukouksessa. Ymmärrämme myös kirkon elävän aina ristin alla, koska palvelija ei ole Herraansa suurempi, eli kun maailmassa tunnustautuu Herraan ja hänen lahjoihinsa, saa kantaa ristiä. Näistä käydään taistelua paitsi maailman suhteen myös kirkon sisällä. Seitsemän kirkon tuntomerkkiä on siis sisään kirjoitettu [CA:n] artiklaan VII.”
Salo antaa analogian: ”Vastaavasti ensimmäiseen käskyyn sisältyy yhdeksän seuraavaa. Laajempi lista siis sisältyy siihen, mitä Tunnustuskirjoissa sanotaan.”
Todellinen tunnustus
Seppo Salo muistuttaa, ettei luterilainen tunnustus ole vain lista paperilla, vaan seurakuntaelämän todellisuutta. Hän selittää: ”Kun puhutaan evankeliumin opista, evankeliumilla voidaan tarkoittaa mitä vain. Ei Suomessa ole hengellistä yhteisöä, joka ei haluaisi julistaa evankeliumia, mutta käsitteenä se ei vielä välttämättä tarkoita mitään. Tärkeää on se, mitä sillä tarkoitetaan ja onko se käytössä vai vain paperilla.”
Juhana Pohjola painottaa, etteivät tuntomerkit ole vain nimellisiä vaan myös todellisia: ”Luther-säätiö pyrki saattamaan voimaan näitä tuntomerkkejä evankelis-luterilaisen kirkon sisällä, mikä sitten johti taisteluun, ja meidät kansankirkon ulkopuolelle. Se, että evankeliumin oppia valvotaan ja se kuuluu saarnastuoleissa, opetuksessa ja julkaisuissa on tärkeää. Meillä on luottamus siitä, että tämä on todellista, ei vain nimellistä.”
Salo muistuttaa: ”Seurakuntaliiton näkökulmasta 100 vuotta sitten evankelisilla papeilla oli tarkoitus sisältä päin uudistaa kirkkoa ja heitä oli aika iso joukko. Siihen nähden se, mitä konkreettisesti tapahtui, oli pientä. Tarkoitus oli palauttaa kirkko tunnustuksessaan olevalle pohjalle, mutta siinä ei onnistuttu.”
Pohjola korostaa kirkon itseymmärryksessä riippumattomuutta ja sitä, ettei toimintaan tarvitse kysyä lupia. ”Tässä me LHPK:ssa eroamme vaikkapa herätysliikkeiden messuyhteisöistä, joissa kyllä evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.” Hän jatkaa:
”Kirkkona voimme käydä keskustelua toisen kirkon kanssa. Vahva yhteys SLEY:n ja Seurakuntaliiton välillä on toisenlaista, järjestön ja kirkon välistä. LHPK ja Seurakuntaliitto voivat taas käydä keskustelua kirkkojen kesken. Sen lisäksi voi olla eri tahoja ja järjestöjä, joihin voi olla yhteyksiä.”
Salo kertoo LHPK:n kysyneen oppikeskustelujen alussa, ovatko he Seurakuntaliiton näkökulmasta kirkko, vaikka Suomen lain mukaan LHPK:lla ei uskonnollisen yhdyskunnan statusta ollut eikä vielä ole. ”Totesimme heidän olevan”, hän sanoo.
Maallikkosaarnan mahdollisuus
Voisiko kirkolliselle yhteydelle muodostua ongelma, jos jokin järjestö ei enää olisi evankelis-luterilaisen kirkon yhteydessä ja tahtoisi solmia yhteyden kanssanne? Voisiko vaikkapa maallikkosaarna olla ongelma (viitaten CA V)?
Salon mukaan Seurakuntaliitossa vuosikymmeniä on ollut selvää, että saarna jumalanpalveluksen julistuspuheena kuuluu paimenvirkaan. Hän myöntää, että historiallisesti on toimittu toisinkin, mutta silloinkaan maallikot eivät saarnanneet ilman pastorin valtuutusta.
”Emme pidä sitä enää jumalanpalvelukseen kuuluvana käytäntönä”, hän sanoo. ”Muussa toiminnassa uskovien hengelliseen pappeuteen kuuluvien puheiden pitäminen kyllä sopii. Toivoisin sen elävän meillä voimakkaammin.”
Myös Pohjola rohkaisee kaikkien kristittyjen runsaaseen todistamiseen eri yhteyksissä ja jatkaa: ”Olen ilahtunut, että herätysliikkeissä on viime vuosina havahduttu näkemään messuyhteisön merkitys, ja mitä enemmän niitä syntyy, sen parempi. On historiallinen muutos monessa viidesläisessä liikkeessä, että yhtäkkiä puhutaankin messuyhteisöstä, jossa keskeistä ovat sana, sakramentit ja niitä hoitava paimenvirka. Tämä kertoo siitä, että on tarve selkiyttää kirkollista tai seurakunnallista identiteettiä, koska kansankirkko ympärillä rapistuu ja luhistuu teologisesti ja toiminnallisesti. Pohjoismaissa nähdään iso trendi, että missä messuyhteisöjä perustetaan, ne kasvavat, muu hengellinen toimita vähenee.”
Pohjola pitää messun maallikkosaarnakäytäntöä tunnustuskirjojen valossa ongelmallisena ja kysyy: ”Jos siirryttäisiin valtakirkon ulkopuolelle, miksi otettaisiin sieltä mukaan historiallisessa hätätilanteessa syntynyt käytäntö?” Hän muistuttaa, että LHPK:ssa maallikkosaarnaajia on vihitty jatkokoulutuksen jälkeen pastoreiksi, ja samoin lestadiolaisia teologiaa syvästi tuntevia maallikoita on vihitty pappisdiakoneiksi Inkerin kirkossa.
”Emme tahdo erottaa saarnatuolia ja alttaria”, Pohjola perustelee: ”Ei luterilaisessa teologiassa ole koskaan tehty niin. Pidämme akateemista teologiaa korkeassa kurssissa, mutta olemme ordinaatioiden suhteen vapautuneet sekä yliopistokoulutuksen että tuomiokapitulien tyranniasta, ketä vihitään ja ketä ei. Meillä on vapaus arvioida, mikä palvelee seurakuntiamme. Siihen luterilainen tunnustus ja Raamattu viranhoidossa ohjaavat: ei hyppimään yhdellä jalalla, vaan sanan ja sakramentin virkaan tunnustuksemme mukaan.”
Yksi organisaatio ja tulevia kirkkoyhteyksiä
Salo kiistää, että Seurakuntaliiton ja LHPK:n yhteinen organisaatio olisi tavoite ainakaan nyt. Hän pitää oleellisimpana hengellistä yhteyttä, mutta tunnustaa nykykehityksen evankelis-luterilaisessa kirkossa olevan uutta ja käsittämätöntä.
”Tämä saa miettimään, ajetaanko Suomen kansankirkon sisältä pois uskovat, herätysliikeyhteisöt ja muut, jotka kipuilevat tilanteensa kanssa, tai lähtevätkö ne pakkopaidasta, jossa niitä nyt kuristetaan. Jos näin käy, haluaisin katsoa, missä Kristuksen lauma piirtyy näkyviin”, Salo sanoo: ”Kysyit vain LHPK:n ja Seurakuntaliiton yhteisestä organisaatiosta, mutta jos tässä saan utopian esittää, niin olisihan hienoa, että Suomessa olisi luterilainen kirkko, joka kattaisi kaikki ne, jotka haluavat pitäytyä luterilaiseen tunnustukseen.”
Myös Pohjola painottaa hengellistä yhteyttä: ”Kuulumme samaan kirkkoon, koska jaamme ehtoollispöydän ja se on tärkeintä. Tämä on toivon merkki ja positiivinen signaali. Olemme keskusteluissa todenneet, etteivät organisaatiot ole itseisarvo, vaan Kristuksen evankeliumi, lahjat ja seurakunnat, joissa elämme. Siinä, millaisia tulevaisuuden organisaatiot muodoltaan ovat, luotamme Jumalan johdatukseen.”
Mihin kirkkoon pitää kuulua?
Pohjola näkee herätysliikkeiden nykytilanteessa paljon samaa kuin Luther-säätiön ja LHPK:n historiassa. Piispa Rimpiläisen eläköidyttyä ordinaatiosulku toi kysymyksen pappisvihkimyksistä.
”Lähetysjärjestöt ovat käyttäneet lähetyskenttiä hätäratkaisuna, mutta ymmärrämme, että siitä puuttuu piispallinen kaitsenta”, hän sanoo, ”Jos se tie menee umpeen, ollaan samassa pisteessä: Jos Kristus on antanut seurakunnalleen viran ja lahjansa ja on olemassa kutsuva seurakunta, kenellä on oikeus pidättää Herraa antamasta paimenia laumalleen? On vastattava kysymykseen, kuka vihkii.”
Pohjola pitää vihkivää ja kaitsevaa kirkkorakennetta välttämättömänä ja jatkaa: ”Kun Kristus on antanut ehtoollisessa lahjansa ja jos se mielivaltaisesti pidätetään ilman teologisia perusteita, kun hyvän luterilaisen järjestyksen mukaan vietetään ehtoollista, silloin ylitetään valta, jonka Kristus on antanut kirkolliselle esivallalle. Aikoinaan lähdimme viettämään ehtoollista ilman tuomiokapitulin lupaa ja myös ei-sakraaleissa tiloissa, mikä johti jännitteeseen. Pysyimme tunnustuspykälässä, mutta meidän tulkittiin rikkoneen kirkkojärjestystä. Kysymykset, jotka ovat olleet koko ajan läsnä ja joissa on pyritty luovimaan, täytyy nyt kohdata ja tunnustaa, miten jatkaa. Tässä jokaisen liikkeen täytyy vapaudessa löytää tie, jota kulkea. Me kuljimme tiemme ja varmaan sen olisi voinut viisaamminkin tehdä, mutta Pyhän Hengen johdatuksessa halusimme kulkea. Olemme aina avoimia keskustelemaan ja etsimään yhteyttä. Kysymys ei ole, säilyykö LHPK tai Seurakuntaliitto, vaan säilyykö klassinen kristinusko ja luterilaiset seurakunnat tässä maassa tuleville sukupolville. Tämä on iso näky.”
Salo näkee herätysliikeväen nykytilanteessa saman kehityskulun kuin Seurakuntaliitolla: ”Olisi hyvä sanoa, ettei ole oikeastaan kysymys, pitäisikö kirkosta erota, vaan se, mihin kirkkoon kuulua. Jos on sitä mieltä, että Suomen evankelis-luterilaisessa kansankirkossa kirkon tuntomerkit todella toteutuvat, pitää kuulua siihen, mutta jos näkee, kuten me ja LHPK, etteivät ne oikeasti toteudu, pitää tehdä johtopäätöksensä. Periaatteessa tämä on yksinkertaista, mutta ymmärrän siihen sisältyvän suuren tuskan. Haluan myös sanoa, ettemme katso kirkon sisällä olevien uskovien kipuilua mitenkään pilkallisesti tai vahingoniloisesti, vaan päinvastoin elämme heidänkin tuskaansa.”
Pohjola toteaa: ”Satavuotias Seurakuntaliitto on rohkaissut meitäkin siihen, että luterilaisena voi elää valtakirkon ulkopuolella. Toivottavasti LHPK voi rohkaista, että seurakuntia voi syntyä ja kasvaa myös evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolella. Se, että kansankirkko romahtaa, on meillekin kipeä asia. Toivomme, että kirkon suunta muuttuisi ja evankeliumia julistettaisiin mahdollisimman laajasti, mutta on myös nähtävä, että elämme länsimaissa massiivisen luopumuksen keskellä. Kahtiajako on hyvin syvä ja selkeä. Ei voi jäädä aidalle istumaan, vaan täytyy tunnustaa Jumalan sanan totuutta ja olla myös valmis kärsimään siitä.”
Jussi Seppälä, toimitussihteeri, pastori,
Kauniainen
