Author: Jussi Seppälä

Perusta 2 | 2025

Tässä numerossa

66 | Pääkirjoitus

67 | Perustalla

68 | Artikkelit

95 | Tässä ja nyt

  • 96 | Samuli Virtanen (suom.): Yhteiskristillinen julistus ”sukupuolesta ja seksuaalisesta monimuotoisuudesta”
  • 98 | Marja-Kaarina Marttila: Norjan kirkkojen ja järjestöjen julistus sukupuolesta ja seksuaalisesta monimuotoisuudesta
  • 100 | Torsten Sandell: Spricker Borgå stift?
  • 102 | Jouko Jääskeläinen: Perustuslait eivät pelasta mutta ne ovat erilaisia

104 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 105 | Antti Laato: Vanhan testamentin selitysraamattu IV
    • Arvostelijana Julius Kankkunen
  • 106 | Martti Luther: Häälaulu kuninkaasta. Psalmin 45 selitys
    • Arvostelijana Timo Laato
  • 108 | Salomon Gesner: Psalmien ylistyspuhe (Enomicum Psalterii): Puhe Pyhän Paavalin Kolossalasikirjeen kauniista sanoista Psalmien kirjan arvosta ja hyödystä
    • Arvostelijana Jussi Seppälä
  • 109 | Piia Laasonen (toim.): Nuoren seurakunnan veisukirja
    • Arvostelijana Timi Korhonen
  • 112 | Markku Ruotsila: Trumpin Amerikka — Yhdysvallat kulttuurisotien taistelukenttänä
    • Arvostelijana Mikko Heikkilä

115 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan mukaista tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 5. paastonajan sunnuntaista (judica) 6.4. ja päättyy 5. sunnuntaihin pääsiäisestä (rukoussunnuntai, rogate) 25.5.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Uskoon kuuluu myös toiminta — puuttuuko uskontunnustuksesta tärkeitä asioita?

Anni Maria Laato 

Kirjoittaja on dogmatiikan ja patristiikan dosentti, TT ja Åbo Akademin yliopistonlehtori. Artikkeli perustuu Perustan teologisilla opintopäivillä 2.1.2025 pidettyyn esitelmään. 

Useimmat luultavasti ajattelevat, että kristilliseen uskoon kuuluu toiminta toisten hyväksi. Mutta miksei uskontunnutuksissa sanota tästä mitään? 

Joskus varhaiskirkon uskontunnustuksia kritisoidaan siitä, että niistä puuttuu tärkeitä asioita. Niissä puhutaan vain Jumalasta ja Jeesuksen olemuksesta, muttei mitään Jeesuksen opetuksista ja ihmeistä, Israelin historiasta, eikä myöskään siitä, miten kristityn tulee elää. Ihmetellään, eivätkö nämä muut asiat olleet tärkeitä vai keskityttiinkö uskontunnustuksissa kristologiaan ja kolminaisuusoppiin vain siksi, että niistä oli syntynyt kiistoja? Pitäisikö uskontunnustuksessa lausua jotakin kristittynä elämisestä? 

Näiden kysymysten lisäksi on mietitty, miksi kristityt ylipäätään alkoivat kirjoittaa ja käyttää uskontunnustuksia, kun heitä ennen kukaan muu ei ollut niin tehnyt. Tutkimuksessa on pitkään ollut vallalla käsitys, että ennen kristinuskon syntyä ja sen synty-ympäristössä muille tärkeää oli oikea elämä tai rituaalien toimittaminen, mutta vasta kristityt keksivät laatia uskontunnustuksia. 

Yleinen käsitys on, että kreikkalaisten ja roomalaisten uskonnoissa oli kertomuksia, juhlia, kulkueita ja uhritoimituksia, ja joskus harvoin myös opetusta elämäntavoista, muttei määriteltyä pakettia uskon sisällöstä eikä käsitettä ”oikea usko”, ortodoksia. Varsin usein myös väitetään, ettei juutalaisuudessakaan ole ollut uskontunnustuksia ennen kuin Moses Maimonides kirjoitti 13 uskonkohtaa 1100-luvulla ja silloinkin hän teki sen tietoisena kristillisistä uskontunnustuksista. Sanotaan, että juutalaisuudessa keskeistä on Jumalan tahdon mukainen elämä, ortopraksia, ei oikea oppi, ortodoksia. Tämän käsityksen mukaan uskontunnustukset olisivat jotakin uutta ja kristittyjen keksintö. Ovatko nämä käsitykset totta? 

Vastauksia saadaksemme on hyvä aloittaa siitä, mitä uskontunnustukset ovat, ja miten ne ovat syntyneet. Miksi kristityt alkoivat kirjoittaa ja käyttää uskontunnustuksia? Ja: tekivätkö varhaiset kristityt virheen jättäessään tärkeitä asioita niiden ulkopuolelle? Pitäisikö siis kirjoittaa uusia uskontunnustuksia, joissa otettaisiin huomioon myös vastuu luomakunnasta, hyvän tekeminen ja lähimmäisenrakkaus? 

Miten määritellään uskon tunnustaminen ja uskontunnustus? 

Juutalaisuuden osalta edellä kuvattu käsitys on väärä. On totta, ettei juutalaisuudessa ole samanlaisia uskontunnustuksia kuin Nikaian uskontunnustus, mutta jo VT:ssa on ilmaisuja, joilla tunnustettiin usko ja sitouduttiin palvomaan Israelin Jumalaa, ja myös liturgisia kuvauksia Jumalan suurista teoista historiassa. UT:n monet tunnustustekstit tulee nähdä tässä jatkumossa.  

Onkin kysymys uskontunnustuksen määritelmästä. Jos se määritellään kovin ahtaasti, niin että kyseessä on oma kirjallisuudenlajinsa, genre, jolla tarkoitetaan ”tiivistä, muotoon sidottua, auktoritatiivista uskon sisällön keskeisten opinkohtien määrittelyä”, tai se määritellään näin: 

uskontunnustus on määrätyn muotoinen uskollisuuden vakuutus joukolle opillisia ilmauksia, jotka koskevat Jumalaa ja hänen luomakuntaansa yleensä ja ihmiskuntaa erityisesti. Tyypillisesti uskontunnustus sisältää sanat ’minä uskon / me uskomme’ tai kysymysmuodossa ’uskotko sinä?’ johon edellytetään vastausta ’minä uskon / me uskomme’. Uskontunnustuksen Sitz im Leben voi vaihdella (kasteopetus, liturgia, dogmaattinen väittely), mutta sen sanamuoto yleensä ei. Valtaosa uskontunnustuksista koostuu kolmesta uskonkohdasta, jotka viittaavat Isään, Poikaan, ja Pyhään Henkeen (Wolfram Kinzig). 

Voidaan tosiaan sanoa, että kristityt loivat jotakin uutta. Tämä määrittely sopii vain kristinuskoon. Oleellista on, että uskon sisältö on muotoiltu muodollisiksi oppilauseiksi, jotka lausuessaan ihminen ilmaisee henkilökohtaista sitoutumista. 

Mutta jos sanalla uskontunnustus tarkoitetaan uskon julkista tunnustamista ja sitoutumista Jumalaan ja hänen tahtoonsa, on selvää, että kristittyjen uskontunnustukset nousevat VT:sta ja näkyvät jo UT:ssa. Raja sen välillä, mikä on muuten vain uskon tunnustamista ja mitä kutsumme ”uskontunnustukseksi” on määrittelykysymys. Suppeamman määritelmän mukaan uskontunnustuksia laadittiin ehkä vasta 300-luvulla, laajemman jo paljon aiemmin. 

Palaan vielä Kreikan ja Rooman uskontoihin. Niissä kysymys uskon sisällöstä ja sen tunnustamisesta on mutkikas, enkä nyt puutu siihen. On totta, että antiikin uskonnoissa keskeistä olivat rituaalit, eikä niissä tunneta uskontunnustuksen kaltaisia uskon sisällön tiivistelmiä. Antiikin filosofiat tulevat kuitenkin lähelle sitä, mitä nykyään pidetään uskontona. Filosofit muotoilivat käsityksiä jumalista ja maailmasta ja oikeasta tavasta elää. Suoraa vaikutusta kristillisiin uskontunnustuksiin on vaikeaa osoittaa, mutta pyrkimys esittää asioita tiiviisti ja johdonmukaisesti oli tietysti tavallista antiikin maailmassa. Antiikin ihmisen korvissa kristillinen uskontunnustus ei ainakaan muodoltaan kuulostanut oudolta, sisällöltään ehkä kyllä. 

Miksi ja miten kristityt alkoivat laatia uskontunnustuksia? 

Jo UT:ssa on eräänlaisia uskontunnustuksia ja siellä puhutaan uskon julkisesta tunnustamisesta. Näissä lyhyissä uskon tiivistelmissä kerrotaan, että Kristus tuli maailmaan pelastamaan ihmisiä. Siihen uskoon tunnustaudutaan ja ylistetään Jumalaa, joka on lähettänyt Kristuksen. Nämä lyhyet tunnustukset ovat myöhempien uskontunnustusten juuria. Katsomme muutamaa esimerkkiä. 

Uskon tiivistelmästä esimerkki on 1. Kor. 15, traditio, jonka Paavali kertoi saaneensa: 

Veljet, minä palautan mieleenne sen evankeliumin, jonka olen julistanut teille. Te olette ottaneet sen vastaan ja pidätte siitä kiinni, ja sen avulla te myös pelastutte, jos säilytätte sen sellaisena kuin minä sen julistin; muuten olette turhaan tulleet uskoviksi. Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa: – Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista. 

Ja uskon tunnustamisesta julkisesti: 

Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. (Room. 10:9) 

Matteuksen evankeliumissa Pietari tunnustaa Kristukselle uskonsa: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika!” (Matt. 16:15) 

Uskontunnustuksilla on monia käyttötarkoituksia. Niidenkin juuria näkyy jo UT:ssa. Fil. 2 on hymni, jossa näkyy monia niistä. Tämäkin on kristinuskon keskeisen sanoman tiivistys, ja sisällöltään muistuttaa sitä, mitä Jeesuksesta sanotaan myöhemmissä uskontunnustuksissa. 

Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava, Isän Jumalan kunniaksi: ”Jeesus Kristus on Herra.” (Fil. 2:6–11) 

Lainauksen viimeinen lause, ”Jeesus Kristus on Herra” on varhainen uskontunnustus ja sisältyy Nikaian uskontunnustukseenkin. Marttyyrikertomuksista tiedämme, että kristittyjä vaadittiin tunnustamaan, että keisari on Herra (kyrios kaisar). Nämä kieltäytyivät, ja sanoivat Kyrios Khristos, Kristus on Herra. Vaikkapa v. 180 vangitut Scillin kaupungin kristityt sanoivat kuulustelijalleen, roomalaiselle prokonsulille, että maksamme kyllä veroja ja olemme lainkuuliaisia kansalaisia, mutta meidän kuninkaamme ja keisarimme on Kristus, ei Rooman keisari. Ensimmäinen uskontunnustuksen piirre on, että se on sen julkinen tunnustus, että Jeesus on Herra. 

Alusta asti kristityt ovat tunnustaneet julkisesti uskonsa, etenkin kun heidät on kastettu, ja silloin, kun heiltä on kysytty, mitä he uskovat. 1. Tim. 6 on kohta, jota varhaisissa marttyyrikertomuksissa käytettiin usein: 

Käy uskon jalo kilpailu ja voita omaksesi ikuinen elämä, johon sinut on kutsuttu ja jonka olet tunnustanut päämääräksesi, kun monien todistajien läsnä ollessa lausuit hyvän tunnustuksen. Jumala, kaiken elämän lähde, ja Kristus Jeesus, joka Pontius Pilatuksen edessä antoi todistuksensa ja lausui hyvän tunnustuksen, ovat todistajiani, kun kehotan sinua. (1. Tim. 6:12–13) 

Vainojen aikana tunnustajien esimerkki oli Jeesus itse, joka myös vietiin roomalaisen hallitusmiehen eteen ja joka siellä antoi hyvän tunnustuksen. Kysyttäessä he usein sanoivat yksinkertaisesti ”olen kristitty”. Uskontunnustus ei ole vain joidenkin asioiden totena pitämistä, vaan sitä, että tunnustetaan ääneen, että Jeesus, Jumala ja ihminen, on minun Herrani. 

Uskontunnustuksen juuria löytyy myös siitä, että hymnissä kerrotaan, kuka Jeesus on ja mitä hän teki: miten Jeesus, joka oli Isän luona, tuli tähtemme ihmiseksi, kuoli ristillä, ja sitten korotettiin kunniaan. UT:n jälkeen kirjoitetuissa uskontunnustuksissa tämä osa on laaja. Samalla kun kerrotaan Jeesuksen tulosta maailmaan, hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan, muotoillaan huolellisesti, kuka hän on. Vaikkapa se, että Jeesus syntyi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta, on mukana aina ja kaikissa uskon tiivistelmissä. Se kertoo siitä, että tämän katsottiin kuuluvan kristinuskon ytimeen. Juuri nämä asiat on otettu mukaan uskontunnustukseen. Tämä uskontunnuksen aspekti liittyy VT:n historiallisiin credoihin. Usko Jumalaan ilmaistaan kertaamalla ääneen hänen hyviä tekojaan. Kaukaa katsottuna historian perspektiivistä uskontunnustukseen on valittu kaikkein oleellisin ja tärkein: Jumala itse syntyy ihmiseksi, kuolee ihmisten puolesta, nousee kuolleista, ja astuu taivaisiin. Toki uskontunnustukseen olisi voitu ottaa mukaan muitakin asioita, mutta siinä on tiiviisti oleellisin: Pyhä kolminainen Jumala ja hänen työnsä ihmisten hyväksi. Jumalan suurista töistä kerronnan konteksteja oli paljon: julistus, keskustelut, apologia. 

Kolmanneksi tämä hymni on ylistystä. Latinan confiteor tarkoittaa uskon tunnustamista, mutta myös ylistämistä. Psalmeissa lauletaan näin: Kiittäkää/ylistäkää Herraa, sillä hän on hyvä! Ja näin: Confitemini Domino dominorum, quoniam in aeternum misericordia ejus. Ylistäkää herrojen Herraa, sillä iäti kestää hänen armonsa! (Ps 135:3). Nykyäänkin, kun jumalanpalveluksessa luemme yhdessä uskontunnustuksen, ylistämme Jumalaa hänen suurista teoistaan. Ylistykseen ja palvontaan eivät ihmisille annetut kehotukset kuulu. 

Edellisten käyttötarkoitusten lisäksi tämän pohjalta löydetään kaksi lisää. Neljäs on opetus. Koska uskontunnustukset tiivistävät, mikä on keskeisintä kristinuskossa, niitä käytettiin, kun ihmisille opetettiin kristinuskon sisältöä. Uskontunnustukset syntyivätkin aluksi juuri kasteopetukseen, ja ne lausuttiin kasteen yhteydessä. Kasteopetukseen kuului sekä uskon sisällön että kristillisen elämän opetusta. Molemmat olivat tärkeitä. Aikuisena pakanuudesta kääntyvän piti irtautua monista vanhoista tavoista ja oppia uusia. Hyvä esimerkki ovat Ambrosiuksen 380-luvun saarnat kasteoppilaille, jotka hän kokosi kirjaksi ”Abrahamista”. Kirja käsittelee sitä, miten Abraham ja hänen perheensä ovat hyviä tai huonoja esimerkkejä kristityille, jotka haluavat elää ja kasvaa kristittyinä. ”Ole niin kuin Saara!” Sitä lukiessa tulee vakuuttuneeksi, että varhaisten kristittyjen mukaan uskoon kuuluu toiminta. Silti Ambrosiuskaan ei ottanut elämänohjeita mukaan itse uskontunnustukseen. 

Samoihin aikoihin Egeria ja Kyrillos kertovat Jerusalemin kasteopetuksesta. Egerian mukaan piispa opetti kasteoppilaille sekä uskontunnustusta että Raamattua. Kyrilloksen saarnoja kasteoppilaille on säilynyt: niissä opetetaan sekä uskon sisältöä että sitä, miten kristityn tulee elää. Kasteopetus Jerusalemissa ja muuallakin oli monivaiheista. Uskontunnustusta ei paljastettu kasteoppilaille heti, vaan vasta, kun he olivat saaneet opetusta jonkin aikaa. kasteen jälkeen opetettiin taas lisää. Vähän myöhemmin Afrikassa toiminut Augustinus sanoo kerran kasteoppilailleen, että ensin heitä opetetaan tuntemaan Jumala, sitten vasta rukoilemaan: 

Nyt te olette lausuneet julkisesti, mitä uskotte, ja kuulleet, miten teidän on määrä rukoilla. Ettehän te voisi huutaa avuksenne Jumalaa, jos ette vielä uskoisi häneen, niin kuin apostoli sanoo: ”Kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko?” (Room. 10:14) Siksi olette ensin oppineet uskontunnustuksen, joka on uskonne lyhyt mutta mahtava sääntö. (Aug. sermo 70.1) 

Oleellista on siis oppia tuntemaan hänet, johon uskoo. 

Viides käyttötarkoitus on rajojen määrittely. Toisella vuosisadalla muotoiltiin uskon tiivistelmiä, jotka jo kovin muistuttavat etenkin Apostolista uskontunnustusta. Niitä kutsutaan nimellä uskon/totuuden sääntö (regula fidei/veritatis). Jos niitä vertaa Kinzigin alussa esitettyyn määritelmään, ne täyttävät jotkut ehdot, eli ovat opin tiivistelmiä, mutta vaikka meille on säilynyt monta tällaista tiivistelmää, ne eivät koskaan ole sanasta sanaan identtisiä. Jotkut ovat pitempiä, toiset lyhempiä. Keskeiset asiat ovat samat, mutta sanamuodot vaihtelevat. Niitä käytettiin opetuksessa, mutta myös ”mittaamisessa” (regula tarkoittaa mittatikkua). Niissäkään ei puhuta Jeesuksen ihmeistä tai kristillisestä etiikasta, vaan sisältö on sama kuin myöhemmissä uskontunnustuksissa. 

Näiden uskon sääntöjen, kuten Nikaian uskontunnustuksen eräs tärkeä tarkoitus oli muotoilla, mikä on oikea käsitys siitä, että Jeesus on tosi Jumala ja tosi ihminen samalla kun rajattiin pois, mikä ei ole kristittyjen uskon mukaista. Ensimmäiset uskon säännöstä puhuneet teologit, Irenaeus ja Tertullianus, kirjoittivat etenkin gnostilaisia vastaan, jotka kielsivät, että maailman oli luonut hyvä Jumala, ja sen, että Jumalan Poika oli syntynyt todelliseksi ihmiseksi. Juha Pihkala on mainiosti sanonut 300-luvun uskontunnustusten ikään kuin piirtävän rajat tai muovaavan aidan, jonka sisällä kristillistä uskoa voi pohtia ja opettaa. Rajat ovat tarpeen, koska alusta asti on ollut myös vääriä tai puutteellisia tapoja puhua siitä, kuka Jeesus on ja miten ihmiset pelastuvat. 

Lyhyesti voikin sanoa, että harhaoppi on sellainen tapa muotoilla kristinuskon sisältöä, joka vaarantaa pelastuksen. Siksi on vaikkapa harhaoppia opettaa, että Jeesus on luotu olento eikä Jumala, niin kuin Areios sanoi, koska kukaan tavallinen ihminen ei voi sovittaa ihmisen syntejä. Uskontunnustuksia ei muotoiltu vastustamaan ketään tiettyä ihmistä, vaan väärää opetusta. Ne on muotoiltu myönteisesti ilmaisemaan lyhyesti ja selvästi, mikä on keskeisintä uskossa. 

Sen sijaan ei pidä paikkaansa, että uskontunnustukseen ja sitä edeltäviin kastetunnustukseen ja uskon sääntöön olisi valittu dogmaattisia asioita, koska niistä oli erimielisyyttä, ja jätetty etiikka sivuun, koska se olisi ollut yhdistävä asia. Myös eettisistä kysymyksistä oli erimielisyyttä. 

Voivatko uskontunnustukset johtaa ajatukseen, että kristinuskossa oleellisinta on tietäminen? Tekivätkö varhaiset kristityt virheen jättäessään tärkeitä asioita uskontunnustusten ulkopuolelle? 

Nikaian uskontunnustuksen latinankielinen käännös alkaa: Credo in Deum/Iesum Christum/Spiritum Sanctum, ja kreikaksi sama sanotaan pisteutomen eis + akk. Sana credo in Deum, ”minä uskon”, ei ensi sijassa tarkoita tiettyä settiä uskonkappaleita, jotka kannattaa osata. Se tarkoittaa turvautumista, luottamista, ja henkilökohtaista suhdetta. 

Jo Augustinus opetti ilmaisun merkitystä latinan prepositioiden ja sijamuotojen avulla. Usko ei ole vain totenapitämistä. Hänen mukaansa ”uskoa johonkuhun” sisältää ajatuksen tämän rakastamisesta. 

Tätä tarkoittaa “uskoa Kristukseen” (credere in Christum): ei siten kuin demonit uskoivat, mutta eivät rakastaneet; sillä vaikka ne uskoivat, ne sanoivat: ”mitä tekemistä meillä on sinun kanssasi, Jumalan Poika?” Me puolestamme uskomme siten, että me uskomme häneen ja rakastamme häntä, emmekä sano: ’mitä tekemistä meillä on sinun kanssasi, Jumalan Poika?” vaan pikemminkin: ”Me pysymme sinun luonasi, sillä sinä olet lunastanut meidät.” Aug. En. Ps. 130.1 

Mitä siis tarkoittaa, “uskoa häneen”? Kun me uskomme, me rakastamme; kun me uskomme, me pidämme häntä rakkaana; kun me uskomme, me menemme häneen; ja kun me uskomme, meistä tulee hänen jäseniään. ” Aug. Tract. Io. ev. 29.6.  

Monet keskiajan teologit liittyivät Augustinuksen ajatuksiin ja muotoilivat niitä systemaattisemmin. Petrus Lombardus (Sententiae 3.23.4 (PL 192.805) kirjoitti: 

On yksi asia uskoa Jumalaan (credere in Deum; in + akkusatiivi), toinen uskoa Jumalaa (credere Deo, datiivi), ja vielä kolmas uskoa, että Jumala on olemassa (credere Deum, akkusatiivi). ”Uskoa Jumalaa” tarkoittaa, että uskoo, että se mitä sanotaan, on totta. Pahatkin uskovat tällä tavalla, ja sanommehan mekin, että uskomme jotakuta ihmistä, mutta emme sano, että uskomme tähän ihmiseen. ”Uskoa että Jumala on olemassa” tarkoittaa uskoa, että hän on jumala; myös pahat uskovat tällä tavalla. Sen sijaan ”uskoa Jumalaan” tarkoittaa uskoen rakastaa Jumalaa, uskoen lähestyä häntä ja uskoen tulla liitetyksi häneen”. 

Luterilaisessa teologiassa 1500–1600-luvuilla selitettiin samaa näin: 

Credimus Deum per notitiam, Deo per assensum, in Deum per fiduciam 

  • Me uskomme, että Jumala on olemassa (tiedollinen näkökulma, uskon sisältö) 
  • Me uskomme, mitä Jumala sanoo (omakohtaisen tahdon myöntymyksen, tottelemisen ja toiminnan näkökulma) 
  • Me uskomme Jumalaan (turvautumisen ja luottamuksen näkökulma) 

Nämä näkökulmat kuuluvat yhteen, ja vaikkapa luottamus edellyttää sitä, että tuntee sen, johon luottaa. Jaon tarkoitus on myös korostaa, ettei usko ole pelkkää tietämistä. Keskimmäinen kohta, omakohtainen myöntyminen ja kuuliaisuus, tuo esiin otsikkomme ajatuksen, että uskoon kuuluu myös toiminta. Toiminta on kuitenkin jotakin, joka seuraa noita kahta muuta. Melanchthon, joka myös käytti edellä mainittua kolmijakoa, kirjoittaa Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa uskon ja hyvien tekojen suhteesta (§4): 

Väitämmehän mekin, että uskoa tulee seurata rakkauden, niin kuin Paavalikin sanoo: (Gal. 5:6) ”Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko.” Silti ei asioita pidä käsittää niin päin, että me tähän rakkauteen luottamalla tai tämän rakkauden tähden saisimme syntien anteeksiantamuksen ja sovituksen. Emmehän me saa syntien anteeksiantamusta muidenkaan uskoa seuraavien tekojen ansiosta. Yksin uskon kautta, vieläpä uskolla sanan varsinaisessa merkityksessä, saadaan syntien anteeksiantamus, koska lupausta ei voida vastaanottaa muuten kuin uskolla. Uskoa sana varsinaisessa merkityksessä on usko, joka suostuu lupaukseen, ja juuri tästä uskosta Raamattu puhuu. Ja koska usko ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen ja sovittaa meidät Jumalan kanssa, meidät luetaan tämän uskon kautta Kristuksen tähden vanhurskaiksi ennen kuin me rakastamme tai täytämme lakia, vaikkakin rakkaus on ehdoton seuraus. [– –] 

Meidän on aina pidettävä silmiemme edessä lupaus. Lupauksensa tähden, Kristuksen tähden, Jumala tahtoo olla meille leppeä ja vanhurskauttaa meidät, ei lain tähden eikä meidän tekojemme tähden. Tästä lupauksesta tulee arkojen omientuntojen etsiä sovitusta ja vanhurskautusta. Tämän lupauksen varassa heidän tulee pysytellä pystyssä ja varmasti päätellä, että Jumala on heille leppeä Kristuksen tähden, oman lupauksensa tähden. Teot eivät siis milloinkaan voi rauhoittaa omaatuntoa, vain lupaus voi sen tehdä. 

Miksi uskontunnustuksia alettiin kirjoittaa ja käyttää? 

Syy on kristillisen uskon olemuksessa! 

Evankeliumia julistettiin myös ihmisille, jotka eivät ikinä olleet kuulleet VT:sta. Kaste oli heille suuri muutos ja merkitsi liittymistä uuteen yhteisöön. Kastettavat tarvitsivat opetusta, mikä tarkoitti kasteopetusta ja kastetunnustusta. 

Usko on luottamista ja turvautumista kolmiyhteiseen Jumalaan, joka on sellainen kuin on riippumatta siitä, mitä me ajattelemme. Jumala on ilmoittanut itsensä, ”uskon sääntö” onkin tiivistelmiä Raamatun opetuksesta siitä, mitä Isä ja Poika ja Pyhä Henki ovat tehneet ja yhä tekevät. 

Nikean tunnustus muotoiltiin ilmaisemaan oikea usko tilanteessa, jossa areiolaiset opettivat Kristuksen olevan luotu, mikä taas vaaransi pelastuksen. 

Uskontunnustus on ylistystä, ei etiikkaa 

Otsikon väite ”Uskoon kuuluu myös toiminta” on siis eräässä mielessä oikein, toisessa ei. Varhaiskirkossa uskon sisältö ja kristillinen elämä olivat tärkeitä, ja kumpaakin opetettiin kasteoppilaille. Jälkimmäisen paikka ei kuitenkaan ollut uskontunnustuksessa. Se on ensi sijassa Jumalan ylistämistä ja tämän suurten tekojen muistamista. Oleellisinta uskossa on tuntea pyhä kolmiyhteinen Jumala ja turvata häneen. Etenkin kasteen yhteyteen kuuluu uskontunnustus: tähän uskoon kastettava ihminen liitetään Kristukseen. Oleellista on, kuka Jumala on ja mitä hän on tehnyt.  

Etiikkaa uskontunnustukseen ovat useinkin ehdottaneet ne, joista kristinusko itse asiassa on etiikkaa kuten Adolf von Harnack. 

Mutta kasteopetukseen kuului vahvasti myös eettinen opetus. On tarkoitus, että kristitty, joka tunnustaa uskovansa ja luottavansa Jumalaan, myös sitten kuuntelee Jumalaa ja tahtoo elää hänen sanansa mukaan. Etiikkaa opetettiin saarnoissa, mutta siitä ei tehty samanlaisia kaikkia yhdistäviä tiivistelmiä kuin uskon sisällöstä. Opetuksessa käytettiin runsaasti evankeliumikertomuksia, Jeesuksen vertauksia, Vuorisaarnaa ja pyhien esimerkkejä. Kasteopetuksessa käytettiin hyve- ja paheluetteloita. Ambrosius käytti usein Fil. 3:20 ”Mutta me olemme taivaan kansalaisia, ja taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta”. Taivaan kansalaisen tulee käyttäytyä ja elää kansalaisuutensa mukaan. 

Valikoivasta ja epäjohdonmukaisesta Raamatun tulkinnasta

Kirkollisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa Raamatusta toistuvat tietynlaiset väitteet herätyskristittyjen raamatuntulkinnasta. Yksi koskee valikoivaa Raamatun tulkintaa. Väitteen mukaan herätyskristityt tulkitsevat Raamattua kirjaimellisesti. Heillehän Raamattu on Jumalan sitovaa ilmoitusta, jonka käskyt ovat velvoittavia. Käskyjä on kuitenkin paljon, eivätkä herätyskristityt noudata kaikkia. He vain poimivat itselleen mieluisia kohtia, joiden perusteella he väittävät, että ”Raamattu sanoo”. Valikoivuus ilmentää henkilön omaa subjektiivista tulkintaa, jonka hän arvottaa ohi muiden tulkintojen ja jolla vahingoitetaan toisia samalla kun vahingonteko oikeutetaan jumalallisella arvovallalla. 

Klassinen esimerkki liittyy tietysti homoseksuaalisuuteen: homoseksuaalisuuden harjoittamisen syntinä torjuvan pitäisi johdonmukaisuuden nimissä vaatia homoseksuaalien kivittämistä. Se, että niin ei tehdä, paljastaa epäjohdonmukaisuuden Raamatun tulkinnassa ja osoittaa kyseisen lähestymistavan kestämättömäksi. 

Kyseessä on vanha ja kulunut argumentti, johon on vastattu monesti ja perusteellisesti. Siksi on hämmentävää, että se yhä uudelleen palaa julkisuuteen. Kyynisempi arvioija voisi epäillä, ettei siitä haluta luopua, koska argumentti toimii retorisesti hyvin, kun se todistaa oikeaksi kielteiset stereotypiat herätyskristityistä. Maltillisempi selitys on, että raamattukeskustelua ei käydä yhteisillä foorumeilla tasavertaisin säännöin. Lisäksi toimintaympäristömme takia ajan henkeen istuva näkemys on helposti hyväksyttävissä, toisenlainen taas näyttää lähtökohtaisen epäilyttävältä. 

Samalla on todettava, että herätyskristittyjen on syytä tarkastella kriittisesti tapaansa ajatella ja puhua Raamatusta. Ensimmäistä ongelmaa havainnollistaa väite: ”En minä tulkitse Raamattua, luen vain mitä siellä sanotaan.” Myötämielisesti ymmärrettynä väite voidaan tulkita reaktioksi siihen, että elämme relativismia suosivassa ajassa, mikä ilmaistaan sanomalla ”Tuo on vain sinun tulkintasi” tai ”Kaikki on vain tulkintaa”. Tämä relativisointi halutaan välttää. Toisaalta kyseessä voi olla puutteellinen itsetuntemus. Tosiasiassa jokainen tulkitsee Raamattua alkaen sen lukemisesta sana sanalta, kun ne täytetään sisällöllä ja teksti saa merkityksen. Kyllä, kaikki tulkitsevat, mutta kaikki tulkinnat eivät ole yhdenvertaisia. Toiset tulkinnat ovat parempia kuin toiset. Jotkut tulkinnat tekevät enemmän oikeutta Raamatun teksteille kuin toiset. 

Toinen ongelma liittyy viestintään. Tyypillinen tapa perustella eettistä ratkaisua on todeta, että ”Raamattu sanoo” tai ”Raamatun mukaan”. Jälkikristillisessä ja maallistuneessa yhteiskunnassa lauseen merkitys on hämärä. Miksi jotain tulisi ratkaista sillä, mitä vanha ja vanhentunut kirja sanoo? Haaste on kertoa selkeästi ja ymmärrettävästi viitekehyksestä, jossa Raamattuun vetoaminen tulee mielekkääksi: on olemassa Jumala, Jumala sekä osaa että haluaa kommunikoida kanssamme, hänen viestinsä tai ilmoituksensa meille on Pyhä Raamattu ja hän on myös antanut meille riittävät suuntaviivat saada selkoa hänen ilmoituksestaan ja soveltaa sitä vastuullisesti. Raamattu itse jäsentää itsensä yhdeksi ja mielekkääksi, meitä sitovaksi kokonaisuudeksi. Tästä vakaumuksesta todistaa Yksimielisyyden ohjeen tiivistelmä: 

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. 

Samaan uskoon sitoutuu Suomen evankelis-luterilainen kirkkokin kirkkolaissaan. 

Sama raamattunäkemys vastaa väitteisiin epäjohdonmukaisuudesta ja valikoivuudesta. Raamatusta näemme, että ensimmäisessä kirkolliskokouksessa 50 jKr., ratkaistiin periaatetasolla kirkon suhtautuminen Mooseksen lakiin (ks. Ap. t. 15). Kristillisille seurakunnille lähetetyissä kirjeissä opetettu etiikka seuraa Vanhaa testamenttia, mutta seurakuntien ei käsketä panna täytäntöön rikoksista seuraavia rangaistuksia. Opimme myös, että VT oikein luettuna osoittaa itse Mooseksen lain vanhenneen. Samat tekstit antavat sisällön rakkauden kaksoiskäskylle tai avioliitolle. Sikäli kun voimme puhua valikoivuudesta, on kyse Raamatun itsensä viitoittamasta ”valikoivuudesta”, joka pikemminkin ilmentää Raamatun sisäistä johdonmukaisuutta ja yhtenäisyyttä. Se eroaa ”raamatullisuudesta”, jossa Raamattu lähtökohtaisesti alistetaan maallistuneen ja arvoliberaalin yhteiskunnan muotiarvoille ja -uskomuksille. 

Vesa Ollilainen, päätoimittaja, pastori, TT, STI:n teologinen asiantuntija

Perusta 1 | 2025

Tässä numerossa

2 | Pääkirjoitus

3 | Perustalla

4 | Artikkelit

29 | Tässä ja nyt

  • 30 | Heikki Repo: Gregoriaanista messua rakentamassa — elävän tradition tuoreen ilmauksen äärellä

33 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 34 | Tuomas Akvinolainen: Enkelit ja filosofia
    • Arvostelijana Jussi Seppälä
  • 36 | Pentti Alanen: Ennustaminen ja vapaa tahto
    • Arvostelijana Tuomas Punto
  • 37 | Reijo Arkkila: Baraka — siunaus: Kenian lähetystyötä yli puoli vuosisataa
    • Arvostelijana Marja-Kaarina Marttila
  • 39 | Katleena Kortesuo: Journalismin kuolema. Mitä medialle oikein tapahtui?
    • Arvostelijana Santeri Marjokorpi
  • 41 | Juha Meriläinen: Putinin alttaripoika — Patriarkka Kirill ja Venäjän pyhä hyökkäyssota
    • Arvostelijana Jouko Talonen
  • 43 | Janne Saarela: Ylösnousemus ja kuolemanjälkeinen elämä
    • Arvostelijana J. J. Aleksi Markkanen
  • 44 | Leif Erikson: ”Tron är en levande och djärv förtröstan på Guds nåd” — Martin Luthers kamp mot ovisshetens monster
    • Arvostelijana Reijo Arkkila
  • 46 | Jouko Jääskeläinen: Rauha ja Lähi-itä. Näkökulmia perustuslakeihin ja arvoihin
    • Arvostelijana Jussi Seppälä
  • 49 | Gregory Koukl: Taktinen viisaus. Käsikirja keskusteluun kristillisestä vakaumuksesta
    • Arvostelijana Miika Koistinen
  • 50 | Owe Wikström: Muistin käytävillä. Uskontopsykologian professori katselee taaksepäin.
    • Arvostelijana Timo Junkkaala

52 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan mukaista tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 3. sunnuntaista ennen paastonaikaa (septuagesimasunnuntai) 16.2. ja päättyy 4. paastonajan sunnuntaihin 30.3.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Koko kirkko viemään koko evankeliumia maailmaan: Lausanne-liikkeen lähetysteologiasta

Vesa Ollilainen,

Kirjoittaja on TT, pastori, Perustan päätoimittaja ja STI:n teologinen asiantuntija. 

Johdanto: Lausannesta Kapkaupunkiin 

Vuonna 1974 syntynyt Lausanne-liike on alusta asti koonnut maailman evankelikaaleja keskustelemaan lähetyksestä ja toimimaan sen puolesta yhdessä. Verkkosivujensa mukaan ”Lausanne-liike yhdistää vaikuttajia ja ideoita globaalista lähetyksestä näkyyn evankeliumin viemisestä jokaiselle ihmiselle, opetuslapsia tekevistä seurakunnista joka kansaan ja paikkaan, Kristus-kaltaisista johtajista joka seurakuntaan ja alueelle, ja valtakuntavaikutusta yhteiskunnan kaikilla aloilla.”i 

Lausanne-liikettä ovat määritelleet sen kolme kansainvälistä maailmanevankelioimisen kongressia ja niiden yhteydessä julkaistut lähetysteologiset asiakirjat. Ensimmäinen kongressi 1974 tuotti Lausannen julkilausuman (Lausanne Covenant). Sitä seurasi 1989 Manilan manifesti (Manila Manifesto) ja 2010 Kapkaupungin sitoumus (Capetown Commitment).ii Lausannen julistus (LJ) on osoittautunut toisen maailmansodan jälkeisen evankelikaalisen kristillisyyden keskeiseksi teologiseksi asiakirjaksi. Tämä näkyy muun muassa siinä, että sadat kristilliset järjestöt, oppilaitokset ja seurakunnat sitoutuvat LJ:n oppiperustanaan. Kyseessä on evankelikaalisuuden teologista identiteettiä ilmaiseva, mutta myös sitä määrittelevä dokumentti. Manilan manifesti (MM) ja Kapkaupungin sitoumus (KS) eivät näytä vaikuttaneen evankelikaaliseen maailmaan yhtä laajasti, vaikka nekin ovat herättäneet vilkasta keskustelua. Kaikki kolme kokousta ja niiden asiakirjat ovat evankelikaalien kontribuutio globaaliin ekumeeniseen liikehdintään. Syyskuussa 2024 Soulissa järjestettävän neljännen kongressin merkitys selviää lähivuosina. 

Evankelikaalisuuden juuret ovat 1700-luvun englanninkielisessä protestanttisuudessa. Nykyään evankelikaalisuus on kansainvälistynyt ja sen määrällinen painopiste on siirtynyt Yhdysvaltain ulkopuolelle. Globalisoitumisen rinnalla kulkee pirstaloituminen. Evankelikaalisuutta voi pitää protestanttisia kirkkokuntia yhdistävänä sosiologisena ja teologisena ilmiönä. Evankelikaalinen teologia on perinteisesti korostanut Raamatun luotettavuutta ja arvovaltaa, kääntymisen ja uskon välttämättömyyttä, Kristuksen ainutlaatuisuutta, lähetystehtävän keskeisyyttä ja Kristuksen paluuta. 

Artikkelissani luon yleiskuvan Lausanne-liikkeen missiologian pääpiirteisiin. Lähteinäni ovat mainitut kolme asiakirjaa. Tuon esille joitakin näille asiakirjoille yhteisiä teemoja. Yhtenäisyyden näkökulmalla en halua vähätellä dokumenttien välisiä eroja, ominaispiirteitä, niissä näkyvää kehityssuuntaa tai niihin liittyviä teologisia kysymyksiä. Joka tapauksessa ne avaavat kansainvälistä keskustelua lähetyksen olemuksesta ja siitä, miten evankelikaalinen missiologia on vastannut yhteiskunnallisiin ja teologisiin haasteisiin. 

Yhteinen tunnustus 

Lausanne-liikkeen lähetysasiakirjoja voi syystä luonnehtia ekumeenisiksi. Niitä hallitsee tahto edistää kristittyjen yhteyttä. Asiakirjat on tarkoitettu kristittyjen yhteiseksi kannanotoksi. Ykseyden tavoittelua perustellaan kahdella syyllä. Ensimmäinen nousee Raamatusta ja Kristuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta (Joh. 17). Jumala tahtoo, että kristityt ovat yhtä. Siihen liittyy Kristuksen seuraajilleen antama käsky rakastaa toisiaan. Yhteyden rakentaminen on teologiselta lähtökohdaltaan myönteinen asia. Toinen syy perustuu lähetyksen todellisuuteen. Kristittyjen todistusta Herrastaan vahvistaa keskinäinen yhteys: 

Erityisen vahvasti vakuuttava merkki evankeliumin totuudesta on, kun kristityt rakkaudessa yhdistyvät maailmaan syvästi juurtuneiden jakolinjojen yli, rodun, värin, sukupuolen, yhteiskuntaluokan, taloudellisen etuoikeuden tai poliittisen suuntautumisen raja-aidat. Harvat asiat tuhoavat todistuksemme tehokkaammin kuin se, että kristityt keskuudessaan heijastavat ja vahvistavat samoja jakaantumisia. (KS I.9a) 

Yhteyden ei tarvitse tarkoittaa rakenteellista yhdistymistä, vaan liittymistä keskinäiseen hengelliseen yhteyteen, työhön ja todistukseen. Kuuliaisuus Kristuksen käskyille, erityisesti lähetyskäskylle, ilmaisee kristittyjen keskinäistä yhteyttä. Missä ohitetaan kuuliaisuus kaikille käskyille, siellä nimikristillisyys peittää sydämen luopumuksen eikä todellista yhteyttä ole. 

Ykseyden tavoittelu ja yhteinen toiminta lähetyksen puolesta sidotaan yhteiseen tunnustukseen. Asiakirjat edustavat tunnustuksellista kristillisyyttä. Ne linjaavat, mitä yhteinen usko on ja mitä se ei ole. KS on tässä eksplisiittisin. Sen ensimmäinen osa on otsikoitu ”Kapkaupungin uskontunnustus”. MM:n kristologisessa lausumassa puolestaan on selviä yhtymäkohtia vanhan kirkon ekumeenisiin uskontunnustuksiin: 

Meitä yhdistää yhteinen vakaumus siitä, kuka Jeesus Kristus on. Tunnustamme hänet Jumalan ikuiseksi Pojaksi, joka tuli kokonaan ihmiseksi samalla kun hän pysyi kokonaan Jumalana, joka oli meidän sijastamme ristillä, kantaen meidän syntimme ja kuollen meidän kuolemamme ja vaihtaen oman vanhurskautensa meidän epävanhurskauteemme, joka voitti kuoleman ja nousi muuttuneessa ruumiissa ja joka kerran palaa kunniassaan tuomitsemaan maailman. Hän yksin on lihaksi tullut Poika, Vapahtaja, Herra ja Tuomari, ja hän yksin, yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa, on arvollinen saamaan kaikkien ihmisten ylistyksen, uskon ja kuuliaisuuden. (MM II.A.3) 

Asiakirjojen uskontunnustukselliset elementit eivät kata kaikkea, minkä kristityt tavanomaisesti kokevat keskeiseksi. Vaikkapa sakramenteista vaietaan, pois lukien KS:n lyhyt viittaus kasteeseen. Yhtä kaikki asiakirjat viestivät, että lähetyskäskyn toteuttamisessa on sitouduttava apostoliseen ja klassiseen kristinuskoon, jonka varaan perustuu keskinäinen yhteys. 

MM-sitaatti viittaa kolminaisuusoppiin. Se on esillä kaikissa asiakirjoissa, joskaan ei korostetusti. Kolminaisuusopillinen painotus sopii yhteen trinitaarisen lähetyksen käsitteen kanssa, josta on tullut (vanhojen valta)kirkkojen yhteisen lähetysteologisen työskentelyn eli ekumeenisen missiologian avainkäsite. Sillä viitataan ajatukseen kolmiyhteisen Jumalan joka persoonan aktiivisesta toimijuudesta lähetyksessä. Kolmiyhteinen Jumala on lähetyksen Jumala. Hänen sydämenasiansa on lähetys, jota hän tekee aktiivisesti. Lähetys ilmaisee Jumalan olemusta ja on osallisuutta Jumalan lähetykseen (missio Dei). 

Oivaltavuudestaan huolimatta trinitaarinen lähetys on osoittautunut ongelmalliseksi käsitteeksi, koska sen varjolla on myös relativisoitu Kristuksen pelastusteko. Tämä on ilmeistä Luterilaisen maailmanliiton lähetysteologisessa asiakirjassa Lähetys kontekstissa: muutos, sovinto, voimaannuttaminen (2004) ja Kirkkojen maailmanneuvoston julkilausumassa Yhdessä kohti elämää: lähetys ja evankelioiminen muuttuvassa maailmassa (2013). Ensimmäisessä lähetyksen teologinen perusta ja käytännön ilmenemismuodot pelkistetään ensimmäiseen uskonkappaleeseen. Luonnonsuojelusta tulee lähetyksen keskeinen työmuoto. Toisessa lähetys määritellään pneumasentrisesti: Pyhän Hengen työ erotetaan Pojan työstä. Henki toimii itsenäisesti, pelastavasti ja salatusti kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Nämä kaksi teologista perusratkaisua tehdään trinitaarisen lähetyksen käsitteen varjolla. Ne vieroksuvat klassista kristologiaa ja siihen perustuvaa soteriologiaa ja oikeuttavat inklusivismin, jonka mukaan Kristuksessa on mahdollisuus pelastukseen kristinuskon ulkopuolella, tai uskontopluralismin eli ajatuksen, että monissa tai kaikissa uskonnoissa on pelastustie, ja viime kädessä kristillisen universalismin, jonka mukaan Kristuksen sovitustyön ansiosta pelastuu koko ihmiskunta. Molemmissa asiakirjoissa on viitteitä näihin kehityssuuntiin. Lausanne-liikkeen lähetysasiakirjat jakavat huolen ympäristötuhosta ja tunnustavat Pyhän Hengen ratkaisevan merkityksen lähetyksessä. Kuitenkin ne torjuvat lähetysteologian uudelleenmäärittelyn. 

Yhteisten uskontotuuksien julkilausumista selittää osaksi 1900-luvun evankelikaalisuuden pirstaloitumisalttius, teologinen pinnallisuus sekä hengellinen juurettomuus, jotka ilmenevät tietämättömyytenä kirkon historiasta ja toiminnallisena pragmatismina. Lausanne-liikkeessä ajatellaan, että evankeliumilla on oltava sisältö, samoin kuin opetuksella, jota uskoon tulleille tulee antaa. Niiden sisällön on noustava raamatullisesta ja apostolisesta kristinuskosta. 

Raamattunäkemys 

Asiakirjat pitävät tärkeänä ilmaista raamattunäkemyksensä ja siitä johdettavan raamattuhermeneutiikan: 

Me vahvistamme kaikkien Vanhan ja Uuden testamentin kirjoitusten jumalallisen inspiraation, totuuden ja arvovallan ainoana kirjoitettuna Jumalan sanana; se on virheetön kaikessa mitä se opettaa ja ainoa uskon ja käytännön erehtymätön ohje. Me tunnustamme myös Jumalan sanan voiman viedä hänen pelastustarkoituksensa päätökseen. Raamatun sanoma on osoitettu koko ihmiskunnalle. Jumalan ilmoitus Kristuksessa ja Raamatussa on muuttumaton. Raamatun välityksellä Pyhä Henki puhuu vielä nytkin. (LJ § 2) 

LJ:ssa määritelty raamattunäkemys kattaa viisi ulottuvuutta: Raamatun (i) jumalallinen inspiraatio ja (ii) luotettavuus eli totuudellisuus ja erehtymättömyys. Inspiraatioon ja luotettavuuteen perustuu Raamatun (iii) arvovalta. Siispä ”kulttuuria on aina tutkittava ja arvioitava Raamatun valossa” (LJ § 10) eikä päinvastoin. LJ myös mainitsee (iv) Raamatun vaikuttavuuden eli armonvälineluonteen sekä (v) kanonisuuden eli sen, että ”Raamattu on lopullinen kirjoitettu Jumalan sana, jota ei ylitä mikään uusi ilmoitus (revelation) (KS I.6). 

Kristillisten kirkkojen raamattunäkemyksen kyseenalaistaminen alkoi valistuksesta. Nykypäivän arvoliberaalissa ja sekularisoituneessa kontekstissa kuten myös monien uskonnollisten pyhien kirjoitusten maailmassa on tarpeen lausua julki, millaisena kirjana Raamattua pidetään ja miten sitä tulee tulkita ja soveltaa. Epäilemättä taustalla on havainto, että tästä raamattunäkemyksestä irtautuneet protestanttiset valtakirkot liberalisoituvat teologisesti ja eettisesti. Eksklusivistinen ja Kristus-keskeinen soteriologia korreloi ”korkean” raamattunäkemyksen kanssa. Molemmat ovat tunnusomaisia etelän kristillisyydelle ja kasvaville kirkoille. Tätä kirkkojen uskoa ja kasvua varjellaan ohjaamalla evankelikaalit teologiansa edellyttämään raamattunäkemykseen. 

Ainutlaatuinen Kristus 

Lähetysteologiset asiakirjat korostavat Kristuksen pelastustyön yhtäaikaista eksklusiivisuutta ja universaalisuutta. 

Jeesuksen julistaminen ”maailman Vapahtajana” ei merkitse sen väitteen esittämistä, että kaikki ihmiset pelastuvat joko automaattisesti tai loppujen lopuksi; vielä vähemmän se sisältää väitteen, että kaikki uskonnot tarjoavat pelastusta Kristuksessa. Pikemminkin kysymys on Jumalan rakkauden julistamisesta syntiselle maailmalle ja kaikkien ihmisten kutsumisesta vastaamaan hänelle Pelastajana ja Herrana, kokosydämisesti, henkilökohtaisen parannuksen ja uskon perustalta. (LJ § 3) 

Yksin Kristus pelastaa, eivät muut uskonnot tai ihmisen luonnollinen jumalantuntemus, mutta Kristuksessa koko maailman synnit on sovitettu. Vain usko Kristukseen tuo pelastuksen, mutta tämä pelastus on jokaisen saavutettavissa samalla tavoin eli uskon kautta. 

Kristuksen ainutlaatuisuudella ja universaalisuudella on merkitystä uskontoteologisten mallien arvioinnissa: 

Me myönnämme, että kaikilla ihmisillä on jotakin tietoa Jumalasta hänen luonnossa tapahtuvan yleisen ilmoituksensa perusteella. Mutta kiellämme ajatuksen, että tämä voi pelastaa ihmisen, sillä epävanhurskaudellaan ihmiset hylkäävät totuuden. Me hylkäämme Kristusta ja evankeliumia halventavana [alkuteksti voimakkaammin: torjumme anathemana Kristukselle ja evankeliumille] myös kaikenlaisen synkretismin ja sellaisen dialogin, jonka lähtökohtana on ajatus kaikissa uskonnoissa ja ideologioissa yhtä lailla puhuvasta Kristuksesta. (LJ § 3) 

On vain yksi evankeliumi, koska on vain yksi Kristus, joka on kuolemansa ja ylösnousemisensa tähden ainoa tie pelastukseen. Sanoudumme sen tähden irti sekä relativismista, joka pitää kaikkia uskontoja ja hengellisiä liikkeitä yhtä pätevinä teinä Jumalan luo, että synkretismistä, joka yrittää yhdistää (mix) Kristus-uskoon muita uskontoja. (MM II.A.3) 

Meillä on houkutus vaarantaa uskomme Kristuksen ainutlaatuisuuteen uskonnollisen pluralismin painostuksesta. (KS I.2a) 

Asiakirjat edustavat eksklusivistista uskontoteologista mallia ja torjuvat, joskus eksplisiittisesti, muut mallit. 

Ainutlaatuinen usko 

Kristuksen ainutlaatuisuuteen kuuluu ihmisen omiin tekoihin perustuvan pelastuksen torjunta ja uskon välttämättömyys:  

Kun ainoastaan luotamme yksin Kristukseen, meidät liitetään häneen Pyhän Hengen kautta ja luetaan Jumalan edessä vanhurskaiksi Kristuksessa. Uskosta vanhurskautettuina meillä on rauha Jumalan kanssa emmekä enää kohtaa tuomiota. – – Meidän pelastuksemme riippuu viime kädessä Kristuksen työstä ja Jumalan lupauksesta, ei meistä. – – Emme pelastu hyvien tekojemme kautta. (KS I.8c–d) 

MM erittelee yksityiskohtaisesti Jumalan roolin ja merkityksen pelastuksessa ja pyhityksessä. Samalla jakso sanoittaa ymmärryksen siitä, mitä trinitaarisella lähetyksellä voidaan tarkoittaa evankelikaalisessa perspektiivissä: 

Raamattu ilmoittaa, että Jumala itse on pääevankelista. Onhan Jumalan Henki totuuden, rakkauden, pyhityksen ja voiman henki, ja ilman häntä on evankelioiminen mahdotonta. Hän antaa voitelun sanantuojalle, vahvistaa sanan, valmistaa kuulijat, herättää synnintunnon [oik. tuomitsee syntisen], valaisee sokeain silmät, tuo elämän kuolleille, tekee meidät kykeneviksi kääntymään ja uskomaan, yhdistää meidät Kristuksen ruumiiseen, vakuuttaa meidät Jumalan lapseudesta, muuttaa meitä ja toimintaamme Kristuksen näköisemmäksi ja lähettää meidät vuorollamme todistamaan hänestä. (MM II.B.5) 

Kuten kohta näemme, tekojen arvo tulee esille niin moninaisin sanoin, että siitä on helppo päätellä ihmisellä olevan osuutensa pelastuksessa. Siksi on välttämätöntä, että asiakirjat eivät jätä protestanttisuuden kulmakiveä uskonvanhurskaudesta mainitsematta, vaan pyrkivät tuomaan pyhitysteologiaansa tasapainon käsittelemällä pelastuksen objektiivista perustaa yksin Kristuksen sovitustyössä ja subjektiivista vastaanottamista yksin uskomalla Kristukseen.  

Maailmanlähetys 

Asiakirjat läpäisee yhtäaikainen huoli evankeliumin etenemisestä ja tahto haastaa kristityt globaaliin lähetystehtävään. Lausanne-liikkeen ohjelmajulistus toistuu kaikissa asiakirjoissa. Sen klassinen muotoilu on LJ:ssa: ”Maailman evankelioiminen edellyttää, että koko kirkko vie koko evankeliumin koko maailmalle” (LJ § 6). Kaikki kolme asiakirjaa sitoutuvat tähän evankelioimistehtävään: 

Me uskomme, että evankeliumi on Jumalan hyvä sanoma koko maailmalle. Hänen armonsa avulla olemme päättäneet totella Kristuksen käskyä julistaa tuota sanomaa koko ihmiskunnalle ja tehdä jokaisesta kansasta hänen opetuslapsiaan. (LJ Johdanto) 

Uskomme, että Jumala kutsuu koko kirkkoa viemään koko evankeliumin koko maailmaan. Päätämme siksi julistaa evankeliumia uskollisesti, hellittämättömästi ja uhrautuvasti siihen asti, kunnes hän tulee. (MM I.21) 

Uudistamme sitoumuksen, joka on inspiroinut Lausanne-liikettä alusta asti, käyttää kaikkia mahdollisia keinoja tavoittamaan evankeliumilla kaikki ihmiset. (KS I.7b) 

Lausanne-liikkeen lähetysteologiset asiakirjat kutsuvat kaikki kristityt viemään eteenpäin evankeliumia. Lausannessa tämä tapahtui konkreettisesti niin, että monet osallistujat allekirjoittivat LJ:n. Kristityille on häpeäksi, että lähetystehtävä on kesken ja että niin moni ihminen ei ole kuullut evankeliumia. KS mainitsee saavuttamattomat kansat, joiden keskuudessa ei ole kristittyjä tai kirkkoa. Monet näistä kansoista ovat laiminlyötyjä ”siinä mielessä, ettemme tällä hetkellä tiedä kirkkoa tai lähetysjärjestöä, joka edes yrittäisi jakaa evankeliumin heille” (KS II.D.1). Asiakirjat pahoittelevat, miten vähän kirkkojen voimavaroista käytetään saavuttamaan kansoja, jotka eivät koskaan ole kuulleet Kristuksesta. 

Lausanne-liike pitää lähetystä kaikkien kirkkojen ja jokaisen kristityn tehtävänä. Tähän evankeliumin eteenpäinviemiseen Jumala kutsuu jokaisen yksilön ja kaikki seurakunnat. 

Koko evankeliumin julistaminen on koko kirkon tehtävä. Koko Jumalan kansa on saanut kutsun evankelioimistehtävään. – – Vain muutamat hän kutsuu evankelistoiksi, lähetyssaarnaajiksi tai papeiksi, mutta koko kirkkonsa ja sen jokaisen jäsenen hän kutsuu todistajakseen. (MM II.B ingressi ja 6) 

LJ visioi siitä, mitä nykyään kutsutaan monenkeskiseksi lähetykseksi (polycentric mission): ”Lähetystyöntekijöitä pitäisi virrata vapaammin kuin koskaan kaikista kuudesta maanosasta kaikkiin kuuteen maanosaan nöyrän palvelemisen hengessä” (LJ § 9). 

Sosiaalinen vastuu 

Liberaalin protestantismin vaikuttamassa ekumeenisessa missiologiassa kristinuskon sekularisointi ja relativisointi on ilmennyt evankeliuminjulistuksena, jossa enenevässä määrin ohitetaan Jumalan aikaansaama sovitus, lunastus ja vanhurskauttaminen Kristuksen elämän, kuoleman ja ylösnousemuksen ansiosta, sekä ihmisen välttämätön vastaus tähän sanomaan katumuksessa ja uskossa. Evankeliumi pelkistyy maailmanparantamisen julistamiseksi, lähetys sosiaaliseksi oikeudenmukaisuudeksi ja luonnonsuojeluksi. 

Lausanne-liike ei hyväksy sellaista kristillisen uskon ja lähetyksen uusmäärittelyä. Kuitenkin kaikki kolme lähetysasiakirjaa yhtyvät siihen, että kristityillä on vastuu yhteiskunnasta, kulttuurista ja ympäristöstä, sekä hyväksyvät vahvan kytköksen yhtäältä sosiaalisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja toisaalta evankelioimisen ja lähetyksen välillä. 

Evankelioimisen tuloksiin sisältyy kuuliaisuus Kristukselle, hänen seurakuntansa jäseneksi tuleminen ja vastuullinen palvelu maailmassa. – – Pelastuksemme muuttavan vaikutuksen tulisi ulottua kaikille meidän henkilökohtaisille ja sosiaalisille vastuualueillemme. Usko ilman tekoja on kuollut. (LJ §§ 4, 5) 

Evankeliumin omistaminen johtaa edistämään moraalista muutosta yhteiskunnassa ja hengelliseen elämään seurakunnassa. Siihen sisältyy luonnonsuojelu, joka ei ole esillä LJ:ssa mutta vahvasti KS:ssa, jossa viitataan ympäristöön ”koko evankeliumin” kohteena ja ”kokonaisvaltaisen lähetyksen” toiminta-alueena. Maapallon varojen tuhoamisen, haaskaamisen ja saastuttamisen sijaan tarvitaan ”kiireellistä ja profeetallista ekologista vastuullisuutta” (KS I.7a). 

MM luettelee esimerkkejä vääryyksistä, joihin kristittyjen tulee puuttua: 

Meitä surettavaa pahuutta ovat väkivalta, myös rakenteellinen väkivalta, poliittinen turmeltuneisuus, ihmisten ja luonnon kaikenlainen riisto, perheen heikentäminen, vapaa abortti, huumekauppa ja ihmisoikeuksien polkeminen. Kantaessamme huolta köyhistä meitä painaa maailman kahdenkolmanneksen velkataakka. Meitä järkyttävät myös syvästi epäinhimilliset olosuhteet, joissa miljoonat, meidän laillamme Jumalan kuvaksi luodut ihmiset, elävät. (MM II.B.4) 

On tärkeää huomata, mitä mainitaan yhteiskunnallisina vääryyksinä: vapaa abortti, perheen heikentäminen, huumekauppa. Kaksi ensimmäistä ovat arvoliberalismin ydintä. Huumeiden laillistaminen on yksi sekulaarin maailman selkeitä kehityssuuntia. Jos siis Lausanne-liikkeen lähetysteologiset asiakirjat lasketaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolestapuhujiksi, määrittelevät ne vääryyksiksi sellaista, mitä ei-evankelikaalisessa ajattelussa joskus väitetään oikeudenmukaisuudeksi ja peräti ihmisoikeudeksi. 

Lausumista, jotka puhuvat yhteiskunnallisesta vastuusta ja maailmaa muuttavien tekojen välttämättömyydestä, herää epäilys, että Lausanne-liikkeessä häviää maallisen ja hengellisen regimentin ero. Ehkä tämän vaaran takia missiologiset asiakirjat torjuvat Jumalan valtakunnan samaistamisen ihmisten aikaansaamaan onnelliseen yhteiskuntaan. LJ:n mukaan ”hylkäämme ylpeänä ja itseriittoisena unelmana käsityksen, että ihminen pystyisi joskus rakentamaan maanpäällisen utopian” (LJ § 15). MM käsittelee eniten erottelun tarpeellisuutta: 

Ei uskonto, ei ihmisen oma vanhurskaus, eivät sosiaaliset tai poliittiset ohjelmat pelasta ihmisiä. Kaikenlainen itsensä pelastaminen on mahdotonta. – – Torjumme myös puolievankeliumit, jotka vähättelevät synnin osuutta ja sekoittavat toisiinsa Jumalan armon ja ihmisen omat parannuspyrkimykset. – – Jatkuva sitoutumisemme sosiaaliseen toimintaan ei merkitse, että sekoittaisimme toisiinsa Jumalan valtakunnan ja kristillisyyden hapattaman yhteiskunnan. On paremminkin kysymys sen tiedostamisesta, että raamatunmukaisen evankeliumin toteuttamisella on väistämättömiä sosiaalisia seurauksia. (MM II.B.1 ja 4) 

Evankeliumia ei siis saa pelkistää sosiaaliseen auttamiseen eikä Jumalan valtakuntaa tai lähetystön tavoitetta hyvään yhteiskuntaan, vaikka evankeliumin tulee johtaa toimintaan paremman maailman puolesta, ja evankeliointiin sekä lähetykseen tulee sisältyä sellainen toiminta. 

Koko evankeliumi 

Lausanne-liikkeen motossa on ilmaisu ”koko evankeliumi”. Sen merkitys alkaa aueta tarkastelemalla, mitkä asetetaan sen vastakohdaksi. Asiakirjat ottavat kantaa todellisiin tai mahdollisiin vaaroihin evankelikaalisessa maailmassa. Evankeliumi saattaa irrottua uskonopista niin, että evankeliumin yhteys Raamatun opetuksiin kristityn elämästä katoaa. Evankeliointia ei seuraa opetus Kristuksen seuraamisesta. Usko Jeesukseen on irrallaan hänen omanaan olemisesta. Silloin kristitty elää ”maailmallisesti”. Päinvastainen vaara on eristäytyä yhteiskunnasta ja kulttuurista suhtautuen niihin yksipuolisen kielteisesti. Kolmas ilmiö on, että evankeliointi tai lähetys jää yhdeksi osa-alueeksi kristityn ja seurakunnan elämässä. Vaihtoehtoisesti niissä sanotaan olevan kyse ainoastaan ihmisen iankaikkisten tarpeiden kohtaamisesta. 

MM selventää otsikon ”Koko evankeliumi” alla, mihin kaikkeen koko evankeliumi on vastaus. Synnin takia ihmisen ahdinko on monitahoinen. Se koskettaa hänen suhdettaan Jumalaan, lähimmäiseen, itseensä ja luomakuntaan. MM:n mukaan evankeliumi on vastaus tähän moniongelmaisuuteen ja viittaa Jeesuksen ohjelmajulistukseen Nasaretin synagogassa (Luuk. 4). 

Ensimmäisellä sijalla [rakkaudenpalvelussa] on evankelioimistyö, koska kannamme huolta (chief concern) siitä, että kaikki ihmiset saisivat mahdollisuuden ottaa Jeesuksen Herrakseen ja Vapahtajakseen. Jeesus ei kuitenkaan vain julistanut Jumalan valtakuntaa, vaan hänen voimatekonsa ja laupeudentyönsä myös havainnollistivat sen saapumista. Meidät on nyt kutsuttu samanlaiseen sanojen ja tekojen yhdentämiseen (integration). Meidän on nöyryyden hengessä julistettava ja opetettava sanaa, palveltava sairaita, ruokittava nälkäisiä, huolehdittava vangeista, autettava laitapuolen kulkijoita ja vammaisia ja vapautettava sorrettuja. (MM II.A.4) 

Evankelioimistyössä kristittyjen sanojen ja tekojen on oltava yhteneväisiä siten, että Jeesuksen tuoman pelastuksen julistamista tulee havainnollistaa palvelevin teoin. LJ ja KS käsittelevät samaa asiaa evankeliumin vastaanottajan näkökulmasta: 

Esittäessämme evankeliumin kutsun meillä ei ole lupaa salata opetuslapseuden hintaa. Tänäänkin Jeesus kutsuu kaikkia seuraajiaan kieltämään itsensä, ottamaan ristinsä ja samaistumaan hänen uuteen yhteisöönsä. Evankelioimisen tuloksiin sisältyy kuuliaisuus Kristukselle, hänen seurakuntansa jäseneksi tuleminen ja vastuullinen palvelu maailmassa. (LJ § 4) 

Ensimmäiset kuuliaisuuden teot, joita evankeliumi vaatii, ovat kääntymys ja usko Jeesukseen Kristukseen. Pyhän Hengen pyhittävän työn kautta evankeliumin aikaansaama usko (gospel faith) mahdollistaa elämäntavan, joka on jatkuvaa kuuliaisuutta Jumalan käskyille. (KS I.8d) 

Koko evankeliumilla tai ”holistisella evankeliumilla” (KS Johdanto), viitataan käytännössä näkyvän uskonelämän tärkeyteen. Evankeliumi vaatii sekä uskoa että tekoja. Todellista evankeliumin uskomista seuraa muuttunut, kristillinen elämä ja kuuliaisuus Kristukselle. Kuuliaisuuteen sisältyy kuuliaisuus kaikelle opetukselle, johon Raamattu sitoo kristityt. Kristillinen elämä ja kuuliaisuus kattavat sosiaalisen vastuun ja vastuun luomakunnasta. LJ:n mukaan evankelikaalit ovat epäonnistuneet tämän kokonaisvaltaisen sanoman ja elämäntavan toteuttamisessa: ”Meillä on paljon kaduttavaa sekä laiminlyöntiemme tähden että myös siksi, että toisinaan olemme pitäneet evankelioimista ja yhteiskunnallista valveutuneisuutta toisensa poissulkevina asioina” (LJ § 5). Vaatimus kaikkeen ulottuvasta kuuliaisuudesta viestii Lausanne-liikkeen tavoittelevan seurakuntien laadullista kasvua, jota määrällisen kasvun tavoittelu ei saa syrjäyttää. 

Kirkon tulee julistaa evankeliumia, joka koskettaa koko elämän kaikkia alueita ja koko todellisuutta: 

Me vaadimme seurakuntien johtajia, pastoreita ja evankelistoja julistamaan ja opettamaan koko raamatullinen evankeliumi niin kuin Paavali, sen kaikessa totuudessa ja kosmisissa ulottuvuuksissa. Meidän on esitettävä evankeliumi ei pelkästään tarjouksena yksilöllisestä pelastuksesta tai parempana ratkaisuna tarpeisiin kuin mitä muut jumalat voivat tarjota, vaan Jumalan suunnitelmana koko maailmankaikkeudelle Kristuksessa. (KS II.A.1b) 

Näkemys koko evankeliumista tuomassa yhteen uskon ja teot koskee lähetystyötä: 

Kaiken lähetystyömme (mission) konteksti on maailma, jossa elämme, synnin, kärsimyksen, epäoikeudenmukaisuuden ja luomakunnan epäjärjestyksen maailma, johon Jumala lähettää meidät rakastamaan ja palvelemaan Kristuksen tähden. Siksi kaiken lähetystyömme on heijastettava evankelioimisen yhdentymistä (integration) sitoutumiseen toimia maailmassa. Koko Raamatun ilmoitus Jumalan evankeliumista määrää ja ohjaa molempiin. (KS I.10b) 

Edellä yhdentymisellä tarkoitettiin sanojen ja tekojen yhteenkuuluvuutta. Nyt yhdentyminen sanoitetaan hiukan toisin, vaikka lopputulos on sama. Evankelioiminen kuluu yhteen sen kanssa, että kristitty elää maailmassa ja toimii sen parhaaksi. Pelkkä evankeliointi ei riitä. Evankeliumissa on koko vastaus ihmiskunnan kaikkiin ongelmiin ja synnin ilmenemismuotoihin. Evankeliumin vastaus, joka koskettaa syntisen ja Jumalan välistä suhdetta ja muuttaa sen, koskettaa myös syntisen suhdetta toisiin syntisiin ja synnin alle joutuneeseen luomakuntaan. Lähetystyössä kuuluu tarjota ihmisille tämä kokonaisvaltainen vastaus ja elää sitä todeksi. Lähetystyössä kristityn elämän tulee sijoittua Jumalan mielen mukaisesti sekä kirkkoon että yhteiskuntaan ja olla kuuliainen hänen tahdolleen kirkossa ja yhteiskunnassa. 

Kokonaisvaltainen lähetystyö ja missionaalisuus 

Kuten edellä näimme, MM viittasi sanojen ja tekojen integroimiseen eli yhdentämiseen evankelioimistyössä. Sama koskee luonnollisesti lähetystyötä: 

Kokonaisvaltainen lähetystyö (integral mission) on evankeliumin julistamista ja havainnollistamista. Kyse ei ole vain siitä, että evankeliointi ja yhteiskunnallinen osallistuminen (social involvement) ovat rinnakkain. Pikemminkin kokonaisvaltaisessa lähetystyössä julistuksellamme on yhteiskunnallisia seurauksia, kun kutsumme ihmisiä rakkauteen ja kääntymykseen kaikilla elämänalueilla. Yhteiskunnallisella osallistumisellamme on evankelioivia seurauksia, kun todistamme Jeesuksen Kristuksen täysin muuttavasta (transforming) armosta. (KS I.10biii) 

MM ja KS tahtovat sanoa, että evankelioimis- ja lähetystyössä evankeliumin julistaminen ja evankeliumin mukainen kristillisen elämäntapa, vaikka ovatkin kaksi eri kokonaisuutta, on kuitenkin tuotava yhteen niin, että ne liittyvät toisiinsa ehjäksi ja saumattomaksi kokonaisuudeksi. Sellainen lähetystyö on kokonaisvaltaista eli holistista. Mitä sitten on lähetys kaikissa ulottuvuuksissaan? KS vastaa (KS I.5c): ”Evankeliointia, totuudesta todistamista, opetuslapseuttamista, rauhantekoa, sosiaalista aktiivisuutta, eettistä muutosta (transformation), luomakunnasta huolehtimista, pahojen voimien kukistamista, demonisten henkien ulosajamista, sairaiden parantamista, kärsimistä ja kestävyyttä vainoissa.” Siinä missä LJ nosti evankeliumin sanallisen julistamisen rinnalle kristittyjen välttämättömän sosiaalisen vastuun, KS menee pidemmälle laajentamalla lähetyksen koko eletyn todellisuuden kaikkia ulottuvuuksia koskettavaksi ja muuttavaksi kristilliseksi toiminnaksi. Uusi lähetyskäsitys vastaa evankelikaalien ja ekumeenisen missiologian käsitystä Jumalan valtakunnasta, jolla viitataan tähän maailmaan, ja valtakunnan levittämisestä, joka tarkoittaa tämän maailman ja sen ihmisten parantamista. 

Modernissa evankelikaalisessa missiologisessa keskustelussa esiintyvät käsitteet ”missionaarisuus” ja ”missionaalisuus”. Tällöin ”missionaarisella kirkolla” viitataan kirkkoon tai oikeastaan kirkkoinstituutioon, joka keskittyy rajatussa merkityksessä evankelioimiseen ja lähetykseen. Ne ymmärretään yksistään evankeliumin sanoman levittämisenä Jeesuksesta Kristuksesta. Evankelioimisen vastuuta tarkastellaan yksilökeskeisesti. Lähetys käsitetään tekemiseksi, toiminnaksi tai erilliseksi tapahtumaksi, tai ammattilaisten (kuten lähetystyöntekijöiden) tehtäväksi. Vastakohtana on ”missionaalinen” kirkko. Sillä viitataan koko kirkkoon ja sen kaikkiin jäseniin, jotka jokapäiväisessä elämässään vievät evankeliumin sanoina ja tekoina yhteisöihinsä ja yhteiskunnan kaikille sektoreille omalla maantieteellisellä alueellaan mutta myös sen ulkopuolella. He sitoutuvat elämään kaikessa Jeesuksen opetuksen ja esimerkin mukaisesti. Missionaalisuudessa korostetaan lähetystä olemisena ja lähetyksen yhdistämistä elämän ja palvelemisen kaikkiin osa-alueisiin kokonaisvaltaiseksi ja jatkuvaksi elämiseksi. Kirkko-opillinen painotus on (pien)yhteisöllinen, kodeissa kokoontuvassa ja maallikkojohtoisessa seurakunnassa. Tällainen missionaalinen kirkko julistaa koko evankeliumia ja elää todeksi kokonaisvaltaista lähetystyötä. 

Missionaalisuus on KS:n avainkäsitteitä, jolla lähetyskäskyn toteuttaminen laajenee perinteisen lähetystyön ulkopuolelle koskemaan kristityn elämää mitä erilaisimmissa tilanteissa. Silloin ei vain tehdä lähetystyötä, vaan ollaan lähetettyinä, osana lähetystä, lähetyksen yhteydessä elävinä. 

Me tarvitsemme tarmokasta ponnistelua kouluttamaan koko Jumalan kansa koko elämän opetuslapseuteen, mikä tarkoittaa elämistä, ajattelemista, työskentelemistä ja puhumista raamatullisesta maailmankatsomuksesta käsin ja missionaalisella tehokkuudella joka paikassa ja kaikissa olosuhteissa päivittäisessä elämässä ja työssä. (KS II.A.3c) 

KS:n mukaan missionaalisuus on uskon todeksi näyttämistä ei-kristityille todistuksena Kristuksesta koko elämän Herrana. Kristuksen käsky seuraajilleen rakastaa toisiaan ja rukous seuraajiensa puolesta ovat missionaalisia: ”jotta maailma tietäisi” (KS I.9a). Kristittyjen kuuliaisuus Herralleen ja tämän käskyille edesauttaa (ja vastaavasti tottelemattomuus estää) maailman evankelioimista ja Kristuksen tunnustamista. Ihmiset on opetettava elämään, jossa todistetaan Kristuksesta kaikenkattavalla kuuliaisuudella. Tämä kuuliaisuus ei rajaudu vain ulkoisiin tekoihin. Se koskee sisäistä maailmaa, ajattelemista, ja sydämen luonnetta, siis Kristuksen kaltaisena olemista. 

Kirkkojen tarjoaman teologisen koulutuksen on oltava ”tarkoituksellisesti missionaalista, koska sen asema akateemisessa maailmassa ei ole itsetarkoitus, vaan sen tulee palvella kirkon lähetystyötä maailmassa” (KS II.F.4a). Koulutuksen tehtävä on ”varustaa kaikki Jumalan ihmiset missionaaliseen tehtävään ymmärtää Jumalan totuus ja kommunikoida se olennaisena jokaisessa kulttuurissa” (KS II.F.4). Missionaalisina kutsuina mainitaan erikseen toiminta ympäristön puolesta, ihmisten hyvinvoinnista ja tarpeista huolehtiminen sekä teltantekijät eli kristityt, jotka ammattitaitonsa turvin pääsevät paikkoihin, joihin avoimesti kristillistä työtä tekevät, kuten evankelistat tai seurakuntien istuttajat, eivät pääse. KS viittaa myös pakolaisaaltoihin ja maahanmuuttajayhteisöjen syntymiseen missionaalisina mahdollisuuksina, minkä tulee näkyä niiden varustamisena ja kouluttamisena, jotka on kutsuttu työhön sellaisissa ympäristöissä. Siihen sisällytetään kristityt, jotka menevät pakolaisten tai maahanmuuttajien keskelle, ja pakolais- ja maahanmuuttajakristityt, jotka on tahtomattaan ovat temmattu juuriltaan mutta näkevät tilanteessaan Jumalan mahdollisuuden ja kutsun. Missionaalisuutta on sekä toimia vammaisten keskuudessa että vammaisten elämä Kristuksen todistajina kaikenkattavan kuuliaisuuden ja Kristuksen kaltaisena olemisen periaatteiden mukaan. 

Lopuksi: Lausanne-liikkeen tulevaisuus 

Lausanne-liike on syntynsä jälkeen muuttunut lähetysliikkeestä globaalin evankelikaalisuuden yhteiskunnallisen vaikuttamisen inspiraattoriksi. Sillä on potentiaalia evankelikaalisten kirkkojen ääneksi välienselvittelyssä sekä liberaalin teologian että tämän kasvattaman etelän kristillisyyden kanssa, jota pohjoisen valtakirkoissa yleensä tarkoitetaan, kun siellä puhutaan myönteisesti marginaalikirkkojen kuuntelemisesta. 

Liikkeen tulevaisuutta määrittelee pitkälti se, onnistuuko se yhdistämään ekumeenisen missiologian avainkäsitteet, kuten missio Dein, trinitaarisen lähetyksen, missionaalisuuden, holistisen lähetyksen, koko evankeliumin ja transformaation, klassiseen evankelikaaliseen teologiaan ja määrittelemään ne oman teologiansa ehdoilla, vai tuovatko uudet käsitteet mukanaan teologiaa, joka on ristiriidassa evankelikaalisen identiteetin kanssa ja on edistänyt valtauomakirkkojen taantumista. Samassa yhteydessä käy ilmi, mitä tapahtuu klassisen evankelikaalisen teologian kohdatessa helluntailaisuuden ja karismaattisuuden lisääntyvän vaikutuksen myös Lausanne-liikkeessä. 

Lausanne-liikkeen on myös selvitettävä itselleen, mitä tapahtuu lähetystyölle sanan perinteisessä merkityksessä, jos holistisen lähetyksen ideaalin mukaisesti koko elämän ja kaiken kirkon toiminnan tulee olla lähetystä. Ilmeinen vaara on, että kun kaikki on lähetystä, mikään osa ei lopulta tee sitä kallista työtä, joka on ollut lähetyksen kovinta ydintä: lähetystyöntekijöiden kouluttaminen ja lähettäminen asumaan vuosiksi vieraan kielen ja kulttuurin keskelle, joita he opiskelevat voidakseen viedä siellä eläville ihmisille evankeliumia Kristuksesta. Samalla on teologisesti käsiteltävä ympäristönsuojelun sisällyttämistä lähetykseen sen välttämättömänä osana, mikä lisännee luomakunnasta huolehtimisen arvostusta, mutta samalla tuomitsee valtaosan viimeisten vuosisatojen kristillisestä lähetystyöstä. 

Raamattu kirkon teologian ja elämän perustana 

Lausanne-liikkeen neljännen maailmankongressin aattona syyskuussa 2024 julkaistiin liikkeen tuorein lähetysteologinen asiakirja ”Soulin julkilausuma”. Asiakirja on osoitus siitä, miten lähetysteologia käy jatkuvaa vuoropuhelua yhteiskunnallisten muotiarvojen ja globaalia kirkkoa koettelevien haasteiden kanssa. 

Aiemmat kolme asiakirjaa (Lausannen julistus 1974, Manilan manifesti 1989, Kapkaupungin sitoumus 2010) lausuivat julki liikkeen raamattuhermeneutiikan, joka ohjaa sen teologiaa. Soulin julkilausuma toimii samoin, kuitenkin edellisiä seikkaperäisemmin. Syynä on varmasti se, että käsitys Raamatun olemuksesta ja käytöstä on globaalin kirkon polttavimpia aiheita. 

Millainen kirja Raamattu on? Julkilausuma vastaa: 

Vahvistamme, että Raamattu on Jumalan sana, kirjoitettu, jumalallisesti inspiroitu, Jumalan henkäyttämä kirjoitusten kokoelma, joka koostuu 66 Vanhan ja Uuden testamentin kirjasta. Erilaisten kirjoittajien ja kirjallisuuden lajien moninaisuuden kautta Raamattu muodostaa yhtenäisen ja johdonmukaisen todistuksen tarinasta, jossa Jumala valitsee kansan itselleen Jeesuksessa Kristuksessa. Raamattu on Jumalan itseilmoitus ja siksi kirkon Raamattu: sen arvovaltainen, erehtymätön, erilleen asetettu teksti, joka kokoaa yhteen ja ohjaa Jumalan erilleen asettamaa kansaa. Se on täysin totta ja luotettava ja kirkon elämän ylin normi. 

Lausanne-liikkeen vakaumus sen synnystä alkaen on ollut, että evankeliumi ja koko kristillinen oppi on riippuvainen raamattunäkemyksestä, joka ottaa tosissaan Jumalan kyvyn puhua ja vieläpä ilmoittaa itsensä luotettavasti. Jos Raamattu on vain tietyn kulttuuripiriin vaikutuksessa eläneiden ihmisten ajatuksia Jumalasta, on myös evankeliumi pelkkiä ihmisten ajatuksia. Silloin ei ole periaatteellista estettä sopeuttaa evankeliumin sisältöä kuhunkin aikaan ja kulttuuriin. Jos Raamattu on erehtyväinen ja epäluotettava kirja, on sen meille tuoma evankeliumi erehtyväinen ja epäluotettava. 

Soulin julkilausumassa surraan, että tämä raamattunäkemys ei ole aina tuottanut Raamatulle uskollista tulkintaa, joka pitää evankeliumin arvossa ja vahvistaa kirkkoa sen lähetystehtävässä. Millaisia ovat sitten raamatuntulkinnan hyvät periaatteet Soulin julkilausuman mukaan? 

1. Raamatun keskeinen sanoma on evankeliumi, julistus Jeesuksen inkarnaatiosta, kuolemasta, ylösnousemuksesta, taivaaseen astumisesta ja paluusta Jumalan Abrahamille antaman lupauksen täyttymyksenä. Koko Raamattua on luettava tämän evankeliumin valossa ja mukaisesti. Tämä evankeliumi, joka vaatii uskonkuuliaisuutta, rakentaa kirkon palvelemaan Jumalaa. 

2. Raamatun tarkoitus on tehdä uskovista Kristuksen kaltaisia elämään evankeliumin arvon mukaisesti. 

3. Raamattua on luettava tarkkaamalla sen konteksteja. On kiinnitettävä huomiota tekstin syntyajan historialliseen kontekstiin, kirjalliseen ja sen myötä asiayhteydelliseen kontekstiin sekä kanoniseen kontekstiin, mikä tarkoittaa osien lukemista koko Raamatun valossa. Neljäs konteksti on lukijan kulttuurikonteksti. Raamattua ei tulkita tyhjiössä. Tämä paikallisen seurakunnan konteksti voi haitallisesti ohjata Raamatun ymmärtämistä, mutta myös syventää koko kirkon uskollista Raamatun lukemista. 

4. Raamattua luetaan Pyhän Hengen ohjauksessa. Tänäänkin Jumala ohjaa kirkkoaan Raamatun tulkinnassa. Siksi kristittyjen on rukouksessa etsittävä Hengen apua. Hän antaa kirkolle sisäisen todistuksen Raamatun arvovallasta, valaisee uskovien ymmärryksen ja saattaa heidät taipumaan Jumalan sanalle ja tahdolle. 

5. Raamattua on luettava. Sitä on luettava kirkoissa, pienryhmissä, yksityisessä hartauselämässä; julkisesti, yksityisesti, ääneen, hiljaa. Raamatun sanan ja sen antaman evankeliumin on päästävä muotoilemaan kristittyjen maailmankatsomus ja elämä. 

6. Raamatun lukeminen tapahtuu yhdessä Kristuksen ruumiin kaikkien jäsenten kanssa, mukaan lukien jo poisnukkuneet pyhät. On kuunneltava vanhoja uskontunnustuksia ja kirkollisia traditioita. Evankeliumikeskeinen raamatuntulkinta alkoi jo apostolisesta kirkosta. ”Lukeminen ja kuunteleminen pyhien yhteydessä Hengen ohjaamana yli tilan ja ajan auttavat pitämään paikalliset yhteisöt ankkuroituina uskoon, joka kertakaikkisesti annettiin pyhille.” 

Soulin julkilausuman äärellä on pääteltävissä, että kristikunnan historiallisesta raamattunäkemyksestä ja evankeliumista luopuva kirkko katkaisee juurensa, muuttuu trendiarvojen kritiikittömäksi kannattajaksi ja menettää lopulta identiteettinsä Kristuksen kirkkona. 

Vesa Ollilainen,

päätoimittaja, pastori, TT 

Perusta 6 | 2024

Tässä numerossa

362 | Pääkirjoitus

327 | Perustalla

328 | Artikkelit

  • 329 | Matti Korhonen: Pelastuksen ketju ei katkea — Reformoitu pelastusoppi lähitarkastelussa
    • Artikkelina julkaistavassa kirja-arviossaan TM Matti Korhonen käsittelee reformoitua pelastusoppia teoksen Jumalan armon kirkkauden ylistykseksi. Johdatus reformoituun pelastusoppiin pohjalta.
  • 337 | Vesa Ollilainen: ”Kirkko julistamaan ja heijastamaan Kristusta yhdessä — Lausanne 4 henkilökohtaisesti (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • TT Vesa Ollilainen kuvaa artikkelissaan Soulissa syyskuussa 2024 järjestettyä Lausanne 4 -konferenssia.
  • 344 | Ruma ja kaunis elämän puristuksessa — Mitä haluan jättää jälkeeni tuleville?
    • Mervi Pöntinen pohtii artikkelissaan muistamisen ja unohtamisen problematiikkaa ja sitä, mitä jätämme jälkeemme tässä elämässä.

352 | Tässä ja nyt

  • 353 | Raimo Mäkelä: Millaiseen suomalaisen luterilaisen herätyskristillisyyden jatkumoon ja historialliseen kehitykseen Perusta syntyi, ja mihin se on pyrkinyt?
  • 356 | Jussi Miettinen: Vastine Timo Junkkaalan kirjoitukseen ”OPKO 60 vuotta”
  • 358 | Ville Auvinen: Your will be done — Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyskumppanuusneuvottelut 2024
  • 360 | Toni Kokkonen: Evankeliointi kirkollisessa oravanpyörässä

364 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 365 | Juha Ahvio: Johdatus kristilliseen dogmatiikkaan. Uskonoppi systemaattisesti esitettynä
    • Arvostelijana Juuso Mäkinen
  • 366 | Timo Junkkaala: Kristinuskon tarina: 180 henkilöä Neitsyt Mariasta nykyaikaan
    • Arvostelijana Virpi Kurvinen
  • 369 | Timo Junkkaala: Kristinuskon tarina: 180 henkilöä Neitsyt Mariasta nykyaikaan
    • Arvostelijana Raimo Mäkelä
  • 371 | Jacob A. O. Preus: Toinen Martti. Martin Chemnitzin elämä ja teologia
    • Arvostelijana Daniel Ebeling

374 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa jouluaatosta 24.12. ja päättyy 5. sunnuntaihin loppiaisesta 9.2.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

”Kirkko julistamaan ja heijastamaan Kristusta yhdessä” — Lausanne 4 henkilökohtaisesti

Vesa Ollilainen 

Kirjoittaja on TT, Perustan päätoimittaja ja STI:n teologinen asiantuntija. 

Johdanto: Mikä on Lausanne-liike? 

Tässä artikkelissa kerron osallistumisestani Lausanne-liikkeen kongressiin 22.–28.9.2024, jota myös kutsutaan Lausanne 4:ksi (L4). Aloitan kuitenkin siitä, mikä on Lausanne-liike. Sitten kerron matkavalmisteluista ja itse kongressista. Lopuksi pohdin havaintojani kongressista ja liikkeestä. 

1974 syntynyt Lausanne-liike on alusta asti koonnut maailman evankelikaaleja keskustelemaan lähetyksestä ja toimimaan sen puolesta yhdessä. Evankelikalismin juuret ovat kuitenkin kauempana, 1700-luvun englanninkielisessä protestanttisuudessa, jonka maailmassa sen painopiste pitkään pysyi. Evankelikaalinen teologia on perinteisesti korostanut Raamatun luotettavuutta ja arvovaltaa, kääntymisen ja uskon välttämättömyyttä, Kristuksen ainutlaatuisuutta, lähetystehtävän kiireellisyyttä ja Kristuksen paluuta. Toisen maailmansodan jälkeen evankelikaalisuus on kansainvälistynyt. Evankelikaalisen kristinuskon tulkinnan määrän ja kasvun painopiste on siirtynyt ”Pohjoisesta” ”Etelän” kirkkoihin. 

Lausanne-liikettä ovat määritelleet sen kolme kansainvälistä kongressia ja niiden yhteydessä julkaistut lähetysteologiset asiakirjat. Ensimmäinen kongressi 1974 tuotti Lausannen julkilausuman (Lausanne Covenant). Sitä seurasi 1989 Manilan manifesti (Manila Manifesto) ja 2010 Kapkaupungin sitoumus (Capetown Commitment).  Lausannen julistus on osoittautunut toisen maailmansodan jälkeisen evankelikaalisen kristillisyyden keskeiseksi teologiseksi asiakirjaksi. Kaikki kolme kokousta ja niiden asiakirjat ovat evankelikaalien panos globaaliin ekumeeniseen liikehdintään ja missiologiseen keskusteluun. 

Nykyään Lausanne mieltää itsensä katalyytiksi, mikä tulee ilmi sen visiossa: 

Lausanne-liike yhdistää vaikuttajia ja ideoita globaalista lähetyksestä näkyyn evankeliumin viemisestä jokaiselle ihmiselle, opetuslapsia tekevistä seurakunnista joka kansaan ja paikkaan, Kristuksen kaltaisista johtajista joka seurakuntaan ja alueelle, ja valtakuntavaikutusta yhteiskunnan kaikilla aloilla. 

Neljänteen kongressiin valmistautuminen 

Sain ensi kerran tietoa tulevasta kongressista vuoden 2023 alkupuolella, kun minua ensi kerran kehotettiin hakemaan ja haku käynnistyi. Viimeiset osallistujat lähettivät hakemuksensa vain viikkoja ennen kongressia. Kuka tahansa ei voinut hakea osallistujaksi, vaan osallistumiseen tarvittiin Lausanne-liikkeen (tai paikallisen evankelisen allianssin) kutsu. 

Kongressia edelsi välttämättömien käytännön valmistelujen ohella koko Lausanne-liikkeen kuuleminen, jossa johto haki ymmärrystä, millaisena paikalliskirkkojen tilanne nähdään. Valmisteluprosessin tuloksena vuoden 2024 aikana julkaistiin valittuja osia raportista ”Lähetyskäskyn tila” (State of the Great Commission, saatavissa osoitteessa https://lausanne.org/report). Raportti julkaistiin kokonaan elokuussa. Se käsittelee globaaleja megatrendejä, maailmanlähetyksen ja kristinuskon kehitystä nykyhetkeen sekä ennustaa kehitystä vuoteen 2050. Tilastojen ja katsausten lisäksi raportissa on toimenpidesuositukset, joissa on huomioina kunkin maanosan tai kieliryhmän ainutlaatuinen tilanne. Raportin erityishuomion kohteena ovat kirkon määrällisen ja laadullisen kasvun kannalta kriittiset vajaukset (gaps). Kongressiohjelman strategiset painotukset ja yhteistoimintaan kannustava ohjelmarakenne perustuivat raporttiin. 

Loppuvuodesta 2023 Suomen edustajat (vajaat 20) [oik. 13 toim. korjaus verkkoversioon 19.11.2024 klo 13.58] aloittivat kuukausittaiset verkkotapaamiset. Lausanne tuki aktiivista valmistautumista säännöllisin sähköpostiviestein, etäkokouskutsuilla ja kymmenen askelen valmistautumisohjelmalla, joka sisälsi suuren määrän ennakkomateriaalia ja joitakin ennakkotehtäviä. Keskeistä valmistautumisprosessissa on ollut yhteyden luominen maan muihin osallistujiin. Kevään ja kesän aikana osallistujat tekivät ennakkoon omaan ohjelmaansa liittyviä valintoja. 

Kongressin aloituspäivänä julkaistiin Lausanne-liikkeen tuorein lähetysasiakirja Soulin Lausunto (Seoul Statement, osoitteessa https://lausanne.org/statement/the-seoul-statement). Kongressin ennakkomateriaalit, esittely, ohjelma ja muu informaatio ovat vielä nähtävissä osoitteessa https://congress.lausanne.org/. 

Kongressijärjestelyt 

Souliin kiinni kasvaneen Incheonin kaupungin Songdo Convensia -kongressikeskukseen saapui yli 5000 osallistujaa 200 maasta. Lisäksi n. 6000 osallistui etäyhteyksin. Maanosien edustajamääristä ei ole tarkkaa lukua. Se tiedetään, että Euroopasta Souliin saapui noin 750 osallistujaa, Pohjois-Amerikasta 1000. Varovainen arvaukseni on, että paikalla olleista puolet edusti ”Pohjoisen” kirkkoja, puolet ”Etelän”. 

Kongressin ohjelma alkoi aamuisin raamattuopetuksella (Morning Session). Opetustekstit olivat Apostolien teoista. Sitä seurasi ajankohtainen katsaus evankelikaalisen kirkon haasteisiin (Plenary Session).  Lounastauon jälkeen olivat päivittäin vaihtuvat kanavat (Sessions) sekä yhteistoimintakanava (Collaborative Sessions). Jälkimmäinen pysyi kullakin osallistujalla samana läpi kongressin. Päivä päättyi iltatilaisuuteen (Evening Session), jonka teema ja tulokulma vaihtuivat. Ne olivat seuraavat. Maanantai: Ympäristö, oikeudenmukaisuus, seksuaalisuus (katumus). Tiistai: Lausanne 50 vuotta (juhla). Keskiviikko: Vainot (pohdiskelu). Torstai: Reflektointia Etelä-Korean kirkon historiasta (uudistuminen). Perjantai: Politiikka, konfliktit ja syrjäyttäminen (sovinto). Kongressi alkoi sunnuntai-iltana yhteisellä tilaisuudella ja päättyi lauantaina kahteen yhteiseen tilaisuuteen. Jälkimmäinen huipentui ehtoollisenviettoon. 

Ohjelma oli englanniksi. Se tulkattiin espanjaksi, koreaksi, mandariiniksi, portugaliksi, ranskaksi ja venäjäksi. Osallistujat jaettiin ryhmiin, jotka istuivat päätilaisuuksissa samassa pöydässä läpi kongressin. Ohjelmassa oli varattu hyvin aikaa keskusteluille ja yhteiselle rukoukselle. Formaatti oli yleisesti ottaen onnistunut, vaikka ryhmien toimivuus varmasti vaihteli. Oli antoisaa tutustua kristittyihin eri taustoista ja maista. Ryhmäni oli tässä suhteessa hyvin heterogeeninen: kaksi Afrikasta, kaksi Aasiasta, yksi Pohjois-Amerikasta ja yksi Euroopasta. 

Kongressi hyödynsi vahvasti teknologiaa. Siihen pystyi osallistumaan etänä (tämä oli mahdollista jo Kapkaupungissa 2010). Sen käytössä oli oma sovellus. Sovelluksessa näki koko ohjelman ja myös henkilökohtaisen aikataulun sen mukaan, mitä siihen oli itse lisännyt kongressin ohjelmatarjonnasta. Sovelluksella sai yhteyden muihin osallistujiin. Osallistujapassin takapuolella oli QR-koodi, jonka skannaamalla sai kyseisen henkilön profiilitiedot. Sovelluksessa julkaistiin runsaasti oheismateriaalia, mm. pienryhmäkysymykset. Järjestäjät olettivat, että osallistujat omistivat älypuhelimen. Sovellusta piti seurata aktiivisesti, sillä kanavatarjonta päivittyi joskus hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Tekniikan tärkeys tuli ilmi myös siinä, että kongressin yhteydessä avattiin sivusto ”yhteistoimintatiimejä” varten (Collaborate Action Teams), joissa osallistujien on tarkoitus L4:n jälkeen työstää raportissa mainittuja vajauksia. Kun tähän lisätään lukuisat teknologisia apuvälineitä esittelevät kanavat, loistelias lavatekniikka ja viimeisen päälle tehty kuvatuotanto, voi kongressia perustellusti luonnehtia — erästä osallistujaa lainatakseni — teknologiaoptimistiseksi. Ei ole sattumaa, että Soulin lausuma käsitteli laajalti teknologian teologiaa. Pääosin tekninen toteutus onnistui, vaikka alussa äänentoiston kanssa oli ongelmia. Langaton verkko joko ruuhkautui hitaaksi tai kaatui kokonaan. Olisin odottanut, että järjestäjät olisivat osanneet ennakoida tarpeet, jos kerran kongressi perustui niin paljon verkon käyttöön. 

Eräässä mielessä L4 oli Etelä-Korean evankelikaalien kirkkojen osaamisen ja voiman näyte. He vastasivat valmisteluista ja toteutuksesta. Kongressin aikana osallistujia palveli 1000 vapaaehtoista. Heidän organisointikykynsä, tehokkuutensa ja palvelualttiutensa oli ihailtavaa. Puitteet olivat erinomaiset, messukeskus tilana toimiva, ruoka hyvää. Käytävien ja ruokajonojen ruuhkautuminen kongressin alussa oli väistämätöntä, mutta ymmärrettävää. Puutteita korjattiin viikon edetessä. Vapaaehtoisille kuuluu erityiskiitos jouhevasta kongressista. 

Oli syvästi mieleenpainuva kokemus osallistua päätilaisuuksiin messukeskuksen suuressa hallissa 5000 muun osallistujan kanssa. Hallissa ja sen käytävillä näki ja kuuli henkilökohtaisesti sen, minkä toki tiesin aiemmin, että evankelikaalinen kristillisyys on globaali ja kirjava ilmiö. (Luterilaiset ovat pieni vähemmistö.) Ehdottomasti arvokkainta minulle koko kongressissa olivatkin lukuisat kohtaamiset kahden kesken tai pienissä ryhmissä. Ilmeisesti työvuosia ja kontakteja on ehtinyt kertyä jonkin verran, kun yllätyksekseni tapasin monia tuttuja Norjasta, Ruotsista, Tanskasta ja Japanista. 

Yhteinen ohjelma 

Kongressin otsikko voitaisiin suomentaa ”Kirkko julistamaan ja heijastamaan Kristusta yhdessä” (”Let the Church Declare and Display Christ Together”). Siihen tiivistyvät Lausanne-liikkeen tämän hetken painopisteet: evankeliumin julistus, Kristuksen esimerkin mukainen elämä todistuksena maailmalle ja kristittyjen ja kirkkojen aktiivinen toiminta yhdessä lähetyskäskyn täyttämiseksi. 

Yleisesti ottaen ohjelman raamattuopetukset olivat informatiivisia. Uutiset evankelikaalisuuden maailmasta olivat kiinnostavia, kertomukset vainoista koskettavia. Kongressin luonteeseen kuuluu kertoa globaalin kirkon tilasta. Monin paikoin kirkko kasvaa vauhdilla. Onnistumistarinoiden virta oli altis ruokkimaan mielikuvaa menestys- ja kunnian teologiasta. Sitä kuitenkin puhkoivat kertomukset kirkkojen vaikeuksista ja niihin yhdistyvä ristinteologinen henki. 

Maailmalla kohtaamassani evankelikaalisuudessa on tyypillistä haastaa kristittyjä omistautumaan, antautumaan ja uudistumaan. Sama reformihaasteiden tulva tuli vastaan kaikkialla kongressissa. Luulen, että amerikkalaisessa yrittäjyys-, toiminta- ja menestyshengellisyydessä haasteet koetaan innostavina mahdollisuuksina (tai niin ne on tarkoitettu koettavaksi). Itse koin haasteiden paljouden väsyttävänä. 

Kongressin ohjelmassa pyrittiin tuomaan esille evankelikaalisuuden kirjo. Pääpuhujat olivat kristittyjä eri maanosista ja maista, nuoria ja eläkeläisiä, naisia ja miehiä. Kongressiin osallistui ja esillä pidettiin ihmisiä, joilla oli erilaisia rajoitteita. Puheenvuoroissa korostettiin moninaisuutta, kontekstualisointia ja näkökulmien rikkautta. Toisaalta tapahtumaformaatti, toiminta- ja strategiakeskeisyys sekä etenkin ohjelmien ylistysosiot toivat mieleen ennen kaikkea pohjoisamerikkalaisen uusevankelikaalisuuden. Vaikka se tätä nykyä on globaali ilmiö, L4:ää tuskin voi pitää vaikkapa globaalin evankelikaalisuuden kirjavaa jumalanpalveluskulttuuria kunnioittavana. 

Ohjelmassa oli monia helmiä. Liikkeen toiminnanjohtaja Michael Oh puhui ensimmäisenä iltana siitä, miten sekä yksilölle että kirkolle yhteisönä on tuhoisaa uskomus ”En tarvitse sinua”. Päinvastoin: kristityt tarvitsevat toisiaan. Tiistaina muisteltiin ja juhlittiin Lausannen syntymää 50 vuotta sitten. Keskiviikkoaamun raamattuopetuksessa kiinalaisteologi Patrick Fung hienosti nosti esiin tavalliset, tuntemattomat, nimettömät, ei-juhlitut kristityt, jotka elivät tullakseen unohdetuiksi mutta joiden ansiosta Kristus muistetaan. Osuva oli hänen lauseensa: ”Eivät vainot tuhoa kirkkoa. Sen tuhoaa sopeutettu evankeliumi.” Hänen raamattuopetuksensa oli mielestäni kongressin paras. Torstaiaamupäivä käsitteli luterilaisittain ilmaisten kutsumuksen teologiaa. Useimmat kristityt ovat ei-hengellisessä työssä ja kohtaavat siellä ei-kristittyjä. Lausanne-liikkeessä tämä kontaktipinta nähdään mahdollisuutena ja sitä halutaan arvostaa. Pidän näkökulmaa erittäin tärkeänä. Perjantaiaamulla Philip Ryken Yhdysvalloista piti erinomaisen opetuksen. Hän käsitteli Paavalin elämää palvelemisen näkökulmasta ja sanoi, että Paavali oli evankeliumin palvelija, joka luotti Jumalan sanan voimaan tehdä työnsä. 

Opetusten lisäksi kuulimme lyhyitä todistuksia. Iranilainen pastori kertoi, miten hän Kapkaupungin kokouksen jälkeen 2010 joutui vankilaan viideksi vuodeksi, josta vuoden hän vietti eristyssellissä. Häntä kantoi ja kantaa yhä se, että Jumala on hyvä. Tästä hän selvästi halusi vakuuttaa kuulijat. Rohkaiseva olivat nuoren kiinalaismiehen sanat kotimaansa tilanteesta ja lähetyskutsumuksestaan. Tunnepitoisimman puheenvuoron käytti nuori nainen Latinalaisesta Amerikasta. Hän kertoi tarinansa hyväksikäytön uhriksi joutumisesta ja siitä toipumisesta. Tarina oli koskettava, tytön rohkeus avoimesti kertoa kokemuksistaan ihailtava. 

Lavalta tarjottiin pysäyttäviä tiedonjyviä globaalin kirkon tilasta. Mainitsen vain kaksi. (1) Kristittyjen määrä kasvaa. Samalla maapallon väestö kasvaa vielä nopeammin. Seuraus on, että niiden osuus, jotka eivät ole kuulleet evankeliumia, kasvaa koko ajan. (2) Kirkot käyttävät arviolta 45 miljardia USD lähetystyöhön. Samalla kristillisistä kirkoista katoaa 50 miljardia petosten takia. 

Kaiken strategioinnin, innovoinnin, yhteistoiminnan ja metodiuskon keskellä oli virkistävää kuulla puheenvuoroja, joissa korostettiin ”perinteisiä” tulokulmia. Niissä kerrottiin, että lähetyksen mullistukset harvoin tapahtuvat ihmisten suunnitelmien ansiosta vaan Jumalan toimesta, ettei strategia korvaa rukousta, että ihmisten lähetysstrategioita tehokkaampi on Jumalan lähetysstrategia — kärsimys ja kirkon vainot. Osallistujille näytettiin videoita vainotuista kristityistä. Oli riipaisevaa, kun he murtuneella äänellä kertoivat raadollisen rehellisesti saamistaan traumoista, mutta todistivat samalla Jumalasta, joka parantaa ja käyttää kristittyjen haavoja hyviin tarkoituksiinsa. 

Torstai-illan teemana oli Korea. Korealaiset esittivät vaikuttavan näytelmän Korean protestanttisten kirkkojen historiasta 1800-luvun lopusta tähän päivään asti, päättyen kirkkojen nykyhaasteisiin (menestysteologia, keskinäiset riidat, laskevat jäsenmäärät). Näytelmä ei sanana tee oikeutta kokonaisuudelle. Siinä yhdistyi musikaali, videot, lavalta kerrotut välähdykset menneisyydestä ja lasilaatikoissa esillä olleet esineet (kuten naru, kivi tai Raamattu), jotka symboloivat eri vaiheita Korean kirkkohistoriasta. Näytelmän valmistelu on varmasti ollut mittava voimanponnistus. 

Kongressissa toistui sama ilmiö kuin vastaavissa evankelikaalien kokoontumisissa, joissa olen ollut. Evankeliumista puhutaan, mutta sitä ei juuri julisteta. Osallistujia haastetaan ja johdetaan kääntymykseen monessa perättäisessä tilaisuudessa, mutta heitä ei lohduteta evankeliumilla. Soulin julkilausuma on ilahduttavan armo-, Kristus- ja evankeliumikeskeinen, mutta se ei tullut läpi kongressin ohjelmassa. Itse kongressissa evankeliumi jäi enemmän taustaoletukseksi. Nähdäkseni tämä epäsuhta synnyttää evankelikaalisuutta vaivaavan ilmiön, jossa toiminta edellä mentäessä syntyy lakikeskeistä ja -henkistä teologiaa, missä riittävän antautumisen (tai vastaavan) pusertaminen itsestään nousee ratkaisevaksi keinoksi saada aikaan vaikuttavaa kristillisyyttä. 

Lausanne-liike teologian ja toiminnan jännitteessä 

Lausanne-liike on historiansa ajan tasapainoillut kahden välillä. Yhtäältä se pyrkii tekemään uutta teologiaa, etenkin lähetysteologiaa mutta myös muuta teologiaa muuttuvan maailman globaalin kirkon tarpeisiin. Toisaalta Lausanne-liike on vahvasti toimintaan ohjaava liike. Ehkä siitä syystä kahta edellistä kongressia oli eri puheenvuoroissa moitittu strategiakeskeisyydestä teologian kustannuksella. Niiden yhteydessä julkaistut, laadukkaat missiologiset asiakirjat eivät saaneet Manilassa tai Kapkaupungissa ansaitsemaansa huomiota. Tähän jatkumoon sopii L4. Sen alla julkaistua (lähetys)teologista Soulin julkilausumaa ei käsitelty yhdessäkään pääopetuksessa eikä siihen paneuduttu edes valinnaisessa kanavassa. 

Kuten todettu, nyky-Lausanne näkee tarkoituksekseen tuoda kristillisiä toimijoita yhteen kohtaamaan toisensa ja tutustumaan toisiinsa, jotta he jakavat keskenään olemassa olevia ideoita ja synnyttävät uusia sekä saavat yhdessä aikaan uusia paikallisia ja globaaleja aloitteita. Toiminnanjohtaja Michael Oh sanoi tiistai-illan tilaisuudessa, että strategiaa ja toimintaa painottava kongressiohjelma oli tietoinen valinta. Ohjelman suunnittelua ohjasi tavoite saada osallistujat verkostoitumaan. Kongressipaikalla oli myös laaja joukko näytteilleasettajia, suurin osa amerikkalaisia, jotka kertoivat tekniikan suomista keinoista tehostaa kristittyjen toimintaa. Osallistujille esiteltiin vaikkapa tekoälyyn tukeutuvaa raamatunkäännösohjelmaa tai nettisivujen tekoälyä käyttävää chat/vastaustoimintoa, joka hyödynsi sivuston kristillistä materiaalia. 

Kääntöpuoli on, että L4:ssä Lausanne-liikkeen aiempi profiloituminen teologiasta ammentavana ja teologiaa tekevänä liikkeenä jäi katveeseen. Järjestäjien on toki tehtävä priorisointeja. Pidän kuitenkin onnettomana, että ohuesta teologiastaan ja pragmatismistaan tunnettu evankelikaalisuus jäi vaille sitä teologista ravintoa ja ohjausta, jota se kipeästi tarvitsee. L4 tarjosi myös evankelikaaleille ainutlaatuisen mahdollisuuden käydä keskustelua heille tärkeistä ja heitä erottavista teologisista kysymyksistä. Tällä kertaa mahdollisuutta ei hyödynnetty. 

Lähetyksen kysymyksistä kirkon kysymyksiin 

Lausanne-liikkeen tiedotteissa kongressi oli yksinkertaisesti Lausanne 4. Sitä ei siis esitelty maailmanlähetyksen ja evankelioimisen kongressina toisin kuin ensimmäinen 50 vuotta sitten. Kyseessä on muutos liikkeen itseymmärryksessä. Kehitykseen on monia syitä. 

Lausanne-liike ei elä eristyksissä maailmasta. Sen sisään tulevat ekumeenisen missiologian ja uusevankelikaalisuuden muotifraasit sisältöineen. Liikkeessä vaikuttaa evankelikaalisen kristillisyyden innostus alati uusista menetelmistä. Ajan hermolla oleminen ja kristityn vaikuttamisen korostaminen on tarkoittanut, että lähetykseen sisällytetään kristityn toiminta politiikassa, kulttuurissa, liike-elämässä ja ympäristöasioissa. 

Edelliseen liittyy muuttunut käsitys lähetyksestä. Yleisen narratiivin mukaan aiemmin lähetys ymmärrettiin kapea-alaisesti vain julistukseksi ja pelkäksi evankeliumin julistamiseksi. Tämän lähetysnäkemyksen kritiikki perustuu mm. Lausanne-liikkeen havaintoon, että kirkot eivät ole tehneet tarpeeksi sen eteen, että ne kasvaisivat määrällisesti ja laadullisesti. Kristittyjen lankeemukset ovat heikentäneet kirkon uskottavuutta Kristuksen todistajana. On siirrytty integroituun, holistiseen tai kokonaisvaltaisen lähetykseen, jossa uskoa synnyttävän evankeliumin lisäksi opetetaan kuuliaisuutta Raamatulle ja jossa sanojen rinnalla ovat teot. Ne ovat yhtä tärkeitä ja välttämättömiä. Jeesuksen esimerkin seuraamiseen kuuluu, että opetusta saaneet kristityt vuorostaan opettavat uusia seuraajia samaan elämäntapaan. Tästä ketjusta tavataan puhua opetuslapseuttamisena. Sen keskeisiä käsitteitä ovat missionaalisuus ja Jumalan valtakunta. Holistisessa lähetysnäkemyksessä kaikki kristittyjen toiminta kirkossa ja kirkon ulkopuolella tulee nähdä lähetystyönä. Siitä seuraa, että ihmisoikeuksien ja luonnonsuojelun edistäminen katsotaan missioksi. 

Lausanne-liikkeen alun fokus maailmanlähetyksessä ja evankelioimisessa on holistisen lähetysnäkemyksen myötä laajentunut kattamaan kristillisen kirkkojen monet oleelliset kysymykset. Liikkeessä on oikein nähty lähetyksen läpileikkaava merkitys. Lähetys koskettaa kaikkea kirkon ja kristittyjen elämää. Kristityn koko elämän tulee olla osallistumista lähetykseen, ei vain kirkossa käydessä tai traktaatteja jakaessa. Terve on sekin oivallus, ettei uskoontulo riitä. Kristityn on myös säilytettävä usko ja kasvettava siinä. Hänen on laitettava itsensä likoon Kristuksen puolesta. Aitoa uskoa seuraavat todelliset teot. 

Näen muutoksen takana psykologisen tekijän. Evankelikaalisuudessa on tavattu pitää lähetystä kirkon ensisijaisena ja arvokkaimpana toimintamuotona. Kristityn ”maallisissa” kutsumuksissa uskon todeksi elämistä on pidetty vähemmän tärkeänä. Lähetyksen myönteisen ja ensiarvoisen kaiun takia on syntynyt tarve luonnehtia lähetyksenä koko kristityn elämää ja kaikkea toimintaa, ja siten antaa niille sama arvo kuin ”hengelliselle” työlle. 

Painopistemuutokselle on teologiset perusteensa, mutta se ei ole suinkaan ongelmaton. Kun lähetys kattaa kaiken yksittäisen kristityn ja kirkon toiminnan, on aiheellista kysyä, menettääkö se merkityksensä. Jos kaikki on lähetystä, mihin tarvitaan enää lähetysjärjestöjä tai -työntekijöitä? Kun kaikki muuttuu missioksi, lopulta mikään ei ole missiota. Kristuksen kirkon tarpeet ovat suuret ja monet. Juuri siksi tarvitaan toimijoita, jotka pitävät väsymättä esillä juuri maailmanlähetyksen tarpeita. Ehkä juuri tästä syystä kongressin viimeisenä päivänä tuotiin esille, että kirkkojen on yhä tehtävä pitkäkestoista, kulttuuriset ja maantieteelliset rajat ylittävää lähetystyötä. 

Toinen mahdollinen ongelma koskee valtakuntaterminologiaa. On yhtäältä totta, että kristityn tulee olla Jeesuksen uskollinen seuraaja, missä ikinä liikkuukin. Usko ei saa jäädä kristittyjen piiriin tai yksityisasiaksi. Siinä mielessä kristittyjen lisääntyvää uskollisuutta Herransa tahdolle voitaisiin luonnehtia Jumalan valtakunnan etenemiseksi. Vaikeus syntyy siitä, että sellainen kielenkäyttö uhkaa hävittää ne todelliset rajat, jotka ovat hengellisen ja maallisen regimentin välillä. Jumalan valtakunta on kuitenkin ennen kaikkea sitä, että Kristus asuu armahdetun syntisen sydämessä ja hallitsee uskovaa. Jumalan valtakuntaa ei voi pelkistää etiikkaan tai maailman parantamiseen. 

Lopuksi 

Lähdin Souliin nähdäkseni ja kuullakseni, mitä globaalille evankelikaalisuudelle kuuluu, mitkä ovat sen ilot ja surut, miten se katsoo menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Tähän odotukseen L4 vastasi hyvin. 

Lausanne-liike on erinomainen ikkuna globaalin evankelikaalisuuden maailmaan. Se tuo eteemme kirkon kasvun ja vaikeudet. Evankelikaalisuuden vahvuudet ja heikkoudet olivat hyvin nähtävillä L4:ssä sille, joka tuntee sen historiaa ja teologiaa. Evankelikaalisuus on pirstoutunutta ja kirjavaa, mikä väistämättä koettelee Lausanne-liikettä. 

Minunlaistani kriitikkoa on muistutettava, että arviointi on asetettava oikeisiin mittasuhteisiin. Kotoisessa herätyskristillisyydessämme on omat ongelmansa. Jotkut ovat ainutlaatuisia, toiset jaamme evankelikaalisten kirkkojen kanssa. Evankelikaalisuus on moninainen sosiologinen ja teologinen ilmiö, jota ei helposti saa yhteen muottiin ja jonka itsekritiikkiä olen edellä toistanut. Arvostelun ei pidä estää näkemästä sitä, mitä arvostan globaalissa evankelikaalisuudessa. Se sykkii uskoa, intoa ja elinvoimaa. Lausanne-liikkeen merkitys modernille maailmanlähetykselle lienee korvaamaton. Jos ja kun evankelikaalisuuden rajat helluntailaisuuteen ja karismaattisuuteen sekä niin sanottuihin itsenäisiin kirkkoihin jatkavat ohentumistaan ja jopa katoavat, on yhä selvempää, että evankelikaalisuudessa on kristinuskon tulevaisuus ja kirkon kasvu. Evankelikaalisudessa on vahvaa teologista osaamista, jota itsekin hyödynnän jatkuvasti. Se tarjoaa viitekehyksen, josta jopa suomalainen luterilainen herätyskristitty löytää hengenheimolaisia ja vertaistukea. 

Evankelikaalisuuden keskellä tulee ilmi, miten hyvä ja armollinen Jumala rakentaa valtakuntaansa. Hän käyttää siinä langenneita, epäonnistuvia ja rajallisia kristittyjä, joiden elämä ja teologia jättävät paljon toivottavaa. Siinä ihmeessä on Kristuksen kirkon toivo myös Suomessa. 

Se varsinainen kirkkotaistelu

”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” (Luuk. 2:14) Näin ylisti taivaallinen sotajoukko, kun evankeliumi syntyneestä Vapahtajasta oli julistettu paimenille. 

Rauha maan päällä ei ehkä tule ensiksi mieleen kulunutta vuotta taaksepäin katsellessa, ajatteli sitten maailman tapahtumia laajemmin tai tilannetta oman maamme kirkollisessa keskustelussa. Kristuksen kautta solmittiin kyllä rauha ja sovinto Jumalan kanssa, mutta ihmisten välisen rauhan suhteen on vielä tekemistä. 

Yksi keino saavuttaa rauha on, että toinen osapuoli lakkaa taistelemasta ja suostuu toisen vaatimuksiin. Valitettavasti kirkkotaistelussa antautuminen johtaisi todelliseen rauhaan yhtä todennäköisesti kuin Ukrainassa. On kyse arvo- ja kulttuurisodasta, joka on levinnyt sekulaarista yhteiskunnasta kirkkoon. On kyse kirkon olemassaolon taistelusta, enkä tarkoita nyt verotusoikeuden tai tietyn jäsenyysprosentin säilyttämistä, vaan taistelua, joka ratkaisee, säilyvätkö Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kirkon tuntomerkit siinä määrin, että sitä voi yhä pitää kristillisenä kirkkona. Ratkaiseva käänne tapahtui 1986 virkapäätöksessä, jonka hedelmiä nyt korjataan. 

Jos alkuvuosikymmeninä pappisvirkaan vihittyjä naisia yritettiin suojella kritiikiltä ja siitä seuraavalta henkiseltä kuormitukselta näiden hauraan aseman tähden, nyt asetelma on muuttunut. Nyt kirkollista valtaa käyttävät piispaksi vihityt naiset, jotka asemastaan käsin kohdistavat aggressionsa perinteisellä virka- ja avioliittokannalla oleviin herätysliikejärjestöihin. Oikeutuksena vallankäytölle toimivat ehkä menneisyyden henkilökohtaiset muistot huonosti käyttäytyvistä ihmisistä, joilla tuskin on mitään yhteyttä niiden henkilöiden tai tahojen kanssa, joihin vallankäyttö nyt kohdistetaan. 

Perinteisellä virkakannalla toimivat herätysliike- ja lähetysjärjestöt ovat jo pitkään joutuneet elämään tilanteessa, jossa lähes mistä ja milloin tahansa voi syntyä kohu uhkailuineen ja sanktioineen. Nämä järjestöt koostuvat ihmisistä, joiden elämään pitkittynyt kriisitilanne vaikuttaa eri tavoin. 

Maanpuolustuksessa sotilaita valmennetaan selviytymään taistelustressistä. Tiukoissa tilanteissa hermot voivat pettää eri tavoin. On niitä, jotka lamaantuvat pelosta, niitä, jotka pakenevat, ja niitä, jotka kadottavat itsekontrollinsa ja joilla aggressio menee yli. Kirkkotaistelussa mikään näistä reaktioista ei edistä Jumalan valtakunnan etenemistä. 

Jatkuva mediapaine, painostaminen ja mielivaltaiset syytökset voivat johtaa siihen, että etenkin herätysliikejärjestön työntekijällä tai vastuunkantajalla jää ”taistele tai pakene” -moodi päälle. Tällöin voi olla hyvin vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta, rakastaa vihamiestään ja olla tarttumatta sellaisiin sanoihin ja keinoihin, joita Herramme Jeesus ei hyväksyisi. 

Kirkkotaistelu ja arvosota on käytävä perääntymättä, mutta samalla on muistettava, etteivät ne ole edes ammattiteologille ne merkittävimmät taistelut. Myös hän on aina ensisijaisesti Jumalan armahdettu lapsi Kristuksen tähden. 

On myös syytä muistaa, että ihmiset, joista paimenen tulee huolehtia, voivat olla juuri nyt keskellä aivan toisenlaista taistelua. Joku käy taistelua lastensa sieluista, joku terveydestään, joku kerää itseään kokoon pettymyksen ja eron jäljiltä, joku taistelee säilyttääkseen luottamuksen ja uskon Kristukseen kaiken keskellä, joku kysyy, voiko enää uskoa, että Jumala armahtaa tämänkin lankeemuksen jälkeen. 

Merkittävin taistelukenttämme tulee aina olemaan omassa sydämessämme sinnittelevää epäuskoa ja syntiä vastaan. Jos antaudumme siellä, häviämämme myös kirkkotaistelun. 

Tähän taisteluun saavat sekä paimenet että lampaat enkelin rohkaisevat sanat: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2:10–11) 

Jeesus eli liki koko julkisen toimintansa ajan omanlaisensa kirkkotaistelun keskellä. Niin uskonnolliset ja poliittisetkin johtajat kuin satunnaiset vihaiset kansanryhmät yrittivät vaientaa ja estää häntä, mutta silti hänen keskittymisensä ei horjunut siitä, mikä hänen varsinainen tehtävänsä oli: evankeliumin julistaminen tavallisille ihmisille, heidän auttamisensa ja opetuslasten valmentaminen tulevaan. Hän ei lamaantunut, paennut tai menettänyt itsekontrolliaan, vaan kesti ristinkuolemaan asti. Kaikkiin tilanteisiin hän valmistautui rukoillen. 

Jos Herrallemme ei annettu optimaalisia toimintaedellytyksiä ja työrauhaa, miksi meille pitäisi? Jos näiden puute ei estänyt häntä toteuttamasta tehtävää, johon Isä oli hänet lähettänyt, miksi sen pitäisi estää meitä, etenkin, kun hän on lupauksensa mukaan kanssamme joka päivä? 

Hän on se, jonka avaamaa ovea ei kukaan voi sulkea ja jonka sulkemaa ovea ei kukaan voi avata. 

Soili Haverinen, STI:n pääsihteeri, Perustan toimituskunnan jäsen

Perusta 5 | 2024

Tässä numerossa

262 | Pääkirjoitus

263 | Perustalla

264 | Artikkelit

279 | Tässä ja nyt

  • 288 | Mikko Tiira: Katsaus kesän 2024 herätysliike- ja lähetysjärjestöjen johtajien linjapuheisiin
  • 291 | Reijo Arkkila ja Ari Juupaluoma: Olaus Svebiliuksen juhlavuosi ja Katekismus
  • 292 | Topias Tanskanen: Alan Millard in Memoriam

287 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 295 | Mikko Sivonen ja Mikko Tassia (toim.): Kreikanopiskelijan Uusi testamentti
  • 295 | Mikko Tassia ja Anna Vuorela (toim.): Hepreanopiskelijan Vanha Testamentti
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 302 | Jaakko Rusama (toim.): Kirkon olemus on missio. Juhlakirja dosentti Risto Ahosen täyttäessä 80 vuotta
    • Arvostelijana Juhani Koivisto
  • 303 | Danielle Miettinen: Kutsumus — Kahdeksan tarinaa neljältä mantereelta
    • Arvostelijana Pentti Marttila
  • 305 | Saana Svärd ja Johanna Töyräänvuori (toim.): Muinaisen Lähi-idän imperiumit: Kadonneiden suurvaltojen kukoistus ja tuho
    • Arvostelijana Jussi Seppälä

308 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 23. sunnuntaista helluntaista 27.10. ja päättyy 4. adventtisunnuntaihin 22.12.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ