Author: Jussi Seppälä

Lausannen liike 50 vuotta — syntyvaiheista vuoden 1974 kongressiin: ”Saakoon maa kuulla Hänen äänensä”

Timo Vasko

Kirjoittaja on missiologian dosentti Helsingin yliopistossa.

Tässä lyhyessä artikkelissa valaisen Lausannen liikkeen muutamia vaiheita ainoastaan vuoteen 1974 asti. Uudempaan historiaan, jota ei tässä artikkelissa käsitellä, kuuluvat vaikkapa Pattaya Consultation 1980, Lausanne II 1989 Manila, Lausanne Forum 2004 Pattaya, WEA-MC 2008 Pattaja, Lausanne III 2010 Cape Town ja Lausanne IV 2024 Seoul.[1]

Lausannen liikkeen syntyyn johtaneita tekijöitä

Nykyisellä nimellä tunnettu merkittävä toimija World Evangelical Alliance (WEA)[2] antaa keskeisen historiallisen kehyksen Lausannen liikkeen syntyyn, siksi siitä aluksi lyhyt tarkastelu. WEA, aiemmalta nimeltään World Evangelical Fellowship (WEF) on peräisin Englannista. Se muodostui alun perin Lontoossa 1846. Siitä tuli osa maailmanlaajaa Evankelista allianssia 1912. Vuosina 1966–1970 WEF otti tavoitteen “Spiritual Unity in Action”. Se johti organisaatiossa myös monien edelleen merkittävien kansainvälisten komissioiden muodostamiseen, joita ovat Theological Commission, Missions Commission, Communications Commission, Commission on Women’s Concerns, Religious Liberties Commission, Youth Commission, Commission on Church Renewal, International Council for Evangelical Theological Education ja International Relief and Development Alliance. WEF otti myös aktiivisen roolin johtajakoulutukseen etenkin kehitysmaissa.[3]

Kun Lausannessa vuonna 1974 järjestettiin kansainvälinen kongressi maailman evankelioimiseksi WEF pyysi, ettei uutta organisaatiota perustettaisi, koska WEF halusi seurata Lausannen kongressin visiota. Pyyntö ei tuottanut tulosta. Lausannen liike perustettiin, mutta siitä lähtien WEF työskenteli läheisessä yhteistyössä tämän uuden organisaation, The Lausanne Committee for World Evangelization, kanssa. WEF:n tavoitteena oli, että evankelinen allianssi perustetaan joka maahan ja että ne linkittyvät vastaavien muiden WEF:n yhteisöjen kanssa. Tällainen laajentumisvisio oli esillä sekä jo perustamiskokouksessa vuonna 1846 että uudistettuna vuonna 1951. Päämääränä on ollut auttaa Kristuksen kirkkoa saavuttamaan koko maailma Jeesukselle Kristukselle.[4]

Lausannen liikkeen syntyyn vaikuttaneista tekijöistä on mainittava osaltaan myös 1960-luvulla ekumeenisesti suuntautuneiden (ecumenicals) ja evankelisesti suuntautuneiden (evangelicals) kristittyjen välille muodostunut konfliktitilanne. Evankelisten kritiikin kohteena olivat tuolloin mm. Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) kokouksissa esitetyt näkemykset kristittyjen ja kirkkojen yhteiskunnallisesta ja poliittisesta vastuusta. Kritiikin mukaan evankeliumi ja kristillinen sanoma jäi taka-alalle ja uskontojenvälisen dialogin merkitys painottui liikaa.[5] Esimerkiksi KMN:n Upsalan yleiskokouksen 1968 herättämä keskustelu “uudesta ihmisestä” ja “humanisaatiosta” johti siihen, että konservatiiviset kristityt puhuivat lähetystyön kriisistä ja tuottivat tahollaan Frankfurtin julkilausuman (1970).[6]

Lausannen liike käynnistyy

Läpi historiansa Lausannen liike on ollut liikkeellepanija uusille kumppanuuksille ja strategisille alliansseille samanmielisten lähetystyötä tekevien kristittyjen kesken. Keskeistä on rukoilla, suunnitella ja työskennellä yhdessä globaalissa evankelioimisessa. Liikkeen vähälukuiseen henkilöstöön kuuluu lähinnä avustajia. Komitean puheenjohtajat ovat vapaaehtoisia. Rakenteet ovat yksinkertaiset ja yhteydet ulottuvat n. 200 maahan. Lausannen liike ei pyri tekemään nimeä itselleen, vaan palvelemaan Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa.[7]

Lausannen liikkeen keskeinen ja yhdistävä henkilö on monien toimijoiden joukossa ollut amerikkalainen baptistievankelista Billy Graham (1918–2018).[8] Hänen kansainvälisen toimintansa tavoite alusta asti oli yhdistää kaikki evankeliset (evangelical) kristityt yhteisen tehtävän toteuttamiseen. Tehtävänä oli ja on WEA:n tavoin maailman evankelioiminen.[9] Grahamin toimintaa varten perustettiin vuonna 1950 The Billy Graham Evangelistic Association. Berliinissä vuonna 1966 järjestettiin Evankelioinnin maailmankongressi, The World Congress on Evangelism. Evankeliselle protestanttiselle maailmanlaajalle liikkeelle suunnattu hanke toteutettiin yhteistyössä The Billy Graham Evangelistic Association ja amerikkalaisen Christianity Today -aikakauslehden kanssa. Graham oli kongressin kunniapuheenjohtaja. Teemana oli “One Race, One Gospel, One Task”. Osallistujia oli noin 1200 noin 100 maasta.[10]

Berliinissä vuonna 1966 järjestettyä kongressia seurasi pian muita: Singaporessa 1968,[11] Minneapolisissa ja Bogotássa 1969 ja Australiassa 1971. Graham tuli näiden kokousten jälkeen johtopäätökseen, että tarvitaan lisää suurempia ja monipuolisia kongresseja, joissa luodaan uudella tavalla puitteet kristilliselle lähetystyölle maailmassa. Tällöin tulisi ottaa uudella tavalla voimakkaasti huomioon maailman sosiaalinen, poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen todellisuus. Hän käsitti, että maailmanlaajan Kristuksen kirkon on levitettävä evankeliumia nykymaailmaan ja toimittava ymmärtäen niitä aatteita ja arvoja, jotka vaikuttavat nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa. Graham jakoi ajatuksiaan kaikista maanosista kotoisin olleiden kaikkiaan sadan kristityn johtajan kanssa. Nämä vahvistivat tarpeen toimia Grahamin esittämällä tavalla. Seuraava kokous vuonna 1974 tulisi palvelemaan tätä visiota.[12]

LAUSANNE I 1974

Billy Graham ja Lausanne I

Kansainvälinen kongressi maailman evankelioimiseksi järjestettiin Lausannessa 16.–25.7.1974. Sen teemana oli ”Saakoon maa kuulla Hänen äänensä” (Let the Earth Hear His Voice). Billy Graham toimi kongressin kokoonkutsujana. Hän painotti toiveenaan ja rukouksenaan, että kongressi vie ajatukset teologisesti, ei poliittisesti tai sosiologisesti, siihen visioon ja niihin käsitteisiin, joita jo tällä vuosisadalla suurissa konferensseissa oli esitetty. Tämä kongressi halusi keskittyä maailman evankelioimiseen. Kongressin kutsumuksena oli erityinen sektori kirkon vastuualueesta: evankeliumin levittäminen (evangelism). Grahamin mukaan evankelioiminen on ainoa tehtävä, joka kristityt on määrätty toteuttamaan yhdessä. Tämä on evankelisten kristittyjen (evangelicals) konferenssi. Se yhtenä joukkona (body) kutsuu osallistujia kuuliaisiksi Jumalalle ja kohtaamaan maailman ja toteuttamaan yhtä tehtävää. Kongressi haluaa kutsua osallistujia uudelleen painottamaan niitä raamatullisia käsitteitä, jotka evankeliumin levittämisen kannalta ovat oleellisia. Näihin Grahamin mukaan kuuluu neljä keskeistä asiaa: Ensiksi: sitoutuminen Raamatun arvovaltaan.Toiseksi: ihminen on kadotuksen tilassa ollessaan erossa Jeesuksesta Kristuksesta. Kolmanneksi: pelastus on yksin Jeesuksessa Kristuksessa. Neljänneksi: kristillisen todistuksen täytyy tapahtua sanoin ja teoin.[13]

Kongressin osallistujia ja vieraita oli noin 2400 yli 150 maasta. Kongressin 10 päivän ohjelmassa oli keskusteluja, tapaamisia, hartaushetkiä ja rukousta. Osallistujat oli valittu monipuolisesti niin, että otettiin huomioon kansallisuus, etninen tausta, ikä, ammatti ja kirkkokunta. Puhujina oli arvostettuja kristittyjä ajattelijoita, kuten Samuel Escobar, Francis Schaeffer, Carl Henry ja John Stott.[14] Lausannen kokoukseen Neuvostoliitto eväsi viisumit neuvostoliittolaisilta, joten heitä ei kokoukseen osallistunut.[15] Esimerkiksi Ralph Winter toi esitelmässään julkisuuteen termin unreached people groups. Sitä on missiologiassa pidetty historian jäävänä merkittävänä tapahtumana. Winter vastusti joidenkin suosimaa ajatusta moratoriumista lähetystyössä. Winter tähdensi, että silloin tuhannet kansanryhmät jäisivät ilman yhtäkään kristittyä eikä niillä olisi pääsyä Raamatun ääreen omalla kielellään. Tästä syystä kulttuurit ylittävän evankelioimisen täytyy olla kirkon ensisijainen tehtävä.[16]

Lausannen julistus — The Lausanne Covenant

Tärkein tulos Lausannessa vuonna 1974 oli Lausannen julistuksen, The Lausanne Covenant,  aikaansaaminen. [17] John Stott toimi julistuksen valmistelukomitean puheenjohtajana ja oli yksi koko Lausannen liikkeen keskeistä taustahahmoista. Julistuksen piti olla sitoutuminen Jumalan kanssa, julkinen ja sopimus toisen kanssa. Se on osoittautunut olevan yksi modernin ajan kirkkohistorian laajimmin käytetyistä dokumenteista. Lausannen julistus on auttanut määrittelemään evankelista teologiaa ja käytäntöä ja valmistanut tietä monille uusille kumppanuuksille ja alliansseille. Kongressin viimeisenä päivänä sen allekirjoittivat julkisesti yhdessä Billy Graham ja anglikaanipiispa Jack Dain (Sidney, Australia). Sen jälkeen tuhannet uskovat ovat allekirjoittaneet sen ja se palvelee jatkuvasti perustana yhteydelle ja kutsulle maailmanlaajaan evankelioimiseen.[18] Vuodesta 1974 alkaen Lausannen liike on keskittynyt koko maailman evankelioimiseen lähetystyötä koskevalla julkilausumalla:”Koko Kirkko vie koko Evankeliumin koko Maailmalle” ”The whole Church taking the whole Gospel to the whole World”.[19]

Lausannen julistuksen[20] johdannossa kiteytetään yhteinen näky:

Me Jeesuksen Kristuksen seurakunnan jäsenet, kansainvälisen Evankelioimisen maailmankongressin osanottajat Lausannessa yli 150 kansakunnasta, ylistämme Jumalaa hänen suuresta pelastusteostaan ja riemuitsemme yhteydestä, joka meillä on häneen ja toinen toiseemme. Olemme syvästi liikuttuneet siitä, mitä Jumala tekee ajassamme, epäonnistumisemme ajavat meitä parannukseen ja evankelioimistehtävän keskeneräisyys on meille haaste. Me uskomme, että evankeliumi on Jumalan hyvä sanoma koko maailmalle. Hänen armonsa avulla olemme päättäneet totella Kristuksen käskyä julistaa tuota sanomaa koko ihmiskunnalle ja tehdä jokaisesta kansasta hänen opetuslapsiaan. Siksi haluamme vahvistaa sen, mitä uskomme ja mitä olemme päättäneet ja tehdä julistuksemme tiettäväksi.[21]

Lausannen liikkeen nimi täsmentyy

Kongressin suuri enemmistö piti tärkeänä asettaa jatkokomitea, joka sitten kokoontui tammikuussa 1975 Mexico Cityssä. Ryhmän puheenjohtajana toimi australialaispiispa Jack Dain. Muutamat jäsenet painottivat pitäytymistä vain evankeliointiin. Toiset suosivat laajempaa, kokonaisvaltaista toimintaa. Komitea sopi yhdistetyksi tehtäväksi “edistää kirkon kokonaisvaltaista raamatullista missiota, tunnustaa, että tässä uhrautuvassa palvelutehtävässä evankelioiminen on ensisijaista ja että erityinen huolemme täytyy kohdistua maailman [tuolloin n. 4 mrd ihmistä] vielä tavoittamattomiin kansoihin.” Tämän tehtävän jatkuminen edelleen luonnehtii Lausannen liikettä. Komitea kutsui ghanalaisen Gottfried Ose-Mensahin ensimmäiseksi pääsihteerikseen ja tarkisti nimekseen The Lausanne Committee for World Evangelization. Siinä yhdistyivät Lausannen julistus ja Billy Grahamin ensin kuuluttama “Lausannen henki”, johon kuuluvat rukous, työskentely, kumppanuus ja toivo, tämä kaikki nöyryyden hengessä. Komitean ensimmäisen puheenjohtaja Leighton Fordin mukaan “Lausannen hengessä oli kysymys uudesta ja tärkeästä sitoutumisesta maailman evankelioimiseen sen kaikissa ulottuvuuksissa, uudesta yhteistyöasenteesta tehtävään, ja uudesta kulttuurisesta herkkyydestä maailmaa kohtaan, johon meidät on kutsuttu.” Kun komitea kokoontui seuraavana vuonna Atlantassa, sen määritelty tehtävä oli nyt neliosainen: esirukous, teologia, strategia ja kommunikaatio. Niitä kutakin varten asetettiin työryhmä ja niistä tuli pysyviä.[22]

Evankelioiminen ja sosiaalinen vastuu

Sosiaalinen vastuu oli varsin marginaalisessa asemassa Lausannessa 1974, vaikka sitä pidettiin Jumalan käskynä. Kokouksessa kuultiin joitakin sosiaalieettistä vastuuta käsitelleitä esitelmiä, mutta ensisijaisena pidettiin silti evankeliointia. Evankelioiminen ja sosiaalinen vastuu nähtiin kirkon kahtena erillisen ja peräkkäisenä tehtäväalueena, joista evankelioiminen on ensisijaista. Evankelioimista seuraa sitten sosiaalinen vastuu. Painotus on siinä, ettei evankelioimista kuitenkaan pidä tapahtua sosiaalisen palvelun kautta eikä sosiaalista palvelua pidä käyttää evankelioimisen välineenä. Sosiaalisen palvelun käsitettiin kuitenkin kuuluvan kristillisen todistuksen osaksi.[23] Etelä-amerikkalaiset Samuel Escobar ja René Padilla olivat merkittäviä sosiaalisen vastuun esillä pitäjiä. Julistukseen otettiin mukaan sosiaalisen vastuun teemoja. Etenkin näitä olivat julistuksen kohdat 5, 6, 9 ja 13.[24] Kokouksen aikana muodostui kuitenkin myös spontaani “radikaalin opetuslapseuden ryhmä”, jonka oma julkilausuma painotti evankeliumin holistisuutta ja integriteettiä. Eteläamerikkalainen René Padilla oli siinä yksi keskeisimmistä vaikuttajista. Ryhmän julistus osoitti, että jo 1970-luvulla joillakin Lausannen liikkeeseen kuuluvilla oli selvästi voimakas tarve torjua evankelioimisen ja sosiaalisen vastuun erottaminen toisistaan. Ryhmän näkemykset eivät kuitenkaan edustaneet kokouksen enemmistön käsityksiä. [25]

Lähteet ja kirjallisuus

Alford, Deann

2001              “Evangelicals Tackle Social Issues at 11th WEF General Assembly”. EMQ October 2001, 512–514.

Berliini

1966              https://archives.wheaton.edu/repositories/4/archival_objects/110936

One Race, One Gospel, One Task. Volume II, World Congress on Evangelism, Berlin 1966. Official Reference Volumes.

Billy Graham

Juhlista tohtori Billy Grahamin elämää ja jatka hänen perintöään – Wheaton Billy Graham

https://www2.wheaton.edu/bgc/archives/Search/?_gl=1*1wld7co*_ga*Njc5NjI4OTA0LjE3MDgxMDQ4MTU.*_ga_GY22CS62ZJ*MTcwODEwOTU3MC4xLjEuMTcwODEwOTYxNS4xNS4wLjA.
https://memorial.billygraham.org/ministry-timeline

Frankfurtin julkilausuma suomeksi

1970              Kirkkomme Lähetys Vår kyrkas mission 2, 1970, 20–24. https://home.snu.edu/~HCULBERT/frankfurt.pdf

Graham, Billy (William Franklin Graham jr.)

1978              Pyhän Hengen lahja (The Holy Spirit). Lohja: Karas-Sana.

Green Michael

1970              Evangelism in the Early Church. U.K.: Hodder & Stoughton.

2003              Evangelism in the Early Church. Revised edition. Cambridge: Kingsway. Grand Rapids: William B. Eerdmans.

Hellén, Susanna

1990              Sosiaalinen vastuu Lausannen liikkeessä Lausannen, Grand Rapidsin ja Manilan kokousten valossa. Kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin Yliopisto, Teologinen tiedekunta. Painamaton.

Hovard, David M.

2000              “World Evangelical Fellowship (WEF)”. Evangelical Dictionary of World Missions. Ed. by A. Scott Moreau, Harold Netland and Charles Van Engen. Grand Rapids: Paternoster & Baker Books, 1027–1028.

Kallinen, Vesa

2009              “Nykyjumalanpalveluksen harhapolkuja: Onko leipää vielä tarjolla?” Kristitty. Helsingin Saalem-seurakunnan julkaisu 3, 2009, 6–7.

Lausannen liike, Lausanne Movement

Miksi Lausanne? – Lausannen liike

https://lausanne.org/?sfid=27242&_sf_s=Berlin+1966&sf_paged=14
https://lausanne.org/our-legacy
https://www.google.com/search?client=firefox-b-d&q=The+Lausanne+Committee+for+World+Evangelization

Tietoja kohteesta Lausanne – Lausanne movement

http://www.lausanne.org/en/gatherings.html

Lausanne-liikkeen John Stott kuollut

2011              (KA)/ Sana 4.8.2011.

Malk, Per-Olof

1989              “Lausanne-liike on tärkeiden valintojen edessä”. Menkää siis, 8.8.1989.

Mäkelä, Matti

1999              Mission According to John R.W. Stott: A Study with Special Reference to the Ecumenicals and Evangelicals. Åbo: Åbo Akademi University Press. Diss.

Näsänen, Tuula

1987              The Process of Sanctification: John R.W. Stottin pyhityskäsitys. Dogmatiikan pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin Yliopisto, Teologinen tiedekunta. Painamaton.

One Race, One Gospel, One Task

1966              World Congress on Evangelism – Berlin 1966: Official Reference Volumes: Papers and Reports. Ed. by Carl F.H. Henry and W. Stanley Mooneyham.

Pokki, Timo

1987              “The Spirit-Filled Life”: Billy Grahamin käsitys pyhityksestä. Dogmatiikan pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin Yliopisto, Teologinen tiedekunta. Painamaton.

1996              Voitollinen antautuminen: Billy Grahamin käsitys kääntymyksestä ja pyhityksestä. Dogmatiikan lisensiaatintutkimus. Helsinki: Helsingin Yliopisto, Teologinen tiedekunta. Painamaton.

1999              America’s Preacher and His Message: Billy Graham’s View of Conversion and Sanctification. Lanham & New York & Oxford: University Press of America. Diss.

2005              Uskon empirismi: Evankelikaalisen soteriologian teologianhistoriallinen tausta ja muotoutuminen. STKSJ 247. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura.

Usko ja Suomi 2008: Elonleikkuun aika

2008              Toim. Heikki Lassila, Pekka Sahimaa ja Heikki Tyrni. Helsinki: Seurakunnan kasvu – DAWN Finland.

World Evangelical Alliance

http://www.worldea.org/

[1] Artikkelin kirjoittaja Timo Vasko on missiologian dosentti ja osallistunut kutsuttuna asiantuntijana lähetyskomission WEA-MC konferenssiin 2008 (Pattaya) ja Lausanne III 2010 (Cape Town) kongressiin.

[2] WEF otti uudeksi nimekseen WEA 2001. Alford 2001, 512–514.

[3] WEA:n merkittävät historian vaiheetja nimien muutokset 1846–1951. Pyrkimyksenä on alusta asti ollut yhdistää kristittyjä eri puolilta maailmaa todelliseen vuorovaikutukseen keskenään. Tavoitteena on yhdessä puolustaa evankeliumia monenlaisia hyökkäyksiä vastaan ja edistää sen levittämistä siitä osattomille. Ks. Hovard 2000, 1027–1028.

[4] Hovard 2000, 1028.

[5] Lausannen liikkeen taustahistoriasta ks. esim. Hellén 1990, 11–21.

[6] https://home.snu.edu/~HCULBERT/frankfurt.pdf ; ks. myös “Frankfurtin julkilausuma suomeksi” 1970.

[7] Kokonaisesitys: Lausannen liikkeen kokoukset 1966–2012 ks. http://www.lausanne.org/en/gatherings.html ; http://www.lausanne.org/en/about.

[8] William Franklin Graham Jr., tunnettu nimellä Billy Graham, syntyi nelilapsisen perheen esikoisena 7.11.1918 Charlotten kaupungissa, Pohjois-Carolinassa, USA.ssa. perhe kuului kirkkoon nimeltä The Associate Reformed Presbyterian Church ja Billy kastettiin sen jäseneksi. Vuonna 1938 hänet kastettiin uudelleen hänen liittyessään Etelän baptistehin ja tällöin alkoi jäsenyys yhteisössä The Southern Baptist Convention. BA tutkinnon hän suoritti Wheaton Collegessa, Wheaton, Illinois. Lähemmin Grahamin elämänkerrasta ks. esim. Juhlista tohtori Billy Grahamin elämää ja jatka hänen perintöään – Wheaton Billy Graham ; https://memorial.billygraham.org/ministry-timeline/ ;

Grahamin tuotannosta suomeksi ks. esim. Graham 1978. Grahamin pyhityskäsityksestä ks. Pokki 1987. Grahamin kääntymys- ja pyhityskäsityksestä ks. Pokki 1996; Pokki 1999. (Diss.). Evankelikaalisen soteriologian teologianhistoriallinen tausta ja muotoutuminen ks. Pokki 2005.Vuonna 2010 Graham jäi eläkkeelle ja kuoli 21.2. 2018.

[9] “… to ‘unite all evangelicals in the common task of the total evangelization of the world’”. About the Lausanne Movement: http://www.lausanne.org/en/about. Graham mainitsee itseään evankelistana vahvistaneen teoksen, ks. Green 1970 (2003).

[10] Berliini 1966: Konferenssijulkaisu One Race, One Gospel, One Task 1966 ; https://archives.wheaton.edu/repositories/4/archival_objects/110936

[11] https://archives.wheaton.edu/repositories/4/resources/275

[12] https://lausanne.org/our-legacy

[13] Lausannen kokouksesta kokonaisuutena ks. esim. Hellén 1990, 22–45; Miksi Lausanne? – Lausannen liike ;

https://lausanne.org/our-legacy ; Hait – Sivu 14/14 – Lausannen liike

[14] John R.W. Stott,(1921-2011), anglikaanipappi ja kirjailija, oli yksi Lausannen liikkeen pääarkkitehdeistä ja myös Lausannen julistuksen 1974 pääsuunnittelija. Malk 1989. Stott tapasi Billy Grahamin vuonna 1946, molemmat toimivat tahoillaan julistajina kuusi vuosikymmentä. Ks. “Lausanne-liikkeen John Stott kuollut”. 2011. John R.W. Stottin pyhityskäsityksestä ks. Näsänen 1987. Stottin käsitys missiosta, ekumeenisuudesta ja evankelisuudesta (evangelical), ks. Mäkelä 1999. Lausanne 1974 pidetyt puheet ks. Hait – Sivu 14/14 – Lausannen liike

[15] Hellén 1990, 54.

[16] Lausanne I 1974 dokumentit ; https://en.wikipedia.org/wiki/Ralph_D._Winter#cite_note-TIME-2

[17] http://www.lausanne.org/en/documents/lausanne-covenant.html ; Lausannen Julistus – Lausanne Movement ; Lausannen liitto – Lausannen liike

[18] Kts. myös Melhus 1989.

[19] http://www.lausanne.org/en/gatherings.html

[20] Lausannen Julistus 1974, The Lausanne Covenant 1974: http://www.lausanne.org/en/documents/lausanne-covenant.html http://www.suomenevankelinenallianssi.fi/mika_on_sea/lausannen_julistus/?session=17519367

[21] http://www.suomenevankelinenallianssi.fi/mika_on_sea/lausannen_julistus/?session=17519367

[22] https://www.google.com/search?client=firefox-b-d&q=The+Lausanne+Committee+for+World+Evangelization

[23] Sosiaalinen vastuu Lausannen liikkeessä Lausannen, Grand Rapidsin ja Manilan kokousten valossa ks. Hellén 1990, 38–39;76.

[24] Hellén 1990, 40–44. Taustalla on tarve jatkuvasti ottava huomioon KMN:n ekumeenisen liikkeen teologianmuodostus ja sen aiheuttamana reaktio Lausannen liikkeen puolella ja myös päinvastoin. Tässä artikkelissa ei kuitenkaan paneuduta KMN:n puitteissa tuotettuihin aineistoihin ja niiden johdosta käytyihin keskusteluihin.

[25] Hellén 1990, 39–40.

Maailmanlähetyksen puolesta

Vuosi 2024 on monen kristillisen toimijan juhlavuosi. Perusta-lehden ensimmäinen numero julkaistiin 50 vuotta sitten. 50-vuotisjuhliaan viettää myös Lähetysyhdistys Kylväjä. Suomen Ev.lut. Opiskelija ja Koululaislähetys pistää paremmaksi 60-vuotisjuhlallaan. Perusta onnittelee lämpimästi molempia! 

OPKO:n, Perustan ja Kylväjän alkua yhdistää Juhani Lindgren (1937–2006). Hänet valittiin vastasyntyneen OPKO:n ensimmäiseksi pääsihteeriksi ja Perusta-lehden ensimmäiseksi vastaavaksi toimittajaksi. Lindgren myös liittyi Kylväjään heti sen synnyttyä. Siellä hän teki suurimman elämäntyönsä maailmanlähetyksen puolesta. 

Lindgrenin persoonaa enemmän (ja ehkä myös sen ansiosta) kaikkia kolmea yhdisti alusta alkaen rakkaus lähetykseen. OPKO lähti innolla tavoittamaan nuoria ja opiskelijoita evankeliumin sanomalla ja on kasvattanut lähetystyölle niin lähtijöitä kuin lähettäjiäkin. Kylväjä on suuntautunut viemään samaa evankeliumia sinne, missä on vähän tai ei lainkaan kristittyjä. Perusta on pitänyt esillä lähetystä uutiskatsauksissa ja teologisissa artikkeleissa. 

Onkin sopivaa, että kolmen syntymävuosisankarin lisäksi huomioimme Lausanne-liikkeen, joka perustettiin heinäkuussa 1974 Sveitsissä järjestetyn maailman evankelioimiskonferenssin jälkeen. Neljäs konferenssi järjestettiin juuri, syyskuun lopulla Soulissa, Etelä-Koreassa. Perustan neitsytnumero (1/1974) tarttui Lausannen konferenssiin useilla artikkeleilla, jotka luonnollisesti kirjoitti Lindgren. Hän haastatteli yhtä konferenssin pääesitelmöitsijöistä, professori Peter Beyerhausia, joka nosti esille Lausannen julistuksen merkityksen: 

Erityisen tärkeää on, että kongressi hyväksyi julkilausuman, johon Raamattuun uskovat kristityt kiteyttivät sen, mitä he ymmärtävät Raamatun opettavan pelastuksesta ja evankelioimisesta ja suhteuttavat sen siihen maailmantilanteeseen, jossa me olemme. Julkilausumassa on haluttu painottaa monia keskeisiä opinkohtia, jotka ekumeenisissa keskusteluissa on sivuutettu kevyesti. 

Keskeisillä opinkohdilla viitataan ainakin Lausannen julistuksen Kristus-keskeiseen ja Kristus-eksklusiiviseen pelastusoppiin ja sen korostamiseen, miten välttämätöntä kristittyjen on sanallisesti kommunikoida tämä evankeliumi ihmisille ja heidän ottaa se vastaan. Kaikki tämä oli jo silloin ajautumassa paitsioon valtauomakirkkojen lähetysteologiassa ja -työssä. Synkretismin, relativismin, uskontopluralismin ja kristillisen universalismin haasteet ovat niistä ajoista vain korostuneet. Tämä on ilmeistä vaikkapa tutustuttaessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon synodaalikirjaan Pelastus (2022). Siinä kerrotaan, että ns. ekumeenisessa missiologiassa pelastus liitetään vahvasti tämän maailman epäoikeudenmukaisuuksiin puuttumiseen, joilla viitataan kulttuurisiin, taloudellisiin, yhteiskunnallisiin ja ympäristövääryyksiin Eksklusiivinen pelastusoppi, josta käytetään määrettä ”torjuva”,  pitää korvata ”avartumisella ulospäin”. Hiukan vanhemmassa julkaisussa Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan (2018) viitataan lähetyksen politisoitumiseen. Kirkkojen yhteisessä lähetysteologiassa keskitytään ”rauhaan ja oikeudenmukaisuuteen”, jossa keskeisiä välineitä ovat marxilaisvaikutteinen yhteiskunta-analyysi ja postmoderni valtarakenteiden purkaminen. Kaiken aikaa on havaittavissa mieltymys panteistiseen teologiaan ja oikeastaan kaikkien klassisen kristinuskon mukaisten opinkappaleiden vieroksunta, jotka tavataan määritellä pelkäksi tulkinnaksi tulkintojen joukossa. 

Kirkolliseen muutokseen on lisättävä yhteiskunnallinen muutos: tiedämme ja tunnemme elävämme monien arvojen ja uskomusten maailmassa, jossa hyvyyttä ja vilpittömyyttä esiintyy myös kristinuskon ulkopuolella, ja joskus sitä vaikuttaa löytyvän muualta enemmän. Kun ajan henkeen kuuluu arvioida raamatullista ja historiallista kristillistä uskoa erityisen kriittisesti ja mielikuvat sen vaikutushistoriasta ovat yksipuolisen synkät, joutuu sekä pastori että seurakuntalainen selvittämään itselleen, onko Jeesus yhä ainut tie Jumalan yhteyteen, onko usko Kristukseen välttämätön pelastumiseen ja mistä syistä kristitty voi pitää kiinni Kristuksen ainutlaatuisuudesta ja universaalisuudesta. 

Herätyskristittyjen ääni on saatava selvemmin kuuluviin lähetys- ja uskonteologisessa keskustelussa niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin. Ilman kestävää perustaa katoaa lähetysjärjestöiltä ja -liikkeiltä sekä lähetyksen ystäviltä yleensäkin hengellinen motivaatio tehdä varoja, henkilöresursseja, aikaa ja vaivaa vaativaa evankelioimis- ja lähetystyötä, joiden ansiosta ja joita varten Kristuksen kirkko on olemassa. 

Vesa Ollilainen,

päätoimittaja, pastori, TT

Perusta 4 | 2024

Tässä numerossa

198 | Pääkirjoitus

199 | Perustalla

200 | Artikkelit

  • 201 | Olli-Pekka Vainio: Voiko kristitty olla pasifisti? (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Dogmatiikan professori Olli-Pekka Vainio tarkastelee pasifismin ja oikeutetun sodan periaatteiden problematiikkaa.
  • 208 | Timo Eskola: Uuskieli kirkossa: miten aate muuttaa sanojen merkitystä.
    • Dosentti Timo Eskola tarkastelee käsitteiden ja merkitysten muuttumista ja muuttamista kirkollisessa keskustelussa.
  • 214 | Sakari Kiviranta: Perusta-lehden toimituksen kritiikki Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista -asiakirjaa kohtaan.
    • TM Sakari Kiviranta esittelee Perusta-lehden toimituksen kritiikkiä Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista -asiakirjaa ja sen luonnoksia kohtaan 1990-luvulla.

221 | Tässä ja nyt

  • 222 | Juha Vähäsarja: Tunnelmia kirkolliskokouksesta
  • 224 | Vesa Pöyhtäri: Mitä Porvoon hiippakunnassa tapahtuu?
  • 227 | Reijo Arkkila: Missouri-Synodin suuresta kirkkotaistelusta puoli vuosisataa

230 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 231 | Juhani Raattamaa: Kirjeet ja kirjoitukset.
    • Arvostelijana Jouko Talonen
  • 233 | Theofilos. Vol. 14, nro 1-2
    • Arvostelijana Vesa Ollilainen
  • 234 | Emil Anton ja Antti Kruus: Rooma — opas pyhiinvaeltajalle.
    • Arvostelijana Anni Maria Laato
  • 237 | Per Ewert: Landet som glömde Gud: Hur Sverige under 1900-talet formades till världens mest sekulärindividualistiska land
    • Arvostelijana Vesa Ollilainen
  • 239 | Lennart Pinomaa (toim. Mirja Saari): Muistelmia
    • Arvostelijana Kari-Matti Laaksonen
  • 241 | Kari Kuula: Uskon iloon — Kristinusko alusta loppuun
    • Arvostelijana Mika Malinen
  • 242 | Jukka Norvanto: 1 + 2 — Lukujen merkitys Raamatussa
    • Arvostelijana Jussi Seppälä

245 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 13. sunnuntaista helluntaista 18.8. ja päättyy uskonpuhdistuksen muistopäivään 20.10.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Voiko kristitty olla pasifisti?

Olli-Pekka Vainio 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dogmatiikan professori. 

Toisen maailman sodan aikana Norjan vastarintaliikkeeseen kuulunut teologi Olav Valen-Senstad kirjoitti kirjan Voiko kristitty olla sotilas?. Hän vastasi kysymykseen tietyin reunaehdoin myöntävästi. Mutta miten on, voiko kristitty olla pasifisti? Tietysti yksittäinen kristitty voi omaksua pasifistisen ideologian, mutta olennaisempi kysymys lienee, onko kristityn välttämätöntä olla pasifisti? Vahvaa pasifistista tulkintaa ovat kannattaneet teologian historiassa etenkin anabaptistisen tradition edustajat. Tunnetuimpia aikamme pasifistiteologeja ovat muun muassa Stanley Hauerwas, John Howard Yoder ja Richard Hays. 

Viime aikoina paavi Franciscuksen ulostulot koskien Venäjän valloitussotaa Ukrainassa ovat herättäneet laajaa kummastusta. Maaliskuussa 2024 hän ehdotti Ukrainalle, että olisi rohkeuden merkki antautua ja nostaa valkoinen lippu. Ennen kuin epäillään sitä, onko Putinilla kenties hallussaan kompromat-kansio paavista, on muistettava, että 1900-luvun katolisessa teologiassa on hiljalleen vahvistunut pasifistinen suuntaus. Samalla on kasvanut kritiikki niin sanottua oikeutettua sotaa kohtaan. Paavin lausunnot heijastavat tätä linjaa. 

Suuntaus on tietyssä mielessä ymmärrettävä. Vaikkapa Yhdysvaltain johtama terrorismin vastainen sota ei ole kaikilta osin sujunut aivan mallikkaasti. Toiseksi mikään sota, edes sellainen, jota on käyty oikeutetun sodan periaatteista käsin, ei ole ollut mitenkään moraalisesti ihanteellinen. Kauheuksia on tapahtunut. On myös muistettava, että Putinkin on perustellut sotaansa Ukrainassa oikeutetun sodan periaattein. Jos nyt siis oikeutettu sota tuottaa huonoja tuloksia, ehkä pitäisi ajatella laatikon ulkopuolelta ja miettiä muita vaihtoehtoja. Siksi pasifismi on ymmärrettävästi herättänyt uutta kiinnostusta. 

Oikeutetun sodan periaatteet 

Ennen kuin etenemme pidemmälle, kerrataan kuitenkin oikeutetun sodan periaatteet. Ne ovat kehittyneet pitkän ajan kuluessa ja eri henkilöt ovat ehdottaneet erilaisia periaatteita. Kristillisessä traditiossa tunnetuimpia heistä lienevät Augustinus ja Tuomas Akvinolainen. Seuraavassa kappaleessa esitän keskeisimmät periaatteet lyhyesti analysoimatta sen tarkemmin, kuka ne on esittänyt. 

Sotaa voidaan pitää siis oikeutettuna, jos se täyttää seuraavat kriteerit. Sodan voi aloittaa vain laillinen hallitus. Vain puolustussota on sallittu, hyökkäyssota ei, eli sodalla pitää olla oikeutettu syy. Sodalla on oltava realistiset mahdollisuudet voittoon. Väkivaltaa ei saa kohdistaa siviileihin. Voimaa tulee käyttää oikeassa suhteessa, ei liioitellen. Voimankäytön tulee olla viimeinen keino. Lisäksi usein mainitaan myös sotavankien inhimillinen kohtelu sekä kielto käyttää aseita, joiden vaikutusta ei voida hallita (kuten ydin- ja bioaseet) tai keinoja, jotka ovat pahoja itsessään (esim. raiskaaminen). 

Ei tarvitse olla pasifisti huomatakseen, että nämä periaatteet ovat ainakin osin ongelmallisia. Hamas ja muut islamistit ovat toistuvasti käyttäneet ihmiskilpiä sotilaidensa ja aseidensa suojaamiseen. Kansainvälisen oikeuden mukaan tällöin vaikkapa sairaalan alla toimiva komentokeskus muuttuu sotilaskohteeksi. Jos Israel tuhoaa komentokeskuksen päällä olleen sairaalan, se ei tee sotarikosta toisin kuin Hamas. Silti Israelin on voitava miettiä kohtuulliskriteeriä. Kuinka monta siviiliä voi kuolla, jotta tietty määrä terroristeja saadaan hengiltä? Usein sodat alkavat asteittaisen eskalaation kautta. Eikö tällaisissa olosuhteissa ennaltaehkäiseväksi luokiteltavaa iskua voi pitää joissain olosuhteissa oikeutettuna? Entä onko oikein hyökätä liittolaisen suojelemiseksi? Suomikaan ei taistellut viimeiseen miehen edellisissä sodissa, ja hyvä niin. Torjuntavoitto oli riittävä. Silti ihailemme vuosituhansienkin jälkeen niitä, jotka eivät antautuneet ja taistelivat, vaikka tiesivät häviävänsä. Muistamme yhä Spartan kuningas Leonidaksen sanat Molon labe. Japanilaisten periksiantamattomuus johti yhtäältä ydinpommien pudotukseen, mutta asenteena se herättää yhä kunnioitusta. Entä mistä tiedämme, olemmeko todella kokeilleet jo kaikki muut keinot? Entä voimmeko todella tietää, mitä seurauksia voimankäytöllä on pitemmällä aikavälillä? 

Pasifismin lumo 

Pasifistilla on siis paljon mihin tarttua ja usein aivan hyvin perustein. Mutta mitä pasifisti sitten itse varsinaisesti ajattelee? Mitä pasifismi on käytännössä ja kuinka hän ratkaisisi sotaan liittyvät ongelmat? 

Pasifismin määritelmä on hankala. Hyvin yleisesti se merkitsee omistautumista rauhantekemiseen (lat. pacem facere). Mutta näin lavein ehdoin kovakin militaristi voi olla pasifisti; hänhän pyrkii rauhaan tuhoamalla vastustajansa. Toisessa laidassa pasifismilla tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan väkivaltaan ei tule koskaan vastata väkivallalla. Pasifismin laidat ovat siis hyvin kaukana toisistaan, ja siksi keskustelussa ei aina tiedetä, mistä nyt oikein puhutaan. 

Joku voi siis kutsua itseään pasifistiksi ja kannattaa silti oikeutettua sotaa. Usein tässä yhteydessä käytetään termiä ’suhteellinen pasifismi’. Mutta tämä määritelmä on jotenkin tyhjä, koska pasifismi ei tässä tapauksessa tee mitään sellaista, jota oikeutetun sodan teorian ei jo tekisi. Siksi tässä yhteydessä kutsunkin pasifistiksi henkilöä, joka ajattelee, ettei väkivalta ole koskaan perusteltua. Tätä puolestaan kutsutaan ’absoluuttiseksi pasifismiksi’. Näin määriteltynä pasifisti siis hylkää oikeutetun sodan teorian mukaisen tavan oikeuttaa väkivallan käyttö. Enemmän tai vähemmän tähän tapaan pasifismi on määritelty viimeaikaisessa teologisessa kirjallisuudessa vaikkapa juuri Hauerwasin, Yoderin ja Haysin toimesta. 

Perustava kritiikki absoluuttista pasifismia kohtaan on ilmeinen. Pasifisti kohtaa dilemman: hän kieltäytyy henkilökohtaisesti väkivallasta, mutta kieltäytymällä väkivallasta hän mahdollistaa väkivallan muita ja myös itseään kohtaan. Pasifisti ajattelee, ettei väkivallan kannattaja oikeasti voi tietää, että hänen väkivaltansa parantaa tilannetta eikä pahenna sitä. Tämä haaste voidaan kääntää myös toisinpäin. Pasifisti ottaa käänteisen riskin toivoessaan, että hänen väkivallasta kieltäytymisensä johtaa sen vähenemiseen. Mutta hänkään ei voi tietää, että tämä pitää paikkansa. 

Pasifisti voi ajatella, että väkivalta voi kyllä kuulua jollekin yhteiskunnan taholle, mutta se ei voi koskaan kuulua kristityille. Näin väkivalta ulkoistetaan toisille, jotta itse voitaisiin pysyä puhtaana. Pasifisti näyttäytyy tällöin moralistisena vapaamatkustajana, joka haluaa jonkun toisen maksavan hinnan hänen omasta vakaumuksestaan. 

George Orwell esitti kuuluisassa esseessään ”Pasifism and the War” (1942), että pasifisti on tosiasiassa se, joka mahdollistaa fasismin. Orwellin mukaan: 

Pasifismi on objektiivisesti fasistista. Tämä on alkeellista tervettä järkeä. Jos vaikeutat toisen osapuolen sotatoimia, autat automaattisesti toisen osapuolen sotatoimia. Ei ole myöskään mitään todellista keinoa jäädä nykyisen [Hitleriä vastaan käydyn] kaltaisen sodan ulkopuolelle. Käytännössä ”se, joka ei ole kanssani, on minua vastaan”. 

On tunnettua, että suomalaisia pasifistisia liikkeitä ohjailtiin kylmän sodan aikana totalitaristisen naapurivaltiomme toimesta ja nykyäänkin joidenkin suomalaisten rauhanjärjestöjen sometileiltä on jaettu mm. Kremlin tuottamaa propagandaa, islamistisia salaliittoteorioita ja valeuutisia. Jostain syystä pasifistiset järjestöt tuntuvat taipuvan helposti ajamaan totalitarististen ideologioiden asiaa. 

Mutta jos asia on niin ilmeinen kuin Orwell antaa ymmärtää, niin miksi maailmassa sitten on edelleen pasifisteja? Oxfordin yliopisto moraali- ja pastoraaliteologian emeritusprofessori Nigel Biggar esittää, että pasifismin viehätys selittyy joukolla usein ääneenlausumattomia ennakko-oletuksia. 

Ensinnäkin taustalla on perustavanlaatuinen ero ihmiskuvassa. Pasifisti ajattelee, että ihmiset ovat rationaalisia toimijoita, jotka haluavat löytää totuuden ja yhteisymmärryksen, ja jotka ovat valmiita kompromisseihin, kunhan ne ovat vain reiluja kaikille osapuolille. Se, että sotia käydään, kertoo vain siitä, ettei ihmisille ole annettu tilaa toimia rationaalisesti. Mutta ikävä kyllä järki ei ole ainut ihmisen sielunkyky. Meillä on myös erilaisia passioita, jotka helposti jyräävät järkiperusteet. On olemassa ihmisiä, jotka haluavat vahingoittaa toisia ja käydä sotia piittaamatta seurauksia ja moraaliteorioista. On olemassa ihmisiä, jotka haluavat tuhota toisen kansan absoluuttisesti keinoja kaihtamatta ja resursseja tai ihmishenkiä säästämättä. 

Toinen taustaoletus on, että väkivalta on aina jollakin tapaa samanlaista. Toisin sanoen seuraavien tilanteiden välillä ei ole merkittävää eroa. Erik lyö miekallaan häntä jahtaava sutta. Simo ampuu venäläisen tulenjohtoupseerin talvisodassa. John polttaa liekinheittimellä vietnamilaisia siviilejä. Johnin teko on ilmeisen väärä, mutta monet pitäisivät Erikin ja Simon tekoja oikeutettuina siitäkin huolimatta, että ne kaikki jollakin tapaa rikkovat luomakunnan oletettua harmoniaa. Oikeutetun sodan kannattaja voi pitää Erikin ja Simon tekoja traagisina, mutta Johnin tekoa demonisena. Ero tekojen välillä syntyy juuri oikeutetun sodan periaatteiden pohjalta. Vaikka kaikki väkivalta on aina ja kaikkialla vähintäänkin traagista, joskus se voi muuttua ilmeisen pahaksi tai jopa demoniseksi. 

Kolmas taustaoletus on, että kaikkiin ongelmiin on aina olemassa rauhanomainen ratkaisu. Siksi sota tai väkivalta ei voi koskaan olla oikeutettua. Miten tätä väitettä oikein tulisi arvioida? Mistä pasifisti tietää, että rauhanomainen ratkaisu on oikeasti olemassa? Gandhi lähetti kirjeitä Adolf Hitlerille ja Euroopan presidentit soittelivat Putinille. Hitleriä Gandhi puhutteli ”rakkaaksi ystäväksi”, mikä on kohteliaisuutena aivan toisella tasolla verrattuna nykyisin yleiseen ”punch a nazi” -meemiin, joka on pasifismissaan paradoksaalisen militaristinen. Oikeutetun sodan kannattaja tietenkin pyrkii estämään sodan kaikin mahdollisin keinoin, ja tästä näkökulmasta Gandhin ja muiden vastaavat toimet ovat moraalinen velvollisuus. Mutta näin toimiminen ei edellytä, että samalla pitäisi ajatella, että kirjeillä ja puheilla sota voidaan varmasti ehkäistä. Oikeutetun sodan kannattaja pitäisi tällaista idealismia Orwellin tapaan vaarallisena. 

Rakkaus ja väkivalta 

Kristittyjä käsketään rakastamaan vihollisiaan. Tästä seuraa vaikea kysymys: Voiko väkivalta olla koskaan rakkauden motivoimaa? Myönnettäköön, että koko kysymys kuulostaa erikoiselta. On luontevaa ajatella, että rakkaus ja väkivalta ovat vastakkaisia ja toisensa poissulkevia asioita. Voimme kuitenkin ajatella tilanteita, joissa väkivalta ja rakkaus ovat linjassa keskenään. Voin taltuttaa voimaa käyttäen humalaisen, joka uhkaa ylittää heikon jään. Mutta voidaanko ajatella, että Simo rakastaa venäläistä upseeria, jonka läpi hän ampuu luodin? 

Biggarin mukaan sotilaan ei tulisi vihata vihollistaan siinä mielessä, että hän tahtoo viholliselleen pahaa. Simo siis voi vetäessään liipaisinta aivan hyvin tahtoa, että tulenjohtoupseeri Ivan saisi elää pitkän ja hyvän elämän Natašansa kanssa datšallaan. Simo ei siis tahdo niinkään surmata Ivania, vaan ainoastaan tehdä tyhjäksi hänen aikeensa käskeä epäsuoraa tulta Simon taistelutoverien niskaan, ja hänen kädessään oleva Mosin-Nagant on siihen ainut keino. Jos Ivan kuolee Simon tekojen seurauksena, kyseessä on vain traaginen sivutuote. 

Biggarin mukaan Simon ampuma laukaus on pohjimmiltaan rakkauden ilmaus. Jason Lepojärvi on kuitenkin esittänyt Biggaria vastaan, että tämä johtaa rakkauden määritelmän ongelmalliseen venyttämiseen. Lepojärven mukaan Simo kyllä rakastaa niitä, joita hän puolustaa, mutta Ivanin ampumista ei ole hyvä eikä tarpeen kutsua rakkauden teoksi tätä kohtaan. Silti tekoa voidaan pitää kaiken kaikkiaan rakkauden tekona, mutta ei siltä osin kuin se kohdistuu Ivaniin. 

Lepojärven kritiikki vaikuttaa perustellulta. Esimerkiksi Jordan Wesslingin mukaan rakkaudelta edellytetään ainakin seuraavia asioita: voin sanoa rakastavani jotakuta, jos arvostan hänen olemassaoloaan ja kukoistustaan ja haluan päästä jonkinlaiseen yhteyteen hänen kanssaan. Tämän määritelmän mukaan Ivan voi rakastaa Natašaa, jos hän täyttää nämä kriteerit, mutta miten on Simon laita? Simoa ei kiinnosta mikään erityinen yhteys Ivanin kanssa eikä hänen Ivanin suuntaan lähettämänsä luoti erityisesti edistä Ivanin olemassaoloa ja kukoistusta. 

Ehkä asiaa voisi lähestyä seuraavasti. Simolla on kyllä kristitylle kuuluva velvollisuus rakastaa Ivania, mutta Ivan omalla toiminnallaan tekee rakkauden toteuttamisen mahdottomaksi. Simo ajattelee, että maailma, jossa hän ja Ivan olisivat ystäviä, olisi paljon parempi paikka. Mutta tämä maailma ei ole sillä hetkellä mahdollinen. Simo joutuu näin sisäiseen ristiriitatilanteeseen. Hän joutuu tekemään jotakin pahaa varjellakseen jotakin hyvää. Pasifisti tunnistaa tämän ristiriidan ja pyrkii välttämään siihen joutumista. Oikeutetun sodan kannattaja toimii samoin, mutta on valmis ottamaan kantaakseen tekonsa traagiset seuraukset, jos väkivaltaan on lopulta turvauduttava. 

Sota ja Uusi testamentti 

Hauerwas ja Yoder ajattelevat, että Jumalan valtakunta on todella läsnä tässä ajassa. Heidän mukaansa väkivaltaan turvautuminen on aina tämän todellisuuden kieltämistä ja kyvyttömyyttä ottaa Jeesuksen esimerkki vakavasti. Kyseessä on kristillisen mielikuvituksen ja uskon puute. Kristillinen pasifismi on siis avoimen idealistista; se ajattelee, että Jumalan uusi todellisuus elää ja vaikuttaa jo nyt tämän vanhan maailman rakenteissa ja pyrkii murtautumaan esiin, mutta vähäuskoiset reaalipolitiikan kannattajat estävät paratiisin esiinnousun. Pasifistinen idealismi on uskon ja vakaumuksen asia, johon ei voi vaikuttaa argumentein ja julkisin perustein. 

Vaikka pasifismilla on ilmeinen linkkinsä kristilliseen teologianhistoriaan, suurten kirkkokuntien keskuudessa oikeutetun sodan tradition on aina edustanut valtavirtaa ongelmistaan huolimatta. Pasifismia on kannatettu usein vähemmistöliikkeiden piirissä, jotka ovat joutuneet valtavirran kaltoin kohtelemiksi. Ei siis ole lainkaan hämmästyttävää, että pasifismia on esiintynyt etenkin mennoniittojen, kveekarien ja unitaarien parissa. Miksi he osallistuisivat sotiin, joita käy sama valta, joka sotii myös heitä itseään vastaan? Utiliteettilaskelma on ilmeinen. Silti on muistettava, että jopa mennoniittojen keskuudessa pasifismiin on suhtauduttu kaksijakoisesti; sotiminen on saatettu nähdä oikeutettuna, jos siitä on ollut hyötyä mennoniitoille itselleen. 

Keskeisimpiä tekstejä Uudessa testamentissa ovat tietenkin Jeesuksen kohtaamiset roomalaisten sotilaiden kanssa. Ketään heistä ei velvoiteta hylkäämään ammattiaan, eikä kukaan myöskään näin tee. Sen sijaan heitä kehotetaan hoitamaan virkaansa oikein. Jos kyseessä olisi objektiivisesti paha ammatti ja kutsumus, olisi luontevaa olettaa, että tästä olisi edes jonkinlainen maininta. 

Kristityt pasifistit kuitenkin kiertävät evankeliumin sotilaista puhuvat kohdat esittämällä, että kokonaisuudesta käsin katsottuna Raamattu silti opettaa pasifismia ja pitää maallista hallintoa perkeleen hallussa olevana. Onkin totta, että Uusi testamentti suhtautuu paikoin nihkeästi maalliseen hallintovaltaa. Osansa saa Pilatus, jota kritisoidaan selkärangattomuudesta. Ilmestyskirjassa tuomion sanojen kohteena on kristittyjä vainonnut Rooma. Silti Raamatusta ei kovin helposti pystytä johtamaan ajatusta, jonka mukaan kaikki hallintovallat, hierarkiat ja auktoriteettirakenteet olisivat automaattisesti ja aina pahoja. Esivallan miekka (Room. 13:4) ei ole selvästikään vain metafora. Miekka oli konkreettinen ja yleinen voimankäytön väline. Raamattu ei mitenkään yksiselitteisesti opeta sellaista pasifismia kuin mitä anabaptistinen eksegetiikka väittää sen edustavan. Jeesuksen nuhtelevat sanat Matteuksen evankeliumissa (26:52) koskevat pyrkimyksiä edistää Jumalan valtakunnan asiaa miekalla, mikä on eri asia kuin yhteiskuntarauhan takaaminen. 

Pasifistinen retoriikka kohdistuu usein abstraktia ”militarismia” vastaan. Jos militarismilla tarkoitetaan potentiaaliseen viholliseen kohdistuvaa uhoa ja vihaa, kritiikki on oikeutettua ja ymmärrettävää. Aseiden ja sotakoneiden fetisistinen ihailu kuuluu samaan kategoriaan. Amerikkalaisessa populaarikulttuurissa tästä löytyy lukemattomia esimerkkejä. Vaikkapa kantrimuusikko Toby Keithin suosittu kappale ”Courtesy of Red, White and Blue” kurottelee jingoismissaan jo parodian rajoja. Tämänkaltainen ihmisten halventaminen ja aseisiin kohdistuva palvonta ja sodanlietsonta on selvästi huonosti kristilliseen ajatteluun sopivaa. 

Kuten jo totesin, kristityt pasifistit kritisoivat muita mielikuvituksen ja uskalluksen puutteesta: oikeutetun sodan kannattajat laskevat moraalista rimaa ja mahdollistavat juuri ylläkuvatun kaltaisen sotavoimiin kohdistuvan fetisismin. Mutta ehkei tilanne olekaan niin yksiselitteinen. Oikeutetun sodan teoria nostaa riman varsin korkealle. Teorian kannattajat myös tietävät, että harva sotilas käy sellaista sisäistä dialogia kuin mitä vaikkapa edellä kuvattu Biggarin ja Lepojärven välinen keskustelu osoittaa. Lisäksi on vielä täysin eri asia, kuinka pitää yllä tällainen omantunnon herkkyys tilanteessa, jossa vihollinen on vaikkapa raiskannut ja surmannut raa’asti siviilejä, kuten Ukrainan Butšassa tai Hamasin iskussa Israeliin 7.10.2023. Mutta onko järkevää esittää, että koska ihmiset eivät kuitenkaan kykene ylevään moraaliseen toimintaan ääritilanteissa, niin pasifismi olisi tästä syystä parempi vaihtoehto? 

Itsenäisyyspäivän paraatien varrella esiintyy säännöllisesti pienimuotoisia pasifistisia mielenosoituksia, joilla historiallisesti on ollut myös muita poliittisia tavoitteita. Mutta jos tulkitsemme näitä mielenilmaisuja positiivisesti, voimme kysyä, ovatko esimerkiksi marssit ja sotakaluston esittely tai vaikkapa varusmiespalvelus sellaista militarismia, johon tulisi suhtautua epäillen? Rajaa on tietenkin vaikea vetää. Muistan, kun itse ensi kerran vierailin amerikkalaisella lentotukialuksella. Kokemus oli hyvin vaikuttava. Pelkkä aluksen koko herättää kunnioituksen, jopa kauhun, tunteen. Mutta tässä tunteessa ei itsessään ole vielä mitään moraalista. Voisin kokea samankaltaisen tunteen katsellessani vaikkapa tsunamia tai tulivuorenpurkausta. Toinen muisto liittyy joihinkin messuihin Riihimäellä, jossa eiliseltä viinalta lemuava kolmen äärioikeistolaisen joukkio hiveli iltatorjuntakonekivääriä ilmeisen liikuttuneessa tilassa. Tilanteessa oli vaikea nähdä mitään positiivista. Jos tämä on se, mitä kukaan oikeutetunkaan sodan teorian kannattaja ei halua, ja jos vaikuttuneisuuden kokemuksia tulee ja menee riippumatta omasta halustamme kokea niitä, niin moraalisesti vaativin positio on traaginen positio. Aseiden toimintaa on opiskeltava ja niiden käyttämistä totuteltava silläkin uhalla, että joku kiintyy niihin liikaa. Miekkaan tarttuva voi hukkua miekkaan, mutta niin voi kaatua sekin, joka ei siihen tartu. Sota tahraa ja turmelee kaikki, jotka siihen osallistuvat, mutta myös ne, jotka jättävät osallistumatta. Harva veteraani selviää kokemastaan ehjin nahoin ja sieluin. Tämä on kauhea osa, ja siihen suostuva voi vain toivoa, että se lopulta kannatti. Aseistakieltäytyjää taas kalvaa kysymys: oliko sieluni näennäisen puhtauden hinta, että lopulta kuitenkin palvelin tyranniaa? 

Näin voimmekin antaa vastauksen otsikon kysymykseen: voiko kristitty olla pasifisti? Absoluuttinen pasifismi voi olla joissakin tapauksissa moraalisesti oikea vaihtoehto. Tästä hyvä esimerkki on Terence Malickin elokuva Hidden life (2019), joka kertoo aseistakieltäytyjä Franz Jägerstätterin tarinan. Jägerstätter kokee lopulta marttyyrikuoleman giljotiinissa, koska ei suostu astumaan Hitlerin armeija riveihin. Mutta edustaako edes Jägerstätterin kanta todella absoluuttista pasifismia? Ottamatta kantaa mitä hän olisi ajatellut mahdollisuudesta liittyä liittoutuneiden armeijaan, voimme helposti ajatella, että tilanteen moraalinen arviointi olisi voinut olla toinen Atlantin toiselta rannalta katsottuna. Absoluuttiselta pasifismilta vaikuttava toimintamalli voi lopulta olla täysin yhteen sopivaa oikeutetun sodan teorian kanssa. Pasifismia vaivaa siis määritelmällinen ongelma; sillä ei tunnu oikein olevan selkeää paikkaa moraalisessa kielessä ja käytännössä. Jos rajaamme pois ääripäät (epämääräinen rauhan puolesta oleminen, jota kaikki kannattavat, ja absoluuttinen pasifismi, jota ani harva kannattaa ja josta seuraa itsessään vakavia moraalisia ongelmia) väliin jää tila, jota oikeutetun sodan teoria jo hallitsee. 

Kuitenkin asiaa voisi lähestyä vielä yhdestä suunnasta. Eri uskonnoissa kuitenkin vaikkapa papistolla tai munkeilla on joskus voinut olla erityinen rooli yhteiskunnassa. Heidän rooliinsa ei kuulu käyttää väkivaltaa hyvienkään asioiden ajamiseen, vaan he tietyssä mielessä asettuvat yhteiskunnasta erilleen tai jopa sitä vastapäätä. Suomalainen sotilaspappi kantaa asetta, mutta hänen ei edellytetä osallistuvan sotatoimiin eikä hän myöskään ole paikalla siunaamassa aseita, vakuuttamassa Jumalan taistelevan kanssamme tai muuta vastaavaa. Vaikka pappi voisikin käyttää asetta itsepuolustukseen, tällöin hän toimisi traagisessa tilanteessa. 

Samoin voitaisiin esittää, että pasifistilla on samankaltainen rooli olla symbolinen ”toisen maailman ääni”, joka eri tavoin muistuttaa olemassaolollaan väkivallattomuudesta. Ajatuksessa on jotakin viehättävää, mutta näen tässä myös joitakin ongelmia. Tällainen kutsumus ei helposti universalisoidu samanlaisena erilaisiin yhteiskuntiin. Nykyvenäjällä tämänkaltainen kutsumus on ilmeisen sankarillinen, ja myös lyhytkestoinen. Kyseessä on supererogatorinen teko, joka johtaa hyvin todennäköisesti marttyyriuteen. Suomalaisessa kontekstissa taas symbolisesta aktista maksettava hinta on tähän verrattuna olematon, mutta sen symboliarvokin on pienempi. Lisäksi vaikkapa suomalainen aseistakieltäytyjä voi ryhtyä tekoonsa vain asevoimien suojeluksessa. Tällöin rauhanomaiseksi tarkoitettu symbolinen akti saa elinvoimansa väkivaltakoneistolta, jota se samanaikaisesti vastustaa. Näin symbolin arvo heikkenee ja murenee lähes tunnistamattomaksi: mikä on sellainen toisen maailman ääni, jonka takeena on ydinase? Samalla on tiedostettava, ettei edes demokraattisen oikeusvaltion armeija ja väkivaltakoneisto ole mitenkään pyhä, erehtymätön ja kritiikin ulkopuolella. 

Pappien ja munkkien tapauksessa yhteiskunta eri tavoin asettaa heidät erilleen noudattamaan tiettyä kutsumusta. Heitä on aina melko vähän ja tähän säätyyn pääsy on myös vaikeaa. He eivät myöskään vastusta asevoimia sinänsä, vaikka heidän rooliinsa voi myös kuulua asevoimien toimien kritisointi. Tässä he toimivat oikeutetun sodan ehtojen raameissa. Yhtäältä tällaisessa kutsumusajattelussa törmätään ongelmiin sen suhteen, mitä teoilla oikeastaan halutaan viestittää ja miten viesti tulkitaan. Toisaalta lienee hyvä, että joku jossakin harjoittaa jonkinlaista vaihtoehtoista ajattelua siitäkin huolimatta, että annettu signaali epäselvä. Ehkä tämä kaikki johtaa loppupäätelmään, että idealismia on vaikeaa soveltaa yhteen pohdintaan sodasta ja rauhasta, riippumatta siitä, mitä luulee kannattavansa tai vastustavansa. Mutta pohdittava näitä asioita silti on. 

Kahdessa Tornissa J. R. R. Tolkien asettaa Faramirin, Minas Tirithin puolustajan, suuhun sanat:  

”Sodittava on niin kauan kuin puolustamme henkeämme tuhoajaa vastaan, joka tahtoo meidät niellä; mutta minä en rakasta välkkyvää miekkaa sen terävyyden vuoksi, en nuolta sen nopeuden vuoksi enkä soturia hänen kunniansa takia. Rakastan vain sitä, mitä he puolustavat.” 

Faramirin sanat särähtelevät surua ja ahdistusta. Näin voisi kai sanoa myös kristitty pasifisti. 

Lähteet: 

Nigel Biggar, In Defence of War. Oxford: Oxford University Press, 2013.  

Stanley Hauerwas, The Peaceable Kingdom. A Primer in Christian Ethics. Notre Dame: University of Notre Dame, 1981. 

Richard Hays, The Moral Vision of the New Testament: A Contemporary Introduction to New 

Testament Ethics. Edinburgh: T. & T. Clark, 1996. 

Huttunen, Niko. Pasifistit tarttuivat aseisiin. Ukrainan mennoniitat 1918–1919. online: https://nikohuttunen.blogi.net/blog/19/pasifistit-tarttuivat-aseisiin-ukrainan-mennoniitat-1918-19/ 

Jason Lepojärvi, ”Love and the Winter: C.S. Lewis, Nigel Biggar, and Marc LiVecche on Enemy Love,” Politics and Religion. March 2023 

George Orwell, “Pasifism and the War”. Online: https://www.orwell.ru/library/articles/pacifism/english/e_patw  

John Howard Yoder, The Politics of Jesus: Vicit Agnus Noster. Grand Rapids: Eerdmans, 1994. 

Olav Valen-Senstad. Voiko kristitty olla sotilas? Helsinki: Perussanoma, 2011. 

Jordan Wessling, Love Divine. Oxford: Oxford University Press, 2020.  

Perusta 50 vuotta

Vuosi 2024 on Perustan juhlavuosi. Ensimmäisen numeron ilmestymisestä tulee kuluneeksi 50 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi julkaisemme uudelleen valittuja paloja lehden alkuajoilta ja tarjoamme välähdyksiä sen värikkääseen historiaan. Vuoden ensimmäisessä numerossa oli ensimmäisen vastaavan toimittajan Juhani Lindgrenin pääkirjoitus lehden tarkoituksesta. Siinä mainitut painotukset ovat edelleen tärkeitä. Nostan esiin kolme. 

Ensimmäinen on luterilainen tunnustus. Aikaamme värittää usko siihen, että tämän päivän sekulaari ja arvoliberaali länsimaalainen on jatkuvan kehityksen huippu. Tämä edistysusko on löytänyt tiensä myös kirkkoon ja herätysliikkeisiin. Kirkon opin on mukauduttava kulloisiinkin trendiarvoihin ja toiminnan kosiskeltava jäsenistöä. Järjestöissä käy helposti niin, että viimeisintä evankelioimismenetelmää ja uusinta opetuslapseuttamismallia tarjotaan ratkaisuiksi kristikansan kriiseihin. Kääntöpuoli on henkinen ja hengellinen juurettomuus. Kristikunta kadottaa edesmenneiden uskonisien ja -äitien aarteet, samoin viisauden, jolla he vastasivat aikansa harhoihin ja haasteisiin. Seuraa hengellisiä haaksirikkoja. 

Sellaisessa maailmassa on palautettava mieliin ja käyttöön se, minkä turvin Jumalan kansa selvisi ennen. Uskonpuhdistuksen muoto- ja sisältöperiaatteet, pääopinkohta uskonvanhurskaudesta, lain ja evankeliumin tulkinta-avain, ristin teologia ja regimenttioppi ja siihen liittyvä opetus kristityn kutsumuksista ovat luterilaisuuden aarteita, jotka tänäänkin vahvistavat uskoa, lohduttavat ahdistettuja ja antavat levollisen viitekehyksen elää tässä maailmassa lähimmäistä palvellen. 

Toinen on ympäröivän maailma tarkastelu. Kristillinen usko ei elä tyhjiössä. Jokainen meistä tuntee jälkikristillisen maailman voiman. Sen suunta voi näyttää hyvin synkältä. Emme kuitenkaan saa kuvitella, että pahuus on ulkopuolellamme ja että säästymme siltä, jos vain pysymme erillään pimeästä yhteiskunnasta ja kulttuurista, turvassa uskovien yhteisössä. Vaikka kristityn ei tule elää maailmasta, on hänen elettävä maailmassa. Kristitty on osa synnin riepottelemaa ja armoa tarvitsevaa maailmaa. Siellä ovat hänen lähimmäisensä, jotka eivät tunne Jeesusta. 

Elämme Jumalan luomassa ja ylläpitämässä maailmassa, jossa vallitsevat hänen säätämänsä moraaliset ja hengelliset lainalaisuudet. Tässä todellisuudessa on kosketuspintoja lain ja evankeliumin julistukseen. Kulttuuriset ja aatteelliset ilmiöt todistavat luomisen kauneutta ja lankeemuksen tuhovoimaa. Ne tarjoavat sekä vaikutelmia lunastuksen tarpeellisuudesta että viittoja kohti tuota lunastusta. Kristillinen maailmankatsomus on ainutlaatuinen viitekehys yhtä aikaa ymmärtää, arvostaa ja arvostella meitä ympäröivää maailmaa. Yhteiskuntakeskustelussa tarvitaan luterilaisten herätyskristittyjen ääntä. Ajattomat uskontotuudet on tuotava menneisyydestä omaan kulttuuriimme haastamaan mukautumistamme ja puhuttelemaan nykyihmistä. Sisältö ei muutu, mutta uudet ilmaisut ja kielikuvat ovat tarpeen. Teologian tekeminen jatkuu. 

Kolmas on lähetys. Vielä on paljon kansoja, jotka eivät ole koskaan kuulleet evankeliumia Jeesuksesta tai saaneet edes osaa Raamatusta äidinkielelleen. Länsimaat ovat unohtaneet Herransa. Valtakirkkojen kuollessa niiden tilalle kasvavat uskonsa todesta ottavat seurakunnat, jotka ravitsevat kristittyjä, varustavat heidät lähetystehtävään ja tarjoavat hengellisen kodin uskoon tulleille. Jokaisen kristityn tehtävä on todistaa Kristuksesta sanoin ja teoin. Kristittyjä kutsutaan olemaan valona ja suolana kaikissa kutsumuksissa ja ammateissa. Lähetys kuuluu kirkon luovuttamattomiin tehtäviin, joista pitäisi säästää viimeiseksi. 

Teologisesti tarkasteltuna lähetys vie meidät kirkkona olemisen ja uskon ytimeen. Lähetys perustuu kolmiyhteisen Jumalan omaan toimintaan langenneen luomakunnan parhaaksi ja ilmaisee siten jotain hänen olemuksestaan. Lähetys avaa näköalan siihen, miten kristinuskon painopiste on siirtynyt Euroopasta sen ulkopuolelle. Lähetys tuo eteemme maailman ja kristittyjen köyhyyden ja kurjuuden, tutustuttaa meidät uskonsisariin ja -veljiin, jotka pyrkivät olemaan uskollisia Herralleen kovin toisenlaisissa olosuhteissa. Lähetys haastaa rukoilemaan vainottujen kristittyjen puolesta. Lähetys on rohkaisuksi meille taantuvassa lännessä eläville, kun näemme, miten kirkot maailmalla kasvavat, itsenäistyvät ja aloittavat omaa lähetystyötä myös siellä, mistä evankeliumi kerran tuli heidän luokseen. Lähetystehtävällä on kiire, lähetyksen tarpeet suuret, sen perusteet ja sisältö kyseenalaistetut. Siksi lähetyksen asiaa on väsymättä pidettävä esillä. 

Vesa Ollilainen, 

päätoimittaja, STI:n teologinen asiantuntija, TT 

Tunnustusluterilaista yhteyttä — haastattelussa Seurakuntaliiton Seppo Salo ja Lähetyshiippakunnan Juhana Pohjola

Aiemmin Suomen vapaana evankelis-luterilaisena seurakuntaliittona (SVELS) tunnettu Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto ja Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta (LHPK) julistivat alkuvuonna 2024 täyden kirkollisen yhteyden.  

Perusta haastatteli Seurakuntaliiton esimiestä, pastori Seppo Saloa ja LHPK:n piispaa Juhana Pohjolaa vastikään todetusta yhteydestä. 

Kirkollista yhteyttä rakentamassa 

Miten LHPK:n ja Seurakuntaliiton kirkollinen yhteys syntyi ja miksi sitä lähditte hakemaan? 

Piispa Pohjola avaa yhteyden syntyä Luther-säätiön ja LHPK:n historiasta käsin: 

”Meillä on oma matkamme Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäisestä tunnustuksellisesta järjestöstä, jolla oli työnäkynä rakentaa jumalanpalvelusyhteisöjä ja seurakuntia, ensin kohti suurempaa seurakunnallista ja sitten kirkollista identiteettiä.” Hän pitää luontevana, että yhteyksiä aiemmin samoin tehneeseen Seurakuntaliittoon pidettiin ja muistuttaa Kristuksen käskystä ykseyteen. 

Pohjolan mukaan Seurakuntaliitto oli aloitteellinen, ja että alustavissa keskusteluissa oli Seurakuntaliiton ja LHPK:n lisäksi muitakin. Seppo Salo vahvistaa: ”Lähetimme kutsun SLEY:lle, Lähetyshiippakunnalle ja pienelle Suomen Luterilaiselle Tunnustuskirkolle. He olivat alkukeskusteluissa, mutta jäivät pian pois. STLK [Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko] ei ollut tässä keskustelussa lainkaan mukana. Sille on varmaankin syynsä historiassa. Aiemmat kontaktimme 1970- ja 1980-luvulla eivät heidän kanssaan johtaneet mihinkään. Kohta alkukeskustelun jälkeen LHPK ehdotti kahdenvälistä keskustelua.” 

STLK ja Seurakuntaliitto olivat 1920-luvulla samaa tunnustuksellista ryhmää, mutta ns. Pätiälän erityisoppi eli kysymys Kristuksen aktiivisesta kuuliaisuudesta jakoi kirkon STLK:hon ja Seurakuntaliittoon. Pätiälä opetti, ettei Kristuksen lainnoudattamista (eli aktiivista kuuliaisuutta) lueta meidän hyväksemme, vaan vain Herran ristinkärsimys. Seurakuntaliitto on sanoutunut irti tästä erityisopista uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlavuonna 2017 vanhurskauttamista käsitelleessä seminaarissa, jossa todettiin aiemmin STLK:ta ja Seurakuntaliittoa erottaneesta kohdasta olevan nyt sama ymmärrys. 

”Tiesimme, että paljon yhteistä pohjaa on, mutta nostimme myös avoimesti ja veljellisesti esiin kysymystä herättäviä asioita. Siitä lähti oppikeskustelu ja tutustuminen”, Pohjola kertoo. 

Seppo Salo muistuttaa Seurakuntaliiton historiasta. Jo 1920-luvulla Seurakuntaliiton perustajat katsoivat, ettei Suomen evankelis-luterilainen kirkko pitäydy tunnustukseensa: 

”Saksalaisten ja amerikkalaisten uskonveljien kautta heille oli auennut, ettei valtionkirkolliseen järjestelmään kuuluminen mikään pakko ollut.” Salo muistuttaa Seurakuntaliiton taustan olevan tunnustuksellisessa luterilaisuudessa ja evankelisuudessa, kirkoksi järjestäydyttiin 1928. Alkuvuosikymmenten historiasta hän harmittelee kansankirkosta lähteneiden evankelisten ja siihen jääneen SLEY:n erkaantumista, vaikka seurakuntaliittolaiset mielsivät itsensä evankelisiksi itsenäisenä kirkkona: ”Kyllähän SLEY:nkin väki otti silloin etäisyyttä. Se ja oma pienuutemme johtivat epätoivottaviin seurauksiin eivätkä edeltäjäsukupolvet käsittääkseni olleet kovin kiinnostuneita hakemaan kirkollisia yhteyksiä.” 

Salo täsmentää epätoivottavia seurauksia: ”Käytännön pakosta alussa seurakuntia oli hoitamassa pääosin vain yksi pastori ja seurakuntaelämä tuli maallikkojohtoiseksi, mikä johti seurakuntien toiminnassa opilliseenkin ymmärtämättömyyteen. Ei mitään hirveän järkyttävää, mutta seurakuntaelämä ei ollut kovin ryhdikästä luterilaisen tunnustuksen valossa vaikkapa kirkon virkaan liittyen. Maallikkosaarnaajilla oli sellaisiakin valtuuksia, jotka eivät ehkä olleet ihan linjassa tunnustuksemme kanssa.” 

”Kun kuulimme Luther-säätiön synnystä vuonna 2000, ensireaktioni oli, että tässä on isossa kuvassa samat perusteet kuin Seurakuntaliiton perustajilla eli se, onko Raamattu Jumalan sanaa ja halutaanko toimia sen ja luterilaisen tunnustuksen ohjaamana”, Salo kertoo. 

Vuosikymmenen prosessi 

Pohjola kertoo LHPK:n organisoituneen 2013, minkä jälkeen kirkollinen rakenne ja identiteetti olivat vahvistuneet. Järjestäytyneitä seurakuntia oli 2023 jo 45. Hän kertoo myös evankelis-luterilaisen kirkon pappisoikeuksien menettämisen vaikuttaneen: ”Oli hyvin selkeää, mikä suuntamme on. Se ei ole enää taistelu kirkon sisällä tunnustusliikkeenä, vaan tunnustuksellisena luterilaisena kirkkona.” 

”Kävimme kymmenen vuotta keskusteluja ja olen siitä ihan mielissäni”, toteaa Salo: ”Totesimme, että jos puhutaan kirkollisesta yhteydestä, ei ole mitään aikatauluja tai kiireitä, tai jos on, se johtaa helposti väärään suuntaan. Pitkä aika ei johtunut erimielisyyksistä, vaan siitä että halusimme oikeasti keskustella asioista rauhassa.” 

Pohjola on samaa mieltä: ”Jumalahan yhteyden Kristuksessa lopulta luo. Kun lähdimme keskustelemaan, meillä oli lähtökohtana luottamuksen hermeneutiikka, koska perustamme Raamattuun ja luterilaisen tunnustuksen. Nostimme esiin asioita, joissa halusimme kuulla toisiltamme lisää. Yksi oli vanhurskauttamisoppi, josta pääsimme nopeasti yksimielisyyteen ja ymmärsimme Pätiälän historiallisen tilanteen. Keskustelimme jumalanpalveluselämästä, koska oppi elää myös käytännössä. Puhuimme sakramenteista, virasta ja piispuudesta, jotka ehkä näyttäytyvät toiselle erilaisina. Askel askeleelta opimme tuntemaan toistemme ajatusmalleja, käytäntöjä ja historiallisia syitä. Näin yhteys syveni. Lähtökohta oli, että seisomme samalla tunnustuksella.” 

”Sekä LHPK:lla että Seurakuntaliitolla on omat totutut ilmaisutapansa. Ei siis ole lähtökohtaisesti kyse jostakin opinkohdasta, vaan siitä, miten ilmaistaan Raamatusta ja tunnustuksesta nousevia asioita. Jos ilmaisu on kovin erilainen, pitää kysyä, mikä on tämän sisältö teidän ajattelussanne”, Salo avaa. 

”Mehän saimme oppikeskustelun päätökseen jo 2018, ja todettiin, että teologiset paperit ovat eri asia kuin se, että yhteys laskeutuu seurakuntien tasolle. Tutustumiseen tarvittiin aikaa”, Pohjola toteaa. 

”Mitä tekisimme kirkollisella yhteydellä, joka olisi vain asiakirjoissa, mutta josta seurakunta ei olisi perillä?” Salo kysyy. 

Liturgian korkea- ja matalakirkollisuutta 

Mistä asioista siis keskusteltiin? Mitkä asiat ovat kahdessa tunnustuksellisessa luterilaisessa kirkkokunnissa erilaisia? 

Heti mieleen tulee, että LHPK on piispallisjohtoinen, Seurakuntaliitto ei. Myös liturgian on erilainen, mutta toisaalta Augsburgin tunnustus (CA VII) ei edellytä samanlaisia inhimillisiä traditioita. 

Pastori Salo vastaa: ”On hyvä huomio, että meillä on erinäköinen jumalanpalveluselämä.” Hän luonnehtii Seurakuntaliiton jumalanpalveluselämää ”hyvin matalakirkolliseksi”. ”Yhteydet Lähetyshiippakuntaankin ovat auttaneet meitä prosessoimaan näitä asioita. Kyllä meidänkin jumalanpalveluselämämme on nyt erilaista kuin 10 vuotta sitten, koska olemme joutuneet miettimään asioita uudella tavalla. Opilliset näkökulmat eivät ole muuttuneet, vaan sen ilmaisemisen tavat”, Salo sanoo ja antaa esimerkin: ”Ennen liturgiassa laulettiin vain yhteislaulut ja Hilariuksen kiitosvirsi. Nyt me olemme ottaneet lähes kaikki laulettavat osat käyttöön. Joku on ehkä tätä vähän naureskellut, mutta tausta on se, ettei alussa ainoa pastori Pätiälä osannut laulaa, joten hänen tavastaan tuli ’oikea tapa’ viettää jumalanpalvelusta. Ehkä jotkut maallikoista tekivät siitä mielessään jopa teologiaa. Olemme taas ymmärtäneet liturgisen laulun arvon.” 

Pohjola tähdentää, ettei messun peruselementeistä ollut mitään erimielisyyttä, koska Seurakuntaliitossa on aina ollut syvä arvostus sanaa ja sakramentteja kohtaan: ”Painottaisin, ettei meillä ollut lainkaan erimielisyyttä jumalallisesta liturgiasta: siitä, että Kristus on läsnä ja hänen äänensä kuuluu saarnastuolista, hänen ruumiinsa ja verensä jaetaan alttarin sakramentissa ja näiden ympärille rakentuvat esirukous ja synnintunnustus ja -päästö. Tähän jumalalliseen liturgiaan liitetään historialliset seremoniat.” Pohjola muistuttaa myös 1920-luvun liturgian ylipäänsä olleen nykyisestä poikkeava, Seurakuntaliitossa se on säilynyt ”kuin aikakapselissa” ilman myöhemmän liturgisen liikkeen rikastuttavaa vaikutusta. 

”Haluan alleviivata, että liturgian olemus on Kristuksen palvelutyö sanassa ja sakramentissa. On sanottava, ettei Seurakuntaliitto ole mennyt mihinkään moderniin ’pop-protestantismiin’, vaan siellä on syvä ymmärrys pyhyydestä ja Kristuksen todellisesta läsnäolosta”, Pohjola päättää. 

Salo myöntää liturgiseen liikkeeseen liittyen ”tietyn historiallisen umpioitumisen”. ”Elimme liturgiassa omaa elämäämme. Tämä esimerkkinä siitä, että olemme hypänneet näissä kysymyksissä 1920-luvulta 2020-luvulle.” 

Piispanvirka 

Pastori Salo toteaa piispallisen järjestyksen olevan Tunnustuskirjojen mukaan hyvä ja oikea, mutta ei pakollinen. Hän jatkaa: ”Meillä on itseymmärrys, että meillä on ollut ikään kuin piispallinen järjestys kautta historian, muttei sitä ilmaisua. Se, mikä oleellisesti liittyy piispan virkaan, on meillä liittynyt Seurakuntaliiton esimiehen virkaan.” 

Piispa Pohjola sanoo: ”Kaitsentavirka yliseurakunnallisesti vihkii, valvoo oppia ja vierailee seurakunnissa ja rakentaa siten kirkon yhteyttä. Pidämme LHPK:ssa arvossa Pohjoismaisen luterilaisuuden vahvaa traditiota. Tiedämme hyvin, että kirkoissa on aina kaitsennan virka, mikä piirtyy esiin myös Seurakuntaliitosta. Kaitsentavirkaa taas voidaan kutsua eri tavoin. Se ei ole mikään kirkollisen yhteyden este.” 

Miksi LHPK:ssa päädyttiin piispalliseen virkaan? Vaikkapa Missouri-Synodissa on presidentin virka. 

”Piispallinen järjestys on lähtökohtana Tunnustuskirjoissa. Näemme myös historiastamme ja Laurentius Petrin kirkkojärjestyksestä 1571, että piispuus on epäilemättä Pyhän Hengen lahja kirkolle. Meidän kirkkojärjestyksessämme se on jatkunut vuosisatoja. Haluamme liittyä tähän hyvään järjestykseen. Missouri-Synodi on myös syntynyt erilaisessa historiallisessa tilanteessa. Tällä hetkellä Kansainvälisessä Luterilaisessa Neuvostossa [International Lutheran Council, ILC] suunta on pikemminkin, että kirkoissa, joissa ei ole piispallista järjestystä, mennään sitä kohti. Olemme kokeneet, että tämä on siunaus: se on kirkon ykseyttä ja paimenkollegiota tukevaa”, vastaa Pohjola. 

Mikä on kirkko? 

Mikä sitten teistä on kirkko tai seurakunta? Missä se tulee näkyväksi? 

Salo vastaa Kristuksen kirkon olevan Kristuksen ruumis, jossa Hän on pää ja kristityt hänen jäseniään ja muodostava seurakunnan. ”Kristuksen kirkko on olemukseltaan näkymätön, mutta tarkoitettu myös näkyvästi elämään ja toimimaan tässä maailmassa”, Salo sanoo ja jatkaa: ”Mikä määrittää oikean kirkon? Silloin puhutaan kirkon tuntomerkeistä, joista puhutaan eri tasoilla. Päätuntomerkit ovat Jumalan puhdas sana ja sakramenttien oikea toimittaminen Kristuksen asetuksen mukaan. Luther vielä tarkentaa tätä listalla, jossa on vaikkapa avaintenvalta ja virka.” 

”Ei minulla ole parempaa näkökulmaa kuin Augsburgin tunnustuksen pykälä VII: ’Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.’ Kirkko on Jumalan kansa, Kristuksen ruumis ja Pyhän Hengen temppeli, jossa ihmiset elävät pyhittävien armonvälineiden äärellä, mikä edellyttää oikeaa paimenvirkaa, liturgista seurakuntaa, joka kokoontuu kuulemaan sanaa ja vastaanottamaan ripin, kasteen ja ehtoollisen lahjan. Se on aina paikallinen seurakunta, mutta myös yliseurakunnallien todellisuus”, vastaa Pohjola. 

Eli ajattelette kirkon olevan olemassa kolmella tasolla? Seurakuntana, joka kokoontuu yhdessä ehtoolliselle, näkyvänä kirkkokuntana ja näkymättömänä Kristuksen kirkkona? 

Pohjola tarkentaa, ettei tunnustus käytä sanaa näkymätön: ”Mutta totta kai kirkko on maailmanlaaja. Kirkon katolisuus on lähtökohta. Tulemme armovälinen kautta osallisiksi siitä.” 

Kysymykseen, tuleeko kirkko näkyväksi ensisijaisesti kirkkokunnan vai seurakunnan tasolla Salo vastaa: ”Molempien, mutta konkreettisimmillaan se on seurakunnassa.” 

Kirkon tuntomerkeiksi mainitaan (CA VII) ”puhdas evankeliumin oppi ja sakramenttien oikea toimittaminen”. Miten sen ymmärrätte? LHPK:ssa opetetaan, että kirkon tuntomerkkejä on seitsemän. Mistä tämä teidän ymmärryksenne tulee? Pitääkö tunnustautua johonkin, mitä ei ole Tunnustuskirjoissa? 

Pohjola suosittaa Lutheria: ”Teoksessa Hans Wurstia vastaan (1541) on peräti kymmenen tuntomerkkiä ja Kirkosta ja kirkolliskokouksista seitsemän eli ne voidaan määritellä eri tavoin. Tärkeää on, että on Jumalan sana, kaste, ehtoollinen ja avaintenvalta, joita hoitaa paimenvirka, kuten CA V:ssa ymmärrämme. Sana ja sakramentit taas elävät julkisessa jumalanpalveluksessa ja rukouksessa. Ymmärrämme myös kirkon elävän aina ristin alla, koska palvelija ei ole Herraansa suurempi, eli kun maailmassa tunnustautuu Herraan ja hänen lahjoihinsa, saa kantaa ristiä. Näistä käydään taistelua paitsi maailman suhteen myös kirkon sisällä. Seitsemän kirkon tuntomerkkiä on siis sisään kirjoitettu [CA:n] artiklaan VII.” 

Salo antaa analogian: ”Vastaavasti ensimmäiseen käskyyn sisältyy yhdeksän seuraavaa. Laajempi lista siis sisältyy siihen, mitä Tunnustuskirjoissa sanotaan.” 

Todellinen tunnustus 

Seppo Salo muistuttaa, ettei luterilainen tunnustus ole vain lista paperilla, vaan seurakuntaelämän todellisuutta. Hän selittää: ”Kun puhutaan evankeliumin opista, evankeliumilla voidaan tarkoittaa mitä vain. Ei Suomessa ole hengellistä yhteisöä, joka ei haluaisi julistaa evankeliumia, mutta käsitteenä se ei vielä välttämättä tarkoita mitään. Tärkeää on se, mitä sillä tarkoitetaan ja onko se käytössä vai vain paperilla.” 

Juhana Pohjola painottaa, etteivät tuntomerkit ole vain nimellisiä vaan myös todellisia: ”Luther-säätiö pyrki saattamaan voimaan näitä tuntomerkkejä evankelis-luterilaisen kirkon sisällä, mikä sitten johti taisteluun, ja meidät kansankirkon ulkopuolelle. Se, että evankeliumin oppia valvotaan ja se kuuluu saarnastuoleissa, opetuksessa ja julkaisuissa on tärkeää. Meillä on luottamus siitä, että tämä on todellista, ei vain nimellistä.” 

Salo muistuttaa: ”Seurakuntaliiton näkökulmasta 100 vuotta sitten evankelisilla papeilla oli tarkoitus sisältä päin uudistaa kirkkoa ja heitä oli aika iso joukko. Siihen nähden se, mitä konkreettisesti tapahtui, oli pientä. Tarkoitus oli palauttaa kirkko tunnustuksessaan olevalle pohjalle, mutta siinä ei onnistuttu.” 

Pohjola korostaa kirkon itseymmärryksessä riippumattomuutta ja sitä, ettei toimintaan tarvitse kysyä lupia. ”Tässä me LHPK:ssa eroamme vaikkapa herätysliikkeiden messuyhteisöistä, joissa kyllä evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.” Hän jatkaa: 

”Kirkkona voimme käydä keskustelua toisen kirkon kanssa. Vahva yhteys SLEY:n ja Seurakuntaliiton välillä on toisenlaista, järjestön ja kirkon välistä. LHPK ja Seurakuntaliitto voivat taas käydä keskustelua kirkkojen kesken. Sen lisäksi voi olla eri tahoja ja järjestöjä, joihin voi olla yhteyksiä.” 

Salo kertoo LHPK:n kysyneen oppikeskustelujen alussa, ovatko he Seurakuntaliiton näkökulmasta kirkko, vaikka Suomen lain mukaan LHPK:lla ei uskonnollisen yhdyskunnan statusta ollut eikä vielä ole. ”Totesimme heidän olevan”, hän sanoo. 

Maallikkosaarnan mahdollisuus 

Voisiko kirkolliselle yhteydelle muodostua ongelma, jos jokin järjestö ei enää olisi evankelis-luterilaisen kirkon yhteydessä ja tahtoisi solmia yhteyden kanssanne? Voisiko vaikkapa maallikkosaarna olla ongelma (viitaten CA V)? 

Salon mukaan Seurakuntaliitossa vuosikymmeniä on ollut selvää, että saarna jumalanpalveluksen julistuspuheena kuuluu paimenvirkaan. Hän myöntää, että historiallisesti on toimittu toisinkin, mutta silloinkaan maallikot eivät saarnanneet ilman pastorin valtuutusta. 

 ”Emme pidä sitä enää jumalanpalvelukseen kuuluvana käytäntönä”, hän sanoo. ”Muussa toiminnassa uskovien hengelliseen pappeuteen kuuluvien puheiden pitäminen kyllä sopii. Toivoisin sen elävän meillä voimakkaammin.” 

Myös Pohjola rohkaisee kaikkien kristittyjen runsaaseen todistamiseen eri yhteyksissä ja jatkaa: ”Olen ilahtunut, että herätysliikkeissä on viime vuosina havahduttu näkemään messuyhteisön merkitys, ja mitä enemmän niitä syntyy, sen parempi. On historiallinen muutos monessa viidesläisessä liikkeessä, että yhtäkkiä puhutaankin messuyhteisöstä, jossa keskeistä ovat sana, sakramentit ja niitä hoitava paimenvirka. Tämä kertoo siitä, että on tarve selkiyttää kirkollista tai seurakunnallista identiteettiä, koska kansankirkko ympärillä rapistuu ja luhistuu teologisesti ja toiminnallisesti. Pohjoismaissa nähdään iso trendi, että missä messuyhteisöjä perustetaan, ne kasvavat, muu hengellinen toimita vähenee.” 

Pohjola pitää messun maallikkosaarnakäytäntöä tunnustuskirjojen valossa ongelmallisena ja kysyy: ”Jos siirryttäisiin valtakirkon ulkopuolelle, miksi otettaisiin sieltä mukaan historiallisessa hätätilanteessa syntynyt käytäntö?” Hän muistuttaa, että LHPK:ssa maallikkosaarnaajia on vihitty jatkokoulutuksen jälkeen pastoreiksi, ja samoin lestadiolaisia teologiaa syvästi tuntevia maallikoita on vihitty pappisdiakoneiksi Inkerin kirkossa. 

”Emme tahdo erottaa saarnatuolia ja alttaria”, Pohjola perustelee: ”Ei luterilaisessa teologiassa ole koskaan tehty niin. Pidämme akateemista teologiaa korkeassa kurssissa, mutta olemme ordinaatioiden suhteen vapautuneet sekä yliopistokoulutuksen että tuomiokapitulien tyranniasta, ketä vihitään ja ketä ei. Meillä on vapaus arvioida, mikä palvelee seurakuntiamme. Siihen luterilainen tunnustus ja Raamattu viranhoidossa ohjaavat: ei hyppimään yhdellä jalalla, vaan sanan ja sakramentin virkaan tunnustuksemme mukaan.” 

Yksi organisaatio ja tulevia kirkkoyhteyksiä 

Salo kiistää, että Seurakuntaliiton ja LHPK:n yhteinen organisaatio olisi tavoite ainakaan nyt. Hän pitää oleellisimpana hengellistä yhteyttä, mutta tunnustaa nykykehityksen evankelis-luterilaisessa kirkossa olevan uutta ja käsittämätöntä. 

”Tämä saa miettimään, ajetaanko Suomen kansankirkon sisältä pois uskovat, herätysliikeyhteisöt ja muut, jotka kipuilevat tilanteensa kanssa, tai lähtevätkö ne pakkopaidasta, jossa niitä nyt kuristetaan. Jos näin käy, haluaisin katsoa, missä Kristuksen lauma piirtyy näkyviin”, Salo sanoo: ”Kysyit vain LHPK:n ja Seurakuntaliiton yhteisestä organisaatiosta, mutta jos tässä saan utopian esittää, niin olisihan hienoa, että Suomessa olisi luterilainen kirkko, joka kattaisi kaikki ne, jotka haluavat pitäytyä luterilaiseen tunnustukseen.” 

Myös Pohjola painottaa hengellistä yhteyttä: ”Kuulumme samaan kirkkoon, koska jaamme ehtoollispöydän ja se on tärkeintä. Tämä on toivon merkki ja positiivinen signaali. Olemme keskusteluissa todenneet, etteivät organisaatiot ole itseisarvo, vaan Kristuksen evankeliumi, lahjat ja seurakunnat, joissa elämme. Siinä, millaisia tulevaisuuden organisaatiot muodoltaan ovat, luotamme Jumalan johdatukseen.” 

Mihin kirkkoon pitää kuulua? 

Pohjola näkee herätysliikkeiden nykytilanteessa paljon samaa kuin Luther-säätiön ja LHPK:n historiassa. Piispa Rimpiläisen eläköidyttyä ordinaatiosulku toi kysymyksen pappisvihkimyksistä. 

”Lähetysjärjestöt ovat käyttäneet lähetyskenttiä hätäratkaisuna, mutta ymmärrämme, että siitä puuttuu piispallinen kaitsenta”, hän sanoo, ”Jos se tie menee umpeen, ollaan samassa pisteessä: Jos Kristus on antanut seurakunnalleen viran ja lahjansa ja on olemassa kutsuva seurakunta, kenellä on oikeus pidättää Herraa antamasta paimenia laumalleen? On vastattava kysymykseen, kuka vihkii.” 

Pohjola pitää vihkivää ja kaitsevaa kirkkorakennetta välttämättömänä ja jatkaa: ”Kun Kristus on antanut ehtoollisessa lahjansa ja jos se mielivaltaisesti pidätetään ilman teologisia perusteita, kun hyvän luterilaisen järjestyksen mukaan vietetään ehtoollista, silloin ylitetään valta, jonka Kristus on antanut kirkolliselle esivallalle. Aikoinaan lähdimme viettämään ehtoollista ilman tuomiokapitulin lupaa ja myös ei-sakraaleissa tiloissa, mikä johti jännitteeseen. Pysyimme tunnustuspykälässä, mutta meidän tulkittiin rikkoneen kirkkojärjestystä. Kysymykset, jotka ovat olleet koko ajan läsnä ja joissa on pyritty luovimaan, täytyy nyt kohdata ja tunnustaa, miten jatkaa. Tässä jokaisen liikkeen täytyy vapaudessa löytää tie, jota kulkea. Me kuljimme tiemme ja varmaan sen olisi voinut viisaamminkin tehdä, mutta Pyhän Hengen johdatuksessa halusimme kulkea. Olemme aina avoimia keskustelemaan ja etsimään yhteyttä. Kysymys ei ole, säilyykö LHPK tai Seurakuntaliitto, vaan säilyykö klassinen kristinusko ja luterilaiset seurakunnat tässä maassa tuleville sukupolville. Tämä on iso näky.” 

Salo näkee herätysliikeväen nykytilanteessa saman kehityskulun kuin Seurakuntaliitolla: ”Olisi hyvä sanoa, ettei ole oikeastaan kysymys, pitäisikö kirkosta erota, vaan se, mihin kirkkoon kuulua. Jos on sitä mieltä, että Suomen evankelis-luterilaisessa kansankirkossa kirkon tuntomerkit todella toteutuvat, pitää kuulua siihen, mutta jos näkee, kuten me ja LHPK, etteivät ne oikeasti toteudu, pitää tehdä johtopäätöksensä. Periaatteessa tämä on yksinkertaista, mutta ymmärrän siihen sisältyvän suuren tuskan. Haluan myös sanoa, ettemme katso kirkon sisällä olevien uskovien kipuilua mitenkään pilkallisesti tai vahingoniloisesti, vaan päinvastoin elämme heidänkin tuskaansa.” 

Pohjola toteaa: ”Satavuotias Seurakuntaliitto on rohkaissut meitäkin siihen, että luterilaisena voi elää valtakirkon ulkopuolella. Toivottavasti LHPK voi rohkaista, että seurakuntia voi syntyä ja kasvaa myös evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolella. Se, että kansankirkko romahtaa, on meillekin kipeä asia. Toivomme, että kirkon suunta muuttuisi ja evankeliumia julistettaisiin mahdollisimman laajasti, mutta on myös nähtävä, että elämme länsimaissa massiivisen luopumuksen keskellä. Kahtiajako on hyvin syvä ja selkeä. Ei voi jäädä aidalle istumaan, vaan täytyy tunnustaa Jumalan sanan totuutta ja olla myös valmis kärsimään siitä.” 

Jussi Seppälä, toimitussihteeri, pastori, 

Kauniainen 

Perusta 3 | 2024

Tässä numerossa

130 | Pääkirjoitus

131 | Perustalla

132 | Artikkelit

  • 133 | Mikko Heikkilä: Suomen historian kauimmin dokumentoitu traditio ja sen tosipohjaisuuden kiistäminen osana ajan hengen mukaisen marxistis-postmodernistisen tiede- ja totuuskäsityksen edistämistä
    • Dosentti Mikko Heikkilä tarkastelee Lalli ja Henrik -perinnettä ja esittää argumentteja tradition historiallisuuden tueksi.
  • 143 | Jouko Talonen: Ruotsi-Suomen kirkon tunnustuksen muodostus 1500-luvulla
    • Emeritusprofessori Jouko Talonen tarkastelee Ruotsin ja Suomen kirkon tunnustuksen kehittymistä ja vakiintumista ja siihen vaikuttaneita teologisia ja historiallisia syitä.
  • 150 | Juhani Koivisto: Kun Raamattu oli neuvostovastainen kirja (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Pastori Juhani Koivisto tarkastelee Neuvostoliittoon tehdystä lähetystyöstä ja Raamattujen salakuljetuksesta YYA-Suomessa käytyä keskustelua.

154 | Tässä ja nyt

171 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 172 | Timo R. Stewart: Luvatun maan lumo — Israelin kristityt ystävät Suomessa
    • Arvostelijana Carolina Myskog (suom. Topias Tanskanen)
  • 174 | Eero Huovinen: Sielujen puolustaja — Piispana Helsingissä
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 175 | Mari Leppänen: Kuulun tähän maisemaan. Sanoja luottamuksesta ja rohkeudesta
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 176 | Suuri autuus — Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys 150 vuotta. Stor salighet — Lutherska evangeliföreningen i Finland 150 år
    • Arvostelijana Timo Junkkaala

178 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 2. sunnuntaista helluntaista 2.6. ja päättyy 12. sunnuntaihin helluntaista 11.8.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Kun Raamattu oli neuvostovastainen kirja

Juhani Koivisto 

Kirjoittaja on pastori ja eläköitynyt Kansanlähetyksen lähetysosaston aluekoordinaattori 1986–2020. 

Toisen maailmansodan jälkeen Itä-Euroopan maat sulkeutuivat ja joutuivat Neuvostoliiton etupiiriin. Kirkkojen asema vaikeutui ja toimintaa rajoitettiin monin tavoin. Suomalaiset kokivat tämän, kun Inkerin kirkko joutui maan alle. 1960-luvulle tultaessa kiinnostus Itä-Eurooppaan ja Neuvostoliittoon oli suurta. Tuona aikana käytiin kamppailua kahden yhteiskuntajärjestelmän välillä. Kamppailu ulottui yhtä hyvin avaruustekniikkaan kuin vaikkapa yleisurheiluun. Suomi oli maailmassa pieni tekijä, mutta sen erityinen asema kartalla toi kiinnostusta ja uusia mahdollisuuksia.

Syksyllä 1961 Neuvostoliitto lähetti Suomelle nootin, jossa se ehdotti YYA-sopimukseen vedoten neuvotteluja konkreettisista poliittisista kysymyksistä. Neuvostoliitossa seurattiin suomalaista lehdistöä aina yleisönosastoja myöten ja presidentti Urho Kekkonen pyrki suitsimaan kritiikkiä, jota hän kerran puheessaan kutsui neulanpistokirjoitteluksi.

Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan kirkkojen tilanne oli arka kysymys. Toisaalta tuli tietoa kirkkojen vaikeasta asemasta, toisaalta virallisesti kerrottiin muuta. Slaavilaislähetyksellä tarkoitettiin Itä-Euroopan kristittyjen auttamista välittämällä heille Raamattuja ja lähettämällä hengellistä ohjelmaa radion välityksellä. Keskustelussa slaavilaislähetyksestä Suomessa leikkasivat toisensa kysymys uskonnonvapaudesta Itä-Euroopassa, vapaus viedä Raamattuja ja YYA-sopimuksen tulkinnat.

Slaavilaislähetys saa virikkeitä Ruotsista

Jo ennen Kansanlähetyksen syntyä oli luotu yhteyksiä Ruotsissa vuodesta 1903 toimineeseen Slaavilaislähetykseen. Slaviska Missionilla oli pitkä kokemus työstä Venäjällä. Sotien jälkeen järjestö näki tehtäväkseen pitää Itä-Euroopan kristittyjen tilannetta esillä ja vastata samalla seurakunnissa koettuun raamattupulaan. Slaavilaislähetys oli saanut vuonna 1964 uuden pääsihteerin Ingemar Martinssonin, joka etsi yhteyksiä myös Suomeen. Hän tapasi teologiaa opiskelevan Per-Olof Malkin elokuussa 1964. Samalla hän kertoi Itä-Euroopan kristittyjen tilanteesta ja Ljus i Öster –lehdestä. Hän ehdotti teologiaa opiskelleelle Per-Olof Malkille vastaavan seuran perustamista Suomeen. Tämä ei toteutunut, mutta vuonna 1967 perustettu Kansanlähetys otti ohjelmaansa slaavilaislähetyksen. Vuoden 1967 marraskuussa perustettiin slaavilaislähetysosasto ohjaamaan tätä työtä.

Haralan Popoff kertoi vainoista

Jo ennen Kansanlähetyksen syntyä järjestettiin slaavilaislähetystilaisuuksia, joihin oli kutsuttu bulgarialainen pastori Haralan Popoff. Kustannus Oy Uusi Tie oli julkaissut vuonna 1966 hänen kirjansa Olin kommunistien vanki. Haralan Popoff oli evankelinen kristitty, joka oli pidätetty vakoilusta syytettynä vuonna 1948 ja oikeudenkäynnin jälkeen joutunut vankilaan. Hän pääsi vapaaksi vuonna 1962.

Haralan Popoffin ja Ingemar Martinssonin ensimmäinen yhteinen puhujavierailu toteutui maaliskuussa 1966. Sanoma kiinnosti opiskelijoita ja Ylioppilaslähetyksen tilat Pohjoisella Rautatiekadulla olivat täynnä kuulijoita. Huhtikuussa aiheesta julkaistiin juttu Uusi Tie -lehdessä. Vierailu sai jatkoa vähän myöhemmin kun Popoff vieraili Nuorisolähetyksen retriitissä Suomen Raamattuopistolla. Haralan Popoff oli vapautumisensa jälkeen muuttanut Ruotsiin, josta hänen vaimonsa oli kotoisin.

Valoa Idässä -lehti kertoo idäntyöstä

Slaavilaislähetys alkoi herättää laajempaa kiinnostusta, kun vuoden 1968 alusta ilmestyä Valoa Idässä –lehti, joka kertoi Neuvostoliiton kristittyjen tilanteesta. Lehti sai noin 10 000 kappaleen levikin. Jo vuoden 1967 lopussa oli Ilta-Sanomissa artikkeli Valoa Idässä –lehden ensimmäisen numeron ilmestymisestä ja siinä Neuvostoliiton vaikeuksiin joutuneiden kristittyjen kirjeestä maan pääministerille Aleksei Kosyginille ja keskuskomitean pääsihteerille Leonid Brežneville.

Uskonnonvapaus Neuvostoliitossa

Valoa Idässä -lehdessä julkaistiin kirjoituksia Neuvostoliiton kristittyjen tilanteesta. Puhuttelevia olivat myös vankien omaisten neuvoston julkilausumat, jotka julkaistiin lännessä. Niissä käsiteltiin kysymystä sanan- ja uskonnonvapaudesta, jonka oli monin tavoin arka asia. 

Vuoden 1968 lopussa ulvilalainen Kalle Kukkakorpi lähetti ulkoministeri Ahti Karjalaiselle kirjeen, jossa hän kiinnitti huomiota slaavilaislähetyksen toimintaan. Kirjeessään hän mainitsi Valoa Idässä -lehden sisällön olevan naapurimaamme ystävyyssuhteita vastaan. Tästä seurasi kirjoittelua mm. Kansan Uutisissa ja Suomen Sosiaalidemokraatissa. Tämän jälkeen Suojelupoliisi alkoi seurata Kansanlähetyksen toimintaa. Seuraaminen tarkoitti tilaisuuksien, kuten Slaavilaislähetyspäivien tarkkailua ja raportointia sekä Kansanlähetyksen vastuussa olleiden henkilöiden kutsumista tarkempaan puhutteluun. 

Kansanlähetyksen hallituksen puheenjohtaja Eino J. Honkanen oli kaksi kertaa ja pääsihteeri Matti Väisänen ja lähetyssihteeri Per-Olof Malk kerran Suojelupoliisissa selvittelemässä slaavilaistyötä. Keskustelussa nousivat esiin tapaukset, joissa Neuvostoliiton rajalla matkustaneilta henkilöitä oli löytynyt Raamattuja ja muuta hengellistä kirjallisuutta. Neuvostoliiton rajaviranomaiset keräsivät kirjallisuuden pois. Suojelupoliisi ei pitänyt Raamattujen viemistä suurena kysymyksenä, koska Suomessa ei ollut lakipykälää, joka olisi tehnyt asian laittomaksi. Erityisesti vasemmistolehdistöä asia kiinnosti, samoin raamattukirjallisuuden painattaminen ja rahoituslähteet. 

Veli Andreas ja Richard Wurmbrand 

Vuosi 1970 oli slaavilaislähetyksessä huippuaikaa, koska silloin toteutettiin kaksi merkittävää vierailua. Kesän lopulla Suomessa vieraili hollantilainen Veli Andreaana tunnettu henkilö, joka kantoi huolta nk. suljettujen maiden raamattutarpeesta. Hän kertoi tarinansa ”Raamattujen salakuljettajaksi”. Veli Andreas vieraili Nuorten herätyspäivillä Kuopiossa, Helsingissä ja Tampereella Hämeen Kansanlähetyksen tapahtumassa. Kustannus Oy Uusi Tie julkaisi hänen kirjansa nimellä Piikkilanka ei pidätä. 

Ehkä tätäkin suuremman huomion sai romanialainen pastori Richard Wurmbrand, joka vieraili vaimonsa Sabinan kanssa Suomessa syyskuun lopussa (27.9.). Wurmbrand oli romanialainen juutalaistaustainen pastori, joka oli uskonsa vuoksi kahdesti ollut vankilassa. Myös hänen vaimonsa oli ollut jakson vankilassa. Ensimmäisen kerran pidätys tapahtui vuonna 1948 sunnuntaiaamuna. Wurmbrandien elämään tuli muutos, kun Norjan Israel-lähetys yhdessä muiden vastaavien järjestöjen kanssa osti hänet vapaaksi vuonna 1964. Wurmbrandit siirtyivät ensin Norjaan ja Englantiin ja sitten Yhdysvaltoihin. He kokivat kutsumuksekseen olla maanalaisen seurakunnan ääni maailmalla. 

Suomessa pidettiin ensimmäinen Richard Wurmbrandin kokous Helsingin jäähallissa, joka oli täynnä kuulijoita. Tilaisuuden järjestäjänä toimi Kustannus Oy Uusi Tie. Vain yhteen tilaisuuteen päädyttiin siitä syystä, että Wurmbrand koki turvallisuutensa uhatuksi. Hänellä oli pelko pidätyksestä tai muista ongelmista. Jäähallissa puhuivat Eino J. Honkanen sekä Sabina ja Richard Wurmbrand. Tilaisuuteen Uusi tie oli julkaissut suomeksi Wurmbrandin kirjan Kirkkautta kidutuskammiossa. Tilaisuudesta julkaistiin myös äänilevy. Ajan tavan mukaan yleisö saattoi nauhoittaa tilaisuutta omilla kelanauhureillaan. 

Richard Wurmbrandin sanoma korosti rakkautta kommunisteihin, vaikka kommunismi aatteena tuli torjua eikä heidän tekojaan tullut hyväksyä. Wurmbrandista sinänsä tuli aikanaan jakava persoona, koska hän toi jyrkästi toisenlaisen kuvan Itä-Euroopan tilanteesta kuin vaikkapa Neuvostoliiton ortodoksisen kirkon edustajat patriarkka Aleksein tai Pimenin johdolla tai Kirkkojen maailmanneuvoston viralliset tiedottajat. 

Etenkään poliittisessa vasemmistossa ei hyväksytty Wurmbrandin sanomaa. Jo huhtikuussa 1970 kansanedustaja Heimo Rekonen (SKDL) teki eduskuntakysymyksen Kansanlähetyksen Neuvostoliittoon suuntaamasta idäntyöstä. Rekoselle vastasi sisäasiainministerinä tuolloin toiminut Teemu Hiltunen (amm.), joka kertoi asiaan kiinnitetyn huomiota. Raamattujen vieminen Neuvostoliittoon ei ollut laitonta, jos käytettiin virallisia kanavia. Hän kertoi myös keskusteluista, joita asiassa oli käyty Kansanlähetyksen kanssa. 

Wurmbrandin vierailun jälkeen marraskuussa tehtiin toinen kysymys. Richard Wurmbrandin ja Veli Andreaksen vierailun jälkeen 22 kansanedustajaa jätti eduskuntakysymyksen, joka koski uskonnon varjolla Neuvostoliittoa vastaan suunnattua propagandatoimintaa. Kansanlähetystä ei mainittu nimeltä, mutta teemat liittyivät samoihin aiheisiin kuin ennenkin. Näihin vastasi ulkoministeri Väinö Leskinen (sd.), joka pahoitteli tilannetta, mutta totesi demokratiaan liittyvän piirteitä, jotka voivat olla myös yleisen käsityksen vastaisia. Leskisen vastaus oli linjauksena, kun Ahti Karjalainen vastasi myöhemmin vuonna 1973 Kansanlähetystä ja Uutta Tietä koskeneeseen eduskuntakyselyyn. 

Näin eduskuntakysymykset lisäsivät lehdistökirjoittelua, joka koski suhdetta Neuvostoliittoon, siellä ollutta uskonnonvapauskysymystä ja Raamattujen kuljetusta sinne. Keskusteluun saatiin lisäpontta, kun Tiedonantajaa ja Kansan Uutisia luettiin Moskovassa. Esimerkiksi Aamulehti tiesi lokakuussa 1972 kertoa Literatura Gazetan arvostelleen Kansanlähetystä, joka yrittää salakuljettaa Neuvostoliiton vastaista propagandaa. 

Wurmbrandilta suljetaan kirkkojen ovet 

Richard Wurmbrand vieraili Suomessa ja puhui kirkoissakin. Hän vieraili Suomessa 1970-luvulla vuosina 1970, 1973, 1974, 1975 ja 1976. 1970-luvun alkupuolella hän toimi oman järjestönsä Stefanus-lähetyksen kutsusta. Tilanteeseen tuli uudenlainen sävy, kun keväällä 1975 käytiin kiistaa siitä, voisiko hän puhua kirkoissa, kuten aikaisemmin oli ollut mahdollista. 

Helsingin Paavalin seurakunnan kirkkoherra Pekka Halmesmaa on laajassa Kanava-lehden artikkelissaan kuvannut tilannetta, jossa Helsingin silloinen piispa Aimo T. Nikolainen halusi, että tällaista tilaisuutta ei Paavalin kirkolla järjestettäisi. Valmiiksi sovittu tilaisuus tuli peruuttaa. Kirkkotilojen käytöstä kirkkoherralla on kirkkolain mukaan keskeinen rooli ja Pekka Halmesmaa koki itsensä painostetuksi. Samantapaista kiistaa käytiin muissakin hiippakunnissa. Tuona keväänä kirkkojen ovet pysyivät Wurmbrandilta kiinni ja hän piti tilaisuutensa muissa tiloissa mm. Bio Bristolissa. 

Tilanne oli kaikille kiusallinen. Muodollisesti kirkkoherra vastasi kirkkotilojen myöntämisestä, mutta Aimo T. Nikolaisen tavoin otettiin esiin opilliset tai ”poliittiset näkökohdat”. Richard Wurmbrandiin kohdistettiin väitteitä opillisesta puhtaudesta, hänen pappeutensa aitoudesta, tilaisuuksien poliittisuudesta jne. Näillä yritettiin horjuttaa viestiä, joka oli kovin toisenlainen kuin viralliset totuudet. Wurmbrandia puolusti mm. Kotimaa -lehden päätoimittaja Leino Hassinen, mikä toi hänelle Kotimaan hallintoneuvoston huomautuksen. Kiistaa vaikeutti se, että eri osapuolien julkisuudessa esitetyt tiedot Wurmbrandista olivat häilyviä. Hänestä esitettiin erilaisia väitteitä. Keskustelu siirtyi hänen sanomastaan hänen persoonaansa ja tällä tavalla haettiin linjaa ajan kapealla tiellä. 

Keväällä 1975 elettiin Suomessa kesällä järjestettävän ETYK-kokouksen aattohetkiä, joiden alta ”sivuäänet” tuli vaimentaa taustalle. 

Lähteet: 

SEKLA Hall. ptk. 9.10.1971 Liite Slaavilaislähetyksen syntyä edeltäneitä tapahtumia Suomessa vuodesta 1964 ja kannanotto työn laajuuteen. Per-Olof Malk. 

Valtiopäiväasiakirjat 1970. Kirj. ksm. n:o 11. Rekonen: Suomen Evankelis-luterilaisen Kansanlähetyksen Neuvostoliittoon kohdistuvasta toiminnasta. (20.4.1970). Eduskunta.fi. Digitaaliset aineistot. 

Käytettyä kirjallisuutta: 

Drewery, Mary: Richard Wurmbrand mies, joka palasi elämään. Saarijärvi 1975: Ari-kustannus. 

Halmesmaa, Pekka: Suomettuminen sulki kirkot. Kanava 9/2001. 

Kuusisto, Jarkko: Richard Wurmbrandin Suomen vierailun aiheuttama lehdistökirjoittelu 1970–1990. Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Huhtikuu 1999. HY.TTK. 

Latvala, Pia: Keskustelu slaavilaislähetyksestä Suomen kirkossa ja päivälehdistössä 1967–1973. Yleisen kirkkohistorian pro gradu tutkielma. HY. TTK. Huhtikuu 2000. 

Latvala, Pia: Valoa itään? Kansanlähetys ja Neuvostoliitto 1967–1973. Diss. SKHS:n Toimituksia 209. Helsinki 2008. 

Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko. Tasavallan presidentti Urho Kekkosen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteet vuosina 1950–1981. Helsinki 2000: Kirjapaja. 

Neuvostolehdet arvostelivat. Aamulehti 5.10.1972. 

Tervonen, Heikki: Leino Hassinen luotsasi Kotimaan läpi ”hullujen vuosien” pyörteitten ”Kirkon on mentävä rohkeasti kohti elämää”. Kotimaa 7.10.1990. 

Uusi Tie alkaa julkaista lähetyslehteä slaavilaisille. Vainottujen kirje Kosyginille avajaisnumerossa. Ilta-Sanomat 28.12.1967. 

Yhteisöt vastaus kirkon luopumukseen

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous teki maaliskuussa kirkolliskokoukselle aloitteen kahdesta rinnakkaisesta avioliittonäkemyksestä. Heikkotasoista aloitetta on syystä arvosteltu ankarasti. Raamattuteologisesti se on kestämätön, sillä kirkon ylimmällä auktoriteetilla ei voi mitenkään perustella muuta kuin miehen ja naisen avioliittoa — elleivät piispat ole päättäneet alistaa raamattunäkemystä ja teologiaa kunkin ajan muotiarvoille. 

Tunnustuskirjojen opetus avioliitosta on selvä. Schmalkaldenin opinkohdissa lukee: 

Yhtä vähän kuin meille tai heille [paavilaisille] on annettu valtaa muuttaa mies naiseksi tai nainen mieheksi tai tehdä tyhjäksi sukupuolten eroavuutta, yhtä vähän heillä on ollut valtaa erottaa näitä Jumalan luomia toisistaan tai kieltää asumasta yhdessä kunniallisina aviopuolisoina. 

Confessio Augustana viittaa yleisen ilmoituksen todistukseen ja siis järjellä saavutettaviin totuuksiin avioliitosta: 

Koska ihminen on Jumalan luomistyön tulos ja se ja luomisjärjestys ovat luonnonoikeutta, ovat oikeusoppineet viisaasti ja oikein sanoneet miehen ja naisen liittymisen toisiinsa perustuvan luonnonoikeuteen. Mutta kun luonnonoikeus on muuttumaton, niin oikeus avioliiton solmimiseen on pysyvää laatua. Sillä jos kerran luonto ei miksikään muutu, säilyy välttämättä myös se järjestys, jonka Jumala on luontoon pannut, eikä sitä voida ihmisten säätämillä laeilla kumota. 

Piispa Matti Salomäkeä on kiitettävä siitä, että hän jätti eriävän mielipiteen aloitteesta, jolla piispainkokous irtautuu Raamatusta ja tunnustuksesta. Samalla on äärettömän surullista, että kaikki muut piispat asettuivat tukemaan aloitetta. Jälleen joudumme todistamaan, miten piispainkokouksen maltilliset osoittautuvat mukautujiksi, radikaalit määräävät suunnan ja kaunopuheet kirkon ykseydestä tarkoittavat ykseyttä eksytyksen ehdoin. 

Vakuuttelut kahdesta rinnakkaisesta näkemyksestä jäävät tietysti vain puheeksi. Sisarkirkkojemme kehitys osoittaa, että kun hyväksytään väite kristillisestä avioliittokäsityksestä syrjivänä ja ihmisarvon tai peräti -oikeuksien vastaisena, on seuraava askel väistämätön. Kristillinen opetus avioliitosta häivytetään ja siihen sitoutuneita pappeja rangaistaan. 

Yhä selvemmäksi käy, että kirkon johdon aktiivista suunnanmuutosta on turha odottaa. Päinvastoin kristillisen uskon mukaisen opetuksen ja elämän elintila kirkossa kapenee. Kristittyjen on tehtävä voitavansa kirkollisissa luottamuselimissä kirkon kristillisyyden säilymiseksi, mutta sen varaan ei pidä panna toivoa. Määrävähemmistöllä ei estetä niitä monia keinoja, joilla kristillistä oppia ja etiikkaa rapautetaan. On seurakuntia, joissa hengellinen elämä on vielä terveellä pohjalla, mutta kokonaiskuva ja suunta ovat yksiselitteisen selvä. Nöyrä omaan paikallisseurakuntaan sitoutuminen voi olla ihailtavaa, mutta ehdoin tahdoin itsensä asettaminen alttiiksi harhalle siellä vaarantaa oman uskon. Seura tekee kaltaisekseen. Terveen opetuksen ja uskonyhteisön luo etsiytyminen on hengellistä itsesuojeluvaistoa. On kiire etsiä vaihtoehtoja, joihin kirkollinen pakkovalta ei yllä. Meidän on huolehdittava, että meidän lisäksemme  seuraavat sukupolvet saavat kuulla evankeliumin puhdasta oppia ja vastaanottaa sakramentit. 

Maallikoiden on helppo äänestää jaloillaan. Vaikeammassa asemassa ovat seurakuntatyöntekijät, joihin kuuluvat pappien lisäksi mm. kanttorit, diakonit ja nuorisotyöntekijät. Usein he ovat kutsumustietoisia ja palvelualttiita, mutta elanto tulee kirkolta, jonka painostus lisääntyy. 

Ensiksi jokaisen on huolehdittava, ettei jää yksin. Niiden, jotka murehtivat kirkon luopumusta, on rakennettava keskinäistä yhteyttä. Seurakuntien ja järjestöjen maallikot ja työntekijät tarvitsevat toistensa tukea. Verkostoituminen on välttämätöntä. Toiseksi on etsittävä keinoja, joilla turvataan paikallinen mahdollisuus päästä elävän luterilaisuuden yhteyteen. Tarvittaessa on perustettava uusia messu- ja jumalanpalvelusyhteisöjä olemassa olevien rakenteiden kautta tai luotava uusia. Epäilemättä käytännön kysymykset varainhankinnasta, tiloista tai työntekijöiden palkkauksesta ovat haasteellisia mutta toisaalta Suomessa on yhteisöjen rakentamisesta tietotaitoa, joka vain odottaa kokoamista ja käyttöönottoa. 

Jo nyt maassamme on luterilaisia messu- ja jumalanpalvelusyhteisöjä, joissa toteutuvat kirkon tuntomerkit. Niihin on helppo liittyä. Ovet ovat avoimet, tilaa on, samoin palvelutehtäviä. Tämän verkoston laajentuminen on parhaita vastauksia kirkon luopumukseen, oman paikan löytämiseen tai lähetyskäskyn toteutumiseen. 

Vesa Ollilainen, 

päätoimittaja, pastori, TT, 

STI:n teologinen asiantuntija 

Perusta 2 | 2024

Tässä numerossa

66 | Pääkirjoitus

67 | Perustalla

68 | Artikkelit

  • 69 | Antti Laato: Vanhan testamentin antropologiaa: Kristillisen ihmiskäsityksen taustaa
    • Professori Antti Laato erittelee Vanhan testamentin ihmiskuvaa ja esittelee heprealaista kielenkäyttöä ja opetusta ihmisestä.
  • 82 | Anni Maria Laato: Varhaisen kirkon ja antiikin ihmiskuvan jännitteitä
    • Dosentti Anni Maria Laato tarkastelee artikkelissaan varhaisten kristittyjen ja antiikin ihmiskuvan yhtäläisyyksiä ja eroja keskittyen Tertulianukseen.
  • 87 | Sammeli Juntunen: Kristillisen ihmiskuvan katoaminen ja kirkon usko (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Dosentti Sammeli Juntunen tarkastelee kristillisen ihmiskäsityksen katoamista nykyajassa ja sen vaikutusta ihmisiin ja kirkon uskoon.

97 | Tässä ja nyt

  • 98 | Jussi Seppälä: Haastattelu: Inkerin kirkon vihkimykset, piispainkokouksen kannat ja herätysliikkeiden tulevaisuus
  • 102 | Raimo Mäkelä: Viimeisenä nunnana mestauslavalle — vapaana Jumalassa

104 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 105 | John W. Kleinig (suom. Pauliina Pylvänäinen): Ihmeellisesti tehty — Raamatun opetus ruumiillisuudesta
    • Arvostelijana Karoliina Rauhio-Pokka
  • 106 | Lars Levi Laestadius: Muruja Herran pöydältä. Otteita Lars Levi Laestadiuksen kirjoituksista vuoden jokaiselle päivälle
    • Arvostelijana Jouko Talonen

109 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa kiirastorstaista 28.3. ja päättyy Pyhän Kolminaisuuden päivään 26.5.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ