Perusta 5 | 2018

Sammeli Juntunen

Kirjoittaja on ekumeniikan dosentti ja Savonlinnan seurakunnan kirkkoherra.

Johdanto

Minulle annettu otsikko Jumala ja nykyaika on laaja. Sen alla voisi käsitellä melkein mitä vain: Jumalahan on koko todellisuuden Luoja ja ylläpitäjä, myös nykyisin. Olen valinnut esitelmäni kysymykseksi seuraavan: Mitä tarkoitetaan, kun nykyaikana puhutaan Jumalasta? Miten puhe Jumalasta on totta? Siihen vaikuttavat monet aatehistorialliset virtaukset. Amerikkalainen jo edesmennyt teologi Hans Frei[1] hahmotti kysymystä Jumalasta seuraavalla tavalla: ”Jumala-käsitteen merkitys riippuu kahdesta poolista, joitten välissä Jumalasta puhutaan.”

Ensimmäistä poolia voidaan nimittää vaikkapa kirkon pooliksi. Se tulee kristinuskon omasta sisäisestä itseymmärryksestä. Kyse on kristillisen seurakunnan uskosta, jossa kristityt kohtaavat Jumalan. Tälle kohtaamiselle on omat ”sääntönsä”, joiden puitteissa Jumalasta puhutaan: Jumala on Luoja, jonka kanssa ihmiset voivat olla tekemisissä Jeesuksen ja hänen tekemänsä pelastusteon vuoksi. Jumalan kohdataan seurakunnassa, jossa Pyhä Henki toimii Jeesuksesta kertovan opetuksen, rukouksen, sakramenttien ja rakkauden palvelun kautta.

Toista poolia voidaan nimittää yhteiskunnan pooliksi.[2] Sen olemassaolo johtuu siitä, että usko Jumalaan on ehtinyt saavuttaa länsimaissa vahvan aseman. Usko Jumalaan vaikuttaa yhä siihen, kuinka ihmisyyteen ja koko todellisuuteen liittyviä merkityksiä hahmotetaan länsimaiden yhteiskunnissa, maallistumisesta huolimatta. Jumala ei näin ollen tarkoita kirkollekaan vain sitä, miten hänet messussa ymmärretään. Jumalasta on kyettävä puhumaan myös yleisellä, yhteiskunnan foorumilla; siten, että sana Jumala merkitsee jotain myös maalaisjärjen mukaan. Kirkon jumalapuheen on oltava filosofisesti, psykologisesti, historiallisesti, sosiologisesti ja ns. ”tavallisen ihmisen” arkikokemuksen tasolla ymmärrettävää.

Tämä saattaa kuulostaa hienolta ja vaikealta, mutta ei se ole. Miettikääpä vaikka sitä, kun te kirjoitatte papin pakinaa paikallislehteen. Kyllä te silloin pyritte olemaan uskollisia kirkon uskolle ja Kristuksen evankeliumille. Te otatte jumalapuheen ”kirkon poolin” todesta. Mutta yhtä paljon te pyritte olemaan ymmärrettäviä kaupunkinne tai kylänne yleisinhimillisellä tasolla. Toisin sanoen: te otatte myös jumalapuheen ”yhteiskunnan poolin” todesta. Mielenkiintoista teeman ”Jumala ja nykyaika” kannalta on se, mille kohtaa kukin Jumalasta puhuja asettuu noiden kahden poolin välille.

Jumalapuheen ensimmäinen tyyppi: Jumala länsimaisen ihmisen kokemuksen hahmottajana

Hans Frein ensimmäiseksi tarkastelema malli on sellainen, että siinä jumalapuhe tapahtuu kokonaan ”yhteiskunnan poolin” ehdoilla. Kirkon Jumala-puhe saa oikeutuksensa sulautumalla osaksi yleisinhimillistä todellisuuden hahmotusprosessia. Miten tällaista mallia voi perustella? Eikö teologian ja jumalapuheen pitäisi perustua Jumalan ilmoitukseen eikä yhteiskunnan tapaan hahmottaa maailmaa? Jumalahan on antanut itsestään tietoa ilmoituksessa.

Amerikkalainen teologi Gordon Kaufmann käyttää Frein mukaan tätä mallia. Kaufmann kritisoi perinteistä ilmoitusteologiaa. Ilmoitusteologiassa nimittäin oletetaan itsestään selvinä sellaisia käsitteitä kuten ”Jumala” ja ”ilmoitus”, joiden merkitystä pitäisi selvittää ennen niiden käyttöönottoa. Käsitteet ovat kehittyneet prosessissa, jossa ihmiset ovat tulkinneet kokemustaan maailmasta ja historiasta. Jumala-puhe on kaikkina aikoina ollut pikemminkin todellisuutta rakentavaa kuin sitä kuvailevaa toimintaa. Näin ollen käsite ”Jumala” ei tosiasiassa saa merkitystään viittaamalla ilmoituksen kautta tiedettyyn ”Jumala”-objektiin. Se ei ole informaatiota kohteestaan. Se on ihmisen kulttuurin luoma metafyysinen käsite, jonka avulla pyrimme jäsentämään kokemuksiamme ja etsimään suuntaa elämällemme. Siksi Jumala-puheen pelisääntöjä ei Kaufmannin mukaan saa määrittää mikään tietty uskonyhteisö tai kirkko, vaan koko länsimaisen kulttuurin käyttämä uskonnollis-metafyysinen kieli. Teologin tehtävänä on tutkia niitä sääntöjä, jotka säätelevät Jumala-käsitteen käyttöä länsimaisessa kulttuurissa. Teologin tulee rekonstruoida Jumala-käsite siten, että ihmiset voivat sen avulla hahmottaa todellisuuden kokemustaan entistä syvällisemmin. Jumala-puhe on siis ennen kaikkea kulttuurisesti merkittävää toimintaa. Sitä ohjaavat yhteiskunnassa ja kulttuurissa vaikuttavat, yleisesti hyväksytyt näkemykset.

Tämän mallin mukaisia Jumala-puheen piirteitä löytyy Suomen ev.lut. kirkostakin. Olen lukenut jostain seurakunnallisesta lehdestä, että Jumala on ”se, joka saa kunkin säteilemään”. Joittenkin mielestä kansankirkon jokaisella jäsenellä tulisi olla yhtäläinen oikeus esittää mielipiteitään tästä Jumalasta. Toisaalta rajana ei ole edes kansankirkkoon kuuluminen. Oikeus määrittää kirkollisen Jumala-käsitteen sisältöä annetaan joskus kaikille yhteiskunnan jäsenille:

Jokaisella suomalaisella, myös niillä joiden asenteet poikkeavat kirkon työntekijöiden asenteista, on oikeus saada kirkolta tarvitsemaansa tukea arkiseen elämään, yhteyden kaipaukseen tai henkiseen ja hengelliseen etsintään. Kirkko on vastuussa erilaisia ihmisiä puhuttelevan hengellisen oppisanaston tuottamisesta ja vakiinnuttamisesta yhteiskunnassa. Kirkkoa tähän velvoittaa sen perustehtävä, lähetyskäsky.[3]

Kirkon viesti tuntuu olevan, että kansalaisten ja erityisesti muiden segmenttien on muutettava ajattelutapaansa ja elämäntyyliään päästäkseen kirkon toiminnan piiriin. Tähän huutoon kansa ei ole vastannut, ja aktiiviseurakuntalaisten määrä on huvennut vähäiseksi. Näissä valinnoissa pysymällä kirkko tulee määritellyksi marginaalisegmentin kirkoksi kansankirkon sijaan. Kirkon huomion ulkopuolelle jäänyt enemmistö saattaa haluta kirkkonsa takaisin, ja tällaisen kansanliikkeen syntyminen on ennakoitavissa. (s. 32)

Tätä Jumala-puheen mallia on pakko kritisoida. Eikö Kristuksenkin sanoma ollut: ”Muuttakaa mielenne (metanoiete) ja uskokaa ilosanoma, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!” Mikään yhteiskunta ei ole niin jumalista, että siinä luonnostaan tunnettaisiin Jumala.  Siksi kirkon opetus Jumalasta ei saa olla niin vahvasti ”yhteiskunnan poolin” määrittämää kuin tässä mallissa. Yhteiskunnassa on monia sellaisia uskonnollisia ja filosofisia virtauksia, joiden tapa etsiä henkisyyttä on hyvin erilainen kuin kirkon. Ei kirkon sellaista tarvitse palvella, vaan kehottaa mielen muutokseen ja kuulemaan ilosanomaa.

Tyyppi 2: Jumala-puhe yleisinhimillisestä kokemuksesta ja kristinuskon traditiosta esiin nostettujen eksistenssimuotojen transsendentaalisena korrelaationa

Tämä Jumala-puheen tyyppi on sukua edelliselle. Siinä yleisinhimillinen Jumala-kokemus ja kristinuskon sisäinen itseymmärrys eivät kuitenkaan sulaudu toisiinsa yhtä täydellisesti kuin 1-tyypissä. Jumala-puhe on toimintaa, jonka kohteena ovat a) yleinen inhimillinen kokemus ja kieli ja b) kristillisen kirkon oma traditio. Ne korreloidaan eli saatetaan toistensa kanssa tekemisiin etsimällä niille yhteinen perusta, ikään kuin niiden molempien ”takaa”. Tätä tarkoittaa ”transsendentaalinen korrelaatio”. Tässä mallissa yleisinhimillinen kokemus on voimakkaampi kuin kirkon sisäisen itseymmärryksen pooli. Korrelaatio nimittäin tapahtuu yleisinhimillisen kokemuksen valvonnassa. Tämä tarkoittaa sitä, että pooleille yhteinen perusta, jonka pohjalta ne korreloidaan, etsitään yleisen järjenkäytön eli filosofian keinoin.

Kyseisenlainen malli on hyvin yleinen. Eräs sen edustaja on amerikkalainen teologi David Tracy. Hän löytää pooleille yhteisen perustan eksistentialistisen filosofian avulla. Eli näin: Kaiken inhimillisen kokemuksen perustana on kokemus itseydestä. Se on eksistenssiä, ”maailmassa oloa”. Itseyden kokemusta voidaan perustellusti pitää uskonnollisena.[4] Uskonnollinen elementti näyttäytyy, kun inhimillisen eksistenssin rajat tulevat vastaan äärimmäisissä kokemuksissa (limit experience) eli syyllisyydessä, ahdistuksessa, kuoleman kohtaamisessa, riemussa, rakkaudessa ja lohdutuksessa. Tämä uskonnollinen elementti ei palaudu ihmisen järkeen, moraaliin, kristinuskoon tai muuhun kulttuuriin. Pikemminkin on niin, että uskonnollinen elementti on kaiken inhimillisen toiminnan perimmäinen perusta (ultimate ground) ja lopullinen päämäärä (ultimate horizon). Kysymys Jumalasta on tämän mallin mukaan kysymys siitä, kuka tai mikä on äärimmäisiä kokemuksia kuvaavan uskonnollisen kielen tarkoittama asia (referentti).

Tracyn mukaan on myös ”kirkon poolin” kannalta oikein ajatella näin. Raamatun alkuperäisten tekstien perustavin merkitys on nimittäin niissä ilmaistu ”uskonnollinen maailmassa olon tapa”. Historiallis-kriittinen Raamatun tutkimus on Tracyn mielestä osoittanut, että Raamatussa erilaiset kristologiat ja erilaiset jumalakuvat vaihtelevat, kun taas niiden takana oleva käsitys ihmisen eksistenssistä armollisen Jumalan kasvojen edessä pysyy samana.

Kuten sanoin, tämä Jumala-puheen malli on hyvin yleinen. Jokainen meistä on puhunut Jumalasta määrittelemällä ensin sen, mikä on perustavinta aidon ihmiselämän kannalta ja sanomalla sitten, että Jumala on se, johon tämä aito elämä perimmiltään viittaa.[5] Jotain tällaista on kuultu usein esimerkiksi Savonlinnan oopperajuhlajumalanpalveluksissa. Hyvin usein niiden saarnaaja aloittaa oopperataiteesta ja osoittaa, että siinä etsitään ja koetaan jotain samaa kuin mistä kyseisen päivän evankeliumi puhuu.

Poolien ”transsendentaalisen” korrelaation ei siis tarvitse tapahtua hienon filosofian kautta. Se voi tapahtua paljon keveämmän, vaikkapa kyökki-psykologisen perustelun kautta. Kun pappi sanoo ”Jumala”, hän tarkoittaa sitä aitoa perustunnetta, joka vapauttaa, mahdollistaa aidon heikkouden, suhteessa olemisen tai psyykkisen terveyden. Psykologi puhuu samasta asiasta, mutta eri käsittein. Ei haittaa, jos koulun joulujuhlassa ei enää ole seimikuvaelmaa, vaan sen tilalla lempeä tonttuleikki: onhan joulun perussanoma rakkaus ja jokaisen ihmisen ehdoton arvo. Sitähän se Jeesuksen syntymäkin meille loppujen lopuksi julistaa. Tässä mallissa on jotain järkeä ja kyllä sitä voi varmaan joskus käyttää. Mutta kyllä siinä jokin niin sanotusti ”mättää”.

Raamatun ja kristillisen uskon mukaan Messias ei tullut todistamaan jostain häntä itseään syvällisemmästä totuudesta tai periaatteesta. Mitään häntä syvällisempää totuutta tai periaatetta kun ei ole olemassa: hän itse on luomisen Sana. Hänessä ”jumaluuden koko täyteys” asuu ruumiillisesti. Emme saa antaa minkään filosofian pettää meitä pois hänestä. Emme vaikka se perustuisi sinänsä kannatettaviin ja hyviin asioihin (Kol. 2:8–10). Pelastus ei nimittäin ole olemukseltaan vapautta, heikkoutta, taidetta, suhteessa olemista tai psyykkistä terveyttä. Pelastus on yhteyttä Vapahtajaan, Jeesukseen. Hän on Jumalan Poika, ei jokin yleinen periaate, kuten ihmisarvo. Toki hän vaikuttaa yhteiskunnassa monia hyviä asioita, kuten vapautta, ihmisarvoa tai psyykkistä terveyttä.

Mutta hän ei ole mitään niistä. Tämän voivat todistaa vaikkapa diktatuureissa vainotut kristityt. Heille usko Jeesukseen on tuonut vankeutta ja terveyden sekä ihmisarvon menetystä.

Tyyppi 3: suora korrelaatio

Tässä mallissa korrelaatio eli linkitys jumalapuheen ”kirkon poolin” ja ”yhteiskunnan poolin” välille tehdään suoraan, vailla ajatusta niiden molempien ”takaa” etsittävästä ”transsendentaalisesta” perustasta. Ideana on myös se, että poolit saisivat olla tasa-arvoisia.

Hans Frei löytää mm. Paul Tillichin teologiasta näitä piirteitä. Tillich sanoi haluavansa olla ”rajalla”: yleisen ihmisyyden ja kristityn identiteetin rajalla, filosofian ja teologian rajalla, järjen ja uskon rajalla. Yleisestä ihmisyydestä rajalla seisova teologi saa kysymykset, kristinuskon traditiosta vastaukset. Ne hänen täytyy muokata kysymyksien vaatimaan muotoon.

Jumala on Tillichille kaiken olemisen perusta eli ”Ground of Being”. Tillichin Jumalaan tulee kuitenkin myös vahva kristillinen elementti, sillä hänelle Jeesus on olennainen osa Jumalasta puhumista. Jeesus on nimittäin Kristus, eli se, joka tuo ihmisille heidän kadottamansa yhteyden Olemassaolon Perustaan. Sen hän tekee korjaamalla omassa itsessään ihmisenä olemisen perusrikkonaisuuden, eksistentiaalisen ahdistuksen.

Minusta Tillich ei onnistu tasapainoiluyrityksessään filosofian ja kirkon tradition rajalla kovin hyvin. Hän valuu takaisin Jumala-puheen 2-kategoriaan, jossa filosofia määrää kaapin paikan. Tillichin Jeesus näyttää lukeneen eksistentialistista filosofiaa vähän liikaa ollakseen uskottava.

Olen löytävinäni myös kirkon Pyhä -painopistealueesta yritystä suoran korrelaation mallin käyttöön. Toisaalta ”pyhyys” liitetään Pyhä -painopistealueen virikemateriaalissa yleisinhimilliseen kokemukseen; siis ”yhteiskunnan pooliin”:

Pyhä hetki yllättää järven rannalla tai metsän siimeksessä. Pyhyyden kosketuksen voi tuntea lapsen naurua kuunnellessa tai vanhuksen kanssa laulaessa. Pyhä koskettaa, kun koen olevani rakastettu juuri itsenäni. Vierellä kulkijani tuntee pyhän kosketuksen, kun katson häntä arvostavin silmin.[6]

Toisaalta Pyhän merkitystä etsitään myös kirkon poolista:

”Pyhä on kuin raja tämän puoleisen ja tuonpuoleisen välillä. Se on jotain suurempaa kuin pelkillä aisteillamme voimme havaita. Pyhää on Luojan läsnäolo luomakunnassaan ja Jumalan syntyminen ihmiseksi Jeesus-vauvassa. Pyhä Henki herättää meissä pyhää iloa. Jumala on Pyhä.”

Korrelaatiota yritetään Pyhä-painopistealueessa selvästi tehdä siten, että perinteinen kristillinen usko ei joutuisi yleisuskonnollisuuden valtaan. Tästä kertoo esimerkiksi runsas raamattumateriaalin käyttö. Kuitenkin Pyhä -painopistealueessa menetetään eräitä tärkeitä puolia kirkon sanomasta.

Eräs tällainen asia on kristillisen jumalapuheen persoonallisuus. Pyhä -painopistealueessa keskeinen käsite ”Pyhä” on substantivoitu adjektiivi, ”pyhyys” on adjektiivista muodostettu substantiivi. Molemmat ovat persoonattomia, kuten ”jumaluus”. ”Pyhään” viitataankin virikemateriaalissa pronominilla ”se”:

Pyhä on iholla, mutta käsittämätön. Se on lähellä ja koskettaa, siitä huolimatta siitä ei saa otetta. Pyhä on jotain täysin toista ja tuonpuoleista, joka kuitenkin on läsnä tässä maailmassa. Pyhä on paradoksi: se on yhtä aikaa kiehtova ja mykistävä. Pyhä on mysteeri. Se pakenee otettamme, emmekä me voi hallita sitä.

Mutta meille kristityille Jumala on enemmän kuin ”jumaluus”. Hän ei ole ”se”, vaan ”hän” / ”sinä”. Hän on Taivaallinen Isä. Kohtaamme hänen kasvonsa Jeesuksessa, joka rakastaa meitä ja kohtaa meidät persoonana, ei vain yleisenä pyhyyden ideana. Jumala puhuu meille sanassaan. Me puhumme hänelle rukouksessa. Pyhyys koskettaa, mutta puhuuko Pyhyys? Rukoilemmeko Pyhyyttä kuten Jeesus opetti rukoilemaan Jumalaa?

Onko siis perinteistä kirkon jumalapuhetta parempaa jumalapuhetta, ymmärrettävämpää ja lähelle tulevampaa, jos Jumalasta puhutaan ”pyhyytenä” tai ”pyhänä hetkenä” tai ”pyhyyden kokemuksena” kuin jos puhutaan Jeesuksesta tai Taivaan Isästä? Miksi sanotaan, että ”lapsella on oikeus pyhään”? Miksi vanhempia ei opeteta kertomaan lapsille Jeesuksesta? Tai onko Pyhä -painopistealueen vaarana se, että jokaisen suomalaisen tulee itse löytää se ”pyhän kokemus”? Vaikka sitten järven rannalta tai metsän siimeksestä. Mihin silloin tarvitaan Jeesuksesta kertovaa evankeliumia tai kirkkoa? Onko Jeesus vain eräs esimerkki yleisinhimillisestä pyhyyden kokemuksesta? Onko kirkko vain virike pyhyyteen? Zen-buddhalaisilla on paljon pyhyyden kokemusta, ehkäpä jopa sitä samaa, jota suomalainen kokee kesämökillä saunan jälkeen tyyntä järvenpintaa katsellessa. Mutta heillä ei ole kastetta eikä uskoa Jeesukseen eikä siksi pelastusta.

Kuten sanottua, Pyhä –painopistealueessa on paljon hyvää. Sitä käyttävien tulisi silti olla tietoisia mahdollista vaaroista siihen, että ”yhteiskunnan pooli” syö jotain olennaista jumalapuheen ”kirkon poolista”; huomaamatta ja hyvästä tarkoituksesta huolimatta.

Tyyppi 4: Fragmentaarisen korrelaation malli

Tässä Jumala-puheen mallissa erona edellisiin on se, että kirkon sisäisen itseymmärryksen pooli on yhteiskunnan poolia vahvempi ja määrää sille sen aseman ja paikan. Jumala-puhe nähdään siis ennen kaikkea kirkon toimintana. Se on rukousta tai ylistystä, jonka seurakunta kohdistaa Jumalalleen. Se on opetusta, jossa kristittyjä opetetaan tuntemaan hänet. Jumalasta puhutaan kyllä toki myös yleisinhimillisellä foorumilla (lähetystyö, apologia, oikeudenmukaisuuden vaatimus yhteiskunnassa), mutta silloinkin jumalapuheen aiheena on se Jumala, jonka kirkko on jo kohdannut uskossaan.

Jos pysytään teorian tasolla, voidaan sanoa, että kolminaisuusoppi on tässä mallissa olennainen Jumala-puhetta määrittävä asia. En tarkoita tällä sitä, että Jumala määriteltäisiin kolminaisuusdogmin kuvailemaksi olioksi. Tarkoitan ennemminkin sitä, että kolminaisuusoppi on eräänlainen kirkon Jumala-puheen kielioppi.

Jumalaa, kaikkeuden Luojaa rukoillaan Taivaallisena Isänä. Tämä tapahtuu siksi, että Jumalan Poika Jeesus Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan lunastanut meidät Jumalan lapsiksi. Jeesus mahdollistaa jumalayhteyden lähettämällä kirkolle Hengen, joka huutaa sen jäsenten sydämessä ”Abba, Isä”.

Jo Uudessa testamentissa on nähtävissä tällainen Jumalasta puhumisen tapa. Amerikkalainen teologi Robert Jenson nimittää sitä sanoilla ”trinitaarinen logiikka”. Kun Jumalasta puhutaan, on mainittava melkein samaan hengenvetoon Jeesus Kristus ja Pyhä Henki. Jumala-käsitteeseen kuuluu nimittäin se, miten hänen kanssaan voidaan olla tekemisissä: Jumala on se, joka herätti Poikansa Jeesuksen Kristuksen kuolleista. Jumalan nimi Isä, Poika ja Pyhä Henki on lyhyeen muotoon puettuna koko se pelastushistoriallinen kertomus, joka luomisen, Israelin kokemusten, joulun, pitkänperjantain, pääsiäisen ja helluntain tapahtumien avulla identifioi sen Jumalan, jonka kanssa kirkko on tekemisissä. Siksi messu aloitetaan ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Kyse ei ole yleisinhimillisestä pyhyyden kokemuksesta vaan yhteydestä Raamatun kuvaamissa tapahtumissa itsensä ilmoittaneeseen Jumalaan.

Kuitenkin kirkon sisäinen Jumala-puhe on linkittynyt myös yleiseen maalaisjärkeen. Tämä johtuu mm. seuraavista syistä: 1.) Jeesuksen Kristuksen Isä on koko todellisuuden, eikä vain kristittyjen, Luoja. Siksi hän on totta kaikilla foorumeilla, ei vain messussa 2.) Kirkon on pystyttävä käyttämään Jumala-puheessaan yleisinhimillisestä kokemuksesta saatuja sanoja tai puhetta ei ymmärretä 3.) Jumalaan uskotaan Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka väitetään olevan historiallinen henkilö, ei pelkkä myytti.

Tässä mallissa ei pyritä kaikenkattavaan teoriaan siitä, miten yleisinhimillinen kokemus ja järki linkittyvät kirkon Jumala-puheeseen. Korrelaatio on Frein termein sanottuna rikkonainen eli ”fragmentaarinen”. Siellä täällä näyttäytyy enemmän tai vähemmän vahvoja linkkejä kirkon Jumala-uskon ja yleisinhimillisen kokemuksen ja järjenkäytön välillä. Ne voivat olla hyvin monenlaisia:

– Sekä psykoanalyyttisessä terapiassa että Jumala-uskossa pyyteetön rakkaus, suhteessa oleminen tai oikeat sanat parantavat
– Tulkinta alkuräjähdysteorian ja luomisuskon samankaltaisuudesta
– Tai sen ihmettely, miksi luonto ja evoluution kehitys vaikuttavat suunnitelluilta
– tai että sekä kristinuskossa että muutenkin perusluottamus / usko on tärkeätä.
– tai se, että lähes kaikissa kulttuureissa ilmenee Pyhän etsintää
– tai se, että moraali on yleisinhimillistä ja liitetään usein jumalauskoon

Mikä tahansa ihmisen yleisessä uskonnollisuudessa, moraalissa, järjessä, tieteessä tai taiteissa ilmenevä enemmän tai vähemmän hämärä samankaltaisuus kristinuskon ja yleisinhimillisen kokemuksen välillä käy.[7] Sitä, että samankaltaisuuksia on, pidetään tärkeänä. Ne osoittavat, että kristinusko ei ole järjetöntä. Ne mahdollistavat sen, että Jumalasta voidaan puhua myös ei-kristityille. Mutta sitä miksi ja missä määrin näin on, ei pystytä selittämään, ei minkään filosofisen tai muun teorian avulla. Eikä tarvitsekaan. Jumala on mysteeri, jota ihminen ei voi hallita järjellä eikä tunteella. Jumala itse vaikuttaa Henkensä kautta Kristuksesta kertovan sanoman ymmärrettävyyden, vaikka se totuutta ei pystytä järjellä todistamaan tai tunteella ehdottomasti vahvistamaan.

Tämäkin malli on hyvin avara. Niinkin erilaiset teologit, kuin Karl Barth, Martti Luther, Paavo Ruotsalainen, Joseph Ratzinger ja Urho Muroma mahtuvat luullakseni sen sisään.

Tyyppi 5. Wittgensteinilainen fideismi

Tämän mallin Jumala-puheessa pitää hypätä kokonaan pois yleisestä järjenkäytöstä ja sen ”todistekielipelistä”. Pitää tulla ”uskonnon kielipeliin”, jossa ei ole kyse faktoista eli siitä, miten asiat maailmassa ovat. Jumala-käsite saa tämän mallin mukaan merkityksensä niistä tavoista ja tilanteista, joissa uskovat ihmiset sitä käyttävät. Uskonnollisten tilanteiden ja toimitusten ulkopuolella Jumala-käsitteellä ei ole merkitystä. Jumala-puhe ei näin ollen viittaa mihinkään uskonnollisen elämänmuodon ja kielen ulkopuoliseen todellisuuteen. Tämän mallin mukaan Jumala-puhe tapahtuu siis pelkästään uskonnon sisäisellä foorumilla. Se ei saa lainkaan merkitystään ”yhteiskunnan poolista” vaan yksinomaan uskonnollisesta kielipelistä, ”kirkon poolista”. Se on siis vastakkaisessa päässä kuin jumalapuheen tyyppi 1.

Tosiasiassa kyse on näköharhasta. Tämä Jumalasta puhumisen malli on nimittäin kehitetty jossain ihan muualla kuin seurakuntien uskonelämässä. Se on kehitetty yliopistojen uskonnonfilosofisessa pohdiskelussa, lähinnä 1960-luvulla. Yksikään kirkkokunta tai uskoaan todeksi elävä seurakunta tuskin käyttää tätä mallia. Syynä on se, että kristityt väittävät Jumalan olevan kaiken Luoja, myös yleisinhimillisen järjen Luoja. Siksi Jumala -käsitteellä on oltava jonkinlaisia linkkejä yleisinhimilliselle foorumille. Muuten Jumalasta tulee satua, vain jonkun sisäpiirin porukan ”ommoo kivvoo”. Tähän kirkot eivät ole suostuneet ja syynä on se perustava kristinuskon piirre, että Jumala ei ole jäänyt vain johonkin erityiseen uskonnolliseen sfääriin, vaan hän on tullut luomakuntansa tasolle, historian tasolle, kapaloihin ja kidutuspaaluun.

Wittgenstenilaisessa fideismissä käy siis juuri päinvastoin kuin mikä on sen oma intentio: filosofia määrää uskolle sen, millaista sen pitäisi olla, jotta se oikeasti olisi uskoa. Käykin niin, että jumalapuheen malli 5 tulee hyvin lähelle mallia 1. Molemmissa kirkolle vieras perinne määrää kaapin paikan sille, miten Jumalasta puhutaan.

Suomessa mallin 5 kaltaista jumalapuheen teoriaa käyttää nähdäkseni ainakin dosentti Terho Pursiainen. Hän on kirjoissaan painottanut sitä, että kirkossa on käytettävä ”uskonnon äidinkieltä”. Se on erilaista kuin tosiasioista puhuva ”insinöörikieli”. Jumalapuhe irtoaa kokonaan tosiasioista. Pursiaisen mukaan:

…mikään totuutena esitetty väite Jumalasta ei enää edes viittaa totuuteen tai vihjaakaan mihinkään, mikä on totta Jumalasta. Se on täysi valhe vailla mitään lievennystä. Puhe Jumalasta näet pitää ymmärtää sormeksi, joka viittaa Jumalaan. Sormi, jolla osoitetaan, on kokonaan muuta kuin se, mitä sormella osoitetaan. Kun puhutaan Jumalasta, osoitetaan lihalla Henkeä. Julkea teologia valehtelee, koska selittää, että itse sormi muka on se Jumala, johon se viittaa. Se, että julkeaa teologiaa on harjoitettu vuosituhansia kaikissa kirkoissa, ei tee siitä vähemmän julkeaa.[8]

Pursiaiselle nimenomaan se, että Jumala-usko on joitain asioita totena pitävää, on merkki sen virheellisyydestä eli ”fundamentalismista”.[9] Uskontunnustus on Pursiaisen mukaan tulkittava sellaisen ”metateologian” avulla, että siinä ei ole lainkaan kyse tosiasiaväitteistä, esimerkiksi siitä, että Kristus olisi tosiaan siinnyt Pyhästä Hengestä, vailla miehen siementä.

Pursiainen on pahasti väärässä. Kristinusko ei tosiaankaan edusta tällaista jumalapuheen mallia. Kristinusko puhuu Jumalasta tosiasiaväitteitä. Jos Jumalan ja pelastuksen faktisuudesta luovutaan, uusateistit ovat voittaneet. He kannattaisivat aivan mielissään sellaista kirkkoa, joka tunnustaisi puhuvansa jumalapuheessaan pelkkiä valheita vailla mitään lievennystä. He saisivat lisää syitä halveksia kristittyjä, jotka eivät uskalla kohdata maailmaa sellaisena kuin se tosiasiassa on.

Kun väitän kirkon jumalapuheen sisältävän tosiasiaväitteitä, en tietenkään tarkoita sitä, että kirkon jumalapuheessa ei olisi metaforia. Totta kai niitä on. Kun uskontunnustuksessa sanotaan esimerkiksi, että uskomme ”Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan”, niin tietysti tässä sana Poika on erityisessä, arkikielestä poikkeavassa merkityksessä. Arkikielessä sana ”poika” sisältää esimerkiksi sellaisen ajatuksen, että jos jollakulla isällä on poika, niin tällä isällä on kivekset, tai on ainakin joskus ollut. Mutta kun Jeesusta sanotaan Jumalan Pojaksi, niin tämä ei tarkoita, että Jumalalla olisi kivekset. Sana ”poika” on siis tosiaan ”uskonnollista kieltä”, ei normaalia arkikieltä. Mutta silti se ei ole kokonaan poistunut tosiasiakielen tai faktojen maailmasta. Kun tunnustamme Jeesuksen Jumalan ainoaksi Pojaksi, emme sano jotain, mikä on ”täysi valhe vailla mitään lievennystä”.[10]

Mistä puhumme, kun puhumme Jumalasta?

Mistä nykykirkossa puhutaan, kun puhutaan Jumalasta? Vastaus riippuu ennen kaikkea siitä, mitä edellisistä teologisista perusratkaisuista käytetään. ”Jumala” saa merkityksensä joko

1) Yhteiskunnan ja kulttuurin tavasta hahmottaa ihmiselon uskonnollista ulottuvuutta.
2) Kirkon jumalapuheen ja yhteiskunnan jumalapuheen ”takaa” löydetystä, niille yhteisestä äärikokemuksesta.
3) Siitä, että yleisinhimillinen uskonnollinen kokemus ja kirkon perinteinen jumalapuhe linkitetään toisiinsa suoraan, pyrkimyksenä molempien tasa-arvoinen huomioiminen.
4) Kirkon trinitaarisesta ja pelastushistoriallisesta jumalauskosta, jota tehdään yhteiskunnassa ymmärrettäväksi monin eri tavoin, yrittämättä luoda filosofista teoriaa sitä, miksi se on mahdollista.
5) Irtaantumalla kokonaan tosiasioiden maailmasta omaksi ”uskonnon äidinkielekseen”.

Itse olen sitä mieltä, että kirkko Kristuksen ruumiina ja papit sen työntekijöinä ja kristityt sen jäsenininä käyttäkööt Jumala-puheessaan etupäässä jotain mallin 4 kaltaista teoriaa. Elleivät nyt sitten ole niin hyviä teologeja, että osaavat Tillichiä paremmin toteuttaa 3. mallin tasa-arvoisen korrelaation. Jos tällaista yrittää, pitää olla erittäin hyvin tietoinen esimerkiksi Pyhä -painopistealueen kohdalla esittämistäni vaaroista: Jumala on meidät kohtaava persoona, ei yleiskäsite (siis Taivaan Isä, ei ”jumaluus” tai ”pyhyys”; siis ”hän / sinä”, ei ”se”).[11]

Kun puhumme Jumalasta, puhumme siis maailman Luojasta, Jeesuksen Kristuksen Isästä, joka pelasti meidät herättämällä Jeesuksen kuolleista ja lähettämällä meille Henkensä. Linkit yleiskulttuuriseen Jumala-puheeseen ovat tärkeitä. Ne tekevät puheestamme ymmärrettävää. Silti on varottava, että linkeistä ei tule pakkopaitoja. Jumala ei ole minkään filosofian tai kokemuksen hallittavissa. Hän ei esimerkiksi ole se ekstaasi, jota koetaan yhtään missään inhimillisessä äärikokemuksessa: ei taiteellisessa luomisvimmassa, ei rakastumisessa, ei eroottisessa hurmiossa, ei uskonnollisessa hurmiossa tai suomalaisen järven rannalla saunan jälkeen. Jumalan, Luojamme, identifioi hänen pelastustyönsä Jeesuksessa Kristuksessa.

Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään. Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu. Kaikukoon kiitoksenne runsaana. Pitäkää varanne, ettei kukaan houkuttele teitä harhaan tyhjillä ja pettävillä viisauden opeilla, jotka nojautuvat ihmisten perinnäisiin käsityksiin ja maailman alkuvoimiin eivätkä Kristukseen. Hänessä on jumaluus ruumiillistunut koko täyteydessään, ja hänen yhteydessään myös te olette tulleet tästä täyteydestä osallisiksi. Hän on kaikkien valtojen ja voimien pää. Häneen teidät on yhdistänyt ympärileikkaus, jota ei ole ihmiskäsin tehty, Kristuksen ympärileikkaus, jossa syntinen luonto riisutaan pois. Kasteessa teidät yhdessä hänen kanssaan haudattiin ja herätettiin eloon, kun uskoitte Jumalaan, joka voimallaan herätti Kristuksen kuolleista. Te olitte kuolleita rikkomustenne ja ympärileikkaamattomuutenne   vuoksi, mutta Jumala teki teidät eläviksi yhdessä Kristuksen kanssa. Hän antoi meille kaikki rikkomuksemme anteeksi, hän kumosi meitä rasittavan velkakirjan kaikkine määräyksineen ja teki sen mitättömäksi naulitsemalla sen ristiin. Hän riisui aseista vallat ja voimat ja saattoi ne kaikki häpeään, kun hän teki Kristuksesta niiden voittajan. (Kol. 2:6–15)

En suinkaan väitä, että nykyaikana Jumalasta olisi puhuttava vain lukemalla tällaisia Raamatun pätkiä. On selitettävä ihmisille ymmärrettävällä tavalla, mitä nuo sanat tarkoittavat. Miten selittäminen tapahtuu? Minusta fragmentaarisen korrelaation idea on nykyaikana varteenotettava: mikä tahansa samankaltaisuus kristillisen jumalauskon ja yleisinhimillisen kokemuksen, tiedon, tieteen, taiteen ja filosofian kanssa käy. Mutta mistään ei pidä tehdä Jumalaa määrittävää pakkopaitaa ei filosofiaa.

Toiseksi jumalapuhe voi olla nykyihmiselle ymmärrettävää Kristuksen inkarnaation vuoksi. ”Hänessä jumaluus on ruumiillistunut koko täyteydessään.” Jumalasta voi puhua ihmissanoin, koska hän tuli Pojassaan ihmiseksi, meidän tasollemme. Luojan ja luodun välinen metafyysinen kuilu on Jeesuksessa ylitetty. Se tapahtui historian tasolla, Jeesuksen syntymässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa, joka todisti hänen olevan Jumalan lähettämä Vapahtaja. Ainakin itselleni tämän kuuleminen rippikoulussa oli täysin ratkaisevaa.

Kolmanneksi jumalapuhe voi olla nykyihmisille ymmärrettävää siksi, että syyllisyys Jumalan edessä on ymmärrettävää. Jumalan laki ja sen saarnaaminen aktuaalistaa sen meille. Jumalan lailla taas on vahva linkki yleisinhimilliseen oikeuden tuntoon. Jumala voi siksi ottaa meitä ”niskasta kiinni” syntiemme kautta. Mutta ei suinkaan vain niiden, vaan ennen kaikkea armahduksen kautta: ”Hän antoi meille kaikki rikkomuksemme anteeksi, hän kumosi meitä rasittavan velkakirjan kaikkine määräyksineen ja teki sen mitättömäksi naulitsemalla sen ristiin.” Ihminen uskaltaa kuulla Luojastaan, kun kuulee Jeesuksen tuomasta synnin sovituksesta ja uskonvanhurskaudesta.

Neljänneksi jumalapuhe voi olla nykyajassa ymmärrettävää sakramenttien kautta. Tavallinen ”kansankirkon jäsen” voi tajuta, että saamansa kasteen kautta hänetkin on otettu osalliseksi Kristuksesta: ”Kasteessa teidät yhdessä hänen kanssaan haudattiin ja herätettiin eloon”. Ehtoollinen tuo asian vielä enemmän kohti, yhä uudelleen. Molemmat sakramentit kuitenkin edellyttävät, että niiden teologinen merkitys opetetaan ihmisille. Kirkko ei saa tyytyä siihen, että ihmiset arvostavat niitä sosiologisina siirtymäriitteinä.

Viidenneksi jumalapuhe voi nykyaikana olla ymmärrettävää kristittyjen hädänalaisia ja toisiaan ja ei-kristittyjä kohtaan osoittaman rakkauden kautta. Se osoittaa, että puheen takana on jotain, Jumala, joka on rakkaus.

Kuudenneksi jumalapuhe voi olla ymmärrettävää nykyajassa puhujan retoristen taitojen vuoksi. Niihinkin on kirkossa kiinnitettävä entistä enemmän huomiota. Ehkä tärkein niistä on se, että kuulija voi havaita kirkollisen Jumalasta puhujan olevan sanojensa takana; että puhuja uskoo ainakin jollain tavalla omakohtaisesti, että se mistä hän puhuu, on totta.

Seitsemänneksi jumalapuhe voi olla ymmärrettävää kirkkotaiteen vuoksi, kun sanaan liittyy musiikki tai kuvataide.

Kahdeksanneksi jumalapuhe voi nykyaikana olla ymmärrettävää Pyhän Hengen takia. Kyse on ”sakramentaalisesta sanasta”, jossa Jumala itse on läsnä, siinä vaikuttavana. Meidän ei tarvitse kyetä selittämään sitä, miksi filosofisesti ja arkikokemuksen kannalta käsittämätön puhe Kristuksessa itsensä ilmoittaneesta Jumalasta on edelleen vaikuttavaa. Meidän tarvitsee rukoilla, että Henki tekisi itse oman työnsä, jota me emme voi tehdä.

Nuo edelliset kohdat ovat ns. metateologiaa. Ne kertovat, miksi Jumalasta voi puhua, mutta eivät niinkään ole Jumalasta puhumista. Seurakunnalle ja yhteiskunnalle ei tarvitse esitellä Jumalasta puhumisen teoriaa. Pitää puhua Jumalasta. Jokaisen Jumalasta puhujan kannattaa kuitenkin tykönään miettiä sitä, miksi minä tässä puheessa voin puhua Jumalasta. Jumalapuheen metateologian miettiminen, sekä teologiopintojen aikana että papin virassa, voi auttaa siinä, että puhumme Jumalasta nykyihmiselle ymmärrettävällä, mutta samalla Kristuksen evankeliumille uskollisella tavalla.

On huomattava, että suurin osa näistä jumalapuheen ymmärrettävyyden asioista ei sellaisenaan ole ymmärrettävää sekulaarin yhteiskunnan foorumilla. Siksi ei pidä paljoa välittää esim. siitä, mitä Hesarin yleisönosaston palstoilla tai internetin keskustelupalstoilla Jumalasta ja kirkon uskosta väitetään. Siellä useimmiten jumalapuhe tapahtuu edellä esitellyn mallin 1) ehdoilla, ja sellainen on kirkon kannalta sietämätöntä. Sen ehtoihin ei pidä suostua.

[1] Frei, Hans: Types of Christian Theology. New Haven: Yale University 1992.

[2] Itse asiassa Frei puhuu teologian yliopiston poolista, mutta esitelmän selvyyden kannalta puhun tässä Jumala-käsitteen ”yhteiskunnan poolista”.

[3] Kansankirkon myytinmurtajat, Edita 2009, 7.

[4] Sen ovat osoittaneet mm. Paul Tillich ”basic consern” -käsitteen ja Schubert M. Ogden ”perusluottamus”-käsitteen avulla.

[5] Liian uskovaiset seurakuntalaiset saadaan rauhoittumaan sanomalla, että kyllä Jeesustakin toki tarvitaan; Hänhän ilmoitti Jumalan toteuttamalla tuon perustavan aitouden ihmisyydessään.

[6] http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp3?open&cid=Content539720. Kohta jatkuu seuraavasti: ”Pyhä on iholla, mutta käsittämätön. Se on lähellä ja koskettaa, siitä huolimatta siitä ei saa otetta. Pyhä on jotain täysin toista ja tuonpuoleista, joka kuitenkin on läsnä tässä maailmassa. Pyhä on paradoksi: se on yhtä aikaa kiehtova ja mykistävä. Pyhä on mysteeri. Se pakenee otettamme, emmekä me voi hallita sitä.”

[7] Toki analogian yleisinhimillisen järjen / kokemuksen ja kristillisen jumalauskon välillä on oltava uskottava eikä naiivi tai liian helposti tulkittavissa vastakohdakseen. Esimerkkinä naiivista korrelaatiosta voisi mainita seuraavan, jonka olen kuullut eräältä henkilöltä: Sotien jälkeen jossain uskonnon kirjassa opetettiin, että hevosen hampaiden rakenne todistaa Jumalan olemassaolosta. Miten viisas Luoja olikaan luodessaan hevosen, kun hän osasi luoda sen hampaisiin tyhjän paikan, johon kuolaimet sopivat! Kertoja sanoi miettineensä jo pikkupoikana, että eiköhän tuon voisi selittää pikemminkin niin, että ihminen on jalostanut hevosta siten, että on suosinut sellaista sukuhaaraa, jolle kuolaimet hyvin sopivat. Tässä tapauksessa naiivi ”fragmentaarinen korrelaatio” pikemminkin vaikeutti Jumala-puheen ymmärtämistä kuin edisti sitä.

[8] Terho Pursiainen: Jumala, Kirjapaja 2004, ks. 117–119; 110.

[9] Pursiainen 2004, 116.

[10] Vastaavaa voi sanoa vaikkapa siitä kun tunnustamme Jeesuksesta, että hän ”istuu Jumalan oikealla puolella”. Emme me silloin väitä, että Jumala olisi lokaalisesti jossain taivas-nimisessä paikassa ja Jeesus istuisi siellä samettityynyllä partasuisen Isänsä oikealla sivulla. Eivät alkukristitytkään näin uskoneet. Tämä näkyy vaikkapa siitä, että Raamatun mukaan Jumala ei mahdu edes ”taivasten taivaisiin” ja ”hänessä me elämme, liikumme ja olemme” (Apt 17). Puhe Jumalan oikeasta puolesta on metaforista kieltä, mutta kyllä sillä on jokin faktinen sisältö: tunnustamme Jeesuksen siirtyneen ”taivaaseen”, Jumalan todellisuuteen, Jumalan vertaiseksi.

[11] Toinen mallin 3. ongelma, joka liittyy erityisesti tillichiläiseen teologiaan, on seuraava epätosi kuvitelma: ”kulttuurista” löydetään kysymykset ja uskosta / seurakunnasta löydetään vastaukset, jotka täytyy muokata noihin kysymyksiin sopiviksi.  Se ei pidä ainakaan kokonaan paikkaansa. Kristus on vastaus sellaisiin kysymyksiin, joita ihminen luonnostaan ei osaa edes kysyä. Kristus on Vapahtaja, jonka edessä ihminen on niin syntinen ja sokea, ettei hän edes tiedä, mitä tarvitsee. Siksi teologian metodi ei ainakaan kokonaan voi olla Sokrateen ”kätilö”-metodi, jossa ihmisen oletetaan itse osaavan kysyä. Tätä maailman ensimmäinen eksistentialisti, Sören Kierkegaard, painotti aikanaan hienosti. – Kolmas tillichiläisyyden ongelma on naiivi kuvitelma teologin kyvystä olla ”rajalla”. Jeesuksen mukaan hänen suhteensa ei ole olemassa objektiivisen neutraalia tarkastelupistettä. Ks. esim. Mark 4:11–12.

Perusta 4 | 2018

Markus Syrjätie

Kirjoittaja on pastori ja opiskelijatyöntekijä Suomen Ev.lut. Opiskelija- ja Koululaislähetyksessä.

Johdanto

Pappi kaahailee varastetulla autolla rikospaikalta ryöstettyään pankin. Päivä on pitänyt sisällään monipuolisesti rötöstelyä ja väkivaltaa, joten vaihteeksi voisi vaihtaa levyä ja pelata kierroksen golfia. Yksikään laukaus tai pallo ei kuitenkaan ole koskettanut fyysistä todellisuuttamme, sillä tapahtumat ovat Grand Theft Auto V[1] -pelistä, jonka tapahtumiin pappi voi vaikuttaa kotisohvalta käsin peliohjaimellaan.

Olen kasvanut rinta rinnan kehittyvän ja paisuvan videopeliteollisuuden kanssa, ja saanut nähdä ja kokea digitaalisten pelien teknologiset harppaukset ja voimistuvan ja vakiintuvan aseman viihdekulutuksessa. Elinaikanani digitaaliset pelit ovat muuttuneet pikseliukkojen pikkuseikkailuista elokuvankaltaisiksi kokemuksiksi ja ne ovat kasvaneet merkittäväksi osaksi länsimaista kulttuuria. Pelit tarjoavat toinen toistaan viehättävämpiä maailmoja mitä tutkia ja niiden äärellä vietetään yhä enemmän aikaa. Pelaajabarometrin mukaan 10–75-vuotiasta suomalaisista 75% pelaa digitaalisia pelejä satunnaisesti, 38% pelaa vähintään kerran viikossa ja alle 20-vuotiasta yli puolet pelaa päivittäin.[2] Peliteollisuus alkaa olla verrannollinen Hollywoodin kanssa. Kaikkien aikojen eniten rahaa tuottanut mediatuote on yllä mainitsemani Grand Theft Auto V. Ottaen huomioon videopeli-ilmiön suuruuden ja vaikutusvallan on suorastaan hämmästyttävää, miten vähän digitaalisiin peleihin liittyvistä teemoista on teologista kirjallisuutta. Tieteellisiä artikkeleita tai kirjoja ei juurikaan ole julkaistu. Kevin Schutsin ”Of Games and God – A Christian Exploration of Video Games” on tässä kuitenkin poikkeus. Jos digitaalisten pelien tematiikkaan haluaa laajemmin tutustua kristillisestä näkökulmasta, niin tästä teoksesta kannattaa aloittaa.

Kristityillä ei ole ollut minun oman kokemukseni mukaan kovin hyödyllistä sanottavaa digitaalisista peleistä. Hieman kärjistetysti sanottuna jotkut saattavat ajatella, että digitaaliset pelit ovat suoraan paholaisesta ja toiset taas ajattelevat, ettei niillä ole mitään väliä. Kristittyinä meillä tulisi kuitenkin olla rakentavampi tapa kohdata aikamme kulttuuria. Kevin Vanhoozer on osuvasti sanoittanut kulttuurin asettamat haasteet teologeille: “If theology is the ministry of the Word to the world, it follows that theologians must know something about the world to which they are ministering.”[3] Kristinuskon ja ympäröivän kulttuurin suhteesta voisi kirjoittaa paljon enemmänkin. Nyt tyydyn vain toteamaan, että lähtökohtaisesti kristittyjen ei mielestäni tulisi eristäytyä maailmasta, vaikka heidän kuitenkin tulisi erottautua siitä.

Muun muassa näistä syistä kirjoitin teologian pro gradu -tutkimukseni aiheesta: Från päronstöld till bilstöld – En kulturteologisk analys av hur ondska aktualiseras genom Grand Theft Auto V. Käsittelin tutkimuksessani sitä, miten teologia ja kulttuuri voivat olla vuorovaikutuksessa ja analysoin, miten pahuuden tematiikka aktualisoituu Grand Theft Auto V -pelin kautta. Tämä artikkeli pureutuu näihin teemoihin linkittyvään, mutta paljon käytännöllisempään kysymykseen, joka saattaa nousta pelatessa digitaalisia pelejä.

Teenkö väärin, kun astun pelimaailmassa rikollisen kenkiin? Jos pelaan pahaa hahmoa, tekeekö se minusta pahan?

Tarkoitukseni on tuoda joitakin näkökulmia siihen, miten otsikon asettamaa kysymystä voidaan lähestyä rakentavasti teologiselta pohjalta. Tarkoitukseni ei ole antaa lopullisia vastauksia, vaikkakin uskaltaisin väittää yhtä sun toista, vaan haastaa lukija ajattelemaan itsenäisesti ja muodostamaan oman kantansa tematiikkaan. Ennen kuin pureudumme aiheeseen syvemmälle, aihepiiriä täytyy hieman rajata ja termejä määritellä.

Mikä on digitaalinen peli?

Digitalisen pelin määritteleminen tieteellisessä tekstissä siten, että määritelmä olisi riittävän kattava ja käyttökelpoinen, on yllättävän haastavaa. Joitakin peruskriteerejä voidaan tämän artikkelin tarkoitusperiä varten kuitenkin listata. Digitaalisia pelejä pelataan digitaalisilla laitteilla, ne ovat siis riippuvaisia jonkinlaiseen laatikkoon ängetystä prosessorista. Ne ovat eräänlaisia sääntöihin perustuvia järjestelmiä. Kun minä painan ohjaimeni nappia, komento menee prosessointilaitteeseen, joka syöttää asianmukaisen simulaation ruudulle, jossa pelihahmoni esimerkiksi laukaisee aseen. Tämä interaktiivisuus on yksi digitaalisten pelien ominaisimpia piirteitä. Siinä missä esimerkiksi elokuvien vahvuutena on kuvallinen kerronta, digitaalisissa peleissä korostuu toiminta ja vuorovaikutus. Nykyiset digitaaliset pelit sisältävät useimmiten tarinallisia kerroksia, ja esimerkiksi digitaalisissa roolipeleissä, kuten Fallout, Witcher, tai Skyrim -sarjojen peleissä tarinalla on erityisen merkittävä rooli, mutta olemuksellisesti ne koostuvat kuitenkin komentosarjoista, jotka vastaavat pelaajan syötteeseen. Tätä pelaajan toimijuutta on englanniksi kuvattu sanalla agency. Ilman pelaajan syöttämiä komentoja pelimaailmassa ei tapahdu mitään.

Digitaalisia pelejä on monenlaisia. Aivan kuten kirjallisuuslajeja ja elokuvan genrejä, niin myös pelien lajityyppejä on lukuisia. Tässä artikkelissa käsittelen digitaalisia pelejä, jotka on tarkoitettu pelattavaksi yksin. Moninpeleissä ollaan tietotekniikan välityksellä vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa, joten niihin liittyy omat haasteensa ja kysymyksensä. Mutta silloin, kun ei tosiallisesti ole läsnä lähimmäistä ketä vastaan voimme rikkoa, niin voimme korkeintaan tehdä syntiä itseämme (ja Jumalaa) vastaan.

Digitaalisten pelien synnit?

Kaksi yleisintä syytä kritisoida digitaalisia pelejä on ensinnä niiden riippuvuutta aiheuttama vaikutus ja toisaalta niiden sisältämä väkivalta. World Health Organization on tämän vuoden alussa päättänyt lisätä videopeliriippuvuuden kansainväliseen sairauksien määritelmään (ICD-11).[4] Videopeliriippuvuus on toki edelleen kiistelty asia, eikä termiä pidä käyttää liian kevyesti. Yksi debatin ydinkysymyksistä koskee sitä, onko peliriippuvuus itsessään sairaus vaiko jonkun syvemmän ongelman seuraus. Digitaaliset pelit tarjoavat kiehtovan pakopaikan ongelmiltamme. Ne ovat hyviä tuottamaa pelaajassa ”flow”-tilan, eli mielekkään intensiivisen keskittymisen kokemuksen. Sama pätee mielestäni muihinkin harrastuksiin ja viihteen muotoihin, vaikkakin digitaalisissa peleissä osataan erityisen hyvin palkita pelaaja tavalla, joka saa hänet palaamaan pelin ääreen.

Suuntaa antavana periaatteena on, että jos pelaaminen vaarantaa elämän perustoimintoja tai haittaa merkittävästi sosiaalisia suhteita, niin voimme alkaa puhua peliriippuvuudesta. Täten ei ole relevanttia laskea vain pelaamiseen käytettyjä tunteja vaan seurata ajankäyttöä ja prioriteetteja laajemmasta näkökulmasta. Jos en mene töihin tai en vietä aikaa perheeni kanssa koska digitaalisten pelien pelaaminen vie kaiken aikani, niin kyseessä on ongelma. Silloin kuin pelaamisesta tulee tämänkaltainen epäjumala, voidaan perustellusti puhua myös synnistä. Silloin käytännössä priorisoi omia intohimojaan muiden kustannuksella. Jos taas esimerkiksi viettää satunnaisesti kokonaisen viikonlopun pelien äärellä kirja- tai elokuvamaratonin tyyliin, niin ei mielestäni ole syytä huoleen. Olennaista on se, hallitseeko harrastukseni minua vai minä harrastustani.

Suurimmat digitaalisia pelejä koskevat mediakohut liittyvät useimmiten väkivaltaan. On maininnan arvoista, että on olemassa lukemattomia digitaalisia pelejä, jotka eivät ole väkivaltaisia. Mutta samalla on myös lukemattomia digitaalisia pelejä, joissa on hyvin väkivaltaista sisältöä. Peleihin liittyvässä uutisoinnissa mutkat vedetään helposti liian suoriksi ja linkitetään peliväkivalta todelliseen väkivaltaan. Suoranaista korrelaatiota pelien väkivaltaisen sisällön ja sen aiheuttaman väkivaltaisen käytöksen välillä ei voida todistaa, mutta jonkintasoista yhteyttä ei voida myöskään täydellä varmuudella kieltää. Erityisesti lapsien kohdalla on syytä varovaisuuteen, sillä heidän aivonsa ja moraalinen harkintakykynsä ovat vasta kehittymässä. En kuitenkaan pureudu suoraan tähän debattiin tässä sen enempää. Oma kokemukseni on, etten ole muuttunut yhtään sen aggressiivisemmaksi vuosien väkivaltaisten palaamisen seurauksena. Toivoisinkin Miguel Sicartin tavoin, että pelaajiin ei suhtauduttaisi passiivisina moraalisina zombeina vaan ajattelevina subjekteina. Sicart huomauttaa, että väkivaltaisten pelien vaikutuksia käsittelevät tutkimukset eivät yleisesti pureudu siihen, miten pelaaja suhtautuu pelin väkivaltaiseen sisältöön.[5]

Suhtautumisella on väliä

Digitaalisten pelien liiallinen pelaaminen ja sen korrelaatio väkivaltaan koskee pelien ulkopuolista maailmaa, minun suhdettani lähimmäisiin ja Jumalaan. Pelaamisesta voi tulla synti samalla tavalla kuin mistä tahansa muusta intohimosta, joka asetetaan Jumalan paikalle. Mutta voiko virtuaalisen maailman sisällä tehdä syntiä? Kun ammun jonkun hahmon pelimaailmassa, teenkö väärin? Se, miten suhtaudumme tekemäämme, on relevanttia. Norjalainen joukkomurhaaja Anders Breivik kertoi, että hän hyödynsi sotapeliä Modern Warfare 2 harjoitellakseen hirmutekoa varten. Se on kuin lukisi rikosromaania opetellakseen miten murhan voi toteuttaa. Teen syntiä, jos hakeudun väkivaltaa sisältävän viihteen äärelle, koska rakastan väkivaltaa väkivallan itsensä tähden ja haluaisin toteuttaa sitä pelimaailman ulkopuolella. Epäilen silti vahvasti, ettei kovin moni pelaaja suhtaudu tällä asenteella väkivaltaiseen sisältöön.

Sicart kuvaa pelaajan suhtautumista pelimaailman ”pelaajasubjektin” avulla. On tärkeää huomioida, että pelimaailman sisäinen konteksti on eri kuin pelimaailman ulkopuolinen konteksti. Kun pelaaja astuu pelimaailmaan, hän mukautuu ja jossain määrin alistuu sen maailman lainalaisuuksiin. Tällöin samat eettiset säännöt eivät myöskään päde. Emme sovella samaa eettistä viitekehystä pelimaailmaan, koska se on simulaatio. Olemme pelimaailmassa pelaajasubjektina, eli tietynlaisessa roolissa. Samanlaista kontekstitietoisuutta sovellamme muissakin asiayhteyksissä. Olisi esimerkiksi omituista kokea syyllisyyttä siitä, että shakkia pelatessa ”murhaa” vastustajan kuningattaren. Pelin sääntöjen ja tarkoituksen mukaan on tavoiteltavaa kukistaa vastapelaajan joukot. Toinen tapa havainnollistaa kontekstin erilaisuutta on kysyä käänteisesti, että teenkö minä moraalisesti jotain hyvää ja palkitsemisen arvoista, kun pelastan jonkun hahmon, kylän tai jopa koko maailman pelimaailmassa?

Pelaajalla voi olla hyvin erilaisia motiiveja ja viitekehyksiä pelatessaan. Digitaaliset pelit voivat tarinan muodossa esittää pelaajalle eettisiä dilemmoja ratkaistavaksi, jolloin pelaaja joutuu reflektoimaan mahdollisia toimintamalleja ja motiiveja. Pelaaja saattaa ajatella pelimaailman sisäisiä kysymyksiä, kuten mitä tämä hahmo tekisi tässä tilanteessa? Jos pelaaja keskittyy pelin tarinaan, niin hän harkitsee, mikä vie tarinaa eteenpäin ja mihin suuntaan haluaa sitä ohjata. Jos pelaaja vain leikkii pelimaailman sääntöjen kanssa ja kokeilee mitä kaikkea pystyy tekemään pelimaailmassa, niin hänen ratkaisut ovat hyvin erilaisia. Motiivit voivat myös olla täysin pelin ulkopuolisia. Pelatessani Grand Theft Auto V:sta halusin muun muassa tehdä pelimaailmassa sellaisia asioita, joista voisin kirjoittaa tutkielmaani. Tämänkaltaisten eri roolien välillä voimme vaihdella usein ja sujuvasti.

Sicart huomauttaa, että erityisesti väkivaltainen sisältö vaatii pelaajalta kypsyyttä ymmärtää kontekstinsa. On myös mahdollista, että pelimaailmassa tulee vastaan jotain niin vastenmielistä, ettei pelaaja enää kykene eläytymään pelimaailmaan ja pelaaminen loppuu. Tässä ihmisten välillä on suuriakin eroja siinä, minkälaista sisältöä pystyy sulattamaan. On myös tutkittu, että ihmiset, jotka pelaavat paljon, välittävät vähemmän digitaalisten pelien representaatiotasosta. Vaikka pelissä olevat hahmot olisivat ihmisen näköisiä, pelaaja suhtautuu niihin kuin shakkinappuloihin: ne ovat esteitä poistettavaksi. Tämä ei välttämättä tarkoita, että sellainen pelaaja olisi turtunut väkivaltaan. Uskon, että todellisuudessa tapahtuvan väkivaltateon edessä hän lähtökohtaisesti reagoisi yhtä kauhistuneesti kuin sellainen, joka ei ole pelannut paljon väkivaltaisia digitaalisia pelejä. Mutta kun hän pelimaailman sisällä jyrää autolla jalankulkijoiden ylitse päästääkseen mahdollisimman nopeasti seuraavaan määränpäähän, hän on sisäistänyt pelimaailman ja todellisen maailman eron.

Gary Young kysyy kirjassaan Ethics in the Virtual World: The Morality and Psychology of Gaming miksi jotkut moraaliset tabut ovat hyväksyttäviä peleissä ja toiset eivät. Tappaminen ei tuota moraalisia ongelmia, mutta jos digitaalinen peli sisältäisi lapsen hyväksikäyttöä, niin hälytyskellot soisivat. Tällöin representaation taso olisi niin vastenmielinen, ettei sitä halua nähdä missään muodossa. Tämä on aika karu esimerkki, mutta sen myötä päädymme takaisin digitaalisten pelien vaikutukseen todellisessa maailmassa. Seksuaalinen sisältö digitaalisissa peleissä korreloi mielestäni huomattavasti voimakkaammin todellisuuden kanssa. Minun on esimerkiksi todella vaikea kuvitella pelaavani digitaalista pornopeliä tekemättä syntiä. Sillä olisi liian suoraviivainen linkki vääriin ajatuksiin ja tekoihin, eli se korreloisi todelliseen himoon ja toimintaan. En pystyisi ohittamaan representaatiotasoa ilman, että se murtautuu todellisuuteen. Voi olla, että toiseen väkivaltainen sisältö vaikuttaa niin voimakkaasti, ettei voi välttyä synniltä. Tällöin on parasta olla hakeutumatta sellaisen sisällön äärelle. En kuitenkaan koe kaikkea digitaalisten pelien seksuaalista sisältöä yhtä ongelmalliseksi. Samalla tavalla kuin joissain TV-sarjoissa tulee välillä sopimattomuuden rajoilla steppailevaa sisältöä vastaan, en kuitenkaan hakeudu katsomaan niitä TV-sarjoja sen sisällön takia, enkä anna niiden ”tehdä pesää pääni päälle”. Aikamme populaarikulttuurissa on monia mielenkiintoisia ja hyvin kerrottuja tarinoita jotka ovat pureskelemisen arvoisia, vaikka niiden sisältö ei olisi aina arvojemme mukaista. Samalla on huomioitava, ettei tulisi toimia omaatuntoaan vastaan. Digitaalisiin peleihin joissa on haastavaa sisältöä, kuluu paljon ehdonvallan vapautta.

Digitaalisten pelien mahdollisuudet

Monet elokuvat, TV-sarjat, kirjat ja myös digitaaliset pelit ovat erinomaisia ajankohtaistaessaan kysymyksiä suurista teemoista. Esimerkiksi Grand Theft Auto V aktualisoi kysymyksiä pahuudesta. Siinä maalataan maailma, joka parodioi Hollywoodin pinnallisuutta ja joka kaikessa itsekeskeisessä nihilismissään on johdonmukaisen paha. Jos nihilismi on totta, olisi johdonmukaista ja jopa oikein elää, kuten rikolliset tuossa pelimaailmassa. Grand Theft Auto V onnistuu hienosti osoittamaan pahuuden lähteen eli itsekeskeisyytemme, mutta sillä ei ole mitään vastauksia siihen. Teologialla taas on paljonkin annettavaa niihin kysymyksiin mitä populaarikulttuurin kautta nostetaan.

Viime vuoden aikana minulla on työssäni ollut monia pitkiä hyviä keskusteluja sekulaarien opiskelijoiden kanssa, kun olen maininnut, että kirjoitin graduni Grand Theft Auto V:stä. Olisin tuskin saanut yhtäkään näistä keskusteluista liikkeelle sanomalla, että haluaisin keskustella pahuuden ongelmasta teologisesta näkökulmasta. Populaarikulttuurin hyödyntäminen vaatii sen ymmärtämistä, jotta osaisimme soveltaa sitä oikealla tavalla. Kristillisestä maailmankuvasta käsin pystymme sekä tunnistamaan populaarikulttuurin esittämät kysymykset ja haasteet että tarjoamaan niihin vastauksia.

[1] Grand Theft Auto V on ns. hiekkalaatikkotoimintapeli, jossa hyvin laajassa Los Angelesia jäljittelevässä pelimaailmassa pelaaja ohjaa kolmea ammattirikollista, joiden tarinat avautuvat pelin edetessä. Pelille ominaista on sen maailman luoma tunne rajattomuudesta. Pelaaja voi omaan tahtiin tutkia ja tutustua ympäristöön, josta löytyy paljon aktiviteetteja, etenemättä pelin tarinassa ollenkaan. Pelaaja voi ottaa haltuunsa minkä tahansa auton varastamalla sen napinpainalluksella.

[2] Ks. http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/99003/978-952-03-0153-8.pdf?sequence=1.

[3] Vanhoozer, Kevin J.: ”What Is Everyday Theology – How and Why Christians Should Read Culture” teoksessa Everyday Theology – How to Read Cultural Texts and Interpret Trends. 2.p. Kevin J. Vanhoozer & Charles A. Anderson & Michael J. Sleasman (toim.). Grand Rapids: Baker Academic 2007.

[4] Ks. http://www.who.int/features/qa/gaming-disorder/en/.

[5] Sicart, Miguel: The Ethics of Computer Games. London: The MIT Press 2011.

Perusta 3 | 2018

Anni Maria Laato

Kirjoittaja on dogmatiikan dosentti Åbo Akademissa ja patristiikan dosentti Helsingin yliopistossa. Esitelmä on pidetty teologipäivillä Kauniaisten Raamattuopistolla 4.1.2018.

Johdanto

Kirkkoisien ajan eli myöhäisantiikin (200–500 jKr.) jälkeen kirkon käsitys itsestään on muuttunut ja kehittynyt moneen kertaan ja uusissa historiallisissa tilanteissa on noussut uusia kysymyksiä. Perusajatukset ovat kuitenkin samoja ajasta ja ympäröivästä yhteiskunnasta riippumatta. Siksi kannattaa syventyä varhaisen kirkon käsityksiin kirkon ykseydestä.

Jos varhaisen kirkon opettajilta haluaisi oppia yhden asian kirkosta, niin se on se, että kirkko on jotakin tosi hienoa. Silloinkin – ja ehkä erityisesti juuri silloin – kun kirkko oli vielä pieni ja ulkoisesti vaikeassa tilanteessa, kirkon opettajat kirjoittivat siitä iloisesti ja valoisasti sekä katsoen eteenpäin.

Varhaisen kirkon teologeille tärkeintä oli se, että kirkko on Kristuksen ruumis ja rakas morsian, se on ollut olemassa ennen kuuta ja tähtiä ja se on matkalla kotiin, Karitsan häihin. Kirkko on Jumalan perhe ja pyhä kansa. Jumala on tarkoittanut, että ihmiset pelastuvat kirkossa, yhdessä Kristuksen ruumiin jäseninä. Heille oli selvää, että kristityn usko ei ole soolosuoritus, vaan yksittäisen kristityn usko liittyy kirkon yhteiseen uskoon. Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustus alkaakin: ”Me uskomme…”. Apostolinen uskontunnustus, joka on kastetunnustus, puolestaan alkaa ”minä uskon”. Sen lausumalla kastettavat ovat liittyneet Kristuksen kirkkoon.

Kirkko ja ympäröivä maailma

Kirkon tilanne ensimmäisillä vuosisadoilla oli monella tavalla erilainen kuin nykyään. Ei ollut pitkää tuhansien vuosien historiaa eikä valtavaa määrää teologioita eri aikakausilta. Ei tiedetty mitään siitä, että kirkko myöhemmin teologisista ja poliittisista syistä jakautuisi niihin lukemattomiin eri kirkkokuntiin, jotka nykyään tunnemme. Toki erilaisia ryhmiä kirkon sisällä ja ympärillä oli alusta asti.

Kirkko oli uusi ja se kasvoi nopeasti. Lännessä se oli vainottu Konstantinuksen käänteeseen asti, ja Rooman valtakunnan rajojen itäpuolella vielä sen jälkeenkin. Vielä 300-luvun lopulla perinteiset uskonnot olivat aktiivisia: oli uskonnollisia kulkueita ja uhritoimituksia ja uskonnot näkyivät arkielämässä monin tavoin. Esimerkiksi urheilukilpailut ja poliittiset kokoukset oli usein omistettu jollekin jumaluudelle. Kristityn ja kirkon piti ottaa kantaa suurempiin ja pienempiin asioihin, esimerkiksi siihen, mihin tilaisuuksiin kristitty voi osallistua, voiko gladiaattori ottaa kasteen tai voiko epäjumalille uhrannut kristitty palata kirkon jäseneksi ja ehtoollisyhteyteen.

300-luvun lopulla kirkon asema yhteiskunnassa muuttui radikaalisti, kun perinteiset uskonnot asteittain kiellettiin ja kirkkoa ruvettiin enenevästi suosimaan. Suuri määrä ihmisiä liittyi keisarin suosimaan kirkkoon ja piispoille annettiin maallisia hallintotehtäviä. Kirkon kasvaessa sen hallintoa piti järjestää. Kirkon ja sen johtajien suhtautuminen valtioon ja ympäröivään kulttuuriin siis muuttui.

Vaikka antiikin ihmisten käsitys siitä, kuinka laaja maailma on ja missä kaikkialla asuu ihmisiä oli erilainen kuin nykyään, tiedettiin kyllä, että kaukana Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella asuu ihmisiä ja heille levitettiin kristillistä sanomaa tietoisesti.

Oli myös paljon samaa kuin nykyään. Aina 300-luvun lopulle – ja monin paikoin paljon pitempäänkin – kirkko oli vähemmistöasemassa. Ympäröivä kulttuuri ei ollut kristillinen, eivätkä monet ihmiset tienneet juuri mitään kristinuskosta. Oli monia eri uskontoja ja niihin liittyviä tapoja. Oli myös erilaisia kristillisiä ryhmiä tai suuntauksia, joissa oli kristillisiä aineksia muiden ajatusten ja tapojen rinnalla. Kirkon piti ottaa kantaa siihen, miten eri uskontoihin tai kristityiksi itseään kutsuviin ryhmiin piti suhtautua. Nykyään, kun kirkoissa keskustellaan paljon uskontoteologiasta, eli siitä, mikä on kristinuskon suhde muihin uskontoihin ja mitä niistä voidaan teologisesti ajatella, on ihan hyvä muistaa, että samantapaisessa tilanteessa ollaan oltu ennenkin.

Kirkon sisäisiä kysymyksiä

Myös kirkon sisältä nousi ykseyteen liittyviä kysymyksiä. Vaikka kirkko uskontunnustuksen mukaan on pyhä, kristityt eivät aina käyttäytyneet niin kuin kuuluisi. Se oli tietysti selvää piispoille. Mainio esimerkki tähän liittyvästä keskustelusta on Augustinuksen vastaus manikealaiselle Faustus-piispalle. Tämä kritisoi katolisia kristittyjä lepsuudesta ja nimitti heitä sen tähden ”semikristityiksi”. Augustinus totesi hänelle, että näin onkin, kristityt eivät olekaan täydellisiä, mutta he ovatkin sellaisia, joissa on jo paljon hyvää, mutta jotka vielä ovat matkalla. Kirkko onkin tekeillä oleva rakennus eikä vielä valmis!

Suurempi ongelma kuin erehtyvät kristityt oli kuitenkin se, etteivät kaikki opettajat ja ryhmät, jotka pitivät itseään kristittyinä, opettaneet tai eläneet niin kuin kirkossa tulee opettaa ja elää. Heräsi kysymys siitä, ketkä kuuluvat siihen yhteen kirkkoon, josta Jeesus ja apostolit opettavat.

Alusta asti on siis ollut niin, että kirkon näkyvä todellisuus ei ole ihan sama kuin todellinen kirkko. Kirkko, joka on Kristuksen ruumis, on uskon kohde, niin kuin Nicaenumissa tunnustamme: ”Me uskomme yhden, pyhän, yhteisen/katolisen ja apostolisen kirkon”. Se on Jumalan lahjoittama todellisuus.

On kuitenkin niin, että nämä kaksi kirkkoa, näkyvä ja hengellinen, kuuluvat yhteen, eikä kumpaakaan saa unohtaa. Jos keskitytään pelkästään siihen kirkkoon, jonka näemme täällä maailmassa, menetetään näkyvistä kirkon syvin olemus. Toisaalta silloinkin erehdytään, jos ajatellaan, ettei näkyvällä kirkolla ja sen rakenteilla ole mitään väliä, ja että tärkeää on ainoastaan se, mitä omassa päässä tapahtuu. Koska me olemme luotuja ruumiillisia olentoja, tarvitsemme ihan konkreettisia asioita, kastetta, ehtoollista ja kristittyjen yhteyttä. Tarvitsemme oman seurakunnan, jossa voimme osallistua ehtoolliselle.

Yksi kirkko

Ulkoapäin tarkasteltuna kristityt muodostivat ensimmäisten vuosisatojen aikana pieniä, siellä täällä kokoontuvia ryhmiä, joilla saattoi olla erilaisia jumalanpalvelustapoja ja korostuksia. Nykyään tutkimuksessa usein halutaan korostaa tätä moninaisuutta, ja nähdä erilaiset enemmän tai vähemmän kristilliset ryhmät samalta viivalta antamatta erityisasemaa millekään suuntaukselle.

On kuitenkin selvää, että apostolien ajoista asti on ollut olemassa kirkko, jolla on jatkumo nykyaikaan. Varhaisen kirkon ajalta on säilynyt paljon tekstejä, joissa puhutaan siitä, että kirkko on yksi, ja puhutaan yhteydestä eri puolilla asuvien kristittyjen välillä, sekä teoriassa että käytännön tasolla. Itseymmärryksensä mukaan kristityt erilaisista tavoistaan huolimatta kuuluivat yhteen ja muodostivat yhden kokonaisuuden.

Nyt tarkastelemme sitä, miten nämä ensimmäisten vuosisatojen kristityt ymmärsivät sen, mikä on se joukko, johon he kuuluvat, mutta monet muut eivät kuulu. Mikä näitä erilaisia seurakuntia yhdistää? Miten nämä varhaiset kristityt selittivät sekä itselleen että ulkopuolisille mikä heidän yhteisönsä oikein on?

Jeesuksen, apostolien ja VT:n opetus

Monet Uuden testamentin kielikuvat ilmaisevat sitä, että kirkko on yksi: on vain yksi Jumalan kansa, yksi Jumalan perhe, yksi Kristuksen ruumis tai morsian, tytär Siion, temppeli tai rakennus. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo saman asian suoraan: ”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä” (Joh. 17:11,20–23) ja Efesolaiskirjeessä sanotaan näin: ”On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi. Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä! Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa. Mutta kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa” (Ef. 4: 4-7).

Myös Vanhassa testamentissa on selvää, että on olemassa yksi Jumalan kansa. Kristityt ajattelivat olevansa tämän Jumalan yhden kansan jatkoa. Varhaisen kirkon opettajat toinen toisensa jälkeen opettavat samaa. Se että on olemassa vain yksi kirkko, oli itsestään selvää, mutta siitä huolimatta sitä varta vasten opetettiin erilaisten kuvien avulla. Esimerkiksi Cyprianus puhuu auringosta ja sen säteistä, ja talosta, ja Nooan arkista, jotka kaikki kuvaavat sitä, että se kirkko, jossa pelastutaan, on yksi, ja siihen kuuluvat kaikki kristityt eri puolilta.

Kirkko on ollut olemassa aina, ja se koostuu kahdesta osasta

Me olemme tottuneet puhumaan helluntaista kirkon syntymäpäivänä. Patristisissa teksteissä asia ei ole ollenkaan aina niin. Helluntai on vain yksi ajankohdista, jolloin kirkon sanotaan syntyneen; muita ovat mm. kirkon syntyminen Jeesuksen kylkihaavoista tai jopa inkarnaation hetki.

Vielä yleisempää oli kuitenkin ajatella, että kirkko on ollut aina. Erityisesti Augustinus kehitti tätä ajatusta. Opetettiin, että Jumalalla on aina ollut kansa. Vanhan testamentin pyhät ihmiset ovat jo kuuluneet kirkkoon, koska he luottivat Jumalan lupauksiin. Hanna ja Simeon temppelissä ovat vanhan ja uuden rajalla.

Efesolaiskirjeen ensimmäisessä luvussa puhutaan siitä, että kirkko olemassa maailman luomisesta alkaen. Saman kirjeen toisessa luvussa jatketaan, että kirkkoon kuuluu ihmisiä kahdesta kansasta, ympärileikattujen kansasta eli juutalaisista, ja ympärileikkaamattomista eli pakanasyntyisistä. Kristus yhdistää nämä kaksi yhdeksi kansaksi. Loppiaissaarnoissaan Augustinus selittää näitä Efesolaiskirjeen kohtia niin, että vastasyntynyttä Jeesuslasta jouluna palvomaan tulleitten paimenten edustivat juutalaisia ja loppiaisena saapuneet tietäjät pakanakansoja. Hän kirjoittaa:

Äskettäin juhlimme sitä päivää, jona Herra syntyi juutalaisten keskuudessa (ex Iudaeis), tänään juhlimme sitä päivää, jona pakanakansat palvoivat häntä. Sillä ”pelastus on juutalaisista” (Joh. 4:22), mutta tämä ”pelastus ulottuu maan ääriin saakka” (Jes. 49:6). Tuona päivänä häntä nimittäin palvoivat paimenet, tänään tietäjät. Paimenille hänestä kertoivat enkelit, tietäjille tähti. Kummatkin saivat tiedon taivaasta: he näkivät taivaan kuninkaan maan päällä, jotta ”Jumalan olisi kunnia korkeuksissa ja maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa” (Luuk. 2:14). ”Sillä hän itse on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi yhdeksi” (Ef. 2:14). Jo vastasyntyneenä, siitä hetkestä, kun hänestä kerrottiin, hän osoittautui tuoksi kulmakiveksi; se näkyi jo hänen syntymässään. Heti hän alkoi yhdistää itseensä kahta muuria, jotka tulevat eri suunnilta — hän johti luokseen paimenet Juudeasta ja tietäjät idästä, jotta ”hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin tekisi rauhan; rauhan niille, jotka ovat kaukana, ja rauhan niille, jotka ovat lähellä (Ef. 2:15.17). Niinpä ne, jotka tulivat hänen luokseen läheltä hänen syntymänsä päivänä, ja ne, jotka tänään tulivat kaukaa, osoittivat, että tulevien sukupolvien tulee juhlia kahtena päivänä. Silti nuo kummatkin näkivät yhden ja saman Maailman Valon.

Monet muut kirjoittajat jatkoivat Augustinuksen linjoilla. Toisinajattelijoista tunnetuin on Hieronymus, joka muutenkin suhtautui nihkeästi juutalaiskristittyihin. Hän esitti, että kirkon kaksista juurista puhuttaessa tarkoitetaan vain Vanhan liiton aikaisia juutalaisia eikä hänen oman aikansa juutalaisia. Monet muut teologit puhuvat kuitenkin siitä, että kaikkina aikoina kirkkoon liittyy juutalaissyntyisiä ihmisiä. Myös kirkkotaiteessa esitetään joskus nämä kaksi kirkon juurta arvokkaiden rouvien hahmoissa, esimerkkeinä Rooman Santa Sabina- ja Santa Pudenziana -kirkkojen mosaiikit.

Ykseyden perusta

Mihin kirkon ykseys sitten perustuu? Miten kirkon näkyvää ykseyttä voi vaalia? Kirkon ykseys perustuu kolmiyhteisen Jumalan keskinäiseen ykseyteen. Kirkko välittää ihmisille sen pelastuksen, jonka kolmiyhteinen Jumala on valmistanut. Kirkko on Kristuksen ruumis, se on matkalla Isän kotiin, ja sen tekee eläväksi Pyhä Henki. Irenaeus Lyonilainen kirjoittaa: ”Sillä missä kirkko on, siellä on Jumalan Henki, ja missä Jumalan Henki on, siellä on kirkko ja kaikki armo, mutta Henki on totuus. Siksi ne, joilla ei ole osuutta häneen, eivät saa elämän ravintoa äitinsä rinnoilla eivätkä kirkkaasta lähteestä, joka virtaa Kristuksen ruumiista, vaan etsivät itselleen vettä rikkinäisistä ruukuista.” (Iren. Adv. haer. 3.24). Myös Cyprianus opettaa, että ihminen voi pelastua vain tässä yhdessä kirkossa: ”Se, joka ei pysy tässä yhteydestä, se ei pidä Jumalan lakia, ei pysy uskossa Isään ja Poikaan eikä pidä tallessa elämää ja pelastusta” (unit. 23).

Ykseydelle on ennen kaikkea oleellista yksimielisyys uskon sisällöstä eli evankeliumin opista. Irenaeus kuvaa kirkon ykseyttä näin:

Kirkko on vastaanottanut tämän (apostolisen) sanoman ja uskon. Hajaantuneena yli koko maanpiirin se säilyttää sen huolellisesti, ikään kuin se asuisi yhdessä ja samassa talossa. Samoin se uskoo, ikään kuin sillä olisi yksi ainoa henki ja yksi sydän. Se julistaa, opettaa ja välittää tämän uskon yksimielisesti kuin sillä olisi yksi ainoa suu. Sillä vaikka maailmassa on paljon kieliä, on tradition voima yksi ja sama (Adv. haer. 1.10.2).

Mistä sitten tiedettiin, mikä se yhteinen uskon sisältö on ja missä sen rajat kulkevat? Jo Uudessa testamentissa on lyhyitä kristillisen sanoman tiivistelmiä (1. Kor. 15). Hiukan myöhäisemmältä ajalta tunnetaan laajempia suullisia tai kirjallisia tiivistelmiä, joista Irenaeus ja Tertullianus käyttivät termejä ”uskon sääntö” (regula fidei) tai ”totuuden sääntö” (regula veritatis). Ajatuksena on, että uskon sääntö on kuin mittanauha, jolla oppia voi mitata. Tertullianus sanoikin, että se, mikä on ristiriidassa uskon säännön kanssa, on harhaoppia. Säännön sanallinen muoto ja pituus saattoivat vaihdella, mutta sisältö oli Tertullianuksen sanoin immutabilis ja irreformabilis, eli muuttumaton ja sellainen, jota ei voi reformoida! Varhaiset kastetunnustukset olivat saman sisältöisiä kuin uskon sääntö. Ne ilmaisevat sen, mikä on oleellisinta kristillisessä uskossa. Näistä kastetunnustuksista kehittyivät uskontunnustukset, joita edelleen käytetään. Ne ovat kuin aita, jonka sisäpuolella kristillinen usko on. Pohjoisafrikkalainen maallikkoteologi Tertullianus toteaakin, että kunhan uskon säännöstä pidetään kiinni, voi muuten kysellä ja pohtia niin paljon kuin haluaa ja päästää tiedonhalunsa koko intohimon irti (Praescr. 13–14).

Koska kirkko on Kristuksen oma, sen pitää kuunnella Kristuksen ääntä ja olla se yhteisö, jossa ja jonka kautta kaikki saavat kuunnella hänen ääntään. Jälkimmäisestä asiasta muistuttaa hauska kuva varhaisen kirkon ajalta: evankeliumin kertomusta siitä, miten Jeesus opetti Gennesaretin järvellä veneestä, joka oli vähän matkan päässä rannasta, selitettiin niin, että Pietarin vene on kirkko, ja siksi kannattaa kuunnella Jeesuksen ääntä, joka kuuluu kirkosta! Siksi kirkko ei voi muuttaa opetustaan miten vain, vaan sen täytyy uskollisesti opettaa niin kuin Kristus ja apostolit ovat opettaneet.

Varhaisen kirkon linjanvedoissa ei siis ollut kysymys dogmaattisesta nipottamisesta, vaan siitä, että kun opetetaan oikein, ihmiset saavat kuulla Kristuksen sanoja. Harhaopit ovat sellaisia, jotka tavalla tai toisella vaarantavat pelastuksen. Paras esimerkki tästä on varhaisen kirkon suuri tarkkuus siinä, mitä Kristuksesta opetetaan. Pelastuksen tähden oli niin tärkeää esimerkiksi pitää kiinni siitä, että Kristus on tosi Jumala ja tosi ihminen. Vaikka Areios olisi opettanut kuinka tyylikkäästi ja loogisesti, hänen opettamansa Kristus, luotu olento, ei voi pelastaa ihmisiä.

Toinen yhdistävä tekijä oli apostolinen sukkessio, jolla tarkoitetaan sitä, että kirkossa on apostolien ajoista meidän päiviimme asti katkeamaton ketju samaa, apostoleilta asti tullutta opetusta ja myös kätten päälle panemisella virkaan vihittyjä pappeja ja piispoja. Varhaisessa kirkossa ajateltiinkin, että erilaisten ryhmien oppeja voidaan arvioida sen perusteella, ovatko ne uutuuksia vai voidaanko niiden alku johtaa apostoleihin. Gnostilaisia vastaan kirjoittanut Irenaeus kirjoittaakin: ”Ei ole tarpeen etsiä totuutta muualta, kun sen helposti löytää kirkosta. Sillä apostolit ovat tallettaneet sen samalla tavalla kuin rikas mies laittaa rahaa pankkiin” (Adv. haer. 3.4.1).

Kolmas yhdistävä asia on yksi kaste. Siksi että kaste muodostaa yhteyden Kristukseen, se luo myös yhteyden kaikkiin muihin kastettuihin. Kaste vastaanotetaan vain kerran, eikä sitä voi uusia. Erityisesti kolmannella vuosisadalla keskusteltiin paljon siitä, millainen ja kenen toimittama kaste on pätevä. Aika varhain jo muotoiltiin ne periaatteet, joita kirkossa on sittemmin yleensä noudatettu. Kaste on pätevä, jos siinä on käytetty vettä, se on toimitettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ja tarkoituksena on ollut kastaa. Niinpä esimerkiksi novatiolaisten tai donatolaisten piiristä katoliseen kirkkoon tulevia ei kastettu (tästä Cyprianus oli aikanaan eri mieltä, mutta hänen kannastaan ei tullut kirkon yhteistä kantaa).

Neljäs yhdistävä tekijä on ehtoollinen. Siinä realisoituu yhteys Kristukseen ja kaikkiin muihin kristittyihin, elivätpä he missä tahansa ja milloin tahansa. Silti ehtoollisyhteyteen suhtauduttiin harkiten. Ei kukaan voinut noin vain mennä vieraalla paikkakunnalla ehtoolliselle ilman että siitä oli keskusteltu – eiväthän toispaikkakuntalaiset papit voineet tietää, kuka on kastettu ja kuka ei. Joskus piispat kirjoittivat suosituskirjeitä, joilla matkailijat voivat osoittaa olevansa kastettuja kristittyjä. Ehtoollisyhteyden perustana oli siis yhteinen oppi, josta vastasi piispa. Varhaisen kirkon aikana myös saatettiin sulkea joku ehtoollisyhteyden ulkopuolelle (jos oli esimerkiksi luopunut vainoissa) ja takaisinottamisessa oli selvät systeemit, joista oli sovittu 200-luvulla.

Yksi kirkko on kaikkialla maailmassa

Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksessa ilmaistaan myös jo paljon varhaisemmissa teksteissä oleva ajatus, että tämä yksi kirkko on sama kaikkialla maailmassa.

Jo ensimmäiseltä vuosisadalta peräisin olevassa Didakhessa rukoillaan Jumalaa kokoamaan kirkko kaikista ilmansuunnista (Did. 9.4; 10.5). Toisen vuosisadan alussa vanha Polykarpos-piispa rukoilee marttyyrikuolemansa edellä koko katolisen (eli yleisen) kirkon puolesta kaikkialla maailmassa (Mart. Polyk. 8.1). Samoihin aikoihin Ignatios kirjoittaa, että yhteen kirkkoon kuuluvat kaikki uskovat, ja että katolinen kirkko on kaikkialla siellä, missä Jeesus Kristus on (Smyrn. 1; 8.2). Alun perin kirkon katolisuudella tarkoitettiinkin erityisesti sitä, että yksi ja sama kirkko toimii kaikkialla.

Ykseys ei varhaisen kirkon aikanakaan tarkoittanut sitä, että joka puolella olisi ollut samanlaista. Kirkko toimii monin eri tavoin ja monilla kielillä.

Miten tätä ykseyttä sitten pitää tavoitella?

Lyhyesti voisi sanoa, että ei ainakaan niin kuin Augustinus. Pohtiessaan suhtautumistaan kotikulmillaan vaikuttaneeseen donatolaisuuteen Augustinus lähti liikkeelle ihan oikeasta ajatuksesta – siitä, että Afrikassa pitäisi olla näkyvästikin yksi kirkko, eikä pitäisi olla niin, että kadun toisella puolella kokoonnutaan donatolaisten jumalanpalvelukseen ja toisella hänen oman kirkkonsa jumalanpalvelukseen.

Hän oli oikeassa siinäkin, että jaon oikeiden ja väärien kristittyjen välillä tekee vasta viimeisenä päivänä se tuomari, joka ei voi erehtyä, ja että täällä maailmassa kirkkoon kuuluu pyhiä ja pahoja, ja taivaallinen nuotta kokoaa erilaisia kaloja, jotka jaotellaan vasta viimeisenä päivänä.

Mutta siinä hän oli väärässä, että väsyttyään tuloksettomiin keskusteluihin donatolaisten kanssa hän päätti liittoutua roomalaisten viranomaisten kanssa ja turvautua uskonnolliseen pakottamiseen. Hän varmaankin vilpittömästi uskoi, että on donatolaisille hyväksi, että heidät pakotetaan liittymään yhteen kirkkoon. Tunnetusti hän käytti perustelunaan evankeliumin vertausta juhlapidoista ja suuren Kutsujan lausetta ”pakottakaa heitä tulemaan sisään”. Niinpä roomalaisten viranomaisten avustuksella donatolaisten kokoontumiset kiellettiin, heidän omaisuuttaan takavarikoitiin ja kirkkorakennukset otettiin heiltä pois. Pakottaminen ja riidat heikensivät Pohjois-Afrikan kirkkoa.

Paljon oikeammassa oli samoilla seuduilla sata vuotta aiemmin elänyt marttyyri Crispina, joka sanoi terävästi, että pakotettu palvominen ei ole palvomista ollenkaan. Uskoon kuuluu vapaus. Yhteyteen voi pyrkiä yhteisten keskustelujen, Raamatun tutkimisen ja rukouksen tietä, ja tekemällä korjausliikkeitä palaamalla Jeesuksen ja apostolien opetuksiin. Siihen varmaankin menee aikaa, mutta se on tärkeää.

Eläviä jäseniä

Vielä yksi näkökulma kirkon ykseyteen. Ykseyteen kuuluu moninaisuus. Tavat ja kielet voivat olla erilaisia, ja erilaisia ovat myös kristittyjen tehtävät. Vanhassa ja Uudessa testamentissa käytetyt kuvat Jumalan kansasta ja sen jäsenten tehtävistä ovat dynaamisia. Kristityt ovat eläviä kiviä rakennuksessa, ruumiin jäseniä, joilla on erilaisia tehtäviä, perheen jäseniä ja taivaan kansalaisia. Kristityt on kutsuttu toimimaan aktiivisesti, palvelemaan toisiaan ja koko maailmaa, pitämään huolta luomakunnasta, kasvattamaan lapsia, syventymään Raamatun sanomaan, kertomaan evankeliumia eteenpäin jne.

Mitä tavallisten kristittyjen aktiivinen toiminta sitten oli varhaisen kirkon aikana? Jumalanpalveluksen toimittivat aina virkaan kutsutut ihmiset, piispat tai hänen delegoiminaan presbyteerit ja diakonit; jälkimmäisten tehtävät vähän vaihtelivat. Uudesta testamentista näemme, että tavalliset kristityt osallistuivat esimerkiksi. rukouksin tai lauluin. Varhaisen kirkon aikana jumalanpalveluksissa oli myös diakonissoja, laulajia, lukijoita ja profeettoja. Ennen kuin kirkkorakennuksia oli, kokoontumisia järjestettiin ihmisten kodeissa. Seurakuntalaiset toivat ehtoollisaineita ja ruokaa yhteisille aterioille. 300-luvulta tiedämme, että kristityt kokoontuivat myös pienpiireihin opiskelemaan Raamattua, jopa jossain määrin alkukielellä niin kuin Marcellan raamattupiirissä Rooman Aventinuksella. Köyhistä ja nälkäisistä huolehdittiin. Oltiin vieraanvaraisia. On vaikeaa tehdä listaa kaikesta siitä, mitä maallikot tekivät; vaikuttaa siltä, että he tarttuivat tehtäviin, joita tuli eteen. Ennen kaikkea kaikilta odotettiin elämää kristittyinä, Jumalan tahdon mukaan. Esimerkiksi Khrysostomoksen ja Augustinuksen saarnoissa on paljon ohjeita kristityille, miten kristityn kuuluu elää ja toimia.

Augustinus saarnaa helluntaisaarnassaan (267.4) siitä, että Pyhä Henki vaikuttaa eri ihmisissä eri asioita ja antaa heille erilaisia tehtäviä:

Kenenkään ei siis pidä sanoa: ’Olen saanut Pyhän Hengen, miksi en kuitenkaan puhu kaikkien kansojen kielillä?’ Veljet ja sisaret, jos tahdotte saada Pyhän Hengen, ottakaa huomioon tämä: sitä henkeä meissä, joka tekee jokaisesta ihmisestä elävän, kutsutaan sieluksi, ja te ymmärrätte, mitä sielu tekee ruumiissa. Se tekee jokaisen jäsenen eläväksi, se näkee silmien kautta, kuulee korvien kautta, haistaa nenän kautta, puhuu käyttäen kieltä, toimii käyttäen käsiä, kävelee käyttäen jalkoja. Se on yhtaikaa kaikissa jäsenissä ja tekee ne eläviksi. Se antaa kaikille elämän, mutta jokaiselle oman tehtävän. Silmä ei kuule, korva ei näe, kieli ei näe, korva ja silmä eivät puhu, mutta ne kaikki elävät. Korva elää ja niin kielikin. Niiden tehtävät ovat erilaiset, mutta elämä yhteinen. Sellainen on myös Jumalan kirkko. Joissakin pyhissä Pyhä Henki saa aikaan ihmeitä, toisten kautta se julistaa totuutta, jotkut se kutsuu neitseelliseen elämään ja toiset puhtaaseen avioliittoon, yksissä se vaikuttaa yhtä, toisissa toista. Jokainen toteuttaa omaa osaansa, mutta he elävät samaa elämää yhdessä. Mitä sielu on ruumiille, sitä Pyhä Henki on Kristuksen ruumiille, joka on kirkko. Pyhä Henki vaikuttaa koko kirkossa samaa, mitä sielu vaikuttaa yhden ruumiin kaikissa jäsenissä. … Jos tahdotte elää Pyhässä Hengessä, pitäkää kiinni rakkaudesta, rakastakaa totuutta, kaivatkaa ykseyttä, niin pääsette ikuiseen elämään.

Maallikoilla ja kirkon virkaan kutsutuilla on erilaiset tehtävät. Joillekin ihmisille julistaminen, sakramenttien toimittaminen ja seurakunnan johtaminen on annettu erityistehtäväksi. Uudessa testamentissa kerrotaan, että Jeesus valitsi ja valtuutti tähän tehtävään apostolit, joiden opetusta seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti. Piispan, papin ja diakonin viran lisäksi kirkossa on tarpeen mukaan ollut erilaisia virallisia tai vähemmän virallisia tehtäviä.

Lopuksi

Jokainen kristitty kuuluu siihen yhteen ja ainoaan, maailmanlaajaan ja aina olevaan kirkkoon. Tämä yksi kirkko ei ole vain teologinen idea, vaan se realisoituu erityisesti ehtoollisella. Alusta asti kristityt ovat kokoontuneet yhteen omilla paikkakunnillaan ehtoolliselle ja ajatelleet kuuluvansa yhteen muiden samalla tavalla muilla paikkakunnilla ja eri aikoina ehtoolliselle kokoontuvien kanssa. Kristityn ei tarvitse olla yksin. Kirkon yhteinen usko kantaa. Kristityt auttavat toisiaan eri tavoin ja yhdessä koko maailmaa.

Se, miten kirkko toimii kunakin aikana ja eri puolilla maailmaa, voi muuttua kovinkin paljon ja saa muuttuakin. On hienoa, että on ihmisiä, jotka osaavat puhua ja toimia niin, että tämän ajan ihmiset ymmärtävät.

Varhaisen kirkon näkökulmasta kaikkein tärkeintä kirkossa on se, että se on Kristuksen oma. Siihen kuuluvat ne ihmiset, jotka on kastettu Kristukseen, jotka elävät yhteydessä Kristukseen ja jotka ovat yhdessä matkalla taivaaseen. Tälle kirkolleen Kristus on antanut tehtäväksi kutsua kaikki ihmiset yhteyteensä kastamalla ja opettamalla heitä.

Kirkon nimittäminen Kristuksen ruumiiksi ilmaisee syvää yhteyttä Kristuksen ja kirkon välillä, yhteyttä, joka on jo nyt totta ja joka jatkuu ikuisesti. Varhaisessa kirkossa tämän kuvan avulla opetettiin kolmea asiaa. Ensinnäkin, Kristus on kirkon alkuperä ja hän huolehtii kirkostaan. Toiseksi, koska kristityt kuuluvat samaan ruumiiseen, he kuuluvat yhteen ja palvelevat toisiaan ja koko maailmaa erilaisilla lahjoillaan. Kolmanneksi, oli tavallista puhua pelastuksesta käyttämällä jo Paavalilta tuttua kuvaa siitä, että Kristuksen ruumiin jäseninä kristityt osallistuvat hänen elämäänsä, kuolemaansa ja ylösnousemukseensa (Room. 6:3–5): kun kerran pää on jo noussut ylös, muu osa ruumiista seuraa perässä. Siksi ehtoollistakin sanottiin kuolemattomuuden lääkkeeksi: nauttimalla Kristuksen ruumiin ja veren tulemme osallisiksi hänen kuolemattomuudestaan. Hän, joka on itse elämä, antaa meillekin elämän.

Perusta 2 | 2018

Saara Kinnunen

Kirjoittaja on sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti

Valtakuntaan on syntynyt poikalapsi. Uutisen muotoilussa on huomattava ero verrattuna Ruotsin kuninkaallisen viimeisen lapsen syntymän uutisointiin. Media kertoi kahden päivän ajan, että Carl Philip ja Sofia ovat saaneet lapsen. Ehdin jo miettiä, antaako moderni perhe lapsen itse valita aikanaan sukupuolensa. Tasavallan presidenttimme ei näytä lukeutuvan sukupuolineutraalisuuden puolestapuhujiin.

Keskustelu sukupuolineutraalisuudesta nostaa päätään aika ajoin ja laantuu taas oman ristiriitaisuutensa vuoksi kytemään pinnan alla, ja ryöpsähtää taas sopivien virikkeiden ilmaantuessa uudelleen esille. Oman aikuisen muistini aikaan keskustelu on aaltoillut:

1970-luvulla vauvoilla oli neutraalin väriset vaatteet, stereotyyppistä punaista ja sinistä vältettiin. Omanikin puin vihreään ja ruskeaan. Päivähoidossa lapsia kutsuttiin lapsiksi. Pyssyleikit ja muut aggressiiviset (poikamaiset) leikit olivat paheksuttuja.

1980-luvulla Jari Sinkkosen kirja Pienistä pojista kunnon miehiä sai feministit reagoimaan. Sinkkonen on kertonut siitä asti jatkuneesta aiheeseen liittyvästä negatiivisesta kommentoinnista. Sinkkosen huoli pojista nousi havainnosta, että 4/5 lastenpsykiatrian asiakkaista oli poikia – väärinymmärrettyjä poikia – hän kuvaa.

1980-luvulla ryöpsähti kirkollisessa mediassa hyökkäys Helsingin NMKY:n avioliittotyötä vastaan. Siellä opetettiin miehen ja naisen välisistä eroavaisuuksista ja miehen ja vaimon erilaisista rooleista.

2001 rekisteröidyn parisuhteen lakivalmistelujen yhteydessä olin kuultavana eduskunnassa lakia valmistelevassa valiokunnassa. Vuoroani odotellessani juttelin sateenkaariperheitten edustajan kanssa. Hän oli varma, että laki rekisteröidystä parisuhteesta saadaan läpi. Minä puskassa kasvaneena maalaisena hämmästelin vilpittömästi: ”Sittenhän kaikki oppikirjatkin pitää uusia!”, ”Totta kai, kohta ei erotella tyttöjä eikä poikia, naisia tai miehiä. Sukupuolineutraalisuus on tulevaisuuden tavoite.” Silloin pidin ajatusta utopistisena.

2015 Opetushallituksen ohjeistus Tasa-arvo on taitolaji herätti laajamittaisen keskustelun, oikein keskustelumyrskyn. Silloin perinteisellä tavalla ajattelevat heräsivät ihmettelemään, mitä on tapahtumassa.

2017 vahvistettu sukupuolineutraali avioliittolaki vahvisti keskustelua. Osani sain minäkin tuosta keskustelusta somemyrskyn muodossa kahden viimeisimmän Kotimaan kolumnin jälkeen. Kolumnissa Kasvatuksen hämmennys kuvasin kuvitteellista VaSu-keskustelua, jonka kävisin lapseni päiväkodissa. Varmistin selustani sillä, että YK:n ihmisoikeuksien julistus, uusin Varhaiskasvatuslaki (2015) ja Euroopan Ihmisoikeussopimus takaavat vanhempien oikeudet vakaumuksensa mukaiseen kasvatukseen myös yhteiskunnan ylläpitämissä instituutioissa. Opettaja kysyy, mitä päiväkodin olisi hyvä tietää perheelle tärkeistä arvoista. Minä puolestani vastaan muun muassa näin:

Emme halua lapselle kerrottavan normaalina asiana, että lapsella voi olla kaksi äitiä tai isää, tai että miehet voivat saada lapsia. Lapsemme tietävät, että lapsen maailmaan saattamiseen tarvitaan isä ja äiti.

Toivomme, että lastamme ei hämmennetä monen sukupuolen ideologialla. Käsityksemme on, että on olemassa tyttöjä ja poikia ja sukupuolten kahtiajako on heidän jokaisessa solussaan.

Setan pitämille oppitunneille on kysyttävä vanhempien lupa samalla tavalla kuin uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumisesta kysytään.

Toisen kolumnin otsikoin Pojat on poikia seurakunnassakin ja haastoin seurakuntia ja yhteisöjä tekemään korjausliikettä toimintatavoissaan, koska poikia osallistuu vähemmän toimintaan kuin tyttöjä. Puhuin pojille ominaisista piirteistä ja niiden huomioimisesta ohjelmia suunniteltaessa… Muuta ei tarvittu. Someraivo oli valmis: ”Konservatiivista, aikansa elänyttä, hölmöä, ammattitaidotonta, kuinka kukaan nykyaikana voi enää ajatella noin, uskovankin perheen on puhuttava lapsille sukupuolien moneudesta jne.” Nyt keskustelu on taas laantunut, vaikka se kytenee pinnan alla ja odottaa sopivaa ryöpsähtämishetkeä.

Mistä tässä on kysymys?

Tasa-arvo on taitolaji -opas (2015) teki uusia keskustelunavauksia: Sivulla 67 mainitaan Sukupuolten tasa-arvo otsikon alla: ”Tasa-arvokäsite kattaa myös sukupuolen moninaisuuden eli hyväksyy ajatuksen, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi.” Sivulla 68 mainitaan Sukupuolitietoinen opetus -otsikon alla: ”Opetuksessa pidättäydytään sosiaalistamasta oppilasta hänen ulkoiseen sukupuoleensa”. Opas ravistelee totuttuja ajatustapoja:

Ajatteluamme ja toimintaamme ohjaavat usein perinteiset käsitykset sukupuolesta. Oletamme jokaisen ihmisen olevan yksiselitteisesti joko tyttö tai poika, nainen tai mies. Oletamme myös, että ihmisen sukupuoli on muuttumaton ja syntyessä määritetty (s. 12).

Ihmetystä herättää millä valtuutuksella opetushallitus on muuttamassa sukupuolikäsitystä ideologiseksi. Tasa-arvosuunnitelmien tekeminen on tarpeellinen asia, mutta sen laatiminen ei edellytä sukupuolikäsitteen uudelleen määrittelyä. Se on täysin perusteetonta ja tarpeetonta.

Maailmassa tulee olla tilaa kaikenlaisille tytöille ja pojille. Oppaassa ei kuitenkaan tyydytä tähän, vaan annetaan jopa ymmärtää, että tytöt voivat olla poikia ja pojat tyttöjä, jos he itse näin kokevat. Sivun 13 otsikon Jokaisella on oikeus määritellä sukupuolensa alla opastetaan näin:

“Jokaisella tulee olla oikeus itse määritellä, millainen tyttö tai nainen, poika tai mies hän on, vai kokeeko hän olevansa muunsukupuolinen eli jotain naiseuden ja mieheyden ulkopuolella tai sukupuolten välissä.”

Sukupuoli-sanan hämmennys

OPH:n oppaassa sekoitetaan sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin käsitteet. Käsitteet sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu tarkoittavat aivan eri asioita kuin käsite sukupuoli. Sukupuoli on jokaisen ihmisen jokaisessa solussa eikä siitä voi erehtyä. Ihmettelenkin, kuinka akateemisella tasolla julkaistussa oppaassa sekoitetaan selkeästi määriteltyjä käsitteitä.

Todellisuudessa transhenkilö on mies tai nainen, jonka kokemus itsestään ei vastaa syntymässä määriteltyä sukupuolta. Transgender on mies tai nainen, joka ei koe kuuluvansa selkeästi joko mies- tai naissukupuoleen. Transvestiitilla on tarve ilmaista pukeutumisellaan tai muulla tavoin eri sukupuolta. Nämä kaikki liittyvät sukupuoli-identiteettiin tai sen ilmaisemiseen. Intersukupuolisen henkilön sukupuoli on epäselvä, mutta tämä on anomalia eli poikkeus, mikä johtuu geenivirheestä tai raskaudenajan häiriöstä. Heitä on erittäin pieni vähemmistö. Vuosittain syntyy 5–8 lasta, joiden sukupuolta ei pystytä määrittelemään. Emme voi antaa pienen vähemmistön hämmentää lastemme ja nuortemme kasvatusta ja aiheuttamaa heidän kasvu- ja kehitysprosessiinsa turhia kysymyksiä ikävaiheessa, jolloin heidän kaikinpuolinen kypsymisensä on kesken.

Ihmiset ovat sukupuoli-identiteetiltään ja sukupuolen ilmaisultaan moninaisia, mutta on harhaanjohtavaa viestiä, että sukupuoli olisi moninainen. Poikatyttö on silti tyttö ja feminiininen poika on poika.

Kysymyksiä, mutta ei vastauksia

Tasa-arvo on taitolaji -oppaan tiimoilta Aito avioliitto ry pyysi asiallisessa kirjeessään Opetushallitusta vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

1. Miten Opetushallitus määrittelee oppaassa ”Tasa-arvotyö on taitolaji” käytetyn sukupuoli-käsitteen?
2. Mihin tosiasiaan perustuen Opetushallituksen mielestä a) ihmisen sukupuolia on enemmän kuin kaksi; b) sukupuoli-käsite voi tarkoittaa kaikkia seuraavia: virallisen, henkilötunnuksesta ilmenevän sukupuolen lisäksi esimerkiksi sukupuolirooleja, naiseuden ja mieheyden sosiaalisia merkityksiä, yksilön sukupuoli-identiteettiä tai fyysisiä ominaisuuksia; c) ihmisen sukupuoli määrittyy biologian lisäksi sosialisaatiossa ja oppimisessa; d) jokaisella on oikeus määritellä sukupuolensa; e) oppilaan sukupuoli voi olla jokin muu kuin tyttö tai poika?
3. Millä tyttö -ja poika -sanaan rinnastettavalla sanalla kutsutaan sellaista lasta, joka ei ole sukupuoleltaan tyttö eikä poika?
4. Mitä sukupuolta sellaiset oppilaat edustavat, jotka eivät ole tyttöjä eivätkä poikia?
5. Miten Opetushallitus määrittelee käsitteet tyttö ja poika?
6. Minkälainen on lisääntymiseen liittyvien ominaisuuksien suhteen sellainen henkilö, joka ei edusta miessukupuolta eikä naissukupuolta, vaan kuuluu sukupuoleltaan luokkaan ”muu”?

Kysymyksiin ei saatu vastausta. Oppaan ilmestymisen jälkeen kansanedustaja Mika Raatikainen (ps) on tehnyt 21.4.2016 kirjallisen kysymyksen KK 236/2016 vp Opetushallituksen oppaan väitteestä useammasta kuin kahdesta sukupuolesta. Siinä hän esittää asianomaisen ministerin vastattavaksi kysymykset:

1) Miten ministeri perustelee sen, että Opetushallituksen oppaassa väitetään ihmisen sukupuolia olevan enemmän kuin kaksi, mitä Opetushallitus tarkoittaa oppaassa käytetyllä käsitteellä “sukupuolen moninaisuus”; ja
2) aikooko ministeri ryhtyä toimenpiteisiin, jotta oppaan epäkohdat korjataan?

Hän ei saanut vastausta. Helsingin Sanomien jutussa 25.2.2016 otsikoitiin: ”Asiantuntijat tyrmäävät perussuomalaisten nuorten näkemyksen sukupuolesta: Sukupuoli on moninainen sekä biologisesti että kulttuurisesti”. Jutussa vedotaan Helsingin Yliopiston kehitysbiologian professori Hannu Sariolan näkemyksiin sukupuolten moneudesta. Professori Hannu Sariolaa pyydettiin kahdessa eri viestissä vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

1) Oletko sitä mieltä, että ihmisen sukupuolia on enemmän kuin kaksi?;
2) Jos olet sitä mieltä, että ihmisen sukupuolia on enemmän kuin kaksi, niin mihin tosiasiaan perustat näkemyksesi? ja
3) Miten määrittelet käsitteen ”sukupuoli”?

Hannu Sariola ei ole vastannut noihin kysymyksiin. Merkille pantavaa on se, että asiallisiin kysymyksiin ei vastata eikä uusia näkemyksiä näin ollen perustella. Vastaamattomuus on kysymyksen vähättelyä, mitätöimistä ja tavoitteena on saattaa kysyjä tuntemaan itsensä hölmöksi ja tällä tavalla vaimentaa kiusalliset kysymykset. Strategia on yksi osa uuden ideologian indoktrinoimista ja vanhan ideologian häivyttämistä.

Sukupuolineutraalisuus tavoitteena

OPH oppaassa ollaan huolissaan siitä, että sukupuolta tuodaan esille useasti koulupäivän aikana.  Puhe tytöistä ja pojista pyritään minimoimaan. Sukupuolen kaksijakoisuus halutaan häivyttää. Tämä palvelee niitä, jotka pyrkivät mullistamaan käsityksen sukupuolesta koko yhteiskunnan tasolla. H&M julkisti äskettäin sukupuolineutraalin lastenvaatemalliston. Se oli huvittava, sillä vaatteet olivat laidastaan perinteisiä poikien vaatteita. Radikaaleinta oli pojan valkea paita, jollaista tuskin kukaan äiti panisi pojalleen arkivaatteeksi.

Sukupuolineutraalisuus on muotisana kaikkialla läntisessä maailmassa. Trendi näyttäisi päässeen valloilleen etenkin viime syksynä. Britanniassa opettajia evästetään lopettamaan oppilaiden kutsuminen ”tytöiksi” ja ”pojiksi”, koska se muistuttaa heitä heidän sukupuolestaan. Opetettavia kutsutaan ”oppilaiksi” ja ”opiskelijoiksi”. Britanniasta tiedetään tapauksia, joissa opettajaa on rangaistu, kun hän on innoissaan kiitellyt tehtävässä onnistunutta tyttöporukkaa ”Hyvä tytöt”, kun joukossa oli tyttö, joka haluaisi olla poika.

Sukupuolineutraalista puhetavasta on tulossa ainut oikea tapa ilmaista asioita. Meillä Aamulehti kyseenalaisti puhemiehet ja lehtimiehet. Yleisönosastot täyttyivät kansan luovista lohkaisuista ja keskustelu sai huvittaviakin piirteitä. Vuosituhansien ajan normaaleina pidetyt itsestäänselvyydet näyttäytyvät yhtäkkiä jotenkin epäkorrekteina ja epäkelpoina. Propaganda eteneekin perinteisesti niin, että uuskielestä tulee vallitsevaa kielenkäyttöä. Perinteinen puhe leimataan syrjiväksi vihapuheeksi.

Kolmas sukupuoli?

Euroopan yleisradiounioni EBU kertoo, että ruotsalaisilla poliitikoilla on pian edessään päätös mahdollisen kolmannen sukupuolen lisäämisestä maan virallisiin asiakirjoihin. Lähes kaikki puolueet kannattavat ehdotusta, jonka mukaan transsukupuolisilla pitäisi olla mahdollisuus valita miehen tai naisen lisäksi kolmas, sukupuolineutraali vaihtoehto. Yhteisymmärrystä toimista ei ole kuitenkaan vielä löytynyt. Nyt päättäjät esimerkiksi miettivät, tuleeko passeihin sukupuolesta kertovien ”M” tai ”K” -kirjaimien rinnalle esimerkiksi ”X”, tai poistetaanko henkilötunnuksista sukupuolen paljastava osio.

Suomessakin siellä täällä näkyy jo henkilötietojen yhteydessä kolme vaihtoehtoa; mies, nainen tai muu.

On tosiasia, että on ihmisiä, joilla on syystä tai toisesta vaikeaa olla omassa sukupuolessaan. Esimerkkinä voi mainita uskovan perheen esikoispojan, joka viihtyy vain tyttöjen leikeissä, pukee tyttöjen vaatteita, äidin koruja ja kimaltelevia toppeja. Kun pikkusiso syntyy, nelivuotias poika itkee, että hän haluaa pippelin pois. Hän haluaa olla tyttö. Leikeistä kiinnostavat barbit ja niiden kanssa leikkiminen. Koulussa hän suostuu poikien vaatteisiin, mutta kotona hän pitää tyttöjen vaatteita. Vanhemmat ovat huolissaan ja pahoillaan. Isä vahvistaa suhdetta poikaan ja he tekevät yhdessä poikien juttuja, mutta ne eivät poikaa kiinnosta. Pojan ympäristössä on paljon hyviä miehisiä samaistumiskohteita. Vanhemmat tekevät mitä voivat. He kertovat pojalle, että sinä olet poika, mutta sinä haluaisit olla tyttö ja sinä tykkäät samoista asioista mistä monet tytöt tykkäävät.

Sukupuoli-identiteetin ristiriidasta kärsivät lapset ja nuoret tarvitsevat syliä ja ohjausta, eivät ristiriitansa suurentelemista, vaan sen kohtaamista aikuisen kanssa, rakkaudellisessa ja totuudellisessa ilmapiirissä. He tarvitsevat kuuntelijaa ja viestiä, että he ovat arvokkaita ja hyväksyttyjä kaikkine kokemuksineen ja tuntemuksineen. He tarvitsevat hyväksyntää omana itsenään ja tilaa olla erilainen. Lapsen ympäristöä on opastettava erilaisuuden suvaitsemisessa. Kiusaamista ei voi sallia.

Sukupuoli-identiteetin häiriöiden takia meidän ei kuitenkaan pidä turhentaa Jumalan luomistyötä; sitä että hän loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Voimme normalisoida identiteettihäiriön toteamalla, että ihmiskunnassa on monenlaista poikkeavuutta eli anomalioita. Emme saa syrjiä, halveksia tai paheksua ihmisen erilaisuutta, vaikka se esiintyisi sukupuolen ilmentämisen alueella. Identiteettihäiriö ei merkitse sitä, että kyseinen ihminen olisi häiriintynyt.

Kirkko on päivittänyt ajatuksiaan sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta Sukupuoli ja seksuaalisuus kirkon kasvatustyössä:

Jokainen ihminen on Jumalan luoma, ainutlaatuinen ja arvokas. Ihmisen ei tarvitse olla virheetön ja muista riippumaton, vaan erilaisuus ja keskinäinen tarvitsevuus ovat osa ihmisyyttä. Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa lahjoitetun armon kautta tulemme hyväksytyksi kokonaisuudessaan: henkenä, sieluna ja ruumiina. Ihmisen arvo ei ole sukupuoleen tai seksuaalisuuteen sidottua tai niistä riippuvaa, vaan se elää meissä kaikissa tasapuolisesti (Sakasti.fi).

Kasvatuskentän haaste

Gender-ideologiaan perustuvan sukupuolikäsityksen vyöryttäminen alaikäisille on epäeettistä ja lapsen identiteetin kehitykselle jopa vahingollista, vaikka se tehtäisiin tasa-arvon nimissä. Tästä esimerkkinä esikoulussa vieraileva kokemusasiantuntija, joka on muuttanut sukupuoltaan. Uskonto- ja seksuaalikasvatus ovat alueita, joissa vanhempien on oikeus olla lapsen ensisijaisia kasvattajia. Siksi vanhempien on syytä olla kiinnostuneita, mitä lapsille opetetaan. Jos uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumiseen pitää kysyä vanhemmilta lupa, sama lupa olisi asiallista kysyä Setan tai muun ulkopuolisen tahon järjestämille seksuaalikasvatustunneille. Keskustelut kotona lasten kanssa ja kotona annettava sukupuolikasvatus nousee entistä tärkeämmäksi.

DocPoint-elokuvatapahtumat ry on julkaissut sarjan ”dokumentteja”, joita näytetään peruskoulun neljäsluokkalaisille, eli noin 10–11 vuotiaille lapsille. DocPoint-elokuvatapahtumat ry on pääasiassa julkisilla varoilla ylläpidetty yhdistys. Tukijoita ovat Taiteen edistämiskeskus, Opetus- ja kulttuuriministeriö, Yeesi, Seta, Metka mediakasvatuskeskus, suurimmat kaupungit ja niiden kulttuuripalvelut. Mukana on myös Kone-säätiö, Seppo -opetuspelialustan tuottaja ja Finnkino. Veronmaksajille on helppoa perustella, että verovaroista tuetaan nuorten mediakasvatusta tai työtä nuorten mielenterveyden hyväksi tai muodikasta opetuspelialustaa. Yhden elokuvan esittelyteksti kertoo:

12-vuotias Ky on hieman erilainen kuin kaverinsa, sillä hän kokee olevansa enemmän poika kuin tyttö. Jo ollessaan pieni, Ky ei tuntenut itseään kotoisaksi omassa kehossaan ja poikien leikit tuntuivat paljon tyttöjen leikkejä kiehtovammilta. Pian Ky alkoikin kammata tukkaansa eri tavoin ja halusi pitää poikien vaatteita mekkojen sijasta. Ky kertoi ajatuksistaan vanhemmilleen kirjoittamalla kirjeen, jonka jälkeen hän vihdoin uskaltautui olemaan avoimesti oma itsensä.
Kyn tukena on Sterre, 11-vuotias tyttö, joka on syntynyt pojan kehoon. Elokuvassa seurataan, kuinka Ky ja Sterre käsittelevät sukupuoli-identiteettiään sekä päättävät kertoa koulukavereilleen transsukupuolisuudestaan. Tämä on alku Kyn uuteen elämään Nielsinä.

Tämän tapainen Opetus- ja kulttuuriministeriön suosittama ja koulussa esitettävä elokuva tekee identiteettihäiriöstä normaalin. Moni keskenkasvuinen lapsi on ruvennut pohtimaan, mahtaako hänkin olla syntynyt väärään sukupuoleen. Keskustelut kotona lasten kanssa ja kotona annettava sukupuolikasvatus nousee entistä tärkeämmäksi.

Samaan poliittisen ja ideologisen piilovaikuttamisen jatkumoon kuuluu myös Amnestyn masinoima ja Opetushallituksen suosittama 13–14 vuotiaille tarkoitettu vapaavalintainen äidinkielen tehtävä, jossa oppilaan tulee kirjoittaa Suomen pääministerille kirje translain uudistamisen puolesta. Kirjoitustehtävän ohjeistuksen mukaan pääministerille tulisi kertoa, miksi kirjoittaja on järkyttynyt tavasta, jolla transihmistä kohdellaan sekä siitä, ettei transihmisten oikeuksia kunnioiteta. Kirjoitustehtävässä pyydetään mm. kertomaan pääministerille, kuinka kirjoittaja haluaa Suomen hallituksen uudistavan translakia siten, että ikärajasta luovutaan ja että ”oikeudellinen ja lääketieteellinen sukupuolen korjaus erotetaan toisistaan.”

Tänä päivänä saatetaan vihapuheena pitää ajatusta, jonka mukaan lasten sukupuoli-identiteettiä tulisi rakentaa heidän biologisen sukupuolensa mukaisesti tai että sukupuolieroja tulisi vahvistaa, ei heikentää. Sukupuolineutraalin ideologian vaikutuksesta koko yhteiskunta pyritään rakentamaan uudelleen niin, ettei kysymystä erilaisista sukupuolikäsityksistä ja erilaisten avioliittokäsitysten totuudesta tai arvosta voi edes herättää ilman, että sen katsotaan olevan vihapuhetta. Vaarallisinta tässä on se, että kun mielipiteenvapaus on kerran poistettu tämän keskeisen ihmiselämän ulottuvuuden osalta, sama totalitaristinen vaikutus tulee ulottumaan yhä uusille elämänalueille, kunnes lopulta olemme tätä ideologista konsensusta vartioivien ajatuspoliisien mielivallan alaisia (Puolimatka). Sukupuolineutraalin ajattelun takana on ideologia, jonka pyrkimyksenä on kieltää yksi ihmiselämän keskeisimmistä asioista: lapsi tarvitsee isää ja äitiä. Pyrkimyksenä on avioliiton romuttaminen.

Viihteen nimissä häivytetään perinteistä perheinstituutiota. Ensitreffit alttarilla on kevyt versio uuden maailmalla leviävän tv-formaatin rinnalla. Siinä toisilleen tuntemattomat saattavat maailmaan lapsen ja tekevät vanhemmuussopimuksen lapsen huollosta. Britanniassa sarjaa jo esitetään ja Suomessa se on tekeillä. Se on karua viihdettä ja samalla ihmiskoe. Perhettä ei tarvita – avioliitosta puhumattakaan – ja lapsen oletetaan elävän hyvin ilman päivittäistä yhteyttä isään ja äitiin. Jumalan luomisjärjestys on systemaattisesti mitätöity.

Jokainen kristitty on kutsuttu reagoimaan viisaasti Jumalalta neuvoa kysyen aina kun sopiva tilanne tulee. Joudumme uimaan vastavirtaan, mutta emme voi vaieta, muuten mediassa kuuluva postmodernismin ääni jättää vaikutelman, että kaikki ajattelevat uudella tavalla.

Lähteitä:
Aito Avioliitto ry:n kotisivut
Gender Dysphoria in Children: summary points (2017). American College of Pediatricians.
Liisa jääskeläinen, Johanna Hautakorpi, Hanna Onwen-Huna, Hanna Niittymäki, Anssi Pirttijärvi, Miko Lempinen, Valpuri Kajander, Tasa-arvo on taitolaji (2015). Opetushallitus.
Suomen uutiset 7.2.2018; ”Amnesty levittää poliittista propagandaa kouluissa: Valjasti oppilaat vetoamaan pääministeriin translain puolesta.”
Tapio Puolimatkan kotisivujen artikkelit ja kolumnit www.tapiopuolimatka.net

Perusta 1 | 2018

Sammeli Juntunen

Kirjoittaja on ekumeniikan dosentti ja Savonlinnan seurakunnan kirkkoherra. Esitelmä teologipäivillä Kauniaisten Raamattuopistolla 3.1.2017

Kirkon olemassaolo – kolme ulottuvuutta

Kirkon olemassaolo – nykyajassa tai milloin tahansa – voidaan hahmottaa kolmen ulottuvuuden tai suunnan kautta. Ne ovat: 1) ylöspäin, 2) sisäänpäin ja 3) ulospäin.

Ylöspäin tarkoittaa sitä, että kirkko on olemassa suhteessa Jumalaan. Jumala on luonut koko maailman kaiken alussa. Sen lisäksi hän on perustanut kirkon Jeesuksen Kristuksen tekemän sovitustyön kautta. Se jatkuu maailmassa yhä, koska Jumalan Pyhä Henki tuo Jeesuksen ihmiskunnalle hankkiman pelastuksen vaikuttavaksi kansassaan, kirkossa. Se tapahtuu kasteen, ehtoollisen, Jumalan sanan opettamisen ja rukouksen kautta. Ne herättävät uskon ja pitävät sen yllä. Näin ihmiset saavat uuden elämän Jumalan yhteydessä.

Sisäänpäin tarkoittaa kirkon ”sisäpiiriä”. Pyhän Hengen työ ei luo ihmisille ainoastaan yhteyttä Jumalaan vaan myös yhteyden toisiin kristityihin. Me olemme ”sisaria ja veljiä Jeesuksessa Kristuksessa”. Kasteen, uskon ja ehtoollisen kautta meistä on tullut erityinen hengellinen yhteisö, ”Kristuksen ruumis”, jolla on ”yksi usko, yksi kaste, yksi Herra”. Me rakastamme siksi toisiamme, vietämme yhdessä aikaa Jumalan sanan parissa, rukoilemme ja ylistämme Jumalaa yhdessä, kokoonnumme yhteiseen ehtoollispöytään ja muutenkin vahvistumme yhteisestä uskostamme. Tämä ei ole pelkkää näkymätöntä hengellistä yhteyttä, sillä kirkko on myös konkreettinen instituutio, joka elää ajassa ja paikassa.

Ulospäin tarkoittaa sitä, että kirkko on olemukseltaan missionaarinen. Pyhä Henki käyttää kirkkoa välineenään tuodakseen yhä uusille ihmisille Jeesuksen hankkiman pelastuksen ja liittääkseen heidät kirkkoonsa. Tämä tapahtuu siten, että kirkko todistaa Kristuksesta ja hänen tuomastaan pelastuksesta pitämällä esillä evankeliumin sanomaa ja avustamalla kärsiviä rakkauden teoin. Niiden kautta Pyhä Henki tuo uusia ihmisiä kasteelle tai herättää uskon jo kastetuissa mutta uskosta vieraantuneissa ihmisissä.

Näille kaikille kirkkona olemisen ulottuvuuksille nykyaika tarjoaa mahdollisuuksia mutta myös haasteita. Mahdollisuuksista kertoo esimerkiksi se, miten paljon meillä Suomen ev.lut kirkossa on henkilökuntaa, toimitiloja, rahaa, rakenteita, toimintaa, hallintoa, tiedotusta ja tutkimusta.

Mutta sitten on niitä haasteita. Keskityn tässä niistä lähinnä vain yhteen, nimittäin ajassa vaikuttaviin aatevirtauksiin.

Nykyajan liberalismista

Nykyajassa vaikuttaa eräänä vahvana pohjavirtauksena liberalismi ja siihen läheisesti liittynyt individualismi. Liberalismi juontuu valistusfilosofiasta. Eräs sen keskeisistä ajattelijoista oli Thomas Hobbes. Hän esitti 1600-luvun puolivälissä yhteiskuntateorian, joka on jäänyt vaikuttamaan nykyaikaan asti. Sen perustana on se, että ihminen on yksilö, joka etsii omaa hyvinvointiaan ja etuaan. Vaikeutena tässä on se, että muut ihmiset ovat samanlaisia yksilöitä. Seurauksena on se, että yksilöiden väliset eturistiriidat johtavat ”kaikkien sotaan kaikkia vastaan”.

Se oli Hobbesin mukaan ihmiskunnan alkutila. Sitten ihmiset havaitsivat, että sellainen ei käy, ja tekivät yhteiskuntasopimuksen. He sopivat, että suvereeni valta annetaan valtiolle, jolla yksin on oikeus tarvittaessa käyttää väkivaltaa. Valtiovallan tehtävänä on rajoittaa yksilöiden toimia siten, että heidän yksilönvapautensa sallii samanlaisen yksilönvapauden muille. Se tapahtuu niin, että valtiovalta turvaa lainsäädännöllä ja poliisivoimin jokaisen yksilön ruumiillisen koskemattomuuden ja taloudellisen omistusoikeuden. Näin lopetetaan kaikkien sota kaikkia vastaan ja taataan yhteiskuntarauha. Muuta rajoitetta yksilöiden vapaudelle ei pidä asettaa.

John Millbankin ja Adrian Pabstin kirjan The Politics of Virtue[1] mukaan liberalismi on kehittynyt nykypäivään mennessä siten, että siinä on kaksi haaraa, joita he nimittävät vasemmistolaiseksi liberalismiksi ja oikeistolaiseksi liberalismiksi. Heidän mukaansa ne ovat nykyisin paradoksaalisella tavalla vaikuttamassa samaan suuntaan, vaikkakin vielä joitain vuosikymmeniä sitten ne kuuluivat poliittisen kentän eri laidoille.

Nykyiseen vasemmistolaiseen liberalismiin kuuluu individualismi eli yksilön vapauden puolustaminen kaikkea sitä vastaan, joka rajoittaa sitä: toiset ihmiset, instituutiot, uskonto, kulttuuri, perinteet jne. Mikään yksilön ulkopuolelta tuleva ei saa rajoittaa sitä, kuinka hän toteuttaa identiteettiään; kunhan hänen vapautensa ei vahingoita toisia yksilöitä.

Oikeistolainen liberalismi on taloudellisen vapauden painottamista. Valtiovallan ei tule rajoittaa pääoman vapaata liikkumista, sillä loppujen lopuksi se edistää kaikkien, myös työtätekevien hyvää. Joitain tulonsiirtoja rikkailta köyhille valtiovallan on järkevää tehdä, koska se ylläpitää tavaroiden ja palveluiden kysyntää ja näin mahdollistaa jatkuvan talouskasvun. Mutta pääperiaatteena on se, että talouden vapaus on tärkein tae hyvin toimivalle yhteiskunnalle, jossa yksilöt saavat itse päättää siitä, miten yksilönvapauttaan käyttävät.

Vasemmistolainen liberalismi nostaa yksilön sisäisen vapauden korkeimmaksi arvoksi. Samalla se jättää huomiotta sen, että ihmisen identiteetti rakentuu ajassa ja paikassa. Me emme rakenna identiteettiämme tyhjästä, vaan niistä aineksista, jotka on meille annettu ruumiillisuudessamme, perheessä, suvussa, kotipaikassa, ympäröivässä kulttuurissa, uskonnossa ja koko yhteiskunnassa. Yksilö ei luo mitään näistä, vaan ne ovat olleet ennen häntä, ”annettuna”. Hänen ihmisyytensä toteutuu suhteessa niihin.

Kun yhteisen perinteen ja instituutioiden merkitys asetetaan vasemmistolaisessa liberalismissa kyseenalaiseksi, se avaa tien oikeistolaiselle liberalismille. Yksilö jää aiempaa tehokkaammin markkinavoimien armoille. Ne tarjoavat hänelle houkuttavia keinoja rakentaa omaa identiteettiään, instituutioista riippumatta, ostamalla ja kuluttamalla sellaisia tavaroita ja muita hyödykkeitä kuin haluaa. Yksilö kuvittelee olevansa vapaa, mutta tosiasiassa hänestä on tullut markkinakarjaa, jonka haluja globaalit suuryritykset ohjailevat apunaan tietokoneiden algoritmit.

Näin oikeistolainen ja vasemmistolainen liberalismi toimivat samaan suuntaan, joka näennäisesti lisää yksilön vapautta mutta tosiasiassa kaventaa sitä. Samalla ne vahvistavat valtion valtaa. Kun todellisuudesta on poistettu kaikki syvät arvot (paitsi talous ja yksilön vapaus), ainoaksi käyttäytymistä säätelevien ohjeiden ja sääntöjen lähteeksi tulee valtiovalta. Sen säätämien lakien ja direktiivien määrä paisuu koko ajan.

Liberalismi ei kuitenkaan kykene tuomaan sitä, mitä silmällä pitäen se alun perin kehitettiin: yhteiskuntarauhaa. Yhteiskunta on hajoamassa moniin eri ”kupliin”, joissa samanmieliset lietsovat toistensa oikeamielistä suuttumusta toisissa kuplissa eläviä kohtaan. Ollaan palaamassa siihen ihmiskunnan alkutilaan, jonka korjaamiseksi liberalismi alun perin syntyi: kaikkien sotaan kaikkia vastaan.

Individualismista ja seksuaalisesta vallankumouksesta

Nykyiseen liberalismiin liittyy ääri-individualismi. Sitä voi tarkastella vaikkapa 1960-luvulla alkaneen seksuaalisen vallankumouksen kautta.

Seksuaalisen vallankumouksen ytimessä on luopuminen siitä aiemmin vallinneesta ajatuksesta ja käytännöstä, että seksi on nautintoa avioliiton sisällä, sen tuoman sitoutumisen ja vastuun puitteissa.[2]

Seksuaalisen vallankumouksen myötä yksilön halusta on tullut nykyisin olennaisin seksuaalisuutta ohjaava tekijä; kunhan ei loukata toisen yksilön vapautta toteuttaa omaa haluaan. Siksi kirjallisuudessa ja elokuvissa on aiempaa enemmän seksiä, avoliitto on normi, pornon katselu on lisääntynyt valtavasti ja sellainenkin aiemmin itsestään selvänä pidetty instituuito kuin jako kahteen eri sukupuoleen on muuttunut eettisesti epäilyttäväksi.

Seksuaalisessa vallankumouksessa on ollut paljon hyvää, kuten sukupuolten välisen tasa-arvon lisääntyminen. Yleensäkin sellainen individualismi on tervetullutta, jossa etsitään oikeaa tasapainoa
yksilön oman ajattelun ja perinteen välittämän viisauden välillä. 2000 -luvun individualismi on kuitenkin kehittynyt sellaiseen suuntaan, että siinä halutaan vapautua kaikista auktoriteeteista, kaikesta ns. ”annetusta” (given), joka edeltää yksilön sisäistä valintaa. Nykyisin näihin kuuluu myös sukupuoli. Joidenkin mielestä edes sellainen asia ei enää saa olla ”annettua”, että lapsia voi synnyttää vain nainen, ei mies. Jos todellisuuden jako mies – nainen rajoittaa jonkun yksilön halua synnyttää lapsia, niin silloin vika on todellisuudessa, ei yksilön sisäisessä vapaudessa identifioitua miten haluaa.

Seksuaalinen vallankumous ei yleensä näyttäydy näin raflaavana kapinana, vaan tavallisena ajattelutavan muutoksena. Avioliitto ei enää ole Jumalan antama instituutio. (”Miksei vaan muuteta yhteen? Mitä se papin aamen muka vaikuttaa?”). Avioliiton elinikäistä uskollisuutta tärkeämmäksi ihmiselle tulee ”löytää itsensä”. Kuusitoistavuotiaana nuori ei enää valtiovallan silmissä ole ”sakkolihaa” ja niinpä perinteinen kristillinen opetus, että avioliiton ulkopuolinen seksi on syntiä, näyttäytyy takapajuisena ja jopa Jumalan tahdon vastaisena. Samoin se, että kirkko kieltäytyy vihkimästä tai siunaamasta avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja.

Kuten sanottua, sekä liberalismissa että individualismissa on paljon hyvää, jopa paljon kristillistä. Mutta nykyisin esiintyvässä muodossaan ne molemmat ovat haitallisia sille, miten kirkko voi olla kirkko nykyajassa. Tämä pitää tiedostaa. Raamatussa sanotaan nimittäin näinkin:

Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä (Room. 12:2).

Aatevirtauksia on siis arvioitava. Yritän seuraavassa tehdä sitä.

Liberalismin ja individualismin haittoja kirkon Jumala –suhteelle

Tärkein kirkon kirkkona olemista määrittävä dimensio on ylöspäin eli suhde Jumalaan. Kirkon Jumala -suhde perustuu siihen, että Pyhä Henki tuo ihmisille Jeesuksen hankkiman pelastuksen omaksi armonvälineiden eli kasteen, ehtoollisen ja Jumalan sanan kautta. Tuo kaikki on kirkon ja sen yksilöiden kannalta ”annettua”. He eivät luo sitä itse toiminnallaan. He eivät löydä sitä sisältään vaan siitä, mitä Jumala on tehnyt heistä riippumatta ja heidän ulkopuolellaan, luomisessa ja Kristuksessa ja Pyhän Hengen armonvälineissä.

Tällainen ajattelu on vierasta liberalismille ja individualismille, koska ne vastustavat kaikkea ”annettua”. Kirkolle taas Jumalan sana on ”annettuna” Raamatussa, koska siinä Jumalan Henki on inhimillisten kirjoittajien kautta antanut meille luotettavan todistuksen Kristuksesta. Siksi usko taipuu sen käskyjen ja lupausten alle ja ottaa ne vastaan, vaikka ei niitä tunteella tai järjellä täysin pystyisikään ymmärtämään. Tällainen on liberalismin lähtökohdista takapajuista fundamentalismia, koska sen katsotaan rajoittavan pyhistä pyhintä eli yksilön sisäistä vapautta.

Liberalistis-individualistinen ajattelu pyrkii tulkitsemaan kirkon jumalasuhteen uudelleen poistamalla siitä kiusallisen ajatuksen yksilön ulkopuolisesta ”annetusta”. Olen kyllästymiseen asti lainannut seuraavaa Helsingin seurakuntayhtymän Usko, toivo, rakkaus -kampanjan mainosta vuodelta 2007, koska minusta kuvaa tätä aatevirtausta niin hyvin:

”Kristinusko tarjoaa parhaimmillaan sinulle juuri tätä. Keskustelua, jossa jokainen näkemys on yhtä arvokas. – – Kun elämää, sen merkitystä ja arvoja pohdiskelevat ihmiset kerääntyvät yhteen keskustelemaan, syntyy seurakunta. – – Seurakunnalla on oikeus päättää, millaisessa kirkossa se haluaa keskusteluaan käydä. Ja siellä, missä nämä ihmiset kokoontuvat, on läsnä se voima, jota Jumalaksi kutsutaan.” (Kirkko ja kaupunki 17.10.2007)

Tällainen ajattelu on kirkon ja yksittäisen ihmisen Jumala -suhteelle kohtalokasta. Jumala-suhdetta ei nimittäin luo elämänarvoja koskeva pohdiskelu. Jumala-suhde perustuu siihen, että Pyhä Henki tuo Kristuksen ja hänen tekemänsä pelastusteon kirkossaan vaikuttavaksi Jumalan sanan ja sakramenttien kautta. Se on jumalallisesti ”annettua”, ei keskustellen tuotettua.

Eräs individualismin pirtaan sopiva tapa kiertää kirkon Jumala-suhteeseen perustuva annettu, on se, että Kristuksen ja Jumalan sanan sijaan keskeiseksi käsitteeksi tulee ”uskonto”. Tähän tyyliin: ”Uskonnollisuus ei ole kadonnut mihinkään, mutta se on muuttanut muotoaan. Elämän ja kuoleman kysymys kirkolle on se, osaako ja uskaltaako se sopeutua tähän muutokseen.” Näin luodaan kuva, että ihmisten sisimmästään löytämä tapa kokea uskonnollisuus on olennaista. Sen tulee saada kertoa kirkolle, millaista uskontoa se ihmisille tarjoilee. Kyse ei enää ole meille annetusta pelastuksesta, jonka Kristus ja hänen sanomansa tuovat, vaan ihmisten vapaudesta toteuttaa yksilöllistä uskonnollisuuttaan.

Liberalismista ja individualismista juontuva jumalallisen ”annetun” vieroksuminen näkyy myös luomisteologiassa. Nimittäin siinä, miten kirkon opetusta seksuaalietiikasta yritetään muuttaa. Muutosta perustellaan väittämällä, että avioliitto on luterilaisuuden mukaan maallinen asia. Siksi kirkon tulee avioliitto-opetuksessaan seurata yhteiskuntaa ja muuttaa avioliitto-opetuksensa ja käytäntönsä sukupuolineutraaliksi. Näin vältetään eräs yksilön vapautta rajoittava asia, nimittäin, se että Jumala on luonut ihmiset miehiksi ja naisiksi ja asettanut avioliiton miehen ja naisen väliseksi, elinikäiseksi instituutioksi. Kun avioliitto on sukupuolineutraali, ihmisen ruumiillisuudessa annettu sukupuoli ei enää rajoita yksilön vapautta avioitua kenen kanssa haluaa.

Liberalismin ja individualismin haittoja kirkon sisäiselle identiteetille

Toinen kirkon kirkkona olemisen kannalta olennainen dimensio on sisäänpäin. Nykyisin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon julkisuuskuvassa kuitenkin vierastetaan ”sisäpiiriläisyyttä” ja ”uskovaisuutta”. Niiden sijaan painotetaan sitä, että kirkkomme on oltava ”avoin ja moniääninen kansankirkko”.

Tämä johtuu ainakin osittain liberalismista ja individualismista. Niiden mukaanhan jokaisella yksilöllä on oikeus ja velvollisuus toteuttaa omaa käsitystään uskonnollisuudesta, riippumatta instituutioista, kuten kirkon opista.

Tällainen ajatusmaailma on nähtävissä esimerkiksi siinä, miten kirkkohallitus on mainostanut seurakuntavaaleja ja yrittänyt nostaa äänestysprosenttia sekä saada kirkkoon ”heikosti sitoutuneita” jäseniä asettumaan ehdolle. Viime vaaleja varten Kirkon tiedotuskeskus toi julkisuuteen mainoksen, jonka sisältö kuului ”Asetu ehdolle ja tee kirkosta näköisesi”. Ensi syksynä pidettävien seurakuntavaalien sloganina on ”Minun kirkkoni”.

Pyrkimys nostaa äänestysprosenttia on hyvä. Silti minua häiritsee se, miten tähän pyritään. Eivät seurakunnan erilaiset yksilöt luo kirkon identiteettiä. Jeesus Kristus on seurakunnan ”pää”, joka antaa sen jäsenille hengellisen elämän, yhteyden toisiinsa ja identiteetin. Siksi kyse ei ole ”Minun kirkostani” tai ”kansan kirkosta” vaan Kristuksen kirkosta.

”Uskovaisuuden” vierastaminen on kirkon identiteetin kannalta haitallista. Tämä johtuu siitä, että kirkko on nimenomaan uskon yhteisö, hengellinen yhteisö. Niin kuin Luther kirjoitti Schmalkaldenin opinkohdissa:

Sillä tietäähän, Jumalan kiitos, seitsenvuotias lapsi, mikä seurakunta on, nimittäin pyhät uskovaiset ja ne karitsaiset, jotka kuulevat Paimenensa ääntä. Näinhän lapset rukoilevat: ’Minä uskon pyhän, kristillisen seurakunnan.’

Kristus on läsnä seurakuntayhteisössään sanan ja sakramenttien kautta, kun häneen uskotaan, häntä yhdessä rukoillaan ja ylistetään, hänestä lauletaan ja seurakuntalaiset jakavat keskenään sitä, mitä ovat Raamatusta oppineet. Tämä perustuu Pyhän Hengen luomaan hengelliseen elämään. Se eroaa siitä, miten hyvä ihmiselämä mielletään sekulaarissa yhteiskunnassa. Siksi kristittynä eläminen merkitsee sosiaalistumista yhteiskunnasta erilliseen yhteisöön, seurakuntaan.

Kirkon ”sisäpiiriläisyys” on siksi myönteinen ilmiö. Kirkon on uskaltauduttava siihen, että sillä on sille ominainen, ”hengellinen” tapa hahmottaa maailma ja ihmiselämä Jumalan luomana ja lunastamana todellisuutena, jossa hyvän ihmiselämän lainalaisuudet ovat osittain erilaiset kuin miten sekulaari yhteiskunta ne ymmärtävät. Tästä on syytä pitää kiinni myös seurakuntien luottamushenkilöitä valittaessa. Kirkon vaalijärjestyksen mukaan ehdokkaaksi asettuvan on oltava mm.”kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu”. Sanavalinta on ehkä vanhanaikainen mutta asia ei. Seurakunnat tarvitsevat edelleen päättäjiä, jotka tajuavat, mistä seurakunnassa on kyse.

Tällainen sisäpiiriläisyys ei saa eikä sen tarvitse tarkoittaa sitä, että kirkko tai seurakunta on tunnelmaltaan sisäänpäin lämpiävä. Kirkko on olemukseltaan missionäärinen eli ulospäin suuntautunut ja uusia jäseniä osallisuuteensa kutsuva. Tästä huolimatta kirkon usko ja elämä on Jumalasta vieraantuneille ihmisille usein vierasta, jopa loukkaavaa, kuten Raamattu ja kirkkohistoria todistavat.

Kirkolla on kiusauksena päästä eroon tästä ”ristin pahennuksesta” painottamalla julkista identiteettiään moniäänisenä ja avarakatseisena kansankirkollisuutena. Tällainen painotus ei kuitenkaan nouse Raamatusta tai kirkon perinteestä vaan pikemminkin liberalismista ja individualismista. Ne voivat hyväksyä kirkon, jossa ei ole voimakasta sisäistä identiteettiään, vaan jossa jokainen yksilö tekee kirkosta itsensä näköisen.[3]

Tällainen ajattelu vaikuttaa taustalla myös siinä, kuinka yksittäisille papeille vaaditaan oikeutta vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon tai olla vihkimättä, riippuen siitä, mitä heidän omatuntonsa asiasta sanoo. Ongelmana tässä on se, että avioliittoon vihkiminen on kirkolle jumalanpalvelus, jonka pappi toimittaa ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Hän ei siis toimi oman omatuntonsa varassa, vaan Kolmiyhteisen Jumalan antamin valtuuksin. Näin ollen papin omatunto ei voi olla ratkaisemassa sitä, välittyykö vihkimisessä Jumalan siunaus vaiko ei. Papin omantunnonvapauden vaatimus ei nouse kirkon omasta perinteestä, vaan liberalismista ja individualismista.

Liiallinen liberalismi saa aikaan kirkon hengellisen identiteetin katoamisen. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Kirkon sisäinen, Jumalan sanaan perustuva päätöksenteko halutaan joissain kirkollisissa piireissä alistaa maalliselle hallinto-oikeudelle, joka päättäisi siitä, miten kirkossa suhtaudutaan avioliittoon. Tällainen ”uusvaltiokirkollisuus” on mielestäni linjassa sen Millbankin ja Pabstin havainnon kanssa, että liberalismi vahvistaa valtion valtaa ja laajentaa sen sellaisillekin alueille, joille sitä ei aiemmin ole tuotu.

Kirkon hengellisen identiteetin oheneminen on kirkolle turmiollista. Se aiheuttaa sen, että kirkon ”sisäpiiriläiset” eli Lutherin sanoin ”pyhät uskovaiset ja ne karitsaiset, jotka kuulevat Paimenensa ääntä” saattavat hakeutua sellaisiin kirkkokuntiin tai seurakuntiin, jotka mieltävät ”avarakatseisia kansankirkkoja” rohkeammin identiteettinsä Jumalan sanasta ja kirkon perinteestä käsin. Jos näin tapahtuu, siitä syntyy kierre, jossa kirkkomme jää yhä pahemmin liberalismin ja individualismin jalkoihin.

Liberalismin ja individualismin haittoja kirkon ”ulospäin” -suhteeseen

Yksi niistä kolmesta dimensiosta, joissa kirkon kirkkona oleminen toteutuu, on kirkon suhde sen ulkopuoliseen maailmaan. Tarkoitan kirkon ulkopuolisella maailmalla niitä ihmisiä, jotka eivät kasteen ja uskon kautta ole osallisia Kristuksen maailmaan tuomasta pelastuksesta.

Raja maailman ja kirkon välillä ei ole selvä. Yhtäältä kaikki Kristuksen omiksi kastetut ihmiset ovat hänen omiaan ja kirkon jäseniä. Toisaalta läheskään kaikki Kristuksen omiksi kastetut eivät usko häneen eivätkä siksi elä Jumalan yhteydessä. Kasteestaan huolimatta he ovat vain nimellisesti kirkon jäseniä.

Inhimillisesti on mahdotonta piirtää selkeää rajaa elävässä uskossa olevien ja uskottomien välille. Tästä huolimatta kirkon on myönnettävä se tosiasia, että useimmat sen kastetuista jäsenistä eivät usko Kristukseen. Kirkon tehtävänä on todistaa heillekin Kristuksesta, jotta he saisivat uskon lahjan.

Tätä tehtävää liberalismi ja individualismi vaikeuttavat. Niiden vaikutuspiirissä kirkon sanoma Jumalasta, hänen tahdostaan ja hänen Kristuksessa tuomastaan pelastuksesta ymmärretään yksilön vapautta rajoittavana dogmaattisuutena, jota median on helppo pilkata. Kaikkein helpoin maali on kirkon perinteinen opetus avioliitosta ja seksuaalisuudesta, sillä se on niin pahasti ristiriidassa seksuaalisen vallankumouksen ydinvakaumusten kanssa.

Liberalismin ja individualismin paineessa kirkolle tulee kiusaus muokata sanomaansa näitä ideologioita vähemmän ärsyttäväksi. Eräs keino tähän on se, että kirkon olemassaolo perustellaan sosiaalieettisesti. Kokonaiskirkko ei julkisuudessa todista Kristuksesta ja hänen tuomastaan pelastuksesta, vaan saa julkisen relevanssinsa puolustamalla yhteiskunnan ”kaikkein huonoimmassa asemassa olevia”, joko käymällä ”yhteiskunnallista arvokeskustelua” tai antamalla aineellista apua.[4]

Liberalismi ja individualismi hankaloittavat kirkon missiota myös siten, että niiden vaikutuksesta ”avarakatseiseinen kansankirkko” muuttuu niin moniääniseksi ja riitaiseksi, että sillä ei enää ole ulospäin ymmärrettävää sanomaa. Ei toteudu se, mitä Jeesus rukoili: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21). Kirkko menettää uskottavuutensa, koska liberalismi saa siinä aikaan sen saman kuin yhteiskunnassa: samanmielisten kuplissa elävät sättivät toisiaan.

Mitä vastalääkkeeksi?

Jotta kirkko voisi elää kirkkona nykyajassa, sen on tiedostettava liberalismin ja individualismin sille asettama haaste ja vastattava siihen. Sitä ei pidä tehdä siten, että mukaudumme näiden aatevirtausten mukaan. Meidän on otettava ne huomioon mutta oltava niiden suhteen, niin kuin Herramme sanoi, ”ovelia kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset”.

Liberalismin ja individualismin ytimessä on ”suuri kertomus”, jonka mukaan yksilön vapautuminen perinteistä ja instituutioista tuo mukanaan inhimillistä onnea, vaurautta, vapautta ja hyvinvointia. Monessa suhteessa näin on ollutkin. Poliittinen, sukupuolinen ja taloudellinen tasa-arvoistuminen ovat hienoja saavutuksia. Ilman liberalismia ja individualismia elämä olisi muutenkin paljoin tiukkapipoisempaa kuin mitä se nykyään on.

Tästä huolimatta liberalismin ja individualismin lupaukset eivät ole toteutuneet. Kun todellisuudesta on poistettu syvät merkitykset, yksilö joutuu luomaan oman identiteettinsä vailla sitä ”annettua”, joka tähän asti on ihmisyyteen kuulunut. Siitä ei seuraa pelkästään onnea ja vapautta, vaan myös hämmennystä, mielenterveysongelmia, yksinäisyyttä, syrjäytymistä, turhuuden kokemusta ja medikalisaatiota.

Siksi kirkon olisi nykyaikana osoitettava itselleen ja sitä ympäröivälle maailmalle, että sillä on tarjottavana nykyajalle jotain sellaista, jota se kipeästi tarvitsee. Nimittäin sellaista aitoa ja koeteltua ”annettua”, johon yksilö voi tukeutua: perinteisesti sanoitettuna: luominen, lumastus, pyhitys.

Kristinuskon perinteisen sanoman mukaan yksilön ei tarvitse rakentaa identiteettiään kokonaan itse ja markkinavoimien heiteltävänä. Tämä johtuu siitä, että on olemassa Jumala, joka on luonut hänet ja ”puhaltanut hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen” (1. Moos. 2:7). Siksi yksilön aito identiteetti toteutuu siinä, että hänet on luotu ”Jumalan kuvaksi”. Sen lisäksi Jumala on Kristuksessa myös lunastanut hänet. Se merkitsee luomistakin vahvempaa identiteetin lahjaa itseään etsivälle yksilölle. Hän saa ”olla Kristuksessa”. Myös Pyhän Hengen työ tulee ymmärtää aidon identiteetin lahjana. Pyhä Henki ei jätä ihmistä yksin, vaan lahjoittaa hänelle identiteetin osana yhteisöään, seurakuntaa.

Yritän hahmottaa asiaa tarkemmin neljän osa-alueen kautta.

1. Maailma on merkityksellinen, koska se on Jumalan luoma

Kirkon olisi pystyttävä pitämään esillä sitä tosiasiaa, että koko todellisuus on Jumalan luoma. Siksi todellisuudessa itsessään on syvää merkityksellisyyttä. Näin ollen liberalismi ja individualismi vääristävät käsitystämme maailmasta uskotellessaan meille, että taloudellinen vapaus ja yksilön vapaus ovat ainoat todelliset arvot.

Tätä tosiasiaa kirkko voisi mielestäni tuoda esiin harjoittamalla nykyistä enemmän ns. luonnollista teologiaa. Eli sitä, että jo pelkän järjen ja tunteiden käytön avulla on mahdollista havaita, että maailmassa on ihmisestä riippumatonta järjestystä, hyvyyttä, kauneutta, totuutta ja eettisiä arvoja. Ne kertovat Luojasta ja siitä, että yksilön ei tarvitse rakentaa identiteettiään ja merkityksen kokemustaan kokonaan itse.

Yli 99 prosentille ihmisistä esimerkiksi sukupuoli on annettuna, luotuna heidän ruumiillisuudessaan. Sitä voidaan elää todeksi monella tapaa (tytötkin voivat soittaa bassoa), mutta sitä ei tarvitse itse konstruoida. Sukupuoli-identiteetin häiriöstä eli gender dysphoriasta[5] kärsiviä voidaan auttaa ja ymmärtää hylkäämättä sitä tosiasiaa, että biologiseen todellisuuteen kuuluva jako kahteen eri sukupuoleen on hyvä, Luojan antama ja Kristuksen vahvistama asia. Jos tämä ihmisyyden perusrakenne hylätään muka keinotekoisena, se voi hetkellisesti ilahduttaa pientä vähemmistöä, mutta tuottaa suurta hämmennystä kaikille muille, varsinkin tämän ideologian uhreiksi joutuville lapsille. Ihmisen ei tarvitse olla Perussuomalaisten nuorisojaoston jäsen, Jari Sinkkonen tai muuten syvällä poterossaan havaitakseen tämän.

2. Jumalan sanan auktoriteetti on hyvä asia

Idea yksilön ulkopuolisesta auktoriteetista ei ole pahasta. Hengellinen elämä ei nimittäin ole lähtöisin siitä, että yksilö löytää sen omasta itsestään (vaikka esim. Tähtien sota -elokuvissa jedi -ritarit toista väittävät). Hengellinen elämä on siinä, että ihminen tuodaan hänet luoneen Jumalan yhteyteen. Hän ei itse siihen pääse, mutta onneksi Jumala on hänen ulkopuolellaan valmistanut ihmiskunnalle pelastuksen Jeesuksessa. Jumalan sana ja sakramentit tuovat tuon pelastuksen yksilölle. Siksi niillä on auktoriteettia. Kyse ei ole siitä, että kirkko yrittäisi ”dogmeilla” tai ”oppilauseilla” ahdistaa yksilöitä ruotuun, vaan siitä, että se yrittää tuoda hengellisen elämän meille, jotka emme itse Jumalan yhteyteen pääse.

Tämän asian käytäntöön tuominen käytäntöön nykyistä paremmin merkitsee ainakin sitä, että pappien saarnataitoon kiinnitetään huomiota. Ei pidä kokonaan paikkaansa, että ”papilla on oltava isot korvat mutta pieni suu.” Pappi on nimittäin ennen kaikkea ”Jumalan sanan palvelija” (minister verbi Dei) ja hänen virkansa on saarnavirka.

Saarnojen on oltava retorisesti hyviä, eli sellaisia, että ne koskettavat ja niitä jaksaa kuunnella. Saarnan on liityttävä kuulijoiden kysymyksiin ja kokemusmaailmaan. Mutta se on vasta lähtökohta. Se, millaiseen vaikutukseen saarnalla pyritään, on otettava saarnatekstin sanomasta ja oikeasta eli ”terveeksi tekevästä opista” (1. Tim. 1:10), koska niiden kautta Pyhä Henki toimii. Tätä tarkoittaa Jumalan sanan auktoriteetti. Se ei tarkoita ylhäältäpäin tulevaa paasaamista. Hyvä saarnaaja puhuu Jumalan sanan totuuden sillä tavalla, että se on niin vakuuttavaa, lohduttavaa, kaunista ja viisasta, että kuulija ottaa sen avosylin vastaan. Mukana tulee Kristus, joka on sitoutunut hänestä kertovaan sanomaan.

3. Entistä parempi kertomus seksuaalisuudesta

Kirkon tulee ottaa seksuaalinen vallankumous todesta ja tunnustaa, että sen perinteeseen on vuosituhansien kuluessa kehittynyt myös väärää häpeäkulttuuria, mitä vastaan seksuaalinen vallankumous on oikeutetusti noussut. Yhtä todesta tulee ottaa myös se, että seksuaalinen vallankumous ei ole lunastanut lupauksiaan. Maailman pornoistuminen ei ole hyvä asia. Avioerojen lisääntyminen on traagista, varsinkin lasten ja jätettyjen osapuolien, mutta myös koko yhteiskunnan kannalta. Sukupuolen irrottaminen biologisesta ruumiillisuudesta purkaa ihmisyyden perusrakenteita ja aiheuttaa hämmennystä. Seksuaalinen vallankumous ei ole lisännyt edes seksin määrää. Kyselytutkimusten mukaan ainakin länsimaissa harrastetaan seksiä vuosi vuodelta yhä vähemmän. Yksilöt ovat joko kyllästymässä maailman ylenpalttiseen seksistymiseen tai kokevat parisuhteen hankalana.

Tätä taustaa vasten kirkon pitäisi uskaltautua pitämään esillä omaa perinteistä näkemystään avioliitosta ja seksuaalisuudesta. Ja nimenomaan positiivisella tavalla, eli siten, että kysymys ei ole ahdasmielisyydestä vaan siitä, millaiseksi Luojamme on ihmiselämän tarkoittanut, jotta yksilöt, perheet, seurakunta ja yhteiskunta eläisivät hyvää ihmiselämää.

Brittiläinen psykiatrian emeritusprofessori Glynn Harrison etsii v. 2016 julkaistussa kirjassaan A Better Story. God, Sex & Human Flourishing aineksia tähän. Kirja on monella tapaa inspiroiva. Anglikaanipiispa Keith Sinclair kirjoittaa siitä näin: ”Jos minulla olisi varaa, lähettäisin sen kaikille piispoille, papeille ja kaikille muille kristityille johtajille.”

Eräs Harrisonin ajatuksista, joka puhutteli minua, on se, että Raamatussa ja kirkon traditiossa avioliitto on nähty elävänä vertauskuvana Kristuksen ja kirkon suhteesta (Ef. 5:32). Jo Vanhassa testamentissa Jumalan ja hänen kansansa suhdetta kuvataan sulhasen ja morsiamen suhteena. Harrisonin mukaan vertauskuva tarkoittaa sitä, että miehen ja naisen välinen eros –rakkaus on halua, joka viittaa myös itsensä ulkopuolelle, siihen iloon ja täyttymykseen, joka koetaan uudessa luomisessa eli ”Jumalan Pojan hääjuhlassa”. Näinhän esimerkiksi Laulujen laulua on tulkittu sekä juutalaisessa että kristillisessä perinteessä. Jumalan rakkaus ei ole siis yksin agape-rakkautta, vaan myös eros kuuluu siihen.[6] Miehen ja naisen välinen uskollinen ja sitoutunut seksi on siksi Jumalalle asia, jota hän pitää tavattoman arvokkaana. Sekä aviopuolisoiden että sinkkujen tulisi ymmärtää, että kunnioittamalla omaa avioliittoaan tai avioliittoinstituutiota he todistavat Jumalan luomis- ja lunastustyöstä ja edistävät koko ihmiskunnan hyvinvointia. Katolisen ja ortodoksisen teologian ajatuksessa avioliiton sakramentaalisuudesta on siis paljon sellaista hyvää, mistä me luterilaiset voisimme ottaa oppia, vaikka emme avioliittoa sakramenttina pidäkään. (Myöskään Harrison ei anglikaanina mainitse avioliiton yhteydessä käsitettä sakramentti.)

Luterilainen kirkko ei oman perinteensä valossa voi suhtautua avioliittokäytäntöönsä siten, että kyse on maallisesta asiasta, josta hallinto-oikeudet päättävät kirkon puolesta. Tai asiasta, jossa kirkossa voidaan, papin omastatunnosta riippuen, toimia ja opettaa eri tavoin. Kyse on mitä syvimmin kaikkia kristittyjä velvoittavasta Jumala -suhteen asiasta. Ei siksi, että Jumala haluaisi kiusata ihmisiä käskyillään, vaan siksi, että hän haluaa tuoda yksilöille, perheille, seurakunnalle ja yhteiskunnalle yltäkylläisen elämän. Luther sanoo tästä käskyjen selityksessään näin:

”Jumala uhkaa rangaistuksella kaikkia, jotka rikkovat hänen käskyjään — Jokaiselle näitä käskyjä noudattavalle hän sen sijaan lupaa armoa ja kaikkea hyvää. Siksi meidän on rakastettava häntä ja turvauduttava häneen sekä mielellämme noudatettava hänen käskyjään.”

Harrisonin mukaan nykyajan kirkolle olisi äärimmäisen tärkeää osata kertoa tämä tavalla, joka on innostava, rakastava ja myötätuntoinen. On pystyttävä kertomaan seksuaalisuudesta parempi ja todempi ”suuri kertomus” kuin mitä seksuaalisen vallankumouksen kertomus on (tästä tulee Harrisonin kirjan nimi A Better Story eli Parempi kertomus). Uskoisin, että tämä voisi nykyisin jopa onnistua, jos meillä vain rohkeus riittää. Seksuaalinen vallankumous on nimittäin kohta syönyt omat lapsensa.

4. Uusi seurakunnan sisäpiirin arvostus

Eräs keskeinen asia kirkollemme nykyajassa on, että ryhdymme uudella tavalla arvostamaan kirkon ”sisäpiiriläisyyttä” eli sitä, että me kristityt olemme ”sisaria ja veljiä Jeesuksessa Kristuksessa”. Tämä liittyy siihen, että yksinäisyys on eräs nykyajan suurimpia haasteita (sekin ainakin osoittain liberalismin ja individualismin aikaansaannosta). Seurakuntien olisi oltava sellaisia, että seurakuntalaiset kokevat yhteyttä toisiinsa.

Messu on seurakuntaelämän keskus, koska siinä kokoonnutaan Jumalan armonvälineiden eli sanan ja sakramentin äärelle. Mutta messu ei yksin riitä. On oltava sellaista mielekästä seurakuntaelämää, jossa ihmiset tutustuvat toisiinsa, juttelevat toistensa kanssa ja viettävät aikaa yhdessä. Nuorisotyössä tällaista useimmissa seurakunnissa kai onkin, mutta miten on aikuisten laita?

Pelkkä kahvi ja pulla tai sukulaisten rippi- ja kastejuhlat eivät riitä. ”Sisäpiirin arvostuksella” tarkoitan jotain sellaista, mitä Savonlinnan seurakunnan strategian kohtaan visio on kirjattu:

”Vuosi vuodelta yhä useammat seurakuntalaiset kokevat kristittyjen yhteyttä kristinuskon sanoman, rukouksen ja sakramenttien kautta. Usko Kristukseen on seurakuntamme alueen ihmisille luonteva osa normaalia ihmisyyttä. He osallistuvat seurakunnan toimintaan ja tuovat mukanaan uudenlaisia ihmisiä, koska kokevat, että kristillinen sanoma, sakramentit ja seurakunnan mahdollistama ihmisten kohtaaminen ruokkivat heitä hengellisesti. Usko ja seurakuntayhteys koetaan voimavarana yhä monimuotoisemmassa yhteiskunnassa.”

Visioni ”sisäpiiriläisyydestä” on siis ”avointa sisäpiiriläisyyttä”. Ei sisäänpäin lämpiävyyttä, vaan sitä, että yhä useammat kansankirkon jäsenet uskaltautuisivat identifioitumaan kristityiksi, koska he kokevat rakentuvansa seurakuntayhteisössä hengellisesti. On pystyttävä luomaan yhteistä seurakuntuntakulttuuria, jotain sellaista yhteyden kokemista, kuin mitä herätysliikkeillä joillain paikkakunnilla on. Sen on oltava niin palkitsevaa ja rakastavaa, että yhä uudet ihmiset haluavat tulla mukaan.

Tarkoittamani sisäpiiriläisyys ei tarkoita myöskään sitä, että rajaa uskovien ja ei-uskovien välillä pidetään esillä. Sama Kristus kutsuu ihmisiä yhteyteensä riippumatta siitä, ovatko he jo uskossa vaiko eivät. Jumalan evankeliumi on kaikille sama, samoin kymmenen käskyä.

Nykyisin kaipaamani avoin sisäpiiriläisyys ei johtamassani Savonlinnan seurakunnassa toteudu ainakaan aikuisväestössä kovinkaan hyvin. Asetan toivoni, paitsi Jumalaan, myös uuteen aikuistyön pappiimme. Kyse on luultavasti myös siitä, että tapahtumia on osattava mainostaa oikein. Tapahtuman otsikkoina ”raamattuluento” tai ”Naisten ja miesten päivät” eivät vetoa ihmisiin. Olen kuullut, että Ruotsin kirkossa erilaiset kurssit vetävät hyvin väkeä. Miten olisi ”Kristinuskon peruskurssi ”? Tai ”Rukoilemisen peruskurssi”? Toiveissa on myös se, että internetin vapaaehtoispankin kautta ihmiset löytävät seurakunnastamme mielekästä tekemistä ja yhteisöllisyys lisääntyy. Olemme myös aloittelemassa ns. ”Opetuslapseusryhmiä”. Mutta tietenkin paljon kansankirkollisemmalla nimellä, nimittäin ”Tapakristittyjen ryhmä”.

[1] John Milbank and Adrian Pabst, The Politics of Virtue. Post-liberalism and the Human Future. Rowman & Littlefield. London 2016.

[2] Seksuaalisen vallankumouksen lähtökohtana oli sotien jälkeinen taloudellinen ja sosiaalinen muutos, joka johtui mm. naisten työllistymisestä kodin ulkopuolelle. Naiset vapautuivat miesten vallan alta, koska eivät enää tarvinneet miehiä samalla tavalla kuin ennen, nimittäin leivän pöytään tuojina. Avioerolainsäädäntö vapautui. Lapsia saattoi hoitaa uusperheissäkin. Luotettavat ehkäisyvälineet aiheuttivat sen, että seksi ei enää liittynyt lasten tekemiseen. Ihmisten ruumiit olivat heidän omiaan ja he olivat vapaita tekemään niillä mitä halusivat. Ks. Glynn Harrison, A Better Story. God, Sex & Human Flourishing. 2016.

[3] Kyseinen tendenssi näkyy mielestäni myös siinä, miten kirkkomme piispat ovat viime vuosina painottaneet kirkon sisäistä ykseyttä, mutta vaienneet siitä, että kirkon ykseys edellyttää yksimielisyyden kirkon opetuksesta. Tämä näkyy esimerkiksi piispojen v. 2014 julkaisemassa lehtisessä Kutsu yhteyteen. Sen mukaan kirkollisen ”Yhteyden uhkana eivät ole erimielisyydet vaan kyvyttömyytemme tulla niiden kanssa toimeen.” Tämä ei voi pitää ainakaan kokonaan paikkaansa. Kirkon sisäisen yhteyden uhkana voivat olla myös sellaiset erimielisyydet, jotka johtuvat harhaopista. Se, että piispat eivät ota tällaista mahdollisuutta julkisuudessa edes keskusteltavaksi, johtunee ainakin osittain liberalismista ja individualismista. Niiden vaikutuspiirissä ajatus kirkkoa myös käytännössä sitovasta oikeasta opista vaikuttaa konservatiiviselta ja luutuneelta.

[4] Tämä tendenssi näkyi mielestäni hyvin edellisten seurakuntavaalien mainonnassa, jonka pääslogan oli: ”Usko hyvän tekemiseen” .Toinen kirkossa käytetty yritys kelvata liberalismille on tulkita kirkon missio terapeuttisesti: Kirkko auttaa ihmisiä löytämään aidon itsensä, esimerkiksi edistämällä ihmisten välistä kohtaamista. Kirkon perustehtäväksi tulee ”kriisiapu”, kuten Kirkkohallituksen taannoisessa vihkosessa Kirkon neljä vuodenaikaa.

[5] “Gender dysphoria is a condition where a person experiences discomfort or distress because there’s a mismatch between their biological sex and gender identity.” https://www.nhs.uk/conditions/gender-dysphoria/

[6] Vaikka muuten viisas opettajani Tuomo Mannermaa Lutheriin viitaten toista väitti.

Perusta 6 | 2017

Timo Eskola

Kirjoittaja on eksegetiikan dosentti ja Suomen teologisen instituutin tutkija.

Miten Raamattua pitäisi tulkita? Pitääkö Raamatun tekstit ymmärtää kirjaimellisesti? Kysymys tuntuu tarttuvan tärkeään kysymykseen. Pätevätkö Raamatusta löytyvät arvot ja ohjeet yhä nykyään? Kysymys tuntuu mielekkäältä, mutta se on hieman väärin asetettu. Kaikki tekstien ymmärtäminen on kirjaimellista. Mitä ihmettä olisi antiikin tekstin tulkinta, jossa sanat eivät merkitsisi ainakin päällisin puolin sitä, mitä sanakirjassa sanotaan? Silloinhan sanojen tilalle voitaisiin yhtä hyvin vaihtaa mitään tarkoittamattomia kirjainyhdistelmiä tai numeroita. Tulkitsijan ensimmäinen tehtävä on selvittää, minkälaisten lauseiden kanssa hän on tekemisissä.

Tulkinnan tehtävä alkaa siitä, että lukijan on selvitettävä, mitä kirjoittaja on lauseillaan tarkoittanut ja miten hän ilmaisee ajatuksensa. Jokaisen tekstin tuottamisen takana on jokin syy ja jokin intentio, tavoite tai päämäärä. Tulkitsija joutuu pohtimaan monelta kannalta ilmaisun keinoja ja kommunikaation kysymyksiä. Tämä tehtävä vie tulkitsijan seikkailulle merkityksen muodostumisen ja ajatusten välittämisen maailmaan. Käytännössä tekstit eivät nimittäin aina pyri siihen, mitä pelkkä sanojen tarkastelu antaisi olettaa. Joskus tyylikeinot ja retoriset välineet saattavat suorastaan kääntää pinnallisen merkityksen päälaelleen – mutta eivät aina.

Kielen jäljillä

Miksi olemme niin kiinnostuneita merkityksistä ja aatteista? Tekeekö kieli meistä ihmisiä? Kieli on avaintekijä, olipa puhe sitten arkielämän kuvaamisesta tai kristinuskon sanomasta. Internetin myötä olemme menossa kohti kulttuuria, jota sanallinen viestintä hallitsee entistä enemmän. Lisäksi elämme aikaa, jolloin lähes kaikki puetaan kertomuksen muotoon. Narratiivisuus on päivän termi. Kertomuksia löydämme niin kielen ammattilaisten kirjoituksista, kuin mainostajien osuvista teksteistäkin. Olennaista tässä uudessa muutoksessa on kulttuurin lukutaito ja uskonnon lukutaito. Meidän pitäisi opetella tulkitsemaan erilaisia tekstejä. Tämä koskee tietysti myös Raamattua. Kun avaamme Raamatun, kertomus seuraa toistaan. Ne kantavat merkitystä ja ovat erinomaisia viestin viejiä. Merkitysten etsijä voi siten hyvin keskittyä kertomuksiin ja kerrontaan.

Kertomuksia ei voi kuitenkaan käsitellä tarkastelematta ensin kieltä ja erityisesti kielen luonnetta. Siksi raamatuntulkinnan ensimmäinen kohde on kieli. Kun lukija ottaa Raamatun käteensä, hänen täytyy saada selkoa lukemastaan tekstistä. Tämä saattaa kuulostaa liian yksinkertaiselta ollakseen tärkeätä. Jokainen meistä on oman äidinkielensä mestari, ja lukeminen vaikuttaa itsestään selvältä. Ei ole kuitenkaan selvää, millaista uskonnollinen kieli on luonteeltaan.

Monet tutkijat ovat pitäneet uskonnollista kieltä erityisenä kielenä, joka täytyy opetella erikseen. Toisten mielestä taas Raamatun kieli muodostaa ongelman, koska se on tavallista ihmisten kieltä. Miten maanpäällisen elämän kuvaamiseen tarkoitettu kieli voisi puhua jotain Jumalan todellisuudesta? Filosofit ovat puolestaan vieneet ajatusta pidemmälle. Erään suunnan mukaan kieli on vain yhteisön keksimien sanojen kokoelma. Sanat eivät tämän suuntauksen mukaan tavoita kunnolla edes arkielämän asioita, saati sitten pyhiä totuuksia. Teologit puolestaan ovat vakuuttuneita siitä, että tulkitsija voi tavoittaa Jumalan sanan juuri näiden tekstien avulla.

Mutta mihin tarvitaan teologiaa, tai mihin tarvitaan tulkintaa? Olet varmaankin tavannut ihmisen, joka sanoo yleisellä tasolla uskovansa Jumalaan, mutta ei ole kiinnostunut Raamatusta eikä tarvitse opillisia dogmeja uskonsa tueksi. Hän kokee Jumalan luonnossa ja tuo läsnäolon kokemus vakuuttaa hänet elämää suuremmasta voimasta varmemmin kuin pitkät teologiset selitykset. Tai sitten olet kohdannut uskovan, joka kertoo sisäisestä kokemuksestaan. Vahva tunne siitä, että Jumala vaikuttaa meissä, on hänelle uskon varsinainen keskipiste. Eikö tässä ole kaikki, mitä kristilliseen uskoon tarvitaan? Ovatko opit siis paperinmakuisia sääntöjä, ja onko Raamattu vain kokoelma jäykkiä oppilauseita?

Ihmisyyden merkki

Näkökulma muuttuu, kun pohdimme hetken meidän käyttämäämme kieltä ja sen merkitystä. Moni ajattelija on pyrkinyt selittämään ihmisyyttä ja löytämään meidän elämästämme jonkin kestävän piirteen, joka avaisi tien ihmisyyden ytimeen. Erään vastauksen mukaan ihmisyys löytyy nimenomaan kielellisyydestä. Meidät erottaa kaikesta muusta luomakunnasta se, että me kykenemme kommunikaatioon hyvin monimutkaisella ja abstraktilla tasolla. Tästä näkökulmasta katsottuna ihmisen luotuisuus on kielellisyyttä. Kieli tekee meistä ihmisiä. Siksi lähes kaikki tärkeät asiat meidän elämässämme liittyvät kieleen ja puheeseen. Miksipä ei silloin myös meidän suhteemme Jumalaan?

Vanhassa testamentissa jumalayhteys linkitetään kieleen: “Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani.” (Ps. 119:105). Johanneksen evankeliumi aloittaa esityksensä kaikkien tuntemalla tavalla: “Alussa oli Sana” (Joh. 1:1). Ja apostoli Paavali huipentaa Roomalaiskirjeen opetuksen lauseeseen: “Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana” (Room. 10:17).

Ihmisinä meillä on ensinnäkin kyky ilmaista itseämme. Me pystymme kertomaan toisille syvistäkin elämää koskettavista asioista. Voimme puhua onnesta ja rakkaudesta, yhtä hyvin kuin vaikeuksista ja peloistammekin. Ilmaisuun liittyy vuorovaikutus. Kieli yhdistää meidät toisiin ihmisiin. Kieli yhdistää meidät verkostoon, jossa meidän lähettämämme viestit kulkevat eteenpäin ja saavat aikaan reaktioita.

Toiseksi me määrittelemme itsemme ja toisemme nimenomaan kielen ja sanojen avulla. Kun jotkut haluavat tietää meistä jotain, kerromme heille elämästämme, saavutuksistamme, koulutuksestamme tai tekemisistämme – aina tilanteen mukaan. Vastaavasti määrittelemme toiset ihmiset esittämällä heistä arvioita, tai esimerkiksi kuvaamalla heidän luonnettaan tai toimintaansa. Määrittelyt ovat sanallisia ja ne ovat ensiarvoisen tärkeitä meidän ihmissuhdeverkostossamme. Itse asiassa me määrittelemme koko maailman kielen avulla. Käsityksemme siitä, mitä olemme ja mihin olemme menossa, on suuri kertomus siitä, mikä on paikkamme maailmassa. Lisäksi elämän huippukohtiin kuuluvat merkittävät puheet ja runot. Martin Luther Kingin sanat tunnetaan vieläkin hänen kuvatessaan mustien oikeuksia sanoen “minulla on unelma” (I have a dream). Kun Bob Dylan julisti aikojen dramaattista vaihtumista laulullaan “The Times They Are A-Changin’”, hänestä tuli kokonaisen sukupolven tulkki. Ja kun Bono lauloi U2:n suunnattoman suosion saaneella levyllä “I still haven’t found what I’m looking for”, hänen laulustaan symboli jokaiselle kristitylle nuorelle, joka Bonon tavoin etsii tietään maailmassa turvaten Häneen, joka “mursi kahleet” (You broke the bonds) ja “kantoi minun häpeäni ristin” (Carried the cross of my shame). Sanoilla on elämä.

Puhuva Jumala

Kolmanneksi päädymme kysymykseen Jumalasta. Jumala ottaa meihin yhteyttä sanallisesti. Hän on puhunut Vanhan testamentin henkilöiden kautta. Hän on puhunut patriarkoille ja hän ilmoittaa sanansa profeetoille. Jumala on Raamatussa aivan erityisellä tavalla Jumala, joka puhuu, kuten Sammeli Juntunen on asiasta todennut. Uudessa testamentissa Jeesus on opettaja, rabbi, joka sekä puhuu suurille kansanjoukoille, että opettaa opetuslapsiaan. Apostolit puolestaan ovat saarnaajia, jotka kulkevat ympäri maita julistamassa evankeliumia Kristuksesta. Tähän liittyy sanan keerygma todellinen merkitys (Room. 16:25). Apostoleilla on sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, “se paljastettu salaisuus, joka on ikiajoista saakka ollut kätkettynä”. “Nyt se on saatettu julki,” sanoo Paavali, “ja annettu ikuisen Jumalan käskystä profeetallisissa kirjoituksissa tiedoksi kaikille kansoille” (16:26). Kristuksessa pelastuksen sanoma on tullut julki ja nyt sitä julistetaan kaikkialla maailmassa. Jumala on sanojen Jumala. Hän on kielellisyyden Luoja.

Jumalan tarjoama pelastuksen sanoma ei ole pelkkä sisäinen kokemus, eikä se perustu vain ihmettelyyn luomakunnan ihmeiden äärellä. Sen sijaan evankeliumi on sanoma, kokoelma sanoja ja käsitteitä, oppeja ja tunnustuksia. Sanoma on oppi Jumalasta, aivan kuten sana teologia asian ilmaisee (theos = Jumala; logos = oppi). Jumalan sanoman kielellisyys ei ole paperinmakuista eikä se ole vain kokoelma kaavamaisia opinkäsityksiä. Sen sijaan Jumala haluaa kohdata meidät kielestä elävät ihmiset nimenomaan kielen välityksellä. Hän avaa suurimmat aarteensa meille sanoissa, jotka kertovat Kristuksen työstä ja sen merkityksestä.

Kun Paavali edellä kuvasi pelastuksen evankeliumia, hän sanoi sen sitoutuneen historiassa esille tulleeseen sanomaan. Jeesuksen elämän ja kuoleman avainkohdat selittyvät Vanhan testamentin, “profeetallisten kirjoitusten” avulla. Evankeliumi on tuotu julkisuuteen antamalla tapahtumille tulkinta, jota ohjaa Jumalan aikaisempi puhe historiassa. Näin pelastuksen salaisuus on tullut avoimeksi ja sitä voidaan julistaa kaikille ihmisille ilman mitään esteitä.

Tällä perusteella kirkko on ollut Sanan kirkko. Seurakunta on rakentunut julistukselle, ja sitä myös rakennetaan puheella. Voidaan ajatella, että Jumala luo yhä tänä päivänä sanallaan. Koska Jumala on luonut meidät ennen kaikkea kielellisiksi olennoiksi, hän ottaa meihin yhteyden kielen avulla. Sanat ovat tärkeitä. Ajatukset ovat viestin välittämisessä kaikki kaikessa. Siksi Raamatusta on tullut Kristuksen kirkon peruskivi. Ja samasta syystä Raamatun tekstien tulkinta on seurakunnan käytännön työn avaintehtävä. Jumalan ilmoituksen ja ennen kaikkea Jeesuksen Kristuksen tähden teologian sanoma ei koskaan jää tämän maailman vangiksi, kuten Sammeli Juntunen kirjoittaa:

Jumalasta puhuminen on mahdollista, koska Jumala on Jeesus Nasaretilaisessa ylittänyt luojan ja luodun välisen metafyysisen kuilun ja tullut itse yhdeksi luoduistaan. Jumalasta voi siksi puhua puhumalla Jeesuksesta. Inhimilliset, luomakunnasta otetut sanat ovat hänessä saaneet uuden, luonnollista teologiaa paremman tarttumapinnan Jumalaan. Tämä johtuu siitä, että Jeesus Kristus on samassa persoonassa sekä tosi ihminen että tosi Jumala. Hänestä puhumalla, siitä kuka ja millainen henkilö hän tekojensa ja sanojensa mukaan on, tavoitetaan myös Jumala. (Juntunen, Jumalasta voi puhua, 210)

Jos ajatellaan Raamatun asemaa kirkossa historian eri vaiheissa, tilanne on hieman kaksijakoinen. Yhtäältä Raamattu on kyllä keskeinen osa liturgiaa, koska jumalanpalveluksessa on aina luettu tekstejä. Ne ovat lisäksi olleet mukana lauluissa ja rukouksissa. Toisaalta Raamattu sai kirkossa keskeisen aseman – uudelleen – vasta uskonpuhdistuksen aikana. Silloin julkaistiin kansankielinen käännös koko Raamatusta, ja ihmisiä kehotettiin itse lukemaan sen tekstejä. Tässä vaiheessa Raamattu laskeutui kansan tasolle ja siitä tuli yhteistä omaisuutta. Raamatuntulkinnan kannalta tällä muutoksella oli varsin mielenkiintoinen seuraus.

Aiemmin tulkinta oli ollut papiston ohjaamaa. Sitä suuntasi myös kirkkojen liturgia. Kun ihmiset uskonpuhdistuksen jälkeen alkoivat itse lukea Raamatun tekstejä, tulkinnan mahdollisuudet avasivat tiet moneen suuntaan. Miten tulkinta pitäisi suorittaa? Kenen tulkinta on oikea? Jos kaksi opetusta on jännitteessä keskenään, miten valita niiden väliltä? Lutherin ajoista lähtien raamatuntulkinta on usein ollut kiivaankin keskustelun kohteena. Tulkinta vaatii niin kielen, kuin tekstienkin tuntemusta. Se on Raamatun lukijan välttämätön tehtävä, mutta myös antoisa jokaiselle, joka haluaa nähdä vaivaa sen eteen.

Kielellisyys on kiehtova asia. Kieli on ihmisyyden merkki. Raamatusta saamme sen käsityksen, että Jumala ottaa meihin yhteyttä nimenomaan sanojen, käsitteiden ja ajatusten avulla. Hän arvostaa meidän kielellisyyttämme loppuun asti. Evankeliumin salaisuus paljastetaan seurakunnan sanomassa, joka jo itsessään on tulkintaa apostolien kokemista tapahtumista. Voidaankin ajatella, että Raamatun lukija liittyy tulkintojen antajien joukkoon, koska hän itsekin yrittää tulkita niitä uskonnollisia “merkkejä”, joiden välityksellä sanoma on välitetty meille. Tulkinta ei ole mielivaltaista, koska sitä ohjaa se sanoma, jonka kirjoittaja on koodannut tekstiinsä. Mutta tulkinta on välttämätöntä, koska tekstit ovat kommunikaation välineitä eikä ymmärrys kasva ilman tulkintaa.

Raamatun kieli: salatietoa vai selkokieltä

Kieli ei kuitenkaan ole pelkästään helppo ja yksinkertainen asia. Voiko kieli ylipäätään ylittää näkyvän maailmamme rajat? Jos sanastomme on vain kokoelma tätä maailmaa koskevia yleiskäsitteitä, kuten vene, kalastaja, pelto, tai kylväjä, miten kukaan voi puhua Jumalan todellisuudesta? Monet tulkintaa koskevat kysymykset koskevat kielen rajoja. Kukapa ei olisi kuullut väitteitä, joiden mukaan sanat olisivat vain todellisuudessa näkyvien asioiden nimiä? Jopa toimittajat ja viihdetaiteilijat toistelevat filosofien iskulausetta: “mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava”. Olisiko Raamatun tulkitsijoiden siis oltava hiljaa, koska Raamattu ei filosofien mielestä kuitenkaan pääse irti maasta?

Toinen, hieman nykyaikaisempi väite kuuluu, että sanat eivät pääse irti kielestä. Ne ovat pelkkiä kielijärjestelmän yksiköitä, jotka viittaavat toisiin sanoihin. Väite kuuluu, että emme edes puhu todellisuudesta, vaan kielestä. Pitäisikö Raamatun tulkitsijoiden olettaa, että Raamatun sanat ja lauseet viittailevat vain Raamatun sisällä oleviin asioihin, eivätkä koskaan pääse tekstistä ulos? Uskonnollisella kielellä on varmasti erityislaatunsa, mutta lisäksi on huomattava, että keskustelussa esiintyy paljon virhetulkintoja ja vääriä iskulauseita.

Kun Raamatun lukija saa kuulla tällaisia väitteitä, hänellä voi olla houkutus ajatella, että uskonnollinen kieli olisi jonkinlaista salakieltä. Pitäisikö meidän ajatella, että uskon kieli on erilaista, kuin arkikieli? Puhutaanko uskonnosta vain vertauksin? Jos tämä olisi totta, raamatuntulkinnasta tulisi eräänlaista salatiedettä. Vain asiantuntijat voisivat tulkita Raamatun tekstiä. Tämä tarkoittaisi samalla sitä, että lauseiden todellinen merkitys olisi piilossa käytettyjen sanojen ja avaintermien takana. Vain asiaan vihkiytyneet tulkitsijat saisivat esille oikean merkityksen. Tällainenkin käsitys tulkinnasta on aikanaan esitetty – mutta se on harhaopeille tyypillinen käsitys piilossa olevan merkityksen etsimisestä. Esimerkiksi gnostilaisuudesta löytyy tällainen merkkien tulkitsemisen perinne.

Salatietoa käsittelevän uskonnollisuuden ensimmäinen lähtökohta on siinä, että todellinen tieto korkeammasta todellisuudesta on vain pienen, julkisuutta välttelevän joukon hallussa. Tämä uskonnollinen eliitti paljastaa taivaallista tietoa, gnoosista, valituille noviiseille palan kerrallaan. Yleensä tiedossa edistytään erilaisten riittien ja kehitysvaiheiden kautta. Ei kai Jeesuksen opetuslapsijoukko ole tällainen ryhmä? Jo aluksi voidaan todeta, että johtajien hallitseman mysteeriuskonnon vastakohtana on perinteinen kristinusko, jonka opetus tunnetaan yleisesti ja jonka johtajat julistavat sanomaansa avoimesti.

Toinen salatiedon lähtökohta on siinä, että todellinen jumalallinen tieto paljastuu merkkien ja symbolien tulkitsemisen kautta. Ulkonainen maailmamme yrittää ikään kuin peittää todellisen tiedon näkyvistä. Siksi se on löydettävissä vain pienistä maailmaan jätetyistä vihjeistä. Useissa uskonnoissa, kuten myös edellä mainitussa gnostilaisuudessa, tämä merkitsee samalla materian harhaa. Todellinen hengellisyys on jossain silmille näkyvän, pahan materian takana. Olemassa olevien uskonnollisten kirjoitusten, kuten Raamatun, väitetään tietenkin olevan täysin väärässä. Tätä periaatetta kuvaa mainiosti gnostilainen Filippuksen evankeliumi: “Totuus ei tullut maailmaan sellaisenaan, vaan esimerkkien ja vertauskuvien välityksellä. Muuten maailma ei voisi ottaa sitä vastaan.” (lausuma 67). Taivaallisen viisauden paljastaminen on näiden tekstien mukaan aina asiantuntijoiden tehtävä. Näin siis gnostilaiset.

Jos lähtökohta on tämä, merkityksiä voi löytyä lähes mistä tahansa. Usein niitä löytyy suuren yleisön mielestä aivan tavallisistakin asioista. Siten esimerkiksi Leonardo da Vincin maalausten yksityiskohtien salaperäinen tulkinta voi kertoa taivaallisesta todellisuudesta enemmän kuin vaikkapa koko Raamattu – ainakin jonkin romaanin tekstin mukaan. Ketkään muut kuin salatiedon asiantuntijat eivät kykene selittämään tällaisia merkkejä. Siksi salaisen viisauden opettaminen merkitsee perehdyttämistä taivaallisten viestien tulkintaan.

Mutta tuliko totuus maailmaan “sellaisenaan”? Raamattu ja kristinusko eroavat salatieteistä täydellisesti. Koko sanoma on alusta lähtien avoimesti kaikkien nähtävänä. Se on avoin pohdinnalle ja koettelulle. Tekstit ovat kaikkien tutkittavissa. Kristinuskossa on ollut läpinäkyvyyden periaate kauan ennen, kuin termi on löytänyt tiensä yhteiskunnan ja talouselämän käyttöön. Totuus on kaikkien katseltavissa.

Sinetit on murrettu

Kysymys siitä onko Raamatun teksti salattu vai helposti ymmärrettävissä oli ajankohtainen myös Lutherin aikaan. Kiistassaan Erasmuksen kanssa hän joutui ottamaan myös kantaa siihen, että jotkin kohdat Raamatussa olivat teologien mielestä hieman hämäriä ja vaikeita ymmärtää. Onko evankeliumi siis piilossa ja jos on, kuka kykenee paljastamaan sen?

Ei kai mikään tärkeä voi olla kätkettynä Raamatussa, sen jälkeen kun sinetit on murrettu ja kivi vieritetty haudan suulta ja kaikkein syvin salaisuus julistetaan, nimittäin että Kristus, Jumalan poika, on tullut ihmiseksi, että Jumala on kolminainen ja kuitenkin yksi ainoa, että Kristus on kärsinyt meidän puolestamme ja että hän hallitsee ikuisesti? Eikö tämä ole tuttu asia ja kaduilla ja teillä julistettu? Jos Kristus otetaan pois Raamatusta, mitä jää jäljelle?” (Sidottu ratkaisuvalta)

Raamatun kieltä koskeva vastakkainasettelu on hieman provosoiva. Inhimillinen kieli ei toki ole sellaisenaan materialismin kahleissa. Kielessä on myös uskonnollinen sanasto. Jumalasta ja hänen maailmastaan puhutaan monin eri käsittein. Itse pohdinta on kuitenkin tärkeä siksi, että tuo sanasto on suurelta osalta varsin tavallista, ihmisen elämää koskevaa sanastoa. Se on vain sovellettu kuvaamaan Jumalaa tai ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta. Anteeksianto, sovitus ja armo kuuluvat ihmissuhteisiin siinä missä jumalasuhteeseenkin. Jotain omintakeista uskonnollisessa kielessä kuitenkin on. Käsityksemme kielestä ja sanojen luonteesta siirtävät kysymyksen tekstien todellisesta merkityksestä kuitenkin hieman toiseen paikkaan. Kaikki eivät ymmärrä Raamatun viestiä kovinkaan hyvin. Onko kyse kielen luonteesta? Sanojen täysi merkitys ei ole itse asiassa kielijärjestelmässä. Onko niin, että aikamme kielitiede jossain määrin vahvistaa ajatuksen siitä, että merkitystä etsittäessä olisi mentävä sanojen taakse? Tulkinnan kannalta tämä on ensiarvoisen tärkeä kysymys.

Kielen erikoisuus on siinä, että se sekä peittää että paljastaa. Kun asian sanoo yhdellä tavalla, monta muuta mahdollisuutta jää käyttämättä. Lisäksi selviltäkin tuntuvien lauseiden sisällä on sanoja, joiden tarkkaa merkitystä emme aina ymmärrä. Jos haluamme ymmärtää kieltä nykytutkimuksen ja ajankohtaisen tiedon näkökulmasta, meidän tulee perehtyä paremmin uusiin näkemyksiin. Vaikka uskonnollinen kieli käyttää paljon salaperäiseltä kuulostavia vertauskuvia ja metaforia, meidän pitäisi löytää vastaus siihen, miksi tulkinta ei ole vain asiantuntijoiden paljastaman salatiedon esiin kaivamista. Kieli on taipuisa ja viestivä, ja ihmisen mieli on herkkä tunnistamaan merkityksiä ja sanoman piirteitä. Mutta miten tämä kaikki tapahtuu?

Voisiko sanomassa siis olla jotain salaista tai piilotettua, jonka tulkitsemiseksi tarvittaisiin erityisen asiantuntijan tai hengellisen oppaan apua? Raamatun teksti on tietenkin avointa ja selkeätä. Evankeliumi on kaikkien luettavissa ja arvioitavissa. Suurempia ongelmia ei pitäisi olla. Toisaalta kuitenkin itse kieli tuottaa lukemiseen pienen kompastuskiven. Jotta voisi ymmärtää vaikkapa Paavalin kirjeitä tai Heprealaiskirjettä, täytyy perehtyä kirjoittajan kokonaisteologiaan. Yksityiskohtien merkitys ei selviä pelkän sanakirjan avulla.

Sen lisäksi on välttämätöntä pohtia tulkintaa ohjaavia tekijöitä, käytettyjä kuvia ja metaforia, sekä lopulta suuria kertomuksia, niin sanottuja metakertomuksia. Saattaapa jopa koko Raamatun teologialla eli kanonisella teologialla ja pakkosiirtolaisuuden vaivan päättymisellä olla vaikutusta sisällön tulkintaan. Näiden aiheiden lisäksi lukijan eteen nousee kuitenkin vielä suurempia esteitä. Paavali nimittäin väittää, että evankeliumi on täyttä hulluutta niille, jotka eivät usko. Vaikka ihmiset ymmärtäisivät sanat ja lauseet ulkonaisesti, he eivät välttämättä ymmärrä sanoman ydintä eivätkä omaksu evankeliumin opetusta. Onko Raamattua siis lopulta mahdoton ymmärtää pohjaan saakka?

Raamattu hulluuden rajamailla

Mitä jos Uuden testamentin ydinsanoma on jollain perimmäisellä tavalla järjelle käsittämätön? Miten tulkinnan pitäisi ottaa tämä huomioon? Tulkitsija voi kyllä käydä läpi Raamatun tärkeimpiä tekstikohtia ja esitellä ne lukijoille. Tämän voi tehdä muodollisesti ja ilman sitoutumista näkemyksiin. Samalla kysymys sanoman “ymmärtämisestä” on kuitenkin sidoksissa uskoon ja epäuskoon. Vaikka teologit eivät ole olleet yhtä mieltä siitä, tarvitaanko erillistä “uskon teologiaa” eli uudestisyntyneiden ihmisten kirjoittamaa teologiaa vai ei, ristin teologian kohdalla itse tulkinnan kokonaisuus joutuu tämän vaikean kysymyksen eteen. Sanoma Jumalan Pojan ruoskimisesta ja teloittamisesta on niin outo, että sitä on vaikea sovittaa ihmisen luonnolliseen uskontokäsitykseen. Antiikin tutkijat kertovat, että kristinuskoa pidettiin Rooman valtakunnassa pitkään halveksuttavana, koska “siinä palvottiin teloitettua rikollista jumalana” (Ari Saastamoinen). Alusta lähtien hermeneuttiset ongelmat ovat siten kietoutuneet ihmisten luontaisiin ajatuksiin jumaluudesta.

Onko siis olemassa joitain rajoja sille, miten evankeliumin ytimiä on mahdollista käsittää ja etenkin hyväksyä? Kuten aiemmat katsaukset tulkinnan historiaan osoittavat, takavuosina monet selittäjät arvioivat tekstejä usein sen mukaan, mitä he itse voivat moderneina ihmisinä hyväksyä ja mitä eivät. Mutta asettaako Raamattu itse vastaavia ehtoja? Ilmaisevatko tekstit aiheita, joita langennut ihminen ei turmeluksensa takia kykene ottamaan vastaan tai käsittelemään? Tällainen todellisuus asettaisi kysymyksen raamatuntulkinnasta aivan uudenlaisen haasteen eteen. Miten puhua siitä, mistä ei voi puhua?

Raamattua lukiessa käy kyllä selväksi, että sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta ei saa helposti suosiota. Siitä puuttuu kaikki filosofinen hienous ja uskontotieteellinen älykkyys, joiden avulla käydään keskustelua Jumala-kuvista. Ihmisten omat pohdinnat Jumalasta ovatkin usein esimerkiksi Paavalin sanoman vastakohtia. Jumalaa pohtiessamme meidän mieleemme nousevat ensimmäiseksi hienot ja suuret asiat. Ajattelemme Jumalaa luonnon kauneuden kautta tai viisauden ja oikeudenmukaisuuden kautta. Jo keskiajan munkit päätyivät pohdinnoissaan tuollaisiin käsityksiin. Jumalan täytyy olla mahtavin kuviteltavissa oleva olento. Hänen täytyy olla suuri ”ensimmäinen liikuttaja”, jonka tahdosta kaikki on lähtenyt liikkeelle. Hänessä täytyy olla täydellisinä kaikki ne hyvät ominaisuudet, joita ihminen täällä maan päällä arvostaa, kuten hyvyys, jalous, totuudellisuus ja uskollisuus.

Tällaisilla pohdinnoilla on eurooppalaisessa historiassa pitkät perinteet. Ne juontuvat itse asiassa kreikkalaisesta filosofiasta. Palaamme Ateenaan. Länsimainen jumalakuvan pohdinta on tuhansia vuosia vanha. Sen keskeisiä väittämiä löytyy kuuluisilta menneen ajan filosofeilta, kuten Aristoteleelta. Yhtäkkiä olemme kysymyksinemme Paavalin kanssa Kreikan pääkaupungin Areiopagilla, korkealla kukkulalla, jonka pylvässaleissa käytiin loputtomasti keskusteluja filosofiasta ja uskonnosta. ”Ateenalaiset samoin kuin kaupungissa asuvat muukalaisetkin olivat näet tavattoman kiinnostuneita kaikista uusista asioista ja puheenaiheista.” (Ap.t. 17:21).

Löytyisikö todellinen Jumala suuruudesta ja kauneudesta? Paavalin mielestä Jumalan ominaisuuksia ei voi mitata. Siirryttyään Ateenasta naapurikaupunkiin Korinttiin Paavali oli turhautunut siitä, mitä oli kuullut. Kreikkalaiset olivat niin mieltyneitä filosofiaansa, että he eivät kyenneet kuulemaan sanomaa historian keskelle ilmestyneestä Jumalasta. Paavalin yhteenveto oli lyhyt ja ytimekäs.

Juutalaiset vaativat ihmetekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus.” (1. Kor. 1:22-24).

Jo koululaiset tietävät, että kreikkalaiset etsivät viisautta. Se on tullut meille renessanssin jälkeen itsestäänselvyydeksi. Kreikkalaiset kuvittelivat löytävänsä Jumalan filosofisen pohdiskelun avulla. Heille Jumala oli aate tai opinkappale. Kreikkalaiset saattoivat hyväksyä vain sellaisen Jumalan, joka sopii heidän toiveisiinsa, heidän käsityksiinsä hyveistä ja elämän päämääristä. Vaikka kreikkalainen jumalten joukko, jumalpantheon, sulki piiriinsä myös hyvin ihmisenkaltaisia ja heikkouksiin lankeavia jumaluuksia, pitivät jumalat kuitenkin kansan mielestä kaikkea elämää yllä. Jumalia piti lepyttää, jotta arki sujuisi moitteettomasti. Sanoma ristinpuuhun ripustetusta Jumalan Pojasta oli tällaisen kulttuurin ja uskonnon keskellä aivan järjetön.

Ristin sanoma oli tosin hylätty myös toisin perustein. Juutalaiset vaativat ihmetekoja. Se oli heidän uskonnolliselle kulttuurilleen tyypillistä. Jo Jeesukselta kysyttiin: minkä merkin näytät meille? Arkipäivän juutalaisuuteen kuului tuohon aikaan läheisesti ajatus siitä, että jumalallinen tai profeetallinen sanoma tuli varmistaa ihmeteoilla. Siksi myös evankeliumin voimaa arvioitiin sen mukaan, millaisissa kehyksissä se tarjoiltiin. Ihmeiden ja merkkien piti näkyä. Varsin ajattoman tuntuinen vaatimus, kun ajattelee eräitä meidän aikamme uskonnollisia suuntauksia. Siksi ei ole ihme, että sanoma rististä oli monille juutalaisille todellinen herjaus, osoitus jumalanpilkasta. Kreikan sana skandalon, jota Paavali käyttää, tarkoittaa uskonnollista harhaa, joka viettelee ihmisen pois aidosta uskosta. Risti oli pahennus, joka ei mahtunut juutalaisen uskonnon piiriin.

Inhimillisten mittapuiden mukainen johtopäätös evankeliumin luonteesta oli siten selvä. Paavalin julistama sanoma on täyttä hulluutta. ”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:18). Väitteet Messiaan kiinni ottamisesta ja puuhun ripustamisesta olivat niin mielettömiä, että vain Jumala itse on voinut keksiä ne. Hullulla sanomallaan Jumala on tehnyt tämän maailman viisaiden älykkyyden turhaksi ja saattanut heidät häpeään.

Jumalan voima ei löydy Paavalin mukaan niistä hyvistä ominaisuuksista, jotka kertovat hänen äärimmäisestä jaloudestaan tai oikeudenmukaisuudestaan. Jumalan todellinen voima löytyy siitä, että Kristus alistuu kaikkia muita heikommaksi. Hän alistuu kiinniotettavaksi ja teloitettavaksi. ”Jumalan heikkous on ihmisiä voimakkaampi.” (1:25). Inhimillisesti katsoen kreikkalaisten ja juutalaisten reaktio on tietysti ymmärrettävä. Jos hetkeksikään hylkäämme totunnaiset mielikuvamme rististä kauniina koruna ja kirkkojen lähes mitäänsanomattomana symbolina, asetelman järjettömyys käy ilmeiseksi. Risti on teloituspuu, kuten hirsipuukin. Saattaisi olla sävähdyttävämpää, jos jokaisen kirkon kuorissa Jeesus riippuisi hirsipuussa. Kyse on samasta asiasta. Ristillä Messias-kuninkaan ruumis riippuu teloituspuussa naulojen varassa.

Onko sanoma sittenkään hyväksyttävissä?

Tällaiset näkökulmat ristin teologiaan saattavat viedä tarkan lukijan epätoivoon ja saada hänet epäilemään kristillisen sanoman mahdollisuuksia aikamme maailmassa. Yhtäältä itse sanoma on arkijärjen vastaista. Toisaalta ympäröivä kulttuurimme vieroksuu ajatuksia synnistä ja sen sovittamiseen tarvittavasta veriuhrista. Esimerkkien valossa tuntuu siltä, että nykyihmisen on mahdotonta edes hyväksyä, saati sitten omaksua kristillisen evankeliumin ydinsanomaa. Kokemus on oikea. Juuri tällaisen asetelman myös Paavali kohtasi omana aikanaan. Ristin sanomassa on jotain ristiriitaista, paradoksaalista. Se pakottaa ihmisen muuttamaan olennaisesti sekä käsitystä itsestään ja omista mahdollisuuksistaan että Jumalasta ja hänen perimmäisestä olemuksestaan.

Näistä ajatuksista koostuu ongelmavyyhti, jonka selvittelyssä kannattaa muistaa historialliset lähtökohdat. On syytä seurata apostolien sisäistä muutosta heidän kokemiensa lähes käsittämättömien tapahtumien myötä. Ensimmäiset kristityt eivät jääneet toivottomuuteen Jeesuksen teloituksen edessä. He eivät menehtyneet johtajansa mukana, kun Jeesus tapettiin pahantekijäin tavalla. Pääsiäisen ja ylösnousemuksen jälkeen apostolit ymmärsivät Raamatusta, että juuri näin piti Herran Palvelijalle käydäkin. Hän antoi itsensä uhriksi. Hänet teloitettiin rangaistukseksi kansan synneistä. Jeesus on syntiemme sovittaja. Siksi hän voi antaa vapauden ja anteeksiannon jokaiselle syntiselle.

Sekä jumalakäsitystä että Kristuksen työtä koskevan tulkinnan kannalta on hyödyllistä muistaa Lutherin tekemä jako ristin teologian ja kunnian teologian välillä. Kunnian teologialla Luther tarkoittaa sitä, että ihmisillä on taipumus määritellä suhde Jumalaan ihmisen oman rakkauden ja rakastamisen kyvyn avulla. Tämän käsityksen hän oli tunnistanut aikansa katolisesta teologiasta. Siinä pelastuminen määriteltiin ihmisen rakkautena. Jumalan väitettiin herättävän tuon rakkauden syntisessä. Lutherin mukaan ihmisen rakkaus kohdistuu kuitenkin yleensä vain Jumalan oletettuihin mahtaviin ominaisuuksiin. Vielä ongelmallisempaa on, jos käsitys Jumalasta pyritään muotoilemaan näkyvän maailman perusteella. Silloin ei tunnisteta sitä Jumalaa, joka lahjoittaa itsensä syntiselle maailmalle. Ristin teologian mukaan Jumala tunnistetaan oikein vain silloin, kun ymmärretään hänen osoittavan rakkautensa syntiselle alennuksen, ristin ja kuoleman kautta. Silloin osoittautuu, että Jumala rakastaa pahaa ja epäluotettavaa ihmistä.

Kunnian teologi sanoo pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, ristin teologi sanoo, miten asia on. Tämä käy ilmi siitä, että kun kunnian teologi ei tunne Kristusta, hän ei tunne kärsimyksiin kätkettyä Jumalaa. Siksi hän pitää toimintaa ja tekoja parempina kuin kärsimystä ja vaikuttamisen kohteena olemista (passio); kunniaa parempana kuin ristiä; voimaa parempana kuin heikkoutta; viisautta parempana kuin tyhmyyttä ja yleisesti hyvää parempana kuin pahaa.” (Luther, Heidelbergin teesit)

Jumalan todellinen rakkaus paljastuu luontaisen ajattelun vastakohdassa. “Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan; heitä ei rakasteta sen tähden, että he ovat kauniita.” Lutherin mukaan Jumala suorastaan kätkeytyy vastakohtiinsa. Heidelbergin teeseissä Luther kirjoittaa, että todelliseksi teologiksi “kutsutaan ansaitusti sitä, joka ymmärtää Jumalan näkyvät, selkäpuolen ominaisuudet kärsimysten ja ristin kautta nähtyinä”. Tämä ristin teologian näköala muutti Lutherin käsityksen siitä, miten Jumala kohdataan. Kun Jumala kohdataan vastakohdassaan, elämän vastoinkäymiset muuttuvat rajapinnoiksi, joissa Jumala koskettaa meitä. Ajatusta kuvaa erinomaisesti hänen teksteissään säilynyt rukous:

Sinä olet ihmeellinen, rakastava Jumala. Sinä hallitset meitä ihmeellisesti, täynnä ystävyyttä. Sinä korotat meidät silloin, kun alennat meidät. Sinä teet vanhurskaiksi, kun teet meistä syntisiä. Sinä kuljetat meitä kohti taivasta, kun syökset meidät helvettiin. Sinä annat meille voiton, kun sallit meidän joutua tappiolle. Sinä lohdutat meitä, kun sallit meille murhetta. Sinä teet meistä iloisia, kun annat meidän parkua surusta. Sinä saatat meidät laulamaan, kun panet meidät itkemään. Sinä teet meistä voimakkaita, kun kärsimme. (Luther, Rukouksia, 21)

Ristin teologian perusajatus on lopulta yksinkertainen. Jumala kohdataan tässä maailmassa synnin ja armon leikkauspisteessä. Kohdatessamme Jumalan meidän syntimme paljastuu. Ihmisen uskottomuus on tosiasia, mutta se ei estä ketään tulemasta kääntymykseen ja saamasta anteeksiantamusta. Jumalan kohtaamisesta alkaa prosessi, jossa uskonvanhurskauden hedelmänä on Jumalan pyhittävä työ. Tuo työ on, etenkin Lutherin mielestä, täysin ristin muotoista. Näin hän selittää Isä meidän -rukouksen pyyntöjä.

Kuullessaan kolme ensimmäistä pyyntöämme Jumala pyhittää meissä nimensä, johdattaa meidät valtakuntaansa ja vuodattaa meihin armonsa, joka aloittaa meissä pyhittävän työnsä. Sama armo alkaa pian toteuttaa Jumalan tahtoa meissä […] Kuullessaan huudon Jumala tahtoo tulla rakkaan armonsa avuksi ja avartaa meissä alkamaansa valtakuntaa. Hän nousee vakaasti ja tarmolla vanhaa Aatamia vastustamaan: hän murskaa tämän suunnitelmat, häikäisee ja tuhoaa tämän. Hän tekee sen lähettämällä meille kärsimystä ja vastoinkäymisiä: pahoja puheita, uskottomia ihmisiä, ja jos ihmisissä ei ole kyllin, hän voi lähettää myös itsensä Paholaisen! Tämä kaikki siksi, että oma tahtomme pahoine taipumuksineen nujertuisi ja Jumalan tahto toteutuisi. Armon tulee omistaa Jumalan valtakunta ja Jumalan ylistyksen ja kunnian pitää saada sijansa. (Luther, Yksin armosta)

Ristin sanoma opettaa, että Jumala kaiken järjen ja odotusten vastaisesti rakastaa epäluotettavia ja toisia ihmisiä hyväksi käyttäviä syntisiä ja Jumalan pilkkaajia. Jumala rakastaa niitä, jotka vihaavat häntä. Jumala tietää, että Aadamin jälkeläisten ongelmana on synti. Siksi hän haluaa ratkaista juuri tuon ongelman. Hän antaa pyhyyden ja puhtauden lahjaksi. Hän antaa vääryydet anteeksi ja armahtaa niitä, jotka ovat rikkoneet itse elämää vastaan. Tästä ristin teologiasta tulee tulkinnan periaate monille Uuden testamentin tärkeimmistä teemoista.

Mitä siis sanoa tulkinnasta?

Kieli, ihmisyyden merkki, on välineenä Jumalan ja ihmisen vuorovaikutuksessa. Ristin sanoma asettaa kuitenkin käsitykset langenneen ihmisen ihmisyydestä ja mahdollisuuksista kyseenalaisiksi. Siksi Raamattua tulkitaan yhtäältä niin, että evankeliumi on kaikkien kuultavissa ja ymmärrettävissä, toisaalta kuitenkin samaan aikaan tulkitsija varautuu siihen, että kuulijan on perin vaikea hyväksyä Raamatun jumalakuvaa ja Jumalan esiin astumista Kristuksessa. Kuten Luther sanoo, evankeliumissa meidät kohtaa kärsimyksiin kätketty Jumala.

Tästä seuraa, että aito hermeneutiikka ei ole symbolien purkamista eikä merkkien tulkintaa. Merkitys ei tule lukijalta. Sen sijaan merkitys on kätketty Kristukseen. Hänen ristinsä kautta avautuu pelastuksen mielekkyys. Jumalasta nähdään vain selkäpuoli. Evankeliumin todellinen merkitys paljastuu Kristuksen murheesta ja tuskasta, kun hän synnittömänä antautuu inhimillisen tuskan ja ihmisten silmittömän vihan ja väkivallan noidankehään. Häneen kohdistuu kaikki se viha, jota ihmiskunta osoittaa Luojalleen. Sen kantaen hänestä tulee Lunastaja.

Tämä kaikki ilmaistaan sanoilla. Jumala on jättänyt asiansa semantiikan haltuun. Siksi Sana on seurakunnan suurin aarre. Mutta evankeliumia ei saavuteta pelkällä kuullun ymmärtämisellä. Se kohdataan sydämellä.

Perusta 5 | 2017

Teologian maisteri Ville Kettunen esittelee esikoislestadiolaisuutta ja liikkeen viimeaikaisia vaiheita, joissa sakramenttien toimittamisen ottaminen liikkeen omiin käsiin on koetellut liikkeen yhtenäisyyttä.

Johdanto

Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa on ravistellut vuonna 2016 Esikoislestadiolaiset ry:n toteuttama ns. sakramenttiseparatismi. Liike on ottanut sakramenttien toimittamisen omiin käsiinsä, niin että sen rukoushuoneissa kasteen ja ehtoollisen toimittavat liikkeen omat seurapuhujat[1] ilman kirkon lupaa. Jokaisella paikkakunnalla on omat saarnaajat, jotka hoitavat hengellisiä tehtäviä oman ansiotyönsä ohella. Eri paikkakunnilla järjestetään valtakunnallisia tapahtumia, suuria seuroja, joissa puhujantehtävissä palvelevat ns. lähetysmiehet. Lähetysmiehet ovat johtavia saarnaajia, jotka kiertävät muilla paikkakunnilla pitämässä suuria seuroja. Hengellinen johto keskittyy epäviralliseen organisaatioon kuuluvalle saarnaajainkokoukselle ja lähetysmiesten kokoukselle. Näiden palvelutehtävien lisäksi on ollut esillä ns. Ruotsin Lapin vanhimmat. On keskusteltu siitä, missä määrin he ovat ajaneet Ruotsin Lapista käsin sakramenttiseparatismin toteuttamista Suomessa.

Keitä ovat ”Lapin vanhimmat”?

Esikoislestadiolaisuuden selvimmin erottuva piirre on liikkeen syntysijoilla Ruotsin Lapissa sijaitseva ”äitiseurakunta” ja sen johtavat saarnaajat eli ns. Lapin vanhimmat ja heidän asemansa kokonaisorganisaatiossa. Tämä organisaatio on samanaikaisesti täysin epävirallinen ja toisaalta kiinteäksi kehittynyt. Yleisen käsityksen mukaan kunakin aikana ylin johtajuus on keskittynyt yhdelle saarnaajalle, mutta todellisuudessa johto on kollektiivinen. ”Lapin vanhimmilta” on kysytty neuvoa mm. äänestyskäyttäytymisessä ja lähetystoimen suhteen. Tämä organisaatio toimii Ruotsin Lapin säännöllisten kokousten ja niiden yhteydessä päätettä- vien lähetysmatkojen välityksellä. Näistä tärkein kokous on Jellivaaran jouluseurat, joihin osallistuu sekä valittuina että yksityisinä saarnaajia, jotka vievät informaatiota molempiin suuntiin. Tämän lisäksi vaihdetaan säännöllisesti kirjetervehdyksiä, joita kutsutaan lähetyskirjeiksi. Ruotsin Lapista ”vanhimmat” tekevät lähetysmatkoja Ruotsin Lapin ulkopuolella. Tätä käytäntöä kutsutaan ”Lapin lähetykseksi”. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkoivat lähetysmatkat Amerikkaan ja Itä- ja Länsi-Norjan lähetysmatkat säännöllistyivät.[2]

Esikoislestadiolaisuuden alkuaikojen voimahahmo, Jellivaarassa asunut saarnaaja Joonas Purnu (1829–1902) oli ollut mukana lestadiolaisessa herätysliikkeessä jo alkuvaiheista lähtien. 1900-luvun suuren hajaannuksen jälkeen Purnulla oli itseoikeutettu asema ”länsiläisten” johtajana ja hänellä oli kiistaton auktoriteetti muotoutuneessa esikoislestadiolaisuudessa. Esikoislestadiolaisuudelle sen alkuaikoina oli tärkeä väite, että Raattamaa olisi vuonna 1897 siirtänyt selvin sanoin ja kätten päälle panemisen kautta ”vanhimman” aseman, hallituksen ja huolenpidon kaikista seurakunnista Purnulle. Purnu esitti voimakasta kritiikkiä valtiokirkkoa ja papistoa kohtaan erityisesti 1890-luvulla. Tämän kirkkokritiikkinsä Purnu jätti esikoislestadiolaisuuteen perinnöksi. Purnu arvosteli voimakkaasti ajatusta pappien kouluttamisesta; hänen mukaansa apostolit eivät saaneet teologista koulutusta. Purnun kritiikin kohteeksi joutuivat myös lestadiolaiset papit. Huolimatta Purnun kritiikistä hänen suhteensa valtionkirkkoon ei ollut yksiselitteinen. Hän oli allekirjoittamassa Lannavaaran saarnaajien kokouksen päätöstä, jossa vakuuteltiin halukkuutta pysyä luterilaisen kirkon yhteydessä ja käyttää sen sakramentteja, niin kauan kuin lestadiolaisille jaetaan sanaa ja sakramentteja. Lisäksi vakuuteltiin pitää luterilaista oppia Raamatun mukaisena sekä olla kiitollinen Jumalalle ”kristillisestä esivallasta”, ”ulkoisesta jumalanpalveluksesta” ja puhtaan opin säilyttämisestä.

Amerikan vapaakirkollinen lestadiolaisuus sakramenttiseparatismin mallina

Pohjoismaiden nykyisten esikoislestadiolaisten malli maallikkosaarnaajien johtamista seurakunnista ja omista sakramenteista tulee Pohjois-Amerikasta, jossa lestadiolaisuus on paikallisista olosuhteista ja historiallisista syistä johtuen vapaakirkollista. Amerikassa ei ole valtionkirkkoa, eikä virallista valtion uskontoa. Lestadiolaisuus tuli Amerikkaan 1800-luvulla siirtolaisten mukana. Pohjoismaissa lestadiolaisuus on toiminut valtion- ja kansankirkkojen sisällä. Alkuun Amerikassa lestadiolaiset pyrkivät toimimaan tämän käytännön ja perinteen mukaisesti pohjoismaisten valtiokirkkojen paikallisen ”vastineen” yhteydessä, vaikka Amerikassa tätä mallia ei olisi tarvinnut noudattaa. Paikallinen laki mahdollisti lestadiolaiset vapaaseurakunnat. Yhteentörmäykset paikallisen luterilaisen kirkon kanssa johtivat siihen, että Pohjoismaista tullut herätysliike toimi Amerikassa vapaaseurakuntina jo 1800-luvulla.[3] Lestadiolaisia vapaakirkkoja on Amerikassa useita. Esikoislestadiolaisten sisarkirkko on The Old Apostolic Lutheran Church of America eli Amerikan vanha apostolis-luterilainen kirkko (OALC). Kirkon saarnaajilla ei ole pappiskoulutusta eikä heitä ole vihitty tai siunattu virkaan. Nuoremmille saarnaajille on jonkinlainen perehdytysmenettely. Heidät asetetaan ensin ”lukijoiksi”, jonka jälkeen he harjoittelevat kokeneempien saarnaajien alaisuudessa, kunnes heistä tulee varsinaisia saarnaajia. Yhdessä seurakunnassa on useita saarnaajia ja he hoitavat seurakuntaa palkkatyönsä ja perhe-elämänsä ohessa saamatta palkkaa seurakuntatyöstään. OALC on Pohjois-Amerikan suurin lestadiolainen vapaakirkko, siinä on noin 10 000 jäsentä. Sakramenttiseparatismin myötä Amerikan vapaakirkollinen lestadiolaisuus on tuotu Pohjoismaiden olosuhteisiin, jossa lestadiolainen perinne ja käytäntö on ollut toinen. Ruotsin esikoislestadiolaiset ottivat sakramentit omiin käsiin jouluna 2000. Norjan esikoislestadiolaisten maallikkosaarnaajat toimittavat itse kasteen ja ehtoollisen, ja samoin toimivat monet sisälähetysjärjestöt Norjassa. Suomessa omien ehtoollisten vietto alkoi vuoden 2015 lopussa ja alkuvuonna 2016 useilla paikkakunnilla toteutettiin saarnaajien suorittamat kasteet. Tämän jälkeen Esikoislestadiolaiset ry on ollut epäselvässä suhteessa kirkkoon.

Suomen esikoislestadiolaisuus jakautuu

Elokuussa 2016 perustettiin Esikoiset ry, joka kerää riveihinsä niitä esikoislestadiolaisia, jotka eivät hyväksy Esikoislestadiolaiset ry:n sakramenttiseparatismia. Lahdessa Ahtialan koululla pidettiin 23. heinäkuuta 2016 seurakuntakokous, jossa tiedotteen mukaan oli läsnä 750 henkilöä. Kokouksessa käsiteltiin Suomen ev.lut. kirkon sisäisenä herätysliikkeenä jatkamista. Tiedotteessa mainittiin, että kokouksessa päätettiin seuraavat asiat:

1. Aloitetaan hengellinen toiminta, jolla rakennetaan yhteyttä niiden kristittyjen kesken, jotka haluavat toimia herätysliikkeenä ev.lut. kirkon sisällä.
2. Aloitetaan toiminta valtakunnallisella tasolla ja paikkakuntien tasolla seuratoiminnan muodossa.
3. Huolehditaan ulkomaan lähetystyöstä.
4. Kutsutaan lähetysmiehet ja saarnaajat työhön.
5. Valtuutetaan työryhmä käynnistämään ja rakentamaan yhdessä saarnaajien ja muiden seurakuntalaisten kanssa hengellistä toimintaa tukeva organisaatio. Tähän liittyy myös yhdistyksen perustaminen.[4]

Hämeenlinnassa kokoontuivat 13.8.2016 ne esikoislestadiolaiset saarnaajat, jotka eivät hyväksy Esikoislestadiolaiset ry:n toteuttamaa sakramenttiseparatismia. Osa esikoislestadiolaisten Suomen saarnaajista, runsaat 20, siirtyi Esikoislestadiolaiset ry:stä palvelemaan vastaperustetussa Esikoiset ry:ssä. Saarnaajat antoivat kokouksesta tiedotteen, jossa he arvioivat herätysliikkeessä vallinnutta tilannetta. Saarnaajat painottivat, että uudessa yhdistyksessä halutaan toimia evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ja vastaanottaa sakramentit kirkon yhteydessä, esikoislestadiolaisen perinteisen linjan mukaisesti. Saarnaajien kokouksen viesti oli, ettei jakautuminen tarkoita esikoislestadiolaisuuden teologisen linjan muuttumista uudenkaan yhdistyksen piirissä. Tiedotteen mukaan he taistelevat kirkon muiden konservatiivien kanssa kirkossa esiintyvää liberalismia ja maallistumista vastaan.[5] Inkerin ev.lut. kirkko lopetti yhteistyön sakramenttiseparatismin toteuttaneen Esikoislestadiolaiset ry:n kanssa. Suomen ev.lut. kirkon sisällä vaikuttava Esikoiset ry on neuvotellut Inkerin kirkon kanssa yhteistyösopimuksen. Työ toteutetaan Suomesta käsin tehtävinä matkoina ja leirityönä, maassa asuvia lähetystyöntekijöitä ei ole.

Piispa Jari Jolkkosen avoin kirje esikoislestadiolaisille

Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen on julkaissut hiippakuntansa verkkosivuilla avoimen kirjeen esikoislestadiolaisille.[6] Piispa Jolkkosen kirjeessä on olennaisia huomioita liittyen sakramenttiseparatismiin. Kokoan tähän joitain kohtia liittyen pappisvirkaan ja sakramenttien toimittamiseen. Jolkkonen käsittelee kirjeessään myös muita aiheita liittyen esikoislestadiolaisten kriisiin.

Jolkkonen tuo esiin sen, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa ”Raamattuun perustuvaa uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa ja evankelis-luterilaisissa tunnustuskirjoissa” (Kirkkolaki 1:1). Jolkkosen mukaan tämä ensimmäinen ja korkein pykälä antaa kirkollemme identiteetin ja asettaa kirkon kaikkein korkeimmaksi auktoriteetiksi Raamatun. Kirkkojärjestyksen mukaisesti kirkko pitää ”kaikkein korkeimpana ohjeenaan Tunnustuskirjojen periaatetta”, että kirkossa tulee tutkia ja arvioida kaikkea oppia Jumalan pyhän sanan mukaan (Kirkkojärjestys 1:1). Jolkkosen mukaan näistä kohdista käy samalla ilmi, ettei kirkko hyväksy mielivaltaista Raamatun tulkintaa, vaan evankelis-luterilaiset kristityt pitävät apostolisia uskontunnustuksia ja luterilaisia tunnustuskirjoja ”oikeina, luotettavina, puhtaina ja ohjeellisina Jumalan sanan selityksinä.” Jolkkonen kirjoittaa: ”Esikoislestadiolaisen herätysliikkeen tulee sitoutua tähän tunnustusperustaan. Näin he ovat vakuuttaneet. Se on ilahduttavaa. Silloin meillä on yhteinen pohja.”

Sakramenttien hoitaminen kuuluu papille

Jolkkosen mukaan jotkut esikoiset ovat kuitenkin sanoutuneet irti eräistä keskeisistä evankelis-luterilaisen tunnustuksen kohdista. Jolkkonen nostaa esiin yhden kohdan tunnustuskirjoista: ”Kirkollisesta virasta: Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” (Augsburgin tunnustus, V artikla). Jolkkonen kirjoittaa: ”Jotta asiasta ei jäisi mitään epäselvää, Augsburgin tunnustus kieltää papiksi vihkimättömiä henkilöitä toimittamasta sakramentteja.” Hän siteeraa Augsburgin tunnustusta: ”Kirkollisesta järjestyksestä seurakuntamme opettavat, ettei kirkossa kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista.” (Augsburgin tunnustus, XIV artikla). Jolkkonen selittää, että viittaus latinankielisessä tekstissä asianmukaiseen kutsumiseen (rite vocatus) tarkoittaa pappisvirkaan kutsumista ja vihkimistä. Jolkkosen mukaan tämä näkyy selvästi Philipp Melanchtonin omasta selitysteoksesta Augsburgin tunnustukseen.

Jolkkonen toteaa, että Augsburgin tunnustus haluaa säilyttää myös piispan viran (kr. episkopos), ja että tämä seurakuntien kaitsijan eli piispan virka mainitaan useaan kertaan Raamatussa (Fil. 1:1, Apt. 20:28, 1. Tim. 3:2, Tit. 1:7). Jolkkosen mukaan luterilainen käsitys on, että piispan tulee maallisten tehtävien sijaan keskittyä Jumalan sanan opettamiseen, sakramenttien hoitamiseen, syntien päästämiseen ja evankeliumin vastaisten oppien torjumiseen (Augsburgin tunnustus XXVIII artikla). Jolkkosen mukaan kirkon uskonkäsityksen ja tunnustuksen sekä Lutherin opin mukaan Kristuksen asettamien sakramenttien julkinen hoitaminen kuuluu pappisviralle, joka on Jumalan asettama kirkon vihkimysvirka. Jolkkonen toteaa, että Lutherin mukaan pappisvirka eli sanan ja sakramenttien hoitamisen palveluvirka on viides todellisen kirkon tuntomerkki, kasteen, ehtoollisen ja ripin rinnalla. Jolkkonen esittää, että myös Lars Levi Laestadius, joka itsekin oli evankelis-luterilaisen kirkon pappi, sitoutui julistuksessaan ja työssään tähän järjestykseen. Jolkkonen katsoo, että kirkkolainsäädäntö on tämän suhteen johdonmukainen kirkon tunnustuksen ja raamatuntulkinnan kanssa, kun se säätää yksiselitteisesti: ”ehtoollisen jakaa pappi” (KJ 2:12) sekä ”kasteen toimittaa pappi” (KJ 2:13). Kirkkolain mukaan ”evankeliumin julistamista ja sakramenttien jakamista varten kirkossa on pappisvirka, joka saadaan papiksi vihkimisessä” ja piispa ja tuomiokapituli päättävät pappisvirkaan vihittäväksi hyväksymisestä (KL 5:1).

Jolkkonen vetää seuraavan johtopäätöksen: ”Edellä sanotusta käy ilmi, että joidenkin esikoisten maallikkosaarnaajien pyrkimys kumota pappisvirka ja toimittaa kasteita ja ehtoollisia on selvästi ja yksiselitteisesti ristiriidassa kirkkomme tunnustuksen (Augsburgin tunnustus V ja XVI) ja järjestyksen (KJ 2:12–13) kanssa.”

Lutherin käsitys pappisvirasta Jumalan asetuksena

Jolkkosen mukaan esikoisten säännöissä[7] on viittaus ”Lutherin oppiin” arvovaltaisena auktoriteettina, joka ohjaa julistusta ja toimintaa. Jotkut esikoiset ovat hänen mukaansa pyrkineet oikeuttamaan luterilaista tunnustusta vastaan olevan toimintansa Martti Lutherin kirjeellä Böömin veljille (1523). Tämän käsityksen mukaan Luther kirjeessä Böömin veljille kumoaisi pappisviran ja kannattaisi sitä, että kaikki kastetut olisivat oikeutettuja toimittamaan sakramentteja. Jolkkonen kumoaa tämän väärän tulkinnan, ja toteaa että latinankielinen kirje on sopusoinnussa Augsburgin tunnustuksen kanssa. Kirjeessään Luther nimenomaisesti toteaa, että ”ordinaatio” (apostolisen perinteen mukainen papiksi vihkiminen, joka tapahtuu rukouksin ja kätten päälle panemisin), perustuu Raamatun arvovaltaan ja apostolien ohjeisiin ja esimerkkiin, että seurakunta saisi sananpalvelijoita: ”Julkinen sanan palveluvirka, jonka välityksellä Jumalan salaisuudet tehdään tunnetuksi, tulee asettaa pyhän vihkimyksen (ordinatio) kautta kirkon korkeimmaksi ja tärkeimmäksi asiaksi. Sillä ilman sanaa kirkko ei ole mitään ja sanan varassa on kaikki.” (WA 12, 173. 1–6).

Jolkkosen mukaan Luther arvostelee keskiaikaista katolista kirkkoa kohtalokkaasta kaventumisesta: pappisviran hoidossa oli sivuutettu evankeliumin opettaminen eli sanan palvelu ja keskitytty ainoastaan rippiin ja messu-uhriin. Jolkkonen katsoo, ettei Lutherin pyrkimys missään nimessä ollut kumota pappisvirkaa, vaan puolustaa sitä ja pyrkiä palauttamaan pastorin työn ytimeen sanan julistus. Jolkkonen kirjoittaa: ”Hän kehottaa böömiläisiä (WA 12, 194, 1) valitsemaan ja vihkimään piispoja (episcopi) ja pastoreita (pastores) Jumalan sanan palvelijoiksi (minister).”

Jolkkosen mukaan Luther vahvistaa tämän käsityksensä myös kirjassaan Kirkosta ja kirkolliskokouksista, jossa Luther pitää kirkon vihkimysvirkaa todellisen kirkon yhtenä tuntomerkkinä ja että kirkon valinnan ja vihkimisen kautta tullaan tähän virkaan. Jolkkonen kumoaa myös käsityksen, että Lutherin kirjeellä strassburgilaisille voisi perustella sakramenttien omavaltaista toimittamista: ”Myös tämä perustelu on virheellinen, sillä kirje ei liity nyt puheena olevaan kysymykseen.” Jolkkonen toteaa, että sakramenttien omavaltaisen toimittamisen perustelut osoittautuvat lopulta sisäisesti ristiriitaiseksi.

Miten yhteys voisi palata?

Jolkkonen päättää kirjeensä vetoomukseen:

Vetoan, että uskollisina näille kehotuksille esikoislestadiolaiset pysyvät kirkon yhteydessä ja sitoutuvat sen tunnustukseen. Yhteys on yhä mahdollista. Se onnistuu, kun esikoislestadiolaisten perheiden ja paikallisosastojen hengellinen elämä järjestetään siten kuin se on jo vuosikymmenien ajan järjestetty kirkkomme seurakunnissa. Siihen saatte kaiken tukeni ja apuni. Sen ehdoton edellytys on, että esikoisten paikallisyhdistykset pidättyvät sellaisista uusista käytännöistä, jotka ovat yksiselitteisesti kirkon tunnustuksen ja järjestyksen vastaisia. Muut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat tietoisia tästä kirjeestä ja liittyvät tähän vetoomukseen.

Jolkkosen avoimen kirjeen julkaisemisen jälkeen Suomen esikoislestadiolaisuus on jakautunut kahteen yhdistykseen. Jos esikoislestadiolaiset haluavat palauttaa yhteyden Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon sekä liikkeen sisäisen yhteyden, se edellyttäisi sakramenttiseparatismin peruuttamista. Suomen evankelis-luterilaiselta kirkolta se edellyttää sitä, että Raamattuun pitäytyville kristityille annettaisiin aidosti tilaa harjoittaa uskoaan ja toimia kirkossa. Olisi toivottavaa, että pappisvirassa voisivat palvella myös he, jotka eivät voi Raamatun takia hyväksyä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ratkaisua avata pappisvirka naisille.•

Viitteet

1. Esikoislestadiolaiset kutsuvat seurapuhujiaan ”saarnaajiksi”, vaikka he ovat maallikkopuhujia. Väärinymmärrysten välttämiseksi käytän tästä eteenpäin heidän itse käyttämäänsä termiä ”saarnaaja”.
2. Lapin ”vanhimmista” löytyy kirkkohistoriallista tutkimusta: Pekka Raittila: Esikoislestadiolaisuus Suomessa, SKHS:n vuosikirja 74, 1984, Helsinki, sekä Jouko Talonen: Esikoislestadiolaisuus ja suomalainen yhteiskunta 1900– 1944, 1993, SKHS, Helsinki.
3. Amerikan lestadiolaisuudesta on kirkkohistoriallista tutkimusta: Pekka Raittila: Lestadiolaisuus Pohjois-Amerikassa vuoteen 1885, 1982, ja Tuomas Palolan väitöskirja Amerikkalainen vai pohjoismainen? Amerikan apostolis-luterilaisuus 1884–1929, 2014.
4. http://www.sakramentit.fi/ wordpress/wp-content/uploads/2016/07/20160723_TiedoteLauantainKokouksesta.pdf.
5. Esikoiset ry:n perustamisesta ja Hämeenlinnassa pidetystä saarnaajien kokouksesta on uutisoinut Kotimaa24 15. elokuuta 2016.
6. Jari Jolkkosen avoimen kirjeen voi lukea kokonaisuudessaan Kuopion hiippakunnan kotisivuilta osoitteesta http:// www.kuopionhiippakunta. fi/?x20043=2251235.
7. Jolkkosen avoin kirje on julkaistu ennen Esikoiset ry:n perustamista. Jolkkonen viittaa Esikoislestadiolaiset ry:n sääntöihin.

Perusta 4 | 2017

Sammeli Juntunen

Artikkeli perustuu Savonlinnassa 21.1.2017 pidettyyn esitelmään.

Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa oli kyse siitä, että Martti Luther löysi uudelleen kristinuskon ytimen sen huonon teologian alta, johon se oli myöhäiskeskiajalla peittynyt. Tästä löydöstä muutkin innostuivat. Siitä tuli julkinen asia ja se mullisti Euroopan.

Toki reformaatiossa oli kyse muustakin. Se oli kokonaisvaltainen kulttuurin ja yhteiskunnan uudelleen muotoutuminen. Lutherin liikkeelle paneman liikehdinnän lisäksi noihin aikoihin tapahtui muutakin mullistavaa: Gutenberg keksi kirjapainotaidon, Kolumbus purjehti Amerikkaan, kansallisaate heräili, talonpojat kapinoivat, Korpernikus muovasi maailmankuvaa ja humanistit panivat kulttuuria uusiksi.

Myöhäiskeskiajan teologian ongelmia

Myöhäiskeskiajalla kristinuskon ydinsanoma oli mm. sillä tavalla peitossa, että munkiksi tai nunnaksi ryhtymistä pidettiin varmimpana pääsytienä taivaaseen. Kirkko opetti kyllä aivan oikein, että pelastumisen perustana on Jumalan armo, jonka Kristus on ihmisille hankkinut. Ja ihan oikein opetettiin, että armo välitetään ihmisille kirkon sakramenttien, kuten kasteen ja ehtoollisen kautta. Mutta vakavia ongelmia oli opetuksessa siitä, että miten ihminen saa tuon armon omakseen, niin että hän elää Jumalan yhteydessä ja pääsee lopulta taivaaseen.

Vallalla ollut kirkollinen teologia opetti, että kun ihminen ”tekee parhaansa” (facere quod in se est), niin silloin Jumala vuodattaa hänen sydämeensä armon. Sen varassa ja auttamana ihminen voi sitten ansaita taivaan kehittymällä armon omistamisessa. Käytännössä tämä ”parhaansa tekeminen” tarkoitti katumusharjoituksia, pyhiinvaelluksia, hyviä tekoja, ankaraa paastoamista ja säännöllistä rukoushetkien pitämistä. Elämä munkkina tai nunnana, luostarisääntöjä noudattamalla, oli varmin tie Jumalan armon saamiseksi.

Siihen Luther heittäytyi täysillä 21-vuotiaana, vuonna 1505. Sitä ennen hän oli ollut Erfurtin yliopiston opiskelija ja viettänyt iloisen railakasta ylioppilaselämää. Opinnot olivat sujuneet hyvin. Hänen tarkoituksensa oli jatkaa lukuja oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja valmistua aikanaan virkamieheksi. Suunnitelmat muuttuivat radikaalisti kesällä 1505, kun Martti oli palaamassa kesälomilta takaisin yliopistoon. Matkalla salama iski aivan hänen viereensä. Järkyttyneenä hän luuli joutuvansa saman tien helvettiin. Hän huusi avuksi pyhää Annaa ja lupasi ruveta munkiksi, jos siitä selviäisi.

Pelastaakseen sielunsa Martti piti lupauksensa ja anoi pääsyä Erfurtin augustinolaismunkkien luostariin, joka oli tunnettu ankarasta luostarisäännöstään. Myöhemmin hän kirjoitti: ”On totta, että olen ollut hurskas munkki ja noudattanut niin tarkasti munkkikuntani vaatimuksia, että voin sanoa: Jos ikinä munkki on päässyt taivaaseen munkkiutensa ansioista, olisi minunkin pitänyt sinne päästä.”

Se ei toiminut. Luther ei löytänyt Jumalan armoa eikä rakkautta häneen. Edes pyhiinvaellus Roomaan ei auttanut. Myöskään keskiaikaisen kirkon paras sielunhoitokeino, syntien tunnustaminen rippi-isälle ja sitä seuraava synninpäästö, ei tuonut apua. Lutherin omatunto oli niin herkkä, että hän tunnusti vähäisimmätkin rikkeensä, yhä uudelleen ja uudelleen.

Jumalan sanan tutkiminen toi avun

Lopulta Lutherin rippi-isä, augustinolaismunkkien johtaja nimeltä Johannes von Staupitz, keksi keinon. Eräänä päivänä luostarin puutarhassa, päärynäpuun alla, hän kehotti veli Martinusta jatkamaan opintojaan teologian tohtoriksi asti. Hänen tulisi ottaa haltuunsa raamattutiedon professorin oppituoli hiljattain perustetussa Wittenbergin yliopistossa. Staupitzin tarkoituksena oli, että näin Luther saisi muuta ajattelemista yliherkän omatuntonsa penkomisen sijaan.

Luther valmistui teologian tohtoriksi ja paneutui tutkimaan Raamattua voidakseen opettaa sitä yliopistossa. Hän aloitti Vanhan testamentin psalmeista loppukesällä 1513. Psalmiluentojen jälkeen seurasivat apostoli Paavalin Roomalaiskirjeen ja sitten Galatalaiskirjeen luennot. Perusteellisen Raamatun tutkimisen kautta Lutherille vähitellen kirkastui häneltä kadoksissa ollut Jumalan armo.

Lutherin löytö oli se, että ihminen ei pysty millään omalla tahtomisellaan tai tekemisellään saamaan yhteyttä Jumalaan. Jumala on tehnyt ihmisen puolesta kaiken. Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa hän laskeutui alas luoksemme, syntymällä ihmiseksi. Tuon armollisen alas laskeutumisen lisäksi Jumala teki Jeesuksessa hyväksemme vielä enemmän. Jeesus tuli ihmiskunnan vuoksi nimenomaan syntiseksi ihmiseksi, vaikka oli itsessään synnitön Jumalan Poika. Silti hän absorboi itseensä muiden ihmisten synnit, otti ne omikseen kuin tiskirätti, joka imee itseensä kaiken maailman lian. Näin Kristus otti päälleen ihmiskunnan syyllisyyden eli kaiken sen, mistä Jumalan pyhyys itse kunkin tuomitsee. Ristinkuolemassaan ja ylösnousemisessaan Jeesus voitti ja tuhosi kaikki nuo ihmiskuntaa ahdistavat ”turmiovallat”, joiden kanssa Luther oli omakohtaisesti joutunut painiskelemaan: syyllisyyden, pahan omantunnon, kuoleman ja helvetin pelon. Niiden tilalle tulee ”Jumalan vanhurskaus” eli Jumalan oma hyvyys ja kelvollisuus, joka Jeesukselle Jumalan Poikana kuuluu. Tämä Jumalalle kelpaaminen annetaan omaksi jokaiselle, joka uskoo Jeesukseen. Hyvitystöitä, katumusharjoituksia tai ”parhaansa tekemisiä” ei tarvita. Pelkkä uskominen Kristukseen saa aikaan sen, että kristityn ja Kristuksen välillä tapahtuu ns. ”iloinen vaihtokauppa”: kristitty saa omakseen Jeesuksen ”vanhurskauden” eli Jumalalle kelpaamisen. Jeesus taas ottaa omakseen ja vastattavakseen kristityn synnin, syyllisyyden ja kaiken muun, mikä erottaa hänet Jumalasta.

Kirje munkkiveljelle

Tästä löydöstään Luther kertoi munkkiveljelleen Georg Spenleinille vuonna 1516 kirjoittamassaan kirjeessä näin:

Haluaisin tietää, miten sielusi laita on, ettei se vain luota omaan vanhurskauteensa vaan oppii toivomaan ja luottamaan Kristuksen vanhurskauteen. Sillä meidän aikanamme monissa palaa ylpeän kuvittelun kiusaus; he eivät tunne sitä Jumalan vanhurskautta, joka on Kristuksessa ja joka vuodatetaan meille ja annetaan armosta. Sen sijasta he pyrkivät tekemään hyviä tekoja siihen asti, että voivat luottaa seisovansa Jumalan edessä hyveiden ja ansioiden koristamina, mikä ei kuitenkaan ole mahdollista. Sinä olit ennen tuossa luulossa, ellen erehdy, ja niin olin minäkin mutta nykyisin taistelen tuota erhettä vastaan, vaikka en sitä vielä olekaan täysin voittanut.

Siispä, rakas veljeni, opi tuntemaan Kristus, ja hänet ristiinnaulittuna, opi laulamaan hänelle ja itsesi suhteen epätoivoisena sanomaan hänelle: ”Sinä, Herra Jeesus, olet minun vanhurskauteni, minä taas olen sinun syntisi; sinä olet omaksunut sen mikä on minun ja antanut omasi minulle; sinä olet omaksunut sen, mitä et ollut, ja olet antanut minulle sen, mitä minä en ollut.” Varo, ettet koskaan pyri sellaiseen puhtauteen, ettet enää halua nähdä itseäsi syntisenä tai olla sellainen. Sillä Kristus ei asu muissa kuin syntisissä. Siksi hän laskeutui alas taivaista, jossa hän asui vanhurskaissa, että hän voisi nyt asua syntisissä. Märehdi tätä hänen rakkauttaan, jotta näkisit hänen suloisen lohdutuksensa. Sillä jos meidän pitää omin töin ja vaivoin pyrkiä omantunnon rauhaan, niin miksi hän sitten on kuollut? Siispä et löydä rauhaa muuten kuin luottavaisessa epätoivossa itseesi ja tekoihisi; opi lisäksi hänestä, että niin kuin hän on ottanut vastaan sinut ja tehnyt syntisi omikseen, samoin hän on tehnyt oman vanhurskautensa sinun omaksesi.

Jos uskot tämän vahvasti, niin kuin sinun tulee (kirottu nimittäin se, joka sitä ei usko), niin samoin myös ota sinä vastaan kurittomat ja erehtyväiset veljet, ja kanna heitä kärsivällisesti, niin pitkälle, että teet heidän synneistään omiasi, ja jos sinulla on jotain hyvää, anna sen olla heidän omaansa.”

Luther alkoi opettaa tällaista teologiaa Wittenbergin yliopistossa. Hän sai opiskelijat ja opettajakollegansa vakuutettua asiastaan ja Wittenbergissä toteutettiin yliopistoreformi.

Aneiden vastustamisen aiheuttama kohu

Vuoden 1517 loppupuolelle saakka kaikki tämä oli vain pienen piirin akateemista puuhastelua vähäpätöisessä yliopistossa. Sitten tapahtui jotain merkittävää: Luther tuli sohaisseeksi teologiallaan kirkon johtajien tärkeitä taloudellisia intressejä: nimittäin anekauppaa.

Aneet olivat asiakirjoja, joissa oli paavin myöntämä vapautus katumusteoista, joita olisi muuten pitänyt tehdä synninpäästön edellytyksenä. Ne takasivat pääsyn kiirastulesta taivaaseen, tai ainakin lyhennystä aikaan joka kiirastulessa piti viettää. Niitä oli ruvettu myymään myös Saksissa aiempaa tehokkaammin, jotta kirkko saattoi maksaa Fuggereiden pankkiirisuvulle takaisin rahat, jotka oli lainattu Rooman Pietarinkirkon rakentamista varten. Niitä myytiin dominikaanimunkki Tetzelin keksimällä mainoslauseelle: ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.”

Tämä oli tietenkin rankasti vastoin Lutherin löytämää raamatullista pelastuskäsitystä. Anekauppa sai aikaan sen, että kristityt panivat toivonsa Jeesuksen ja hänen tekemänsä sovitustyön sijasta johonkin ihan muuhun: siihen, että he olivat ansainneet armon ostamalla aneen. Koska Luther koki papiksi vihittynä teologian tohtorina olevansa vastuussa seurakuntalaisistaan, hän julkaisi 31.10.1517 yhdeksänkymmentäviisi teesiä anekauppaa vastaan ja lähetti ne myös kirjeensä liitteenä Mainzin arkkipiispa Albrechtille.

Juuri syntynyt kirjanpainolaitos kiinnostui asiasta. Teesit painettiin ja niitä alettiin myydä ympäri Eurooppaa. Syntyi iso kohu. Kirkon virkakoneisto alkoi vastustaa Lutheria. Järjestettiin akateemisia väittelytilaisuuksia. Hänet haastettiin Saksan valtiopäiville ja julistettiin kirkon- ja valtakunnankiroukseen eli henkipatoksi. Hän vastasi tähän kirjoittamalla pamfletteja ja muita kirjoituksia, jotka levisivät laajalti monina painoksina. Hän sai paljon kannattajia ja tukijoita, yksityishenkilöitä, mutta myös ruhtinaita ja kaupunkeja. Reformaatio oli alkanut.

Armon löytänyt rosvoritari

Reformaation etenemiseen liittyi erilaisia motiiveja, tietenkin myös poliittisia. Kuitenkin monet Lutherin aikalaisista kiinnostuivat hänen ajatuksistaan nimenomaan uskonnollisista syistä. Esimerkiksi voi ottaa vaikka Frankfurt am Mainin lähistöllä linnaansa hallinneen ritarin, Hartmut von Cronbergin. Hän lähetti Lutherille vuonna 1522 kirjeen, jossa kirjoitti näin:

Rakkain veljeni, miten minun pitääkään kiittää teitä ja kirjoittaa teille, koska olette niin isällisesti neuvoneet koko maailmaa ja varsinkin meitä saksalaisparkoja, joita olette ruokkineet kirkkaalla ja puhtaalla Jumalan sanalla ja johtaneet meitä pelastuksemme tuntemiseen. – –

Haluan, Jumalan avulla, olla teidän ja muiden kanssa maailman halveksima kaikkivaltiaan Herran ja hänen totuutensa tähden; mieluummin kuin tulla erotetuksi kristittyjen yhteydestä ja Kristuksesta. Olen varma siitä, että minun aatelisarvoni ja rikkauteni – vaikka olisin jalointa keisarillista sukua tai vaikka olisin koko valtakunnan hallitsija ja omistaisin maailman kaiken rikkauden – on pelkkää tyhjää verrattuna siihen aatelisarvoon ja rikkauteen, jonka kaikkein vähäisinkin kristitty omistaa, kun hän uskoo Kristukseen ja luottaa koko sydämestään Jumalaan. – – Tämän kaikkein suurimman armon saadaksemme emme tarvitse ajallista aateluutta tai rikkautta, vaan ainoastaan sen, että uskomme. – –

Vaikka olenkin yhä täynnä rikkomuksia ja syntejä, en silti kauhistu niiden tähden, vaan tyydyn siihen, että rikkomukseni tekevät minulle sydämessäni kipeää. Mutta haluan rukoilla päivittäin hyvää Jumalaa, että hän jumalallisessa armossaan ottaisi pois rikkomukseni ja uskoni puutteen, silloin kun hän tahtoo, ja sitä tahdon kärsivällisesti odottaa. Jumala auttakoon pian, että voisin kasvaa täydelliseen rakkauteen Jumalaa ja lähimmäistäni kohtaan, missä asiassa minulla on vielä suuria puutteita. Haluan tunnustaa tämän teille kuin veljelleni ikään kuin ripissä. – –

Jumala on ilmoittanut meille saksalaisille jumalallisen sanansa ja vastaansanomattoman totuutensa ennen muita kansoja; sillä kirjapainotaito, josta koko maailmalle tulee toivo ja lohdutus, on keksitty Saksanmaalla. Ja sen lisäksi emme voi kieltää, että meillä on taivaallinen kirja ja totuus selvällä saksan kielellä, niin että kaikkein köyhin voi kuulla ja ymmärtää pelastuksensa sanan yhtä hyvin kuin kaikkein rikkain. Meillä on todellinen taivaallinen oppimestari, joka ei voi pettää, se on Pyhä Henki, joka on luvattu meille kaikille. – –  Tämä oppimestari voi, missä niin haluaa, opettaa kristillisen uskon perusteellisemmin yhdessä tunnissa, kuin siinä, että joku on kymmenen vuotta Pariisin yliopistossa.

Näin kirjoittava Hartmut ei ollut mikään pyhäkoulupoika, eikä hän tässä varmaankaan eronnut useimmista saksalaisista ritareista. Hän oli kuuluisan ritari Franz von Sickingenin serkku, ja oli tämän kanssa hyökännyt joukkoineen Trierin ja Wormsin kaupunkeihin. Kostoksi tästä Trierin arkkipiispa piiritti Hartmutin linnan joitain kuukausia edellä lainatun kirjeen kirjoittamisen jälkeen. Linna antautui ehdoitta, mutta Hartmut pääsi pakenemaan, ilmeisesti serkkunsa Sickingenin linnaan. Sekin oli reformatorisen Jumalan sanan vaikutuspiirissä. Hartmut kertoo Lutherille eräässä myöhemmässä kirjeessään (WABR 2, 587–588), että Sickingenin linnassa vietettiin joka päivä messua ja sen yhteydessä luettiin kappaleita evankeliumeista, Uuden testamentin kirjeteksteistä ja Vanhasta testamentista.

Armon löytänyt suutari

Hartmut von Cronberg ja Franz von Sickingen olivat yläluokkaa, joskaan eivät sivistyneistöä, vaan hiipuvan ritarikunnan viimeisiä. Joskus on puhuttu ”rosvoritareista”. Mutta kyllä Lutherin uudelleen löytämä Jumalan sana teki vaikutuksen köyhempiinkin. Esimerkiksi voisi ottaa nürnbergiläisen suutarin, Hans Sachsin, joka runoili näin ”Wittenbergin satakielestä” (Bainton, s. 274–275):

Näin sanoo Luther: Syntien / on taakka raskas ihmisen /

hamasta Aadamista. Kalvavan / hän tuntee surun, tuskan ankaran /

ja pelon. Pienuuteensa vaipuen / hän nöyrtyy. Loiste taivainen, /

niin hohtaa Herran puhdas sana tuo / ja hänelle uskon Kristukseen se suo, /

Jumalan Poikaan ainoaan / ja kaiken hyvän antajaan.

On laki täytettynä niin, / pois kirous ja synti pyyhittiin.

On kuolo voitettu, sun armostas, / oi Herra, lyöty pahan valtias.

Jumalan Karitsa, hän yksin vaan / sovittaa synnin, usko Kristukseen /

niin meidät saattaa ikiautuuteen.

Reformaatio oli julkinen asia

Reformaatio ei innostanut vain joitain yksilöitä. Siitä tuli julkinen asia, josta kokonaiset kaupungit kiinnostuivat.

Altenburgin kaupungin raati lähetti kirjeen Lutherille vuonna 1522 (WABR 2, 502–503). Siinä kaupungin isät kirjoittavat pakenevansa Lutherin turviin ”kuin kristillisen tohtorin ja kristillisen totuuden opettajan suojaan” ja pyytävät nöyrimmästi häntä hankkimaan ”heidän kurjalle seurakunnalleen heidän sielujensa lohdutukseksi kristillisen, evankelisen ja oppineen saarnaajan”. Heillä oli kirjeen mukaan jo toki nyt ”iso joukko hengellisen säädyn edustajia”, mutta nämä olivat ”paljon mieltyneempiä aarteiden keräämiseen ja peltojen ja kiinteistöjen hankkimiseen omaksi hyödykseen kuin meidän sieluistamme huolehtimiseen.”

Kiinnostus Lutherin sanomaa kohtaan heräsi myös hämmästyttävän kaukana Wittenbergistä. Esimerkiksi tästä voisi ottaa Riikan kaupunginsihteeri Johannes Lohmüllerin Lutherille vuonna 1522 kirjoittaman kirjeen. Siinä Lohmüller kertoi, että Riikassa luettiin Lutherin kirjoja ja oltiin niiden perusteella havaittu hänen olevan ”evankelisen totuuden kehottaja” ja ”Jumalan sanan jakaja” (WABR 2, 590–592). Lohmüller päätti kirjeensä pyyntöön, että Luther tervehtisi Liettuan kristittyjä jossain tekstissään edes lyhyesti, jos ei ehtisi omistaa heille kokonaista kirjoitusta.  Tähän Luther vastasi avoimella kirjeellään ”Kristityille Riikassa, Tallinnassa ja Tartossa” (1523, WA 12, 147–150):

Te olette siis kuulleet ja oppineet, että se, joka uskoo, että Jeesus Kristus on verensä kautta, Isän Jumalan tahdosta ja armosta, ilman meidän ansioitamme, tullut meidän pelastajaksemme ja sielujemme piispaksi, niin tämä usko ilman mitään tekoja antaa meille varmasti omaksi Kristuksen. Kristuksen veri ei ole siksi minun tai sinun, että me paastoamme tai luemme, vaan siksi, että me myös uskomme. – – Tämä usko saa meissä aikaan iloisen ja rauhallisen sydämen Jumalaa kohtaan ja herättää rakkauden Jumalaan, koska se näkee, että Jumalan tahto ja hänen hyvyytensä armelias taipumus meitä kohtaan on, että Kristus toimii näin meidän kanssamme.  Näin tullaan Kristuksen kautta vedetyiksi Isän luo, omistamaan rauha Jumalan kanssa – -.

Reformaatiossa on kyse Jumalan sanasta, ei oluesta

Tällainen kirjeenvaihto osoittaa, että Luther oli oikeassa sanoessaan eräässä vuoden 1520 saarnassaan Jumalan sanasta näin:

Tahdon siitä saarnata, puhua, kirjoittaa, mutta väkivaltaisesti pakottaa ja vaatia en tahdo ketään. Sillä usko tahtoo alttiisti ja pakottomasti syntyä sydämeen. Ottakaa esimerkki minusta. Minä olen vastustanut anetta ja kaikki paavilaisia; mutta en väkivallalla, vaan ainoastaan Jumalan sanaa olen teroittanut, saarnannut ja kirjoittanut. Muuta en ole tehnyt. Se sana on minun nukkuessani tai juodessani Wittenbergin olutta Filippuksen ja Amsdorffin seurassa siinä määrin heikentänyt paavikuntaa, ettei yksikään ruhtinas eikä keisari vielä koskaan ole kyennyt sitä niin paljon masentamaan. Minä en ole sitä tehnyt; yksin sana on tehnyt ja toimittanut kaiken.

Luther oli siis itsekin sisäisesti vapautunut Jumalan sanan ansiosta. Hän ei heti luopunut munkkiudesta mutta luopui ankarasta askeesista. Hän söi hyvin ja joi olutta, ei ehkä yhtä rankasti kuin Erfurtin opiskeluaikoina, mutta istui kuitenkin Melanchtonin ja muitten ystäviensä kanssa tuopin ääressä, keskustellen teologiasta.

Savonlinnassa on viime viikkoina hieman paheksuttu sitä, että oluesta on tehty keskeinen asia reformaatiossa. Sitä me tämän tapahtuman järjestäjät emme kuitenkaan ole tarkoittaneet, vaikka ilolla reformaatio-oluiden lanseerausta odotammekin. Silti reformaation kannalta oluen juominen tai sen juomattomuus ovat sivuseikkoja. Olennaista on Jumalan sana, ei olut. Sillä ihmiselle lahjoitetaan jumalayhteys Jumalan sanan kautta. Jumalan sanan lupaukset saavat aikaan, että usko syntyy ihmisen sydämeen ”alttiisti ja pakottamatta.”

Mitä Jumalan sana on?

Miten on mahdollista, että puhuttu, kirjoihin kirjoitettu tai niistä luettu sanoma voi saada aikaan tällaista? Ensinnä on huomattava, että kristinuskon käsite Jumalan Sana ei tarkoita vain Raamatun tekstiä tai hyvää hartauspuhetta. Jumalan Sana tarkoittaa ensinnäkin Jumalaa itseään, aktiivista, toimivaa Jumalaa. Vanha testamentti alkaa kuvauksella, jossa Jumala luo maailman sanomalla sanansa. Jumalan Sana tuo olemassaoloon sen, mitä se sanoo: ”Jumala sanoi: ’tulkoon valo’ ja valo tuli.” Johanneksen evankeliumin mukaan Jumala itse on tuo Sana: ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumala.”

Lutherin teologia perustuu sille, että Jeesus Nasaretilaisessa tuo kaiken luonut persoonallinen Jumalan Sana eli Jumalan Viisaus syntyi ihmiseksi. Luojamme ei siis ole jäänyt tuonpuoleiseen korkeuteensa ja pyhyyteensä. Hän ylitti Jeesuksessa Luojaa ja luotua, pyhää ja syntistä erottavan kuilun ja tuli tähän maailmaan, ihmiseksi ihmisten tasolle.

Toiseksi Jumalan sana tarkoittaa sitä, että Jumalasta voidaan puhua sanoja, jotka ovat totta ja tuovat Jumalan itsensä yhä ihmisille. Tämä perustuu siihen, että Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi. Siksi Jumalasta voidaan puhua, kunhan puhutaan Jeesuksen kautta. Sanoma Kristuksesta ei siksi ole vain sydämen hartautta herättävää tunnepuhetta, vaan se on Jumalan armon toimintaväline, jonka avulla hän  itse vaikuttaa. Otetaan esimerkiksi edellä siteerattu Hans-suutarin runo. Hän kuvailee siinä ihmistä, jota rasittaa syyllisyys ja suru. Avuksi tulee ”Herran puhdas sana”

niin hohtaa Herran puhdas sana tuo / ja hänelle uskon Kristukseen se suo, /

Jumalan Poikaan ainoaan / ja kaiken hyvän antajaan.

On laki täytettynä niin, / pois kirous ja synti pyyhittiin.

On kuolo voitettu, sun armostas, / oi Herra, lyöty pahan valtias.

Hans-suutari kuvaa tapahtumaa, jossa koko maailman ja sen ihmiset luonut Jumalan Sana tulee armahtaen ihmisen sisimpään. Miten? Siten että hänelle kerrotaan sanoja siitä, kuka Jeesus on. Eli miten hän on syntynyt, elänyt ja opettanut; kuollut ja ylösnoussut. Ja lisäksi kerrotaan se, miten Jeesus ja hänen vaiheensa hyödyttävät ihmisiä; myös sitä yksilöä, joka kamppailee toimimattoman jumalasuhteensa ja muiden elämänsä kiusojen kanssa.  Vaikka sanoman puhuja on ihminen, siinä on samalla vaikuttamassa Jumala itse. Tätä syntinen rosvoritari Hartmut von Cronberg tarkoitti sanoessaan, että ”meillä on todellinen taivaallinen oppimestari, joka ei voi pettää, se on Pyhä Henki, – –  Tämä oppimestari voi, missä niin haluaa, opettaa kristillisen uskon perusteellisemmin yhdessä tunnissa, kuin siinä, että joku on kymmenen vuotta Pariisin yliopistossa.”

Jumalan sana tarkoittaa kolmanneksi myös Raamattua. Siinä on kerrottu Jumalan tahtomalla tavalla ihmiseksi syntyneestä Jumalan Sanasta eli Jeesuksesta. Sen lisäksi Raamatussa ilmoitetaan Jumalan tahto eli hänen lakinsa. Jumalan laki paljastaa ihmisen vajavaisuuden. Se riisuu ihmisen alastomaksi kaikista verukkeista, joilla hän yrittää oman kelvollisuutensa kautta kelvata Jumalalle, itselleen ja lähimmäisilleen, vaikka ei siihen lopulta pysty. Jumalan laki ei anna voimaa Jumalan tahdon toteuttamiseen, vaan ajaa ihmisen epätoivoon. Evankeliumin sana puolestaan nostaa epätoivosta. Se houkuttelee uskomaan Jeesukseen ja sitä kautta omistamaan sen, mitä se lupaa: elämän Jumalan armon varassa.

Tällainen käsitys Jumalan sanasta on takana siinä, kun Luther 95 teesissään kirjoitti näin: ”Kirkon tosi aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi.” Se on kirkon aarre, koska siinä kirkko lahjoittaa ihmisille elämän Jumalan yhteydessä ja sen kautta rakkauden lähimmäiseen.

Entä nykyisin?

Voiko tämä onnistua nykyisin? Jos voi, niin miten? Nykyisin ihmisten uskonnolliset ongelmat eivät heidän sisäisen kokemuksensa tasolla ole kokonaan samoja kuin 1500 -luvulla. Silloin ihmiset tunsivat olevansa Jumalan edessä koetun syyllisyyden alla. He olivat ikään kuin vangittuja sääntöihin, jotka määrittelivät sen, mitä heidän pitäisi tehdä ansaitakseen Jumalan hyväksynnän. Tähän kokemukseen Lutherin löytö, ”yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden” sopi kuin nyrkki silmään. Se toi vapauden toivottamasta yrityksestä täyttää Jumalan käskyt tarpeeksi hyvin.

Lutherin reformatorisen saarnan kärkenä toiminut puhe Jumalan armosta ei nykyisin toimi kovin hyvin; ei ainakaan, jos se on ensimmäinen asia, josta puhutaan. Mehän olemme nykyisin niin vapaita, että kukaan ei voi vaatia meiltä yhtään mitään. Ei ainakaan Jumala, sillä jokainen päättää itse, onko Jumala olemassa vaiko ei. Siksi reformaation merkkivuoden mainoslauseeksi valittu ”Armoa 2017!” ei minusta oikein osu kohteeseensa.

Ongelmanamme kun ei ole puuttuva vapaus. Nykyisin jokainen on sisäisesti vapaa rakentamaan itse itselleen omat arvonsa eli sen, mitä hän pitää hyvänä ihmiselämänä. Jokainen pitää hyväksyä juuri sellaisena kuin hän on. Tällaisessa tilanteessa sanoma Jumalan armosta ei hätkäytä samalla tavalla kuin se teki Lutherin aikana. Ongelmamme kun ei niinkään ole sisäisen vapauden puute. Ongelmana on se, että nykyihminen ei tiedä, mitä sillä sisäisellä vapaudellaan tekisi.

Eikö nykyihmisen sisäinen vapaus ole sisällytyksetöntä vapautta. oikeastaan tyhjää vapautta? Se on helppo täyttää asioilla, jotka auttavat unohtamaan tyhjyyden, mutta vievät elämästä loputkin Luojan siihen antamasta merkityksestä. Ja siinä markkinavoimat ja media osaavat auttaa. Niinpä meidät on saatu houkuteltua riippuvaisiksi monista asioista, lähinnä ostamisesta ja viihteestä ja internetistä. Ja sen seurauksena keskivertoihmisellä on sisäisessä vapaudessaan niin kova kiire työn ja vapaa-ajan suorittamisessa, että Lutherin ajan talonpojalla oli raatamisensa keskellä luultavasti enemmän aikaa tiedostaa oma sisimpänsä kuin meillä.

Tässä tilanteessa Jumalan sanan esillä pitämisessä tarvitaan hieman erilaista otetta kuin mikä Lutherin aikana toimi. Toki Lutherin opetus Kristuksesta ja häneen uskomisesta on edelleen toimivaa. Mutta sen lisäksi tarvitaan puhetta siitä, että Luoja on oikeasti olemassa; tarvitaan myös järkeen vetoavia perusteita Jumalan olemassaololle.

Lutherin aikana Luojan olemassaoloon keskittyvää puhetta ei juuri tarvittu. Kulttuurisesti oli muutenkin itsestään selvää, että Jumala on oikeasti olemassa. Ateisteja oli koko Euroopassa sormilla laskettava määrä. Nykyisin näin ei ole. Julkinen kulttuurinen ilmapiiri on sulkenut Jumalan todellisuuden ulkopuolelle. Mutta tähän kirkon ei pidä noin vain suostua. Nykyajan reformatorisessa saarnassa pitää puhua myös siitä, että Jumala, kaiken Luoja, on oikeasti olemassa.

Vailla tajua tästä kristinuskon sanomasta tulee lällyä tunnepuhetta. Jumalasta tulee lohduttava satu. Jeesuksen missiona ei kuitenkaan ole hartaiden tunteiden herättely tai satuilu, vaan hänessä maailman Luoja tuli maailmaan pelastamaan ihmiskunnan. Jotta tämä voitaisiin ymmärtää, ihmisille pitää kertoa ymmärrettävällä tavalla, että Luoja on olemassa ja mitä siitä seuraa: Maailmalla ja ihmiselämällä on merkitys, Luojaan ja hänen rakkauteensa perustuva merkitys.

Nykyaika eroaa Lutherin ajasta myös siinä, että silloin sanoma Jeesuksen syntymästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta oli kaikkialla Euroopassa tunnettu. Kaikki uskoivat, että kyse oli oikeasti tapahtuneista, jumalallisista tosiasioista. Lutherin tehtävänä oli lähinnä sen uudelleen selventäminen, että miten nuo jumalalliset tosiasiat meitä hyödyttävät. Nykyisin tilanne on erilainen. Tutkimusten mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä enää alle 40 prosenttia pitää totena tai edes todennäköisenä esimerkiksi sitä, että Jeesus on noussut kuolleista.

Tässä tilanteessa reformaation merkkivuoden kirkollinen slogan ”Armoa 2017!”  ei riitä. Jumalan sanan puhuminen tarvitsee nykyisin puhetta siitä, mihin Jumalan armo perustuu: Siihen, että Kristuksen syntymä, elämä, kuolema ja ylösnousemus ovat todellisia tapahtumia, joissa Luojamme on lähestynyt ihmiskuntaa. Siksi Jumalan armo Kristuksessa on totta, eikä ainoastaan yksilön hartaina sisäisinä tunteina.

Vain näillä edellytyksillä kristinuskon sanoma voi olla julkisesti sävähdyttävää. Vain jos Jumala on oikeasti olemassa, muunakin kuin yksilöiden hartaina tunteina, voi olla mahdollista, että Jeesuksessa maailmaan tuli jumalallinen merkitys. Silloin on mahdollista, että hänessä meille on ilmoitettu Luojan ihmiskunnalle antama päämäärä, johon yksilön kannattaa sisäinen vapautensa käyttää: Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen.

Vasta kun tämä on tajuttu, ”Armoa 2017” voi alkaa tarkoittaa jotain tärkeää, jolla on julkinen uutisarvo. Silloin kirkko saa sanotuksi, että rakkaus on olennaista, mutta ihminen ei kykene omin voimin rakastamaan Luojaansa ja lähimmäistään puhtaasta sydämestä. Siihen tarvitaan uskoa Kristukseen, joka on syntymällään, ristinkuolemallaan ja ylösnousemisellaan tuonut meille Jumalalle kelpaamisen ja toimivan Jumala-suhteen, armon varassa. Näin sloganilla ”Armoa 2017!” voi olla sellainen julkinen uutisarvo, johon Lutherin aloittama reformaatio pyrki. Toinen mahdollisuus on, että yksilöstä tulee elämänsä vaikeuksien kautta niin turha, syntinen ja elämänsä sotkenut, että hän sen vuoksi alkaa tarvita Kristuksen meille hankkimaa Jumalalle kelpaamista.

Miten tämä tuodaan käytäntöön? Miten nykyajan suutarit ja rosvoritarit saadaan sankoin joukoin innostumaan Jumalan sanan hyvyyksistä? En tiedä. Mutta ei Lutherkaan aikanaan tiennyt. Hänelle oli arvoitus, että miksi juuri hänen aloittamansa reformaatio toimi ja Jumalan armon sanasta tuli julkisesti kiinnostava asia. Moni muukin oli nimittäin kirkon reformaatiota yrittänyt, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Ehkä vastaavaa kuin Lutherin päivinä ei meidän aikanamme enää tapahdu. Toisaalta, Raamatussa on luvattu näinkin: ”Koittaa aika – sanoo Herra Jumala – jolloin minä lähetän maahan nälän. En leivän nälkää, en veden janoa, vaan Herran sanan kuulemisen nälän.” (Aam 8:11). Tätä odotellessa kirkon on pidettävä Jumalan sanaa esillä, ja nimenomaan julkisesti totena asiana; eikä vain hartaana sisäisenä tunnepuheena; siitäkin huolimatta että julkinen nälkä sitä kohtaan ei ole suuren suuri. Silti yhä edelleen, ”Kirkon tosi aarre on Jumalan kunnian ja armon pyhä evankeliumi”. Vaikka siitä ei enää tulisikaan samalla tavalla suurta yleisöä kiinnostava asia kuin 500 vuotta sitten, niin kyllä se silti meitä ruokkii. Olemmehan me kaikki Jumalan kuviksi luotuja.•

Perusta  3 | 2017

Jari Jolkkonen

Teologian tohtori Jari Jolkkonen on Kuopion hiippakunnan piispa. Artikkeli perustuu esitelmään, joka pidettiin Karkun evankelisella opistolla 16.8.2016. Julkaisemme tekstin kirjoittajan luvalla.

Kristinusko ja ihmisoikeudet – ystäviä vai muukalaisia?

Kirkossa ja yhteiskunnassa näkee paljon keskustelua, jossa vedotaan yhtäältä ihmisoikeuksiin ja toisaalta uskonnollisiin auktoriteetteihin, kuten pyhiin kirjoituksiin. Molemmissa puhetavoissa on paljon samaa: niihin vedotaan ehdottomina, yksiselitteisinä ja lopullisina, ja kriittinen kyselijä leimataan helposti arveluttavaksi. Samankaltaisuudestaan huolimatta uskonnollisiin argumentteihin ja auktoriteetteihin vetoava teologinen puhetapa ja ihmisoikeuksien ehdottomuutta korostava ihmisoikeuspuhe näyttävät ajoittain ajautuvan törmäyskurssille. Esimerkiksi sukupuolineutraalia avioliittolakia puhtaasti ihmisoikeuskysymyksenä puolustava keskustelija saattaa päätyä varsin hedelmättömään kiistelyyn keskustelijan kanssa, joka puolustaa perinteistä avioliittokäsitystä Jumalan luomistahtoon vedoten.

Erimielisyydet avioliittolain suhteen eivät kuitenkaan välttämättä loogisesti kerro kristinuskon ja ihmisoikeuksien välisestä ristiriidasta. Keskustelijat voivat nimittäin päätyä kiistelyyn, vaikka molemmat vetoaisivat keskenään samaan auktoriteettiin. Ihmisoikeuksiin vetoajat voivat olla keskenään erimielisiä aivan kuten Jumalan tahtoon vetoajat, koska aina ei ole selvää, mikä lopulta on Jumalan tahto tai ihmisoikeuksien mukaista. Teologisen etiikan ja sosiaalietiikan tutkija Mari Stenlund kirjoittaa areiopagi.fi-nettifoorumilla, kuinka joissakin keskusteluissa ihmisoikeuksiin vetoamisessa on samaa kuin Jumalan tahtoon vetoamisessa:

Se ei varsinaisesti vie keskustelua eteenpäin, vaan saattaa myös korottaa muuria keskenään eri mieltä olevien välillä. Ihmisoikeuksiin tai Jumalan tahtoon vetoamisella ei voi nimittäin muuttaa sitä seikkaa, että keskustelukumppanilla voi olla erilainen käsitys siitä, mikä on ”Jumalan tahto” tai ”ihmisoikeuksien mukaista”.[1]

Tässä esitelmässä yritän etsiä vastausta kysymykseen, mikä on kristinuskon ja ihmisoikeuksien suhde. Heijastavatko teologinen puhe ja ihmisoikeuspuhe kahta erilaista ihmiskäsitystä tai jopa erilaista maailmankatsomusta, joita on vaikeaa tai mahdotonta sovittaa yhteen vai osoittavatko ne sittenkin samaan suuntaan?

Kysymys on ajankohtainen sekä Suomessa että maailmalla. Luulen, että kysymys sivuaa myös täällä kokoontuvaa evankelista liikettä, ajatellaanpa vaikkapa keskustelua virkakäsityksistä tai lähetysmäärärahoista. Puheenvuoroni on tentatiivinen, kokeileva. Toivon, että viisaammat jatkavat.

Aluksi pyrin lyhyesti hahmottamaan, mistä ihmisoikeuksista yleisesti on kyse. Sen jälkeen pohdin kristillisen ihmis- ja ilmoituskäsityksen peruselementtejä. Sitten tarkastelen kritiikkiä, jota on esitetty ihmisoikeusajattelusta. Selvitys etenee syvemmälle ihmisoikeuksien ja kristinuskon välisen suhteen tarkasteluun kuvaamalla ihmisoikeuksien aatehistoriaa ja ihmiskuvaa suhteessa kristinuskoon. Lopuksi pohditaan, onko ihmisoikeuksia ja kristinuskoa mahdollista silloittaa.

Mistä ihmisoikeuksissa on kysymys? Ihmisoikeuksien käsitteellistä tarkastelua

Ihmisoikeudet määritellään luovuttamattomiksi oikeuksiksi, jotka kuuluvat kaikille ihmisille yksinomaan heidän ihmisyytensä vuoksi. Ihmisoikeudet perustuvat käsitykseen jokaiselle ihmiselle kuuluvasta ihmisarvosta, jota ei tarvitse ansaita ja jota ei voi koskaan menettää.[2] Tarkka lukija huomaa jo heti, että kyse on ”katsomuskysymyksestä” tai ”uskon asiasta” siinä mielessä, ettei ihmisoikeuksien perustaa tai muotoja voi ”todistaa” luonnontieteellisesti – evoluutiohan paljastaa meille vain eliöiden säälimättömän taistelun omasta olemassaolosta. Jotkut biologit katsovatkin, ettei ihmisen ja itikan ”oikeuksilla” ole mitään eroa, sillä ”oikeus” on lopulta vain kuuden kirjaimen jono.

Ihmisoikeudet on määritelty kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Lisäksi valtiot myöntävät kansalaisilleen perusoikeuksia.[3] Ihmisoikeudet ja perusoikeudet turvaavat osittain samoja asioita. Henkilöllä voi olla esimerkiksi oikeus sananvapauteen niin Suomen kansalaisena perustuslain myötä kuin ihmisenä ihmisoikeussopimusten perusteella.

Ihmisoikeudet on tapana jakaa eri sukupolviin. Sukupolvijaotteluja on erilaisia, mutta yksi niistä jaottelee oikeudet kolmeen polveen seuraavasti: ensimmäisen sukupolven muodostavat kansalais- ja poliittiset oikeudet (KP-oikeudet). Toinen sukupolvi koostuu taloudellisista, sosiaalisista ja kulttuurisista oikeuksista (TSS-oikeudet). Kolmanteen sukupolveen kuuluvat kollektiiviset oikeudet, kuten vähemmistöjen oikeudet, oikeus rauhaan ja puhtaaseen ympäristöön.[4]

Ihmisoikeussopimusten syntyvaiheissa vallitsi erimielisyyttä siitä, mitä oikeuksia tulisi korostaa. Siinä missä läntiset maat korostivat ensisijaisesti kansalais- ja poliittisia oikeuksia, sosialistiset maat puhuivat taloudellisten oikeuksien puolesta. Tästä syystä KP-oikeudet ja TSS-oikeudet on turvattu eri YK:n sopimuksissa. Nykyään ihmisoikeuskeskustelussa vallitsee kuitenkin varsin laaja konsensus siitä, että oikeudet liittyvät toisiinsa ja tukevat toinen toistaan.[5] Tässä mielessä ei ole oikeuksia tai oikeusryhmiä, jotka olisivat toisia oikeuksia tai oikeusryhmiä tärkeämpiä.

Osaa oikeuksista pidetään kuitenkin absoluuttisina eli sellaisina, ettei niitä saa koskaan eikä mistään syystä rajoittaa. Yhtäältä voidaan ajatella, että tällaiset oikeudet ovat erityisen tärkeitä ihmisoikeuksia. Absoluuttiset oikeudet kuvataan oikeuksien ytimiksi. Toisaalta näiden oikeuksien absoluuttisuus liittyy osaltaan myös niiden luonteeseen negatiivisina oikeuksina. Absoluuttiset oikeudet suojelevat yksilöä toisten ihmisten puuttumisilta. Ne ovat myös luonteeltaan sellaisia, ettei niiden suojeleminen uhkaa toisia ihmisiä eli ne eivät voi olla ristiriidassa toisten ihmisten oikeuksien kanssa.[6]

Esimerkiksi uskonnonvapaudesta erotetaan ihmisoikeusteoriassa sisäinen ulottuvuus (forum internum), jolla tarkoitetaan ihmisen oikeutta ajatella vapaasti ja jota ei saa rajoittaa missään tilanteessa eikä mistään syystä. Sen sijaan uskonnonvapauden ulkoista ulottuvuutta (forum externum), joka suojaa ihmisen oikeutta toimia uskomustensa ja ajatustensa mukaan, voidaan rajoittaa mm. toisten ihmisten oikeuksien turvaamiseksi.[7] Osittain tästä on ollut kysymys myös virkakeskustelussa.

Ihmisoikeusajattelussa oikeudet ja velvollisuudet liittyvät monin tavoin toisiinsa. Siitä, että jollakulla on jokin oikeus, seuraa, että toisilla on vastaavasti tähän oikeuteen liittyvä velvollisuus. Nämä velvollisuudet voivat liittyä jonkun asian tekemiseen tai tekemättä jättämiseen. Kun esimerkiksi sanotaan, että jollakulla on oikeus perusterveydenhoitoon, tästä oikeudesta seuraa välttämättä, että jollakin on velvollisuus järjestää kyseinen hoito. Kun taas sanotaan, että ihmisellä on oikeus uskonnonvapauteen, velvoittaa tämä oikeus muita ihmisiä olemaan puuttumatta tähän vapauteen. Heillä on esimerkiksi velvollisuus olla estämättä toisten ihmisten uskonnonharjoitusta.[8]

Oikeudet ja velvollisuudet liittyvät toisiinsa myös siten, että oikeudet tekevät velvollisuuksien hoitamisen mahdolliseksi. Jos ihmisellä on velvollisuuksia, hänellä on oltava myös oikeus niiden hoitamiseen. Jos henkilöllä on oppivelvollisuus, siis laissa määrätty velvollisuus koulunkäyntiin, tulee hänellä olla siihen myös juridinen oikeus. Ainakaan koulunkäynti ei saa olla kiellettyä. Meidän yhteiskunnassamme yksilön oppivelvollisuudesta seuraa, että valtiolla on velvollisuus pitää yllä koululaitosta. Oikeuksilla turvataan kuitenkin myös ihmisten mahdollisuuksia hoitaa muita kuin juridisia velvollisuuksiaan. Ihmisoikeudet antavat tilan, jossa useimpia moraalisia ja myös uskonnollisia velvollisuuksiaan voi hoitaa. Esimerkiksi kristityn vanhemman velvollisuutena on huolehtia lastensa kristillisestä kasvatuksesta[9]. Tällaisen velvollisuuden hoitaminen edellyttää, että hänellä on myös oikeus kasvattaa lapsensa kristillisesti – mitä kristillisellä kasvattamisella sitten tarkoitetaankaan.

Ihmisoikeudet ovat sekä juridinen että moraalinen käsite.[10] Moraalisia ihmisoikeudet ovat siinä mielessä, että niiden taustalla on ajatus jokaisen ihmisen ihmisarvosta. Juridisia ne ovat siinä mielessä, että kyse on laissa ja juridisissa sopimuksissa määritellyistä oikeuksista. Ihmisoikeuksissa on oikeastaan kyse siitä, että joitakin ihmisarvosta kumpuavia asioita on pidetty niin tärkeinä, että ne on haluttu turvata laeissa ja kansainvälisissä sopimuksissa. Kaiken hyvän toteutumista ei kuitenkaan voida turvata lainsäädännöllä. Toisaalta olisi epärealistista ajatella, että moraalisesti hyvien asioiden turvaamiseksi ei tarvita ollenkaan lakeja ja pakkoa.

Kristillinen ihmiskäsitys ja teologiset auktoriteetit

Voidaksemme analysoida ihmisoikeuspuheen ja teologisen puheen suhdetta eli eroja ja yhtäläisyyksiä on lyhyesti selvitettävä, mitkä ovat kristillisen ihmiskäsityksen peruspilarit ja millaiseen auktoriteettirakenteeseen teologinen puhe perustuu.

Kristillisen uskon mukaan jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi (Gen. 1:26–27). Sekä mies että nainen luodaan Jumalan kuvaksi. Tämä antaa ihmiselle arvon, joka ei perustu ansioihin tai hyödyllisyyteen, vaan on jakamaton. Ihminen on pyhä: häntä kunnioittamalla palvellaan Jumalaa. Väkivaltainen kajoaminen ihmiseen merkitsee majesteettirikosta, hyökkäystä ihmisen Luojaa vastaan.

Toiseksi ihminen on myös langennut epäuskoon ja itsekkyyteen (Gen. 3). Hän on kääntynyt pois Jumalasta ja hänellä on taipumus käyttää mielellään toisia ihmisiä ja muuta luomakuntaa oman onnensa välineenä. Ihminen on siten sovituksen tarpeessa. Luonnollisen järkensä avulla hän voi havaita luomakunnan moraalisen järjestyksen (Room. 2). Mutta hän ei kykene itse kääntymään Jumalan puoleen, vapautumaan itsekkyyden vankilasta ja toteuttamaan sovitusta. Ilman Jumalan armoa hän ei siten voi myöskään pelastua.

Jeesus Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan vapauttanut ihmisen synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, sovittanut ihmisen Jumalan kanssa ja paljastanut Jumalan uhrautuvan rakkauden. Kun ihminen tulee kasteen ja uskon kautta osalliseksi Kristuksen sovituksesta ja Pyhän Hengen lahjasta, hän saa rohkeuden turvautua Jumalaan, voimaa taistella itsessä olevaa syntiä vastaan ja halun rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä. Taipumus itsekkyyteen säilyy, mutta hallitsija on vaihtunut ja suunta korjaantunut.

Neljänneksi Kristuksen seuraamisen tulee ilmetä hyveinä kaikkia ihmisiä kohtaan, vaikka pelastus ei näihin hyveisiin perustukaan. Uusi testamentti on täynnä apostolisia kehotuksia pyrkiä elämään pyhää elämää, johon liittyy myös hyvää kansalaisuutta ja ihmisoikeuksia tukevia ideaaleja. Paavali kehottaa roomalaisia: ”Jos mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa”. Galatalaisia hän muistuttaa, että usko uudistaa ihmistä synnyttämällä ”Hengen hedelmiä”, kuten rakkautta, iloa, rauhaa, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, lempeyttä ja itsensähillitsemistä. ”Näitä vastaan ei ole laki” (Gal. 5:23). Ensimmäinen Pietarin kirje on täynnä kehotuksia ”elää moitteettomasti pakanoiden keskellä” ja tehdä hyvää kaikille ihmisille. ”Osoittakaa kaikille arvonantoa, rakastakaa uskonveljiä, pelätkää Jumalaa, kunnioittakaa keisaria” (1. Piet. 2:17). Hyvää tekemällä vastataan myös parhaiten ”typeriin puheisiin” eli pahantahtoiseen arvosteluun (2:17).

Edellä kuvatut ideaalit eivät aina toteudu käytännössä edes kristittyjen omassa elämässä, mutta siitä ei seuraa, että ne olisivat itsessään vääriä. Missä nämä ideaalit saavat tilaa, siellä voivat toteutua myös kaikki perustavat ihmisoikeudet niin täydesti kuin ne tässä langenneessa maailmassa voivat toteutua. Tavoitteena ei ole vain se, että omat oikeudet toteutuvat, vaan se, että niitä käytetään toisten auttamiseen, palvelemiseen, lohduttamiseen ja kantamiseen. Sen johdosta monet kristityt kokevat hämmentävänä ja kivuliaana sen, että kristityt tai kirkko leimataan ihmisoikeuksia kampittavaksi mafiaksi.

Joku voi kuvitella, että ei-teisti on vapaa kaikista auktoriteeteista. Näin ei tietenkään ole. Kaikki perustavat arvonsa ja katsomuksensa joihinkin auktoriteetteihin.

Alister McGrath esittää yleisesti hyväksytyn näkemyksen, jonka mukaan kristillisen teologian auktoriteetit ovat ennen muuta Raamattu, traditio, järki ja kokemus – usein myös tässä järjestyksessä. Tätä nelijakoa voidaan pitää ekumeenisena, vaikka niiden keskinäinen painoarvo vaihtelee eri kirkkokunnissa. Myös luterilaisuuden arvovaltaisimpien tekstien pinnallinenkin lukeminen osoittaa, että luterilaisuudessa on vedottu aina näihin kaikkiin.

Luterilaisen ilmoituskäsityksen mukaan Raamattu sisältää Jumalan ilmoituksen, joka on riittävä, ymmärrettävä ja pelastusta koskevissa asioissa johdonmukainen ja täydellinen (Piispojen kaksitoista teesiä Raamatusta 1972). Siksi Raamattua pidetään uskon ja elämän ylimpänä ohjeena sekä kirkon että yksityisen kristityn kannalta. Sen mukaan kaikki opit ja opettajat on arvioitava, kuten kirkkojärjestyksen alussa säädetään.

Toisaalta Raamattu ei ole teologisen tulkinnan ainoa auktoriteetti. Augsburgin tunnustuksessa vedotaan säännöllisesti myös kirkon traditioon, kuten uskontunnustuksiin, liturgisiin lähteisiin, kirkolliskokousten päätöksiin ja kirkkoisien teksteihin oikean raamatuntulkinnan avaimina. Esimerkiksi monissa reformoiduissa tunnustuksissa vedotaan vain Raamattuun.

Luther vetosi ”Raamattuun ja järkisyihin” (scriptura et ratio) keisarin edessä Wormsin valtiopäivillä ja monissa kirjoituksissaan. Aiheemme kannalta on olennaista huomata, että Paavalin Roomalaiskirjeen pohjalta luterilaiset liittyivät siihen klassiseen käsitykseen, että lankeemuksesta huolimatta järkeä, myötätuntoa ja muita luonnollisia kykyjä käyttävä pakana voi ymmärtää luomakunnan moraalisen järjestyksen. Eri asia, osuuko hän oikeaan yksityiskohdissa ja mistä hän saa voimaa elää tuon järjestyksen mukaisesti.

Lisäksi luterilaiset vetosivat jatkuvasti kokemukseen, vaikka se ei voikaan ohittaa muita auktoriteetteja tai irtaantua niistä. Tunnettu on Lutherin ajatus, jonka mukaan vasta tentatio, siis ahdistusten, pelkojen ja kiusausten kokemus tekee teologin. Kyse ei ole subjektivismista, vaan tärkeästä sielunhoidollisesta periaatteesta, eräänlaisesta vertaistukikyvystä: teologi voi auttaa omantunnon kanssa kamppailevaa lähimmäistä kunnolla vasta, kun hän on itse joutunut Jumalan lain särkemäksi ja Kristuksen evankeliumin lohduttamaksi.

Ihmisoikeusajattelun puutteita ja ongelmia

Ihmisoikeuksien ympärille pohjautuvaa ajattelua on myös haastettu. Seuraavaksi esittelen joitakin kritiikin aiheita.

Yksi kritiikin kohde on ollut se, etteivät ihmisoikeudet käytännössä toteudu. Vaikka maailma on monilla mittareilla katsottuna mennyt parempaan suuntaan, ei järkyttäviä ihmisoikeuksien loukkauksia ole käytännössä pystytty estämään. Kansainvälinen yhteisö ei ole kyennyt puuttumaan esimerkiksi niin sanottuihin etnisiin puhdistuksiin, vaikka ihmisoikeussopimukset aikoinaan solmittiin nimenomaan ehkäisemään tämän kaltaisia järkyttäviä tekoja.[11]

Mielestäni tämä kritiikki ei ole erityisen reilua, sillä siitä, että ihmiset toimivat kuin lurjukset, ei seuraa, että vika on ihmisoikeuksissa tai niitä ei tarvita.

Toiseksi yksipuolinen takertuminen oikeuksiin johtaa helposti oikeuksien ja velvollisuuksien epätasapainoon. Oikeuksista on mukava puhua, velvollisuudet tuntuvat ikäviltä. Oikeudet kuuluvat minulle, velvollisuudet koskevat naapuria ja valtiota, siis muita. Parhaimmat ihmisoikeusteoreetikot tietenkin ymmärtävät, että oikeudet ja velvollisuudet kuuluvat erottamattomasti yhteen. Silti käytännön elämässä tämä tasapaino usein särkyy. Äänestämme mieluummin poliitikkoja, jotka lupaavat meille uusia oikeuksia, vapauksia ja helpotuksia. ”Sananvapaus” on jokaisen huulilla, mutta suomen kieli ei edes tunne termiä ”sananvastuu”. Vuonna 1948 hyväksytty YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus on erittäin tunnettu, mutta onko kukaan kuullutkaan Ihmisten velvollisuuksien julistuksesta, jonka entisistä valtionpäämiehistä koostuva Inter Action Council julkaisi vuonna 1997?

Martha Nussbaum, valmiusteorian (capabilities approach) yksi kehittäjä, kritisoi velvollisuuslähtöistä oikeusajattelua liian vähään tyytymisestä. Hänen mukaansa on lähdettävä liikkeelle oikeuksista: ensin on mietittävä, mitkä valmiudet ovat niin tärkeitä, että ne tulisi turvata jokaiselle ihmiselle. Vasta tämän jälkeen on mietittävä, miten ne turvataan.[12] Mutta tässäkin lopputulos näyttää olevan, että oikeudet ja velvollisuudet edellyttävät toisiaan, eikä ole toista ilman toista.

Kolmanneksi yksipuolinen keskittyminen ”minun oikeuksiini” näyttää käytännön elämässä johtavan väistämättä erilaisten oikeuksien yhteentörmäyksiin, kollisioihin. Äärimmilleen vietynä se johtaa tympeään käräjöintiyhteiskuntaan. ”Minun oikeudet” voidaan virittää niin ahtaiksi, että muiden oikeuksille ei jää tilaa. Esimerkiksi sekä perustuslain että kristillisen sanoman kannalta on tärkeää, että ketään ei pakoteta uskonnonharjoittamiseen oman vakaumuksen vastaisesti. Toisaalta tätä yhtä oikeutta voidaan käyttää myös ideologisesti toisten oikeuksia vastaan. Esimerkiksi taistelevat ateistit ovat vedonneet ”uskonnottomien oikeuksiin” vaatiessaan, että kaikki vähänkään uskontoon viittaava on poistettava julkisesta tilasta. Pieni vähemmistö katsoo, että Suvivirren laulaminen loukkaa heidän negatiivista uskonnonvapauttaan. Vapaa-ajattelijat pommittavat säännöllisesti Pääesikuntaa, jotta sotilasvalasta poistetaan Jumala, hartaudet kielletään ja sotilaspapit korvataan psykologeilla. Oma negatiivinen oikeus olla osallistumatta halutaan laajentaa kaikkia koskevaksi kielloksi. Tällöin oikeuspuhetta käytetään perustelemaan käytännön pakkouskonnottomuutta. Pahimmillaan lopputulos muistuttaa entistä Neuvostoliittoa ja nykyistä Pohjois-Koreaa.

Äskettäin ranskalaisen Cannesin kaupungin pormestari kielsi ”sekularismin vastaisina” musliminaisilta uimisen kaupungin julkisella uimarannalla peittävissä burkini-uimapuvuissa. Voi kysyä, tuliko oikeudesta verhota itsensä velvollisuus riisua ja paljastaa itsensä. Olisiko Cannesin pormestarin mielestä uimarannalla kiellettävä myös pitkät legginsit ja väljä t-paita sekularismin vastaisina?

Neljänneksi, amerikkalainen yhteiskuntafilosofi ja teologi Stanley Hauerwas on kritisoinut ihmisoikeuspuhetta riittämättömäksi sen johdosta, että siihen näyttää olevan sisään rakennettuna vihollisajattelu ja vastakkainasettelu eri ihmisryhmien välillä. Esimerkiksi vanhassa retoriikassa työläisten oikeuksia pitää puolustaa työnantajan tai ”riistokapitalistin” oikeuksia vastaan – tämä vastakkainasettelu näyttää yhä elävän ay-liikkeessä. Tosiasiassa yrityksen etu on usein myös työntekijän etu ja päinvastoin. Nykyisin on huomattavasti vaikeampaa sanoa, mitkä tekijät ovat oikeuksien toteutumisen esteenä. Hauerwasin mukaan nykytilanteen hankaluus ilmentää Efesolaiskirjeen (6:12) kohtaa, jonka mukaan taistelua ei käydä ”ihmisiä vastaan”, vaan ”henkivaltoja ja voimia vastaan”. Taistelun todellinen luonne olisi pitänyt Hauerwasin mukaan tiedostaa jo alusta alkaen.[13]

Oikeusperustainen ajattelu myös etäännyttää Hauerwasin mukaan ihmiset sosiaalisista yhteisöistään, kuten perheestä ja kirkosta, ja rooleistaan niissä, jos suhteet toisiin ihmisiin hahmotetaan ensisijaisesti oikeuksien kautta. Hyvä yhteiskunta tarvitsee myös esimerkiksi myötätunnon kaltaisia asenteita. Haeurwas viittaa esimerkiksi siihen, että hyvässä kodissa vanhemmat rakastavat lapsiaan ja pitävät heistä huolta ihmisoikeuksista riippumatta. Äiti herää yöllä imettämään, vaikka väsyttää ja isä vaihtaa kakkavaipan, vaikka tuoksuu. Ei tällaisia ratkaisuja tehdä ihmisoikeussopimusten pohjalta.

Hyvässä yhteiskunnassa kansalaiset suhtautuvat toisiinsa kuin oman perheen jäseneen. Sattuvasti Uusi testamentti vertaa seurakuntaa eli hyvää yhteisöä Jumalan perheväkeen (Ef. 2:19). Haeurwasin kritiikki muistuttaakin siitä, että ihmisoikeuksilla ei voida taata kaikkea hyvää eikä kaikkea hyvää voida määritellä oikeuksien kielellä. Ihmisoikeuksilta ei pidä odottaa liikoja. Ne luovat edellytyksiä hyvälle yhteiskunnalle, mutta maaliin päästään vasta henkilökohtaisten hyveiden ja omistautumisen kautta.

Viidenneksi on tunnustettava, että ihmisoikeudet mahdollistavat ja jopa turvaavat myös moraalisesti kyseenalaista toimintaa. On laillista ja ihmisoikeuksien ”mukaista” pettää aviopuolisoaan, puhua toiselle ihmiselle halveksuen ja lakata pitämästä yhteyttä uskonnollisen yhteisön jättäneeseen perheenjäseneen, kuten esimerkiksi Jehovan todistajien yhteisössä on tapana[14]. Nämä eivät silti ole hyviä asioita. Siitä, että jokin on laillista ja ihmisoikeuksien ”mukaista”, ei siis voida tehdä sitä johtopäätöstä, että kyseessä olisi hyvä asia. Lisäksi ihminen voi käyttää ihmisoikeuspuhetta hyväksi pyrkiessään oikeuttamaan oman edun ajamista, poliittisten vastustajien nitistämistä tai moraalisesti arveluttavia käytäntöjä.

Kuudenneksi vaikka ihmisoikeuksilla pyritään turvaamaan osa välttämättömistä perusoikeuksista, ne eivät kata kaikkia onnellisen elämän ehtoja. On tärkeitä asioita, joita ei voida turvata ihmisoikeuksin. Ihminen esimerkiksi tarvitsee rakkautta, mutta olisi epärealistista säätää siitä juridinen oikeus. On velvollisuus rakastaa lähimmäistä, mutta jos tuo velvollisuus olisi luonteeltaan juridinen, oikeusjärjestelmä kaatuisi välittömästi siihen, että ihmisten rakkaudettomuudesta johtuvia lukemattomia oikeusjuttuja ei pystyttäisi käsittelemään. Valtiolla on kyllä velvollisuus sellaisten rakenteiden luomiseen, joissa lähimmäisenrakkauden toteutuminen on mahdollista, mutta ei ole mielekästä säätää uhrautuvan rakkauden osoittamisesta, vastaanottamisesta ja kokemisesta lakia. Stanley Haeurwas huomauttaa, että ihmisoikeusajattelun avulla ei ole esimerkiksi pystytty karsimaan rasismia juurineen.[15] Ihmisoikeuksien avulla ei siis pystytä ratkomaan kaikkia ongelmia eikä takaamaan kaikkea hyvää.

Seitsemänneksi ihmisoikeusajattelun taustalla olevaa poliittisen liberalismin ihmiskäsitystä on myös pidetty liian suppeana. Ihmisoikeusajatteluun sisältyvä taustaoletus näyttää nimittäin olevan, että ihmiset ovat rationaalisia, itsenäisiä ja mieleltään terveitä aikuisia ihmisiä. Kuitenkin ihmisyys pitää sisällään koko kirjon haavoittuvuutta, irrationaalisuutta, tuuliajolla olemista ja riippuvaisuutta toisista niin hyvässä kuin pahassakin.[16] Kun ihmisoikeudet määritellään suppeasta taustaoletuksesta käsin, osoittautuu niiden soveltaminen hankalaksi silloin, kun ihminen ei vastaa tuota suppeaa oletusta ihmisestä. Esimerkiksi mieleltään sairastuneet ihmiset ovat olleet vaarassa jäädä sivuun ihmisoikeuskeskustelusta. Koska oikeuksia ei ole voitu heidän kohdallaan sellaisinaan soveltaa, on oikeudet ehkä liiankin usein sivuutettu eikä ole riittävästi mietitty, millaiseen toimintaan oikeudet pohjimmiltaan velvoittavat.[17] Esimerkiksi Martha Nussbaum on kuitenkin kehittänyt sellaista liberalistista ihmisoikeusteoriaa, jonka ihmiskäsitys ottaisi huomioon myös haavoittuvuuden ja ihmisten riippuvuuden toisistaan.[18]

Luterilaista saattaa myös mietityttää se, miten tulisi suhtautua ihmisoikeusteoriaan sisältyvään taustaoletukseen ihmisen vapaasta tahdosta. Missä määrin luterilaista lähtökohdista voi ajatella ihmisellä olevan oikeus oman vakaumuksensa valitsemiseen, jos uskoa pidetään Jumalan lahjana ja asiana, jonka Jumala ihmisessä vaikuttaa? Tähän voidaan vastata, että ihmisoikeudet ovat ihmisten välisiin suhteisiin liittyviä oikeuksia, eivät ihmisen oikeuksia suhteessa Jumalaan.[19] Hyvän yhteiskunnan järjestämiseen koskevissa asioissa luterilaiset ovat aina myöntäneet tahdon suhteellisen vapauden.

Kahdeksanneksi ihmisoikeuksien ontologista perustaa on pidetty kyseenalaisena. On kysytty, mihin ihmisoikeudet voivat pohjimmiltaan perustua, jos ajatus ikuisesta ja Jumalalta lähtöisin olevasta luonnollisesta laista hylätään ja jos luovutaan uskosta Jumalaan moraalin perustana.[20] On kysytty, ovatko ne vain fiktiivisiä asioita, joihin voi uskoa samaan tapaan kuin noitiin tai yksisarvisiin, kuten kuuluisa eetikko Alasdair MacIntyre väittää?[21] Riittääkö ihmisoikeuksien pohjaksi positiivinen oikeus eli se, mikä on säädetty laissa ja listattu kansainvälisissä sopimuksissa – se, mitä joku enemmistö on syystä tai toisesta sattunut jossakin tilanteessa keskenään sopimaan? Douzinaksen mukaan ihmisoikeusajattelun irrottautuminen luonnonoikeusajattelusta on johtanut muun muassa siihen, että melkein mitkä tahansa yksilöiden mieltymykset voivat muuntua oikeuksiksi.[22]

Ihmisoikeuksia on myös pidetty länsimaisen kulttuurin luomina, mistä syystä niiden arvopohjaa karsastetaan esimerkiksi muslimimaissa ja Venäjällä.[23]

Yhdeksänneksi modernit ihmisoikeudet syntyivät turvaamaan yksilön oikeuksia erityisesti valtion ja muiden yhteisöjen vallalta, mutta voi kysyä, miksi yhteisö pitää enää nykyaikana nähdä ongelmana tai potentiaalisena uhkana yksilön kannalta. Eikö länsimaisen, yksilöllisyyttä äärimmäisyyteen asti korostavan kulttuurin ongelmana oli pikemminkin ihmisen jääminen yksiöllisyyden vangiksi, siis yksin? Äsken julkaistun väitöskirjan mukaan yksinäisyys ja siitä johtuva masennus ovat yksilöllisyyttä ihannoivan kulttuurin kolkko ja vaiettu kääntöpuoli.

Näiden kriittisten näkökohtien tarkoituksena ei ole vetää mattoa ihmisoikeuksien tai oikeuspuheen alta. Pikemminkin ne osoittavat, että oikeuspuhe ja kirjoitetut ihmisoikeudet eivät yksin riitä takaamaan hyvää yhteiskuntaa ja onnellista elämää. Ne ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Ja niiden rakentamiseen ja puolustamiseen tulee kristitynkin osallistua. Mutta ne eivät yksin riitä. Tarvitaan myös muuta.

Kristinusko ja ihmisoikeudet osoittavat samaan suuntaan

Kristinuskon ja modernin ihmisoikeusajattelun voidaan väittää olevan ristiriidassa joko historiallisesti tai sisällöllisesti. Onko näin?

Mielestäni ihmisoikeuksien aatehistorian ja ihmisoikeuskeskustelun käsitteellinen tarkastelu osoittaa, ettei perustavanlaatuista ristiriitaa kristinuskon ja ihmisoikeuksien välillä tarvitse olla – tai ainakaan sen liialliselle korostamiselle ei ole perusteita. Itse asiassa ne sopivat yhteen monessa asiassa. Perustelen tätä alustavasti ainakin neljällä seikalla.

Ensiksi, myös kristityt lapset, naiset ja miehet nauttivat de facto kaikista kolmen polven ihmisoikeuksista. He myös tarvitsevat niitä itse. Olisi outoa nauttia niistä ja samalla puhua niitä vastaan. Juuri kristityt ja lähetystyöntekijät myös tietävät, mitä on kärsiä niiden puutteesta. Kristinusko on kaikkein vainotuin uskonto, sillä EU:n yhteydessä toimivan tutkimuskomission mukaan jopa kaksi ja puolisataa kristittyä menettää joka päivä henkensä uskonsa takia. Kristittyjen oikeuksia uskonnonharjoittamiseen rajoitetaan voimakkaasti kymmenissä maissa, erityisesti Pohjois-Koreasta ja Kiinasta Pohjois-Afrikan maihin sijoittuvalla puolen maapallon pituisella kaistaleella. Suvivirsi-gatesta ja muista yksityiskohdista huolimatta suuri kuva on se, että Suomessa jokainen, olkoonpa kristitty tai ateisti, voi nauttia kaikista kolmen sukupolven oikeuksista hyvin laajasti.

Toiseksi, kristillinen usko siihen, että Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, antaa erittäin vahvan metafyysisen perustelun ihmisoikeuksille. Se antaa kristityille vahvan perustelun sille, miksi jokaisen ihmisen perusoikeuksia tulee suojella. Minun on vaikea kuvitella mitään vahvempaa ankkuria.

Kolmanneksi, kristilliseen ihmiskäsitykseen kuuluva oppi lankeemuksesta muistuttaa, että ihmiseen – siis ei vain ISIS-taistelijoihin, vaan myös minuun ja sinuun – kätkeytyy kyky äärimmäiseen pahuuteen. Pahaa on padottava, ihmistä ja hänen perusoikeuksiaan suojeltava ihmisen omalta itsekkyydeltä, perinteisellä teologisella kielellä sanottuna perisynniltä. Ironista kyllä, vanhan Augustinuksen, Tuomas Akvinolaisen ja Martti Lutherin edustaman perisyntiopin on nostanut uuteen arvoon evoluutiobiologi ja taistelevan ateismin saarnamies Richard Dawkins. Hän väittää, että itsekkäästi toimivien geenien takia ihminen on ohjelmoitu toimimaan itsekkäästi, eikä ihminen voi toimia toisin. Vaikka emme olisi kaikessa samaa mieltä hänen kanssaan, Dawkins kykenee argumentoimaan melko vakuuttavasti, että egoismilla näyttää olevan biologinen perusta.

Neljänneksi, kristillisen uskon mukaan usko Kristukseen johtaa palvelevaan rakkauteen ja muihin hyviin tekoihin. Esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen mukaan kristillistä uskoa ja rakkautta harjoitetaan osallistumalla hyvän yhteiskunnan rakentamiseen, ei vetäytymällä johonkin uskovien hemmotteluun tarkoitettuun allasbaariosastoon. Juuri uskossa vaikuttava Kristus voi antaa voiman ja motivaation toteuttaa sitä hyvää, mihin ihmisoikeudet tähtäävät. Ei riitä, että oikeuksista puhutaan. Hyvää pitää myös rakentaa. Vaikka kristitytkään eivät ole vapaita synnistä ja usein epäonnistuvat kilvoittelussaan, kristilliset kirkot ovat antaneet suunnattoman panoksen hyvän yhteiskunnan rakentamiseen.

Ovatko ihmisoikeudet ja kristinusko historiallisesti konfliktissa?

Toisinaan esitetään myös niin sanottu historiallinen konfliktiteesi. ”Ihmisoikeususkovainen” voi langettaa oppituomion kristinuskolle väittämällä, että valistuksen dogmit ihmisoikeuksista vapauttivat ihmiset kirkon syrjivistä kahleista. Vastaavasti jotkut kristityt voivat perustella epäilevää suhtautumista ihmisoikeuspuheeseen sillä, että ihmisoikeudet ovat tuore keksintö, joka liittyy Ranskan vallankumoukseen ja valistuksen projektiin, joiden taas on katsottu olevan vihamielisiä suhteessa kristinuskon traditioon ja avanneen ovet kommunismin kaltaisille alistaville ideologioille.

Molemmat näkökulmat ovat yksipuolisoisia. Ihmisoikeuksien aatehistoria on huomattavasti pidempi ja ulottuu suurin piirtein yhtä kauas kuin kristillisen teologiankin.

Ihmisoikeuksien aatehistorian yhtenä juurena on teologinen oppi luonnonoikeudesta. Käsitys ihmisoikeuksista niin sanottuina ihmiselle luonnostaan kuuluvina oikeuksina pohjautuu antiikin aikana syntyneeseen ideaan luonnonoikeudesta, joka on kirjoitetun lainsäädännön yläpuolella. Klassisessa luonnonoikeusajattelussa ihmisen tehtävänä on toteuttaa universaalia ihmisluontoa, mikä tarkoitti järjen ohjauksessa olemista. Stoalaisessa luonnonoikeusajattelu korosti niin ikään järjen asemaa, mutta sisälsi myös käsityksen kaikkien ihmisten ihmisarvosta.[24]

Keskiajalla luonnonoikeusajattelun keskeinen kehittäjän oli Tuomas Akvinolainen, jonka mukaan jokainen ihmislajin jäsen suuntautui kohti onnellisuutta, joka on luomisessa saatu ihmisluonnon mukainen päämäärä.[25] Luonnonoikeusajatteluun vedottiin paavin ja keisarin valtaa pohdittaessa: luonnonoikeuden katsottiin olevan myös heidän yläpuolellaan, ja uskonpuhdistajat vetosivat mielellään luonnonoikeusajatteluun asetellessaan rajoituksia paavin vallalle.[26] Myös ajankohtaisessa avioliitto-asiassa Augsburgin tunnustus vetoaa luonnonoikeuteen puolustaessaan pappien oikeutta avioliittoon. Sen johdosta kirkolla ei katsottu olevan toimivaltaa rajoittaa tätä oikeutta. Toisaalta reformaattorit katsoivat, että luonnonoikeuteen perustuvana avioliitto kuuluu yhden naisen ja miehen välille.

Modernissa luonnonoikeusajattelussa käsitys valtion tehtävästä muuttui: kansalaisten kasvattajasta ja ohjaajasta tuli keskenään tasaveroisten yksilöiden oikeuksien suojelija. Moderniin luonnonoikeusajatteluun vaikuttivat kyllästyminen 1600-luvun sotiin ja pyrkimys yhteiskuntarauhaan. Moderni luonnonoikeusajattelu muodostaa teoreettisen pohjan 1700-luvun ihmisoikeusjulistuksille, joita ovat Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus (1776), Yhdysvaltojen Bill of Rights (1791) sekä Ranskan Déclaration des Droits de l’Homme et du Citoyen (1789).[27] Modernit luonnonoikeusteoriat muodostivat pohjan myös liberalismille, johon 1900-luvun ihmisoikeusajattelu ja ihmisoikeusjulistukset pitkälti perustuvat.[28]

Kristillinen teologia ja kristillisen kirkon historia on myös ollut monissa käänteissä osallisena ihmisoikeuksia koskevien näkemysten muodostumiseen.[29] Ei ole sattumaa, että YK:n ihmisoikeuksien julistusta oli toisen maailmansodan jälkeen kaavailemassa myös aktiivisia kristittyjä, joista yksi oli luterilainen professori Otto Frederic Nolde.[30]

Toinen keskeinen ihmisoikeusajattelun taustalla oleva idea on ajatus ihmisyksilöstä. Keskiajalla kristillisen luonnonoikeusajattelun rinnalle kehittyi voluntaristinen ihmiskäsitys, jossa korostettiin ihmisen tahtoa hänen järkeään merkittävämpänä toimintaa ohjaavana tekijänä. Syntyi ajatus yksilöstä, joka ei vain toteuta konemaisesti omaa ”olemustaan”, vaan joka suuntautuu oman tahtonsa mukaisiin päämääriinsä.[31] Syntyi myös ajatus siitä, että ihminen omistaa itse itsensä. Esimerkiksi Konrad Summenhart väitti Jumalan antaneen ihmiselle vallan omaan ruumiiseensa ja persoonaansa.[32] Köyhyyttä ja omistamista koskeneet kiistat liittyivät myös fransiskaanien eli kerjäläisveljien asemaan, ja 1300-luvulla päädyttiin käsitykseen, jonka mukaan jokainen ihminen omistaa ainakin itsensä sekä sen, mitä hän tarvitsee hengissä pysymiseen ja toimimiseen.[33]

Jaana Hallamaan mukaan yksilöä ja tahtoa korostava ajattelu ratkoi niitä ongelmia, joita syntyi aristotelis-tomistisen olemusajattelun ja kristinuskon välillä. Ensinnäkin, ”Jumala ei ole luonut olemuksia vaan kunkin ihmisen erikseen, eikä pelastusta ole luvattu olemuksille vaan yksittäisille kristityille”. Toiseksi, omantunnon ja tahdon ”avulla on mahdollista tunnistaa jokainen ihminen itsekseen kaikkien muiden joukosta, minkä vuoksi juuri tahto ja omatunto tekevät hänestä yksilön.”[34]

Keskiajalla syntyneet ajatukset näyttävät liittyvän nykyiseen ihmisoikeuksien jaotteluun. Jaana Hallamaan tiivistys, jonka mukaan ”keskiajan ajattelijat perustelivat subjektiiviset oikeudet vetoamalla kristinuskon opettamaan käsitykseen jokaisen ihmisen luomiseen perustuvasta arvosta ja aitojen moraalisten ratkaisujen edellyttämästä autonomiasta” voidaan nähdä olevan KP-oikeuksien taustalla. Oikeus siihen, mitä ihminen tarvitsee hengissä pysymiseen ja toimimiseen puolestaan näyttää liittyvän TSS-oikeuksiin.[35]

Kristinuskon ja ihmisoikeusajattelun historia punoutuvat siten monella tavalla yhteen.

Ovatko ihmisoikeudet uhka uskonnonharjoitukselle?

Edellisistä silloittavista näkökulmista huolimatta joskus näkee, kuinka ihmisoikeuspuhe käännettään uskontoja, kristillistä uskoa, kirkkoja tai uskonnonharjoitusta vastaan. Siksi joku voi kysyä, ovatko ihmisoikeudet uhka uskonnonharjoitukselle.

On huomattava, että ihmisoikeudet käsitteenä voi olla universaali, kun taas erimielisyydet näyttävät koskevan sitä, mitä oikeudet täsmällisesti ovat ja mikä on niiden keskinäinen suhde. Jaana Hallamaan mukaan ihmisoikeudet ovat yleismaailmallinen, kulttuureista riippumaton ja suorastaan ajaton idea, jolla tarkoitetaan ”sitä yhteisöllistä toimintatilaa, joka ihmiselle hänen asemansa perusteella kuuluu” ja joka mahdollistaa moraalisen vastuun, inhimillisen toimijuuden ja ylipäätään ihmisyydestä puhumisen. Hallamaa selvittää ihmisoikeuksiin liittyviä erimielisyyksiä erottamalla toisistaan ihmisoikeuksien käsitteen (joka on universaali) ja ihmisoikeuksien termin (joka on kulttuurisidonnaisempi):

Erimielisyydet eivät koske sitä, että jokainen ihminen tarvitsee yhteisön takaaman toimintatilan, joka tekee mahdolliseksi sen, että hän voi hoitaa hänelle yhteisön jäsenenä kuuluvat tehtävät. Sen sijaan historian kuluessa on esitetty hyvin erilaisia käsityksiä siitä, mitä tällaiseen toimintatilaan kuuluu, onko eri ihmisille annettava erilainen toimintatila, ja jos on, millä perusteella se on tehtävä.[36]

Voivatko ihmisoikeudet sitten olla uhka kristilliselle uskolle? Jos hyväksytään Hallamaan ajatus siitä, että ihmisoikeudet ovat käsitteellisessä mielessä universaali idea, ei tällaista uhkaa pitäisi käsitteellisessä mielessä olla. Mahdollinen uhka liittyy siis ihmisoikeuksiin terminä eli siihen toimintatilaan, millaisia ihmisoikeuksia käytännössä listataan, miten niiden sisältö ymmärretään ja miten ne arvotetaan suhteessa toinen toisiinsa.

Tässä yhteydessä kristilliseen uskoon sitoutunutta kuulijaa kiinnostaa ehkä se, miten uskonnonvapaus ihmisoikeutena ymmärretään. Missä määrin ihmisoikeudet suojaavat kristillisen uskon tunnustamista, harjoittamista, ilmaisua ja sen pohjalta perusteltua toimintaa? On selvää, että ihmisoikeuksien näkökulmasta uskonnonharjoituksen käytännön toteutusta voidaan rajoittaa, jos se uhkaa turvallisuutta tai toisten perusoikeuksia. Toisaalta ei ole aina yksiselitteistä määritellä, mikä on ihmiselle hyvää ja terveellistä ja milloin häntä pitää suojella joltakin yhteisöltä, aatteelta tai käytännöltä. Kristinuskon itseymmärryksen näkökulmasta kristilliset yksilöhyveet ja yhteisen elämän ideaalit eivät uhkaa turvallisuutta, vaan pikemminkin vahvistavat sitä, kuten edellä on todettu (vrt. 1. Piet. 2).

Viimeaikaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta nousee muutamia esimerkkejä, joissa uskonnon- ja omantunnonvapauden ymmärtäminen suhteessa muihin oikeuksiin on ollut keskiössä. On esimerkiksi keskusteltu siitä, pitäisikö hoitohenkilökunnalla olla oikeus kieltäytyä osallistumasta uskonnollisiin tai eettisiin syihin vedoten abortin toteuttamiseen. Uskonnonvapauden lisäksi tässä keskustelussa on kyse myös monista muista oikeuksista ja velvollisuuksista, esimerkiksi työtehtäviin liittyvistä virkavelvollisuuksista. Suomessa on pidetty naisen oikeutta saada abortti tiettyjen kriteerien täyttyessä niin vahvana, että hoitohenkilökunnalle ei ole myönnytty antamaan oikeutta kieltäytyä raskauden keskeyttämisestä.[37]

Toinen kysymys koskee uskonnollisten yhteisöjen sisäistä elämää – sitä, mitä niissä saa tehdä ja mitä ei. Uskonnonvapauslain mukaan uskonnollisen yhdyskunnan on toteutettava tarkoitustaan ihmisoikeuksia kunnioittaen, mutta on hieman epäselvää, miten ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja yhteisön oikeus opettaa omia käsityksiään sovitetaan yhteen. Yhteisöllä on uskonnonvapauden nojalla oikeus opettaa esimerkiksi omaa seksuaalietiikkaansa, toisaalta siihen liittyvät käytännöt eivät saa loukata esimerkiksi henkilön seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Ihmisoikeusliiton mukaan vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä opetettavaa niin sanottua ehkäisykieltoa voidaan pitää ihmisoikeusloukkauksena. Toisaalta liitto ei ole ollut halukas vaatimaan naisille ehkäisypakkoakaan. Kaikki riippuu siitä, miten uskonnonvapaus suhteessa muihin ihmisoikeuksiin ymmärretään ja arvotetaan ja kenen tai keiden oikeuksista ollaan viime kädessä kiinnostuneita.[38]

Mielestäni kielikuva ihmisoikeuksista ”tilana” on osuva. Tilaa tarvitsee jokainen voidakseen toimia moraalisesti oikein. Toisaalta ”tila” voidaan sisustaa varsin erilaisin tavoin kulttuurista riippuen. Lisäksi ”tilan” kielikuva on melko passiivinen: tila tekee jonkun hyvän asian mahdolliseksi, mutta ei vielä synnyttä rakkauden, ilon, rauhan, huolenpidon ja myötätunnon kaltaisia hyveitä. Voidaankin ajatella, että ihmisoikeudet ovat tila, joka mahdollistaa ihmisille syvemmän sisällön ja suunnan etsimisen. Kristittynä voi hyvin ajatella, että kristilliset hyveet, joita Jumala uskovassa ihmisessä Pyhän Henkensä kautta vahvistaa, antavat juuri tuota sisältöä ja suuntaa. Ne ikään kuin täyttävät ihmisoikeuksien raamittama ”tilan” oikeilla asioilla.

Tästä ei kuitenkaan käytännössä voida tehdä sitä johtopäätöstä, että vain usko Jumalaan täyttäisi ihmisoikeuksien raamittamaa tilaa. Käytännössä myös uskonnoton tai toisen uskonnon edustaja voi kunnioittaa ihmisoikeuksia ja toimia niitä puolustaen. Vaikka ihmisoikeudet eivät ole tie taivaaseen, yhteiskuntarauhan kannalta on tärkeää, että kaikkien meidän ihmisoikeudet voivat toteutua tässä ajallisessa elämässä.

On huomattava, ettei mikä tahansa kristinuskoon tai kristillisiin yhteisöihin kohdistuva kritiikki ole uskonnonvapauteen puuttumista tai sen rajoittamista. Kritiikissä on nimittäin useimmiten kyse siitä, että toinen ihminen tai toiset ihmiset käyttävät omia oikeuksiaan, jotka heille ihmisoikeusajattelun mukaan kuuluvat aivan yhtä lailla kuin uskonnollisiin auktoriteetteihin vetoajillekin. Useimmiten kyse ei ole esimerkiksi ”kristittyjen vainosta”, vaan siitä, että kaikki osapuolet käyttävät uskonnon- ja mielipiteenvapauttaan.

On kuitenkin tiedostettava myös paine siihen, että ihmisoikeuksiin vetoamalla pyritään suitsimaan kristillisten kirkkojen niin kuin muidenkin uskonnollisten yhteisöjen opetusta ja elämää siten, että niiden omille päämäärille ja tulkinnoille ei jää riittävästi tilaa. Tällöin kristillinen käsitys hyvästä korvautuu sellaisella ”ihmisoikeuspuheella”, jolla pyritään nitistämään aatteellisesti toisella kannalla olevat. Esimerkiksi avioliittolain muuttamista koskevassa eduskunnan lakivaliokunnan mietinnössä todetaan, että uskonnolliset yhdyskunnat kantavat huolta avioliittolain muutosten vaikutuksista uskonnollisten yhdyskuntien sanan- ja uskonnonvapauteen: ”Vaarana pidetään, että uskonnolliset yhdyskunnat joutuvat syrjittyyn asemaan tai niihin kohdistetaan syrjintäväitteitä opetuksensa ja vihkimiskäytäntöjensä vuoksi.”

Vaikka ihmisoikeudet ovat luovuttamaton asia kirkoille, kristillisten kirkkojen toiminta ylittää ihmisoikeuspuheen siinä mielessä, että se pyrkii tekemään ihmisen osalliseksi pelastuksesta, kuten Stanley Hauerwas huomauttaa.[39] Suomalaista islamin opetusta tutkinut Inkeri Rissanen kuvailee asian seuraavasti:

Liberaali yhteiskunta ei voi samaan aikaan väittää suojelevansa oikeutta uskonnolliseen vakaumukseen ja vaatia uskonnollisia jäseniään hylkäämään uskonnollisiin näkemyksiinsä perustuvat argumentit.[40]

Onko ihmisellä oikeuksia suhteessa Jumalaan?

Teologisessa keskustelussa voidaan kysyä, onko ihmisellä joitakin oikeuksia suhteessa Jumalaan, siis lapsen oikeuksia, jotka kuuluvat hänelle Jumalan valtakunnan kansalaisuuden perusteella, kuten Mari Stenlund blogitekstissään toteaa. Johanneksen evankeliumissa (1:12) sanotaan, että kaikki, jotka ottivat Jeesuksen, todellisen valon, vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi. Roomalaiskirjeen (8:15) mukaan ne, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, ovat saaneet Hengen, joka antaa heille lapsen oikeuden ja jonka turvin he rukoilevat ”Abba! Isä!”. Stenlund kiinnittää huomiota myös Luukkaan evankeliumin (11:5–13) kohtaan, jossa Jeesus kehottaa uskovia pyytämään Jumalalta hellittämättä sitä, mitä tarvitsevat. Koska hellittämättömyys liittyy alkukielessä häpeämättömyyteen, näyttäisi siltä, että Jeesus kehottaa uskovia pyytämään häpeilemättömästi ja lupaa, että Isä antaa ”taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät”.[41]

Stenlund pohtii mahdollisuutta ajatella Jumalan lapsen oikeuksia eräänlaisina perusoikeuksina, jotka kuuluvat Jumalan valtakunnan kansalaiselle. Maalliset valtiothan myöntävät perusoikeuksia, jotka kuuluvat kansalaisille.[42] Stenlund toteaa, että oikeuksien sisältö on toki maallisessa valtiossa ja Jumalan valtakunnassa erilainen: siinä missä perusoikeudet takaavat uskonnonvapauden, Jumalan valtakunnan kansalaisella on oikeus Pyhään Henkeen. Käsitteellisessä mielessä oikeuksille voisi ehkä olla yhteistä se, että niitä ei tarvitse ansaita ja että niihin voi vedota suoraselkäisesti vailla häpeää riippumatta siitä, mitä on tehnyt, sillä oikeudet eivät ole lahjoja tai armopaloja.[43] Stenlund kysyykin:

Voisiko siis kristillisen teologian näkökulmasta ajatella, että ihminen voi vedota Jumalan lapsen oikeuteensa Jumalan edessä samaan tapaan kuin Breivik haastoi Norjan valtion oikeuteen epäinhimillisestä kohtelustaan vankilassa? Voiko oikeuksiin vedota suoraselkäisesti yksinkertaisesti siksi, että ne kuuluvat ihmiselle?[44]

Stenlund pohtii myös kysymystä siitä, missä määrin ihmisellä on ”ihmisoikeuksia” suhteessa Jumalaan eli oikeuksia, jotka kuuluvat jokaiselle ihmiselle hänen kansalaisuudestaan tai sen puutteesta riippumatta. Voiko ihminen vaatia pelkän luotuisuutensa, siis pelkän ihmisyytensä, perusteella Jumalalta mitään vai onko kaikki lahjaa?

Stenlund ehdottaa, että ihmisellä ei ole suhteessa Jumalaan tällaisia ”ihmisoikeuksia”. Ihminen voi kyllä saada Jumalalta hyviä asioita, mutta kristillisen uskon mukaan hän saa ne lahjana ja armona, jota kukaan ei voi vaatia itselle kuuluvana. Stenlund kysyykin:

Voisiko siis kristillisen ihmis- ja perusoikeuslogiikan suhteessa Jumalaan muotoilla seuraavasti: kun ihminen ottaa vastaan Jumalan lahjan – johon ei siis voi vedota – hän saa myös oikeuksia, joihin hän voi Jumalan edessä nöyristelemättä vedota?[45]

Tässä yhteydessä on toki huomattava, etteivät Jumalan lapsen oikeudet ole mitä tahansa ihmisen mielen mukaisia hyviä asioita. Jumalan lapsen oikeudet eivät poista esimerkiksi kärsimyksen mahdollisuutta ja kuoleman todellisuutta. Jumalan lapsen oikeuksien eli niin sanottujen Jumalan valtakunnan kansalaisille kuuluvien ”perusoikeuksien” varaan ei voi siis rakentaa menestysteologiaa. Kyse on oikeastaan samasta asiasta kuin silloin, kun puhutaan Jumalan lupauksiin turvautumisesta. Kuten Jumala ei ole luvannut mitä tahansa, ei Jumalan lapsella ole oikeutta mihin vain.

Kuolema paljastaa elämän lahjaluonteen

Edellä on pohdittu kristillisen uskon ja modernien ihmisoikeuksien suhdetta. Olen tehnyt sen tietoisena siitä, että asia on ollut ajankohtainen myös evankelisen liikkeen piirissä, jonka moni teistä kokee rakkaaksi ja turvalliseksi hengelliseksi kodiksi. Oma alustava johtopäätökseni on seuraava.

Kristittyjen, myös herätysliikkeisiin kuuluvien, kannattaa mielellään liittyä ihmisoikeuspuheeseen ja korostaa sen kristinuskoon perustuvia juuria. Edelleen myös kristityillä on oikeus puolustaa sen pohjalta sekä omia oikeuksia että toisin uskovien ja uskonnottomien perussoikeuksia. Koska varsinkin TTS- ja kollektiivisista ihmisoikeuksista on monia tulkintoja, kristittyjen kannattaa myös rohkeasti esittää oma, hyvin perusteltu tulkinta, miten tässä ja tuossa asiassa me ymmärrämme ihmisoikeudet. Esimerkiksi miehen ja naisen avioliittoa voi hyvin perustein puolustaa myös ihmisoikeuksien pohjalta – kaikkihan eivät sekulaarissa yhteiskunnassa jaa Jumalan erityiseen ilmoitukseen perustuvia näkemyksiä.

Toiseksi, kristittyjen kannattaa muistuttaa siitä, että ihmisoikeuspuhe ja -ajattelu eivät riitä hyvän yhteiskunnan ja onnellisen elämän kannalta. Vakaumus ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna, antaa niin vahvan kallion ihmisoikeuksille, että sitä eivät natsit, kommunistit, islamistit tai sekularistit voi koskaan murentaa. Ihmisoikeuksien tarjoama passiivinen tila on kaunistettava ja täytettävä aktiivisilla hyveillä. Ja juuri tätä voivat kristilliseen uskoon kuuluvat ideaalit ja uskon synnyttämä henkilökohtainen sitoutuminen parhaimmillaan tarjota.

Kolmanneksi kristilliseen uskoon liittyy radikaali toivon näkökulma, mikä saattaa johtaa toimimaan ihmisten hyväksi tilanteissa, joita voitaisiin myös pitää toivottomina. Kaltoin kohdelluiden lasten auttamiseen erikoistunut psykologi on todennut, että Norjassa terrorismi-iskun toteuttaneesta Anders Behring Breivikin kohdalla persoonallisuuden muuttuminen on ”liian myöhäistä”, kun otetaan huomioon, mitä tämä teki[46]. Kristillinen radikaali toivon näkökulma kuitenkin kannustaa olemaan luovuttamatta: ehkei Breivikinkään kohdalla ole liian myöhäistä kasvaa ihmiseksi, joka pystyy näkemään tekonsa todellisen luonteen ja joka kykenee olemaan yhteydessä toisten ihmisten kanssa. Olen nähnyt murhista, huumerikoksista ja väkivallanteoista tuomittuja vankeja, joista hengellisen murroksen jälkeen on tullut tasapainoisia, levollisia ja kunniallisia kansalaisia.

Martha Nussbaum patistelee myös syvästi kehitysvammaisten ihmisten valmiuksien kunnianhimoisempaan edistämiseen. Nussbaumin mukaan usein luovutetaan liian helposti eikä edes yritetä kutsua esiin ihmisestä kaikkia hänen potentiaalejaan, jotka tekisivät hänen elämästään ihmisarvon mukaista – sellaista elämää, johon hänellä on oikeus.[47] Yksi kristillisen uskon merkitys ihmisoikeuksien edistämisessä voikin olla siinä, että radikaalin toivon näkökulmasta voi ryhtyä kunnianhimoiseenkin työhön toisten hyväksi. Parhaimmillaan usko ihmeeseen ei passivoi ihmisiä, vaan rohkaisee heitä osallistumaan niiden tekemiseen.

Neljänneksi kristinusko ylittää ihmisoikeuspuheen ja -ajattelun. Jumalan laki vaatii rakastamaan toisia täydestä sydämestä, ei vain siksi, että maallinen laki tai kansainvälinen sopimus niin määrää. Jumalan laki ohjaa myös luopumaan omista oikeuksista heikommassa asemassa olevien hyväksi. Filippiläiskirjeen kuuluisan kenosis-hymnin mukaan Kristus luopui oikeudesta olla Isän vertainen, otti orjan muodon ja alensi itsensä lunastaakseen rakkaudessa syntiset ihmiset ja antaakseen heille esimerkin oikeasta lähimmäisyydestä. Tämä ylittää kaiken oikeusperusteisen ajattelun.

Ehkä selvimmin ihmisoikeuksien ja kristillisen uskon ”toimiala” eroaa kuoleman todellisuudessa. Kuolema näyttää riisuvan ajatuksen, että minulla on oikeus tähän ja tuohon. Varsinkin silloin kun nuori ihminen sairastuu, kärsii ja kuolee, herää kysymys, eikö Jumala kunnioita ihmisoikeuksia. Kuolema paljastaa elämän lahjaluonteen. Perimmäiseltä luonteelta elämä on enemmänkin lahja kuin oikeus. Sitä voidaan suojella oikeuksin, mutta pohjimmiltaan elämä on lahja.

Sama koskee vielä enemmän iankaikkista elämää. On oikein nöyrästi rukoilla iankaikkisen elämän lahjaa, mutta tuntuisi oudolta vaatia sitä Jumalalta omiin oikeuksiin vedoten. Kuolema paljastaa, että ihmisoikeudet palvelevat parhaimmillaan hyvää yhteiselämään tässä ajassa, mutta kristillinen usko vie myös taivaan iloon.•

Kirjallisuus

Barilan, Yechiel Michael

2012              Human Dignity, Human Rights, and Responsibility. The New Language of Global Bioethics and Biolaw. Cambridge & London: The MIT Press.

Douzinas, Costas

2007              The end of human rights. Critical Legal Thought at the Turn of the Century. Oxford: Hart Publishing.

Feinberg, Joel

1973              Social Philosophy. Foundations of Philosophy Series. New Jersey: Prentice Hall.

Glover, Jonathan

2001 (1999)  Humanity. A Moral History of the Twentieth Century. New Haven & London: Yale Nota Bene.

Hallamaa, Jaana

2012              Ihmisoikeuksien historiallis-teologinen tausta. Kirkon ulkoasiain osaston ihmisoikeusseminaari 20.11.2012. http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/0/94F3860F75422881C2257ABC003A3F39/

$file/121120Ihmisoikeudethallamaa.pdf. Viitattu 29.4.2016.

Hauerwas, Stanley

2014              Race: The “More” It Is About: Will D. Campbell Lecture University of Mississippi, 2006.

– Hauerwas, Stanley, and Coles, Romand. Christianity, Democracy, and the Radical Ordinary. Cambridge, GB: The Lutterworth Press. 87–102.

Heikka, Mikko

2014              Vapaina ja tasavertaisina. Ihmisoikeudet uskontojen näkökulmasta. Helsinki: Kirjapaja.

Kirkkojärjestys 8.11.1991/1055 v. 1993.

Regan, Ethna

2010              Theology and the Boundary Discourse of Human Rights. Washington D.C.: Georgetown University Press.

Karapuu, Heikki

1999              Perusoikeuksien tausta ja yleinen sisältö (luvut 1.1-1.3.). – Perusoikeudet. Toim. Hallberg et al. Oikeuden perusteokset. Helsinki: WSLT. 61–86.

MacIntyre, Alasdair

1984              After Virtue. Second Edition. Notre Dame: University of Notre Dame Press.

Nickel, James

2014              Human Rights. – Stanford Encyclopedia of Philosophy.

http://plato.stanford.edu/entries/rights-human/. Viitattu 27.5.2016.

Nussbaum, Martha C.

2006              Frontiers of Justice. Disability, Nationality, Species Membership. Cambridge, Massachusetts, London: The Belknap Press of Harvard University Press.

Ojanen, Tuomas & Scheinin, Martin

2011              Uskonnon ja omantunnon vapaus (PL11§). – Perusoikeudet. Toim. Hallberg et al. Oikeuden perusteokset. Helsinki: WSOYpro. 413–458.

Perusoikeuskomitean mietintö

1992              Komiteamietintö 1992:3. Valtion painatuskeskus.

Pihlajamäki, Heikki, Mäkinen, Virpi & Varkemaa, Jussi

2007              Keskiajan oikeushistoria. Tietolipas 218. Helsinki: SKS.

PL 11.6.1999/731.

Rainey, Bernadette, Wicks, Elizabeth & Ovey, Clare

2014              Jacobs, White & Ovey. The European Convention on Human Rights. Sixth Edition. Oxford: Oxford University Press.

Rissanen, Inkeri

2016              Onko objektiivinen uskonnonopetus mahdollista? Näkökumia suomalaisesta islamin          opetuksesta. – Teologinen aikakauskirja 2/2016. 156–161.

Rentto, Juha-Pekka

2001              Laki hyveen toteuttajana: Tuomas Akvinolaisen oppi ihmisluonnosta ja laki. – Filosofien oikeus. Toim. Jarkko Tontti et al. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys, 69–86.

Rosen, Michael

2012              Dignity. Its History and Meaning. Cambridge & London: Harvard University Press.

Stenlund, Mari

2009              Yksilön oikeus uskoa ja ajatella. Aatehistoriallinen matka antiikista 2000-luvulle. – Teologinen aikakauskirja 2/2009. 149–165.

2014              Freedom of delusion. Interdisciplinary views concerning freedom of belief and opinion meet the individual with psychosis. Diss. Helsingin yliopisto.

2016a            Ihmisoikeuskeskustelun suo. – Areiopagi.fi 26.1.2016. <http://www.areiopagi.fi/2016/01/

ihmisoikeuskeskustelun-suo>. Viitattu 27.5.2016.

2016b            Ihmisyyden paradoksi: miksi ihminen ryhtyy vihaamaan naapureitaan, joiden kanssa eli aiemmin sulassa sovussa? – Areiopagi.fi 24.5.2016. <http://www.areiopagi.fi/2016/05/ihmisyyden-paradoksi-miksi-ihminen-ryhtyy-vihaamaan-naapureitaan-joiden-kanssa-eli-aiemmin-sulassa-sovussa/>. Viitattu 27.5.2016.

2016c            Onko ihmisellä oikeuksia suhteessa Jumalaan? – Sosiaalietiikka.fi. 24.5.2016. http://blogs.helsinki.fi/socialethics/2016/05/24/onko-ihmisella-oikeuksia-suhteessa-jumalaan/. Viitattu 27.5.2016.

2016d            Hengellinen väkivalta uskonnonvapauden ja mielenterveyttä koskevien oikeuksien haasteena. – Erilaisista yhteisöistä elävä kirkko. Toim. Maarit Hytönen, Kimmo Ketola, Veli-Matti Salminen, Jussi Sohlberg & Leena Sorsa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 124. Julkaistaan 17.6.2016.

Tierney, Brian

2006              Dominion of Self and Natural Rights Before Locke and After. – Transformations in Medieval and Early-Modern Rights Discourse. Eds. Virpi Mäkinen & Petter Korkman. The New Synthese Historical Library, vol. 59. Dordrecht: Springer. 173–203.

Varkemaa, Jussi

2006              Summenhart’s Theory of Rights: A Culmination of the Late Medieval Discourse on Individual Rights. – Transformations in Medieval and Early-Modern Rights Discourse. Eds. Virpi Mäkinen & Petter Korkman. The New Synthese Historical Library, vol. 59. Dordrecht: Springer. 119–147.

[1] Stenlund 2016a.

[2] Ks. esim. Barilan 2012, 2, 93; Nickel 2014; Rosen 2012, 1–2.

[3] Perusoikeuskomitean mietintö 1992, 49–50.

[4] Rainey, Wicks & Ovey 2014, 7; Karapuu 1999, 70–73; Perusoikeuskomitean mietintö 1992, 50–51.

[5] Heikka 2014, 21–22; Perusoikeuskomitean mietintö 1992, 51–53.

[6] Ks. Feinberg 1973; Rainey, Wicks & Ovey 2014, 169, 198, 412.

[7] Ks. Ojanen & Scheinin 417–418.

[8] On tosin huomattava, ettei uskonnonvapaus välttämättä ole pelkästään negatiivinen oikeus. Ks. Stenlund 2014.

[9] Tosin lasten kristillinen kasvatus on evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvien osalta myös heidän kirkkojärjestyksessä (8.11.1991/1055 v. 1993, 5§) mainittu juridinen velvollisuutensa.

[10] Ks. Heikka 2014, 24.

[11] Douzinas 1999, 2; Glover 2001, 122, 135–140; Heikka 2014.

[12] Nussbaum 2006.

[13] Haeurwas 2014, 98.

[14] Uskontojen uhrien tuki ry:n mukaan karttamiskäytäntö tosin on ihmisoikeusloukkaus. Ks. UUT. Stenlund (2016d) kuitenkin huomauttaa, että koska ei voi olla juridista velvollisuutta yhteydenpitoon, on tässä yhteydessä puhuttava ihmisoikeusloukkauksen sijaan moraalisesti arveluttavasta toiminnasta.

[15] Hauerwas 2014, 95–96.

[16] Ks. esim. Douzinas 1999, 3; Nussbaum 2006; Stenlund 2014.

[17] Esimerkiksi ihmisoikeusteorian forum internum -käsitys on ongelmallinen, kun otetaan huomioon, että joillakin ihmisillä on psykoottisia harhaluuloja. Ihmisoikeusteorian pohjalta näyttää seuraavan, että ihmisillä olisi absoluuttinen oikeus omiin harhaluuloihinsa, mikä tarkoittaisi, että tahdosta riippumattoman antipsykoosilääkityksen käyttäminen tahdosta riippumattomassa eli ns. pakkohoidossa olisi absoluuttisten ihmisoikeuksien vastaista. Tämä puolestaan olisi eettisesti kyseenalainen johtopäätös ja myös ristiriidassa vallitsevan mielenterveyslainsäädännön kanssa. Vaikuttaakin siltä, että ihmisoikeusteoriassa esitelty käsitys forum internumista pohjautuu liian suppeaan ihmiskäsitykseen eikä siinä oteta lainkaan huomioon sitä, etteivät kaikki ihmiset ole mieleltään terveitä. Ks. Stenlund 2014.

[18] Nussbaum 2006.

[19] Ks. Stenlund 2016d.

[20] Douzinas 1999, 9; Glover 2001, 11–17.

[21] MacIntyre 1984, 69–70.

[22] Ks. Douzinas 1999, 9–11.

[23] Ks. Heikka 2014, 30–31.

[24] Douzinas 2000, 28–52; Stenlund 2009, 152.

[25] Rentto 2001, 69–80.

[26] Pihlajamäki, Mäkinen & Varkemaa 2007, 28, 31–32, 71; Stenlund 2009, 153.

[27] Stenlund 2009, 155–157.

[28] Stenlund 2009, 158.

[29] Ks. Hallamaa 2012; Heikka 2014, 24–26; Stenlund 2009.

[30] Heikka 2014, 27.

[31] Stenlund 2009, 150, 154–155.

[32] Tierney 2006, 183–191; Varkemaa 2006, 130–132. Ks. myös Stenlund 2009, 154–155.

[33] Hallamaa 2012.

[34] Hallamaa 2012.

[35] Ks. Hallamaa 2012.

[36] Hallamaa 2012.

[37] Ks. https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/860.

[38] Ks. Stenlund 2016d.

[39] Haeurwas 2014, 89–90.

[40] Rissanen viittaa Jürgen Habermasin kuvaukseen siitä, kuinka uskonnolliset yhteisöt joutuvat käsittelemään nyky-yhteiskunnissa sellaisia kognitiivisia ristiriitoja, joita niin sanotut sekulaarit kansalaiset säästyvät. Habernasin kanta on, että yhteisöillä itsellään täytyy olla valtaa itsereflektioon, jonka avulla ne muodostavat suhteensa moderniin sekulaariin valtioon. Rissanen 2016, 157.

[41] Ks. Stenlund 2016c.

[42] Ks. PL 11.6.1999/731, 2. luku.

[43] Feinberg 1973.

[44] Stenlund 2016c.

[45] Stenlund 2016c.

[46] ”The SSBU’s psychologist was asked by police whether there is an age limit when it becomes impossible to nurture personality changes in children. His reply: ‘You can almost always change, but ’for Anders, having done what he did, it is too late.’” http://www.tv2.no/a/8241631/

[47] Nussbaum 2006.

Perusta  2 | 2017

Wolfhart Pannenberg

Artikkeli on ote teoksesta: Beiträge zur Ethik, Vandenhoeck & Ruprecht, 2004. Tekstin on kääntänyt Marko Turunen.

Wolfhart Pannenberg (1928–2014) oli yksi viime aikojen merkittävimmistä luterilaisista teologeista. Hän oli opiskellut mm. Baselissa Karl Barthin oppilaana ja toimi systemaattisen teologian professorina useissa yliopistoissa, pisimpään Münchenissä vuosina 1968–1993.

Kirkko lakkaa olemasta kirkko, jos se hyväksyy homoseksuaalisen avioliiton

Voiko rakkaus olla syntiä? Kristillisen opin koko tradition mukaan on olemassa vääränlaista, kieroutunutta rakkautta. Ihmiset on luotu rakastamaan, sillä heidät on luonut Jumala, joka on rakkaus. Mutta tämä ihmisten tehtävä vääristyy, kun ihmiset kääntyvät pois Jumalasta. Se tapahtuu kaikkialla siellä, missä ihmiset rakastavat jotain muuta enemmän kuin Jumalaa. Niin Jeesus sanoo: ”Joka rakastaa isää ja äitiä enemmän kuin minua, ei ole minun arvoiseni.” (Matt 10:37) Jopa rakkautta vanhempia kohtaan koskee siis, että rakkaus Jumalaan on ensisijainen, vaikka rakkaus vanhempia kohtaan on neljännen käskyn sisältö. Jumalan tahdon – tai Jeesuksen sanojen mukaisesti: Jumalan hallinnan elämässämme – tulee olla elämänvalinnoissamme itsemääräämisemme johtotähtenä.

Mitä tämä tarkoittaa seksuaalikäyttäytymisen alueella, voidaan nähdä Jeesuksen sanoista avioeroon liittyen. Vastatessaan fariseusten kysymykseen avioeron luvallisuudesta, Jeesus lähtee liikkeelle ihmisen luotuisuudesta, jossa hän näkee ilmaistuna Jumalan tarkoituksen luotuaan kohtaan: Luomisesta alkaen tosiasia on, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Siksi sanotaan, että mies jättää isänsä ja äitinsä ja yhtyy vaimoonsa ja nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Jeesuksen sanojen mukaan tästä seuraa, että Jumalan luomistahto ihmisen suhteen on tämän liiton rikkoontumattomuus. Kun ihminen luotiin sukupuoliseksi olennoksi, tarkoitus oli purkamaton avioliitto (Mark 10:2–9).

Tämä Jeesuksen sana muodostaa perustuksen ja kriteerin kaikkiin kristillisiin kannanottoihin, jotka liittyvät seksuaalisuuden kysymyksiin. Kohdassahan ei ole kyse vain avioliitosta erityisaiheena, vaan kaiken kattavasti kyse on ihmisen luomisperusteisesta eksistentiaalisesta kutsumuksesta sukupuolisena olentona. Jeesuksen sanan mukaan ihmisen sukupuolisuus miehenä ja naisena suuntaa purkamattomaan avioliittoon. Tämä on se mitta, jonka perusteella kristillistä oppia sukupuolikäyttäytymisen alueella tulee arvioida.

Tämä Jeesuksen näkökanta vastaa pääosin juutalaista traditiota, vaikkakin Jeesus, vaatiessaan purkamatonta avioliittoa, vaatii enemmän kuin juutalainen laki, joka näki mahdollisuuden avioeroon (Deut 24:1). Yleinen juutalainen kanta oli, että ihminen sukupuolisuudessaan on tarkoitettu avioliittoon. Tähän perustuvat jo VT:ssa olevat tuomiot tästä normista poikkeavia vastaan. Haureus, aviorikos ja homoseksuaalisuus tuomitaan.

Raamatussa esiintyvät tuomiot homoseksuaalista käyttäytymistä kohtaan ovat yksiselitteisiä ja torjuvat homoseksuaalisuuden enemmän tai vähemmän tiukasti. Kaikki raamatunkohdat tästä aiheesta ovat yksimielisen torjuvia eikä poikkeusta ole. Kolmannen Mooseksen kirjan pyhyyslaki määrää ankarasti ja kumoamattomasti: ”Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko.” (Lev 18:22) Kirjan 20. luku lukee tällaisen käytöksen jopa tekoihin, joista rangaistaan kuolemalla (Lev 20:13), kuten muutamaa jaetta aikaisemmin aviorikoksenkin (Lev 20:10). Juutalaiset osasivat erottua näissä kysymyksissä heitä ympäröivistä kansoista, ja se on myös vaikuttanut UT:n kohtiin homoseksuaalisuudesta, toisin kuin hellenistisessä kulttuurissa, jossa homoseksuaalisuus oli sallittua. Paavali lukee homoseksuaalisuuden Roomalaiskirjeessä yhdeksi seuraukseksi siitä, että ihminen on kääntynyt pois Jumalasta (Room 1:27). Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä homoseksuaalinen käyttäytyminen mainitaan yhdessä haureuden, aviorikoksen, epäjumalanpalveluksen, ahneuden, juoppouden, varastamisen ja ryöstämisen kanssa tekona, joka estää osallisuuden Jumalan valtakuntaan (1. Kor 6:9). Paavali toteaa, että kristityt ovat kasteessa vapautuneet siteistään tällaiseen käyttäytymiseen (1. Kor 6:11).

Näiden Paavalin lauseiden rinnalla UT:ssa ei ole yhtäkään kohtaa, joka voitaisiin ymmärtää homoseksuaalista käyttäytymistä puoltavasti. Raamatun kokonaisilmoitus siis lukee poikkeuksetta käytännön homoseksuaalisuuden niihin käyttäytymistapoihin, joissa näkyy erityisen karkealla tavalla ihmisen kääntyminen pois Jumalasta. Tämä tosiasia asettaa kirkolle, joka on sitoutunut Raamatun auktoriteettiin, hyvin kapeat rajat, kun se määrittää näkökantaansa homoseksuaalisuuteen. Raamatun ilmoituksen mukaan ihmisellä on luotuisuuden perusteella positiivinen kutsumus seksuaalisen olentona. Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan vastaa tätä käsitystä vaan on sille vastakkainen. Näin ollen ei ole kyse mistään marginaalisista näkökannoista, jotka voidaan ohittaa ilman, että kristillinen sanoma kokonaisuudessa kärsisi. Raamatunkohtia, jotka puhuvat homoseksuaalisuudesta, ei voida myöskään suhteellistaa sillä, että ne nähdään osana vanhentunutta kulttuurihistoriaa, jolla ei ole merkitystä modernille ihmiselle. Kyse on nimittäin aiheesta, jossa Raamatun todistus jo omana aikanaan asettui ympäröivää kulttuuria ja sen näkemystä vastaan. Tämä johtui uskosta Israelin Jumalaan ja hänen ihmiselle luomisessa antamasta kutsumuksesta.

Tänä päivänä ne, jotka haluavat muuttaa kirkon käsitystä homoseksuaalisuudesta, sanovat, että Raamatun kanta homoseksuaalisuuteen ei sisällä modernia, antropologisen tutkimuksen tuottamaa käsitystä. Tämän käsityksen mukaan homoseksuaalisuus on niin sanottu ”olotila”, homoseksuaalisen ihmisen ruumiillis-sielullinen tuntemus, joka on jo olemassa ennen mitään vastaavaa seksuaalista toimintaa. Tässä olisi selkeämmän erotuksen vuoksi parempi puhua homoseksuaalisen toiminnan sijaan homofiilisestä taipumuksesta. Tähän on sanottava, että voimakas homofiilinen taipumus koskee vain ihmisten vähemmistöä. Yhtenä osatekijänä ihmisen seksuaalisuudessa se esiintyy kuitenkin laajasti. Ihmiselle on luonteenomaista, että seksuaaliset virikkeet eivät rajoitu eriteltyyn alueeseen, vaan ne läpäisevät koko inhimillisen toiminnan kaikilla elämänalueilla. Näihin kuuluvat myös suhteet oman sukupuolen ihmisiin. Mutta juuri koska eroottiset motiivit ovat läsnä kaikkialla inhimillisessä käytöksessä, ihmisen tehtäväksi tulee integroida ne ihmiselämän kokonaisuuteen. Sen tosiasian, että ihmisellä on homofiilisiä taipumuksia, ei tarvitse automaattisesti johtaa homoseksuaaliseen toimintaan. Taipumukset voidaan integroida elämäntapaan, jossa suhde vastakkaiseen sukupuoleen on ensisijainen, ja jossa ylipäätään seksuaalisen toiminnan ei tarvitse olla inhimillisen elämän kaikkea hallitseva keskus. Kuten sosiologi Helmut Schelsky osuvasti sanoi: Avioliittoinstituution yksi tärkeimmistä saavutuksista on, että se sitouttaa inhimillisen seksuaalisuuden osaksi tehtäviä ja tavoitteita, jotka tähtäävät itse seksuaalisuuden toteuttamista pidemmälle.

Tosiasiaa, että ihmisellä on homofiilisia taipumuksia, ei tarvitse kieltää eikä sitä saa tuomita. Kysymys vain on, miten ihminen käsittelee tätä taipumusta omassa elämässään. Tämä on varsinainen ongelma, ja tässä kohtaa on oikea paikka todeta, että homoseksuaalinen toiminta on poikkeavuus seksuaalikäyttäytymisen normista, joka ihmiselle Jumalan luomana olentona on annettu. Kirkon on todettava, että tämä ei koske ainoastaan homoseksuaalisuutta, vaan kaikkea seksuaalista toimintaa, joka ei tähtää miehen ja naisen väliseen avioliittoon. Aivan erityisesti aviorikos on tuomittava. Kirkon on elettävä sen tosiasian kanssa, että normista poikkeaminen tällä elämänalueella kuten muillakin alueilla ei ole harvinaista vaan ennemminkin sääntö. Kirkon on kohdattava nämä ihmiset suvaitsevaisuudella ja ymmärtäväisyydellä, mutta sen on myös kutsuttava heitä kääntymykseen. Kirkko ei voi luopua siitä, että se erottaa normin ja siitä poikkeavan käytöksen. Tässä kohdassa on raja kristilliselle kirkolle, joka sitoutuu Raamatun auktoriteettiin. Sen, joka painostaa kirkkoa muuttamaan oppiaan tässä kysymyksessä, on tiedettävä, että hän ajaa kirkon jakautumista. Sillä kirkko, joka antaa taivuttaa itsensä pitämään homoseksuaalista toimintaa ei enää raamatullisesta normista poikkeavana vaan homoseksuaalisia elämänkumppanuuksia avioliittoon verrattavina rakkaudellisina liittoina, ei enää seiso Raamatun pohjalla vaan on asettunut Raamatun yksiselitteistä todistusta vastaan. Tällainen kirkko ei enää olisi evankelinen kirkko luterilaisen uskonpuhdistuksen traditiossa.•