Ilmestynyt Perustan numerossa 6 | 2014
Timo Junkkaala
Kirjoittaja on Suomen Raamattuopiston Säätiön toiminnanjohtaja ja Helsingin yliopiston kirkkohistorian dosentti.
Karismaattisuus kasvaa ja hämmentää
Helluntailaisuus ja karismaattinen liike ovat voimakkaassa kasvussa. Liikehdinnän piirissä arvellaan olevan jo yli 500 miljoonaa ihmistä eli lähes neljännes maailman kristityistä. Suurinta kasvu on ollut Etelä-Amerikassa ja joissakin Afrikan ja Aasian maissa. Etelä-Amerikassa muutos on ollut niin suuri, että helluntailais-karismaattiset kirkot ovat vakavasti haastaneet roomalais-katolisen kirkon, joka on ollut siellä täysin hallitseva vuosisatoja. Afrikassa on arvioitu syntyneen lähes 10 000 uutta uskonnollista liikettä, jotka eivät kuulu mihinkään perinteiseen kirkkoon.
Samaan aikaan on kasvanut hämmennys. Mitä nämä uudet liikkeet oikein ovat? Joidenkin mielestä nuo liikkeet vastaavat elävän ja toimivan kristillisyyden kaipuuseen. Toisten mukaan ne johtavat sellaiseen elämysten ja kokemusten kierteeseen, joka vääristää koko uskon ja elämän. Onko siis kyse paluusta alkuseurakunnan aikaan vai lopunajan eksytyksestä? Kohtaammeko näissä liikkeissä Pyhän Hengen tuoman uudistuksen vai postmodernin aikamme narsistisen harhaopin?
Mikä on karismaattinen liike?
Karismaattisessa liikkeessä on paljon samoja piirteitä kuin helluntailaisuudessa. Niinpä liikettä on kutsuttu myös uushelluntailaisuudeksi. Helluntailiike syntyi Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa. Sen tyypilliseksi piirteeksi tuli erityisen Pyhän Hengen kasteeksi kutsutun kokemuksen korostaminen. Merkkinä tuosta kokemuksesta pidettiin kielilläpuhumista.
Karismaattisen liikkeen alkuna on pidetty Los Angelesin lähistöllä toimineen episkopaalipapin Dennis Bennetin kokemusta pääsiäisenä 1960. Hänen saamansa kokemus oli samantapainen kuin helluntailiikkeessä yleiset ns. henkikastekokemukset. Karismaattinen liike kosketti pian eri kirkkokuntia, jopa roomalais-katolista kirkkoa. Katolilaiset karismaatikot eivät ole luopuneet omasta kirkostaan tai sen opeista.
Karismaattisen liikkeen kolmanneksi aalloksi on kutsuttu 1980-luvulla John Wimberin johdolla syntynyttä ns. voimaevankelioimista (power evangelism). Wimberin mukaan kristillisyys on vasta puolitiessä, jos julistukseen ei liity toteennäyttäminen eli ihmeet ja merkit. Julistettu sana tulee vahvistaa ihmeellisin teoin, jotka nopeuttavat ja vahvistavat uskon kasvua. Wimberin mukaan pelastavan uskon lisäksi tulisi tavoitella ihmeitä vaikuttavaa uskoa. Wimberin toiminta synnytti Vineyard-seurakuntia, jotka ovat organisoituneet maailmanlaajaksi liikkeeksi.
Toronton Vineyard-seurakunnasta 1990-luvun alkupuolella liikkeelle lähtenyttä ns. Toronton herätystä on kutsuttu karismaattisen liikkeen neljänneksi aalloksi. Guy Ghevreau, Toronton kuuluisaksi tulleen Airport Vineyard -seurakunnan työntekijä, joka 1990-luvulla vieraili Suomessakin, vahvisti käsityksen siitä, että ainakin hänen edustamansa karismaattisen liikkeen aalto on nimenomaan voimakkaiden kokemusten tavoittelua. Osoituksena siitä, että liike on Jumalasta, pidettiin sitä, että ihmiset joutuivat sellaiseen tilaan, jossa eivät voineet kontrolloida itseään. Ihmiset nauroivat ja itkivät, saivat pakkoliikkeitä ja kaatuivat maahan.
Mitä siis on karismaattinen liike? Liikkeen edustajat itse pitävät sitä lopun ajan suurena herätyksenä, joka yhdistää uskovat eri ryhmistä. Liikkeen piirissä syntyneitä ilmiöitä, kaatumisia ja muita erikoisia kokemuksia, samoin kuin kielilläpuhumista, parantamista ja profetoimista pidetään Pyhän Hengen aikaansaannoksina ja erityisinä osoituksina Jumalan siunauksesta.
Toisaalta liikkeen edustajat saattavat kuitenkin sanoa, etteivät ulkonaiset piirteet ole liikkeessä tärkeintä. Keskeisintä sanotaan olevan ylistyksessä ja hengellisissä kokemuksissa koettava Jumalan läsnäolo ja sen synnyttämä rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Kun tuo läsnäolo koetaan hyvin voimakkaasti ja ihmeenomaisesti, uskotaan, että kyseessä on erityinen Pyhän Hengen kosketus. Liikkeessä mukanaolevat ovat kokeneet saaneensa Jumalan siunausta, uskon rohkaisua ja sisäistä paranemista. Näillä kokemuksilla sanotaan olevan suuri merkitys sekä hengellisesti että psyykkisesti. Seurakuntien elämään liike on tuonut uutta sykettä, ylistyslaulua ja rukousta sairaitten puolesta.
Kaikkien kokemus karismaattisesta liikkeestä ei ole myönteinen. Jotkut ovat syvästi pettyneet liian suuriin lupauksiin, ja on niitä, jotka ovat menettäneet uskonsa tai mielen tasapainon. Toivotun yhteyden sijaan onkin tullut hajaannusta ja eripuraa. Perheet ja seurakunnat ovat jakaantuneet.
Ulkopuolisten mielestä karismaattiseen liikkeeseen liittyy helposti omatekoista hurskastelua ja hengelliseen pukuun pukeutunutta narsismia. Liikkeen arvioidaan johtavan keskittymään kokemuksiin ja elämyksiin, joita tuotetaan kyseenalaisin keinoin. Joissakin arvioissa karismaattista liikettä on pidetty New Age -liikkeen kristillistettynä muotona, jossa sielulliset ja pakanalliset voimat vaikuttavat kristillisen pinnan alla. Kriitikoiden mielestä koko uskon sisältö ja päämäärä on osassa karismaattista liikettä siinä määrin muuttunut, että on kysyttävä, onko enää lainkaan kyseessä kristillinen usko.
Ottamatta tässä yhteydessä kantaa siihen, ovatko liikkeeseen kuuluvat vai ulkopuoliset arvioitsijat oikeassa, karismaattinen liike voidaan määritellä seuraavasti: Karismaattinen liike on uskonnollinen suuntaus, jossa kristillisen uskon olennaisena ja tavoiteltavana piirteenä pidetään erityisiä kokemuksia, jotka tulkitaan merkeiksi Jumalan läsnäolosta ja Pyhän Hengen vaikutuksesta.
Karismaattinen liike Suomessa
Helluntailiike tuli Suomeen 1910-luvun alussa. Liikkeessä vedotaan mielellään siihen, että useissa suomalaisissa herätysliikkeissä oli jo aiemmin, noiden liikkeiden alkuvaiheessa, esiintynyt karismaattisia ilmiöitä. Näin tapahtui sekä rukoilevaisuuden syntyessä 1700-luvun puolivälissä että herännäisyydessä 1800-luvun alussa ja lestadiolaisuudessa saman vuosisadan puolivälissä ja myöhemminkin. Herännäisyydessä esiintyi kielilläpuhumista ja lestadiolaisuuden yhdeksi tunnusmerkiksi tulivat ns. liikutukset.
Paavo Ruotsalainen salli ajoittain kielilläpuhumisen, mutta näki myös hurmoksellisuuden ongelmat ja käski sielullisesti kiihottuneita ihmisiä vaikenemaan. Hän opetti omistamaan Vapahtajan ilman suuria tunteita ja kaipaamaan lahjojen antajaa enemmän kuin lahjoja. Hän lainasi Jeesuksen sanoja: ”Autuaita ovat ne, jotka eivät näe, mutta kuitenkin uskovat.” Juhani Raattamaa, joka oli lestadiolaisuuden tärkein johtaja 1800-luvun loppupuolella, kirjoitti 1868: ”Kylmän hypyn ja pyhän lihan opettajat ja tunnustajat ovat tulleet Suomesta / he luulivat sokeudessansa että kaikki pittää hyppäämän ja että hyppy on kristillisyyden paras tuntomerkki / mutta ei asiat niin ole.” Vähitellen karismaattiset ilmiöt herätysliikkeissä vähenivät.
Varsinaiseen karismaattiseen liikkeeseen saatiin kosketus Kathryn Kuhlmanin kokouksissa 1960-luvulla. Helluntailaissaarnaaja Niilo Yli-Vainio, jonka kokouksissa väitettiin ihmisten parantuneen sairauksistaan, sai suuret joukot koolle vuosina 1977–1981. Kohu oli kuitenkin todellisuutta suurempi. Niitä, jotka todistettavasti olisivat parantuneet, tutkija ei löytänyt.
Luterilaisen kirkon sisäinen karismaattinen liike järjestäytyi Hengen uudistus kirkossamme -järjestöksi 1978. Sanan ja rukouksen iltoja pidetään paikoin Hengen uudistus -liikkeen toimintamuotona seurakunnissa. Enemmän kuin tuo järjestö ovat luterilaisessa kirkossa huomiota herättäneet pastori Seppo Juntunen ja Pirkko Jalovaara, joista varsinkin jälkimmäisen toimintaan on viime aikoina kohdistunut arvostelua.
Toronton herätyksen pohjalta syntyi useita helluntaiseurakunnista irtautuneita ns. City- ja River-seurakuntia. Nokia-Missio, joka jokin aika sitten sai paljon ihmisiä mukaan ja huomiota osakseen, on johtajakriisin jälkeen kadonnut julkisuudesta, muuttanut nimensä ja samastunut ainakin osaksi helluntailiikkeeseen. Uusien seurakuntien kirjo on kaiken kaikkiaan suuri. On Elävän Sanan Yhteyttä, Suur-Helsingin, Vineyard-, Uskonliikkeen, Uuden toivon, Ilmestysmajan ja Hillsong-seurakuntia.
Myös suomalaisessa helluntailiikkeessä kuohuu. Moni nuori pastori on irtautunut helluntaiseurakuntien palveluksesta, ja osa heistä on perustanut uusia, tunnustuskuntiin sitoutumattomia seurakuntia. Viimeksi on herättänyt keskustelua Seinäjoelta tullut tieto, että voimakkaan helluntaiseurakunnan nuorisotyöntekijä joukkoineen on perustamassa omaa seurakuntaa.
Kaikki ns. uushelluntailaiset seurakunnat eivät ole erityisen karismaattisia. Ylistysmusiikilla on keskeinen asema, mutta suhde karismaattisiin ilmiöihin saattaa olla etäisempi kuin vanhoissa helluntaiseurakunnissa. Nyt etsitään uudentyyppistä seurakuntakulttuuria ja tavoitellaan kristinuskosta vieraantuneita.
Yksi karismaattiseen liikkeeseen liittynyt ilmiö on ollut pahojen henkien ulos ajaminen. Bashamin kirja Päästä meidät pahasta herätti jo 1980-luvulla hämmennystä. Myöhemminkin on paikoin esiintynyt näkemyksiä, että kaikki negatiivinen on nimitetty pahan hengen vaikutukseksi, josta tulisi vapautua ajamalla riivaajat ulos.
Sielunhoidon ja kristillisen terapian nimissä on esiintynyt henkistä ja hengellistä eheytymistä ja kokonaisvaltaista terveyttä tarjoavia ryhmiä. Healing Room on yksi viime aikoina esillä ollut ilmiö. Tämän toiminnan haasteina ovat olleet sekä epäselvyys maallisten ja hengellisten asioiden erottamisessa että puutteellinen psykologinen ja teologinen tietämys.
Kesällä 2014 Suomessa herätti huomiota amerikkalainen saarnaaja David Herzog, joka opetti, että kun ihminen pääsee tietylle kirkkauden tasolle, hän voi alkaa käskemään ääniaaltoja ja silloin tapahtuu ihmeitä. Puheet ääniaalloista ja niiden vaikutuksesta ovat herättäneet kysymyksen, onko Herzog omaksunut New Age -liikkeen ajatuksia.
Karismaattisuus Raamatussa
Jo Vanhan testamentin aikaan liittyi Jumalan Hengen hurmoksellista vaikutusta, erityisesti profeetallista julistusta. Kaikki hurmoksellisuus ei kuitenkaan ollut Jumalasta. Yhtä oikeaa profeettaa kohti saattoi esiintyä monta väärää. Profeettojen mukaan Pyhä Henki oli erityisesti Messiaan merkki. Pyhä Henki liittyi uuden liiton lupaukseen.
Jeesuksen opetuksen mukaan Pyhän Hengen tehtävä oli muistuttaa hänestä ja kirkastaa häntä (Joh. 14:28; 15:28; 16:14). Jeesuksen toimintaan liittyi parantaminen ja hän sanoi merkkien seuraavan myös opetuslapsia. Toisaalta Jeesus varoitti, että tulee sellaisia, jotka sanovat profetoivansa ja tekevänsä voimatekoja hänen nimessään, mutta hän ei heitä tunne. Erityisesti lopun aikaan Jeesus liitti varoituksen tunnustekoja ja ihmeitä tekevistä vääristä messiaista ja profeetoista (Matt. 7:22; 24:24; Mark. 16:17–18).
Helluntaina Jumala vuodatti Jeesuksen lupauksen mukaan Pyhän Hengen. Alkoi uusi pelastushistorian aikakausi. Pyhä Henki vahvisti alkuseurakunnassa julistetun sanan myös näkyvien merkkien kautta. Apostolien teoissa kerrotaan muutama esimerkki sairaiden paranemisesta, kielilläpuhumisesta ja profetoimisesta. Apostolit eivät kuitenkaan lähteneet kertomaan niistä vaan saivat Pyhän Hengen täyteydessä rohkeuden puhua Jeesuksesta, hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Apostolit opettivat, että Pyhä Henki saadaan kasteen ja uskon kautta ja että jokaisella Jeesukseen uskovalla on Pyhä Henki.
Karismaattinen liike on saanut nimensä sanasta karisma, joka on kreikkaa ja tarkoittaa armolahjaa. Uudessa testamentissa sanaa käytetään sekä iankaikkisesta elämästä, joka on Jumalan suurin lahja, että erilaisista lahjoista, joita Jumala antaa uskoville seurakunnan rakennukseksi. Tällaisia erityisiä armolahjoja, joista osa liittyy seurakunnan virkoihin, mainitaan Uudessa testamentissa parikymmentä, mutta luetteloa ei ole tarkoitettu täydelliseksi. Ne armolahjat, joihin karismaattisessa liikkeessä kiinnitetään huomiota, ovat siis vain pieni osa Uuden testamentin mainitsemista lahjoista (Room. 6:23; 12:6–8; 1 .Kor. 12:8–10; Ef. 4:11–12; 1. Piet. 4:10–11).
Armolahjoihin liittyi myös ongelmia. Korintin seurakunnassa erityisesti kielilläpuhuminen aiheutti epäjärjestystä. Paavali joutui neuvomaan, että kaikilla ei kuulu olla samoja lahjoja ja ettei lahjoja ole annettu oman erinomaisuuden osoittamiseksi vaan yhteiseksi hyödyksi, seurakunnan rakennukseksi. Hän kirjoitti myös, että seurakunnassa tulee ”puhua mieluummin viisi ymmärrettävää sanaa kuin tuhansia hurmoskielen sanoja”. Kaiken tulee tapahtua hyvässä järjestyksessä ja että rakkaus on tärkeämpi kuin armolahjat (1. Kor. 12–14).
Näyillä ja voimateoilla kehuskeleville uusille julistajille Paavali vastasi, että Jumalan kirkkaus on tässä maailmassa kätketty saviastiaan ja että Jumalan voima tulee esiin ihmisen heikkoudessa. Jottei Paavali olisi ylpeillyt omista ilmestyksistään, oli hänelle annettu ”lihaan pistin”. Näin hän oppi, että Jumalan armo on tärkein ja se riittää (2. Kor. 4:7; 12:9). Myös Galatian seurakuntien vaarana olivat uudet opettajat, jotka johdattivat kristittyjä uudelleen lain tekoihin. Paavali joutui jyrähtämään: Kuka teidät on lumonnut? Saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin? (Gal. 3:1–2.)
Kirkon alkuaikoina armolahjoja esiintyi siis ainakin joissakin seurakunnissa runsaasti. Yhtäältä niitä pidettiin Pyhän Hengen työn merkkeinä, toisaalta niihin liittyi ongelmia. Alkuseurakunnasta alkaen on ollut selvää, että pelkkä ihmeteko ei julista Kristusta. Se voi päinvastoin kiinnittää huomion ihmiseen kuten jo Apostolien tekojen aikana tapahtui (Ap. t. 14:11–13). Kristinuskossa oli alusta asti keskeisintä sanoma Kristuksesta.
Karismaattiset ilmiöt historiassa
Karismaattisia ilmiöitä on esiintynyt ajoittain läpi historian, erityisesti joinakin murros- ja herätysaikoina. Montanolaisuus oli alkukirkon karismaattisuutta. Ekstaattisen profetoimisen ohella liike edusti jyrkkää askeettisuutta, mm. kielteistä suhtautumista avioliittoon. Montanus ja hänen oppilaansa tuomittiin harhaoppisiksi.
Varsin pian kirkon alkuajan jälkeen jouduttiin pohtimaan sitä, miksi näkyvät merkit ja ihmeteot vähenivät tai lakkasivat kokonaan. Augustinuksen mukaan kieli-ihmeessä näkyi, kuinka Jumalan evankeliumi tulee raivaamaan tiensä kaikkien kansojen keskuuteen. Kun tuollaista näkyvää todistusta Pyhän Hengen läsnäolosta ei enää hänen aikanaan esiintynyt, hän Johanneksen kirjeen opetukseen liittyen opetti, että todistus Pyhän Hengen läsnäolosta on nyt siinä, että kristityt rakastavat toisiaan (1. Joh. 6:10). Johannes Krysostomos korosti rukousta Hengen lahjana.
Uskonpuhdistajat joutuivat taistelemaan oman aikansa hurmahenkisyyttä vastaan. Sille oli tyypillistä sisäisen ilmoituksen korostaminen ohi Raamatun. Lutherin mukaan karismat kuuluivat erityisesti kirkon alkuaikaan. Tuolloin Pyhän Hengen näkyvä muoto oli hänen mukaansa tarpeen, kun seurakunta ”epäuskoisten vuoksi oli julkisin tunnusmerkein perustettava”. Luther viittaa tässä yhteydessä Paavalin sanaan, jonka mukaan kielet eivät ole merkiksi uskoville vaan niille, jotka eivät usko (1. Kor. 14:22). ”Mutta sittemmin kun seurakunta oli koottu ja mainituin tunnusmerkein vahvistettu, ei ollut tarpeen pitkittää Pyhän Hengen näkyvää lähettämistä.”
Lutherin tulkintaa tukee joidenkin meidän aikamme lähetystyöntekijöiden kokemus. Kun evankeliumi tuotiin uudelle alueelle esimerkiksi Etiopiassa, Jumala vahvisti sanansa tunnusmerkein. Mutta kun seurakunta oli syntynyt ja sananjulistusta alettiin ymmärtää, ihmeenomaiset merkit jäivät pois.
Ovatko karismat tarkoitettu siis vain kirkon alkuaikaan? Sekä Uuden testamentin opetuksen että kirkon historian valossa näyttää siltä, että karismaattisuus kuului erityisesti kirkon alkuaikaan, mutta ei pelkästään siihen. Myöhemminkin ihmeenomaisia merkkejä ja karismoja on esiintynyt erityisesti murrosvaiheissa. Kristus jakaa edelleen lahjojaan ja antaa Hengen vaikutuksen tapahtua niin kuin tahtoo.
Koska karismojen yhteyteen on usein liittynyt ongelmia, on syytä yhä noudattaa apostolien kehotuksia: ”Älkää sammuttako Henkeä, älkää väheksykö profetoimisen lahjaa. Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.” (1. Tess. 5:19–21.) ”Älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa, ovatko ne Jumalasta” (1. Joh. 4:1).
Muroman kritiikki helluntailaista opetusta kohtaan
Urho Muroma kohtasi omana aikanaan helluntailiikkeen opetusta Pyhästä Hengestä ja otti siihen kantaa Herää Valvomaan -lehdessä. Hän totesi, että käsite henkikaste liittyi Uudessa testamentissa ensimmäiseen helluntaihin. Jos ilmaisua käytetään muusta, sitä tuli Muroman mukaan käyttää siitä tapahtumasta, jossa Pyhä Henki tulee ihmiseen ”uuden syntymisen yhteydessä”. Jokainen uskova on siis Muroman mukaan saanut Pyhän Hengen eli kastettu Hengellä.
Muroman mukaan kristitty tarvitsee jatkuvasti syvempää Pyhällä Hengellä täyttymistä. Hän varoittaa kuitenkin arvostelemasta omaa hengellistä elämäänsä sen mukaan, ”millaiseksi hän minäkin hetkenä tuntee oman sisällisen tilansa”. ”Jeesus ja hänen työnsä meidän edestämme on rauhamme ainoa perustus.”
Muroman mukaan Hengellä täytetyn ensimmäinen tuntomerkki on se, että hän tunnustaa itsensä pieneksi ja arvottomaksi. ”Mitä kurjemmaksi me näemme itsemme ja oman kristillisyytemme, sitä syvemmin on Pyhä henki saanut valtaa meissä.” ”Sisäiseen vararikkoon joutuneelle uskovaiselle kirkastaa nyt Pyhä Henki, että hänellä on Kristuksessa kaikki se mitä hän aina yrittää etsiä itseltänsä.”
Uusi testamentti ei Muroman mukaan opettanut kielilläpuhumista korkeamman pyhityselämän, henkikasteen tai Hengellä täyttymisen merkkinä. On eri asia olla Hengen valtaama ja omistaa jokin armolahja. Hengen valtaaman ihmisen tuntomerkki on Muroman mukaan Hengen hedelmä. ”Uskovaisten huomio käännetään toisarvoisiin asioihin, tavoittelemaan jotain ihmeellistä, sen sijaan, että he pyrkisivät yhä syvempään nöyryyteen, sävyisyyteen, rakkauteen pyhyyden hiljaisessa hengessä.”
Karismaattisuuden arviointi Nils Ove Rasmussenin ja Leif Andersenin kirjoissa
Ensimmäinen perusteellinen suomeksi julkaistu karismaattisen liikkeen arvio oli tanskalaisen papin Nils Ove Rasmussenin 1970-luvun alussa julkaisema kirja Den karismatiske vaekkelse – pinse på nyt? (suom. Karismaattinen liike – uusi helluntaiko, 1972) Rasmussenin mukaan karismaattisen liikkeen tausta oli siinä syvässä hengellisessä kriisissä, johon monet kirkot olivat ajautuneet. Karismaattisen liikkeen näkemys, jonka mukaan uudistus ei lähde komiteoista tai rakenteista vaan kyse on Pyhän Hengen työstä, oli hänen mukaansa aivan oikea. Hengen vuodatuksen rukousta hän piti aiheellisena ja tarpeellisena.
Toisin kuin karismaattisen liikkeen edustajat Rasmussen ei kuitenkaan pitänyt liikettä vastauksena vallinneeseen hengelliseen kriisiin. Rasmussenin mukaan liikkeessä vallitsi (1) Raamatun vastainen oppi ”henkikasteesta” erityisenä kaikille tarkoitettuna kokemuksena, joka olisi otettava vastaan. (2) Raamatun vastainen oli niin ikään käsitys, jonka mukaan kielilläpuhuminen on merkki Pyhän Hengen kasteesta ja täyteydestä, sekä (3) opetus, jonka mukaan ihmisen tuli täyttää tietyt ehdot, jotta voisi saada Pyhän Hengen. (4) Vaarallisena Rasmussen piti keskittymistä poikkeukselliseen ja ihmeenomaiseen ja (5) välinpitämättömyyttä kristillisestä opista. Hän varoitti, että liike on vaarassa johtaa pois raamatullisesta kristillisyydestä, Jumalan armosta ja Kristuksen sovitustyöstä.
Toinen tanskalainen teologi, Leif Andersen on kärsimyksen ongelmaa käsitelleessä kirjassaan Miksi nukut Herra (1987, suomeksi 1989), ottanut kantaa karismaattiseen liikkeeseen. Andersenin mukaan Jumala on luvannut meille Pyhän Henkensä, armolahjat ja valtavan voiman, mutta me koemme tuon kaiken pikemminkin heikkoutena. Hänen mukaansa Hengen voima koetaan voimattomuutena. Jumala estää meitä tulemasta ylpeiksi kätkemällä aarteensa saviastiaan. Raamattu puhuu salatusta ja kätkeytyvästä Jumalasta, joka ilmestyy piiloutumalla ristin häpeään ja tappioon. Yhä Jumala kätkeytyy kasteveteen, ehtoollisaineisiin, sanaan ja inhimilliseen heikkouteen. (2. Kor. 2:1–4; 4:7; 12:7–10.)
Andersenin mukaan on huikea kuilu Raamatun lupausten ja meidän elämämme välillä. Tuota kuilua ei tule yrittää ylittää epärealistisella hurmahenkisyydellä. Sen ylittää vain usko. Kristillisyys tuottaa monille samanlaisen pettymyksen kuin raikas lähdevesi juopuneelle kännikalalle. Uskon olemukseen kuuluu, että se tulee kuulemisesta eikä kokemuksista. Kätkeytymisellään Jumala opettaa meitä luottamaan hänen sanaansa ja lupauksiinsa. Onneksi – sillä mihin me joutuisimme, jos uskomme Jumalaan aaltoilisi kulloisenkin mielentilamme mukaan? Jumalan valtakuntaa ei Andersenin mukaan voi kokea uskon vahvistukseksi.
Kaipaus saada maistaa Herran hyvyyttä on Andersenin mukaan tervettä. Mutta jos tämä kaipaus alkaa hallita ihmistä, siitä tulee yksi pahimmista kristityn pakkopaidoista. Siitä tulee virike harhaopeille ja hengelliselle toivottomuudelle. Oppi henkikasteesta on hänen mukaansa aikamme suurimpia onnettomuuksia. Väärää ei ole kielilläpuhuminen tai erilaiset elämykset. Hulluus on siinä, että tässä opissa ei ymmärretä ihmisen syntisyyttä, Jumalan ”vierasta työtä”, eikä julisteta evankeliumia oikein. Kun ilo irrotetaan synninsurusta, se samalla irrotetaan armosta.
Moni ”henkikasteen” saanut tuntee Andersenin mukaan salaa pettymystä, koska luvattu muutos petti hänet. Tarvitaan uusia selityksiä ja uusia elämyksiä. Koko mielenkiinto keskittyy siihen, mitä Jumala tekee minussa nyt. Se mitä Jumala on tehnyt Kristuksen ristillä ja kasteessani, jää syrjään vaikkei sitä periaatteessa kielletä.
Uskon uusi suunta
Karismaattinen liike näyttää tuovan uuden tulkinnan siitä, miten Jumala ja hänen työnsä tulisi ymmärtää. Perinteisesti kristityt ovat ymmärtäneet, että Jumala on ilmoittanut itsensä Raamatussa ja Kristuksessa. Kristus on läsnä Jumalan sanassa ja Pyhä Henki toimii sanan kautta. Erityisiä Pyhän Hengen työvälineitä ovat sakramentit, kaste ja ehtoollinen. Karismaattisessa liikkeessä Jumalan sana ja Jumalan Henki erotetaan toisistaan. Se on klassisen hurmahenkisyyden merkki.
Karismaattisessa liikkeessä opetetaan, että Pyhä Henki kohdataan voimakkaissa elämyksissä. Usko Jumalan sanan lupauksiin on vaihtunut Jumalan läsnäolon kokemukseen. Armolahjat ja ihmeet ovat ottaneet armonvälineiden paikan. Ero ei ole vähäpätöinen. On kysymys siitä, millainen Jumala on ja miten hän toimii. On kysymys siitä, miten usko syntyy ja mihin se perustuu.
Kristillisen kirkon usko on perustunut siihen, että Jumala voidaan kohdata vain Kristuksessa. Syntinen ihminen ei voi kohdata Jumalaa suoraan vaan ainoastaan välittäjän, Kristuksen kautta. Karismaattisessa liikkeessä uskotaan, että Jumalan läsnäolo on välittömästi koettavissa. Tämä läsnäolon kokemus on tullut Kristuksesta kertovan sanan tilalle. Joudutaan kysymään, mihin tarvitaan Kristuksen sovitustyötä, ristiä ja sovitusta, jos uskon varmuus saadaan Jumalan läsnäolon kokemuksesta.
Tähän liittyy kysymys ihmisen syntisyydestä ja perisynnistä. Karismaattisessa liikkeessä ei ole tällä kohdalla yhtä yhteistä oppia niin kuin muissakaan opinkohdissa, mutta ainakin paikoin kuulostaa siltä kuin synti olisi karismaatikoille jo taakse jäänyttä todellisuutta. Usko ihmisen kykyyn muuttua ja pyhittyä on suuri. Kun synti ei enää ole todellinen ongelma, menettää myös Kristuksen sovitustyö keskeisen paikkansa.
On myös kysymys uskonelämän suunnasta. Jeesuksen opetuksen mukaan elämämme tavoite on rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Karismaattisessa liikkeessä painopiste on vaarassa siirtyä omaan itseen, omiin kokemuksiin ja omaan kasvuun. Ennen ”hänen tuli kasvaa ja minun vähetä”, nyt minun tulee kasvaa hänen lähellään.
Ennen tiedettiin, että ahdistus kuuluu kristityn elämään ja että pyhitys on kasvavaa synnin ja armon tuntoa. Suomalaisessa hengellisessä perinteessä on varoitettu siitä, että jos väkivalloin keskeytetään ristin koulu, oma ansio jää uskon perustaksi ja palvellaan Jumalaa omin voimin. Nyt kristityn elämään näyttää kuuluvan vain iloa, kiitosta ja menestystä. Lutherin mukaan uudet profeetat olivat vääriä profeettoja, jos he puhuivat vain muista kokemuksista mutta eivät ahdistuksesta. Ennen tiedettiin, että kristitty on kätketty ristin alle, nyt on jäljellä vain pääsiäinen ja helluntai.
Monien mielestä karismaattisessa liikkeessä esiintyvät armolahjat ja ihmeelliset tapahtumat ovat varma merkki siitä, että kyseessä on Pyhän Hengen antama uudistus. Raamatun äärellä on kuitenkin sanottava, ettei teon ihmeellisyys ole tae sen jumalallisuudesta. Myös katse ympärille kertoo samaa. Kielilläpuhumista, parantamista ja kaatumisiakin tapahtuu myös ei-kristillisissä uskonnoissa.
Ihmeet, tunteet ja usko
On syytä kysyä, miksi Pyhän Hengen katsotaan toimivan vain siellä, missä rukoillaan sairasten puolesta tai esiintyy ns. ekstaattisia lahjoja. Eikö palvelun tai opettamisen lahjojen katsota kuuluvan armolahjojen joukkoon lainkaan? Eräässä kirjassa kirjoittaja toteaa, ettei ole koskaan tavannut ketään, joka kertoessaan seurakunnassaan vaikuttavista armolahjoista olisi tarkoittanut muuta kuin kielilläpuhumista, parantamista ja profetoimista. Kirjoittaja jatkaa, että jos hän joskus tapaa jonkun, joka tarkoittaa armolahjoilla muutakin, hän kertoo siitä kirjansa seuraavan painoksen esipuheessa. Luterilaisen uskon mukaan näkyviä merkkejä Jumalan Pyhän Hengen työstä eivät ole ihmeet ja armolahjat vaan sana ja sakramentit.
Hengellisissä kokouksissa saatuja kokemuksia voisi ehkä verrata itkuun. Kyyneleet ovat inhimillinen reaktio, joka liittyy suruun, liikutukseen tai joskus iloonkin. Kyyneleet voivat tulla hyvin saarnatun Jumalan sanan vaikutuksesta, mutta yhtä lailla ihminen voi hengellisessäkin kokouksessa itkeä myös ihan muista syistä. Vanha juttu kertoo papista, joka oli saarnakonseptinsa laitaan kirjoittanut: Tässä itken minä ja tässä seurakunta. Kyyneleet eivät ole kristillisiä tai epäkristillisiä, yhtä vähän kuin kielilläpuhuminen, kaatuminen, nauru tai pakkoliikkeet. Niitä syntyy ja jopa saadaan aikaan eri tavoin. Ne eivät sinänsä kerro mitään Jumalasta ja Jumalan kohtaamisesta.
Jos itken tai kaadun siitä riemusta, että saan uskoa syntini anteeksi Jeesuksen sovituskuoleman tähden, kokemus on sisällöltään kristillinen vaikka ilmiasultaan yleisinhimillinen. Jos koen tuota kaikkea ilman yhteyttä Jumalan sanaan ja uskoon, kokemukseni ei ole kristillinen vaikka se tapahtuisi hengellisessä kokouksessa.
On tärkeää oppia tunnistamaan tunteitaan ja saada hyviä elämyksiä ja kokemuksia. Kaikella tällä tulisi olla oma paikkansa myös hengellisessä elämässä ja toiminnassa. Erityisen innokas elämysten, tunteiden ja kokemusten hakeminen hengellisistä kokouksista osoittaa kuitenkin, ettei niitä ole saatu sieltä, mistä ne olisi kuulunut saada: tavallisesta elämästä läheisten kanssa, luonnosta ja muista Jumalan lahjoista. Hengellisillä elämyksillä ei tulisi yrittää korvata sitä, mitä olisi pitänyt saada kokea lapsuudessa kotona tai minkä pitäisi olla totta lähi-ihmissuhteissa nyt. Hengellinen elämä vääristyy, jos siihen kohdistetaan kaikkien toteutumattomien tunteiden vaatimus.
Ristin teologia
Ristin teologia on Lutherin antama nimi oikealle teologialle. Risti ei ollut vain teologian kohde vaan kaiken teologian etumerkki, joka jäsentää kaiken. Ristin teologia on sitä, että Jumala voidaan löytää vain Kristuksen kärsimyksestä ja rististä. Raamatun Jumala on kärsimykseen ja ristin alle kätkeytynyt Jumala. Hän on lähellä niitä, joilla on murtunut mieli ja särkynyt sydän. Sairauden kautta Jumala on jakanut paljon siunausta lapsilleen.
Luther esittää Genesis-luennossaan kolme syytä sille, miksi ahdistus on kristityille tarpeellista. Ensinnäkin se hävittää turhat luulot itsestä ja näin varjelee ylpeydeltä. Toiseksi usko herää ahdistuksessa ja kun se voittaa ahdistuksen, ahdistus on vahvistanut sitä. Kolmanneksi ahdistus opettaa rukoilemaan, ja juuri rukous voittaa ahdistuksen. ihmiset voisivat
Ristin teologian vastakohtaa Luther kutsui kunnian teologiaksi. Siellä missä puhutaan paljon ihmeistä ja voitosta, on epärehellisyyden vaara. On varottava, ettei Jumalaa valjasteta uskonnollisen propagandan välineeksi. Joskus tulee vaikutelma, ikään kuin ihmiset voisivat hallita Jumalaa ja hänen lahjojaan. Jumala voi toki tehdä yhä ihmeitä, mutta niiden vaatiminen ja kokemusten näytteille asettaminen eivät kuulu kristilliseen uskoon. Jumala voi antaa kokea iloa ja rauhaa. Usko ei kuitenkaan elä kokemuksista vaan Jumalan sanasta. Jos usko heittäytyy kokemuksen varaan, se ajautuu helposti masennukseen tai hurmahenkisyyteen.
Norjalaisen tunnetun teologin Carl Fr. Wisløffin mukaan karismaattisessa liikkeessä on kunnianteologian vaara. Tuon liikkeen motto ” Jumalalla on enemmän annettavaa” on vaarallinen. Se luo varjon Kristuksen työn ja sen uskossa omistamisen ylle. Se antaa ymmärtää, että on kahdenlaisia kristittyjä. Toiset ovat ”vain kääntyneitä”, toiset ovat taas antautuneet kokonaan ja ovat niin ottaneet vastaan enemmän.
Wisløff varoittaa myös siitä, että aletaan profetoida yksikön ensimmäisessä persoonassa ikään kuin Jumala itse olisi läsnä. Uudessa testamentissa ei ole katetta sellaiselle käytökselle, että ihminen saisi puhua Jumalalta tulleita sanoja ikään kuin kysymyksessä olisi suora ilmoitus.
Uudistus vai eksytys
Kuten edellä sanotusta on käynyt ilmi, karismaattisen liikkeen nimellä kulkee niin monenlaista, että kattavan arvion esittäminen on mahdotonta. Olen tässä yhteydessä pyrkinyt ottamaan esiin joitakin näkökohtia, joiden valossa nykyisin eniten huomiota herättäneitä ilmiöitä voi tarkastella. Tarvitaan paljon hengellistä viisautta, Raamatun tutkimista ja rukousta, totuudellisuutta ja rakkautta, jotta voidaan löytää oikea tie ja auttaaksemme sille muitakin.
Sellainen karismaattinen liike, joka keskittyy Kristukseen ja ohjaa ohi kokemusten etsimään Kristusta Raamatusta, voi tuoda paljon siunausta. Mutta liikkeestä tulee eksytys, jos se ohjaa etsimään Jumalaa ylistyksestä, armolahjoista ja oman sydämen tuntemuksista. Luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa opetetaan, ettei Pyhän Hengen läsnäoloa tai vaikutusta saa eikä voi arvioida yksin sen mukaan, miten se sydämessä tunnetaan. Näin siksi, että Pyhän Hengen vaikutus koetaan usein suuren heikkouden alla. Hengen sisäinen todistus tarvitsee aina tuekseen ja varsinaiseksi pohjaksi Jumalan sanan. Ulkonainen todistus Jumalan sanassa on voimassa silloinkin, kun emme koe muuta kuin ahdistusta.
On syytä toivoa, että karismaattisissa kokouksissa ihmiset saisivat kosketuksen paitsi tunteisiinsa myös Kristukseen. Tietoinen pyrkimys vakuuttaa, että saadut kokemukset ovat Jumalan työtä, on vaarassa viedä ohi siitä, miten Jumala varsinaisesti toimii. Jos ihmisille opetetaan tai heidän annetaan ajatella, että Pyhä Henki saadaan tulemaan kokouksiin ylistämällä tai että kokousten tunnelma on samaa kuin Pyhän Hengen vaikutus, silloin ollaan vaarassa siirtyä kristillisestä uskosta magiaan. Tunteita liikuttavat kokemukset saattavat muodostua kuin huumepiikiksi, jonka saatuaan tarvitsee yhä enemmän. Vaara ajautua pois armon kerjäläisen roolista on todellinen. On kysymys vakavasta asiasta, koska ilman armoa ja kerjäläisen asennetta ei kukaan pelastu.
”Mitä elämyksiin tulee, niin miksi ja milloin on menettänyt arvonsa ilo syntien anteeksiantamuksesta? Turvallisuus, kun saa joka päivä tietää olevansa Jumalan lapsi, kävi miten kävi? Tai uskollisen Jumalan pysyvyys silloinkin, kun maailma horjuu? Entä Jumalan sydämellinen, läheinen rakkaus, jota hän osoittaa siinä, että Raamattu on luettavissa joka päivä?” Näin kyseli Toronton liikkeen johtajan Chevreaun kirjan äärellä kääntäjä, jolta käännöstä pyydettiin, mutta joka ei halunnut kääntää kirjaa sen sanoman tähden.
Karismaattista liikettä niin kuin kaikkea muutakin, myös karismaattisen liikkeen arviointia, on jatkuvasti varoitettava itsevalitun ja omaa vanhurskautta rakentavan jumalanpalveluksen vaaroista. Ihmisellä on aina voimakas tarve ja pyrkimys korvata Jumalan suvereeni kaikkivaltius ja armo omilla ponnistuksilla ja omalla uskonnollisuudella. Hengellisen elämänkin alueelle tunkeutuu helposti itsensä korottamisen saatanallinen henki. Siellä missä tätä vaaraa ei tunnisteta ja tunnusteta, siunaus muuttuu kiroukseksi. Tästä Jumala meitä kaikkia varjelkoon.
Siksi on hyvä rukoilla vanhan virren sanoilla:
Oi Pyhä Henki, Herramme,
elämän lähde, Luojamme,
nyt täytä meidät armolla
ja voimallasi vahvista.
Lohduttajamme ainoa
ja runsas lahjain antaja,
mielemme kovat pehmitä,
ne liekilläsi lämmitä.
Oi Henki voiman totuuden,
ja luoja armolahjojen,
valaise silmät sokeat,
kirvoita kielet kankeat.
Ymmärrys meille lahjoita,
rakkaus meihin vuodata.
Pois torju pahan kiusaus,
suo langenneille armahdus.
Vihollisemme karkota,
suo meidän olla rauhassa.
Hurskaasti auta elämään
ja kadotusta välttämään.
Opeta Isää tuntemaan,
Kristukseen, Poikaan, turvaamaan.
Suo meille uskon palavuus
ja voimastasi voima uus.
Nyt kiitos olkoon Isälle
ja ainoalle Pojalle.
Hän Pyhän Hengen meille suo
ja armon runsaat lahjat suo.
(Virsi 111, Hrabanus Maurus 800-luvulla. Suom. Mikael Agricola 1544.) •
Kirjallisuutta
Leif Andersen: Miksi nukut Herra. Kirjaneliö 1987. II painos Perussanoma.
Dale Bruner: Pyhän Hengen lahja. Perussanoma 1993.
Guy Ghevreau: Share the Fire. 1997.
Eero Junkkaala: Armolahjat. Suomen Raamattuopiston Kustannus 1979.
Timo Junkkaala: Henki ja lahjat. Perussanoma 2012.
Simo Kiviranta: Pyhä Henki, kirkko ja karismaattiset ilmiöt. – Kotimatkalla, SLEY:n vuosikirja 1979..
Antti Laato (toim.): Karismaattisuuden haaste kirkolle. Åbo academi 2007.
V.C. Pfitzner: Pyhä Henki ja armolahjat. SLEY-kirjat 1980.
Nils Ove Rasmussen: Karismaattinen liike – uusi helluntaiko? Uusi tie 1972.
Jouko Ruohomäki: Karismaattisuuden kutsu. . Karismaattisen kristillisyyden historiallinen kehitys helluntailiikkeeksi. Aikamedia 2009.
Tapani Ruokanen: Paavo Ruotsalainen: talonpoikain herättäjä. WSOY 1986.
Jouko Talonen: Karismaattiset ilmiöt Suomen 1800-luvun herätysliikkeissä. – Antti Laato (toim.): Karismaattisuuden haaste kirkolle.
Olli Valtonen: Tuulet tulevat. 1994.
Wimber & Springer: Power Evangelism 1986, suom. Voimaevankelioiminen. 1987.
