Pääkirjoitukset

Hengellisesti sokean kujanjuoksu

Mielikuvien, arvojen ja uskomusten on vaihduttava merkittävästi, jotta väite miehestä kokemassa itsensä naiseksi muuttuu absurdiudesta totuudeksi ja tämän kokemuksen lainsäädännöllistä legitimointia pidetään edistyksen viimeisimpänä riemuvoittona. Muutosta on selitetty käsitteillä uskottavuusrakenteet ja sosiaalinen mielikuva. Molemmissa perusajatus on sama: yhteiskuntaa ohjaavat yleiset, tiedostamattomat ja tosina hyväksytyt uskomukset. Kun maailmankatsomuksellinen viitekehys muuttuu, näyttääkin posketon uskottavalta ja musta valkoiselta tai päinvastoin. Uusi todellisuuskäsitys estää tehokkaasti kuuntelemasta järkeä, omaatuntoa tai luotua todellisuutta. Rationaaliset, historialliset tai tieteelliset argumentit eivät yksinkertaisesti pure. Niin kauan kuin taustalla olevat uskomukset jäävät paljastamatta ja purkamatta, on mahdotonta estää niiden seurauksia.

Päivän aatevirtauksilla on juurensa. Valistus mielsi sekularisaation vapautukseksi uskontojen pakkopaidasta. Individualismi syrjäytti Jumalan maailmankaikkeuden keskuksesta ja asetti Luojan tilalle ihmisyksilön, jonka tuli saada räätälöidä uskonnosta mieleisensä. Nihilismi kielsi elämän objektiivisen tarkoituksen ja jätti sen kunkin tahdon ja valinnan varaan. Hedonismi määritteli elämän päämääräksi mukavuuden ja erityisesti seksuaalisen nautinnon. Eksistentialismi asetti kokemuksen identiteetin ytimeen. Marxismi pelkisti todellisuuden luokkien tai ryhmien valtataisteluksi. Tekniikan vallankumous mahdollisti yhä erikoisempien toiveiden toteuttamisen ja ruokki uskoa siihen, että myös ihmisen biologia on alisteista hänen kuvitelmilleen. Uusateismi julisti kristinuskon pahaksi ja kristityt vaarallisiksi. Postmodernismi palautti arvo- ja uskomuskeskustelut subjektiivisiksi ja emotionaalisiksi mittelöiksi, jotka voittaa kulloisenakin hetkenä suosiossa oleva vähemmistö. Uusmoralismi määritti alati vaihtuvat arvonsa ihmisoikeuksiksi, ja teki sekä velvollisuuden että hyveen siitä, että julkisesti yhtäältä tuetaan ja juhlistetaan tätä uutta ja uljasta ihmistä, ja toisaalta rangaistaan niitä, jotka kieltäytyvät ilmaisemasta tukeaan ”ihmisoikeuksille”.

Kun perusratkaisuna on yksilön oikeus määrittää todellisuus mieleisekseen, tarvittaessa muiden kustannuksella, seuraavat johtopäätökset vääjäämättä toinen toistaan. Jos syntymättömän lapsen olemuksen määrittelee äidin kokemus ja avioliiton olemuksen pariskunnan tuntemukset, sopii seuraavaksi tehdä sukupuolesta yksilön kokemukseen perustuva subjektiivinen oikeus. Jos sukupuoli on kokemusasia, miksei myös rotu tai ikä? Vuoroaan odottavat jo eutanasia ja polygamia. Ja jos yksilön valinta ja kokemus on pyhin arvo, miksi vielä kristittyjen vanhempien sallitaan estää lapsiaan tekemästä ympäristön ihannoimia valintoja?

Mitä enemmän luotuisuuden ja langenneisuuden kieltävä ihmiskuva saa tilaa, sitä enemmän ihmiset rikotaan henkisesti ja fyysisesti. On suuri inhimillinen tragedia, mutta hengelliselle sokeudelle ominaista, että vääryyden paljastuessa vääryydeksi sitä puolustetaan uudella vääryydellä. Viimeisten vuosikymmenten trendi-ideologioista ja muotiarvoista seurannutta suunnatonta kärsimystä, mikä näkyy muun muassa lisääntyvinä mielenterveysongelmina, on harvoin seurannut kriittinen itsereflektio ja suunnanmuutos (jota hengellisessä kielenkäytössä kutsutaan katumukseksi tai kääntymykseksi). Päinvastoin olemme todistaneet uhmakasta päättäväisyyttä kasvattaa aatteellista lääkeannosta siinä kuvitelmassa, että enemmän samaa lopulta tuottaa onnen ja eheyden.

Fjodor Dostojevski, Vaclav Havel ja muut Itä-Euroopan dissidentit joutuivat kysymään, miksi valtaenemmistö mukautui aikansa totalitaristiseen ideologiaan ja järjestelmään, ja jopa edisti sitä, vaikka sen valheellisuus ja mädännäisyys oli ilmeistä kaikille. Heidän mukaansa ihmisluonto on liian mukavuudenhaluinen. Ihminen omaksuu auliisti valheen, varsinkin jos se hyödyttää häntä tai ainakin säästää vaikeuksilta. Kerran valheeseen suostuneelta vaaditaan suurta nöyryyttä myöntää itsepetos, ja ehkä vielä enemmän rohkeutta kieltäytyä elämästä valheessa siinäkin tapauksessa, että hän yksin näyttäisi vastustavan voittamatonta koneistoa.

Itseaiheutetusta onnettomuudesta kärsivässä maailmassa kristittyjen kutsumuksena on uskaltaa sanoittaa se, mikä on yhä ilmeisempää: paratiisin lupaava ja sitä rakentava ihminen saa jälleen aikaan maanpäällisen helvetin. Voi olla, että ajan muutokset ajavat kristikansan yhä ahtaammalle, ja että uskon ilmaisemisen tai todeksi elämisen hinta kasvaa. Yhtä kaikki Jumalan vastaisku on tappionsa ansainneiden kapinallisten ainut todellinen toivo. Siksi evankeliumin sanoma on niin riemullinen. Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa jakamaan kärsimyksemme, sovittamaan rikoksemme ja voittamaan meidät orjuuttaneet pahuuden henkivallat. Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen ansiosta saamme syntivelkamme anteeksi, uuden elämän ja tarkoituksen. Jumalan ihmeellisestä armosta maistamme jo tässä ajassa, ja saamme kokea hänen parantavaa ja uudistavaa voimaansa, joka kerran muuttaa tämänkin kurjan syntisen täydellisesti ja pysyvästi puhtaaksi ja eheäksi. Tälle sanomalle on yhä enemmän tarvetta.

***

Vuosituhansia sitten lausutut sanat, ettei ole mitään uutta auringon alla, pätevät myös arvosodan aikakaudella. Hyvän hengen ja pahan aineen vastakkainasettelu kulkee punaisena lankana päivän sateenkaari-ideologiasta ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä kukoistaneen manikealaisuuden kautta varhaisen kirkon ajan gnostilaisuuteen ja siitä kauas platonismin alkuhämärään. Tämän lehden teemana on kirkkoisä Augustinus, joka koki henkilökohtaisesti, millaista synnin orjuutta oli hedonistinen seksuaalimoraali. Hän tunsi abortin kauheudet, kohtasi julmat vainot ja näki voittamattomaksi uskotun yhteiskuntajärjestelmän kuolinkamppailun. Hänen teologinen työnsä pyrki vastaamaan haasteisiin, jotka mekin kohtaamme. Kirkon historia opettaa paljon sellaista, mikä on avuksi vuonna 2023.

Vesa Ollilainen, päätoimittaja, STI:n teologinen asiantuntija, TT

Kristinusko, tulkinta ja valta

Perusta 1 | 2023

Kulttuurissamme vallasta on tullut keskeinen kategoria. Tämä näkyy kristinuskoa koskevissa keskusteluissa ja etenkin Raamatun tulkintaan liittyvissä kysymyksissä.

Raamattukeskusteluissa usein keskustellaan siitä, kuka tulkitsee Raamattua ja millä auktoriteetilla. Erimielisyyksiin vastataan toteamalla, että tuo on vain sinun tulkintasi. Helposti ajaudutaan tulkinnalliseen relativismiin, jossa kenelläkään ei ole oikeaa tulkintaa, vaan tulkinnat ovat ikään kuin demokraattisesti rinnakkain, tasaveroisia toistensa kanssa. Mikä tahansa tulkinta on yhtä hyvä kuin toinen tulkinta.

Tällöin ei enää ole mitään sitovaa tai autoritaarista kristinuskoa. Jokainen itse luo kristinuskosta sellaisen kuin parhaaksi näkee. Ei jää mitään auktoriteettia, johon vedota. Kirkon traditio ja tunnustukset hylätään, koska ne nähdään vain yhtenä mahdollisena tulkintana muiden joukossa. Jos joku väittää, että hänellä on oikea tulkinta, hänet nähdään epäilyttävänä vallankäyttäjänä, joka haluaa pakottaa omat mielipiteensä muille. Raamatuntulkinta pelkistyy erilaisiksi valtakysymyksiksi.

Tämä on hyvin tuhoisaa sola scriptura -periaatteeseen sitoutuneelle protestantismille. Se jättää kirkon leijumaan ilman auktoriteettia erilaisten opin tuulten ja heittelehtivien mielipiteiden armoille. Käytännössä tulkinta luovutetaan maallisille vallankäyttäjille. Tätä on kansankirkkoideologia pahimmillaan ja tätä mallia sovelletaan tällä hetkellä Venäjän ortodoksisessa kirkossa. Ratkaisusta ei näytä seuraavan hyviä hedelmiä.

Miten tulkinnallisiin valtakritiikkeihin pitäisi vastata? Taustalla vaikuttaa marxilainen ihmiskäsitys, joka on lyönyt ihmistietiessä läpi. Karl Marxin mukaan maailmanhistoria on luokkasorron historiaa. Oli kyse sitten taloudesta, politiikasta tai ideologiasta, historia on jatkuvaa valtataistelua, jossa ne, joilla on valtaa, alistavat ja syrjivät niitä, joilla sitä ei ole.

Vallasta tulee Marxin ajattelussa merkittävä käsite. Siksi traditiot ja perinteiset auktoriteetit kuten kirkko nähdään marxilaisuudessa aina sorron välineinä. Myös moraaliset säännöt ovat olemassa vain pitämässä yllä vallassa olevien valta-asemaa. Tästä syystä niitä täytyy käydä kaatamaan ja purkamaan, jotta valta saadaan kumottua. Marxilaisista lähtökohdista myös Raamatun käyttö on aina vallankäyttöä ja sen tulkinta valtapeliä.

Marxin jälkeen emme pääse valtakysymyksistä eroon. Friedrich Nietzsche tiivistää asian kirjassaan Hyvän ja pahan tuolla puolella sanoen, että ”itse elämä on vallantahtoa.” Valta on modernissa ajattelussa tärkein linssi, joka värittää elämäämme. Nietzschelle ja Marxille vallantahto ylittää totuuden tavoittelun. Siksi maailmaa pitää pyrkiä muuttamaan eikä etsimään siitä merkitystä.

Marxilainen valta-analyysi ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Nimittäin aina vallankäyttö ei ole sortoa. On olemassa valtarakenteita, jotka ovat ihmiselle hyväksi. Kristinuskossa tällaisia ovat ainakin Jumala–ihminen, esivalta–kansalainen, vanhempi–lapsi ja kirkon virka–yksittäinen kristitty. Nämä ovat käskyissä määriteltyjä hierarkkisia rakenteita ja Jumalan säädöksiä, joita ei voi purkaa tekemättä suurta vahinkoa.

Marxilaisuus olettaa, että vallassa olevat tahot on syrjäytettävä, jotta tasa-arvo ja hyvät asiat pääsevät voimaan. Näin ei kuitenkaan ole, jos on olemassa vallankäyttöä, joka on Jumalan säätämää ja joka toimii hyvän palveluksessa. Meidän ei tule esimerkiksi purkaa vanhempien ja lapsen hierarkiaa lasten vapauttamiseksi vallankäytön alta.

Jos valtahierarkiat käännetään marxilaisittain ylösalaisin, sortoa ei saada loppumaan. Tällöin sorretuista tulee sortajia ja sortajista uusia sorrettuja, mutta väkivalta jatkuu. Kommunistiset kokeilut 1900-luvulla osoittavat hyvin, että ihminen ei pääse langenneisuuttaan pakoon vallankumouksilla. Lopulta myös kaikenlaiset valta-analyysit ovat aina vallankäyttöä. Sikäli tietynlainen valtakritiikki on aina itsensä kumoavaa.

Kristittyinä uskomme, että on olemassa valtaa suurempi voima, logos. Alussa ei ollut valtaa, vaan sana. Totuus on siksi suurempi kuin valta. Oikean tulkinnan pitää olla uskollista logokselle eli totuudelle. Esimerkiksi mikä tahansa raamatuntulkinta ei ole totta, vaan se, joka kaikista autenttisimmin ymmärtää ja purkaa tekstin kirjoittajien alkuperäisen viestin.

Maailmanhistoria ei ole pelkkää sorron historiaa, vaan se on yhtä aikaa pelastushistoriaa, jossa Jumala toimii. Kaikkea ei tule katsella valtakritiikin näkökulmasta, vaan tulee tunnustaa Jumalan johdatus kansojen vaiheissa, myös Suomen ja länsimaiden historiassa.

Valtakritiikin voi myös hyvin ohittaa hyvyyden ja kauneuden kautta. Kristinuskossa on paljon kaunista ja hyvää, joka voi olla väylä Jumalan luokse. Kun tehdään aidosti hyvää, voi se koskettaa kovintakin postmodernia relativistia. Hurstin ruokajakelua harva pitää vallankäyttönä. Myös kauneus voi johtaa kohti Jumalaa totuuden hylänneessä kulttuurissa. Esimerkiksi Bachin musiikki voi osoittaa kohti transsendenssia tavalla, joka ei ole painostava, vaan lumoava ja vetoava. Siitä ei saa hengellistä väkivaltaa tekemälläkään.

Paras kristinuskon vastaus valtakritiikille on itsensä uhraaminen ja omastaan luopuminen. Sellaiselle, joka vapaaehtoisesti suostuu kärsimään, elämä ei ole vallantahtoa. Ristillä riippuva verinen Kristus ei ole sortaja eikä vallankäyttäjä. Hän ottaa ihmiskuntaa sortavilta valloilta voiman alistumalla itse sorron alle kärsimykseen ja kuolemaan.

Santeri Marjokorpi,

Päätoimittaja, STI:n pääsihteeri

Enemmän puhetta klassisesta kristinuskosta

Perusta 6 | 2022

Luterilaisen puhdasoppisuuden isä Martin Chemnitz (1522–1586) pohti dogmatiikan yleisesityksessään, miksi varhaisen kirkon Kolminaisuutta koskevissa oppikiistoissa selkeyttä ja tarkkuutta haettiin turvautumalla kreikkalaisesta filosofiasta lainattuihin käsitteisiin tai luotiin kokonaan uusia käsitteitä. Uusi kieli ei ollut raamatullista eikä siis Pyhän Hengen kieltä. Eivätkö sellaiset ratkaisut altistaneet uskoa inhimillisen kielen ja ymmärryksen rajoituksille? Kirkkoisiin tukeutuen Chemnitz vastasi, että uusien käsitteiden luominen oli tarpeellista. Raamatun yksinkertaiset ilmaisut kyllä riittäisivät kristikansalle, mutta harhaopettajat sekoittivat niiden merkityksen. He ottivat käyttöönsä raamatulliset käsitteet mutta harhaanjohtavassa merkityksessä. Uudet käsitteet pitivät sisällön samana. Se vain täsmentyi niin niin, että näkyviin tuli piiloon joutunut juopa, joka erotti totuuden harhasta.

Chemnitz ei tuntenut postmodernia kielipeliä, mutta hän tunnisti sanojen merkityksen. Nykyäänkin julkisen keskustelun näyttää voittavan se osapuoli, joka pääsee määrittelemään, mitä käsitteitä käytetään. Taannoisessa avioliittolain muutoksen yhteydessä luotiin käsite sukupuolineutraali avioliittolaki, jonka myös herätyskristityt ovat tätä nykyä pitkälti omaksuneet. Käsitteellä edistettiin mielikuvaa lain ongelmattomasta muuttamisesta neutraaliksi. Kuka järkevä ihminen kannattaisi puolueellista ja eriarvoistavaa lakia? Retoriikalla väistettiin lakialoitteen akilleenkantapää eli keskustelu siitä, mitä avioliitto oikeastaan on tai tulisi olla. Jos avioliiton solmiminen on mahdollista vain miehen ja naisen välillä, kuten kriitikot menestyksettä yrittivät sanoa, ei uusi avioliittolainsäädäntö ole ensinkään neutraali. Todellisuuden torjuva laki on ideologinen. Se vähättelee sukupuolisuutta ja rohkaisee tähän vähättelyyn.

Samaa käsitemäärittelyn etuoikeutta yhteiskunnan ja kirkon arvoliberaalit käyttävät, kun he oman asiansa eduksi ja kriitikoiden vaimentamiseksi omivat arvolatautuneita ilmaisuja, kuten ihmisoikeus, syrjintä, suvaitsevaisuus, tasa-arvo, patriarkaalisuus tai populismi. Yleensä herätyskristityt jumittuvat asia-argumentointiin, minkä seurauksena keskustelu tavanomaisesti hävitään. He osaavat heikosti hyödyntää kielellä leikkimisen suomia viestinnällisiä mahdollisuuksia.

Siksi on mielenkiintoista, kun altavastaajat toisinaan onnistuvat luomaan käsitteen, jolla on potentiaalia määritellä julkista keskustelua. Tästä syystä ne aiheuttavat voimakkaita vastareaktioita. Tällainen närkästystä herättänyt käsite on klassinen kristinusko. Sehän antaa vaikutelman pysyvästä, alkuperäisestä ja aikojen läpi säilyneestä kristinuskosta, jonka vastakohtana on poikkeava, häilyvä ja muotiherkkä kristinusko. On aito kristinusko ja siitä tehtyjä kehnoja kopioita. Siksi käsitys klassisesta kristinuskosta herättää monenlaista arvostelua.

Yksi arvostelun peruste on kristinuskon moninaisuus ja muuttuvuus. Alusta asti on ollut monenlaisia kristinuskoja. Ne ovat vaihtuneet vuosien varrella. Yhtä ei voi asettaa muiden edelle. Uusi testamentti on kuitenkin tästä toista mieltä. Sen kirjoittajille oli toki heti selvää, että uskosta oli eri käsityksiä. Pluralismi ei ole moderni keksintö. Kaikki ei ollut alusta asti tarkasti sanoitettua, eivätkä muotomenot lukittuja. Yhtä kaikki samaan aikaan oli myös yksi ja ainut, kertakaikkisesti pyhille annettu usko (Juud. 3). Jeesuksen identiteetti ja tehtävä olivat ainutlaatuiset ja sitovia niin pakanoille kuin juutalaisillekin. Oli vain yksi pelastustie. Apostolien opetus, jonka seurakunta sai Uuden testamentin kirjeiden muodossa, tuli ottaa vastaa arvovaltaisena ja ohjaavana Jumalan ilmoituksena. Evankeliumilla oli rajattu merkitys (1. Kor. 15:1–11). Tämä usko annettiin tietyssä historiallisessa kontekstissa juuri siitä syystä, ettei uskoa voi kommunikoida miten vain menettämättä sitä. Ei ole yhdentekevää, rukoilemmeko Isä vai Äiti meidän.

Tähän ei-eurooppalaisessa ja ei-valkoisessa ympäristössä muodostuneeseen kristinuskoon, johon uskonpuhdistus halusi palauttaa kirkon, kuului saumattomasti käsite synti ja sen käyttö merkityksessä, jonka valtakunnansyyttäjä nyt leimaa vihapuheeksi. Tuo synti-sana paljastaa, että etiikka kuuluu kristilliseen uskoon ja että tämä etiikka ei vaihdu kulttuuristen tuulien mukana. Avioliittonäkemyksen mukauttaminen maallistuneen ja arvoliberaalin länsimaalaisen muotiarvoihin on astumista kristinuskon ulkopuolelle. Sen tosiseikan opetti etiopialainen Mekane Yesus -kirkko katkaistessaan yhteyden Ruotsin kirkkoon. Oppitunti olisi syytä ottaa vastaan nöyrästi koti-Suomessakin, ettei puhe uskon kontekstualisoitumisesta ja etelän kristillisyyden kuuntelemisesta jää pelkäksi sanahelinäksi. Muussa tapauksessa vahvistuu epäilys siitä, että relativisoiva asenne, joka iskulauseenomaisesti kuuluisi ”Kaikki kristinuskon muodot ovat yhtä tasa-arvoisia”, pitää sisällään oleellisen varauksen ”mutta toiset muodot ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Jos olemme vakavissamme näkemyksissämme kristinuskon kulttuurisidonnaisuutta ja muuttuvuutta, on kriittisen tarkastelun pikimmiten kohdistuttava klassisen kristinuskon moderniin vastakohtaan. Se on mitä erinomaisin esimerkki omaan aikaansa, kulttuuriinsa ja sen aatevirtauksiin vahvasti sidotun uskonkäsityksen absolutisoimisesta sekä siitä kolonialistisesta ja kulttuuri-imperialistisesta hybriksestä, jonka kuuluu jäädä historiaan.

Jälkikristillisessä ajassa jos missään tarvitaan enemmän puhetta klassisesta kristinuskosta ja klassisen kristinuskon mukaista puhetta.

Vesa Ollilainen,

Päätoimittaja, STI:n teologinen asiantuntija, TT

Uusateismin hautajaiset

Perusta 5 | 2022

Kuka muistaa vielä uusateismin? Viitisentoista vuotta sitten kristillisissä piireissä puhuttiin paljon uusateismista ja sen vaikutuksesta. Tämä ateismia julistanut liikehdintä syntyi 9/11 -iskujen jälkimainingeissa ja saavutti merkittävän aseman länsimaiden mediassa ja kulttuurissa. Se kritisoi kristinuskoa ja ylipäätään uskontoja pitäen niitä järjettömänä taikauskona ja nojautui kritiikissään etenkin luonnontieteisiin.

Uusateismin tärkeimmät edustajat olivat niin sanotut neljä ratsastajaa: Christopher Hitchens, Richard Dawkins, Daniel Dennet ja Sam Harris. He kirjoittivat kirjoja, jotka päätyivät kirjakauppojen top-listoille ja heitä luettiin ja kuunneltiin laajasti. Esimerkiksi Dawkinsin kirjaa Jumalharha myytiin yli 3 miljoonaa kappaletta. Monet omaksuivat näiden ajattelijoiden kautta ateistisen maailmankatsomuksen.

Tähän päivään tultaessa uusateistinen liikehdintä on käytännöllisesti katsoen kuollut. En tarkoita sitä, etteikö edelleenkin jostakin kaapista löytyisi parin vuosikymmenen taakse jämähtäneitä ateisteja, vaan sitä, että liikehdinnällä ei ole enää sellaista kulttuurista painoarvoa, mitä sillä joskus oli. Uusateistien nimet eivät vilahtelee enää uutisotsikoissa eikä heitä siteerata päivälehtien kolumneissa.

Viimeisten vuosien aikana he ovat ajautuneet marginaaliin eivätkä liikuta enää suuria massoja. Nuoret aikuiset eivät enää juurikaan lue heidän kirjojaan tai katsele heidän videoitaan, vaan kiinnostus kohdistuu lähempänä uskontoa oleviin henkilöihin kuten Jordan Petersoniin, jonka raamattuluentoja miljoonat kuuntelevat. Ylipäätään viimeisen kymmenen vuoden aikana ei ole julkaistu uusateistien kirjoja, jotka olisivat aiempaan tapaan tulleet suuren yleisön tietoisuuteen.

Uusateistit ajoivat pamfleteissaan materialistista ja rationalistista maailmankuvaa, joka perustuisi järkeen. Sillä tavoin he liittyivät valistuksen perinteeseen. Valistuksen rationalismi on kohdannut viime vuosina vastareaktion postmodernin filosofian muodossa. Postmodernismi on kiinnostunut järjen sijaan vallasta painottaen subjektiivista kokemusta ja vähemmistöjen asemaa. Tällaisessa kontekstissa uusateismille ei enää yksinkertaisesti ole suotuisaa maaperää. Metafysiikan ja epistemologian, joista uusateismi oli kiinnostunut, ovat korvanneet valta-analyysit ja intersektionaaliset teoriat.

Raamattukeskustelussa uusateistien kritiikin kohde oli etenkin kreationismi. Arvostelua esitettiin myös ihmeitä tai muuta yliluonnollista kohtaan. Tänä päivänä nämä eivät ole suurelle yleisölle niin ajankohtaisia kysymyksiä. Keskustelu on siirtynyt seksuaalisuuteen liittyviin kysymyksiin ja vähemmistöjen asemaan. Ihmiset eivät uusateistien tavoin enää niinkään kysy, onko Raamattu totta, vaan sen on yhä enemmän korvannut kysymys, onko Raamattu moraalisesti hyvä kirja. Postmodernina aikana kristinuskon hyväksymisessä on siis usein enemmän kyse moraalista kuin totuudesta. Siksi kristittyjen olisi myös hyvä miettiä vastauksia moraalisiin kysymyksiin ja käytännössä tehdä hyvää.

Uusateismin keulakuvat olivat pääosin luonnontieteilijöitä ja he kritisoivat kristinuskoa luonnontieteisiin vedoten. Tänä päivänä kristinuskoa haastetaan enemmänkin humanistisista tieteistä käsin. Kristinuskoa syytetään kolonialismista, patriarkalismista, heteronormatiivisuudesta ja muista vastaavista pahoina pidetyistä asioista, joiden ideologinen tausta on humanistisissa tieteissä. Näiltäkin osin siis uusateistinen kritiikki on väistynyt toisenlaisen kritiikin tieltä.

Tässä tilanteessa entiset uusateistit ovat osittain jopa liittoutuneet kristinuskon kanssa. Esimerkiksi sukupuolikysymyksissä kovan linjan ateistiset evoluutiobiologit ja konservatiiviset kristityt yllättäen ovatkin samassa rintamassa puolustamassa kahta sukupuolta gender-ideologian aiheuttamilta sekaannuksilta. Ylipäätään sekä useimmat uusateistit että kristityt uskovat siihen, että on olemassa ihmisen ylittävä rationaalisuus tai logos, johon on sitouduttava ja jonka mukaan kaikkea arvioidaan. Postmodernit ajattelijat puolestaan useimmiten hylkäävät tämän. Jopa Richard Dawkins pitää nykyään itseään jonkinlaisena kulttuurianglikaanina tai sekulaarina kristittynä, joka arvostaa tiettyjä kristillisiä tapoja ja traditioita, vaikka ei usko yliluonnolliseen. Kristinusko ei osoittautunutkaan niin pahaksi kuin hän aikaisemmin väitti.

Uusateismi ei siis syrjäyttänyt kristinuskoa. Sen sijaan se näyttää pikkuhiljaa painuvan historian hämärään. Tänä päivänä kristinuskolle ateismia suuremmaksi haasteeksi ovat nousseet uushenkisyys ja idän uskonnot sekä yleinen merkityksettömyys ja relativismi, joka syö monen elämää sisältä päin. Tämänkään muutoksen suhteen ei kannata vaipua epätoivoon. Eurooppa on nimittäin jo kerran käännytetty pakanuudesta kristinuskoon. Se on siis tehtävissä vielä toisenkin kerran.

Uusateismin suhteen näyttää käyvän toteen se, että kristinusko ei voita väittelyitä ensisijaisesti argumentoimalla, vaan edustamalla omaa kantaansa niin pitkään, että vastapuolen kantaa ei kukaan enää edusta. Nekin asiat, jotka tänään haastavat kristinuskoa, voivat olla parin vuosikymmenen päästä lähes unohdettuja.

Santeri Marjokorpi,

Päätoimittaja, STI:n pääsihteeri

Maailma ilman anteeksiantamusta

Perusta 4 | 2022

Kun muotoilija Frances Lee pakeni kahlitsevana kokemaansa uskonnollista kasvatusta, hän luuli päässeensä eroon moralismista. Heittäydyttyään taisteluun yhteiskunnan sortorakenteita vastaan hän tajusi vain liittyneensä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kirkkoon. Aktivistiyhteisö suhtautui asiaansa uskonnollisella kiihkolla, eikä kritiikkiin suhtauduttu suopeasti. Jälkeenpäin Lee totesi: ”Aktivistit, minä mukaan lukien, ovat tuomitsevimpia ihmisiä, joita olen koskaan tavannut. Maailmassa on suunnattomasti pahaa, jonka paljastamisen puolesta teemme työtä. Ja samalla näistä piireistä on vaikea löytää armoa ja anteeksiantamusta.”

Leen havainto anteeksiannon katoamisesta ei ole ainutlaatuinen. Sosiologian professori George Yanceyn mukaan tutkimus viittaa siihen, että uskonnolliset ihmiset ovat ei-uskonnollisia ihmisiä kykenevämpiä anteeksiantoon. Kristinuskon näkökulmasta syy on selvä. Klassisesti kristinusko on opettanut, että jokainen ihminen on langennut ja viallinen. Emme kykene voittamaan turmeltunutta minäämme. Tarvitsemme Jumalan väliintuloa. Tarvitsemme Kristusta. Ei ole realistista odottaa ihmiseltä moraalisesti täydellistä elämää. Jokainen kamppailee epäonnistumisten ja lankeemusten kanssa. Meillä on aihetta antaa toisillemme anteeksi, ellei muuten niin ainakin siksi, että pian tarvitsemme vuorostamme anteeksiantamusta.

Kontrastina kristilliselle ihmiskäsitykselle Yancey asettaa sekulaarin ymmärryksen ihmisluonnosta. Yliluonnollista apua ei ole odotettavissa. Olemme omillamme. Se ei kuitenkaan ole ongelma, sillä ihminen on kehittynyt eettisesti yhä paremmaksi olennoksi. Meillä on kyky saavuttaa moraalinen täydellisyys tai päästä hyvin lähelle. Siksi olemme velvollisia tavoittelemaan korkeinta moraalia. Anteeksiantamus kuitenkin hankaloittaa moraalin edistyneimmän tason saavuttamista. Se nimittäin tarjoaa ihmiselle tekosyyn paeta vastuutaan tehdä kaikkensa. Lankeava ihminen hankaloittaa unelmayhteiskunnan saavuttamista. Anteeksiannon sijaan häntä pitää rangaista. Hänestä on tehtävä varoittava esimerkki. Se ehkäisisi muita lankeamasta samalla lailla.

Yanceyn analyysi osoittaa, että maallistuneen ajan usko ihmisen väistämättömään moraaliseen edistykseen hävittää anteeksiantamuksen yhteiskunnasta. Sen Frances Lee sai tuntea nahoissaan hyvin kouriintuntuvalla tavalla, kun hän aktivistiystäviensä kanssa tavoitteli uutta uljasta maailmaa. He uskoivat kykyynsä saavuttaa utopia ja velvollisuuteensa tavoitella sitä. Niin suuren ja tärkeän unelman kyseenalaistaminen on kuolemansynti, johon syyllistyneelle ei armoa osoiteta. Uuden puritanismin aikakaudella vaihtoehtoja on kaksi: joko elät täydellisesti uuden ja jatkuvasti muuttuvan moraalin mukaan, mikä takaa suosion, tai syyllistyt rikkeeseen ja tulet ekskommunikoiduksi.

Luterilainen kirjallisuustieteilijä Gene Veith puolestaan on huomauttanut, että nykyihminen ei halua anteeksiantamusta. Sen sijaan hän tavoittelee hyväksyntää. Anteeksianto on sen sanomista, että toinen on tehnyt väärin, mutta että hän saa anteeksi. Hyväksyntä taas tarkoittaa, että ihmistä pidetään hyvänä sellaisena kuin hän on. Juuri sitä hyväksyntää nyt vaaditaan niin kristityiltä kuin Jumalaltakin. Vaatimus ilmentää sitä puolta sekulaarista ihmiskäsityksestä, jota kirkkohistorioitsija Carl Trueman kutsuu ekspressiiviseksi individualismiksi. Yksilön ajatellaan löytävän tarkoituksen ja toteuttavan aitoa itseään ilmaisemalla julkisesti tunteitaan ja halujaan. Muiden velvollisuus on suojella häntä siltä, minkä hän kokee vahingoittavaksi ja vastaavasti edistettävä sitä, minkä hän tuntee tukevan aitoa minuuttaan. Hänen arvonsa riippuu siitä, että toiset antavat hänen sisäiselle maailmalleen riittävästi myönteistä julkista hyväksyntää.

Tällaisessa maailmassa ihmisen on itse sovitettava omat syntinsä. Itse asiassa niin sanotun cancel-kulttuurin logiikan mukaan pahan ryhmän edustajien on sovitettava ryhmän muiden jäsenten synnit. Siksi valkoista saa kohdella rasistisesti hänen ihonvärinsä takia, miestä vihata hänen sukupuolensa takia ja kristittyä syrjiä hänen uskontonsa takia. Vääryyttä vastaan taistellaan uudella vääryydellä, jonka aiempi vääryys vanhurskauttaa. Eihän ole Jumalaa, viimeistä tuomiota tai toivoa lopullisesta oikeudesta. Siksi oikeus — jonka toteutumisen anteeksianto estää — on saatettava voimaan meidän ihmisten toimesta.

Jälkikristillinen aika torjuu kristillisen etiikan. Samalla se hylkää Jumalan lain, jonka syytös paljastaisi syyllisyyden, häpeän ja synnin orjuuden sekä osoittaisi, että tarvitsemme Jumalan anteeksiantoa. Kieltäessään Jumalan lain aikamme myös kieltää lain täyttäjän ja rikkomusten sovittajan Jeesuksen Kristuksen. Kun Jumalan säätämät velvollisuudet korvataan ihmisten keksimillä velvollisuuksilla, asetetaan ihmisen itsensä kannettavaksi taakka, joka syntyy jumalallisen lain rikkomisesta ja ihmiskäskyistä. Ja kuten todettua, helpotusta ei ole luvassa anteeksiannon muodossa.

Kuinka kauan ihmiset jaksavat ilman todellista anteeksiantoa? Sitä on vaikea sanoa, mutta aidon evankeliumin tarve näyttäisi kasvavan. Saatamme olla menossa kohti suurta historian ironiaa. Kristusta ja hänen evankeliumiaan vastaan taisteleva aika rikkoo ihmiset niin pahasti ja ajaa heidät niin syvään ahdistukseen, että he ovat valmiita ottamaan vastaan Kristuksen ja evankeliumin sanoman hänen meille ansaitsemasta anteeksiannosta.

Vesa Ollilainen

STI:n teologinen asiantuntija, päätoimittaja, pastori, TT

Kulttuurien taistelusta Ukrainan sotaan

Perusta 3 | 2022

Yhdysvaltalainen politiikan tutkija Samuel P. Huntington kirjoitti vuonna 1996 kirjan Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys, jonka teeseistä on siitä lähtien keskusteltu ja kiistelty. Huntingtonin mukaan maailma voidaan jakaa erilaisiin kulttuuripiireihin, jotka taistelevat keskenään. Tulevaisuudessa konfliktit eivät hänen mukaansa enää olisi niinkään maiden, vaan kulttuurien tai sivilisaatioiden välillä. Kylmän sodan jälkeen maailma ei ole enää kaksinapainen, vaan se sisältää useita kulttuurisia keskittymiä, jotka pyrkivät haalimaan itselleen valtaa.

Huntingtonin kirja oli eräänlainen vastine Francis Fukuyaman vuonna 1992 ilmestyneeseen kirjaan Historian loppu ja viimeinen ihminen, jossa Fukuyama väitti historian lopun tulleen siinä mielessä, että tästä eteenpäin historia olisi vain jatkuvaa liberaalin demokratian ja ihmisoikeuksien voittokulkua. Ideologista evoluutiota ei Fukuyaman mukaan enää tapahdu, vaan läntinen liberaali demokratia on viimeinen ja lopullinen hallintomuoto, joka leviää kaikkialle maailmaan.

Kuluvana keväänä Ukrainan sota on näyttänyt meille, että historia jatkuu yhä. Sotia syttyy edelleen eikä maailmanhistorian suunnasta ole mitään lopullista varmuutta. Läntinen liberaali demokratia toimii lähinnä lännessä ja sielläkin hieman yskähdellen, mutta muualla maailmassa mitään sen suurta voittokulkua ei ole tapahtunut. Sikäli näyttää siltä, että Huntington on väittelyssä tällä hetkellä enemmän niskan päällä.

Huntingtonia on toisaalta kritisoitu paljon. Ukrainan sotakin sopii aika huonosti hänen teorioihinsa, sillä kyseessä on kahden pääosin ortodoksisen maan välinen konflikti, eli se tapahtuu saman kulttuuripiirin sisällä. Kritiikistä huolimatta Venäjän toimien ideologisena taustana on niin sanottu venäläinen maailma -aate, jonka mukaan on olemassa ylikansallinen venäläinen kulttuuripiiri tai sivilisaatio, jota nimitetään pyhäksi Venäjäksi. Sen alle halutaan myös Ukraina, jota ei pidetä minään oikeana maana, jolla olisi olemassaolon oikeus. Huntingtonilaisittain voisi siis tulkita, että kyseessä on yhden kulttuuripiirin keskusvallan pyrkimys estää sen kulttuuripiiriin kuuluneen kansan liukuminen toiseen kulttuuripiiriin. Läntinen kulttuuripiiri on puolestaan ollut pakotteissaan hyvin yhtenäinen ja muodostanut näille pyrkimyksille hyvin tiiviin vastavoiman, vaikka taistelut käydäänkin Ukrainassa.

Eittämättä Ukrainan sodalla on siis teologinen, metafyysinen ja kulttuurinen ulottuvuus. Tämä on tullut hyvin esiin Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirillin puheista, sillä hän ei ole suostunut tuomitsemaan Venäjän sotatoimia, vaan on jopa pitänyt niitä jollakin tavoin teologisesti perusteltuina. Kirillin toiminta on siten aiheuttanut valtavan särön ortodoksisen maailman sisälle, mutta toki hänen kannanottonsa ihmetyttävät yhtä lailla muissakin kirkoissa.

Vaikka Venäjä on nähnyt itsensä jonkinlaisena kristillisten ja konservatiivisten arvojen esitaistelijana ja läntisen moraalisen rappeutumisen vastustajana, pitäisi olla kaikille selvää, että aggressiivisen hyökkäyssodan aloittamisessa ei ole mitään konservatiivista eikä siviilien pommittamisessa mitään kristillistä. Se, että lännessä on irtaannuttu seksuaalimoraalin alueella klassisesta kristillisestä moraalista, ei oikeuta idässä irtaantumista oikeutetun sodan periaatteista tai viidennestä käskystä. Kahdesta pahasta ei tule yhteen laskemalla hyvää, eikä pahaan pidä vastata pahalla. Klassinen kristillinen moraali on kokonaisuus, josta ei voi poimia vain itselle sopivia asioita kuin rusinoita pullasta.

Joka tapauksessa on taas kerran näytetty toteen, että ihmisluonto ei ole muuttunut miksikään. Syntiinlankeemus on todellisuutta, ja sen seurauksena uusia sotia näyttää puhkeavan sukupolvesta toiseen. Aina löytyy hallitsijoita, jotka haluavat valtaa ja ajavat omia intressejään väkivallan ja sotien keinoin. Jos joku niin sellainen naiivi ihmiskäsitys, joka ei ota radikaalin pahan todellisuutta huomioon, on tässä romahtanut. Hyvä esimerkki tällaisesta on kuuluisia intellektuelli Yuval Noah Harari, joka väitti kirjassaan Homo Deus muutama vuosi sitten, että sodat ovat tätä menoa häviämässä maailmasta kokonaan ja ihmiskunta on sen myötä menossa kohti uusia onnen aikoja. Nyt on katkaistu siivet tällaiselta sokealta kehitysoptimismilta, johon monet lännessä uskoivat.

Ihminen ei näytä itse löytävän ratkaisua syvimpiin ongelmiinsa poliittisin keinoin. Demokratia ei näytä olevan mikään sellainen ihmelääke, joka toimisi missä tahansa kontekstissa ja tuottaisi rauhaa ja vakautta kaikkialla. Ihminen tarvitsee pahuuden ongelmaan sellaisen ratkaisun, joka tulee ihmiskunnan ulkopuolelta. Siksi teologiaa tarvitaan ja kristinuskolla on nyt ehkä enemmän sanottavaa kuin pitkään aikaan. Ihmiskunnan pelastus on lopulta vain Kristuksessa eikä missään muualla. Toivottavasti sotatoimet lähialueillamme herättävät ihmisiä löytämään tämän tosiasian.

Santeri Marjokorpi,

STI:n pääsihteeri, päätoimittaja

Arvosodan rintamilla

Perusta 2 | 2022

Kansanedustaja Päivi Räsäseen ja Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjolaan kohdistuneiden syytteiden käsittely alkoi tammikuun lopussa käräjäoikeudessa. Oikeussalin lisäksi tapausta on puitu julkisesti jo parisen vuotta. Erityinen huomio on kohdistunut Päivi Räsäseen, jonka julkiset kriittiset kannanotot homoseksuaalisesta elämäntavasta ovat pitkään herättäneet erityisesti edistysuskovaisissa piireissä suuttumusta. Oikeudenkäynti tarjoaa poikkeuksellisen mahdollisuuden päästä näpäyttämään Räsästä, mutta hänet on yritetty vaientaa ennenkin. Yhä on muistissa, kuinka Räsäsen ympärille luotiin lokakuussa 2010 kohu TV 2:n ”homoillan” jälkeen ja miten hänet leimattiin syypääksi tv-keskustelua seuranneeseen piikkiin kirkosta eroamisissa. Viime vuodet olemme joutuneet tottumaan siihen, että sekulaarin median ja tieteen arvovallalla julkaistaan uutisia, kolumneja ja artikkeleita, joissa piirretään kuvaa Räsäsestä ja hänen hengenheimolaisistaan pahoina ja hengenvaarallisina uskonnollisina fundamentalisteina sekä typerän raamatuntulkinnan kannattajina. Harvoin on tullut kysymykseen myötämielinen ymmärtäminen tai edes asiallinen näkemysten kuvailu. Päinvastoin toistuvasti kirjoitusten sävy on panetteleva, mustamaalaava ja avoimen vihamielinen. Asiallisempaa sävyä on joutunut etsimällä etsimään. Ilmeistenkään virheiden oikaisuun ei näytä olevan tahtoa.

Vaikka oikeudenkäynti eräällä tavalla huipentaa viimeisten vuosien kehityksen, se on kuitenkin vain oire laajemmasta ilmiöstä, joka ei pääty tai rajoitu yhteen oikeusprosessiin. Olemme keskellä länsimaiden perustukset vaarantavaa arvosotaa. Rintamalinjoja on useita. Perinteisesti ja helpoiten tunnistamme modernismin ja klassisen kristinuskon välisen konfliktin. Modernismin myytin mukaan järki ja tiede tuovat yksilölle edistyksen, vaurauden ja onnen vapauttamalla hänet kristinuskon kahleista.

Konfliktissa vastakkain ovat myös modernismi ja postmodernismi. Se selittää osaksi, miksi klassisen kristinuskon edustaja saa toisinaan julkista tukea kristinuskon kriitikoilta. Se selittää myös, miksi arvoliberaalista modernistista tulee arvoliberaalin postmodernin vihollinen. Modernismi uskoi yhteen yhteiseen totuuteen ja sen tavoitteluun. On sallittava voimakkaastikin toisistaan eroavat mielipiteet. Totuus kyllä lopulta voittaa. Sitä vastoin postmodernismissa totuusväitteet pelkistetään valtataisteluksi. Modernismin totuudet sortavat ja siksi ne on korvattava uusilla. Sorretuille on annettava oikeus määritellä, millaisia totuuksia nyt saa lausua ääneen. Parempi maailma luodaan sanoilla. Väärät sanat ovat kiellettyjä, uskonnonvapaus ongelmallista ja avoin keskustelu (eli sananvapaus) vaarallista.

Modernismin ja postmodernismin välinen konflikti ilmenee eri foorumeilla. Yksi niistä on politiikka. Patrick J. Deneenin käsittein siinä ottavat toisistaan mittaa klassinen ja progressiivinen liberalismi. Edellinen uskoo yksilön ehdottomaan arvoon, autonomiaan ja vapauteen, universaaleihin ihmisoikeuksiin ja kaikkien yhdenvertaiseen kohteluun. Jälkimmäisen mukaan ihmisen arvo ja perus- tai ihmisoikeudet ovat riippuvaisia hänen ryhmäidentiteetistään. George Orwellin Eläinten vallankumous-kirjan iskulausetta mukaillen: ”Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”.

Toinen konfliktikenttä on tiede. Yhtäällä on modernismin usko tieteellisen metodin kykyyn saavuttaa totuus koko todellisuudesta. Toisaalla ovat postmodernismin vaikutuksesta syntyneet epäkohtatieteet (eng. grievance studies). Niissä todellisuus sovitellaan ennalta annettuun narratiiviin yhteiskunnan sortorakenteista, jotka on purettava. Narratiivin mukaisten termien ja näkökulmien tulee ulottua kaikkeen tutkimukseen ja yhteiskunnan jokaiseen kolkkaan.

Vastakkain asettuvat myös sekulaari modernismi ja postmoderni uskonnollisuus. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden (social justice) ja progressiivisen herännäisyyden (wokeism) liikkeissä esiintyy modernismin arvostelemia uskonnollisia piirteitä. Sellaisia ovat sitoutuminen kritiikin ulkopuolelle rajattuun ilmoitukseen tai järjestäytyminen ideologian motivoimaksi moraaliseksi yhteisöksi.

Myös modernismilla on uskonnollinen puolensa. Siksi aikamme arvokonfliktia on syytä tarkastella uskontojen välisenä konfliktina. Steven D. Smithin mukaan vastakkain ovat immanentti uskonto eli Rooman valtakunnan ajan pakanuus sen modernissa muodossa ja transsendentti uskonto eli historiallinen tai klassinen kristinusko. Perustavaa laatua oleva erimielisyys koski jo silloin sitä, löytyykö elämän tarkoitus, arvot ja päämäärä tästä näkyvästä aineellisesta maailmasta vai ovatko ne ankkuroituja tuonpuoleiseen, näkymättömään ja kerran tulevaan maailmaan. Kristityt katsoivat tuolloin, että he ovat (kirkkoisä Augustinuksen kielikuvaa lainaten) kahden kaupungin kansalaisia. Se soti jyrkästi Rooman uskonnollisia ihanteita vastaan: kaikkien jumalien tuli elää sovussa keskenään samassa kaupungissa. Rooma ei tunnustanut yläpuolellaan olevaa Jumalaa. Vaikka rauhanomainen rinnakkaiselo onnistui hetkittäin, oli kyseessä kaksi yhteensovittamatonta uskontoa. Konflikti oli väistämätön. Niinpä Rooman keisarit pitivät kristittyjä epäilyttävinä ja vainosivat heitä. Samalla lailla tämän päivän vallanpitäjät linjaavat lainsäädännöllä ja oikeustapauksilla, onko todellisuutta tarkasteltava yksin immanentin uskonnollisuuden ehdoilla vai antaako julkinen valta tilaa (kuten uskonnonvapauslain on ollut tarkoitus antaa) sille mahdollisuudelle, että on olemassa transsendentti todellisuus.

Vesa Ollilainen

Eteenpäin Olavi Rimpiläisen viitoittamalla tiellä

Perusta 1 | 2022

Viime vuonna ilmestyi Perustan entisen päätoimittajan Timo Junkkaalan kirja Olavi Rimpiläinen – viimeinen vanhauskoinen. Kirja on ehdotonta lukemistoa jokaiselle Perustan lukijalle. Junkkaala kuljettaa Olavi Rimpiläisen elämänvaiheiden kautta lukijansa läpi koko viime vuosikymmenien evankelisluterilaisen kirkon lähihistorian. Käsitellyksi tulevat käytännössä lähes kaikki luterilaisen kirkon merkittävimmät tapahtumat tuolta ajalta sekä myös laajalti herätysliikkeiden historiaa. Sikäli kirja on paljon Olavi Rimpiläistä laajempi ja oikeastaan merkittävimpiä lähikirkkohistorian kuvauksia, joita on vähään aikaan kirjoitettu.

Itselleni kirja oli myös hengellinen kokemus, sillä piispa Olavin persoonasta ei voinut olla vaikuttumatta. Piispa Olavin nöyryys, kylmäpäisyys ja huumori monien paineiden ja ristivetojen keskellä oli suorastaan mykistävää ja esikuvallista. Rimpiläinen on oivallinen esimerkki siitä, että Jumalan armosta yksikin ihminen voi saada erittäin paljon aikaan. Ilman häntä kirkkohistoria olisi Suomessa kulkenut varsin eri suuntaan. Kokonaisuutena hänen toiminnastaan muotoutuu hyvä esikuva siihen, mihin suuntaan mennä tulevaisuudessa kristittyinä.

Ensimmäiseksi meillä on oltava Rimpiläisen tavoin valmius kärsiä vakaumuksemme vuoksi. Rimpiläinen toimi koko piispakautensa löysässä hirressä, sillä hän sai oikeuskanslerilta varoituksen toiminnastaan ja kuka tahansa naislehtori, joka olisi hakenut pappisvihkimystä Oulusta, olisi saattanut Rimpiläisen vaikeuksiin ja oikeusistuimen eteen. Tällaiselta prosessilta Rimpiläinen kuitenkin välttyi, mutta joutui olemaan varpaillaan koko piispuutensa ajan. Silti hän ei missään vaiheessa laittanut hanskoja tiskiin, vaan seisoi vakaumuksensa takana, tuli mitä tuli. Näemme sen, että jos olemme Kristuksen tavoin valmiita kärsimään uskomme vuoksi, meitä on mahdotonta pysäyttää tai kontrolloida mitenkään.

Kaikki tuntevat Rimpiläisen hänen vanhauskoisuudestaan. Virkakysymyksessä linja siis pysyi vastustuksesta huolimatta. Hän näki virkakysymyksen keskeisenä kysymyksenä kirkon tulevaisuudelle ja ymmärsi, että kyse on lopulta Raamatun arvovallasta. Jos siinä annetaan periksi, joudutaan pian antamaan periksi kaikessa muussakin. Tämä kalteva pinta näyttää meidän aikanamme käyneen toteen. Virkakysymyksen suhteen voi tietenkin olla menettelytavoissa erilaisia käytännön ratkaisuja, mutta itse asiassa ei saa luovuttaa.

Rimpiläisessä henkilöityi myös hivenen jännitteinen suhde pietismin ja korkeakirkollisen liturgian välillä. Tämä suhde voi kuitenkin olla parhaimmillaan hyvin hedelmällinen. Pietismin tulisi aina vaikuttaa niin, että julistuksessamme keskeisenä säilyisivät kysymykset sielujen pelastuksesta, synnistä, sovituksesta ja kuoleman voittamisesta. Näitä kysymyksiä pitää kysyä ja niihin tulee antaa vastauksia henkilökohtaisella tasolla. Tästä huolimatta Rimpiläinen ei koskaan alkanut mittailemaan kenenkään uskoa ja säilytti nöyrän asenteen: tuomio on lopulta Jumalan.

Tämän pietistisen painotuksen rinnalle keskeiseksi nousi jumalanpalveluselämä. Rimpiläinen käytti suuren osan työvuosistaan liturgian parissa työskentelyyn ja oli keskeinen vaikuttaja luterilaisen kirkon jumalanpalvelusuudistuksen takana. Jumalanpalvelus olkoon meillekin keskeistä. Liturgia on uskon elettyä todellisuutta. On tärkeää, että rakennamme jumalanpalvelusyhteisöjä, joissa kristillinen elämä saa syntyä ja kasvaa.

Rimpiläinen oli vahva ekumenian mies. Se näky hänen toiminnassaan suhteessa esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuuteen sekä katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon. Hänen aloittamansa niin kutsuttu Oulun ekumenia sai jopa kansainvälistä huomiota. Meidänkään ei tule nähdä vanhoja kirkkoja vihollisina vaan liittolaisina siinä paineessa, jota postmoderni maallistunut maailma kristinuskoon kohdistaa. Totuudesta tinkimättä on päästävä reformaation vastakkainasetteluista eteenpäin ja suunnattava voimavarat sinne, mikä tällä hetkellä eniten uhkaa kristinuskon tulevaisuutta. Olavi Rimpiläinen näytti myös elämällään sen, että ekumenia tapahtuu ennen kaikkea henkilösuhteiden tasolla.

Itselleni ehkä yllättävin tieto Rimpiläisestä oli se, kuinka vahva sosiaalieettinen painotus hänellä oli. Piispana ollessaan hän ajoi vahvasti Oulun hiippakunnan ja lappilaisten asemaa sekä lama-aikana ehdotti radikaaleja toimia esimerkiksi ihmisten työllistämiseksi ja velallisten aseman helpottamiseksi. Junkkaala kuvaa kirjassaan myös lukemattomia ihmisiä, jotka saivat sielunhoidollisesti apua piispalta, tai sitten konkreettisessa hädässä piispa järjesteli asiat niin, että avuntarvitsija sai tarvitsemaansa apua. Diakoniaa emme saa unohtaa. Meidät on kutsuttu rakentamaan sitä ympäristöä, jossa elämme. Toimikaamme vahvasti lokaalilla tasolla yhteiseksi hyväksi. Rakkauden tulisi aina jäädä viimeiseksi sanaksi.

Santeri Marjokorpi

Käskyjen vastaisku

Perusta 6 | 2021

Ihminen on paradoksaalinen olento. Hän asuu Jumalan luomassa todellisuudessa, jossa hänen on elettävä tekijänsä asettamien moraalisten ja hengellisten lainalaisuuksien mukaan. Ne ovat elinehto inhimilliselle elämälle. Siksi kymmenen käskyä ohjaavat mitä suurimmassa määrin arkeamme. Käskyjen pätevyys on riippuvaista siitä, että on olemassa lain antaja. Muuten moraali pelkistyy inhimillisiksi makuasioiksi. Ihmisen on elettävä niin kuin Jumala olisi.

Toisaalta ihminen kapinoi samoja lainalaisuuksia vastaan ja uskottelee löytäneensä onnen Jumalasta vapautetusta elämästä. Tämä itsepetos vaatii ankaria toimia, sillä tietoisuus luonnollisesta moraalilaista ja lainantajasta on kirjoitettu luomakunnan rakenteisiin ja ihmisen sydämeen. Voisimme sanoa J. Budziszewskia mukaillen, ettei ihminen ole tietämätön Jumalasta, vaan hän ei ole tietävinään Jumalasta. Yhtä lailla ihminen ei ole tietämätön käskyistä vaan ei ole tietävinään käskyistä.

Sama paradoksi näkyy siinä, että ihminen pakenee Jumalan käskyjä ja jopa ajaa ne ovesta ulos. Kymmenen käskyä torjutaan vanhentuneina ja vahingollisina. Toisesta ovesta ne kuitenkin tulevat takaisin. Ihminen tarvitsee käskyjä kukoistaakseen yksilönä ja osana yhteisöä. Hän herää kuvitelmistaan joutuessaan käskyjen hylkäämistä seuranneeseen onnettomuuteen. Hänen on alistettava uudet käskynsä vanhalle todellisuudelle.

Nykyihminen on julistanut Jumalan alamaisekseen ja ajattelee vapautuneensa uskonnon pakkopaidasta. Ensimmäinen käsky ”Sinulla ei saa olla muita jumalia” osoittaa kuitenkin, että ihminen on parantumattomasti uskonnollinen. Jos hän ei palvo ainoaa Jumalaa, hän palvoo toista. Ei siis ihme, että nykyään politiikassa taistellaan ideologioiden puolesta vimmalla, jonka rinnalla kovinkin fundamentalismi kalpenee. Jumalat ovat vaihtaneet muotoa, mutta palvontaa ja kuuliaisuutta vaaditaan uskonnollisella kiihkolla.

Hedonistinen aikamme on jo pitkään kapinoinut näyttävästi kuudetta käskyä vastaan. Seksuaalinen vallankumous alkoi myydä myyttiä moraalivapaasta seksistä ja arvosteli ankarasti seksin rajoittamista avioliiton viitekehykseen. Syksyllä 2017 sosiaalisen median ilmiöksi nousi Me Too-kampanja. Se vastustaa seksuaalista häirintää ja antoi julkisuutta nuorten naisten kokemuksille. Kampanja toi esille vapaan seksin ikävät puolet ja sai monet peräänkuuluttamaan seksiä säätelevää moraalia. Jotkut laativat ohjeita siitä, miten suostumus pyydetään ja annetaan.

Viidennen käskyn ”Älä tapa” todellisuus tulee esille abortin kohdalla. Vuosikymmenten ajan olemme tuhonneet viattomia ihmisiä äitinsä kohtuun. Nyt kuulemme huolestuneita ääniä alhaisesta syntyvyydestä ja hyvinvointivaltion vaaraantumisesta vähäisen väestöpohjan takia. Naisten oikeudeksi väitetty toimenpide kohdistuu ensisijassa naisiin, minkä seurauksena muun muassa Kiina kärsii huomattavasta väestövinoumasta.

Neljäs käsky ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” perustuu siihen, että on olemassa kaksi sukupuolta ja että isällä ja äidillä on ratkaiseva merkitys lapsen hyvinvoinnille. Käskylle viitataan kintaalla tv-studion keskusteluohjelmassa, jossa vähätellään isän ja äidin merkitystä lapselle sekä puhutaan siitä, että tärkeintä on rakastavat aikuiset. Kuitenkin samaan aikaan toisella kanavalla kamera seuraa juuretonta aikuista, joka etsii puuttunutta isää tai äitiä löytääkseen edes jäänteet siitä, mikä häneltä lapsena riistettiin.

Myös kolmas käsky ”Muista pyhittää lepopäivä” on tekemässä paluuta. Maallistumisen, kuluttamisen ja välittömän tyydytyksen nimissä olemme luopuneet viikoittaisen lepopäivän viettämisestä. Ihmisillä on oltava oikeus shoppailla sunnuntainakin. Nyt elämäntapavalmentajat muistuttelevat säännöllisen levon tarpeesta ja ympäristöliike valittelee kulutushysteriaa. Kahdeksas käsky ”Älä todista valheellisesti” puolestaan palasi muotiin Donald Trumpin tultua valituksi presidentiksi.

Jälkikristillisessä ajassa irtaantuminen käskyistä syvenee. Samalla käy yhä selvemmin ilmi, kuinka käskyt ovat hyvän puolella ja miten kallis hinta niiden uhmaamisesta kertyy. Käskyjen jatkuva rikkominen tuottaa meille yhä enemmän kärsimystä ja lisääntyvä kärsimys vaatii meiltä yhä ponnekkaammin huomiota. Lopulta kärsimys on niin suurta, että on pakko tuoda käsky takaisin, edes vaillinaisessa muodossa.

Kymmenen käskyä nostaa ihmisen tietoisuuteen, että luojansa ja tuomarinsa edessä omatunto todistaa hänet syylliseksi. Totuuden itsestään hän pystyy kohtaamaan rehellisesti yksin evankeliumin lahjoittaman anteeksiannon varassa. Luotu ihminen ei kestä langenneisuuden taakkaa ilman lunastajaa. Mutta jälkikristillisessä ajassa armo katoaa. Siksi ihminen jatkaa niin kuin tähän asti, tosin nyt entistä kiivaammin: hän pakenee syyllisyyttä ja häpeää kesyttämällä tai kieltämällä Jumalan ja hänen käskynsä.

Taistelu käskyjä vastaan tuskin loppuu kovin pian, ja käskyt iskevät takaisin kahta kovemmin. Kristukselle olisi tarvetta. Näemmekö pian evankeliumin vastaiskun?

Vesa Ollilainen

Instituutiot murenevat

Perusta 5 | 2021

Olemme siirtyneet kristillisestä yhtenäiskulttuurista jälkikristilliseen aikaan. Muutoksen myötä vanhoja kristillisiä arvoja halutaan korvata uusilla arvoilla, jotka eivät enää nouse kristinuskosta. Tämä kehitys saa aikaan arvosodan vanhojen ja uusien arvojen joutuessa törmäyskurssille. Arvojen yhteentörmäys näkyy niin kirkossa kuin yhteiskunnassa laajemminkin.

Yksi taistelun kentistä on tiede ja yliopistot. Sosiologian professori Jukka Savolainen varoittelikin Kanava-lehdessä (5/2021) tieteiden politisoitumisesta. Hänen mukaansa poliittisilla mieltymyksillä on etenkin yhteiskuntatieteissä liian suuri vaikutus. Savolaisen artikkeli herätti jonkinmoisen kohun. Siitä käy ilmi, että tiedeyhteisössä jopa lakattiin tervehtimästä ja juttelemasta sekä leimattiin hulluksi, jos kyseenalaisti vallitsevaa ideologiaa tai esitti jotain sen kanssa ristiriidassa olevaa.

Teologeille tieteen sisäiset taistelut tai puhe ideologisoitumisesta ei ole kovin suuri uutinen. Juuri teologia on tieteenala, jossa lähtökohdat määrittelevät paljon tutkimuksen lopputuloksia. Erilaisia koulukuntien välisiä taisteluita esimerkiksi eksegetiikan alalla on käyty jo pitkään.

Tietyillä tieteenaloilla ideologisoitumisen vaara on suurempi kuin toisilla. Joskus puhutaan ns. epäkohtatutkimuksesta (grievance studies). Tällaisessa tutkimuksessa pyritään korjaamaan yhteiskunnan epäkohtia ja epäoikeudenmukaisuutta. Epäkohtatutkimusta harjoitetaan etenkin postkolonialistisen teorian, sukupuolentutkimuksen, kriittisen rotuteorian, queer-teorian ja intersektionaalisen feminismin alueilla.

Nämä suuntaukset ammentavat postmodernista teoriasta. Taustalla on etenkin Michel Foucault’n ajattelu, jonka mukaan totuutta ja valtaa ei voi erottaa toisistaan. Totuusväitteet ovat silloin aina eri asteista vallankäyttöä. Tästä lähtökohdasta seuraa, että totuudella ei ole niin suurta väliä kuin vallalla. Sen myötä tutkimuksessa keskitytään etenkin valtaanalyyseihin ja yhteiskunnasta löytyvään epäoikeudenmukaisuuteen. Totuuden tavoittelu korvautuu aktivismilla, joka puetaan tieteen muotoon. Hyvänä esimerkkinä Helen Pluckrose, James A. Lindsay ja Peter Boghossian kirjoittivat erilaisia höpöhöpö-artikkeleita feministisiin julkaisuihin ja saivat osan niistä julkaistua. Riittää siis, että kuulostaa hyvältä ja oikeaoppiselta, vaikka substanssia ei olisi ollenkaan.

Humanistisilla aloilla ja myös teologiassa on siis vaara, että totuuden tavoittelu korvautuu ideologialla. Kun ideologisoitunut tiede valtaa alaa, se murentaa uskoa tieteen luotettavuuteen ja tuhoaa niiltä osin yliopistojen asemaa arvostettuina instituutioina. Eikä tässä ole kyse siitä, että joku tieteenala sinänsä olisi paha, vaan siitä, että kristinuskon jälkeen seurannut merkityksettömyys syö lopulta myös tieteen. Nihilismi, jossa mitään merkitystä tai totuutta ei ole, rapauttaa instituutiot. Sille, mikä ei ole mitään, on uhka sellainen, joka on jotakin. Nihilismi pyrkii purkamaan kaiken, koska ei kestä itseään.

Italialainen matemaatikko Carlo Lancelotti kirjoitti Twitterissä, että ongelma ei ole se, että tyhmät ihmiset yrittävät yltiöpäisesti tuhota vanhoja instituutioita, vaan se, että ne ihmiset, jotka ovat vastuussa noista instituutioista, ovat unohtaneet, mitä varten ne ovat olemassa ja siksi eivät pysty puolustamaan niitä. Kristilliseen länteen on siis kristinuskon vaikutuksen alla rakennettu monia instituutioita, mutta jälkikristillisenä aikana ei enää kyetä ymmärtämään perusteita, joille nuo instituutiot rakentuivat, koska taustalla vaikuttava ajattelu ja arvot ovat muuttuneet. Siksi instituutiot ideologisoituvat ja murentavat itse itsensä. Tämä näkyy hyvin edellä kuvaamieni tieteenalojen kohdalla.

Yliopistot eivät ole tietenkään ainoita, jotka ideologisoituvat, vaan samat kysymykset liittyvät esimerkiksi mediaan. Sielläkään tavoitteena ei usein ole enää tehdä puolueetonta ja objektiivista journalismia, vaan eriasteista vaikuttamista ja aktivismia, jossa totuus usein jää ideologioiden jalkoihin.

Analyysin voi laajentaa myös evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Näyttää siltä, että kirkon ylimmillä tasoilla asti ei ole jaettua itseymmärrystä siitä, mikä se on ja miksi se on olemassa. On kollektiivisesti unohdettu se, miksi kirkko perustettiin. Tietenkin kirkon itseymmärrys määritellään sen tunnustuksessa, mutta käytännön tasolla siitä ei usein tiedetä mitään. Tunnustuksen sijaan erilaiset ideologiat määrittelevät sitten sen, mitä kirkko opettaa vaikkapa eettisistä kysymyksistä. Siksi myös kirkko instituutiona rapautuu.

Instituutioiden murenemisella on vakavia vaikutuksia. Tässä tilanteessa sinänsä hyviinkin asioihin kohdistetaan epäluuloa. Kun tutkimukset joillakin tieteenaloilla epäilyttävät, voi käydä niin, että ei enää luoteta edes lääketieteellisiin instituutioihin, mikä näkyy esimerkiksi kahtiajakona koronarokotteisiin asennoitumisen suhteen.

C. S. Lewis kirjoitti vuonna 1953 lähettämässään kirjeessä osuvasti siitä, kuinka kristinuskosta luovuttaessa saatamme menettää enemmän kuin uskommekaan:

Minusta todella tuntuu, että hyvin vakavat vaarat riippuvat yllämme. Se johtuu suuresta luopumuksesta kristillisestä uskosta, joka on tapahtunut suuressa osassa Eurooppaa. Sen vuoksi tilanteemme on huonompi kuin ennen sitä kun saimme uskon. Kukaan ei palaa kristinuskosta luopuessaan samaan tilaan kuin jossa oli ennen kristinuskoa, vaan huonompaan tilaan: pakanan ja luopion ero on naimattoman naisen ja avionrikkojan ero. – – Siksi monet aikamme ihmiset eivät ole menettäneet ainoastaan yliluonnollista valoa, vaan myös luonnollisen valon, joka pakanoilla oli.

Santeri Marjokorpi