Perusta 5 | 2019

Olemme tulleet tilanteeseen, jossa asioita, jotka aina ovat olleet olennainen osa kristinuskon valtavirtaa, on alettu länsimaisessa kristillisyydessä pitää kristinuskon etiikkaan sopimattomina ja jopa kristinuskon vastaisina. Toisin sanoen esimerkiksi perinteistä kristillistä etiikkaa ei pidetä enää kristillisenä tai hyvänä asiana, vaan sortavana ja alistavana suvaitsemattomuutena. Kristinuskoa vastaan hyökätään yhä enemmän lähimmäisenrakkauden tai ihmisoikeuksien nimissä, vaikka ihmisoikeudet perustuvat nimenomaan kristinuskolle ja mitään kristinuskoa ei ole ilman lähimmäisen rakastamista. Näin kristinuskoa pyritään nollaamaan sisältä päin, ikään kuin sen omista lähtökohdistaan käsin.

Täysin uusi ilmiö tämä ei tietenkään ole. Taustalla kummittelee 1800-luvun liberaaliteologiasta tuttu historian Jeesuksen ja uskon Jeesuksen erotteleminen. Sen mukaan todellinen historiassa elänyt Jeesus oli jotain muuta kuin opetuslapsien kuvittelema uskon Jeesus, josta muutama vuosikymmen myöhemmin kirjoitetut evankeliumit kertovat. Erottelun mukana seurasi lähes yliluonnollinen usko historiallis-kriittisen metodin mahdollisuuksiin kaivaa Raamatun kerrostumien alta esiin todellinen historiallinen Jeesus. Tuo usko ei kuitenkaan ajan myötä vaihtunut näkemiseksi, vaan usein eri tutkijoiden konstruktiot historian Jeesuksesta erosivat radikaalisti toisistaan tai olivat täysin ristiriidassa keskenään. Usein nämä konstruktiot vaikuttivat pikemminkin tutkijoiden oman ajattelun peilaukselta Jeesukseen kuin siltä, että niistä olisi saatu jotakin erityistä uutta historiallista tietoa.

Jeesus-tutkimuksella on tietenkin oma paikkansa enkä halua kiistää sen ansioita ja saavutuksia. Tässä lehdessä sitä harjoittaa N. T. Wright, joka peilaa Jeesusta perinteistä juutalaisuutta vasten ja rakentaa sitä kautta hyvin perinteisen kuvan Jeesuksesta. Jeesusta käsiteltäessä hankaluudeksi kuitenkin usein nousee oman ajattelun projektio Jeesuksesta, jolle tutkijatkaan eivät ole immuuneja. Silloin Jeesuksesta tehdään oman poliittisen ideologian nokkamies. Nykykiistoissa Jeesuksesta tehdään helposti arkkisuvaitsevainen, joka tuli maailmaan antamaan kaikkien kukkien kukkia ja hyväksymään kaiken mitä kuvitella saattaa lähimmäisenrakkauden nimissä. Historiallisesti tällöin ollaan kaukana totuudesta. Jeesus ei oman aikansa juutalaisena ollut mikään seksuaalisen vallankumouksen politrukki, vaan varoitti seuraajiaan siveettömyydestä.

Kirkossa käytävästä homoseksuaalisuutta koskevasta debatista onkin aistittavissa, että liberaalin puolen lopullinen päämäärä ei ole homoseksuaalien voimaantuminen, vaan Raamatun delegitimointi kirkon päätöksenteossa. Nimittäin liberaalin puolen argumentaatiossa ei vastaani ole tullut juurikaan tekstejä, joissa koko Raamatulle annettaisiin positiivinen merkitys tai relevanssi tänä päivänä. Yleensä tässä suhteessa parasta, mihin liberaalilla puolella pystytään, ovat epämääräiset viittaukset lähimmäisenrakkauteen tai Jeesuksen opetuksista rakkauden kaksoiskäskyyn.

Jeesuksen opetus toki kelpaa raamattuargumentaatioksi, eikä meidän missään nimessä tule unohtaa lähimmäisen rakastamista, mutta Raamatussa on paljon muutakin tekstiä kuin evankeliumit tai Jeesuksen opetus. Mikä rooli niille jää? Jeesus ei itse kirjoittanut ainoatakaan opetustaan ylös, vaan kaiken, mitä tiedämme Jeesuksesta, tiedämme apostolien kautta. Siksi on virhe nostaa Jeesuksen opetus apostolien muuta opetusta vastaan. Joko arvostamme apostolien opetusta kokonaisuutena eli koko Uutta testamenttia tai sitten emme arvosta mitään. Jos hylkäämme apostolien opetuksen kirjeteksteissä, hylkäämme lopulta Jeesuksenkin.

Minkäänlaista arvovaltaeroa ei ole sillä, mitä Matteus sanoo Jeesuksesta ja kristinuskosta ja sillä, mitä Paavali sanoo Jeesuksesta ja kristinuskosta, koska molemmat ovat apostolien opetusta. Argumentaatio, joka asettaa Jeesuksen opetuksen apostolien opetusta vastaan, hajottaa näin koko Raamatun ja kristinuskon yhtenäisyyden. Mitä lopulta kristinuskosta jää jäljelle, jos hyväksymme, että apostoleja ei tarvitse kuunnella? Jos apostolit olivat väärässä homoseksuaalisuuden suhteen, miksi he olisivat oikeassa Jeesuksen suhteen?

Kun apostolien opetus hylätään, eikä mitään sisällöltään määriteltyä tai rajattua kristillistä oppia jää jäljelle, voidaan kristinuskon nimissä opettaa mitä tahansa. Tämä ’mitä tahansa’ korvaa sitten uskontunnustusten määrittelemän apostolisen uskon. Autenttinen kristinusko puolestaan esittäytyy tällaiselle hämmennyksen teologialle lähinnä sortavana rakenteena, jota Jeesus ei ainakaan olisi hyväksynyt. Näin kristinusko on määritelty uudelleen siten, että ei ole enää kristillistä olla kristitty.

• Santeri Marjokorpi

Perusta 4 | 2019

Kirkkopäivät 2019 sai lopulta sitä julkisuutta, jota se on hakenut postmodernilla populismillaan jo vuosia. Kyse oli paneelista, jonka osallistujaluettelosta nostettiin “kunniallisen” lehdistön tukema somekohu. Kohun keskipisteeseen joutui kansanedustaja, jonka ilmeisesti ei haluttaisi edustavan. Hän kun vastustaa jonkinlaista yleistä mielipidettä, jota kaiketi pyritään normalisoimaan yhteiskunnassa.

Halla-ahon kutsuminen Kirkkopäiville on epäilemättä mautonta. Hänen yhteytensä kristilliseen perintöön ei ole ollut yksiselitteisen myönteinen. Mutta yhtä mautonta on se, että toiseen poliittiseen laitaan asemoituvat puheenvuoron käyttäjät Ilkka Huhta ja Mikko Malkavaara protestoivat koko juhlia peruuttamalla oman tulonsa. Työvuoroja ei kirkossa saa järjestellä, mutta näköjään mielipiteen saa ilmaista jaloin. Kunhan eivät vain saisi myöhemmin tuomiota syrjinnästä.

Allekirjoittanutta on kuitenkin ihmetyttänyt se, että erään toisen poliitikon esiintymisestä ei noussut minkään sortin kohua. SKDL:n raunioille perustetun eurokommunistisen Vasemmistoliiton Andersson sai esiintyä Kirkkopäivillä kaikessa rauhassa. Hänkin on kansanedustaja ja sijoittuu poliittisen kentän äärilaitaan – tosin aivan toiseen laitaan kuin tuo edellä kammoksuttu puheenjohtaja. Ettei vain olisi päivillä piipahtanut lisäksi joku Vihreiden kansanedustaja (kuten sinne kutsuttu Touko Aalto; minulla ei ole tietoa kuuluuko kirkkoon)? Takavuosina puolestaan jotkut olisivat peruuttaneet tulonsa jo siksi, että ääneen päästettiin mammonan ylipappi Björn Wahlroos. Mutta ei. Kukaan ei protestoinut enää näitä ristiriitaisia hahmoja.

Itselläni ei ole poliittista kantaa eikä jäsenkirjaa. Minulle on yhdentekevää, kuka milläkin päivillä käy. Yllä olevat esimerkit paljastavat kuitenkin jotain erityisen mielenkiintoista kirkon nykytilasta. Ne osoittavat, että Kirkkopäivät on politisoitunut.

Kirkkopäivistä käyty keskustelu paljastaa myös, että Suomessa rakennetaan tällä hetkellä kovaa vauhtia amerikkalaista polarisaatiota. Sosiaalidemokratiaan samastuva valtakörttiläisyys yrittää luoda kuvaa kristillisestä oikeistosta, joka etenkin herätysliikkeiden kautta haluaa johtaa kirkkomme konservatiiviseen stagnaatioon. Huhta viittasi konservatiivikristittyjen ja oikeistopopulistien lähetymiseen Euroopassa (HS). Liekö tarkoittanut arvoliberaalia Laajasaloa. Helsingin Sanomat on muutenkin osallistunut saman viholliskuvan rakentamiseen. Lukijan näkökulmasta asetelma vaikuttaa kuitenkin huvittavalta. Lehden haastatteluun oli löydetty kaksi helluntaisaarnaajaa, jotka ilmoittivat tavalla tai toisella kannattavansa amerikkalaistyylistä arvokonservatismia. Kaksi neljästä miljoonasta.

Hyvä yritys sinänsä, mutta siihen jää pieni särö. Suomalaiset (kirkon piirissä toimivat) herätysliikkeet ovat maamme lähes ainoita tosiluterilaisia yhteisöjä (SLEY on julkaissut kaikki Lutherin pääteokset sekä myös Tunnustuskirjat; Kansanlähetyksessä myydään Pieperin Dogmatiikkaa; Raamattuopistolla luetaan Waltheria). Regimenttioppi on niiden piirissä kovaa valuuttaa. Uskontoa ja politiikkaa ei sovi sekoittaa. Jopa KD on jo pitkään määritellyt toimintansa kristittyjen toteuttaman politiikan, ei politisoituneen uskonnollisuuden kautta.

Kirkon vasemmisto tarvitsee kuitenkin olkinukkensa. Tarvitaan välineitä, joilla arvokonservatismi saadaan näyttämään pahalta, ja sen yhteys Raamattuun ja kirkon Tunnustuskirjoihin hämärretään. Yhtälö avautuu. Nimeämällä homoliittojen, sosiaalisen abortin ja naispappeuden vastustajat kristillisen oikeiston edustajiksi heidät saadaan samastetuksi “suuren saatanan” eli trumpilaisuuden kanssa. Mikä olisikaan vahvempi ase kirkkopolitiikassa.

Mutta kirkon herätysliikkeet eivät Piepereineen ja Tunnustuskirjoineen sovi tuohon kaavaan – ellei Raamattu itse sitten edusta ja synnytä kristillistä oikeistoa. Aika harva uskaltaisi mennä väitteissään niin pitkälle. Siksi ainoa todellisesti uskontoa ja politiikkaa sekoittava joukko kirkossa on punavihreä arvoliberalismi, joka haluaa kirkon toimivan omien arvojensa ja normiensa mukaan.

Ongelman teologinen syy on pitkään tunnettu. Kulttuuriprotestantismi on itse luopunut regimenttiopista – itse asiassa jo sata vuotta sitten. Kun Saksan luterilaisuus muuttui uuskantilaisuudeksi ja Herrmann nimesi “uskonnon arvoelämykseksi” (lukekaa Eeva Martikaisen loistava analyysi), moraali nousi uskonnon keskiöön. Lundissa tämä liitettiin käsitykseen arjen kutsumuksesta. Niinpä kristillisyys ei monille merkitse muuta kuin “vastuullista” (mitä se milloinkin on) elämää kirkon jäsenenä ilman uskonnon ulkonaisia tuntomerkkejä. Ja tämän ihanteen mukaanhan Kirkkopäivätkin järjestetään: kaikkien jäsenten ja vähän muidenkin yhteiskunnan edustajien “arvovapaa” (heh heh) yhteentulo.

Kirkolla ei tuossa tulkinnassa nähdä enää erityisesti (hengellisen regimentin mukaista) uskoa synnyttävää ja ylläpitävää tehtävää. Sen sijaan arjen uskontoa on maallisen regimentin toteuttaminen vakaumuksista tai uskon sisällöstä välittämättä. Aikamme muusta keskustelusta on havaittu, että sama näkemys on vähitellen muuttamassa sekä KMN:n että Luterilaisen maailmanliiton käsitystä lähetystyöstä (joka siis muuttuu yhteiskunnallisten prosessien synnyttäjäksi). Regimenttioppi katoaa, ja teologisesti sanoen “vanhan lihan” ansiosta nimenomaan lain ja evankeliumin hallitsema hengellinen työ pudotetaan pois.

Jos kirkon eliitti haluaa korjata kuvaa siitä, että kirkon poliittista peliä pelataan vain yhteen päätyyn arvoliberalismin ehdoilla, se voi helposti ottaa käyttöön aikamme uuden iskusanan “turvallisesta tilasta”. Kirkon tunnustukselliselle väelle, joka jostain syystä haluaa vielä pitää kiinni Raamatusta ja luterilaisesta perinteestä (rikkomatta missään olennaisessa kohdassa näitä vastaan), tulee taata turvallinen tila kirkon kentässä. Tämä pitää sallia vähemmistön ehdoilla. Se tulee järjestää siitä huolimatta, että niin kirkossa kuin yhteiskunnassa on paljon niitä, jotka tulevat suuttumaan tuon tilan sallimisesta. Sanomattakin on selvää, että jos kirkon johto ei tällaiseen nöyrry, se on vallan ja alistajan puolella.

• Timo Eskola

Perusta 3 | 2019

Länsimaisia protestanttisia kirkkoja vaivaavalla liberalisoitumiskehityksellä on merkittävä vaikutus kirkkojen ykseyspyrkimyksiin. Sen myötä perinteiset kirkkokuntarajat ovat muuttuneet yhä häilyvämmiksi ja menettäneet merkitystään. Suuret kristikuntaa jakavat linjat eivät ole entiseen malliin enää kirkkokuntien välillä vaan kirkkokuntien sisällä. Ennen kirkkoja erottivat kysymykset erilaisista raamatuntulkinnoista, mutta nykyään kirkkojen sisällä keskustellaan siitä, tuleeko Raamattua ylipäätään ottaa enää tosissaan. Erimielisyydet kirkkokuntien sisällä ovat näin monesti suuremmat kuin kirkkokuntien välillä.

Tässä tilanteessa kirkkojen sisälle syntyy uusia jakolinjoja ja kirkkojen välille uusia yhteyslinjoja. Lähes kaikissa länsimaisissa kirkoissa on tapahtunut jako liberaaleihin ja konservatiiveihin tai klassiseen kristinuskoon pitäytyviin ja sitä muokkaamaan pyrkiviin tahoihin. Konservatiivit ovat usein lähempänä toisen kirkkokunnan konservatiiveja kuin oman kirkkokuntansa liberaaleja. Sen vuoksi kirkolliset yhteyskysymykset menevät uusiksi. Alttariyhteyttä ei välttämättä ole oman kirkon sisällä, vaikka samaan aikaan se voi olla oman kirkon ulkopuolisten kanssa. Joskus saattaisi olla mahdollista edetä ekumeniassa kahden eri kirkkokunnan konservatiivisten ryhmittymien välillä, mutta ei koko kirkkojen kanssa.

Kirkkojen ekumeenisissa pyrkimyksissä on törmätty lasikattoon, eikä nopeaa ekumenian etenemistä ole näköpiirissä, vaikka uusia avauksia yritetäänkin tehdä. Syynä on todennäköisesti se, että liberalisoitumiskehitys tekee monista kirkoista ekumeenisesti epäluotettavia keskustelukumppaneita. Evankelisluterilainen kirkko menee liberalisoituessaan koko ajan kauemmaksi ekumeenisista kumppaneistaan. Kun yhdestä kysymyksestä päästään sopuun, on seuraavassa asiassa otettu jo uusi kanta, joka muodostuu ekumeeniseksi ongelmaksi. On vaikea rakentaa siltoja, jos vastaranta siirtyy koko ajan kauemmaksi.

On syntynyt uusia ekumeenisia ongelmia, joita ei viitisenkymmentä vuotta sitten tunnettu ollenkaan. Naispappeudesta on tullut uusi kynnyskysymys, josta esimerkiksi Kuopion piispa Jari Jolkkosen mukaan ei pidä ekumenian vuoksi luopua. Samoin tulee käymään samaa sukupuolta olevien avioliittojen kanssa, mikäli sellaiset joskus hyväksytään. Vastapuoleen on mahdotonta luottaa keskusteluissa, jos tiedetään, että se edustaa kahdenkymmenen vuoden päästä todennäköisesti täysin toista kantaa, kuin mitä se nyt edustaa.

Toisaalta liberalisoituminen aiheuttaa myös jo solmittujen yhteyksien hajoamisen. Samaa sukupuolta olevien avioliittojen hyväksyminen sai maailman suurimman luterilaisen kirkon, Etiopian evankelisen Mekane Yesus -kirkon katkaisemaan suhteensa Ruotsin luterilaiseen kirkkoon ja Yhdysvaltain suurimpaan luterilaiseen kirkkoon, ELCA:an. Mekane Yesus ei anna ehtoollista Ruotsin luterilaisen kirkon tai ELCA:n jäsenille eikä päästä heitä opettamaan tilaisuuksissaan. Katkos on siis totaalinen ja muistuttaa, että kyseessä on hengellisesti vakava asia.

Aavisteltavissa on, että sama yhteyden katkos on edessä myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon suhteen, mikäli se hyväksyy samaa sukupuolta olevien avioliitot. Yhteyden katkos etelän kirkkoihin tulee olemaan kova haaste pohjoisille kansankirkoille. Jos pitäisi valita ollako ehtoollisyhteydessä homoavioliitot hyväksyneen jäseniään menettävän pohjoisen kansankirkon kanssa vai maailman suurimman kasvavan luterilaisen kirkon kanssa, monen valinta ei ehkä osuisi omaan kirkkoonsa. Varsinkin Etiopiassa työskenteleville lähetysjärjestöille tämä tulee olemaan vaikea pala. Joka tapauksessa hyväksymällä samaa sukupuolta olevien liitot kirkko ajaa itsensä täydelliseen ekumeeniseen marginaaliin.

Hieman yksinkertaistaen voisi esittää, että on muodostumassa kaksi erilaisista lähtökohdista nousevaa tapaa tehdä ekumeniaa. Ensimmäinen ekumenian tekemisen tapa lähtee postmodernin relativismin lähtökohdista. Oma hengellinen perintö on tällöin jo lähes hylätty eikä opillisella kysymyksenasettelulla ole kovinkaan suurta väliä. Siksi halutaan vallan ja merkityksen vuoksi saada omalle toiminnalle isompien kirkkokuntien tuki. Voidaan siis hakea yhdistymistä, koska sillä ei nähdä olevan opillisesti suurta merkitystä.

Toinen ekumenian muoto on oman perinteen ja tunnustuksen tosissaan ottava ekumenia. Sen lähtökohta on siinä, että etsitään yhteyttä, koska siihen Raamattu ja oma perinne kehottaa. Vain jälkimmäinen ekumenian muoto voi olla hedelmällistä. Ekumenia on lopulta mahdollista vain sellaisten kirkkokuntien välillä, jotka pitävät kiinni omasta tunnustuksestaan ja perinteestään. Vain silloin voidaan aidosti etsiä yhteyttä.

Ylätason rakenteiden lisäksi ruohonjuuritasolla ollaan käymistilassa. Nuori sukupolvi ylittää herätysliikerajat ja jopa kirkkokuntarajat. Uudenlaisia yhteyksiä syntyy koko ajan esimerkiksi lestadiolaisen liikkeen ja muiden herätysliikkeiden välille. Myös ylätasolla syntyy ennakoimattomia kirkollisia yhteistyökuvioita, jotka eivät ole sidottuja vanhoihin malleihin. Tässä lehdessä esitellään Bishoftun kirje kirkoille, joka on mielenkiintoinen yhteistyökuvio lähetystyön suhteen. Ekumeenisessa käymistilassa Raamattuopistokin on intoutunut kääntämään paavin kirjoja suomeksi.

Merkittävä ekumeeninen ilmiö on myös nuorten teologien valuminen vanhoihin kirkkokuntiin. Tässä lehdessä saamme yhden esimerkin siitä. Entinen Perusta-lehden toimituksen jäsen sekä Suomen Raamattuopiston työntekijä Juho Sankamo vaihtoi luterilaisesta katoliseen kirkkoon viime vuonna. Päätimme kysyä, mikä tähän oli syynä. Hänen kirjoituksensa äärellä voimme kysyä, mitä meidän luterilaisina pitäisi tehdä paremmin. Lukija tehköön itse johtopäätökset.

• Santeri Marjokorpi

Perusta 2 | 2019

“Minulla ei ole teille mitään sanottavaa.” Suurin piirtein näin aloitti luennoitsija taannoin melko kalliissa koulutusseminaarissa, johon ystäväni oli ilmoittautunut. Kuulostaahan tämä nöyrältä, mutta jotenkin tuntuu, että osallistujan kannalta asetelma ei ollut aivan toivottu. Tulee mieleen nuoruusvuosilta isäni hämmennys melko kalliista (sen ajan hintatasossa) kitarakurssista, johon olin saanut osallistua. Muutaman kerran pituisen kurssin lopussa kävi niin, että pienessä sivumyötäisessä paikalle saapunut muusikko antoi viimeisen tunnin vapaaksi. No, kouluahdistustaan elävät nuoret pojat olivat asetelmasta ihan mielissään, mutta maksumiehen paikalla ollut isäni oli asiasta hieman toista mieltä.

Aikamme pastorit joutuvat tavan takaa tilanteeseen, joissa heille melko suorin sanoin kerrotaan, mitä vihkiäisissä tai koulun joulujuhlassa olisi hyvä sanoa ja mitä taas ei sovi sanoa. Tämä saatetaan kuulla myös median edustajilta, kun sovitaan seurakunnan toimintaan liittyvästä jutusta tai pyydetään hartauskirjoitusta. Asioita ei saa sanoa kovinkaan suoraan. Ja jos sanotaan, niin pian seuraavat syytökset uskonnollisesta pakkosyötöstä.

Median edustajat ovat jo pitkään ohjeistaneet, mitä kirkon ja sen pastoreiden tulisi mistäkin asiasta sanoa – tai mistä vaieta. Journalistit tuntuvatkin olevan kovia teologeja. He tietävä tarkkaan, mitä kirkon pitäisi tänä päivänä uskoa. Minua on naurattanut kovasti se, että samojen journalistien mukaan lehdellä tai kanavalla ei ole tietenkään minkäänlaista teologista oppiperustaa tai ohjelmanjulistusta. Ei ole edes käsitystä siitä, minkä kirkon tunnustusperinteeseen he noin yleisesti ottaen liittyisivät. Ei tietenkään. Heidän käsityksensä teologiasta perustuu aivan samaan lähtökohtaan kuin heidän ohjeensa pastoreille: täydelliseen diletantismiin.

Hieman saman kaltainen oli ongelma silloin, kun eräs kirkkomme johtavista paimenista totesi julkisuudessa, että uskosta ei pidä nyky-yhteiskunnan keskellä puhua. Se ilmeisesti eriarvoistaa ihmisiä, tekee kirkon jäsenistä kahden tason kansalaisia ja johtaa syrjintään. Kirkon tehtävänä ei ole vaatia kastetuilta kristityiltä uskoa. Hups.

Usko on Uuden testamentin tärkein kristillistä identiteettiä kuvaava termi. Jeesuksen kaikkein tunnetuin ohjelmanjulistus sanoo heti evankeliumien alussa: kääntykää ja uskokaa evankeliumi. Luokseen tuleville syntisille ja sairaille Jeesus sanoo: sinun uskosi on sinut pelastanut. Ja yleinen teesi evankeliumin lopuksi toteaa: “Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen” (Mark. 16:16).

Paavali on puolestaan uskonvanhurskauden apostoli. “Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi.” Luotamme uskonvanhurskauteen. Juuri se on kaiken ahdistavan uskonnollisuuden, uskonnollisen väkivallan ja lakihenkisyyden vastakohta.

Tässä on Paavalin ihmeellinen, kaikista sidoksista ja ihmisen manipuloinnista vapaa sanoma: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon… Se ei perustu ihmisten tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” (Ef. 2:8). Juuri tämä kristinuskon painotus on meille luterilaisille tärkeä. Lutherin johtama uskonpuhdistus oli ennen muuta paluuta uskonvanhurskauden sanomaan. Yksin uskosta, yksin armosta – sola fide, sola gratia.

Entä sitten, kun joku sanoo jotain? Juuri parhaillaan on Helsingissä menossa kohu Vuosaaren kirkkoherrasta, joka uskalsi todeta julkisuudessa, että Jeesus pelastaa. Vain Jeesus. Ja siksi ihmisen, myös kaikkien kirkon jäsenten, on tarpeen joka päivä palata Jeesuksen luokse. Näin hän kirjoitti: “Elämäsi tärkein kysymys on: uskotko Jeesukseen vai et? Sillä jokaisen ihmisen on vastattava tähän kysymykseen ennemmin tai myöhemmin. Eikä kukaan voi vastata siihen sinun puolestasi. Jos et ole varma siitä, uskotko Jeesukseen, et voi olla myöskään varma siitä, pääsetkö taivaaseen.”

Onko tämä outoa? Näinhän katekismuskin opettaa: jokapäiväisessä parannuksessa ja uskossa. Jos pastori tai kirkkoherra ei opeta ja julista näin, hän ei ole tehtäviensä tasalla. Pääkaupunkiseudulla asiasta nousi kuitenkin kohu. Lehtitietojen mukaan jopa Vuosaaren seurakunnan sisällä mielipiteet alkoivat jakautua. Pastorin puhe ei saisi olla “pelottelua” eikä “syntiluettelon listaamista”. Syynä ei liene se, että Vuosaaressa kaikista maailman paikoista on lakattu tekemästä syntiä. Ongelmana näyttää pikemminkin olevan se, että papille kerrotaan varsin suorasanaisesti, mitä kirkko saa opettaa ja mitä ei. Ja nuo ohjeet eivät enää nouse Raamatusta. Eivät edes katekismuksesta. Sen sijaan ihmisten tulee saada elää niin kuin haluavat. Tähän ei ole mitään sanottavaa. Ja viimeinen tunti vapaaksi.

• Timo Eskola

Perusta 1 | 2019

Kristillisellä kentällä on länsimaissa käynnissä valtava murros. Yhdysvalloissa valtavirran perinteiset protestanttiset kirkkokunnat (engl. Mainline protestant) ovat menettäneet 1960-luvulta tähän päivään suuren osan jäsenistään. Sama kohtalo näyttää uhkaavan eurooppalaisia kansankirkkoja. Kristinusko ei silti ole länsimaissa kuolemassa, eikä maallistuminen ole väistämätön luonnonlaki. Samaan aikaan kun Yhdysvalloissa perinteisten protestanttisten kirkkojen jäsenmäärät ovat romahtaneet, evankelikaalien osuus on pysynyt samana tai hienoisesti kasvanut.

Perinteisten protestanttisten kirkkojen jäsenkadon syyt ovat moniulotteisia eikä niitä voi selittää vain yhdellä tekijällä. Joka tapauksessa nämä kirkot ovat kaikki omaksuneet 1960-luvulta alkaen vahvan sosiaalieettisen painotuksen. Lisäksi kynnykset on laskettu alas: kristillisistä opeista, joita on ympäröivässä kulttuurissa pidetty loukkaavina, on luovuttu tai oltu hiljaa. Samansuuntaista kehitystä on nähty myös Suomessa viime vuosikymmeninä.

Perinteiset protestanttiset kirkot ovat epäonnistuneet sitouttamaan suuren osan jäsenistään ja ne näyttävät menettävän asemansa. Samoin voi käydä eurooppalaisille kansankirkoille, jotka ovat niiden sisarkirkkoja. Tilastojen valossa on järkevää varautua post-kansankirkolliseen tulevaisuuteen ja kristillisen kentän uusjakoon.

Osmo Tiililä perusti vuonna 1954 Perusta-lehden edeltäjän, Teologia ja kirkko -lehden herätyskristillisyyden yhdistäjäksi ja vastavoimaksi pelkästään sosiaalieettisiin kysymyksiin keskittyvälle kansankirkollisuudelle. Yhä edelleen kirkollamme on sama kiusaus keskittyä pelkästään tämänpuoleiseen, mutta tilanteemme on sikäli erilainen, että pystymme näkemään tuon projektin hedelmiä. Pelkästään tämänpuolista painottava kirkollisuus on perinteisten protestanttisten kirkkojen romahduksen myötä marginalisoitumassa.

Tarkoitukseni ei ole väittää, että tämänpuoleisuudella ei olisi mitään merkitystä. Kyllä on, sen osoittaa jo keskustelu avioliitosta. Kirkon tulee tehdä hyvää, diakonia on arvokasta ja jokaisen kristitty on kutsuttu toimimaan lähimmäisen hyväksi. Olisi harhaoppista gnostilaisuutta keskittyä pelkästään hengelliseen luodun todellisuuden kustannuksella. Silti ilman transsendenttia horisonttia kristillinen kirkko menettää oman olemassaolon oikeutuksensa ja ekologisen lokeronsa.

Kirkosta eroajien ilmoittamat syyt ovat paljastavia. Suurimmat erosyyt ovat, että eroajat eivät näe kirkolla olevan merkitystä itselleen, usko Jumalaan tai pidä itseään uskonnollisena ihmisenä. Kirkon jäsenkatoa ei siksi tulla ratkaisemaan sillä, että puhutaan yhä enemmän hyväntekeväisyydestä tai tämänpuoleisista asioista tai muutetaan kirkon oppia. Ongelman juuri on hengellinen. Tarvitaan enemmän kristillistä opetusta, julistusta ja uudenlaista evankeliointia.

Kristillisen opin ja opetuksen löysentäminen, jossa moraalin suhteen ollaan valmiita kääntämään takkia milloin tahansa, ei ole lisännyt kristinuskon arvostusta. Vaikka näin on hyvää tarkoittaen pyritty laskemaan ihmisten osallistumiskynnystä, se saattaa aiheuttaa päinvastaisen lopputuloksen. Jos et kristityksi tullessasi joudu luopumaan mistään etkä muuttamaan elämässäsi mitään, voit aivan hyvin olla olemattakin. Tyhjää saa tilaamattakin.

Menneet seurakuntavaalit kertoivat kansankirkollisuuden asteittaisesta murtumisesta. Edellisiin vaaleihin verrattuna ehdokkaiden määrä väheni 20 prosenttia viime vaaleista, vaikka jaossa olleiden paikkojen määrä väheni vain 11,5 prosenttia. Myös ääniä annettiin yli 60 000 ääntä vähemmän. Jos vauhti jatkuu tasaisena, kolmen vaalin päästä ääniä annetaan alle kolmesataatuhatta. Tällöin perinteistä kristinuskon tulkintaa edustavilla alkaa olla jo merkittävä vaikutus. Ei kannata siis heittää kirvestä kaivoon.

Perusta-lehdessä emme hätkähdä yhteiskunnassa ja kirkollisessa kentässä tapahtuvia muutoksia, vaan pyrimme olemaan ajan hermoilla ja tarjoamaan rohkeasti vahvaa kristillistä identiteettiä muuttuvassa ajassamme. Emme kumartele tai pyytele anteeksi postmodernin kulttuurin edessä. Sen sijaan olemme vastakulttuurinen voima, joka tarjoaa jatkuvuutta ja häpeilemätöntä tunnustautumista perinteiseen kristinuskoon. Visionamme on, että lehti voisi yhdistää kaikkia, jotka haluavat säilyttää klassisen kristinuskon myös tuleville sukupolville. Itävaltalaisen säveltäjän Gustav Mahlerin sanoin: traditio ei ole tuhkan säilyttämistä, vaan tulen siirtämistä eteenpäin.

Lopuksi haluan kiittää vuodenvaihteessa väistynyttä päätoimittajaa Timo Junkkaalaa, jonka elämäntyö tämä lehti pitkälti on. Hän on vuodesta 1984 eri tavoin ollut tekemässä Perustaa ja jättänyt kädenjälkensä lähtemättömästi tähän lehteen. On suuri kunnia jatkaa hänen työtään.

• Santeri Marjokorpi

Perusta 6 | 2018

Jälkikristillinen uusmoralismi on pyyhkäissyt yli länsimaiden hyökyaallon lailla. Se on saanut muotoja, jotka itsessään kulkevat moraalin reuna-alueella. Ilta-Sanomissa päätoimittaja Ulla Appelsin kirjoitti lokakuussa, että metoo -kampanja on “murskannut yksilöitä, joiden synnit eivät ole olleet oikeassa suhteessa saatuun kohteluun.” Oikeudenmukaisuuden hakeminen on muuttunut nettiraivoksi, jota Appelsin kuvaa näin: “Joidenkin mielestä yksilöiden kohtalot eivät haittaa, koska patriarkaalisten rakenteiden murtaminen on tärkeämpää.” Tämä näkyy muissakin kuin metoo -tapauksissa. Esimerkit Ruotsalasta Puolimatkaan osoittavat tämän rajulla tavalla.

Edelleen Appelsin kirjoittaa, että toimintaa ohjaa lyhytnäköisyys: “Soisi kuitenkin, että kaikki näkisivät isomman kuvan: länsimaisiin oikeusvaltioihin on pesiytymässä pelottava toimintamalli, jossa rangaistus tulee jo ennen tuomiota. Ja se on elinkautinen.” Media on siis ottanut oikeuslaitoksen paikan ja lynkkaus on korvannut vanhan säännön syyttömyydestä kunnes toisin todistetaan.

Patriarkalismin vastustaminen saa kirkon puolella muodon samaa sukupuolta olevien avioliiton ajamisena. Professori Kati Tervo-Niemelän tutkimus Kutsumuksen imu ja työn todellisuus – Pappien, teologien ja kanttoreiden suhde työhön, työhyvinvointi ja suhtautuminen ajankohtaisiin kysymyksiin Kirkon akateemisten jäsentutkimuksessa 2018 osoittaa, että asenteet samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin ovat muuttumassa sallivampaan suuntaan. Kirkon työntekijät ovat aikaisempien tutkimusten mukaan olleet asenteiltaan “perinteisempiä”, mutta muutos on ollut nopeaa. Tämän osoittavat käytännön esimerkit. Vuonna 2002 vain 12 prosenttia papeista oli täysin samaa mieltä siitä ja joka toinen täysin eri mieltä, että samaa sukupuolta olevien parien siunaaminen kirkossa tulisi sallia. Vuonna 2018 täysin samaa mieltä oli 52 prosenttia. Vain 15 prosenttia oli täysin eri mieltä. Runsas prosentti pastoreista kertoi jo vihkineensä kyseisiä pareja. Niiden osuus, jotka kannattavat kirkon vihkioikeudesta luopumista, on vähentynyt. Mitä tällainen muutos kirkossa tarkoittaa? Ensinnäkin se merkitsee kirkon ideologisoitumista. Patriarkalismin vastustaminen on postmodernismin keskeinen piirre ja se vaikuttaa sekä perhekäsityksiin että keskusteluun homoseksuaalisuudesta. Alan tutkijoiden mukaan kyse ei kuitenkaan ole diskurssien häilyvyydestä, vaan niin sanotusta sosiologisesta strukturalismista. Postmodernismi on korkeiden arvojen aate, joka pyrkii purkamaan perinteisen kristillisen elämäntulkinnan sekä yhteiskunnasta että kirkosta. Kristinusko on vanhentunut “suuri kertomus”, joka tulee hylätä.

Kirkkomme aatteellisen keskustelun taustalla on siten vähemmän tunnettu piirre. Postmodernismi on väylä, jonka kautta vanha marksilainen yhteiskuntafilosofia on välittynyt meidän aikaamme. Postmodernismi kasvoi 1960-luvulla eurokommunismin keskellä Pariisissa ja omaksui nämä ihanteet. Tuona aikana eläneille oli varsin tuttua, että tuon filosofian mukaan ylärakenteen (superstructure) uskotaan ohjaavan alarakennetta (substructure). Toisin sanoen kieli ja kulttuuri ohjaavat ihmisen sosiaalista todellisuutta. Kun vaihdat diskurssia, muutat todellisuutta. Kyse ei siten ole siitä, että kieli ei tavoittaisi todellisuutta. Dekonstruktiolla ei ole sitä pohjaa, jota monet ovat toivoneet sillä olevan. Sen sijaan kyse on ideologiasta tai oikeastaan ideologioista. Siksi metoo-kampanjointi (kolmannen aallon feminismi), samaa sukupuolta olevien avioliiton puolustaminen (LGBTQ-liike), ja lähetystyön muuttaminen tasa-arvoliikkeen ohjaamaksi kehitysyhteistyöksi (postkolonialismi) pyrkivät vallankumoukseen kirkossa. Se merkitsee perinteisen luterilaisen elämäntulkinnan kumoamista.

Taistelevan postmodernismin piirteitä näemme jatkuvasti ympärillämme. Tuorein esimerkki löytyy uutisesta, joka on julkaistu Kotimaa24-sivustolla. “Sateenkaaripastorit”, kuten he haluavat itseään nimittää, ovat tähän mennessä vihkineet kirkon avioliittokäsityksen vastaisesti ja kirkon tuomiokapitulien nimenomaista kieltoa uhmaten jo lähes sata samaa sukupuolta olevaa paria. Näin pyritään tietoisesti vallankumoukseen, tässä tapauksessa kristillisen avioliittokäsityksen murtamiseen.

Kirkon ja sen teologien on tällaisessa tilanteessa hyvä muistuttaa toisilleen, että kyseistä vallankumousta ei todellisesti tehdä tasa-arvon eikä oikeudenmukaisuuden nimissä. Ne kyllä toteutuvat kirkossa myös sen perinteisten näkemysten piirissä. Vallankumousta tehdään ideologisista syistä. Liikkeellä ovat kuvitteellisen “patriarkalismin” vastustajat, jotka määrittelevät käsitteet ja näkemykset uudelleen oman aatteensa perusteella. He kiistävät perinteisen Raamatusta nousevan kristillisen elämäntulkinnan ja tarjoavat sen tilalle jotain muuta. Kirkon on siis totuttava ideologiseen taisteluun, jota käydään jopa sen seinien sisällä, ja seistävä rohkeasti kristillisen näkemyksen takana.

• Timo Eskola

Perusta 5 | 2018

Kaksikymmentä vuotta sitten hyväksyttiin Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Sen oli tarkoitus korjata uskonpuhdistuksessa tapahtunut välirikko roomalaiskatolisen ja luterilaisen kirkon välillä sen keskeisimmältä kohdaltaan. Asiakirjaa on sanottu ekumenian tärkeimmäksi saavutukseksi. Toisaalta sitä kohtaan on alusta asti esitetty myös kritiikkiä. Arveltiin, että yksimielisyys oli löydetty tietyistä ilmaisuista, mutta niiden taakse jäi erimielisyys itse asiasta. Erityisesti herätysliikkeissä arveltiin julistuksen hämärtävän luterilaisen vanhurskauttamisopin. Epäiltiin myös, ettei julistus todellisuudessa kuitenkaan muuttaisi mitään roomalaiskatolisessa kirkossa.

Miten asiakirjaa ja sen seurauksia tulisi arvioida nyt? Uskonpuhdistuksen juhlavuonna 2017 ilmestyi yksi arvio, joka on jäänyt vähälle huomiolle. Helluntailaistaustainen mutta USA:ssa luterilaisen kirkon papiksi siirtynyt Veli-Matti Kärkkäinen julkaisi Yksin uskosta, yksin armosta -kirjassa hätkähdyttävän artikkelin. Hän lähti siitä, ettei roomalaiskatolisessa ja luterilaisessa opissa ole Yhteisen julistuksen mukaan niitä eroja, joita aiemmin niissä väitettiin olevan. Hänen mukaansa myös roomalaiskatolinen kirkko opettaa pelastusta armosta ja uskon kautta, ja että myös luterilaisessa opissa hyvillä teoilla on keskeinen paikka. Kärkkäinen väitti, että nämä näkemykset perustuisivat myös Tuomo Mannermaan nimeä kantavan teologisen koulukunnan tulkintaan luterilaisesta pelastusopista.

Kärkkäinen jatkoi, että Uudessa testamentissa ei tehdä eroa vanhurskauttamisen ja pyhityksen välillä, ja ettei vanhurskauttamisoppi ole Uudessa testamentissa johtava tai hallitseva teema. Hänen mukaansa helluntaisille ja muille ns. vapaakristityille tyypilliset piirteet, vapaa ratkaisuvalta ja pyhityskeskeisyys, ovat lähellä roomalaiskatolista ja ortodoksista näkemystä, mutta myös lähellä sitä vanhurskauttamisopin tulkintaa, jota Mannermaan koulu ja Yhteinen julistus edustavat.

Eikä tässä vielä kaikki. Kärkkäisen mukaan Trenton konsiili oli oikeassa torjuessaan vanhurskaaksi julistamisen, korostaessaan vanhurskauttamisen ja pyhityksen yhteenkuuluvuutta ja ihmisen kykyä vastata Jumalan kutsuun. Edelleen Kärkkäinen väitti, että itse asiassa Lutherinkin vanhurskauttamisoppi olisi edustanut tätä hänen esittämäänsä näkemystä.

Kärkkäinen on ilmeisesti aivan oikeassa siinä, että helluntailaisten ja karismaattisen liikkeen oppi tulee yllättävän lähelle roomalaiskatolista oppia. Molemmissa ihmisellä on jonkinlainen osuus pelastuksen asiassa. Kummassakaan ei tehdä eroa vanhurskauttamisen ja pyhityksen välillä. Mutta Kärkkäisen yritys liittää tähän samaan joukkoon Luther ei vakuuta. Tähän saakka on totuttu ajattelemaan, että vanhurskaaksi julistaminen eli ns. forenssinen vanhurskauttaminen on luterilaisen opin ytimessä. Vanhurskauttaminen ei Lutherin mukaan ollut prosessi, johon ihminen tahdollaan ja kyvyillään vaikuttaa, vaan Jumalan teko, joka perustuu yksin Kristuksen sovitustyöhön ja jonka Jumala vaikuttaa antamalla uskon sanansa ja sakramenttien välityksellä.

Ekumeenisesta näkökulmasta voisi toivoa, että Kärkkäinen olisi oikeassa. Mikä olisi hienompaa, kuin että kristityt laidasta laitaan olisivat yhtä mieltä pelastuksen perusteista. Moni kysymys jää kuitenkin vaille vastausta.  Perustuiko koko uskonpuhdistus väärinkäsityksiin? Jos Luther siis itse asiassa edusti samaa näkemystä kuin Trenton konsiili, mikä oppi Trentossa tuomittiin ja miksi? Entä mihin tässä Kärkkäisen rakennelmassa joutuu Lutherin itsensä tärkeimpänä teoksenaan pitämänsä Sidottu ratkaisuvalta? Eikö enää tarvita sitä lain ja evankeliumin erottamista, jota on sanottu uskonpuhdistuksen tärkeimmäksi lahjaksi maailmalle? Entä jumalattoman julistaminen vanhurskaaksi sekä opetus siitä, että ihminen samalla kertaa syntinen ja vanhurskas?

Ehkä Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista oli paras mahdollinen ekumeeninen asiakirja, johon tuossa vaiheessa oli mahdollista päästä. Ehkä on totta sekin, että useimpien pappien saarnat paranisivat, jos niissä kuuluisi tuon asiakirjan sanoma. Tämä lausuma kertoi kuitenkin valitettavasti enemmän pappien saarnoista kuin vanhurskauttamisjulistuksen sisällöstä. Raamatullisesta vanhurskauttamisopista ei ole mitään jäljellä siellä, missä Jumala hyväksyy kaikki ja kaiken ja jossa siitä huolimatta hallitsee uusmoralistinen ohjelma, jonka mukaan kristityksi tullaan hyväksymällä ajan hengen mukaiset vaatimukset tasa-arvosta ja muunsukupuolisuudesta.

Kärkkäisenkään johtopäätökset eivät kuitenkaan tee oikeutta luterilaiselle opille – ja tuskin edes yhteiselle julistukselle tai Mannermaan teologialle. Nuo väitteet on kuitenkin syytä ottaa vakavasti. Jo sen, että tällaisia johtopäätöksiä voidaan tehdä, pitäisi herättää kriittisiä kysymyksiä myös suhteessa yhteiseen julistukseen ja Mannermaan koulukunnan näkemyksiinkin. Näyttää siis todella olevan vaara, että luterilaisen teologian ydinasiat ovat hämärtymässä.

Lutherin mukaan vanhurskauttamisopista ”ei voi yhtään väistyä tai antaa periksi, vaikka taivas, maa ja kaikki muu katoavainen sortuisi”. ”Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme, jolla me vastustamme paavia, Perkelettä ja maailmaa.” Luterilainen vanhurskauttamisoppi on näin tärkeä siksi, että se perustuu Raamatun opetukseen perisynnistä, Jumalan lain ehdottomuudesta, Kristuksen sovitustyön riittävyydestä ja jumalattoman vanhurskauttamisesta. Siitä on syytä pitää kiinni sekä siksi, että se on Uuden testamentin mukaista, että siksi, että se aioana kykenee vapauttamaan sydämen ja omantunnon syyllisyydestä. Taistelussa vanhurskauttamisopista ei siis ole kysymys opillisesta saivartelusta, vaan siitä, miten evankeliumia ihmisten pelastumiseksi tulisi julistaa.  

• Timo Junkkaala

Perusta 4 | 2018

Jälkikristillisyyden yhtenä piirteenä on pidetty sitä, että yhteiskunta alkaa ottaa kristinuskolle aiemmin kuuluneita tehtäviä (Milbank). Meidän aikanamme keskeisiä esimerkkejä tästä ovat postmodernin moralismin aiheet. Niitähän olemme nähneet julkisuudessa hanke toisensa jälkeen. Painostusryhmät ja media puhuvat vuoroin tasa-arvon puolesta, vuoroin vihapuhetta ja häirintää vastaan. Kristittynä voi tietyltä osin iloita, että edes jotakin etiikkaa ja ihmisarvoa koskevat aiheet nousevat nykykeskustelussa esille. Samalla on kuitenkin selvää, että uusmoralismi perustuu vasta lastenkengissä olevaan eettiseen näkemykseen, ja se on enemmänkin poliittinen ase kuin todellista moraalia.

Uusmoralismissa on kyse ennen kaikkea siitä, että media näyttää voimansa näiden avulla. Jostain syystä se pyrkii jatkuvasti tiettyjen henkilöiden erottamiseen ilman oikeuskäsittelyjä, vain itse luomansa kohun perusteella. Hyvänä esimerkkinä on #metoo-kampanja. Yhdysvalloista Ruotsiin erottamisia on tapahtunut jo monta. Aiheen valtaisan suosion ymmärtää, koska USA:ssa kohun ilmeisenä tavoitteena on lopulta saada “valtakunnankourija” Trump erotetuksi. Yhdysvalloista tulevat kuitenkin myös esimerkit väärinkäytöksistä. Siellä on langetettu ensimmäinen rangaistus siitä, että tekaistun häirintäsyytöksen avulla johtaja on erotettu tehtävistään lain vastaisesti.

Vastaavaa toimenpidettä media yritti eri aiheen ympärillä Helsingin piispanvaalissa. Kun toimittaja Johanna Korhonen oli vaalin jälkeen aloittanut kampanjan piispa Teemu Laajasaloa vastaan, Suomen Kuvalehden päätoimittaja Ville Pernaa pyrki tähän vedoten pääkirjoituksessaan (SK 26.1.18) erottamaan Laajasalon pelkästään median itsensä synnyttämän kohun perusteella. Hän kirjoitti: “uskottavuutta tärkeän julkisen tehtävän hoitamiseen ei enää ole”. Koska Laajasaloa ei kuitenkaan ollut syytetty mistään oikeudessa (eikä ongelmia tullut esiin myöskään tarkastuksen jälkeen), on selvää, että Pernaa rikkoi sekä perustuslakia että journalistin eettisiä ohjeita. Hän siis toimi moraalittomasti uusmoralismin nimissä.

Tuoreimpia esimerkkejä uusmoralismin poliittisesta vallasta on Pori Jazzin toimitusjohtajaksi valitun kristityn miehen erottaminen jo ennen kuin hän ehti astua tehtäväänsä. Prosessin lähtökohtana oli miehen antama haastattelu paikallislehdessä Satakunnan Kansassa. Hän oli ensinnäkin ilmaissut kristillisen vakaumuksensa ja toimittajan johdattelemana myöhemmin todennut pitävänsä homoseksuaalien eheytymistä mahdollisena. Verkosto heräsi ja toimittajat tekivät näkemyksistä yksioikoisia johtopäätöksiä. Alati valppaana olevien painostusjärjestöjen (Seta), eräiden poliitikkojen ja Pori Jazzin maineherkän hallituksen yhteistyön tuloksena mies erotettiin yhdessä päivässä pelkästään propagandistisesti synnytetyn somekohun ja mediamylläkän perusteella. Siis yhdessä päivässä.

Asetelmalle luo Suomessa historiallista taustaa toimittaja Johanna Korhosen taannoinen erottaminen uusista tehtävistään Pohjois-Suomessa jo ennen työn alkamista (nyt vain saman aiheen kääntöpuolelta). Silloin lehti tuomittiin oikeudessa. Oikeusjärjestelmän tulisi nyt pitää huolta siitä, että myös Pori Jazzin hallitus tuomitaan syrjinnästä. Muuten usko oikeuden tasapuolisuuteen menettää uskottavuuttaan ja tuomiovallan saa helposti ohjailtavissa oleva kansantuomioistuin, lynkkausporukka.

Uusmoralismin aiheet ovat sinänsä tärkeitä. Kristillisen moraalin mukaan häirintä on ehdottomasti väärin. Vihapuhe on syntiä ja niin on sen taustalla usein oleva rasismi tai muukalaisviha. Aiheiden käytön poliittisuuden paljastaa kuitenkin “yksisuuntainen moralismi”. Postmodernina aikana syytösten suunta kulkee tavan takaa perinteistä kristillistä näkemystä vastaan. Kohteina ovat kristillinen ihmiskäsitys, käsitys avioliitosta, tai pelkästään kristinuskon tapa hakea moraalin perustus Raamatusta.

Uutena piirteenä moraalikeskustelussa on eräitä vanhoja aiheita käsiteltäessä se, että argumentaatioanalyysi alkaa muuttaa vakiintuneita käsityksiä. Esimerkiksi kysymys abortista nousee yhteiskunnan agendalle yhä uudestaan. Oli yllättävää lukea Helsingin Sanomista tutkija Joona Räsäsen kommentteja aborttikeskustelussa käytettyjen argumenttien luonteesta (6.6.18). Tutkijan mukaan yleisin feminismistä nouseva argumentti on vedonnut naisen oikeuteen omaan ruumiiseensa. Se on vahva peruste, sillä ruumiillinen koskemattomuus on vahvimpia yhteiskunnallisia oikeuksia. Sitä ei näkemyksen mukaan saa siis uhata edes sikiö, joka voidaan kyseisessä asetelmassa esittää uhkana.

Tutkijan mukaan käytetty argumentti on kuitenkin vahvuudestaan huolimatta huono. Se ei nimittäin sisällä minkäänlaista implikaatiota sikiön lähdettämisen ajankohdasta. Yhteiskunnat ovat yleensä valinneet muilla perusteilla rajaksi jonkin kohdan viikkojen 12–24 väliltä. Jos argumenttina kuitenkin on naisen oikeus omaan ruumiiseensa, tuosta perusteesta ei voi johtaa ajankohtaa. Logiikka pettää. Siksi kyseisen perusteen mukaan äidillä olisi oikeus keskeyttää raskaus, vaikka päivää ennen laskettua aikaa (tämä oli tutkijan teoreettinen toteamus).

Juuri kukaan ei kuitenkaan hyväksy aborttia synnytystä edeltävinä päivinä. Sitä pidettäisiin surmaamisena, mitä se tietenkin onkin. Sen paremmin kansalaiset kuin kansanedustajatkaan eivät helposti suostu päättämään yhteiskunnan oikeudesta surmata kohdussa olevan ihmisen. Tästä seuraa uusi moraalinen ongelma. Kun lääketiede kykenee pitämään sikiön elossa kohdun ulkopuolella yhä pidempään, kysymys ajankohdista menettää merkitystään. Samoin menettää merkitystään naisen oikeus omaan kehoonsa, koska uudessa tilanteessa sikiö ei enää ole kohdussa. Varsinainen eettinen kysymys kuuluu: onko äidillä tai yhteiskunnalla oikeus “tappaa ihminen, joka kykenisi elämään kohdun ulkopuolella” (Joona Räsänen). Argumentaatioanalyysi kyseenalaistaa lähes koko nykyisen aborttikeskustelun.

Vastaava keskustelu on käyty eutanasiasta. Kansanedustaja Päivi Räsänen herätti jokin aika sitten keskustelun siitä, kenen pitäisi suorittaa sairaan tai vanhuksen surmaaminen. Hän muistutti siitä, että koska lääkärit ovat vannoneet valan elämän suojelemiseksi, tehtävä ei ensinkään sovi heille. Poliittisen päätöksen tuottamana tapahtumana se ei ylipäätään kuulu terveydenhoidon piiriin. Siksi olisi johdonmukaista, että eutanasian suorittaisivat virkamiehet, asianajajat, tuomarit tai vaikkapa valtion pyövelit.

Näkemys synnytti valtaisan kohun. Se ei johtunut siitä, mitä Räsänen sanoi, vaan käsityksen johdonmukaisuudesta. Ihmiset joutuivat kohtaamaan sen todellisuuden, mistä eutanasiassa varsinaisesti on kyse. Siinäkin pohditaan valtion oikeutta surmata ihminen. Medikalisoituneelle yhteiskunnallemme on helppo piilottaa hankalat asiat sairaaloiden kaltaisten laitosten sisälle. Moraalikeskustelussa aiheet tulevat kuitenkin yhteiselle torille ja silloin punnitaan kumpi painaa enemmän, uusmoralismin subjektivismi vai kristillinen elämän kunnioitus.

• Timo Eskola

Perusta 3 | 2018

”Olen 30 vuotta ollut pappina enkä ole koskaan nähnyt sellaista herätystä kuin nyt.” Lausahdus ei ole suurten herätysten ajoilta 1800-luvulta eikä tämän päivän Nigeriasta. Sen lausui suomalainen pappi muutama viikko sitten. Puhuttiin Suomeen tulleista maahanmuuttajista ja heidän kääntymisistään kristityiksi. Keskustelu käytiin Tiililä-seuran kokouksessa, jossa aiheesta alusti asiaan hyvin perehtynyt Timo Keskitalo.

Monet ovat rukoilleet hengellistä herätystä Suomeen, mutta harva lienee uskonut, että sellainen olisi enää mahdollinen. Jälkikristillinen Eurooppa tuntuu kääntyneen lopullisesti markkinaliberalistiseen ateismiin. Viimeksi kuluneena kahtena vuonna on kuitenkin tapahtunut kummia. Vuoden 2015 muuttoaallon jälkeen satoja Suomeen tulleita muslimeita on kastettu kristityiksi.

Samalla on syntynyt kymmeniä pieniä maahanmuuttajien kristillisiä jumalanpalvelusyhteisöjä. Nyt arvellaan, että tällaisiin osallistuvien määrä olisi jo 3000. Kun sitä vertaa Suomen evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalveluksiin osallistuvien määrään, joka tavallisena sunnuntaina lienee noin 30 000, käy ilmi, miten merkittävästä ilmiöstä on kysymys. Erityisen merkittävää tai merkillistä on se, että suurin osa maahanmuuttajista ja kristityiksi kääntyneistä on tullut sellaisista maista, joissa lähetystyön tekeminen on ollut erittäin vaikeaa ja hyvin vähän tuloksia tuottavaa. Nämä lähetyskentät tulivat luoksemme.

Maahanmuuttajat voisivat tuoda raikkaan tuulahduksen kirkkoomme. He pitäytyvät Raamattuun ja julistavat evankeliumia innokkaasti. Suuri kysymys on, miten seurakunnat ja kirkko kykenevät ottamaan heidät vastaan. Ei ole kysymys vain sellaisista käytännön kysymyksistä kuin tulkkien löytämisestä vaan ennen muuta asenteista. Onko niitä, jotka avaavat kotinsa, seurakuntansa ja sydämensä?

Merkittävä kysymys on myös se, joustaako kirkon rakenne niin, että maahanmuuttajien yhteisöistä voisi tulla osa kirkkoamme. Olisiko tässä vihdoin se vaihe, jolloin alueseurakuntien rinnalle voitaisiin luoda toisenlaisen seurakunnan malli?

Iso haaste on myös siinä, mistä saadaan koulutus ja työntekijät maahanmuuttajien seurakuntiin. Jo nyt kotimaahan palanneet ja monissa tapauksissa jo eläkkeellä olevat lähetystyöntekijät tekevät tässä suuren työn. Mutta pian pitäisi pystyä kouluttamaan maahanmuuttajien joukosta työntekijöitä. Tätä varten toimii jo raamattukouluja useissa kansanopistoissa. Sitä koulutusta tulisi kirkon ja uskovan kansan voimakkaasti tukea. Samalla tulisi harkita lähetysmäärärahojen uudelleen kohdistamista. Maahanmuuttajien parissa tehtävä työ on lähetystyötä.

Jo pitkään puhuttu lähetyksen suunnanmuutos on nyt tosiasia. Kenialainen pastori toimii jo suomalaisen lähetysjärjestön palveluksessa Helsingissä ja on viime vuosien aikana suorittanut pääkaupunkiseudulla kymmeniä kasteita.

Timo Keskitalon mukaan tämän tilanteen synnyttämät kysymykset on syytä ottaa vakavasti siitäkin syystä, että maahanmuutto todennäköisesti jatkuu pitkään, joidenkin arvioiden mukaan 40 seuraavaa vuotta. Väestön väheneminen Euroopassa ja lisääntyminen erityisesti Afrikassa ja Lähi-Idässä merkitsee mitä todennäköisimmin sitä, että se, mitä nyt on koettu, on vasta suuren kansainvaelluksen alku. Sillä miten onnistumme tässä ensimmäisessä harjoituksessa, on suuri merkitys seuraavina vuosina.

Maahanmuuttovirasto ei näytä olevan ainoa, joka on ihmeissään kristityksi kääntyneiden kanssa. Jotkut seurakunnat ja niiden työntekijät tuntuvat pelkäävän, että heitä aletaan kutsua käännyttäjiksi. Ehkä on hyvä muistaa, minkä tehtävän Paavali sai Jeesukselta: ”Minä pelastan sinut oman kansasi käsistä ja varjelen sinua, kun lähetän sinut pakanoiden pariin avaamaan heidän silmänsä ja saattamaan heidät pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan luo.”

• Timo Junkkaala

Perusta 2 | 2018

Heti kohta sen jälkeen, kun professori Heikki Hiilamo on kritisoinut toimittaja Johanna Korhosta likaisen pelin tuomisesta kirkkopolitiikkaan ja piispanvaaleihin, uudet esimerkit nousevat esille. Asia koskee Turun arkkipiispan vaalia ja sen vaalikeskusteluja.

Helsingin teologisen tiedekunnan opiskelijat olivat järjestäneet arkkipiispan vaaliin liittyvän vaalipaneelin tammikuussa Helsingin Tuomiokirkon kryptassa. Tilaisuus on videoitu ja sitä voi katsoa tiedekuntayhdistyksen TYT:n sivuilla internetissä. Yhdeksi haastattelijaksi oli kutsuttu professori Jaana Hallamaa. Hallamaa on juuri se piispaehdokas, jota Korhonen on Heikki Hiilamon ja Jukka Relanderin mukaan yrittänyt vielä edellisen vaalin jälkeen tukea arveluttavin keinoin.

Kryptan vaalipaneeli sai erikoisia sävyjä. Erityisen outoa oli se, että Hallamaa asettui aggressiivisesti ehdokas Auvista vastaan. Hän esiintyi ikään kuin Auvisen edustama teologinen käsitys (virkakäsitys) olisi kirkossa kriminalisoitu. Naisehdokkaalta hän puolestaan penäsi, miten tämä aikoisi toimia, jotta vanhalla virkakannalla olevat saataisiin kirkossa vaiennetuksi.

Hallamaan toimintatapa on tuttu Setan ja Tulkaa kaikki -liikkeen esiintymisestä. He laativat tavan takaa puheensa ikään kuin jokainen heidän näkemyksensä vastainen käsitys olisi jo kielletty ja suorastaan vahingollinen. Ajatuksena on ilmeisesti se, että kun omaa kantaa toistellaan sokeasti vuodesta toiseen, myös suuri yleisö alkaa kuvitella sen olevan totta. Nyt Hallamaa iski kuitenkin kirveensä kiveen – anteeksi hieman militantti vertaus, mutta niin kiivaana läsnäolijat kokivat tilanteen – sillä hän unohti esiintyvänsä akateemisella foorumilla.

Hallamaan puheenvuoroissa ja jopa asenteessa on tuossa kontekstissa kaksi virhettä. Ensinnäkin hän sivuutti sen yksinkertaisen tosiasian, että vanha virkakanta on kirkossa sallittu. Sitä ei ole todettu harhaopiksi, eikä sen kannattaminen myöskään ole erottamisperuste. Hallamaa itse ei tietenkään sitä hyväksy ja ilmeisesti siksi hän toimii kuten Tulkaa kaikki -liikkeen lobbarit omalla tahollaan: hehän esiintyvät kirkolliskokousta myöten väittämällä, että kirkolla ei ole voimassa olevaa avioliittokäsitystä ja että homoparien vihkimiselle ei ole nytkään mitään estettä.

Toinen professori Hallamaan kontekstiin liittyvistä virheistä on vielä vaikeampi. Hänet on kutsuttu yliopiston opiskelijoiden järjestämään tilaisuuteen nimittäin etiikan professorina. Siksi hänen olisi pitänyt toimia roolinsa mukaan – aivan kuten muut haastattelijat tekivät. Toisin sanoen hänen olisi pitänyt arvioida ehdokkaiden teologista tietämystä ja näkemyksiä.

Jotta lukijat ymmärtäisivät mitä tarkoitan, minun täytyy muistuttaa, että Helsingin yliopistolla ei ole virkakantaa. Sillä ei ole näkemystä naispappeudesta, miespappeudesta sen paremmin kuin uhripappeudestakaan tai druideista – jollainen kuulemma on myös kuulunut jossain vaiheessa opiskelijoiden joukkoon. Yliopiston roolin näkökulmasta on varsin perusteetonta, että Hallamaa ylipäätään esittää normatiivisia ajatuksia luterilaisen kirkon virasta. Mikään hänen viranhoidossaan ei sellaista tue, eikä hänellä itse asiassa ole siihen edes oikeutta. Ajatelkaapa, jos Hallamaa esittäisi yliopiston nimissä saman kaltaisia kysymyksiä ja kantoja ortodoksipastorille. Seurauksena olisi häväistysjuttu.

Näyttää siltä, että paikalla olikin piispaehdokas Hallamaa. Hän jatkoi omaa vaalikampanjaansa vielä senkin jälkeen, kun vaalit ovat ohitse. Tosin Heikki Hiilamo ja Jukka Relander ovat väittäneet hänen kampanjapäällikkönsä Johanna Korhosen jatkaneen omaa kampanjaansa vastaehdokasta vastaan niin ikään vaalin jo kerran ratkettua.

Hiilamo kutsui arveluttavien keinojen käyttöä “likaiseksi peliksi”. Tuollainen toiminta näyttää jatkuvan. Erityistä tässä kokonaisuudessa on se, että likaiseksi koettuja keinoja eivät käytä ilkeät vanhat miehet tai nykytermeillä sanoen patriarkalismin vahvat toteuttajat. Niitä käyttävät yllä olevissa esimerkeissä suurella eettisellä paatoksella esiintyvät postmodernistit, jotka hakevat marginaalin oikeuttamista. He puolustavat – tilanteesta toiseen – feminismiä, queer-teoriaa ja postkolonialismia keinolla millä hyvänsä.

Ehkä ongelmallisinta asetelmassa kuitenkin on se, että kuten kriitikot ovat julkisuudessa jo moneen kertaan todenneet, synnytetyt kohut perustuvat virheelliseen tietoon ja disinformaatioon. Likaista peliä edistetään ylläpitämällä vaihtoehtoista totuutta kirkossa. Siksi luterilainen kirkkommekaan ei ole vapaa informaatioyhteiskuntaamme kalvavasta syövästä, etenkään vaaleissa.

• Timo Eskola