Perusta 3 | 2018

”Olen 30 vuotta ollut pappina enkä ole koskaan nähnyt sellaista herätystä kuin nyt.” Lausahdus ei ole suurten herätysten ajoilta 1800-luvulta eikä tämän päivän Nigeriasta. Sen lausui suomalainen pappi muutama viikko sitten. Puhuttiin Suomeen tulleista maahanmuuttajista ja heidän kääntymisistään kristityiksi. Keskustelu käytiin Tiililä-seuran kokouksessa, jossa aiheesta alusti asiaan hyvin perehtynyt Timo Keskitalo.

Monet ovat rukoilleet hengellistä herätystä Suomeen, mutta harva lienee uskonut, että sellainen olisi enää mahdollinen. Jälkikristillinen Eurooppa tuntuu kääntyneen lopullisesti markkinaliberalistiseen ateismiin. Viimeksi kuluneena kahtena vuonna on kuitenkin tapahtunut kummia. Vuoden 2015 muuttoaallon jälkeen satoja Suomeen tulleita muslimeita on kastettu kristityiksi.

Samalla on syntynyt kymmeniä pieniä maahanmuuttajien kristillisiä jumalanpalvelusyhteisöjä. Nyt arvellaan, että tällaisiin osallistuvien määrä olisi jo 3000. Kun sitä vertaa Suomen evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalveluksiin osallistuvien määrään, joka tavallisena sunnuntaina lienee noin 30 000, käy ilmi, miten merkittävästä ilmiöstä on kysymys. Erityisen merkittävää tai merkillistä on se, että suurin osa maahanmuuttajista ja kristityiksi kääntyneistä on tullut sellaisista maista, joissa lähetystyön tekeminen on ollut erittäin vaikeaa ja hyvin vähän tuloksia tuottavaa. Nämä lähetyskentät tulivat luoksemme.

Maahanmuuttajat voisivat tuoda raikkaan tuulahduksen kirkkoomme. He pitäytyvät Raamattuun ja julistavat evankeliumia innokkaasti. Suuri kysymys on, miten seurakunnat ja kirkko kykenevät ottamaan heidät vastaan. Ei ole kysymys vain sellaisista käytännön kysymyksistä kuin tulkkien löytämisestä vaan ennen muuta asenteista. Onko niitä, jotka avaavat kotinsa, seurakuntansa ja sydämensä?

Merkittävä kysymys on myös se, joustaako kirkon rakenne niin, että maahanmuuttajien yhteisöistä voisi tulla osa kirkkoamme. Olisiko tässä vihdoin se vaihe, jolloin alueseurakuntien rinnalle voitaisiin luoda toisenlaisen seurakunnan malli?

Iso haaste on myös siinä, mistä saadaan koulutus ja työntekijät maahanmuuttajien seurakuntiin. Jo nyt kotimaahan palanneet ja monissa tapauksissa jo eläkkeellä olevat lähetystyöntekijät tekevät tässä suuren työn. Mutta pian pitäisi pystyä kouluttamaan maahanmuuttajien joukosta työntekijöitä. Tätä varten toimii jo raamattukouluja useissa kansanopistoissa. Sitä koulutusta tulisi kirkon ja uskovan kansan voimakkaasti tukea. Samalla tulisi harkita lähetysmäärärahojen uudelleen kohdistamista. Maahanmuuttajien parissa tehtävä työ on lähetystyötä.

Jo pitkään puhuttu lähetyksen suunnanmuutos on nyt tosiasia. Kenialainen pastori toimii jo suomalaisen lähetysjärjestön palveluksessa Helsingissä ja on viime vuosien aikana suorittanut pääkaupunkiseudulla kymmeniä kasteita.

Timo Keskitalon mukaan tämän tilanteen synnyttämät kysymykset on syytä ottaa vakavasti siitäkin syystä, että maahanmuutto todennäköisesti jatkuu pitkään, joidenkin arvioiden mukaan 40 seuraavaa vuotta. Väestön väheneminen Euroopassa ja lisääntyminen erityisesti Afrikassa ja Lähi-Idässä merkitsee mitä todennäköisimmin sitä, että se, mitä nyt on koettu, on vasta suuren kansainvaelluksen alku. Sillä miten onnistumme tässä ensimmäisessä harjoituksessa, on suuri merkitys seuraavina vuosina.

Maahanmuuttovirasto ei näytä olevan ainoa, joka on ihmeissään kristityksi kääntyneiden kanssa. Jotkut seurakunnat ja niiden työntekijät tuntuvat pelkäävän, että heitä aletaan kutsua käännyttäjiksi. Ehkä on hyvä muistaa, minkä tehtävän Paavali sai Jeesukselta: ”Minä pelastan sinut oman kansasi käsistä ja varjelen sinua, kun lähetän sinut pakanoiden pariin avaamaan heidän silmänsä ja saattamaan heidät pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan luo.”

• Timo Junkkaala

Perusta 2 | 2018

Heti kohta sen jälkeen, kun professori Heikki Hiilamo on kritisoinut toimittaja Johanna Korhosta likaisen pelin tuomisesta kirkkopolitiikkaan ja piispanvaaleihin, uudet esimerkit nousevat esille. Asia koskee Turun arkkipiispan vaalia ja sen vaalikeskusteluja.

Helsingin teologisen tiedekunnan opiskelijat olivat järjestäneet arkkipiispan vaaliin liittyvän vaalipaneelin tammikuussa Helsingin Tuomiokirkon kryptassa. Tilaisuus on videoitu ja sitä voi katsoa tiedekuntayhdistyksen TYT:n sivuilla internetissä. Yhdeksi haastattelijaksi oli kutsuttu professori Jaana Hallamaa. Hallamaa on juuri se piispaehdokas, jota Korhonen on Heikki Hiilamon ja Jukka Relanderin mukaan yrittänyt vielä edellisen vaalin jälkeen tukea arveluttavin keinoin.

Kryptan vaalipaneeli sai erikoisia sävyjä. Erityisen outoa oli se, että Hallamaa asettui aggressiivisesti ehdokas Auvista vastaan. Hän esiintyi ikään kuin Auvisen edustama teologinen käsitys (virkakäsitys) olisi kirkossa kriminalisoitu. Naisehdokkaalta hän puolestaan penäsi, miten tämä aikoisi toimia, jotta vanhalla virkakannalla olevat saataisiin kirkossa vaiennetuksi.

Hallamaan toimintatapa on tuttu Setan ja Tulkaa kaikki -liikkeen esiintymisestä. He laativat tavan takaa puheensa ikään kuin jokainen heidän näkemyksensä vastainen käsitys olisi jo kielletty ja suorastaan vahingollinen. Ajatuksena on ilmeisesti se, että kun omaa kantaa toistellaan sokeasti vuodesta toiseen, myös suuri yleisö alkaa kuvitella sen olevan totta. Nyt Hallamaa iski kuitenkin kirveensä kiveen – anteeksi hieman militantti vertaus, mutta niin kiivaana läsnäolijat kokivat tilanteen – sillä hän unohti esiintyvänsä akateemisella foorumilla.

Hallamaan puheenvuoroissa ja jopa asenteessa on tuossa kontekstissa kaksi virhettä. Ensinnäkin hän sivuutti sen yksinkertaisen tosiasian, että vanha virkakanta on kirkossa sallittu. Sitä ei ole todettu harhaopiksi, eikä sen kannattaminen myöskään ole erottamisperuste. Hallamaa itse ei tietenkään sitä hyväksy ja ilmeisesti siksi hän toimii kuten Tulkaa kaikki -liikkeen lobbarit omalla tahollaan: hehän esiintyvät kirkolliskokousta myöten väittämällä, että kirkolla ei ole voimassa olevaa avioliittokäsitystä ja että homoparien vihkimiselle ei ole nytkään mitään estettä.

Toinen professori Hallamaan kontekstiin liittyvistä virheistä on vielä vaikeampi. Hänet on kutsuttu yliopiston opiskelijoiden järjestämään tilaisuuteen nimittäin etiikan professorina. Siksi hänen olisi pitänyt toimia roolinsa mukaan – aivan kuten muut haastattelijat tekivät. Toisin sanoen hänen olisi pitänyt arvioida ehdokkaiden teologista tietämystä ja näkemyksiä.

Jotta lukijat ymmärtäisivät mitä tarkoitan, minun täytyy muistuttaa, että Helsingin yliopistolla ei ole virkakantaa. Sillä ei ole näkemystä naispappeudesta, miespappeudesta sen paremmin kuin uhripappeudestakaan tai druideista – jollainen kuulemma on myös kuulunut jossain vaiheessa opiskelijoiden joukkoon. Yliopiston roolin näkökulmasta on varsin perusteetonta, että Hallamaa ylipäätään esittää normatiivisia ajatuksia luterilaisen kirkon virasta. Mikään hänen viranhoidossaan ei sellaista tue, eikä hänellä itse asiassa ole siihen edes oikeutta. Ajatelkaapa, jos Hallamaa esittäisi yliopiston nimissä saman kaltaisia kysymyksiä ja kantoja ortodoksipastorille. Seurauksena olisi häväistysjuttu.

Näyttää siltä, että paikalla olikin piispaehdokas Hallamaa. Hän jatkoi omaa vaalikampanjaansa vielä senkin jälkeen, kun vaalit ovat ohitse. Tosin Heikki Hiilamo ja Jukka Relander ovat väittäneet hänen kampanjapäällikkönsä Johanna Korhosen jatkaneen omaa kampanjaansa vastaehdokasta vastaan niin ikään vaalin jo kerran ratkettua.

Hiilamo kutsui arveluttavien keinojen käyttöä “likaiseksi peliksi”. Tuollainen toiminta näyttää jatkuvan. Erityistä tässä kokonaisuudessa on se, että likaiseksi koettuja keinoja eivät käytä ilkeät vanhat miehet tai nykytermeillä sanoen patriarkalismin vahvat toteuttajat. Niitä käyttävät yllä olevissa esimerkeissä suurella eettisellä paatoksella esiintyvät postmodernistit, jotka hakevat marginaalin oikeuttamista. He puolustavat – tilanteesta toiseen – feminismiä, queer-teoriaa ja postkolonialismia keinolla millä hyvänsä.

Ehkä ongelmallisinta asetelmassa kuitenkin on se, että kuten kriitikot ovat julkisuudessa jo moneen kertaan todenneet, synnytetyt kohut perustuvat virheelliseen tietoon ja disinformaatioon. Likaista peliä edistetään ylläpitämällä vaihtoehtoista totuutta kirkossa. Siksi luterilainen kirkkommekaan ei ole vapaa informaatioyhteiskuntaamme kalvavasta syövästä, etenkään vaaleissa.

• Timo Eskola

Perusta 1 | 2018

Olisiko aika siirtyä valittamisesta toimintaan? Seurakuntien aktiivisimmassa väessä on paljon niitä, jotka ovat huolissaan siitä äänestä, joka kirkon johtajilta Turusta, Helsingistä ja Porvoosta on viime aikoina kuulunut. Sitä mukautumista ”tämän maailmanajan mukaan”, josta apostoli Paavali varoitti, on tapahtunut jo pitkään. Viimeistään avioliittolain muutos ja kirkon epäselvä ääni suhteessa siihen, on havahduttanut kirkkokansan. Moni kyselee, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä.

Kirkosta eroaminen ole oikea tie. On sinänsä ymmärrettävää, että jotkut ovat päätyneet niin radikaaliin ratkaisuun. Huoli kirkosta ja sen tulevaisuudesta on ollut niin suuri. Kirkon jättäminen niiden käsiin, joille Jumalan sana ei ole ylin auktoriteetti, ei kuitenkaan ole oikea ratkaisu. Sen sijaan nykytilanteen pitäisi havahduttaa rukoilemaan ja toimimaan kirkon uudistamiseksi uskolliseksi Jumalan sanalle.

Tanskassa ja Norjassa klassisen kristinuskon edustajat ovat viime vuosina verkostoituneet. Tanskassa luterilaisen verkoston ohjelma on julkaistu nimellä Odensen julistus. Norjassakin on perustettu vastaava verkosto ja viime syksynä siellä syntyi kirkon uudistukseen tähtäävä Frimodig kirke, Rohkea kirkko. Näiden hankkeiden tarkoitus on koota Jumalan sanalle uskollisia yhteen ja rohkaista Jumalan kansaa pitämään kiinni Raamatusta. Mikä olisi meidän Rohkea kirkkomme? Se olisi Jumalan sanalle uskollisia seurakuntalaisia ja herätysliikkeitä yhdistävä verkosto, joka rohkaisee pysymään Jumalan sanassa ja joka varmistaa, että Jumalan kansalla on lauman ruokkimispaikat luterilaisen kirkon sisällä. Tällainen verkosto voisi luoda uudistusohjelman koko kirkolle.

Tällaista rintamaa tarvitaan jo seurakuntavaaleissa, mutta sillä on pysyvämpikin merkitys. Tarvitaan voimakas ääni sen puolesta, että Jumala puhuu Raamatussa, Kristus on ainoa pelastaja ja Pyhä Henki vaikuttaa armonvälineillä uskoa ja rakkautta. Kirkon sanomaan on palautettava vakava muistutus iankaikkisuudesta ja viimeisestä tuomiosta, mutta vielä voimakkaammin viesti Kristuksen kuolemallaan ja ylösnousemisellaan hankkimasta pelastuksesta, jonka jokainen saa ilmaisena lahjana uskossa omistaa. Tarvitaan myös katekismuksen viitoittama tie kristilliseen elämään ja lasten kristilliseen kasvatukseen.

Ajankohtaisessa avioliittoasiassa tällainen rintama luonnollisesti tukee kirkon pysymistä sillä Raamatun kannalla, että avioliitto on miehen ja naisen välinen. On syytä sanoa selvästi, ettei vaihtoehtoiselle ratkaisulle ole mitään perusteita Raamatussa, luterilaisessa tunnustuksessa eikä kirkon historiassa. Virkakysymyksessä, joka tähän asti on eniten koetellut kirkon yhtenäisyyttä, rintaman ohjelmana on ajaa kirkossa tilaa myös niille, jotka pitäytyvät perinteiseen virkanäkemykseen. Kirkko ei ole rohkea, jos se myötäilee sen omille perusteille vieraita virtauksia. Niin voidaan saavuttaa ihmisten enemmistön kannatus, mutta menetetään tärkein: Jumalan siunaus. Kirkko on rohkea, jos se pitää kiinni omasta sanomastaan silloinkin, kun se joutuu kulkemaan vastavirtaan.

• Timo Junkkaala

Perusta 6 | 2017

Uskonpuhdistuksen juhlavuosi on muistellut Lutherin teesejä. Niiden intention tiivistää hyvin internetissä kiertävä pilapiirros Wittenbergin kirkon ovelta, jonka edestä nuori Luther on tavoitettu vasara kädessään: “Ei, ovi ei kaivannut korjausta. Tulin korjaamaan teidän teologiaanne.”

Reformaation ydin ja pysyvä arvo on siinä, että Raamattu nostettiin takaisin kristillisen kirkon uskon ja elämän ytimeen. Tätä on vaikea muistaa, ellei pidä mielessä, että munkki ja papiksi jo vihitty (!) Luther itse ei ollut pitänyt Raamattua edes kädessään ennen kuin täytti 20 vuotta. Hän tunsi evankeliumia vain latinankielisen käsikirjan kautta. Yhtäältä Raamatun kääntäminen kansan kielelle ja toisaalta sen asettaminen teologian perusteeksi mullistivat maailman. Siksi kysymys Raamatusta on ensiarvoisen tärkeä myös tänään.

Teeseissä asia sanottiin jo hyvin selvästi. “Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi” (62). Siksi “Jumalan sanalle tapahtuu vääryys, kun samassa saarnassa käytetään yhtä paljon tai vielä enemmänkin aikaa aneeseen kuin itse Sanaan.” (54). Samasta kiistasta oli kyse Wormsissa (1521), missä katoliset teologit tarkastivat Lutherin opetuksen oikeaoppisuutta:

“Jollei minua osoiteta vääräksi Raamatun todistuksilla ja selvillä järkiperusteilla, niin olen omassatunnossani sidottu niillä raamatunkohdilla, joihin kirjoissani viittaan, ja olen Jumalan sanan sitoma. Sillä en usko paaviin enkä kirkolliskokouksiin yksin, koska on ilmeistä, että ne usein ovat erehtyneet ja puhuneet itseään vastaan. Sen takia en tahdo enkä voi mitään peruuttaa. Sillä ei ole hyvä toimia omaatuntoaan vastaan. Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Aamen.”

Olipa tilanteen tarkka sanamuoto mikä vain, itse asia tulee selväksi: “Olen Jumalan sanan sitoma”. Kun Luther asetti Raamatun kirkon opetuksen ainoaksi ohjeeksi – jopa paavia vastaan – hän asetti samalla raamatuntulkinnalle melkoiset haasteet. Uskonpuhdistajat tiedostivat selvästi sen, että Raamatun tekstejä ei voinut lukea miten tahansa. Raamatun sanomalla on yksiselitteinen päämäärä.

Tekstit on kuitenkin liiankin helppo tulkita väärin. Raamattua oli mahdollista käyttää omien lempiajatusten pönkittämiseen tai suorastaan omien radikaalien kuvitelmien perustelemiseen. Tämä kävi selväksi radikaalireformaation kriiseissä ja talonpoikaiskapinan melskeissä. Raamattuperiaatteen tultua kirkon ohjeeksi kysymys oikeasta raamatuntulkinnasta tuli polttavan tärkeäksi – ja sitä se on yhä meidän päivinämme.

Tämän ajan teesien kannalta polttavia aiheita on kaksi. Ensimmäinen koskee Raamatun katoamista. Kun yliopistoeksegeetit julkaisivat kuluneena vuonna raamatuntulkinnasta kirjan Sisäänkäyntejä Raamattuun: Tulkitsijan kirja, professori Petri Luomanen aloittaa teoksen suomalaiseen perinteeseen istuvalla väitteellä. “Totean vain selvyyden vuoksi, että Uuden testamentin ajatusmaailmasta ei voi laatia yhtenäistä systemaattista kokonaisuutta.”

Sama asenne näkyy monien suomalaisten “toisen polven” eksegeettien esityksistä. Kirkon raamattukeskusteluun suunnatussa kokoelmassa Kirkko Raamatun tulkkina Outi Lehtipuu ja Anni Pesonen kirjoittavat: “On monenlaisia raamatullisia teologioita; yhtä ainoaa oikeaa raamatullista oppia ei sen sijaan ole eikä voikaan olla”. Ei voikaan olla?

Tekijät jatkavat: ”Opillinen epäyhtenäisyys on ensinnäkin oiva vastalääke fundamentalismille ja omalle erehtymättömyydelle – tai ainakin se voisi olla sitä. Ei lainkaan haittaa, jos jo kristinuskon pyhä kirja opettaa, etteivät oppi ja opit ole absoluuttisia totuuksia.” (s. 44).

Tämä näkemys johtaa toiseen polttavaan aiheeseen. Käytännössä kyseinen asenne näkyy tulkinnassa, jossa tekstien “absoluuttisen totuuden” tilalle tuodaan tekstin vastaisia käsityksiä. Kirjassaan Monta rakkautta piispa Vikström hylkää selvin sanoin Raamatun – ja erityisesti Jeesuksen – opetuksen avioliitosta. Kuuluisa kohta “Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa” (Matt. 19:5−6) on eksegeettisesti ollut aiheen tärkein raamattuperuste. Vikström purkaa sen. “Pohjimmiltaan siinä on pikemmin kyse etiologisesta kertomuksesta eli myytistä, joka antaa selityksen seksuaaliselle halulle, kodin perustamiselle ja miehen ja naisen rooleille lisääntymisessä.” (s. 197−198).

Vikströmille kyseessä ei ole Jumalan ilmoitus eikä avioliiton asettaminen. Sen sijaan kertomuksessa on kyseessä myöhemmin historiassa “kehittyneen avioliittoinstituution projisoiminen luomismyyttiin ja sen kuvaaminen siltä pohjalta Jumalan luomaksi luonnonjärjestykseksi” (s. 198). Hän jatkaa: “Niin Jeesus kuin opetuslapset olivat oman patriarkaalisen kulttuurinsa lapsia” (s. 156)

Luther moitti uskonpuhdistuksen alkuvaiheissa kirkkoaan siitä, että siitä oli tullut Aristoteleen kirkko. Nyt kirkosta on tulossa Lyotardin ja Foucaultin kirkko. Totuus on korvautumassa diskursseilla ja merkitykset katoavat – ainakin niiltä osin miltä perinnettä vastaan toimivat teologit haluavat niiden katoavan.

PS. Suomen teologinen instituutti täyttää vuoden lopussa 30 vuotta. Raamatuntutkimus on ollut STI:n ohjelmassa alusta lähtien. Siksi juhlavuoden teemaksi onkin valittu Raamattu.

• Timo Eskola

Perusta 5 | 2017

Hengellinen herätys kosketti monia Lempäälässä 1960-luvun alussa. Sen seurauksena monet nuoret hakeutuvat kirkon töihin, tuli useita pappeja, nuorisotyönohjaajia ja lähetystyöntekijöitä, jokunen diakoni ja kanttorikin. Toisista tuli maallikkosaarnaajia ja seurakunnan luottamushenkilöitä. Monet pitivät pyhäkoulua vuosikymmenten ajan. Seurakunnan nuorisotyö on sen jälkeen kukoistanut läpi vuosikymmenten.

Herätysliikkeet ovat Suomessa olennainen osa kirkkoa, mutta aina on ollut jännitteitäkin. Kalajoen käräjillä maallinen ja kirkollinen esivalta päättivät yhdessä sakottaa seurojen pitämisestä ja rahan keräämisestä lähetystyölle. Niin hulluina kuin noita käräjiä nyt pidetäänkin, sama meininki tuntuu jatkuvan. Viime aikoina on kiistelty siitä, saako herätysliikkeiden lähetystyötä tukea ja saavatko perinteisellä virkakannalla olevat toimia kirkossa vakaumuksensa mukaan. Kirkko kärsii, kun joukolle aktiivisinta väkeä ei haluta tai osata antaa tilaa seurakunnissa.

Herätykset ovat suuremmas käres. Mutta herätysliikkeiden ja kirkon välit on tulehdutettu ihan ihmisvoimin. Nyt on kuitenkin näkyvissä merkkejä muutoksesta. Piispainkokous suosittelee, että seurakunnat tekisivät sopimuksia niiden alueella toimivien herätysliikkeiden ja järjestöjen kanssa jumalanpalveluksista. Enää ei puhuta kilpailevasta toiminnasta, vaan kyse on osasta seurakunnan omaa toimintaa. Suositus on linjassa aiemmin solmitun ns. Tahdonilmauksen kanssa, jolla pyrittiin varmistamaan, että myös perinteisellä virkakannalla olevilla olisi yhä tilaa kirkossa.

Suosituksen mukaan on olennaista, ”että ketään ei syrjitä sukupuolen, vakaumuksen tai virkanäkemyksen vuoksi”. Jos tämä tarkoittaa sitä, että myös vanhalla virkakannalla olevat järjestöt ja sillä pohjalla toimivat jumalanpalvelusyhteisöt voivat tehdä sopimuksen seurakunnan kanssa niin, että niiden vakaumusta kunnioitetaan eikä niitä enää syrjitä, suositus on merkittävä askel eteenpäin pitkään jatkuneessa epäkohdassa.

Jos tuota kohtaa taas tulkitaan niin, ettei sopimuksia tehdä perinteisen virkakäsityksen messuja järjestävien kanssa, koko suositus on oikeastaan turha. Ongelmahan on syntynyt siksi, että herätysliikejärjestöjen on ollut pakko järjestää perinteisen kannan messuja, koska niille ei ole ollut tilaa seurakunnissa. Toivottavasti nyt tehty suositus avaa tämän pattitilanteen ja vahvistaa herätysliikejärjestöjen ja seurakuntien yhteistyötä.

Merkkejä muutoksesta on ollut nähtävissä myös piispanvaaleissa. Avioliittokäsitykseen muutosta ajanut Wille Riekkinen vaihtui Jari Jolkkoseen, Mikko Heikka, jonka nimeen liittyi virkakysymyksen onneton päätös, vaihtui Tapio Luomaan. Ja nyt Irja Askolan seuraajaksi valittiin Teemu Laajasalo, joka on puhunut tilan antamisesta herätysliikkeille. Samaan tapaan on jo aiemmin puhunut myös ainakin Seppo Häkkinen. Kun on syytä olettaa, että vaihdos arkkipiispan vaalissa vie samaan suuntaan, edellytykset uusille ratkaisuille lisääntyvät.

Herätysliikkeillä on yhä suuri merkitys kirkon lähetystyössä, evankelioimisessa, raamattuopetuksessa ja nuoriso- ja opiskelijatyössä. Pian olisi kuitenkin päästävä suosituksen mahdollistaviin uudistuksiin, sillä väkeä valuu koko ajan kirkon ulkopuolelle.

Erityisen tärkeä olisi löytää uudet mallit myös lasten ja nuorten kristilliselle kasvatukselle. Kirkon tulevaisuus ratkaistaan siellä, missä lapset ja nuoret saavat elämänsä eväät. Kirkon ykkösasia ei ole vain rippikoulu ja isoskoulutus, vaan kodeissa annettava kristillinen kasvatus ja se, kyetäänkö luomaan jotain samanlaista kuin pyhäkoulut ja kerhot olivat ennen. Tässä olisi suuri yhteinen haaste, jonka toteuttamista auttaisi hyvän ratkaisun löytäminen herätysliikejärjestöjen asemaan kirkossa.

Keväällä 1994 televisioidussa Suuressa raamattuvisan finaalissa, joka televisioitiin keväällä 1994, hämmästytti se, että Paltamon koululaiset voittivat kahdessa ikäluokassa. Keskeisin syy lienee ollut seurakunnan nuorisotyössä. Heikki ja Rauha Viston raamattuleirit olivat niin suosittuja, että niitä piti järjestää joka ikäluokalle erikseen. Voisiko kirkossa nyt tapahtumassa oleva käänne auttaa löytämään jotain samanlaista? Ja jotta tämän kirjoituksen loppu liittyisi jotenkin alkuun, niin todettakoon, että Vistot tulivat Paltamoon Lempäälästä, vaikka olivatkin saaneet ratkaisevat vaikutteensa jo aiemmin muualta.

• Timo Junkkaala

Tässä numerossa käsitellään herätysliikkeitä kolmesta näkökulmasta. Jonas Laguksen teologian esittely johtaa kysymään, olemmeko hukanneet sen sanoman, jolla ihmisiä voidaan auttaa uskoon. Toisessa artikkelissa avataan esikoislestadiolaisuuden ajankohtaista kriisiä ja kolmannessa selvitetään viidennen herätysliikkeen teologiaa ja sanomaa uutta laulukirjaa, Viisikielistä analysoimalla.

Perusta  4 | 2017

Uskonpuhdistuksen juhlavuosi on huipentumassa. Vuosi on antanut kaikille luterilaisille mahdollisuuden tarkastella oman perinteensä arvoa ja arvioida luterilaisen uskontulkinnan merkitystä tässä ajassa. Toisaalta luterilaisen teologian perinteinen sisältö on ainutlaatuisen hieno. Toisaalta liberalisoituneet kirkot ovat pitkälti tyhjentyneet tuosta sisällöstä. Onko mitään tehtävissä?

Ehkä kaikkein keskeisin ja arvokkain uskonpuhdistuksen löytö oli vapautuminen ahdistavasta kristinuskosta. Tietyltä osaltaan tämä johtui varmaankin Lutherin omista kokemuksista, kuten niin usein muistutellaan. Täytyy kuitenkin huomata, että varsinainen muutos oli teologinen. Kyse oli äärimmäisen tärkeästä asiasta: katolinen teologia oli vuosisatojen ajan opettanut, että ihminen uudistuu hänen sydämeensä vuodatetun rakkauden avulla. Lutherin aikana tämä oli yhä Erasmuksen, Lutherin kuuluisan kiistakumppanin näkemys. Katoliset opettivat, että uskovan tulee elämässään osoittaa rakkauden merkkejä. Jos niitä ei näy, elämässä on jotain väärin.

Lutherin uudistukseen kuului se, että hän alkoi lukea Raamattua avoimin mielin. Hänen mielestään Raamatun oman tekstin pitäisi antaa ohjata teologian syntyä. Tekstien äärellä hän pian löysi aiheet, joilla oli selvä kosketuskohta hänen omaan elämäänsä. Tuloksena oli sisäinen ristiriita. Se lähimmäisenrakkauden vaatimus, jota hän itsekin piti tärkeänä, ei kyennyt ohjaamaan hänen elämäänsä vapaaseen ja iloiseen uskoon.

Ongelmana oli se, että kultainen sääntö toimi jatkuvasti kahteen suuntaan. Samalla, kun olen täysin vakuuttunut siitä, ettei minun mainettani saa loukata, olen kovin herkästi pilaamassa toisten maineen. Samalla, kun pidän pahana sitä, että joku on vihainen minua kohtaan, olen tästä tiedosta huolimatta vihainen monia kohtaan. Hyvä sääntö ei kykene uudistamaan elämää. Onko tähän ristiriitaan ratkaisua?

Uskonpuhdistajien ratkaisu oli nerokas. He ymmärsivät, että lain vaatimus ja evankeliumin lahja tulee erottaa toisistaan. Laki kyllä riisuu sydämen paljaaksi ja osoittaa huonoimmatkin motiivimme toiminnan takana. Jumalan käsky syyllistää meitä. Ja näin suuria ihanteita etsivä ihminen ajautuu umpikujaan. Evankeliumin yksinkertainen ihme on kuitenkin siinä, että armo lahjoitetaan syntiselle. Jeesus on syntisten ystävä. Anteeksianto on ehdoton ja siksi evankeliumi on pelkkää armoa.

Uskonpuhdistuksen hengelliset aarteet ovat yksi asia. Arjen luterilaisuus on kuitenkin toista. Juhlavuoden synodaalikirjassa Armon horisontit piispa Jari Jolkkonen muistuttaa, että elämme hajoavan luterilaisuuden keskellä. Kuten Jolkkonen toteaa, lännen ja pohjoisen luterilaiset kirkot kutistuvat ja maallistuvat. Vaikka Suomessa kirkkoon kuuluu vielä valtaosa kansalaisista, asetelma on pieni näköharha. Luterilainen identiteetti katoaa, ja Suomessa liitytään kansainväliseen trendiin. Lännen vanhoista kirkoista erotaan tasaiseen tahtiin. Vain Afrikan ja Aasian luterilaiset kirkot kasvavat.

Tilannearvio kirkkomme tilasta on siten hieman synkeä. Kutistuva liberaaliprotestanttinen kirkkomme menettää jäseniään ja on jatkuvasti sisäisten kiistojen repimä. Ongelmia tuottaa kirkosta vieraantuva yhteiskuntamme, joka syöttää kirkolle yhä uusia kiistan aiheita asettamalla perinteisiä kristillisiä näkemyksiä kyseenalaiseksi.

Ovatko luterilaiset siis marginaalissa? Globaalia tilannetta ajatellen ovat. Katolinen kirkko voi hyvin ja ortodokseja on huomattavasti enemmän kuin luterilaisia. Kolmannen maailman evankeliset ja helluntailaiset kirkot kasvavat ja Afrikka taitaa tilastojen kannalta olla yhä maailman kristillisin maanosa. Painopiste on tosin siirtymässä Aasiaan. Yhteistä säilyneille kirkoille näyttää olevan ainakin konservatiivisuus.

Suomalaisessa keskustelussa luterilainen kirkkomme on kuitenkin usein maailman napa. Etenkin liberaalien äänenpainojen esittäjät esiintyvät rohkeasti opin muuttajina, etiikan nykyaikaistajina ja maailmanpoliisina. He vaativat, että vähintäänkin koko luterilaisen kirkkomme, tai ehkä suorastaan koko kristikunnan pitäisi hylätä tunnustukseen sitoutuminen ja isiltä opittu kristillinen moraali.

Kirkkoamme onkin pystytty muuttamaan. En tarkoita vain vähittäistä sopeutumista ja mukautumista etenkin postmodernien vähemmistöryhmien vaatimuksiin. Perhettä ja seksuaalisuutta koskevat aiheet saavat kyllä otsikoita, mutta ne ovat vain jäävuoren huippu. Kirkossamme on samaan aikaan luovuttu evankelisen opetuksen ja julistuksen normeista ja monien teologian ydinkohtien sitovuudesta – alussa kuvattujen aarteiden perinnöstä.

Tapahtuneet muutokset vain korostavat sitä, että kirkkomme on kansainvälisessä keskustelussa marginaalissa. Kirkon painoarvo ei nouse ääntä korottamalla. Sen sijaan moni kansainvälinen keskustelu on jo osoittanut, että niin vanhat ja perinteestä kiinni pitävät kirkot kuin nuoret kirkotkin vieroksuvat opillisesti hajanaista ja postmoderneja tasa-arvovaatimuksia esittävää luterilaisuutta. Tämä jännite kohdataan etenkin lähetyskenttien tilanteessa.

Onko mitään siis tehtävissä? Uskonpuhdistuksen perintö on arvokas, mutta se alkaa olla menetetty. Juhlavuoden tuottaman huumorin kukkasen mukaan menossa on ollut reformaation muistojuhla (mitä nimitystä on myös käytetty). Kevyet mullat. Kuten yllä on todettu, monet suuret kirkkokunnat pitävät luterilaisia kirkkoja enää pieninä radikalisoituneina ryhminä kristinuskon laitamilla. Sellaisen aseman myös oma kirkkomme saa nykytilanteessa.

Mikä sitten on tunnustuksellisen luterilaisuuden asema suomalaisessa kristillisyydessä? Käsityksemme kirkosta ja etenkin luterilaisesta kirkosta on muuttumassa. Käytäntö on jo näyttänyt, että paikallisseurakuntarakenne menettää merkitystään. Yhteisöllisyys toteutuu usein pienempien ryhmien kautta. Kansainvälistä kenttää ajatellen yksittäiset jäsenet puolestaan etsivät yhteyttä ja tukea erilaisista ei-luterilaisista kirkoista ja seurakunnista.

Onko luterilaisuus pelastettavissa? Luulenpa, että paluuta menneeseen ei ole. Vanhat protestanttiset kirkot menettävät jäseniään kaikkialla. Nuori sukupolvi kasvaa erossa kristillisestä perinteestä. Samalla meidän luterilaisen kirkkomme sisäiset kiistat osoittavat, että postmodernille ajalle tyypillinen valtataistelu vie kirkkoamme nopeata vauhtia kohti hajaannusta. Tällaisessa tilanteessa meidän ei varmaankaan pidä keskittyä vanhan luterilaisuuden pelastamiseen. Sen sijaan meidän tulee etsiä uusia ratkaisuja ja keskittyä evankeliumin julistamiseen luterilaisen perinteen parasta antia hyödyntäen.

•Timo Eskola

Perusta  3 | 2017

Ennen oli vallalla ajatus, että sananvapaus tarkoittaa sitä, että mitä tahansa saa sanoa. Eikä vain saa, vaan oikeastaan pitää. Kaikki tabut oli syytä rikkoa. Sananvapauden sankareita olivat ne, jotka käyttivät kovinta kieltä. Varoittavana esimerkkinä sananvapauden rajoittamisesta pidettiin Hannu Salaman saamaa tuomiota jumalanpilkasta. Uskonnon pilkkaamista pidettiin erityisenä osoituksena sanan- ja uskonnonvapauden toteuttamisesta.

Mutta nyt ovat sananvapauden rajat tulleet vastaan. Ei vain media, vaan käräjäoikeudetkin tuomitsevat ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan” ja ”uskonrauhan rikkomisesta”.  Helsingin Sanomat kommentoi: ”Jumalaa ei tarvitse enää kunnioittaa, vähemmistöjä kyllä”.

Sananvapauden rajoja on koeteltu maailmallakin. Brexitin puolustajien muunneltu totuus ja Donald Trumpin vallattomat vaalipuheet synnyttivät käsitteen totuuden jälkeinen aika. Juuri kun oli sanottu, ettei postmoderni aika tunnusta objektiivisia totuuksia, on uudelleen alettu kaivata faktoja. Kun oli opittu, että kullakin on oma totuutensa, ja että niitä kaikkia pitää kunnioittaa, epäasialliset ”henkilökohtaiset totuudet” täyttivät sosiaalisen median. Kaiken suvaitseminen törmäsi vihapuheisiin, joita ei voitu suvaita.

Loukkaavaa vihapuhetta ei tietenkään tule sallia. On aivan oikein ja tarpeellista torjua kaikki myös islamiin ja muslimeihin kohdistuva torjunta ja aggressio. Pitäisi olla aivan selvää, että meidän velvollisuutemme on ottaa ystävällisesti vastaan kaikki omasta maastaan lähtemään joutuneet heidän uskonnostaan tai kansallisuudestaan riippumatta.

Tässä numerossa kiinnitetään huomiota sellaisiin sananvapaus- ja uskonnonvapausongelmiin, jotka eivät näytä kiinnostavan mediaa eivätkä poliitikkoja.

Tilanne on erityisen hankala ja epäoikeudenmukainen islamilaista vainoa länteen panneiden kristittyjen kannalta. Vaikka suuri osa Suomeen tulleista maahanmuuttajista on kristittyjä, julkisuus ei ole kiinnostunut heistä ja heidän oikeuksistaan. Keskustelua suurmoskeijasta käydään vilkkaasti, mutta kuka puhuu kristityistä maahantulijoista ja heidän tarpeistaan. He tulivat ns. kristilliseen länteen islamin vainon alta, mutta täällä heidät unohdetaan.

Toisessa tämän lehden kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, miten opiskelijoiden mielenosoitukset Amerikassa ovat muuttuneet viidessäkymmenessä vuodessa. 1960-luvulla osoitettiin mieltä sen puolesta, että sananvapaus kuuluu kaikille, myös ja varsinkin niille, jotka kritisoivat valtaapitäviä. Nyt opiskelija-aktivistit osoittavat mieltä sensuurin puolesta. Yliopistoille ei haluta puhumaan niitä, joiden sanoma poikkeaa vallitsevasta liberaaliksi kutsutusta ajatusmaailmasta. Jos jonkun luennoitsijan mielipide on tarpeeksi väärä, se oikeuttaa mellakoitsijoiden mielestä väkivallan käytön. Jotkut eivät uskalla enää tunnustaa poliittista tai uskonnollista vakaumustaan.

Raamattu haluaa palauttaa meidät totuuden aikaan. Raamatun mukaan Paholainen on valheen isä. ”Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan.” (Joh 8:44) Jokaisen on syytä tarkata omia puheitaan.

Kahdeksas käsky kieltää valheet ja väärät todistukset. Lutherin selityksen mukaan ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.”

Jälleen on syytä kysyä niin kuin Luther aikanaan: mitä se on? Se merkitsee sitä, että torjutaan kaikki loukkaava puhe. Mutta muuta sensuuria ei tarvita. Se merkitsee myös sitä, että on puhuttava sorrettujen ja niiden puolesta, joiden on itse vaikea saada ääntään kuuluville. Myös kristillinen vakaumus on saatava ilmaista ilman pelkoa seurauksista.

Sanan- ja uskonnonvapaus ovat kristillisen uskon arvokkaita seurauksia. Parhaiten niistä pidetään huolta, kun noudatetaan totuutta rakkaudessa. Ja puhutaan hänestä, joka on Totuus.

•Timo Junkkaala

Perusta  2 | 2017

Kiista uuden avioliittolain vaikutuksista kirkon toimintaan on saanut viime viikkoina erikoisia piirteitä. Yhtäältä sekä kirkolliskokous että piispainkokous ovat ilmaisseet kirkon pysyvän perinteisellä avioliittokannalla. Tämän mukaisesti monet tuomiokapitulit ovat ohjeistaneet papistoaan niin, että kirkossa ei vihitä samaa sukupuolta olevia. Toisaalta yksittäiset kirkon johtajat ja erityisesti piispat ovat irtautuneet kollegiaalisesta rintamasta ja viestineet, että tuomiokapituleissa ei välttämättä aiheuteta ongelmia, jos uuden lain mukaisia vihkimisiä kaikesta huolimatta suoritettaisiin kirkossa.

Jälkimmäiset ulostulot kertovat siitä, että osa piispoista haluaa tietoisesti kriisiyttää luterilaisen kirkon. Kenellekään ei voi nimittäin enää olla epäselvää, että samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen salliminen johtaa kirkon kahtiajakoon ja uusiin massaeroamisiin. Esimerkit muista maista, joissa perinteen rikkova avioliittolaki on hyväksytty kirkossa, ovat yksiselitteisiä. Yhdysvalloissa meidän luterilaista kirkkoamme läheisesti vastaava ELCA hajosi niin kutsuttujen homopäätösten takia vuoden 2009 jälkeen. Synodimuotoisesta kirkosta on päätösten jälkeen eronnut noin tuhat paikallisseurakuntaa eli kymmenen prosenttia kaikista seurakunnista, kuten tässä numerossa julkaistavassa katsauksessa todetaan.

Miksi juuri tämä melko triviaalilta tuntuva aihe hajottaa kirkot? Aivan selvää rationaalista syytä ei liene helppo löytää. Asiaan vaikuttaa siitä huolimatta pari olennaista tekijää. Ensinnäkin avioliitto koskettaa käytännössä jokaista ihmistä. Avioliittokäsityksen muuttaminen yrittää muuttaa kristittyjen käsitystä sukupuolisuudesta, perheestä ja avioliiton olemuksesta, lasten hankkimisesta ja ylipäätään raamatullista näkemystä elämän jatkumisesta tässä Jumalan luomakunnassa. Toiseksi on selvää, että uutta avioliittokäsitystä esittävät vaatimukset ovat perinteisen kristinuskon vastainen postmoderni ilmiö.

Mitä “postmoderni ilmiö” tarkoittaa käytännössä? Samaa sukupuolta olevien parien kristillisen avioliiton mahdollisuutta perustellaan ennen kaikkea sillä, että postmodernina aikana käsitykset ihmisen seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta ovat muuttuneet (näin esimerkiksi piispa Vikström uudessa kirjassaan Monta rakkautta). Siksi myös kirkon tulisi luopua vanhoista näkemyksistään siitä huolimatta, että ne on ilmaistu aikanaan Raamatussa ja kirkon omissa tunnustuskirjoissa. Se, mikä jätetään usein sanomatta, koskee postmodernismin tavoitteita. Kyseisen ideologian mukaan kristinuskon “vanha kertomus” – eli tässä tapauksessa sukupuolisuuden tulkinta – on kuollut. Siksi postmodernia aatetta edustavat tahot sekä kirkon ulkopuolella että enenevässä määrin myös sisäpuolella haluavat kaataa vanhan instituution.

On syytä kysyä, miksi postmodernin ajattelun omaksuneet ihmiset ylipäätään haluaisivat vakiinnuttaa uudistetun avioliitto-instituution. Postmoderni ajattelu vastustaa lähes kaikkia perinteisiä instituutioita ja haluaa kaataa ne. Ilmeisesti on niin, että avioliitto-oikeudella on suuremman kuvion kannalta pelkkä välinearvo. Tärkeintä on murtaa kirkon perinteinen käsitys avioliitosta ja saavuttaa yksi kansainvälisen homoliikkeen tavoitteista. Tämän jälkeen on samantekevää, kuinka moni ylipäätään enää haluaa (kirkon tai minkään muunkaan tahon) vihkimistä monimuotoisille ja elämänvaiheesta toiseen muuttuville parisuhteilleen.

Mitä siis tarkoittavat tällaisessa tilanteessa joidenkin piispojen irtiotot? Siitä kertoo arkkipiispa Kari Mäkisen provokatiivinen avauspuhe tammikuun piispainkokouksessa. Ensin hän puheessaan varoittaa ketään kirkon jäsentä tekemästä valitusta, jos joku pastori syyllistyy virkavirheeseen ja kirkkojärjestyksen vastaisesti vihkii samaa sukupuolta olevan parin. Sen jälkeen hän postuloi tähän ajatteluun perustuvan ideaalin: “En usko, että kirkon tulevaisuutta voidaan rakentaa sanktioiden, kurinpidon, kontrollin ja oikeusprosessien avulla. Siksi: mikäli mahdollista ja mikäli se meistä riippuu, tehkäämme kaikkemme, ettei niin käy.”

Retoriikka on mielenkiintoinen asia. Puhuja käy kuulijan kanssa psykologista peliä ja jokainen valittu sana on väline tuossa pelissä. Mäkisen puheenvuorossa huomio kiinnittyy sanoihin sanktiot, kurinpito ja oikeusprosessi. Hän toivoo, että kiistassa ei tarvitse mennä niin pitkälle, että noita keinoja käytettäisiin. Aiemmin puheessaan hän on kuitenkin antanut kuulijan ymmärtää, että hän itse ei aio käyttää moisia rangaistuksia kapinapappeja kohtaan. Sen sijaan hän on suorin sanoin varoittanut konservatiiveja lähtemästä valitusten tielle. Mikä siis on hänen viestinsä? Rankat sanat on tämän puheen kokonaisuudessa suunnattu itse asiassa uuden avioliittolain vastustajille, ei sen puolustajille. Asian vahvistaa kuulijan aiempi kokemus Mäkisen toiminnasta. Häntä ovat kirkon sisällä kuulemassa ne konservatiivit, jotka ovat viime vuosina joko itse tai lähipiirissään kokeneet näkemysten takia annetut vahvat sanktiot, kurinpidon ja jopa oikeusprosessin.

Mäkisen puhe osoittaa, että samaa sukupuolta olevien vihkimisen hyväksymisestä käydään kirkossa kovaa peliä. Kirkon eräiden johtajien aiheuttama hämmennys ja arkkipiispan kärkevä ulostulo ovat jälleen kerran osoittaneet, että avioliittokysymyksessä on lopulta kyse vain vallasta ja vallankäytöstä. Kirkossa nämä asiat ratkaisee yksinkertaisesti se, kenellä on ylivoima kirkolliskokouksessa. Raamatulla tai teologialla ei ole enää merkitystä käytännön ratkaisuissa.

•Timo Eskola

Perusta  1 | 2017

Itsenäisyyden juhlavuonna on aihetta iloon. Suomi on ollut hämmästyttävä menestystarina. Matka sotien ja hallan runtelemasta Euroopan periferiasta sosiaalisen hyvinvoinnin mallimaaksi hakee vertaistaan. On syytä pohtia, mikä tuon kehityksen teki mahdolliseksi.

Vuosi 2017 on myös reformaation merkkivuosi. Martti Lutherin aloitteesta syntynyt uskonpuhdistus alkoi 500 vuotta sitten. Kysymys ei varsinaisesti ollut mistään uudesta, vaan paluusta kristinuskon alkuperäiseen sanomaan. On sanottu, että kristinuskon tulo maailmaan on ollut historian suurin vallankumous. Sanoma syntien sovituksesta ja kuoleman voittamisesta toi mukanaan sellaisen kaikkien yhtäläisen ihmisarvon ja lähimmäisistä huolehtimisen, jota ei ollut koskaan koettu. Uskonpuhdistus kaivoi nämä aarteet uudelleen esiin.

Moni asia olisi toisin, jos itä olisi 1000-luvun alussa kilpajuoksussa Suomenniemelle voittanut lännen. Euroopan jakanut roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon raja olisi silloin vedetty Pohjanlahteen ja olisimme ilmeisesti nyt osa suurta Venäjää. Suomesta tuli kuitenkin osa länttä ja sen kulttuuriperintöä ja sen seurauksena koimme myös uskonpuhdistuksen. Omantunnon vallankumousta, jossa armon sanoma vapautti kiirastulen pelosta, seurasi lukutaidon opettaminen ja Raamattu kansan kielellä.

Suomalaisen koulutuksen menestystarinan juuret ulottuvat peruskoulua kauemmaksi.  Jo 1600-luvulla oli sääntönä ettei ”yhdenkään sallittaman tulla aviosäätyyn, ennen kuin taitavat kristinoppinsa pääkappaleet”. Johannes Gezelius vanhemman aapis-katekismuksesta Yxi paras lasten tavara otettiin 80 painosta. Kinkereitä pelättiin, mutta tulokset olivat merkittäviä. 1700-luvulla lukutaito oli Turun hiippakunnassa korkeammalla tasolla kuin missään muualla Ruotsin valtakunnassa. Saattaa olla, että lukutaidossa oltiin jo tuolloin maailman huippua. Asiaa vauhditettiin vuonna 1759 ohjeella, jonka mukaan vanhempia tuli sakottaa, jos 12 vuotta vanhempi lapsi oli lukutaidoton. Saavutukset olivat hämmästyttäviä isonvihan, tautien ja katovuosien koettelemassa köyhässä maassa.

Suomea on kutsuttu maailman luterilaisimmaksi maaksi. Ahkeruutta, rehellisyyttä, vaatimattomuutta ja oikeudenmukaisuutta on pidetty sellaisina suomalaisina ominaisuuksina, joissa näkyy luterilaisen uskon vaikutus. Lutherhan julisti tavallisen arkisen työn Jumalan antamaksi kutsumukseksi.

Suomalaisen kansallisen identiteetin perusteita on totuttu hakemaan 1800-luvun puolivälistä. Reformaation juhlavuonna on syytä muistuttaa tuon vaiheen merkkimiesten uskonnollisesta vakaumuksesta, josta on näkyvinä merkkeinä lukuisat virret. Lönnrot ja Runeberg olivat monien muiden ansioittensa lisäksi myös erinomaisia virsirunoilijoita. Matti Klingen mukaan Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden hahmoille oli tyypillistä rohkean solidaarisuuden ja peräänantamattoman mielen tyyneyden lisäksi toivoa antava uskonnollisuus. Kaikkien aikojen luetuimman kansakoulun lukukirjan, Topeliuksen Maamme-kirjan, yhtenä keskeisenä tavoitteena oli juurruttaa jo lapsiin kristillinen usko.

Luetteloa Suomen historian merkkimiehistä, joille kristillinen usko on ollut tärkeä, voisi jatkaa pitkään. Taloudellisen ja poliittisen liberalismin suuri nimi Anders Chydenius oli pietistipappi. Kansakoulun isä Uno Cygnaeus oli aiemmin toiminut pappina ja muun muassa rakennuttanut ensimmäisen protestanttisen kirkon Alaskaan. Kyösti Kallio kuului niihin, jotka auttoivat kansaa eheytymään traumaattisen kansalaissodan jälkeen. Hän myös kehotti kansaa rukoilemaan talvisodan vaikeina vuosina. Ne, jotka yhä muistuttavat kristillisestä uskosta ja siitä nousevasta lähimmäisenrakkaudesta – ja jotka toivottavat Jumalan siunausta – jatkavat näitä perinteitä.

Suomen kehitys on monen asian summa. Ei liene sattumaa, että kaikki pohjoiset ristilippujen maat ovat nyt sosiaalisen hyvinvoinnin kärkimaita maailmassa. Itsenäisyyden ja reformaation merkkivuosi tarjoaa mahdollisuuden pohtia kansallisen identiteetin perusteita – myös sitä, mitkä asiat ovat vaarassa, jos kristillinen perintö kadotetaan. Alkaneena vuonna tuota perintöä ja sen soveltamista kysytään erityisesti avioliittoa ja eutanasiaa koskevissa ratkaisuissa.

Tässä numerossa professori Timo Vihavainen pohtii, mikä merkitys kristinuskolla on ollut Suomelle.  Professori Eino Murtorinne käsittelee herätysliikkeiden merkitystä. Ajankohtaisia kristinuskon, kirkon ja yhteiskunnan kysymyksiä käsittelee kansanedustaja Päivi Räsänen henkilökohtaisten kokemustensa valossa.

Hyvää itsenäisyyden ja uskonpuhdistuksen juhlavuotta,

•Timo Junkkaala

Perusta  6 | 2016

Kun uusi avioliittolaki tulee voimaan maaliskuun alusta 2017, kirkko joutuu monien yksityiskohtien kohdalla aivan uuteen tilanteeseen. Onko kirkko varautunut tähän asian edellyttämällä tavalla, vai ovatko ratkaisevat kysymykset vielä auki? Joidenkin mielestä kirkon avioliittokäsitys on kristallin kirkas ja asetelma ongelmaton. Toisten näkökulmasta luterilainen kirkkomme on ajautumassa tässä aiheessa kaaosmaiseen tilaan, jossa keskeiset ratkaisut saattavat ohjautua suurelta osin kirkon ulkopuolelta.

Paljon on toki tehty. Piispojen ja kirkkohallituksen johdolla on valmisteltu selvityksiä ja mietintöjä. On mielenkiintoista huomata, että nämä kaikki ovat perinteisen avioliittokäsityksen kannalla. Piispainkokouksen selonteossa määritellään kristillinen avioliitto miehen ja naisen väliseksi liitoksi. Näkemys perustuu kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintöön, jossa todetaan: “Kirkon uskon mukaan avioliitto on Jumalan luomistyössä asettama yhden miehen ja yhden naisen liitto.” Näkemyksen lopullinen perusta on luonnollisesti Raamatussa ja Tunnustuskirjoissa.

Tämä ei kuitenkaan riitä. Uutta lakia kannattavat pastorit ovat jo aloittaneet painostuskampanjan sen puolesta, että kirkossa kuitenkin sallittaisiin homoparien vihkiminen vastoin niin kirkolliskokouksen kuin piispojenkin kantaa. Kampanjaan ovat liittyneet jotkin seurakunnat. Ehkä voimakkain kannanotto on kuitenkin Helsingin hiippakuntavaltuuston kautta julkisuuteen tullut ponsi, jossa paalutetaan Tulkaa kaikki -liikkeen näkemys ja ilmeisesti myös toimintaohje.

Mistä jännitteessä on kysymys? Kirkon näkemys on kyllä selvä. Sitä eivät voi uutta lakia kannattavat teologit ja muut puheenvuoronkäyttäjät kiistää. Ehkä selvin peruste on se, jota yllättävän harvoin nostetaan esiin keskustelussa. Positiivisesti määritelty kristillinen käsitys avioliitosta ilmaistaan Tunnustuskirjoissa, Isossa katekismuksessa. Tätä säestää Augsburgin tunnustuksen puolustus. Koska kirkon oppi ja usko sidotaan kirkkolain ja kirkkojärjestyksen ensimmäisissä pykälissä juuri Tunnustuskirjoihin, tällä näkemyksellä on mitä vahvin juridinen merkitys. Kirkkokäsikirja, kirkon virallinen kirja, johon usein vedotaan, vain toteuttaa käytännössä kyseistä avioliittokäsitystä. Kyse ei siis ole pelkistä piispojen mielipiteistä tai yleisistä selvityksistä.

Lisäksi on selvää, että uusi avioliittolaki ei aseta kirkoille uusia velvollisuuksia vihkimisen suhteen. Kuuluisan § 16:n mukaan kirkoilla on oikeus itse määrätä kirkollisen vihkimisen ehdoista. Oikeusoppineiden mukaan tätä oikeutta ei ole uudessa laissa rajattu, vaan se on jätetty tietoisesti voimaan. Näin asiaa tulkitsevat esimerkiksi kirkkohallituksen teettämä Oikeudellinen selvitys avioliittolain muutoksen vaikutuksista ja siihen liitetyt, professoreilta pyydetyt asiantuntijalausunnot. Koska tunnustus määrittelee avioliiton, piispat itse asiassa vain pitäytyvät kirkkolakiin esittäessään kantansa.

Vastapuolen argumentointi yrittää kiertää molemmat perusteet. Tämä nähdään selvästi Helsingin hiippakuntavaltuuston pöytäkirjaan liitetystä ponnesta. Ponnen yksipuolisen tekstin mukaan piispojen kannanotoilla ei olisi juridista merkitystä. Kirkolla ei tekijöiden mukaan ole yksiselitteistä käsitystä avioliitosta. Eikä edes kirkollisen vihkimisen juridisen tilanteen ajatella olevan selvä ennen kuin kirkolliskokous tekee asiasta jonkin päätöksen. Ponnessa väitetään, että samaa sukupuolta olevien henkilöiden kirkolliselle vihkimiselle ei ole lainsäädännössä estettä. Yllä olevien perusteiden johdosta nämä väittämät eivät pidä paikkaansa. Siitä huolimatta asetelma halutaan pitää epäselvänä. Samaisessa ponnessa nimittäin jo ennustetaan, että asia joudutaan ratkaisemaan yhteiskunnan oikeusjärjestelmässä, kun asia viedään jonkin yksityistapauksen myötä oikeuteen.

Jännitteisen asetelman tähden kirkossa olisi ilmeisesti syytä kuunnella asiantuntijoiden neuvoa. Oikeusoppineet neuvovat kirkolliskokousta ottamaan “nimenomaisen” kannan asiaan. Vähintä voisi olla se, että kirkolliskokous päättää selvityksiä vastaanottaessaan, että nämä ilmaisevat kirkon nykyisen kannan. Tällä ratkaistaisiin kaksi ongelmaa. Ensinnäkin kirkko saisi ajankohtaisen juridisen perusteen niille vihkimisen ehdoille, joille avioliittolain § 16 antaa oikeuden. Toiseksi varmistetaan se, että samaa sukupuolta olevan parin vihkiminen merkitsee pappisviran velvollisuuksien rikkomista.

Samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä ei suinkaan voi eikä sovi toteuttaa kirkossamme vaivihkaa, epäselviin juridisiin käsityksiin vedoten tai jonkin hallintomenettelyn kautta. Kirkkohistoria opettaa, että perinteisestä avioliittokäsityksestä luopuminen merkitsee dramaattista muutosta kirkon käsityksiin avioliitosta, ihmisestä ja perheestä. Jokaisessa protestanttisessa kirkossa, jossa laki on ajettu läpi, tuloksena on ollut kirkon sisäinen hajaantuminen tai suoranainen välirikko. Yhdysvalloissa suuri luterilainen sisarkirkkomme ELCA hajosi, koska päätöksen takia sadat seurakunnat erosivat siitä. Yhteistyökirkkomme Anglikaanikirkko puolestaan hajosi siten, että osa paikalliskirkoista ei enää tunnusta yhteyttä uuden lain hyväksyneiden kirkkojen kanssa. Lisäksi uuden lain hyväksyneiden kirkkojen ekumeeniset yhteydet ovat kärsineet, koska monet perinteistä kirkoista ovat katkaisseet yhteytensä näihin. Kyseessä ei ole mikään vähäinen, varjoissa tehtävä päätös.

Kaikesta huolimatta ristiriitainen asetelma kertoo kirkostamme paljon. Yhtenäiskulttuurin katoamisen jälkeen myös kirkko on todellisesti sirpaloitunut ja segmentoitunut. Postmodernina aikana yhteiskunnan tilaa kuvaa diskurssien välinen valtataistelu. Lyotardin mukaan enää ei taistella tuotantovälineistä vaan tiedon määritelmistä. Puhuminen on taistelua. Jokaisen diskurssin edustajat pitävät omia perusteitaan normatiivisina ja hakevat kannalleen täyttä yhteiskunnallista oikeutusta. Näin tekevät myös homoparien avioliittoja kannattavat aatteelliset ryhmät, jotka nyt toimivat kirkossa uuden avioliittolain hyväksymiseksi.

Voidaankin katsoa, että kaikista kirkon lausunnoista piittaamaton kampanjointi homoparien kirkollisen vihkimisen puolesta (kirkollisen virkarakenteen kaikilla tasoilla) kertoo valtataistelusta. Sisällöllä tai teologisella totuudella ei ole tämän kanssa enää mitään tekemistä. Taistelu jatkuu avoimena, koska totuuskysymys on korvautunut vallan tavoittelulla. Kyse on tiedon määritelmistä: miten kysymykset seksuaalisuudesta ja avioliitosta tulisi määritellä. Yhtenäiskirkon perään on turha haikailla. Valtataistelu tulee jatkumaan kirkossa maaliskuun ensimmäisen päivän jälkeenkin – koska hätäisimmät uuden lain kannattajat ovat jo julkisuudessa ilmoittaneet suorittavansa silloin ensimmäisen kirkollisen homoparin vihkimisen.

•Timo Eskola