Pääkirjoitus 1 | 2015

Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulissa puuhataan viiden papin erottamista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirasta. Ennen kuin tämä lehti ilmestyy, asia saattaa olla jo tapahtunut. Tilanne on ainutlaatuinen. Pappisvirasta erottaminen on kaiken kaikkiaan harvinaista. Tällaista joukkoerottamista ei liene koskaan aiemmin tapahtunut.

Sen jälkeen kun Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli oli erottanut ensin Matti Väisäsen ja sitten Risto Soramiehen ja Oulun kapituli Juhana Pohjolan, oli selvää, että sama jatkuu Turussakin. Kirkkojärjestyksen kannalta on ymmärrettävää, että kun Luther-säätiö vihki itselleen piispan ja pappeja omin luvin ja järjestäytyi hiippakunnaksi seurakuntineen, se teki itse mahdottomaksi, että se voisi jatkaa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Mutta hämmentävää on, että nyt erotetaan niitä, jotka pitäytyvät kirkon perusteisiin, Jumalan sanaan ja tunnustukseen, mutta papit, jotka opettavat Raamatun vastaisesti, saavat jatkaa viroissaan.

Toinen kummallisuus on siinä, että kirkko vaikeuttaa niidenkin perinteisellä virkakannalla olevien toimintaa, jotka haluaisivat pysyä kirkossa. Kirkolliskokouksen päätöstä, jolla taattiin perinteisellä kannalla oleville toimintavapaus kirkossa, rikotaan koko ajan. Sen sijaan, että kirkossa pyrittäisiin antamaan tilaa niille seurakuntalaisille, jotka ovat virkakysymyksessä yhä samalla kannalla kuin koko kristikunta on ollut 1900 vuotta, heitä ajetaan pois kirkon yhteydestä.

Tämän seurauksena Suomeen syntyy pian uusi luterilainen kirkko. Muutamia niitä on jo ennestään. Tähän tutuimpaan ja suurimpaan kuuluu yli neljä miljoonaa ihmistä. Harva edes tietää, että muitakin on. Pian uskonnonvapauslain tultua voimaan 1923 syntyi kaksi, joiden nimet ovat nykyisin Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko ja Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto. Kummassakin on yhä vain muutama seurakunta ja niissä jokunen sata jäsentä. Viime vuosikymmeninä on syntynyt muutama uusi paikallinen luterilainen seurakunta, jotka nekin ovat jääneet hyvin pieniksi.

Lähetyshiippakunnasta syntyvä uusi kirkko on jo syntyessään noita pienimpiä suurempi. Viidessätoista vuodessa on sen yhteyteen syntynyt noin 30 paikallista jumalanpalvelusyhteisöä. Jäseniä on yhteensä noin 1500. Tässä lehdessä selvitämme, mistä uudessa syntyvässä kirkossa on kysymys. Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramies vastaa niihin kysymyksiin, jotka ihmisiä askarruttavat. Saamme mm. kuulla, miksi Helsingin silloinen piispa Eero Huovinen jäi ilman ehtoollista Luther-säätiön jumalanpalveluksessa keväällä 2004 ja miten Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa nyt suhtaudutaan Lähetyshiippakunnan pappien kastamiin lapsiin.

Koska Lähetyshiippakunnasta on tulossa amerikkalaisen Missouri-synodin yhteistyökirkko, esittelemme lehdessä tuota monille vierasta synodia. Kyse on tunnustuksellisesta luterilaisesta kirkosta, joka ei kuulu Luterilaiseen maailmanliittoon. Aiemmin Missouri-synodiin on ollut yhteyksiä evankelisella liikkeellä ja Inkerin kirkolla. Otamme selvää, miltä kyseinen kirkko näiden kokemusten valossa näyttää.

Arkkipiispa Kari Mäkinen taisi syksyllä tahtomattaan edistää uuden kirkon asiaa. Kun eduskunta oli äänestyksessä hyväksynyt lakialoitteen samaa sukupuolta olevien avioliitosta ja arkkipiispa ilmaissut siitä ilonsa, reaktio oli voimakas. Ilma oli sakeana erilaisia adresseja, vetoomuksia ja kanteluita ja tuhannet protestoivat eroamalla kirkosta. Tässä lehdessä palautetaan mieleen, mitä arkkipiispa todella sanoi. Ja mikä on kirkon näkemys avioliitosta.

Kansankirkkoon pettyneille syntyy siis uusi vaihtoehto. Moni joutuu pohtimaan, onko syytä jäädä kansankirkkoon vai hakeutua uuteen. Kansankirkossa joutuu sietämään sen ongelmia, mutta on mahdollisuus myös tavoittaa evankeliumilla laajemmat joukot. Lähetyshiippakunnassa on tiivis uskovien yhteys mutta myös kaikkien pienten yhteisöjen vaarat.

Luterilaisen tunnustuksen mukaan tosi kirkko on ”uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä”. Yhtäältä kirkon tuntomerkit ovat puhdas evankeliumi ja sen mukainen sakramenttien hoitaminen. Toisaalta todetaan, että tässä maailmassa joudutaan elämään tilanteessa, jossa teeskentelijät ja jumalattomat eivät vain elä seurakuntaan sekoittuneina vaan myös hoitavat kirkon virkoja. Tunnustuksessa torjutaan sellaiset, jotka kieltävät käyttämästä hyväksi jumalattomien pappien palveluksia ja katsovat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia. Elämme tässä jännitteessä. Yhtäältä tosi kirkko elää vain oikeasta evankeliumista ja sen mukaisesta sakramenttien toimittamisesta. Toisaalta täällä ajassa eletään aina sekalaisessa seurakunnassa.

Herätysliikejärjestöjen ratkaisu on pysyä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Syitä siihen on useita. Ensinnäkin Jeesuksen ja kirkon historian antama malli. Jeesus ja apostolit pysyivät synagogassa, kunnes heidät ajettiin sieltä pois. Luther halusi uudistaa kirkon eikä hajottaa sitä. Hän pysyi katolisessa kirkossa, kunnes hänet julistettiin kirkon kiroukseen. Herätysliikeväki oli 1800-luvullakin uskollista kirkkokansaa, vaikka sai sakkoja seurojen pitämisestä.

Toinen syy on siinä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon perustus on yhä kunnossa. Arkkipiispan yksityiset mielipiteet eivät ole kirkon kanta. Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa yhä sitä profeetallista ja apostolista oppia, joka on ilmaistu Vanhan ja Uuden testamentin pyhissä kirjoituksissa ja jonka oikeaa tulkintaa edustavat luterilaiset tunnustuskirjat. Sanan julistus ja sakramenttien toimittaminen ovat vaurioituneet, mutta yhä on mahdollisuuksia julistaa ja toimia niin kuin Jumalan sanan mukaisesti oikeaksi kokee. Niiden ei tule jättää kirkkoa, jotka sitoutuvat kirkon perusteisiin. Myös avioliittokysymyksessä kirkon virallinen kanta on yhä Raamatun mukainen. Kaikissa kirkon päätöksissä todetaan, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto.

Herätysliikejärjestöt pysyvät kirkossa myös siksi, että niillä on hyvät yhteydet satoihin paikallisiin seurakuntiin ja niiden tuhansiin jäseniin. Seurakuntia ja uskovia ihmisiä ei tule jättää. Herätysliikkeet ystävineen ovat itse asiassa hyvin olennainen osa kirkkoa. Useimmat herätysliikkeiden ystävistä ovat samalla paikallisseurakuntien aktiivisimpia jäseniä. Kirkkoamme on syystä kutsuttu herätysliikkeiden kirkoksi. Tilanne on ehkä muuttumassa, mutta meidän ei tule huonoja muutoksia omilla toimillamme edistää.

Yksi syy pysyä kirkossa on, että kansankirkolla on kaikkine puutteineenkin suuri merkitys. Tämä malli on avannut kirkolle ja sen seurakunnille suurenmoiset mahdollisuudet. Useimmat nuoret käyvät yhä rippikoulun ja mm. koulujen uskonnonopetus ja sotilaspapisto ovat osoituksia siitä, mitä hyvää lähes koko kansaa koskettanut kirkko on tuonut mukanaan. Ajat ovat kovassa muutoksessa, mutta meidän ei tule omilla ratkaisuillamme murentaa näitä rakenteita ja mahdollisuuksia.

Nykytilanteessa viestin tulee siis sisältää kolme kohtaa. Ensinnäkin: Älä eroa kirkosta. Jos olet eronnut, liity takaisin. Kirkkoa ei tule jättää niiden käsiin, jotka eivät rakenna sitä Jumalan sanan varaan.

Toinen viesti on kirkon johdolle: Avatkaa nyt vihdoin perinteisellä virkakannalla oleville se mahdollisuus, jonka kirkolliskokous lupasi. Ellei virkasulkua pureta ja toimintamahdollisuuksia avata, kirkko menettää koko ajan yhä kasvavan joukon kaikkein sitoutuneimmista jäsenistään. Ei ole mitään järkeä työntää pois kirkosta niitä, jotka pitäytyvät kirkon apostoleilta perittyyn oppiin ja käytäntöön ja edustavat virkanäkemystä, joka yhä on kristikunnan enemmistön kanta.

Kirkon johto on jo liian kauan ampunut itseään jalkaan. Osa perinteisellä virkakannalla olevista teologian maistereista alkaa ajaa bussia tai löytää muuta tekemistä. Osa saa vihkimyksen muualta ja ryhtyy kokoamaan laumaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolelle. Molemmat vaihtoehdot tarkoittavat kirkon kannalta menetettyjä mahdollisuuksia. Sanotaan tosin, että kaikki rukoilevat bussikuskien kaahatessa ja nukkuvat pappien saarnatessa, mutta tosiasiassa teologin paikka on mieluummin saarnatuolissa eikä auton ratissa. Ja jokainen kirkon torjuma kutsumustietoinen teologi tarkoittaa potentiaalista kilpailevaa seurakunta, joka vie seurakunta-aktiiveja paikallisseurakunnista. Jos katsotaan, ettei yhteistyöstä kieltäytyviä voi vihkiä seurakuntavirkoihin, kaikkien etu olisi, jos he saisivat vihkimyksen kirkon sisäisiin herätysliikkeisiin.

Kolmas viesti kuuluu: On rakennettava sellaista toimintaa, jossa nekin, jotka eivät kansankirkon seurakunnissa saa hengellistä ravintoa, saavat kuulla Jumalan sanaa.

•Timo Junkkaala

PS. Tammikuun alussa pidettiin maamme suurin vuosittainen teologitapahtuma, Perustan teologiset opintopäivät. Tapahtuman antia julkaistaan Perustassa myöhemmin, mutta jo tässä lehdessä kerrotaan mm. maailmankuulun eksegeetin Craig A. Evansin annista. Nekin, jotka eivät päässeet paikalle, voivat saada hyvän kuvan hänen sanomastaan juuri ilmestyneestä kirjasta Jeesus-huijaus paljastuu.

Pääkirjoitus 6 | 2014

Näinä kirjamessujen jälkeisinä aikoina on hyvä katsahtaa hieman menneisyyteen ja miettiä, mitä historia voi opettaa meille kirkon todellisuudesta. Erinomaisena oppaana tässä toimii Stephen Greenblattin elämänkertateos Shakespeare (Otava) jo muutamien vuosien takaa. Kirja poikkeaa kymmenistä muista Shakespeare-kirjoista siinä, että se pyrkii asettamaan kirjailijan kontekstiinsa ja etsii ympäristöstä perusteita näytelmien aiheistolle.

Erityisen mielenkiintoista on Greenblattin pyrkimys avata Englannin kirkkohistorian näkymiä yhteiskunnallisen tilanteen takana. Shakespearen elämä si- joittuu Englannin uskonpuhdistuksen vahvoihin vuosiin. Henrik VIII:n jälkeen katoliset ja protestanttiset vaiheet vaih- telivat ja vihanpito oli hirvittävää. Vääräuskoisia teloitettiin puolin ja toisin sadoittain – lähinnä poliittis-uskonnollisin syin.

Greenblatt kiinnittää huomiota kolmeen piirteeseen: pyhiin esineisiin, messuun ja kiirastuleen. Ensinnäkin henkilökohtaisen uskonharjoituksen tasolla katolisen ajan ihmiset olivat tottuneet krusifikseihin, rukousnauhoihin ja Marian rukoilemiseen. Protestantit kielsivät nämä ja johdattivat ihmiset uskomaan vain Vapahtajaan – Saksan uskonpuhdistuksen tavoin – ilman muita välineitä. Toinen muutos oli katolisen messun kieltäminen. Avainkohtina olivat messu-uhri ja ehtoollisaineiden muuttumisen oppi. Alttaritauluja revittiin alas ja kuvien päälle maalattiin valkea seinä. Alttarit vaihdettiin pöydiksi. Liturgian korvasi The Book of Common Prayer.

Uskonnollista perhe-elämää puolestaan muutti eniten kiirastuliopin hylkääminen. Tämä vaikutti toisaalta pappien rippituolikäytäntöön ja hyvitysteko
jen määräämiseen. Toisaalta uusi näkemys muutti suhtautumista hautajaisiin
ja kuolleen kohtaloon. Messut kuolleiden puolesta kiellettiin. Enää ei opetettu, että omaiset voisivat lyhentää vainajan tuskan aikaa kiirastulessa. Greenblattin mukaan tämä asetti monet katolisuuteen taipuvaiset perheet vaikeaan tilanteeseen, koska he eivät voineet enää ”tehdä velvollisuuttaan” kuolleiden omaisten puolesta.

On hämmentävää, että katolinen uskonkäsitys jäsentyy englantilaisessa yhteisössä näin yksinkertaisesti. Toisaalta tämä on käytännöllisyydessään perin ymmärrettävää. Muodolliset rukoukset ja kuvat muodostivat tietenkin keskeisen osan arjen uskonnollisesta perinteestä. Marian rukoilemisesta oli tullut jo paljon aikaisemmin tärkeä piirre katolisessa uskossa. Messu puolestaan on avainkohta koko uskonpuhdistuksessa, koska messu-uhrin ajatus ylläpitää katolista kirkkokäsitystä.

Lisäksi kiirastulioppi ohjasi pelastusoppia lähes täydellisesti. Viimeisen voitelun ja synninpäästön kieltäminen tuotti monille tuskaa. Kuten Greenblatt kirjoittaa, katolilaisia opetettiin tuohon aikaan pelkäämään erityisesti äkkikuolemaa, sillä se vei syntiseltä rituaalisen mahdollisuuden sovittaa tilit Herransa kanssa ja osoittaa asiaankuuluvaa synnintuntoa. Kaikki tahrat, joita ei pyyhitty pois tässä elämässä, oli poltettava pois tuonpuoleisessa.

Katolinen jesuiittojen levittämä asiakirja ”hengen testamentti” ohjasi omaisia tulemaan avuksi pyhin rukouksin ja ”asianmukaisin toimin, erityisesti pyhän messu-uhrin toimittaen, sillä ovat ne pystyvin keino päästää sielu tuskasta ja piinasta”. Espanjalainen teologi oli laskenut, että keskivertokristitty joutuu viettämään noin 1000 tai 2000 vuotta kiirastulessa. Tätä aikaa oli siis syytäkin lyhentää rukouksin, almuin ja ostettujen sielunmessujen avulla. Näihin seikkoihin liittyviä muutoksia Shakespeare kuvaa taitavasti monissa näytelmissään.

Todellinen uskonpuhdistus tuottaa tuskaa uskonnollisiin tapoihin kiintyneelle ja evankeliumista vieraantuneelle ihmiselle. Siksi meidän on tarpeen jatkuvasti oppia menneisyydestä. Rituaalit ja harhaopit eivät auta ihmistä, kun kyse on vapauttavasta kristinuskosta ja Kristuksen sovitustyön oikeasta julistamisesta. Näihin piirteisiin palaaminen on välttämätöntä myös meidän aikanamme, kun uususkonnollisuuden nousu ja näennäisekumenian paine ohjaavat myös suo- malaisia uskovia tai herätyksessä olevia avautumaan pyhimyskuville ja messuille. Ainoa kiirastuli, jonka läpi ihmisen
on kuljettava, on sisäinen kamppailu katumukseen avautumisessa pyhän Jumalan edessä. Se vaiva päättyy Kristuksen nimessä julistettavaan synninpäästöön.

• Timo Eskola