Perusta 2 | 2022

Jari Jolkkonen 

Kirjoittaja on teologian tohtori, systemaattisen teologian dosentti Itä-Suomen yliopistossa ja käytännöllisen teologian dosentti Helsingin yliopistossa sekä Kuopion hiippakunnan piispa.

Viisi pointtia kirkon ja politiikan suhteesta

Kristillinen kirkko on joutunut luovimaan poliittisten aatevirtausten ja hallitsijoiden kanssa alusta saakka. Kun kristinusko eli ensimmäisinä vuosisatoina alistetussa asemassa, kristittyjen päätavoitteena oli oman uskonnonvapauden turvaaminen vihamielisten hallitsijoiden puristuksessa. Nykyinen uskonnonvapauteen liittyvä käsitteistö onkin peräisin kirkkoisä Tertullianukselta ja syntynyt vainojen alla.[1] Tämä tilanne on yhä totta kymmenissä maissa ja sadoille miljoonille kristityille erityisesti Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä.

Myöhemmin, kun kristinuskon oikeudellinen asema vahvistui, kristittyjen piti kehittää myös suhtautumistaan erilaisiin poliittisiin aatteisiin ja järjestelmiin ja lopulta myös osallistua yhteiskunnan kehittämiseen. Tämä ei ollut aivan yksinkertaista, sillä vaikka Jeesuksella ja apostoleilla oli paljon yksilöetiikkaan liittyviä korostuksia, evankeliumi ei — esimerkiksi islamista poiketen — näytä edustavan mitään tiettyä yhteiskuntajärjestelmää ja poliittista uudistusohjelmaa. ”Antakaa keisarille mikä keisarin on” ja ”minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta”, sanoi Jeesus.

Heti aluksi on syytä todeta viisi periaatetta, miten Suomen evankelis-luterilainen kirkko asemoi itsensä suhteessa politiikkaan ja puolueisiin.

Ensiksi kirkon opetus, työ ja koko elämä perustuu kirkon tunnustukseen. Se on ilmaistu Raamatussa ja niitä oikein selittävissä ekumeenisissa uskontunnustuksissa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Jo korkean ikänsä ja käsittelemiensä aihepiirien takia ne eivät anna suoria vastauksia nykyajan eettisiin ja poliittisiin ongelmiin. Tästä huolimatta kirkon tunnustus — ja sen ytimenä Kristuksen kokonaisvaltainen evankeliumi — antaa sävellajin myös kirkon yhteiskunnalliselle osallistumiselle ja sille tavalle, jolla kirkko soveltaa ns. luonnollista moraalilakia. Regimenttiopin mukaan kirkko myöntää mielellään maalliselle regimentille suhteellisen riippumattomuuden kirkon päätösvallasta — tästä on kyllä jaksettu muistuttaa. Mutta maallista regimenttiäkin on hallittava Jumalan tahdon mukaan — ja valitettavasti tämä korostus on luterilaisilta usein unohtunut. Esimerkiksi 1930-luvun Saksassa kehitettiin regimenttiopista tulkinta, jonka mukaan maallinen regimentti on jumalalliseen lakiin nähden täysin autonominen ja ”omalakinen”. Tällaisella Eigengesetzlichkeit-tulkinnalla osa liberaaliprotestanteista vaiensi ja amputoi itse itsensä teologisesti ja moraalisesti kohtalokkaalla tavalla.[2]

Toiseksi edellisestä seuraa, että kirkko on ja sen tulee olla puoluepoliittisesti sitoutumaton. Kirkon tunnustus ja sen pohjalta lausutut kannanotot ovat itsenäisiä, eivätkä edusta sellaisenaan yhdenkään poliittisen aatteen tai puolueen agendaa. Vain siten kirkolla voi olla itsenäistä annettavaa. Mikäli kirkko omaksuisi vain yhden puoleen agendan, se heikentäisi uskottavuuttaan ja tekisi itsestään poliittisen vastakkainasettelun osapuolen.

Kolmanneksi edellisestä ei seuraa relativismi tai opportunismi. Kirkolle kaikki maailmankatsomukset, poliittiset aatteet, mielipiteet tai tavoitteet eivät ole yhtä tosia tai yhtä oikeita. Joissakin asiassa läheisyyttä voi olla yhden puolueen tavoitteisiin, toisissa asioissa jonkun toisen puolueen. Ja joskus jokin tavoite on torjuttava. Eutanasialaki tai uskonto-oppiaineen korvaaminen nykyisellä elämänkatsomustiedolla ovat huonoja, esittipä niitä kuka tahansa. Sananvapaus ja uskonnonvapaus ovat tärkeitä, puolustipa niitä kuka tahansa. Kirkolle on tärkeämpää se, millaista politiikkaa tehdään kuin se, kuka tai ketkä sitä tekevät. Siksi identiteettipolitiikkaan on pidettävä reilu pesäero.

Neljänneksi kirkko arvostaa kaikkia sellaisia puolueita ja poliitikkoja, jotka pyrkivät hyväksyttävin keinoin ja demokraattisin periaattein rakentamaan yhteistä hyvää ja parempaa maailmaa. Kaikissa nykyisissä poliittisissa puolueissa on hyvää etsiviä ihmisiä: evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, toisten kirkkojen kristittyjä ja muita hyvän tahdon ihmisiä. Kirkko toimii politiikassa myös välillisesti — siis vakaumuksellisten jäseniensä kautta.

Suopeuden hermeneutiikka on parempi lähtökohta kuin jyrkkä vastapuolen demonisointi: erimielisyyksienkin keskellä on luotettava siihen, että jokainen poliitikko tahtoo lähtökohtaisesti jotakin hyvää. Tätä lähtökohtaa edellyttää jo luonnollinen moraalilaki, jonka mukaan lankeemuksesta huolimatta jokaisella ihmisellä on jonkinlainen taju oikeasta ja väärästä. Parhaimmillaan yksilön ”omatunto” voi yhteisessä vuorovaikutuksessa ja kamppailussakin jalostua ”yhteistiedoksi” — mikä on omantunto-sanan alkuperäinen merkitys (kreik. syn-eidesis, lat. con-scientia, ruots. sam-vete, engl. con-science). Tästä ei seuraa, että kansan ääni on automaattisesti Jumalan ääni. Muutenhan Jumalan tahto muuttuisi vastakkaiseksi aina äänestystulosten mukaan: eilen hän vastusti, tänään kannattaa ja huomenna taas vastustaa.[3] Kirkon kannattaa silti puolustaa suopeuden periaatetta muista syistä. Esimerkiksi eri poliittisten puolueiden yhteistoiminta ja kompromissien hakeminen tekee politiikasta todennäköisesti vähemmän haavoittuvaa vääristymille kuin ehdoton yksinvaltius.

Viidenneksi politiikassa keinojen tulee olla sopusoinnussa päämäärien kanssa. Ei ole oikein edistää oikeaa päämäärää, esimerkiksi ihmisoikeuksia, isänmaanrakkautta tai luonnonsuojelua, moraalisesti kyseenalaisilla tai kontraproduktiivisilla keinoilla. Jälkimmäisillä tarkoitan lopputuloksen kannalta negatiivisia keinoja, esimerkiksi jos jokin ilmastotoimi tai koronarajoitus vahingoittaa kansantaloutta ilman selkeää hyötyä ilmastolle tai sairaanhoidolle tai jos yksien työtaistelutoimilla aiheutetaan vahinkoa kaikille.

Vahingot voivat kasvaa hyötyjä suuremmiksi myös, kun hyviä arvoja, vaikkapa isänmaanrakkautta, luontoarvoja tai ihmisoikeuksia ajetaan tavalla, joka yhteiskunnan koheesion sijasta lisää polarisaatiota. Oli aika, jolloin IKL turmeli isänmaallisuuden ja taistolaisuus rauhanaatteen. Hieman samaan tapaan sellainen cancel-kulttuuri, joka käyttää keinoina leimaamista, mustamaalausta ja maalittamista, varastaa ihmisoikeuspuheen ja vahingoittaa ihmisoikeuksien puolesta tehtävää työtä.

Sopivien keinojen etsimisessä on tärkeää myös tiedollinen nöyryys. Esimerkiksi piispoilta vaaditaan kärkkäästi tukea omille poliittisille mieltymyksille, mutta yhä monimutkaisemmin hallittavassa yhteiskunnassa piispoilla tai muilla kirkon työntekijöillä ei ole useinkaan parasta käsitystä oikeista keinoista vaikkapa finanssipolitiikassa, yritysverotuksessa tai pandemioiden hoidossa. Omat rajat tunnustava on viisas, kaikkitietävää esittävä tekee itsensä naurunalaiseksi.

Kommunismin ja kansallissosialismin raskas perintö

Vaihtoehto-oikeistolla ja radikaalilla vasemmistolla on kaukaiset aatteelliset isovanhemmat kahdessa 1900-luvun suuressa liikkeissä, marxilaisuudessa ja kansallissosialismissa. Yhteys ei ole suora, siis kirjoitusten ja oppien suoraan soveltamiseen perustuva. Yhteys ei usein ole myöskään organisatorinen, siis länsimaisissa vaikuttaviin natsi- tai kommunistipuolueisiin kanavoituva. Silti samankaltaisuuksia on sen verran, että marxilaisuutta ja kansallissosialismia on perusteltua pitää taustasäteilynä ja esivanhempina nykyiselle laitaoikeistolle ja laitavasemmistolle.

Kommunismi ja kansallissosialismi olivat 1900-luvun tuhoisimpia ideologioita. Silti on tärkeä yrittää ymmärtää, mistä ne kumpusivat ja mitä ne lopulta tavoittelivat.

Niillä oli paljon yhteistä. Molemmat olivat autoritaarisia ja hyperkollektivistisia. Yhteisöllisyydessä ei ole mitään pahaa, päinvastoin ihminen tarvitsee yhteisöä. Kommunismi ja kansallissosialismi veivät yhteisöllisyyden kaipuun kuitenkin äärimmäisyyteen edellyttämällä, että yksilö alistuu yhteisölle. Kommunismissa se tarkoitti alistumista proletariaatin diktatuurille, jota edustaa puolue ja sen johtaja. Kansallissosialismissa se tarkoitti alistumista (Saksan) kansalle, jota edustaa puolue ja diktaattori. Molemmat antoivat epäilemättä huumaavan tunteen kuulumisesta itseä suurempaan yhteisöön ja kertomukseen, mutta samalla ne nujersivat yksilön järkyttävin seurauksin.

Molempien syntyä selittää, ainakin osittain, katkeruuden ja epäreiluuden kokemus. Kommunismi syntyi työläisten epäinhimillisten olojen synnyttämästä katkeruudesta. Kansallissosialismi oli vastareaktio Versailles’n kohtuuttomien rauhanehtojen synnyttämään katkeruuteen ja köyhyyteen, jota hyperinflaatio ja 1929 puhjennut lama vielä kärjistivät. Silti molempien reaktiot ja ratkaisut ongelmiin olivat niin äärimmäisiä, ettei edes epäreiluuden kokemus niitä koskaan oikeuta.

Molemmat aatteet olivat vallankumouksellisia. Reformien sijasta tarvitaan revoluutio. Vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää ei voi kehittää tai uudistaa. Se täytyy tuhota. Kansallissosialistit arvostelivat Habsburgien monarkiaa petturuudesta ja Weimarin tasavaltaa heikkoudesta — molemmat piti kumota. Lenin ja Stalin halusivat tuhota Romanov-suvun monarkian ja korvata sen oman puolueensa diktatuurilla.[4] Molemmat ilmoittivat verivihollisikseen porvarillisen säädyn, mitä ne sillä tarkoittivatkaan.[5] Vain tuhoamalla vallitseva järjestys ja niiden edustajat voidaan rakentaa omanlainen yhteiskunta.

Molemmat aatteet olivat väkivaltaisia. Vastustajien tuhoaminen oikeutetaan deterministisellä historiakäsityksellä. Kommunistisen manifesti alkaa toteamalla, että historian läpi kulkee luokkataistelu, ja teos päättyy kuuluisaan kutsuhuutoon ”kaikkien maiden proletaarit, yhtykää”, millä tarkoitettiin projektia tuhota olemassa oleva yhteiskuntajärjestys ja tappaa omistava luokka.[6] Hitlerin Mein Kampf -teoksessa luokkataistelun korvaa kansojen ja rotujen taistelu.[7] Hänen historiakäsitykseensä on vaikuttanut Darwinin evoluutioteoria: Hitler näkee luonnossa vallitsevan ”logiikan rautaisen lain”, luonnon valinnan, jossa voimakkaampi voittaa heikomman ja siten turvaa oikeutensa elää. Niinpä kansojenkaan välisessä kamppailussa häviäjällä ei ole oikeutta elää.[8] Tällaisen historiakäsityksen seurauksena molemmissa ideologioissa sovittelu ja rauhaan pyrkiminen nähdään petturuutena. Yksilön ainoaksi mahdollisuudeksi jää lopulta vain valita oikea puoli. Molemmat ideologiat tuottivatkin tuhoamisleirejä väärin valinneille ja jopa niille, jotka vain yrittivät pysyä puolueettomana ja elää omaa elämäänsä.[9]

Molemmat aatteet olivat antikristillisiä, siis kristinuskon vastaisia. Molemmat haaveilivat jumalattomasta maailmasta. Tässä niillä oli kuitenkin ero, jonka 50 vuotta näitä aatteita tutkinut emeritusprofessori Eino Murtorinne kiteyttää oivallisesti: kommunismi pyrki kieltämään kristinuskon, kun taas kansallissosialismi pyrki varastamaan sen.[10] Esimerkiksi käy vaikkapa joulun vietto: Stalinin Venäjällä joulun vietto kiellettiin, kun taas Hitlerin Saksassa joulurauha rajattiin vain Saksan kansalle kuuluvaksi ja joulusta pyrittiin tekemään valkoisia arjalaisia yhdistävä kansallinen juhla. Selvästi joulun alkuperäinen sanoma juutalaisesta messiaasta ja kaikille kuuluvasta rauhasta koettiin häiritseväksi.[11]

Hitlerin omien kirjoitusten ja hänen elämänkertojensa perusteella siihen kuuluu erityisesti kolme asiaa: suur-saksalaisuus, antimarxilaisuus ja juutalaisvastaisuus. Näillä ei ole näytä olevan mitään sisäistä loogista yhteyttä. Ne vain sattuivat yhdistymään Hitlerin päässä jo varhain Wienin aikana ennen vuotta 1914. Lisäksi hän todisti oluttupavallankumouksen oikeudenkäynnissä, että hänen ”maailmankatsomukseensa” kuuluvat ylipäänsä kielteiset asenteet ja taistelunhalu. Jo tullessaan Saksaan vuonna 1913 hän vihasi ”juutalaisia, sosiaalidemokraatteja, ammattiyhdistyksiä, parlamenttia, demokratiaa, massoja ja ihmisiä ylipäänsä”, kuten elämänkerturi Werner Maser toteaa.[12] Tähän yhdistyi voiman ja suuruuden ihailu sekä nietzscheläinen ajatus vallanhalusta ihmisluonnon jaloimpana piirteenä.[13] Akateemisen tutkinnon puuttumisesta huolimatta Hitler oli poikkeuksellisen ahkera lukija, mutta hän näyttää lukeneen vain sellaista kirjallisuutta, joka vahvisti hänen edellä kuvattuja näkemyksiään.

Myös kommunismille on tyypillistä yleinen halu purkaa ja tuhota. Puolalainen aatehistorioitsija Leszek Kolakowski, jolla siis on myös henkilökohtaista kokemusta järjestelmästä, kiteyttää 1900-luvun kommunismin neljään korostukseen. Se haluisi kieltää yksityisomaisuuden, kieltää uskonnon, kieltää miehen ja naisen avioliittoon perustuvan perheen (ajatus lapsista valtiolle kuuluvina) ja tuhota vallitsevan järjestyksen. Visio on siis negatiivinen. Kaikki pitää kieltää, kaikki pitää muuttaa, mutta meille ei kerrota, miten ja mitä sen jälkeen tulee. Itse asiassa visio jää epäselväksi jo Marxilla. 1970-luvulla kirjoittaneen Kolakowskin mukaan on hyvin mahdollista, että 1960-luvulla kehittyneessä ”uusvasemmistolaisuudessa” (New Left) ei ole pohjimmiltaan kysymys syvällisestä filosofiasta tai humaanista visiosta, vaan keskiluokkaisten ihmisten narsistisesta vallanhalusta, joka saa käyttövoimansa järjestelmän epäkohdista ja epäonnistumisista ja pukeutuu ylevältä kuulostavien käsitteiden ja hyveiden kaapuun.[14]

Ei siis ole ihme, että kun nämä aatteet pääsivät valtaan, ne jättivät jälkeensä suuronnettomuusalueen. Ne tuhosivat ihmisarvon, yksilöllisyyden, moraalisen vastuun, talouden ja lopulta myös ympäristön. Sama koskee uskontoa. Tunnettua on, että kansallissosialismi pyrki ”juutalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisuun” (Endlösung) ja tuhosi kuusi miljoonaa juutalaista. Vähemmän tunnettua on, että sekä Hitler että kakkosmies, valtakunnanmarsalkka Herman Göring, kaavailivat myös kristillisiä kirkkoja koskevaa ”lopullista ratkaista”, mutta päättivät palata sen yksityiskohtiin sodan jälkeen, kun Saksa olisi valloittanut lisää elintilaa idästä.[15]

Kansallissosialismin tuhot sekä muille kansoille että saksalaisille olivat musertavia. Määrällisesti laskettuna kommunistimaissa harjoitettu valtioterrori oli vieläkin tuhoisampaa, ja vaati valistuneiden arvioiden mukaan jopa sata miljoonaa kuolonuhria.[16] Osittain eroa selittää kesto. Kun kansallissosialismi oli vallassa Saksassa 12 vuotta, kommunismi vaikutti noin 70 vuotta ja laajemmalla alueella. Terrorin ja kuolonuhrien määrässä Führer Hitlerin synnit ovat musertavan suuret, Generalissmus Stalinin[17] vielä suuremmat ja puhemies Maon ilmeisesti vielä heitäkin suuremmat.[18] Kiinassa kertomus jatkuu. Maan perustuslaissa todetaan sen olevan eräänlainen ”diktatuuri”. Maon ajoista ihmisoikeustilanne on korjaantunut, mutta ei luonnollisesti ole lähelläkään länsimaisia demokratioita.

Mitä sitten kristityn pitäisi ajatella näistä liikkeistä? On kiistatonta, että ne ovat aiheuttaneet suurta tuhoa ja kärsimystä. Niihin sisään kätketty katkeruus ja viha ja sen synnyttämä väkivalta ovat rikoksia ihmiskuntaa ja syntiä Jumalaa vastaan. Samalla on kaikesta huolimatta yritettävä ymmärtää niiden syntymekanismeja, jotta niistä voitaisiin oppia ja niitä voitaisiin ehkäistä, uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta.

Vaihtoehto-oikeisto ja radikaalivasemmisto kirkon haasteena

Olisi liian yksinkertaista väittää, että nykyinen laitaoikeisto ja laitavasemmisto seuraisivat suoraan kansallissosialismin ja kommunismin oppeja. Sitä paitsi molemmat liikkeet ovat hyvin löyhiä niin Amerikassa kuin Euroopassakin. Mentaliteetissa ja osin tavoitteissakin on kuitenkin samankaltaisuuksia.

”Vaihtoehto-oikeistolla” (alt-right, alternative right) tarkoitetaan ennen kaikkea Amerikassa 2008 syntynyttä liikettä. Se on löyhästi järjestäytynyt, sisäisesti monimuotinen ja toimii erityisesti verkossa samanmielisten kanssa, usein trollitilien kautta. Toimivaltaisten johtajien sijasta sillä on keulahahmoja, kuten etnonationalisti Richard Spencer ja Breitbart-sivuston perustaja Steve Bannon.

Se korostaa valkoista ylivaltaa (white supremacy) tai lievemmässä muodossaan puolustaa anglosaksisen kulttuurin juuria ja länsimaisen sivilisaation saavutuksia. Tästä voi jo päätellä, mitä se vastustaa ja lista onkin pitkä: islamia, globalismia, Yhdysvaltojen monikulttuuristumista ja monikansallistumista, erilaisia feminismin muotoja ja sellaisia uusvasemmiston ajattelu- ja toimintatapoja, joissa yleistä mielipidettä ja yliopistokampuksia pyritään hallitsemaan poliittisesti korrektin kielenkäytön valvonnalla. Toisaalta se suhtautuu pilkallisesti myös republikaanipuolueeseen, poliittiseen ”eliittiin” ja maltillisiin oikeisto-konservatiiveihin, mistä kertoo nimi ”vaihtoehto-oikeisto”. Vaikka joukossa on naisia, se on erityisesti vihaisten nuorten miesten liike.[19]

Liikettä tutkineen amerikkalaisen George Hawleyn mukaan tyypillinen Alt-Rightin jäsen on nuori tai nuorehko mies, collegessa tai sen käynyt, uskonnoltaan maallistunut tai ateisti. Osa suhtautuu juutalaisiin vihamielisesti, osa neutraalisti tai ystävällisesti. Jotkut edustavat niin sanottuja perinteisiä perhearvoja, toiset taas, ehkä enemmistö, elävät pornokulttuurin mukaisesti.

Liike on löyhä ja kätkee monenlaisia, usein vastakkaisiakin tavoitteita, eikä sitä ole yksinkertaista määritellä. Selvää on, että liikkeen äärimmäisessä päässä olevat ovat natseja sekä tavoitteiltaan että omalta itseymmärrykseltään. Liikkeen vaarallisuutta Yhdysvalloissa lisää lainsäädännön vapaamielinen aseenkanto-oikeus.

Euroopassa puhutaan ehkä useammin oikeisto-populismista tai identitaareista. Niiden kannattajat arvostavat eurooppalaisen kulttuurin saavutuksia, haluavat korostaa kansallisvaltioiden merkitystä ja suhtautuvat kriittisesti globalismiin tai Euroopan unioniin. He ovat huolissaan siirtolaisuudesta ja sen myötä islamin merkityksen kasvusta Euroopassa. Monia myös ärsyttää elitismi ja erilaisten vähemmistöjen nousu julkisen keskustelun ytimeen.

Somessa roihuava kulttuurisota niin sanotun punavihreän ”suvaitsevaiston” ja konservatiivien välillä ei suoranaisesti perustu uskontoon. Monilla kristityillä voi kuitenkin olla samankaltaisia huolenaiheita ja siksi myös kiusaus tuntea sympatiaa ja osoittaa tukea erityyppisille vaihtoehto-oikeiston tai oikeistopopulismin muodoille. Kannattaisi kuitenkin olla varovainen: oikeaoppisen kristinuskon mukaan evankeliumi kuuluu kaikille kansoille ja jokainen ihminen on Jumalan kuva ja siksi arvokas ja pyhä — kansallisuudesta tai ominaisuuksista riippumatta. Tässä on punainen viiva, jota ei voi ylittää ja josta ei ole olemassa välimuotoja. Itse en koe huolta monikulttuuristumisesta, mutta ymmärrän, että monia askarruttaa esimerkiksi laajamittaisen siirtolaisuuden ja islamin nousu Euroopassa. Näitä huolia on kuunneltava ja niistä on voitava asiallisesti keskustella. Rasismi on kuitenkin synti eikä muuksi muutu millään teologisella selittelyllä.

Radikaalilla vasemmistolla (radical left, far-left, extreme left, ultra-leftism) tarkoitetaan tavallisesti laajaa kirjoa eri poliittisia korostuksia, joissa sovelletaan suoraan tai satutaan osumaan lähelle marxilaisuuden ja kommunismin korostuksia. Suomessa heitä edustivat erityisesti vähemmistökommunistit eli taistolaiset tai stalinistit, jotka ihailivat kritiikittömästi Neuvostoliittoa Prahan miehityksestä ja monista räikeistä ihmisoikeusloukkauksista tietoisina ja niistä huolimatta. Tämän kollektiivisen harhan vaikutus oli hämmästyttävän vahva suomalaisessa kulttuurielämässä, tiedonvälityksessä ja yliopistossa. Tätä pyykkiä käydään yhä.

Nykyisin somessa esiintyvä woke-kulttuuri yhdistetään tavallisesti laita- tai radikaalivasemmistoon. Sen taustalla on huoli erityisesti erilaisten etnisten ja sukupuolivähemmistöjen ja naisten asemasta. Kun vaikkapa Martin Luther Kingin edustaman toisen aallon antirasismissa tavoiteltiin maailmaa, jossa ihonvärin kaltaisilla synnynnäisillä ominaisuuksilla ei ole yhdenvertaisuuden toteutumisen kannalta merkitystä[20], woke-kulttuurissa ihonvärille, asemalle tai sukupuolelle annetaan erityisen painava merkitys: vähemmistöön kuuluvien tulee puhua ja enemmistöön kuuluvien tulee kuunnella. Woke-kulttuuri ilmenee usein cancel-kulttuurina: henkilöön tai yritykseen, jonka katsotaan syyllistyneen vääriin mielipiteisiin tai syrjiviin asenteisiin, kohdistetaan julkinen paheksumiskampanja, jolla pyritään horjuttamaan luottamusta ja saamaan yritys boikottiin tai henkilö irtisanotuksi.[21]

Myös radikaalin vähemmistön huolet sorrosta ja epätasa-arvosta ovat oikeita ja aiheellisia. Myös niitä on kuunneltava. Maailmassa on syrjiviä rakenteita ja ihmiset kohtelevat toisinaan toisia epäreilusti. Toisaalta vaikuttaa siltä, että jotkut näkevät sortoa sielläkin, missä sen kohteet eivät itse koe olevansa sorrettuja. Sortoa on pakko nähdä ja pakko löytää sieltäkin, missä sitä ei ole, jotta oma poliittinen agenda olisi mielekäs ja pysyisi hengissä.

Woke-kulttuurin toimintatavat näyttävätkin jatkuvasti ajautuvan sisäiseen ristiriitaan. Halutaan esiintyä suvaitsevaisina, mutta toimitaan itse suvaitsemattomasti. Halutaan antaa ääni yksille, mutta vaientaa toisella kannalla olevat. Halutaan osallistaa marginaaleja, mutta toisaalta eristää toisella kannalla olevat marginaaliin. Arvostellaan Jehovan todistajia ja lestadiolaisia karttamisesta, mutta itse noudatetaan hyvinkin jyrkkiä karttamiskäytäntöjä. Vaaditaan turvallista tilaa itselle, mikä tarkoittaa käytännössä toisella kannalla olevien puhdistamista tilasta pois. Arvostellaan toisia vallan käytöstä, mutta itse käytetään mielellään valtaa, ei vain mahdollistamistarkoituksessa, vaan myös nitistämistarkoituksessa. ”Valta on aina väärin — paitsi kun se on minun käsissäni”.

Puhe vasemmisto-liberaalista suvaitsemattomuudesta näyttää saavan tukea tutkimuksesta. Toisen maailmansodan kokemusten jälkeen autoritaarisuutta on pidetty tyypillisesti laitaoikeiston kannattajien piirteenä, mutta myös laitavasemmistoa kannattavien psykologinen kartta on käytännössä sama. Montanan yliopiston psykologian apulaisprofessori Lucian Gideon Conway toteaa Political Psychology -aikakauskirjassa julkaistun tutkimuksensa perusteella: “Tutkimusdatamme osoittaa, että poliittista vasemmistoa kannattava amerikkalaiset ovat keskimäärin aivan yhtä dogmaattisen autoritaarisia kuin poliittista oikeistoa kannattavat. Ja laitavasemmiston (left wing) autoritaarit voivat olla aivan yhtä ennakkoluuloisia, dogmaattisia ja ekstermistisiä kuin laitaoikeiston (right wing) autoritaarit.”[22]

Myös esimerkiksi tutkijat Jordan Moss ja Peter O’Connor osoittavat, että äärioikeiston lisäksi myös laitavasemmistoa kannattavien persoonallisuuden rakenteesta löytyy ”synkkä kolminaisuus” (dark triad), siis narsismin, psykopatian ja macciavellismin yhdistelmä.[23] Viimeksi mainittu tarkoittaa tässä omien ideologisten päämäärien edistämistä kaikilla, myös alistavilla keinoilla.

Myös moraalipsykologi Jonathan Haidtin tutkimukset näyttävät selittävän, miksi vasemmisto-liberaaliin maailmaan liittyy suvaitsemattomuuden riski. Haidtin Moral Foundation -teorian mukaan ihmisillä näyttä olevan kulttuurista riippumatta kuusi moraalin kulmakiveä tai perusmakua: hoiva (vastakohtana vahingoittaminen), reiluus (vedätys), vapaus (sorto), lojaliteetti (pettäminen), auktoriteetti (horjuttaminen) ja pyhyys (saastaisuus). Haidtiin mukaan liberaalissa keittiössä käytetään moraalin perusmauista vain kolmea (hoiva, reiluus, vapaus), kun taas kolmea muuta kohtaan (lojaliteetti, auktoriteetti, pyhyys) tunnetaan syvää ennakkoluuloa. Konservatiivien keittiössä käytetään kaikkia kuutta moraalin kulmakiveä ja yritetään etsiä tasapainoa näiden makujen välillä.[24] Tästä puolestaan seuraa, että liberaalit suhtautuvat torjuvammin konservatiiveihin kuin toisin päin. Konservatiivien keittiöön sisältyvät myös kaikki liberaalien perusmaut, kun taas liberaalien keittiö tuntee syvää vierautta tai sokeutta osaan konservatiivien arvoista. Siksi liberaaleilla on suurempia vaikeuksia ymmärtää konservatiiveja kuin päinvastoin.

Tästä puolestaan seuraa, että vasemmisto-liberaalit näyttäytyvät ulos päin helposti moraalisesti ylimielisiltä ja siksi arvostelijat kutsuvatkin heitä ”paremmistoksi”. Tämä näyttää selittävän myös ainakin osittain sen, miksi varsinkin radikaalivasemmistoon kuuluvat syyllistyvät jatkuvasti ns. kaksoisstandardeihin.

Kun ei ole perisyntioppia eli käsitystä siitä, että kaikki kannamme lankeemuksen haavoja, ajaudutaan helposti harhakuvitelmaan siitä, että hyvän ja pahan välinen raja kulkee ihmisten tai poliittisten puolueiden välillä. Kristinuskon mukaan hyvän ja pahan välisen taistelun perimmäinen paikka on jokaisen ihmisen sydän.

Kun ei ole lankeemusta, ei myöskään ole käsitystä sovituksen tarpeesta eikä anteeksiannon mahdollisuudesta. Siksi laitavasemmiston ja laitaoikeiston välisessä kulttuurisodassa armoa ei pyydetä eikä armoa anneta.

Kristityt on kutsuttu pitämään huolta orvoista, leskistä, muukalaisista ja muista heikossa asemassa olevista sekä toimimaan oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Tämän takia kirkko voi joutua helposti radikaalivasemmiston korostusten ja toimintatapojen saaliiksi. On kuitenkin tehtävä selvä ero Kristuksen kokonaisvaltaisen evankeliumin ja radikaalivasemmiston äärimmäisyysajattelun ja toimintatapojen välillä.

Monia syitä pettyä Jeesukseen

Edellisen matkan jälkeen voimme tehdä ajatuskokeen ja kysyä, kumman laidan tai muun modernin poliittisen aatteen puolella Jeesus olisi. Kirkon uskon mukaan Jeesus Kristus on tosi Jumala ja tosi ihminen. Hänen sanojensa ja tekojensa välityksellä Jumala ilmaisee itsensä ja pelastavan tahtonsa. Kristuksessa heijastuu Jumalan totuus, hyvyys ja rakkaus. Mutta miten evankeliumin yhteiskunnallista sanomaa tulisi soveltaa nykyaikana? Ketä Jeesus äänestäisi?

Tunnetun sanonnan mukaan Jeesus ratsasti aasilla, ja myöhemmin monet aasit ovat ratsastaneet Jeesuksella. Evankeliumi on valjastettu myöhemmin palvelemaan mitä erilaisimpia, usein vastakkaisiakin poliittisia aatteita. Mutta kannattaisi olla varovainen. Moni nykyajan poliittisia muotivirtauksia kannattava joutuu pettymään Jeesukseen ja loukkaantumaan häneen.

Vallankumouksellinen vasemmistolainen joutuu pettymään Jeesukseen, sillä tämä kieltäytyi vallankumouksesta, opetti väkivallan sijasta mieluummin luopumaan omien oikeuksien vaatimisesta ja kehotti kärsimään vainoa — minkä opetuksen hän myös lunasti omalla esimerkillään. Kansallismielinen maahanmuuttokriitikko joutuu pettymään Jeesukseen, sillä hän oli lapsena pakolainen ja aikuisena hän suhtautui lempeästi vierasmaalaisiin ja puolusti kaikkien ihmisarvoa. Absolutismia kannattava joutuu pettymään Jeesukseen, joka joi viiniä ja muutti Kaanaan häissä 600 litraa vettä viiniksi — eikä alkutekstin oinos-sana todellakaan tarkoita rypälemehua, kuten kontekstista (Joh. 2:10) käy ilmi. Lihan syömistä ekosyntinä pitävä ympäristöaktivisti joutuu tuomitsemaan Jeesuksen, joka ilmiselvästi söi lihaa ja — mikä vielä pahempaa — kertoi, että taivaassa syödään lihaa: Tuhlaajapojan isä juhlii poikansa paluuta teurastamalla syöttövasikan, ja Kuninkaanpojan häät -vertauksen mukaan taivasten valtakunnan juhla-aterialla meitä odottavat ”härät ja syöttövasikat” (Matt. 22:4). Aikamme puhdasoppisimpien ortorektikkojen tuomioistuimessa syytettyjen penkille joutuu itse Jumala.

Jeesus teki jotakin sellaista, jolla kännykän välityksellä kotisohvaltaan kantaa ottava woke-aktivisti tai oikeistolainen Twitter-trolli ei koskaan saastuttaisi itseään: hän aterioi syntisinä pidettyjen kanssa ja kutsui itsensä ”canceloitujen” luo kylään. Jeesuksen ydinsanomaan kuuluvat rauhantahtoiset kehotukset ”rakasta vihollistasi”, ”käännä toinen poski” ja ”rukoile vainoojiesi puolesta” sopivat huonosti yhteen nykyaikaisen identiteettipolitiikan kanssa, olipa se punavihreää tai oikeistopopulistista.

Kiistatonta on, että Jeesus puhui Jumalan oikeudenmukaisesta tuomiosta, kehotti vastustamaan Saatanaa ja pelotteli helvetillä. Tämä on nykytermein hengellistä väkivaltaa, ja lisäksi ristiriidassa vasemmistolle tärkeän lopputuloksen tasa-arvon kanssa. Hän ei esittänyt minkäänlaista yhteiskunnallista uudistusohjelmaa, muttei kannattanut myöskään anarkiaa, minkä takia hän näyttäytyi Friedrich Engelsille lähinnä taantumuksellisena porvarina. Jeesus puhui kaikkien syrjittyjen puolesta, mutta myös avioliitosta miehen ja naisen välisenä, ja siksi häneltä on vaikeaa saada tukea sen enempää seksuaalivähemmistöjen syrjinnälle kuin sukupuolineutraalille avioliittokäsitykselle. Hippiliike siteerasi mielellään Jeesuksen puheita pyhästä huolettomuudesta (Matt. 6), mutta vaikeni yhtä mielellään viereisiin jakeisiin sisältyvistä kehotuksista seksuaaliseen puhtauteen: ”Jokainen, joka katsoo naista himoiten, on jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan. Jos siis oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se pois.” (Matt. 5). Eli parempi päästä yksisilmäisenä taivaaseen kuin joutua kaksisilmäisenä helvettiin. Ei tuota kohtaa oikein muutenkaan voi tulkita.

Jeesus osoitti poikkeuksellista arvostusta naisia ja lapsia kohtaan, joten hänestä on mahdotonta saada misogynistä naisten vihaajaa. Ylösnousemuksen ensi todistajat olivat naisia ja monissa Raamatun kertomuksissa naiset esiintyvät esikuvina, jopa sankareina. Toisaalta Jeesus valitsi virallisiksi lähettiläikseen kaksitoista apostolia, ja tällaisen all male -paneelin valinta saisi nykyaikana monet raivon valtaan.

Jeesuksen vertaus rikkaasta nuorukaisesta on myrkkyä rikkaalle kapitalistille: ”Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa, tule sitten ja seuraa minua” (Mark. 10:21). Jeesuksen vertaus palvelijoille uskotuista rahoista (Matt. 25) taas ei sovi mitenkään yhteen kommunismin tai sosialismin kanssa: vertauksessa Jumalaa kuvaava (sic!) isäntä jakaa ensinnäkin kolmelle palvelijalle talentteja sijoitettavaksi eri määrän, ”kullekin kykyjensä mukaan”, mikä on täysin vastoin egalitaristisesti ymmärrettyä mahdollisuuksien tasa-arvoa. Ja lopulta isäntä palkitsee ne, joiden sijoitusten arvo nousi. Eikä siinä vielä kaikki: hän rankaisee sitä ”kelvotonta”, joka kaivoi talentin maahan eikä yrittänytkään hankkia isännän sijoituksille voittoa. ”Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.”

Kiistatonta on, että Jeesuksen julistuksen ytimeen kuului ”Jumalan valtakunnan” ajatus, mutta tutkijat kiistelevät yhä sen täsmällisestä sisällöstä. Tarkoittiko Jeesus sillä kokonaan tuonpuoleista todellisuutta, joka on murtautumassa esiin (eskatologinen tulkinta) vai maanpäällistä oikeaa Israelia, jossa Jumala hallitsee (ei-eskatologinen tulkinta)? Joidenkin tutkijoiden mukaan ”Jumalan valtakunta” tarkoitti Jeesukselle lähellä olevaa historian käännettä, toisille tutkijoille se on puhetta, jossa tyydytään arvostelemaan maailmassa vallitsevia arvostuksia aforismein. Suomessa jotkut poliittisesta aktivismista innostuneet teologit uskovat Jeesuksen tarkoittaneen ”Jumalan valtakunnalla” yhteiskuntaa, jossa vallitsee tasa-arvo ja rajat ylittävä rakkaus. Vaikka tällainen yhteiskunnallinen visio voi meistä tuntua miellyttävältä, historiallinen Jeesus ei tällaista ”kansanomaista” käsitystä valtakunnalla tarkoittanut, kuten Heikki Räisänen argumentoi.[25]

Jeesusta Kristusta on vaikea palauttaa suoraan mihinkään nykyisen poliittisen liikkeen ohjelmaan. Siksi kaikkiin yrityksiin valjastaa Jeesus vetämään omien poliittisten mieltymysten vankkureita on suhtauduttava äärimmäisen epäilevästi. Tällaiset Jeesus-tulkinnat lankeavat käytännössä aina rusinat pullasta -menetelmään ja joutuvat tekemään väkivaltaa evankeliumien Jeesukselle. Sisäisesti johdonmukaisiksi vaihtoehdoiksi näyttää lopulta jäävän palvonta tai loukkaantuminen: voimme joko nähdä Jeesuksessa elävän Jumalan representaation tai kääntää hänelle selkämme ja kävellä pois.

*****

Kristityt elävät maailmassa, mutta eivät maailmasta. Evankeliumi lupaa iankaikkisen pelastuksen, mutta kutsuu myös rakentamaan hyvää elämää jo tässä ajassa. Se ei sisällä yksityiskohtaista yhteiskuntamallia, ja siksi on luonnollista, että kristittyjä toimii sekä maltillista oikeistoa, keskustaa ja maltillista vasemmistoa edustavissa liikkeissä. Evankeliumi asettaa kuitenkin rajat: omaa ylemmyyttä korostavat ajattelutavat ja toisia sortavat toimintatavat eivät kuulu kristityille, tulivatpa ne vasemmalta tai oikealta laidalta.

Pyhän Birgitan tyyneysrukousta soveltaen rukoilen, että Jumala antaisi meille rohkeutta puolustaa oikeuksia, nöyryyttä luopua niistä sekä viisautta erottaa nämä toisistaan oikealla tavalla.

[1] Tertullianus luo ensimmäisenä uskonnonvapauden käsitteistön ja ajatuksen uskonnonvapaudesta ihmisoikeutena. Ks. esim. Apologeticum § 24 ja Ad Scapulam § 5. Jälkimmäinen on kirje kristittyjä vainonneelle Scapula-nimiselle roomalaiselle prokuraattorille. Tertullianuksen muotoiluilla on nykyaikaan ulottuva vaikutushistoria. Niihin liittyivät Tuomas Akvinolainen, Martti Luther sekä radikaalireformaattorit Sebastian Castellio, Sebastian Franck ja Caspar Schwenckfeld. USA:n presidentti ja perustuslain arkkitehti Thomas Jefferson käytti niitä muotoillessaan uskonnonvapauden periaatteita, jotka ovat yhä voimassa. Tästä lähemmin, ks. Robert Louis Wilken: Liberty in the Things of God. The Christian Origins of Religious Freedom (New Haven: Yale University Press 2019).

[2] Tästä lähemmin esim. Ahti Hakamiehen väitöskirja: Der Begriff ”Eigengesetzlichkeit” in der heutigen Theologie und seine historischen Wurzeln. STL 24, 1970. Kätevä verkkojohdatus Saksan kirkkotaisteluun, ks. Antti Räsänen: Kirkot kansallissosialismin aikana – Areiopagi.

[3] Tällainen kaari tapahtui esimerkiksi Australian eutanasiaa koskevassa lainsäädännössä: kielteinen kanta muuttui myönteiseksi, mutta ilmenneiden ongelmien takia myönteinen kanta myöhemmin peruttiin.

[4] Neuvostoliiton vallankumoushistoriasta lähemmin, ks. esim. Orlando Figes: Vallankumouksen Venäjä 1891-1991 (Helsinki: Siltala 2021).

[5] Hitlerin mukaan ”mikään väestön kerros ei ole poliittisissa asioissa typerämpi kuin tämä ns. porvaristo. Siteerattu Maserin (1971, 162) mukaan. Werner Maser: Adolf Hitler – elämä ja teot (Helsinki: Kirjayhtymä 1974). Marx piti porvaristoa päävihollisenaan, mutta paradoksaalisesti halusi elää ja näyttää porvaristoon kuuluvalta. Hän eli niin kuin opetti: toisten rahoilla. Vaikka hän ei Lontoossa asuessaan ollut minkään työnantajan palveluksessa eikä hänellä ollut minkäänlaisia omia tuloja, hän halusi asua perheineen varakkaasti, pukeutua porvarissäädyn mukaisesti ja pitää palvelijaa (jonka kanssa hän teki au-lapsen), ajoittain myös henkilökohtaista sihteeriä. Ks. Francis Wheen: Karl Marx (HarperCollins 1999).

[6] Marx & Engels: Kommunistinen manifesti. Suom. Koivisto & Mäki & Uusitupa. (Tallinna: Vastapaino 2016).

[7] Olen käyttänyt tässä Mein Kampf -teoksesta WSOY:n vuonna 1941 julkaisemaa suomennosta.

[8] Maser 1971, 168. Sodan lopulla Hitler sovelsi tätä myös Saksan kansaan: jos se häviää, sillä ei ole oikeutta elää.

[9] Natsi-Saksan keskitysleirit ovat yleisesti tiedossa. Neuvostoliiton vallankumouksen väkivaltaisesta luonteesta, ks. esim. Osmo Jussila: Neuvostoliiton tragedia. Utopiasta vankileirien saaristoksi (Keuruu: Otava 2012).

[10] Eino Murtorinne: Luterilainen kirkko kommunismin ja fasismin puristuksessa. Esitelmä 8.11.2020 Luterilaisen Kulttuurin Säätiön kirkkojuhlassa. Luterilaisen Kulttuurin Säätiön tunnustuspalkinto emeritusprofessori Eino Murtorinteelle | Kuopion hiippakunta

[11] Stalin opiskeli kuusi vuotta ortodoksisessa seminaarissa, mutta tuli erotetuksi. Hänelle Jeesuksesta ja Marxista tuli toisensa poissulkevat vaihtoehdot. Ks. Oleg V. Hlevnjuk: Stalin – Dikaattorin uusi elämänkerta (Otava: Keuruu 2019). Hitlerin suhde uskontoon oli monimutkaisempi. Hän ei ollut ateisti, vaan uskoi jonkinlaiseen Kaitselmukseen ja piti itseään sen välikappaleena kansojen kohtaloita järjestellessään. Hän arvosti katolisen kirkon arkkitehtuuria, liturgisia menoja ja hallintojärjestelmää. Toisaalta hän ei uskonut kolminaisuusoppiin, kielsi ajatuksen Jeesuksesta Messiaana, väitti kirkon oppeja ”äärimmäisen mielettömiksi”, pilkkasi pappeja ja piti kristinuskon universaalia ja eri kansat yhdistävää etiikkaa suurimpana syypäänä ihailemansa keisarien Rooman tuhoon. Niinpä häntä ei ole syytä pitää myöskään kristittynä. Maser 1971, 182-185.

[12] Maser 1971, 127.

[13] Hitlerin yhteys Nietzschen filosofiaan on läheinen ajallisesti, maantieteellisesti ja sisällöllisesti ja siksi on outoa, että monet aatehistorioitsijat yrittävät valkopestä Nietzscheä esittämällä, ettei hänen ajattelullaan olisi mitään osuutta kansallissosialismissa.

[14] Kolakowski: Main Currents of Marxism: Its Origins, Growth and Dissolution. 1976-1978.

[15] Tämä käy ilmi esimerkiksi Heinrich Fraenkelin ja Roger Manwellin Göring-elämänkerrasta ”Hermann Göring. Nousu ja tuho.” Suom. Tapio Kokko. (Helsinki: Minerva 2021). Ks. myös Maser 1971, 150-201.

[16] Eriteltyjä arvioita on esitetty (osittain vasemmistolaisten) tutkijoiden toimittamassa teoksessa Kommusmin musta kirja. Stéphane Courtois, Nicolas Werth, Jean-Louis Panné, Andrzej Paczkowski, Karel Bartosek, Jean-Louis Margolin: Kommunismin musta kirja. Rikokset, terrori, sorto. Suom. Kaarina Turtia, Matti Brotherus ja Heikki Eskelinen (Juva: WSOY 2000).

[17] Uusimman Stalin-elämänkerran mukaan Stalin on vastuussa suoraan 800 000 ihmisen ampumisesta, lisäksi 20 miljoonaa ihmistä tuomittiin työleireille, rangaistussiirtoloihin ja vankiloihin, osa heistä ammuttiin tai näännytettiin, lisäksi 6 miljoonaa ihmistä, pääasiassa ”kulakkeja” ja ”tukahdutettaviin kansoihin” kuuluvia määrättiin pakkosiirtolaisuuteen STNL:n syrjäseuduille, ja Stalinin suoraan aiheuttamiin nälänhätiin 1932-1933 kuoli 5-7 miljoonaa ihmistä. ”Kaiken kaikkiaan stalinilainen diktaruuri alisti vähintään 60 miljoonaa ihmistä jonkinlaiseen kovaan tai pehmeään vainoon ja syrjintään.” Hjlevnjuk 2019, 63.

[18] Chang & Hallidayn Mao-elämänkerran mukaan Maon valloitettua Kiina vuonna 1949 hän tavoitteli maailmanvalloitusta ja tätä haavetta toteutuessaan aiheutti historian suurimman nälänhädän, jossa kuoli yli 38 miljoonaa ihmistä. Kaikkiaan Maon vallan alla kuoli yli 70 miljoonaa kiinalaista, osa nälkään, osa valtioterroriin. Chang & Halliday: Mao – the Unknown Story (New York: Knopf 2005).

[19] George Hawley. The Alt-Right: What Everyone Needs to Know (Oxford: Oxford University Press 2019).

[20] Tämä korostus käy erinomaisesti ilmi MLK:n 28.8.1963 pitämästä ”minulla on unelma” -puheesta: ” I have a dream that my four little children will one day live in a nation where they will not be judged by the color of their skin, but by the content of their character” (kurs. JJ).

[21] Antirasismin teorioista, ks. James Lindsaw & Helen Pluckrose: The Cynical Theories. (Swift 2020). Woke-kulttuurin kriittinen analyysi, ks. John McWhorter: Woke Racism: How a New Religion Has Betrayed Black America. (Penguine Books 2021). Woke-kulttuurin puolustus, ks. Ndéla Faye: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/02/24/nakokulma-woke-kulttuurissa-on-kyse-tasa-arvosta-loukkaavien-termien.

[22] Study: Leftists just as likely to be dogmatic authoritarians as those on the right (psypost.org). – Lucian Gideon Conway, Shannon C. Houck, Laura Janelle, Gornick,Meredith & A. Repke: Finding the Loch Ness Monster: Left-Wing Authoritarianism in the United States. Political Psychology 21.12.2017.

[23] The Dark Triad traits predict authoritarian political correctness and alt-right attitudes (scottbarrykaufman.com). -Jordan Moss & Peter J O’Connor: The Dark Triad traits predict authoritarian political correctness and alt-right attitudes. Heliyon 18.7.2020.

[24] Jonathan Haidt: The Righteous Mind. Why Good People Are Divided by Politics and Religion (New York: Pantheon 2012).

[25] Heikki Räisänen. Mitä varhaiset kristityt uskoivat. WSOY: 2011.