Perusta 6 | 2022

Luterilaisen puhdasoppisuuden isä Martin Chemnitz (1522–1586) pohti dogmatiikan yleisesityksessään, miksi varhaisen kirkon Kolminaisuutta koskevissa oppikiistoissa selkeyttä ja tarkkuutta haettiin turvautumalla kreikkalaisesta filosofiasta lainattuihin käsitteisiin tai luotiin kokonaan uusia käsitteitä. Uusi kieli ei ollut raamatullista eikä siis Pyhän Hengen kieltä. Eivätkö sellaiset ratkaisut altistaneet uskoa inhimillisen kielen ja ymmärryksen rajoituksille? Kirkkoisiin tukeutuen Chemnitz vastasi, että uusien käsitteiden luominen oli tarpeellista. Raamatun yksinkertaiset ilmaisut kyllä riittäisivät kristikansalle, mutta harhaopettajat sekoittivat niiden merkityksen. He ottivat käyttöönsä raamatulliset käsitteet mutta harhaanjohtavassa merkityksessä. Uudet käsitteet pitivät sisällön samana. Se vain täsmentyi niin niin, että näkyviin tuli piiloon joutunut juopa, joka erotti totuuden harhasta. 

Chemnitz ei tuntenut postmodernia kielipeliä, mutta hän tunnisti sanojen merkityksen. Nykyäänkin julkisen keskustelun näyttää voittavan se osapuoli, joka pääsee määrittelemään, mitä käsitteitä käytetään. Taannoisessa avioliittolain muutoksen yhteydessä luotiin käsite sukupuolineutraali avioliittolaki, jonka myös herätyskristityt ovat tätä nykyä pitkälti omaksuneet. Käsitteellä edistettiin mielikuvaa lain ongelmattomasta muuttamisesta neutraaliksi. Kuka järkevä ihminen kannattaisi puolueellista ja eriarvoistavaa lakia? Retoriikalla väistettiin lakialoitteen akilleenkantapää eli keskustelu siitä, mitä avioliitto oikeastaan on tai tulisi olla. Jos avioliiton solmiminen on mahdollista vain miehen ja naisen välillä, kuten kriitikot menestyksettä yrittivät sanoa, ei uusi avioliittolainsäädäntö ole ensinkään neutraali. Todellisuuden torjuva laki on ideologinen. Se vähättelee sukupuolisuutta ja rohkaisee tähän vähättelyyn. 

Samaa käsitemäärittelyn etuoikeutta yhteiskunnan ja kirkon arvoliberaalit käyttävät, kun he oman asiansa eduksi ja kriitikoiden vaimentamiseksi omivat arvolatautuneita ilmaisuja, kuten ihmisoikeus, syrjintä, suvaitsevaisuus, tasa-arvo, patriarkaalisuus tai populismi. Yleensä herätyskristityt jumittuvat asia-argumentointiin, minkä seurauksena keskustelu tavanomaisesti hävitään. He osaavat heikosti hyödyntää kielellä leikkimisen suomia viestinnällisiä mahdollisuuksia. 

Siksi on mielenkiintoista, kun altavastaajat toisinaan onnistuvat luomaan käsitteen, jolla on potentiaalia määritellä julkista keskustelua. Tästä syystä ne aiheuttavat voimakkaita vastareaktioita. Tällainen närkästystä herättänyt käsite on klassinen kristinusko. Sehän antaa vaikutelman pysyvästä, alkuperäisestä ja aikojen läpi säilyneestä kristinuskosta, jonka vastakohtana on poikkeava, häilyvä ja muotiherkkä kristinusko. On aito kristinusko ja siitä tehtyjä kehnoja kopioita. Siksi käsitys klassisesta kristinuskosta herättää monenlaista arvostelua. 

Yksi arvostelun peruste on kristinuskon moninaisuus ja muuttuvuus. Alusta asti on ollut monenlaisia kristinuskoja. Ne ovat vaihtuneet vuosien varrella. Yhtä ei voi asettaa muiden edelle. Uusi testamentti on kuitenkin tästä toista mieltä. Sen kirjoittajille oli toki heti selvää, että uskosta oli eri käsityksiä. Pluralismi ei ole moderni keksintö. Kaikki ei ollut alusta asti tarkasti sanoitettua, eivätkä muotomenot lukittuja. Yhtä kaikki samaan aikaan oli myös yksi ja ainut, kertakaikkisesti pyhille annettu usko (Juud. 3). Jeesuksen identiteetti ja tehtävä olivat ainutlaatuiset ja sitovia niin pakanoille kuin juutalaisillekin. Oli vain yksi pelastustie. Apostolien opetus, jonka seurakunta sai Uuden testamentin kirjeiden muodossa, tuli ottaa vastaa arvovaltaisena ja ohjaavana Jumalan ilmoituksena. Evankeliumilla oli rajattu merkitys (1. Kor. 15:1–11). Tämä usko annettiin tietyssä historiallisessa kontekstissa juuri siitä syystä, ettei uskoa voi kommunikoida miten vain menettämättä sitä. Ei ole yhdentekevää, rukoilemmeko Isä vai Äiti meidän. 

Tähän ei-eurooppalaisessa ja ei-valkoisessa ympäristössä muodostuneeseen kristinuskoon, johon uskonpuhdistus halusi palauttaa kirkon, kuului saumattomasti käsite synti ja sen käyttö merkityksessä, jonka valtakunnansyyttäjä nyt leimaa vihapuheeksi. Tuo synti-sana paljastaa, että etiikka kuuluu kristilliseen uskoon ja että tämä etiikka ei vaihdu kulttuuristen tuulien mukana. Avioliittonäkemyksen mukauttaminen maallistuneen ja arvoliberaalin länsimaalaisen muotiarvoihin on astumista kristinuskon ulkopuolelle. Sen tosiseikan opetti etiopialainen Mekane Yesus -kirkko katkaistessaan yhteyden Ruotsin kirkkoon. Oppitunti olisi syytä ottaa vastaan nöyrästi koti-Suomessakin, ettei puhe uskon kontekstualisoitumisesta ja etelän kristillisyyden kuuntelemisesta jää pelkäksi sanahelinäksi. Muussa tapauksessa vahvistuu epäilys siitä, että relativisoiva asenne, joka iskulauseenomaisesti kuuluisi ”Kaikki kristinuskon muodot ovat yhtä tasa-arvoisia”, pitää sisällään oleellisen varauksen ”mutta toiset muodot ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Jos olemme vakavissamme näkemyksissämme kristinuskon kulttuurisidonnaisuutta ja muuttuvuutta, on kriittisen tarkastelun pikimmiten kohdistuttava klassisen kristinuskon moderniin vastakohtaan. Se on mitä erinomaisin esimerkki omaan aikaansa, kulttuuriinsa ja sen aatevirtauksiin vahvasti sidotun uskonkäsityksen absolutisoimisesta sekä siitä kolonialistisesta ja kulttuuri-imperialistisesta hybriksestä, jonka kuuluu jäädä historiaan. 

Jälkikristillisessä ajassa jos missään tarvitaan enemmän puhetta klassisesta kristinuskosta ja klassisen kristinuskon mukaista puhetta. 

Vesa Ollilainen, 

Päätoimittaja, STI:n teologinen asiantuntija, TT