Kirkollisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa Raamatusta toistuvat tietynlaiset väitteet herätyskristittyjen raamatuntulkinnasta. Yksi koskee valikoivaa Raamatun tulkintaa. Väitteen mukaan herätyskristityt tulkitsevat Raamattua kirjaimellisesti. Heillehän Raamattu on Jumalan sitovaa ilmoitusta, jonka käskyt ovat velvoittavia. Käskyjä on kuitenkin paljon, eivätkä herätyskristityt noudata kaikkia. He vain poimivat itselleen mieluisia kohtia, joiden perusteella he väittävät, että ”Raamattu sanoo”. Valikoivuus ilmentää henkilön omaa subjektiivista tulkintaa, jonka hän arvottaa ohi muiden tulkintojen ja jolla vahingoitetaan toisia samalla kun vahingonteko oikeutetaan jumalallisella arvovallalla.
Klassinen esimerkki liittyy tietysti homoseksuaalisuuteen: homoseksuaalisuuden harjoittamisen syntinä torjuvan pitäisi johdonmukaisuuden nimissä vaatia homoseksuaalien kivittämistä. Se, että niin ei tehdä, paljastaa epäjohdonmukaisuuden Raamatun tulkinnassa ja osoittaa kyseisen lähestymistavan kestämättömäksi.
Kyseessä on vanha ja kulunut argumentti, johon on vastattu monesti ja perusteellisesti. Siksi on hämmentävää, että se yhä uudelleen palaa julkisuuteen. Kyynisempi arvioija voisi epäillä, ettei siitä haluta luopua, koska argumentti toimii retorisesti hyvin, kun se todistaa oikeaksi kielteiset stereotypiat herätyskristityistä. Maltillisempi selitys on, että raamattukeskustelua ei käydä yhteisillä foorumeilla tasavertaisin säännöin. Lisäksi toimintaympäristömme takia ajan henkeen istuva näkemys on helposti hyväksyttävissä, toisenlainen taas näyttää lähtökohtaisen epäilyttävältä.
Samalla on todettava, että herätyskristittyjen on syytä tarkastella kriittisesti tapaansa ajatella ja puhua Raamatusta. Ensimmäistä ongelmaa havainnollistaa väite: ”En minä tulkitse Raamattua, luen vain mitä siellä sanotaan.” Myötämielisesti ymmärrettynä väite voidaan tulkita reaktioksi siihen, että elämme relativismia suosivassa ajassa, mikä ilmaistaan sanomalla ”Tuo on vain sinun tulkintasi” tai ”Kaikki on vain tulkintaa”. Tämä relativisointi halutaan välttää. Toisaalta kyseessä voi olla puutteellinen itsetuntemus. Tosiasiassa jokainen tulkitsee Raamattua alkaen sen lukemisesta sana sanalta, kun ne täytetään sisällöllä ja teksti saa merkityksen. Kyllä, kaikki tulkitsevat, mutta kaikki tulkinnat eivät ole yhdenvertaisia. Toiset tulkinnat ovat parempia kuin toiset. Jotkut tulkinnat tekevät enemmän oikeutta Raamatun teksteille kuin toiset.
Toinen ongelma liittyy viestintään. Tyypillinen tapa perustella eettistä ratkaisua on todeta, että ”Raamattu sanoo” tai ”Raamatun mukaan”. Jälkikristillisessä ja maallistuneessa yhteiskunnassa lauseen merkitys on hämärä. Miksi jotain tulisi ratkaista sillä, mitä vanha ja vanhentunut kirja sanoo? Haaste on kertoa selkeästi ja ymmärrettävästi viitekehyksestä, jossa Raamattuun vetoaminen tulee mielekkääksi: on olemassa Jumala, Jumala sekä osaa että haluaa kommunikoida kanssamme, hänen viestinsä tai ilmoituksensa meille on Pyhä Raamattu ja hän on myös antanut meille riittävät suuntaviivat saada selkoa hänen ilmoituksestaan ja soveltaa sitä vastuullisesti. Raamattu itse jäsentää itsensä yhdeksi ja mielekkääksi, meitä sitovaksi kokonaisuudeksi. Tästä vakaumuksesta todistaa Yksimielisyyden ohjeen tiivistelmä:
Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.
Samaan uskoon sitoutuu Suomen evankelis-luterilainen kirkkokin kirkkolaissaan.
Sama raamattunäkemys vastaa väitteisiin epäjohdonmukaisuudesta ja valikoivuudesta. Raamatusta näemme, että ensimmäisessä kirkolliskokouksessa 50 jKr., ratkaistiin periaatetasolla kirkon suhtautuminen Mooseksen lakiin (ks. Ap. t. 15). Kristillisille seurakunnille lähetetyissä kirjeissä opetettu etiikka seuraa Vanhaa testamenttia, mutta seurakuntien ei käsketä panna täytäntöön rikoksista seuraavia rangaistuksia. Opimme myös, että VT oikein luettuna osoittaa itse Mooseksen lain vanhenneen. Samat tekstit antavat sisällön rakkauden kaksoiskäskylle tai avioliitolle. Sikäli kun voimme puhua valikoivuudesta, on kyse Raamatun itsensä viitoittamasta ”valikoivuudesta”, joka pikemminkin ilmentää Raamatun sisäistä johdonmukaisuutta ja yhtenäisyyttä. Se eroaa ”raamatullisuudesta”, jossa Raamattu lähtökohtaisesti alistetaan maallistuneen ja arvoliberaalin yhteiskunnan muotiarvoille ja -uskomuksille.
Vesa Ollilainen, päätoimittaja, pastori, TT, STI:n teologinen asiantuntija