juhlavuosi

Maailmanlähetyksen puolesta

Vuosi 2024 on monen kristillisen toimijan juhlavuosi. Perusta-lehden ensimmäinen numero julkaistiin 50 vuotta sitten. 50-vuotisjuhliaan viettää myös Lähetysyhdistys Kylväjä. Suomen Ev.lut. Opiskelija ja Koululaislähetys pistää paremmaksi 60-vuotisjuhlallaan. Perusta onnittelee lämpimästi molempia! 

OPKO:n, Perustan ja Kylväjän alkua yhdistää Juhani Lindgren (1937–2006). Hänet valittiin vastasyntyneen OPKO:n ensimmäiseksi pääsihteeriksi ja Perusta-lehden ensimmäiseksi vastaavaksi toimittajaksi. Lindgren myös liittyi Kylväjään heti sen synnyttyä. Siellä hän teki suurimman elämäntyönsä maailmanlähetyksen puolesta. 

Lindgrenin persoonaa enemmän (ja ehkä myös sen ansiosta) kaikkia kolmea yhdisti alusta alkaen rakkaus lähetykseen. OPKO lähti innolla tavoittamaan nuoria ja opiskelijoita evankeliumin sanomalla ja on kasvattanut lähetystyölle niin lähtijöitä kuin lähettäjiäkin. Kylväjä on suuntautunut viemään samaa evankeliumia sinne, missä on vähän tai ei lainkaan kristittyjä. Perusta on pitänyt esillä lähetystä uutiskatsauksissa ja teologisissa artikkeleissa. 

Onkin sopivaa, että kolmen syntymävuosisankarin lisäksi huomioimme Lausanne-liikkeen, joka perustettiin heinäkuussa 1974 Sveitsissä järjestetyn maailman evankelioimiskonferenssin jälkeen. Neljäs konferenssi järjestettiin juuri, syyskuun lopulla Soulissa, Etelä-Koreassa. Perustan neitsytnumero (1/1974) tarttui Lausannen konferenssiin useilla artikkeleilla, jotka luonnollisesti kirjoitti Lindgren. Hän haastatteli yhtä konferenssin pääesitelmöitsijöistä, professori Peter Beyerhausia, joka nosti esille Lausannen julistuksen merkityksen: 

Erityisen tärkeää on, että kongressi hyväksyi julkilausuman, johon Raamattuun uskovat kristityt kiteyttivät sen, mitä he ymmärtävät Raamatun opettavan pelastuksesta ja evankelioimisesta ja suhteuttavat sen siihen maailmantilanteeseen, jossa me olemme. Julkilausumassa on haluttu painottaa monia keskeisiä opinkohtia, jotka ekumeenisissa keskusteluissa on sivuutettu kevyesti. 

Keskeisillä opinkohdilla viitataan ainakin Lausannen julistuksen Kristus-keskeiseen ja Kristus-eksklusiiviseen pelastusoppiin ja sen korostamiseen, miten välttämätöntä kristittyjen on sanallisesti kommunikoida tämä evankeliumi ihmisille ja heidän ottaa se vastaan. Kaikki tämä oli jo silloin ajautumassa paitsioon valtauomakirkkojen lähetysteologiassa ja -työssä. Synkretismin, relativismin, uskontopluralismin ja kristillisen universalismin haasteet ovat niistä ajoista vain korostuneet. Tämä on ilmeistä vaikkapa tutustuttaessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon synodaalikirjaan Pelastus (2022). Siinä kerrotaan, että ns. ekumeenisessa missiologiassa pelastus liitetään vahvasti tämän maailman epäoikeudenmukaisuuksiin puuttumiseen, joilla viitataan kulttuurisiin, taloudellisiin, yhteiskunnallisiin ja ympäristövääryyksiin Eksklusiivinen pelastusoppi, josta käytetään määrettä ”torjuva”,  pitää korvata ”avartumisella ulospäin”. Hiukan vanhemmassa julkaisussa Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan (2018) viitataan lähetyksen politisoitumiseen. Kirkkojen yhteisessä lähetysteologiassa keskitytään ”rauhaan ja oikeudenmukaisuuteen”, jossa keskeisiä välineitä ovat marxilaisvaikutteinen yhteiskunta-analyysi ja postmoderni valtarakenteiden purkaminen. Kaiken aikaa on havaittavissa mieltymys panteistiseen teologiaan ja oikeastaan kaikkien klassisen kristinuskon mukaisten opinkappaleiden vieroksunta, jotka tavataan määritellä pelkäksi tulkinnaksi tulkintojen joukossa. 

Kirkolliseen muutokseen on lisättävä yhteiskunnallinen muutos: tiedämme ja tunnemme elävämme monien arvojen ja uskomusten maailmassa, jossa hyvyyttä ja vilpittömyyttä esiintyy myös kristinuskon ulkopuolella, ja joskus sitä vaikuttaa löytyvän muualta enemmän. Kun ajan henkeen kuuluu arvioida raamatullista ja historiallista kristillistä uskoa erityisen kriittisesti ja mielikuvat sen vaikutushistoriasta ovat yksipuolisen synkät, joutuu sekä pastori että seurakuntalainen selvittämään itselleen, onko Jeesus yhä ainut tie Jumalan yhteyteen, onko usko Kristukseen välttämätön pelastumiseen ja mistä syistä kristitty voi pitää kiinni Kristuksen ainutlaatuisuudesta ja universaalisuudesta. 

Herätyskristittyjen ääni on saatava selvemmin kuuluviin lähetys- ja uskonteologisessa keskustelussa niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin. Ilman kestävää perustaa katoaa lähetysjärjestöiltä ja -liikkeiltä sekä lähetyksen ystäviltä yleensäkin hengellinen motivaatio tehdä varoja, henkilöresursseja, aikaa ja vaivaa vaativaa evankelioimis- ja lähetystyötä, joiden ansiosta ja joita varten Kristuksen kirkko on olemassa. 

Vesa Ollilainen,

päätoimittaja, pastori, TT

Perusta 50 vuotta

Vuosi 2024 on Perustan juhlavuosi. Ensimmäisen numeron ilmestymisestä tulee kuluneeksi 50 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi julkaisemme uudelleen valittuja paloja lehden alkuajoilta ja tarjoamme välähdyksiä sen värikkääseen historiaan. Vuoden ensimmäisessä numerossa oli ensimmäisen vastaavan toimittajan Juhani Lindgrenin pääkirjoitus lehden tarkoituksesta. Siinä mainitut painotukset ovat edelleen tärkeitä. Nostan esiin kolme. 

Ensimmäinen on luterilainen tunnustus. Aikaamme värittää usko siihen, että tämän päivän sekulaari ja arvoliberaali länsimaalainen on jatkuvan kehityksen huippu. Tämä edistysusko on löytänyt tiensä myös kirkkoon ja herätysliikkeisiin. Kirkon opin on mukauduttava kulloisiinkin trendiarvoihin ja toiminnan kosiskeltava jäsenistöä. Järjestöissä käy helposti niin, että viimeisintä evankelioimismenetelmää ja uusinta opetuslapseuttamismallia tarjotaan ratkaisuiksi kristikansan kriiseihin. Kääntöpuoli on henkinen ja hengellinen juurettomuus. Kristikunta kadottaa edesmenneiden uskonisien ja -äitien aarteet, samoin viisauden, jolla he vastasivat aikansa harhoihin ja haasteisiin. Seuraa hengellisiä haaksirikkoja. 

Sellaisessa maailmassa on palautettava mieliin ja käyttöön se, minkä turvin Jumalan kansa selvisi ennen. Uskonpuhdistuksen muoto- ja sisältöperiaatteet, pääopinkohta uskonvanhurskaudesta, lain ja evankeliumin tulkinta-avain, ristin teologia ja regimenttioppi ja siihen liittyvä opetus kristityn kutsumuksista ovat luterilaisuuden aarteita, jotka tänäänkin vahvistavat uskoa, lohduttavat ahdistettuja ja antavat levollisen viitekehyksen elää tässä maailmassa lähimmäistä palvellen. 

Toinen on ympäröivän maailma tarkastelu. Kristillinen usko ei elä tyhjiössä. Jokainen meistä tuntee jälkikristillisen maailman voiman. Sen suunta voi näyttää hyvin synkältä. Emme kuitenkaan saa kuvitella, että pahuus on ulkopuolellamme ja että säästymme siltä, jos vain pysymme erillään pimeästä yhteiskunnasta ja kulttuurista, turvassa uskovien yhteisössä. Vaikka kristityn ei tule elää maailmasta, on hänen elettävä maailmassa. Kristitty on osa synnin riepottelemaa ja armoa tarvitsevaa maailmaa. Siellä ovat hänen lähimmäisensä, jotka eivät tunne Jeesusta. 

Elämme Jumalan luomassa ja ylläpitämässä maailmassa, jossa vallitsevat hänen säätämänsä moraaliset ja hengelliset lainalaisuudet. Tässä todellisuudessa on kosketuspintoja lain ja evankeliumin julistukseen. Kulttuuriset ja aatteelliset ilmiöt todistavat luomisen kauneutta ja lankeemuksen tuhovoimaa. Ne tarjoavat sekä vaikutelmia lunastuksen tarpeellisuudesta että viittoja kohti tuota lunastusta. Kristillinen maailmankatsomus on ainutlaatuinen viitekehys yhtä aikaa ymmärtää, arvostaa ja arvostella meitä ympäröivää maailmaa. Yhteiskuntakeskustelussa tarvitaan luterilaisten herätyskristittyjen ääntä. Ajattomat uskontotuudet on tuotava menneisyydestä omaan kulttuuriimme haastamaan mukautumistamme ja puhuttelemaan nykyihmistä. Sisältö ei muutu, mutta uudet ilmaisut ja kielikuvat ovat tarpeen. Teologian tekeminen jatkuu. 

Kolmas on lähetys. Vielä on paljon kansoja, jotka eivät ole koskaan kuulleet evankeliumia Jeesuksesta tai saaneet edes osaa Raamatusta äidinkielelleen. Länsimaat ovat unohtaneet Herransa. Valtakirkkojen kuollessa niiden tilalle kasvavat uskonsa todesta ottavat seurakunnat, jotka ravitsevat kristittyjä, varustavat heidät lähetystehtävään ja tarjoavat hengellisen kodin uskoon tulleille. Jokaisen kristityn tehtävä on todistaa Kristuksesta sanoin ja teoin. Kristittyjä kutsutaan olemaan valona ja suolana kaikissa kutsumuksissa ja ammateissa. Lähetys kuuluu kirkon luovuttamattomiin tehtäviin, joista pitäisi säästää viimeiseksi. 

Teologisesti tarkasteltuna lähetys vie meidät kirkkona olemisen ja uskon ytimeen. Lähetys perustuu kolmiyhteisen Jumalan omaan toimintaan langenneen luomakunnan parhaaksi ja ilmaisee siten jotain hänen olemuksestaan. Lähetys avaa näköalan siihen, miten kristinuskon painopiste on siirtynyt Euroopasta sen ulkopuolelle. Lähetys tuo eteemme maailman ja kristittyjen köyhyyden ja kurjuuden, tutustuttaa meidät uskonsisariin ja -veljiin, jotka pyrkivät olemaan uskollisia Herralleen kovin toisenlaisissa olosuhteissa. Lähetys haastaa rukoilemaan vainottujen kristittyjen puolesta. Lähetys on rohkaisuksi meille taantuvassa lännessä eläville, kun näemme, miten kirkot maailmalla kasvavat, itsenäistyvät ja aloittavat omaa lähetystyötä myös siellä, mistä evankeliumi kerran tuli heidän luokseen. Lähetystehtävällä on kiire, lähetyksen tarpeet suuret, sen perusteet ja sisältö kyseenalaistetut. Siksi lähetyksen asiaa on väsymättä pidettävä esillä. 

Vesa Ollilainen, 

päätoimittaja, STI:n teologinen asiantuntija, TT