kansanlähetys

Kun Raamattu oli neuvostovastainen kirja

Juhani Koivisto 

Kirjoittaja on pastori ja eläköitynyt Kansanlähetyksen lähetysosaston aluekoordinaattori 1986–2020. 

Toisen maailmansodan jälkeen Itä-Euroopan maat sulkeutuivat ja joutuivat Neuvostoliiton etupiiriin. Kirkkojen asema vaikeutui ja toimintaa rajoitettiin monin tavoin. Suomalaiset kokivat tämän, kun Inkerin kirkko joutui maan alle. 1960-luvulle tultaessa kiinnostus Itä-Eurooppaan ja Neuvostoliittoon oli suurta. Tuona aikana käytiin kamppailua kahden yhteiskuntajärjestelmän välillä. Kamppailu ulottui yhtä hyvin avaruustekniikkaan kuin vaikkapa yleisurheiluun. Suomi oli maailmassa pieni tekijä, mutta sen erityinen asema kartalla toi kiinnostusta ja uusia mahdollisuuksia.

Syksyllä 1961 Neuvostoliitto lähetti Suomelle nootin, jossa se ehdotti YYA-sopimukseen vedoten neuvotteluja konkreettisista poliittisista kysymyksistä. Neuvostoliitossa seurattiin suomalaista lehdistöä aina yleisönosastoja myöten ja presidentti Urho Kekkonen pyrki suitsimaan kritiikkiä, jota hän kerran puheessaan kutsui neulanpistokirjoitteluksi.

Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan kirkkojen tilanne oli arka kysymys. Toisaalta tuli tietoa kirkkojen vaikeasta asemasta, toisaalta virallisesti kerrottiin muuta. Slaavilaislähetyksellä tarkoitettiin Itä-Euroopan kristittyjen auttamista välittämällä heille Raamattuja ja lähettämällä hengellistä ohjelmaa radion välityksellä. Keskustelussa slaavilaislähetyksestä Suomessa leikkasivat toisensa kysymys uskonnonvapaudesta Itä-Euroopassa, vapaus viedä Raamattuja ja YYA-sopimuksen tulkinnat.

Slaavilaislähetys saa virikkeitä Ruotsista

Jo ennen Kansanlähetyksen syntyä oli luotu yhteyksiä Ruotsissa vuodesta 1903 toimineeseen Slaavilaislähetykseen. Slaviska Missionilla oli pitkä kokemus työstä Venäjällä. Sotien jälkeen järjestö näki tehtäväkseen pitää Itä-Euroopan kristittyjen tilannetta esillä ja vastata samalla seurakunnissa koettuun raamattupulaan. Slaavilaislähetys oli saanut vuonna 1964 uuden pääsihteerin Ingemar Martinssonin, joka etsi yhteyksiä myös Suomeen. Hän tapasi teologiaa opiskelevan Per-Olof Malkin elokuussa 1964. Samalla hän kertoi Itä-Euroopan kristittyjen tilanteesta ja Ljus i Öster –lehdestä. Hän ehdotti teologiaa opiskelleelle Per-Olof Malkille vastaavan seuran perustamista Suomeen. Tämä ei toteutunut, mutta vuonna 1967 perustettu Kansanlähetys otti ohjelmaansa slaavilaislähetyksen. Vuoden 1967 marraskuussa perustettiin slaavilaislähetysosasto ohjaamaan tätä työtä.

Haralan Popoff kertoi vainoista

Jo ennen Kansanlähetyksen syntyä järjestettiin slaavilaislähetystilaisuuksia, joihin oli kutsuttu bulgarialainen pastori Haralan Popoff. Kustannus Oy Uusi Tie oli julkaissut vuonna 1966 hänen kirjansa Olin kommunistien vanki. Haralan Popoff oli evankelinen kristitty, joka oli pidätetty vakoilusta syytettynä vuonna 1948 ja oikeudenkäynnin jälkeen joutunut vankilaan. Hän pääsi vapaaksi vuonna 1962.

Haralan Popoffin ja Ingemar Martinssonin ensimmäinen yhteinen puhujavierailu toteutui maaliskuussa 1966. Sanoma kiinnosti opiskelijoita ja Ylioppilaslähetyksen tilat Pohjoisella Rautatiekadulla olivat täynnä kuulijoita. Huhtikuussa aiheesta julkaistiin juttu Uusi Tie -lehdessä. Vierailu sai jatkoa vähän myöhemmin kun Popoff vieraili Nuorisolähetyksen retriitissä Suomen Raamattuopistolla. Haralan Popoff oli vapautumisensa jälkeen muuttanut Ruotsiin, josta hänen vaimonsa oli kotoisin.

Valoa Idässä -lehti kertoo idäntyöstä

Slaavilaislähetys alkoi herättää laajempaa kiinnostusta, kun vuoden 1968 alusta ilmestyä Valoa Idässä –lehti, joka kertoi Neuvostoliiton kristittyjen tilanteesta. Lehti sai noin 10 000 kappaleen levikin. Jo vuoden 1967 lopussa oli Ilta-Sanomissa artikkeli Valoa Idässä –lehden ensimmäisen numeron ilmestymisestä ja siinä Neuvostoliiton vaikeuksiin joutuneiden kristittyjen kirjeestä maan pääministerille Aleksei Kosyginille ja keskuskomitean pääsihteerille Leonid Brežneville.

Uskonnonvapaus Neuvostoliitossa

Valoa Idässä -lehdessä julkaistiin kirjoituksia Neuvostoliiton kristittyjen tilanteesta. Puhuttelevia olivat myös vankien omaisten neuvoston julkilausumat, jotka julkaistiin lännessä. Niissä käsiteltiin kysymystä sanan- ja uskonnonvapaudesta, jonka oli monin tavoin arka asia. 

Vuoden 1968 lopussa ulvilalainen Kalle Kukkakorpi lähetti ulkoministeri Ahti Karjalaiselle kirjeen, jossa hän kiinnitti huomiota slaavilaislähetyksen toimintaan. Kirjeessään hän mainitsi Valoa Idässä -lehden sisällön olevan naapurimaamme ystävyyssuhteita vastaan. Tästä seurasi kirjoittelua mm. Kansan Uutisissa ja Suomen Sosiaalidemokraatissa. Tämän jälkeen Suojelupoliisi alkoi seurata Kansanlähetyksen toimintaa. Seuraaminen tarkoitti tilaisuuksien, kuten Slaavilaislähetyspäivien tarkkailua ja raportointia sekä Kansanlähetyksen vastuussa olleiden henkilöiden kutsumista tarkempaan puhutteluun. 

Kansanlähetyksen hallituksen puheenjohtaja Eino J. Honkanen oli kaksi kertaa ja pääsihteeri Matti Väisänen ja lähetyssihteeri Per-Olof Malk kerran Suojelupoliisissa selvittelemässä slaavilaistyötä. Keskustelussa nousivat esiin tapaukset, joissa Neuvostoliiton rajalla matkustaneilta henkilöitä oli löytynyt Raamattuja ja muuta hengellistä kirjallisuutta. Neuvostoliiton rajaviranomaiset keräsivät kirjallisuuden pois. Suojelupoliisi ei pitänyt Raamattujen viemistä suurena kysymyksenä, koska Suomessa ei ollut lakipykälää, joka olisi tehnyt asian laittomaksi. Erityisesti vasemmistolehdistöä asia kiinnosti, samoin raamattukirjallisuuden painattaminen ja rahoituslähteet. 

Veli Andreas ja Richard Wurmbrand 

Vuosi 1970 oli slaavilaislähetyksessä huippuaikaa, koska silloin toteutettiin kaksi merkittävää vierailua. Kesän lopulla Suomessa vieraili hollantilainen Veli Andreaana tunnettu henkilö, joka kantoi huolta nk. suljettujen maiden raamattutarpeesta. Hän kertoi tarinansa ”Raamattujen salakuljettajaksi”. Veli Andreas vieraili Nuorten herätyspäivillä Kuopiossa, Helsingissä ja Tampereella Hämeen Kansanlähetyksen tapahtumassa. Kustannus Oy Uusi Tie julkaisi hänen kirjansa nimellä Piikkilanka ei pidätä. 

Ehkä tätäkin suuremman huomion sai romanialainen pastori Richard Wurmbrand, joka vieraili vaimonsa Sabinan kanssa Suomessa syyskuun lopussa (27.9.). Wurmbrand oli romanialainen juutalaistaustainen pastori, joka oli uskonsa vuoksi kahdesti ollut vankilassa. Myös hänen vaimonsa oli ollut jakson vankilassa. Ensimmäisen kerran pidätys tapahtui vuonna 1948 sunnuntaiaamuna. Wurmbrandien elämään tuli muutos, kun Norjan Israel-lähetys yhdessä muiden vastaavien järjestöjen kanssa osti hänet vapaaksi vuonna 1964. Wurmbrandit siirtyivät ensin Norjaan ja Englantiin ja sitten Yhdysvaltoihin. He kokivat kutsumuksekseen olla maanalaisen seurakunnan ääni maailmalla. 

Suomessa pidettiin ensimmäinen Richard Wurmbrandin kokous Helsingin jäähallissa, joka oli täynnä kuulijoita. Tilaisuuden järjestäjänä toimi Kustannus Oy Uusi Tie. Vain yhteen tilaisuuteen päädyttiin siitä syystä, että Wurmbrand koki turvallisuutensa uhatuksi. Hänellä oli pelko pidätyksestä tai muista ongelmista. Jäähallissa puhuivat Eino J. Honkanen sekä Sabina ja Richard Wurmbrand. Tilaisuuteen Uusi tie oli julkaissut suomeksi Wurmbrandin kirjan Kirkkautta kidutuskammiossa. Tilaisuudesta julkaistiin myös äänilevy. Ajan tavan mukaan yleisö saattoi nauhoittaa tilaisuutta omilla kelanauhureillaan. 

Richard Wurmbrandin sanoma korosti rakkautta kommunisteihin, vaikka kommunismi aatteena tuli torjua eikä heidän tekojaan tullut hyväksyä. Wurmbrandista sinänsä tuli aikanaan jakava persoona, koska hän toi jyrkästi toisenlaisen kuvan Itä-Euroopan tilanteesta kuin vaikkapa Neuvostoliiton ortodoksisen kirkon edustajat patriarkka Aleksein tai Pimenin johdolla tai Kirkkojen maailmanneuvoston viralliset tiedottajat. 

Etenkään poliittisessa vasemmistossa ei hyväksytty Wurmbrandin sanomaa. Jo huhtikuussa 1970 kansanedustaja Heimo Rekonen (SKDL) teki eduskuntakysymyksen Kansanlähetyksen Neuvostoliittoon suuntaamasta idäntyöstä. Rekoselle vastasi sisäasiainministerinä tuolloin toiminut Teemu Hiltunen (amm.), joka kertoi asiaan kiinnitetyn huomiota. Raamattujen vieminen Neuvostoliittoon ei ollut laitonta, jos käytettiin virallisia kanavia. Hän kertoi myös keskusteluista, joita asiassa oli käyty Kansanlähetyksen kanssa. 

Wurmbrandin vierailun jälkeen marraskuussa tehtiin toinen kysymys. Richard Wurmbrandin ja Veli Andreaksen vierailun jälkeen 22 kansanedustajaa jätti eduskuntakysymyksen, joka koski uskonnon varjolla Neuvostoliittoa vastaan suunnattua propagandatoimintaa. Kansanlähetystä ei mainittu nimeltä, mutta teemat liittyivät samoihin aiheisiin kuin ennenkin. Näihin vastasi ulkoministeri Väinö Leskinen (sd.), joka pahoitteli tilannetta, mutta totesi demokratiaan liittyvän piirteitä, jotka voivat olla myös yleisen käsityksen vastaisia. Leskisen vastaus oli linjauksena, kun Ahti Karjalainen vastasi myöhemmin vuonna 1973 Kansanlähetystä ja Uutta Tietä koskeneeseen eduskuntakyselyyn. 

Näin eduskuntakysymykset lisäsivät lehdistökirjoittelua, joka koski suhdetta Neuvostoliittoon, siellä ollutta uskonnonvapauskysymystä ja Raamattujen kuljetusta sinne. Keskusteluun saatiin lisäpontta, kun Tiedonantajaa ja Kansan Uutisia luettiin Moskovassa. Esimerkiksi Aamulehti tiesi lokakuussa 1972 kertoa Literatura Gazetan arvostelleen Kansanlähetystä, joka yrittää salakuljettaa Neuvostoliiton vastaista propagandaa. 

Wurmbrandilta suljetaan kirkkojen ovet 

Richard Wurmbrand vieraili Suomessa ja puhui kirkoissakin. Hän vieraili Suomessa 1970-luvulla vuosina 1970, 1973, 1974, 1975 ja 1976. 1970-luvun alkupuolella hän toimi oman järjestönsä Stefanus-lähetyksen kutsusta. Tilanteeseen tuli uudenlainen sävy, kun keväällä 1975 käytiin kiistaa siitä, voisiko hän puhua kirkoissa, kuten aikaisemmin oli ollut mahdollista. 

Helsingin Paavalin seurakunnan kirkkoherra Pekka Halmesmaa on laajassa Kanava-lehden artikkelissaan kuvannut tilannetta, jossa Helsingin silloinen piispa Aimo T. Nikolainen halusi, että tällaista tilaisuutta ei Paavalin kirkolla järjestettäisi. Valmiiksi sovittu tilaisuus tuli peruuttaa. Kirkkotilojen käytöstä kirkkoherralla on kirkkolain mukaan keskeinen rooli ja Pekka Halmesmaa koki itsensä painostetuksi. Samantapaista kiistaa käytiin muissakin hiippakunnissa. Tuona keväänä kirkkojen ovet pysyivät Wurmbrandilta kiinni ja hän piti tilaisuutensa muissa tiloissa mm. Bio Bristolissa. 

Tilanne oli kaikille kiusallinen. Muodollisesti kirkkoherra vastasi kirkkotilojen myöntämisestä, mutta Aimo T. Nikolaisen tavoin otettiin esiin opilliset tai ”poliittiset näkökohdat”. Richard Wurmbrandiin kohdistettiin väitteitä opillisesta puhtaudesta, hänen pappeutensa aitoudesta, tilaisuuksien poliittisuudesta jne. Näillä yritettiin horjuttaa viestiä, joka oli kovin toisenlainen kuin viralliset totuudet. Wurmbrandia puolusti mm. Kotimaa -lehden päätoimittaja Leino Hassinen, mikä toi hänelle Kotimaan hallintoneuvoston huomautuksen. Kiistaa vaikeutti se, että eri osapuolien julkisuudessa esitetyt tiedot Wurmbrandista olivat häilyviä. Hänestä esitettiin erilaisia väitteitä. Keskustelu siirtyi hänen sanomastaan hänen persoonaansa ja tällä tavalla haettiin linjaa ajan kapealla tiellä. 

Keväällä 1975 elettiin Suomessa kesällä järjestettävän ETYK-kokouksen aattohetkiä, joiden alta ”sivuäänet” tuli vaimentaa taustalle. 

Lähteet: 

SEKLA Hall. ptk. 9.10.1971 Liite Slaavilaislähetyksen syntyä edeltäneitä tapahtumia Suomessa vuodesta 1964 ja kannanotto työn laajuuteen. Per-Olof Malk. 

Valtiopäiväasiakirjat 1970. Kirj. ksm. n:o 11. Rekonen: Suomen Evankelis-luterilaisen Kansanlähetyksen Neuvostoliittoon kohdistuvasta toiminnasta. (20.4.1970). Eduskunta.fi. Digitaaliset aineistot. 

Käytettyä kirjallisuutta: 

Drewery, Mary: Richard Wurmbrand mies, joka palasi elämään. Saarijärvi 1975: Ari-kustannus. 

Halmesmaa, Pekka: Suomettuminen sulki kirkot. Kanava 9/2001. 

Kuusisto, Jarkko: Richard Wurmbrandin Suomen vierailun aiheuttama lehdistökirjoittelu 1970–1990. Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Huhtikuu 1999. HY.TTK. 

Latvala, Pia: Keskustelu slaavilaislähetyksestä Suomen kirkossa ja päivälehdistössä 1967–1973. Yleisen kirkkohistorian pro gradu tutkielma. HY. TTK. Huhtikuu 2000. 

Latvala, Pia: Valoa itään? Kansanlähetys ja Neuvostoliitto 1967–1973. Diss. SKHS:n Toimituksia 209. Helsinki 2008. 

Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko. Tasavallan presidentti Urho Kekkosen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteet vuosina 1950–1981. Helsinki 2000: Kirjapaja. 

Neuvostolehdet arvostelivat. Aamulehti 5.10.1972. 

Tervonen, Heikki: Leino Hassinen luotsasi Kotimaan läpi ”hullujen vuosien” pyörteitten ”Kirkon on mentävä rohkeasti kohti elämää”. Kotimaa 7.10.1990. 

Uusi Tie alkaa julkaista lähetyslehteä slaavilaisille. Vainottujen kirje Kosyginille avajaisnumerossa. Ilta-Sanomat 28.12.1967. 

Kohti kirkon hengellistä kuolemaa 

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on johtajuuskriisissä. Tuorein käänne lähti liikkeelle siitä, kun Inkerin kirkko antoi pappisvihkimyksen Suomen Raamattuopiston, Suomen ev. lut. Kansanlähetyksen ja Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen muutamille työntekijöille. Seurasi pitkään kestänyt arvostelumyrsky, jossa järjestöistä levitettiin erikoisia väitteitä kirkon ylintä johtoa myöten. Ankarat sanakäänteet viittaavat siihen, että kirkossa on kertynyt painetta saada järjestöt kuriin. Vaikka Kansanlähetyksen ja SLEY:n asema kirkon virallisina lähetysjärjestöinä lopulta säilyisi, on järjestöille jo aiheutettu mainehaittaa. Taloudellisen haitan suuruus selviää myöhemmin. (SRO on kirkon raharaipan ulottumattomissa, eikä siksi ole ollut kiinnostava arvostelukohde.) 

Lähetysjärjestöjen ikävä käsittely ei ole uutta. Suurten kaupunkien seurakuntayhtymät ovat vuosia kiusanneet järjestöjä kyselyillä, joilla arvioidaan mukautumista arvoliberaalin siiven ”šibbolotteihin”. Mittarina on eräänlainen muotiarvojen ja -uskomusten tunnustus, ei Raamattu, ekumeeniset uskontunnustukset tai luterilaiset tunnustuskirjat. Vastauksia kyselyihin on pidetty tärkeämpänä kriteerinä rahalliselle tuelle kuin sopimuksia kirkon kanssa tai pitäytymistä kirkon virallisiin päätöksiin ja viralliseen avioliito-opetukseen. Järjestöt ovat menettäneet satoja tuhansia euroja epämuodikkaiden vastausten vuoksi. 

Taustalla on muutos yhteiskunnassa. Sitä ajavat postmodernia valta-analyysia ja marxilaista yhteiskuntakritiikkiä viljelevät tahot, jotka tavoittelevat nihilistisen ja hedonistisen yksilönvapauden utopiaa. Kristillinen lähimmäisenrakkaus ja etenkin seksuaalietiikka tulkitaan ekspressiivisen individualismin mukaisesti. Aikamme suuret arvot, kuten sanan- tai uskonnonvapaus, ihmisoikeudet, tasa-arvo tai yhdenvertaisuus määritellään tämän maailmankatsomuksen ehdoilla. Välineitä ovat vallan ja lainsäädännön suomat mahdollisuudet tai niiden estäessä anarkia eli yhteisten sääntöjen rikkominen suuremman hyvän nimissä, sekä kielipeli uusine käsitteineen, jolla luodaan uutta todellisuutta. Pahitteeksi ei ole, jos aateliittolaiset ovat vaikutusvaltaisissa asemissa politiikassa, yhteiskunnassa tai valtamediassa. Silloin on hyvät edellytykset minimoida oman ideologian ja toiminnan kritiikki. Tarvittaessa arvostelijat mitätöidään salaliittoteoreetikkoina, ihmisoikeuksien vastustajina tai vaarana länsimaisille arvoille ja yhteiskuntajärjestykselle. 

Rakenteita ja niiden ylläpitäjiä vastaan uuspuritaanit käyvät eksistentiaalista taistelua. Klassisen kristinuskon katsotaan ylläpitävän vapaata yksilöä sortavia rakenteita, jotka on purettava. Rauhanomainen rinnakkaiselo on mahdottomuus, olisihan sellainen syrjittyjen vähemmistöjen kokemusten, oikeuksien ja vapauksien polkemista. Tästä kaikesta seuraa yhteiskunnat, kirkot ja perheet rikkova kulttuurisota sekä totalitarismia muistuttava pyrkimys saattaa niin julkiset laitokset kuin yksityiselämäkin aatteelliseen kontrolliin. 

Tätä tausta selittävät kirkolliset antipatiat SLEY:tä ja Kansanlähetystä kohtaan. Järjestöt ovat jarruttamassa uuden maailman ja sen kirkon pystyttämistä. Pelkällä olemassaolollaan ne mahdollistavat saavutusten kyseenalaistamisen. On siis virheellistä ajatella, että kirkon ja järjestöjen välinen kiista koskee vain naispappeutta. Se on vain jäävuoren huippu, johon konkretisoituu kaksi vastakkaista todellisuuskäsitystä. Järjestöjä vastassa on ideologia, joka ei suvaitse erilaisuutta. Taipuminen virkakysymyksessä parhaimmillaankin vain ostaa hetken lisäaikaa ennen seuraavaa vääntöä, joka saattaa olla nykyistä rajumpi. 

Tässä konfliktissa herätyskristityt ovat asettaneet toivonsa kirkon maltillisiin vallankäyttäjiin, etenkin piispoihin, jotka ajattelevat tasapainoilevansa radikaalien ja lähetysjärjestöjen välillä, mielellään vaikuttavat kabineteissa ja ilmaisevat tukensa yksityisesti. Tuloksia on tullut. Herätysväki on myös kiitollisena noteerannut julkiset kannanotot, puuttumiset papiston irtiottoihin kirkon opista ja järjestyksestä tai päätökset, joilla on edistetty lähetysjärjestöjen asiaa. Valonpilkahdukset ovat kuitenkin harvassa, pettymykset sen sijaan lukuisat. Virkasulku, haluttomuus puuttua kirkon viranhaltijoiden tunnustuspykälien vastaiseen opetukseen ja toimintaan, varovainen tapa pitää esillä ajassa epämukavia uskontotuuksia tai kristillistä etiikkaa, alttius yleisen mielipiteen mukaisille ulostuloille ja vastaavasti taipumus pysyä hiljaa etenkin kiistan syttyessä, niiden jättäminen yksin, jotka tuodessaan julki kristillisen uskon mukaisia totuuksia joutuvat vaikeuksiin sekä aktiivinen kirkon hengellisen luopumisen edistäminen ajamalla kirkollisten tilojen avaamista niin sanotuille samaa sukupuolta olevien avioliitoille. Lista on pitkä ja silti vain osittainen. 

On traagista, että kirkon maltilliset toistuvasti suostuvat radikaalisiiven vaatimuksiin. Jokainen myönnytys siirtää keskustan kauemmas kirkon uskosta. Itse asiassa juuri tämä maltillisuus on hajottanut kirkkoa ja siirtänyt valtaa klassista kristinuskoa vastustaville. Se myös toimii porttina omakohtaiselle radikalisoitumiselle. Kaiken lisäksi vallankumouksilla on ollut tapana tehdä tyhjäksi maltilliset voimansa, kunhan ne ensin ovat auttaneet radikaaleja pääsemään eroon vastustajistaan. 

Ehkä myönnytyksillä saadaan suosiota, varmistetaan rauhaisa eläköityminen tai pidetään yllä yhtenäisyyskulissia. Kirkon tulevaisuutta ei niin turvata. Kunkin hetken yleistä mielipidettä myötäilevä kirkko on järjestään jäänyt historian väärälle puolelle. Protestanttisissa valtakirkoissa uusmoralistinen uudistusohjelma merkitsee kirkon kuolemaa. 

Vesa Ollilainen,

STI:n teologinen asiantuntija, päätoimittaja, pastori, TT