329 | Matti Korhonen: Pelastuksen ketju ei katkea — Reformoitu pelastusoppi lähitarkastelussa
Artikkelina julkaistavassa kirja-arviossaan TM Matti Korhonen käsittelee reformoitua pelastusoppia teoksen Jumalan armon kirkkauden ylistykseksi. Johdatus reformoituun pelastusoppiin pohjalta.
TT Vesa Ollilainen kuvaa artikkelissaan Soulissa syyskuussa 2024 järjestettyä Lausanne 4 -konferenssia.
344 | Ruma ja kaunis elämän puristuksessa — Mitä haluan jättää jälkeeni tuleville?
Mervi Pöntinen pohtii artikkelissaan muistamisen ja unohtamisen problematiikkaa ja sitä, mitä jätämme jälkeemme tässä elämässä.
352 | Tässä ja nyt
353 | Raimo Mäkelä: Millaiseen suomalaisen luterilaisen herätyskristillisyyden jatkumoon ja historialliseen kehitykseen Perusta syntyi, ja mihin se on pyrkinyt?
356 | Jussi Miettinen: Vastine Timo Junkkaalan kirjoitukseen ”OPKO 60 vuotta”
358 | Ville Auvinen: Your will be done — Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyskumppanuusneuvottelut 2024
360 | Toni Kokkonen: Evankeliointi kirkollisessa oravanpyörässä
364 | Kirjoja
Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:
365 | Juha Ahvio: Johdatus kristilliseen dogmatiikkaan. Uskonoppi systemaattisesti esitettynä
Arvostelijana Juuso Mäkinen
366 | Timo Junkkaala: Kristinuskon tarina: 180 henkilöä Neitsyt Mariasta nykyaikaan
Arvostelijana Virpi Kurvinen
369 | Timo Junkkaala: Kristinuskon tarina: 180 henkilöä Neitsyt Mariasta nykyaikaan
Arvostelijana Raimo Mäkelä
371 | Jacob A. O. Preus: Toinen Martti. Martin Chemnitzin elämä ja teologia
Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa jouluaatosta 24.12. ja päättyy 5. sunnuntaihin loppiaisesta 9.2.
LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ
Kirjoittaja on TT, Perustan päätoimittaja ja STI:n teologinen asiantuntija.
Johdanto: Mikä on Lausanne-liike?
Tässä artikkelissa kerron osallistumisestani Lausanne-liikkeen kongressiin 22.–28.9.2024, jota myös kutsutaan Lausanne 4:ksi (L4). Aloitan kuitenkin siitä, mikä on Lausanne-liike. Sitten kerron matkavalmisteluista ja itse kongressista. Lopuksi pohdin havaintojani kongressista ja liikkeestä.
1974 syntynyt Lausanne-liike on alusta asti koonnut maailman evankelikaaleja keskustelemaan lähetyksestä ja toimimaan sen puolesta yhdessä. Evankelikalismin juuret ovat kuitenkin kauempana, 1700-luvun englanninkielisessä protestanttisuudessa, jonka maailmassa sen painopiste pitkään pysyi. Evankelikaalinen teologia on perinteisesti korostanut Raamatun luotettavuutta ja arvovaltaa, kääntymisen ja uskon välttämättömyyttä, Kristuksen ainutlaatuisuutta, lähetystehtävän kiireellisyyttä ja Kristuksen paluuta. Toisen maailmansodan jälkeen evankelikaalisuus on kansainvälistynyt. Evankelikaalisen kristinuskon tulkinnan määrän ja kasvun painopiste on siirtynyt ”Pohjoisesta” ”Etelän” kirkkoihin.
Lausanne-liikettä ovat määritelleet sen kolme kansainvälistä kongressia ja niiden yhteydessä julkaistut lähetysteologiset asiakirjat. Ensimmäinen kongressi 1974 tuotti Lausannen julkilausuman (Lausanne Covenant). Sitä seurasi 1989 Manilan manifesti (Manila Manifesto) ja 2010 Kapkaupungin sitoumus (Capetown Commitment). Lausannen julistus on osoittautunut toisen maailmansodan jälkeisen evankelikaalisen kristillisyyden keskeiseksi teologiseksi asiakirjaksi. Kaikki kolme kokousta ja niiden asiakirjat ovat evankelikaalien panos globaaliin ekumeeniseen liikehdintään ja missiologiseen keskusteluun.
Nykyään Lausanne mieltää itsensä katalyytiksi, mikä tulee ilmi sen visiossa:
Lausanne-liike yhdistää vaikuttajia ja ideoita globaalista lähetyksestä näkyyn evankeliumin viemisestä jokaiselle ihmiselle, opetuslapsia tekevistä seurakunnista joka kansaan ja paikkaan, Kristuksen kaltaisista johtajista joka seurakuntaan ja alueelle, ja valtakuntavaikutusta yhteiskunnan kaikilla aloilla.
Neljänteen kongressiin valmistautuminen
Sain ensi kerran tietoa tulevasta kongressista vuoden 2023 alkupuolella, kun minua ensi kerran kehotettiin hakemaan ja haku käynnistyi. Viimeiset osallistujat lähettivät hakemuksensa vain viikkoja ennen kongressia. Kuka tahansa ei voinut hakea osallistujaksi, vaan osallistumiseen tarvittiin Lausanne-liikkeen (tai paikallisen evankelisen allianssin) kutsu.
Kongressia edelsi välttämättömien käytännön valmistelujen ohella koko Lausanne-liikkeen kuuleminen, jossa johto haki ymmärrystä, millaisena paikalliskirkkojen tilanne nähdään. Valmisteluprosessin tuloksena vuoden 2024 aikana julkaistiin valittuja osia raportista ”Lähetyskäskyn tila” (State of the Great Commission, saatavissa osoitteessa https://lausanne.org/report). Raportti julkaistiin kokonaan elokuussa. Se käsittelee globaaleja megatrendejä, maailmanlähetyksen ja kristinuskon kehitystä nykyhetkeen sekä ennustaa kehitystä vuoteen 2050. Tilastojen ja katsausten lisäksi raportissa on toimenpidesuositukset, joissa on huomioina kunkin maanosan tai kieliryhmän ainutlaatuinen tilanne. Raportin erityishuomion kohteena ovat kirkon määrällisen ja laadullisen kasvun kannalta kriittiset vajaukset (gaps). Kongressiohjelman strategiset painotukset ja yhteistoimintaan kannustava ohjelmarakenne perustuivat raporttiin.
Loppuvuodesta 2023 Suomen edustajat (vajaat 20) [oik. 13 toim. korjaus verkkoversioon 19.11.2024 klo 13.58] aloittivat kuukausittaiset verkkotapaamiset. Lausanne tuki aktiivista valmistautumista säännöllisin sähköpostiviestein, etäkokouskutsuilla ja kymmenen askelen valmistautumisohjelmalla, joka sisälsi suuren määrän ennakkomateriaalia ja joitakin ennakkotehtäviä. Keskeistä valmistautumisprosessissa on ollut yhteyden luominen maan muihin osallistujiin. Kevään ja kesän aikana osallistujat tekivät ennakkoon omaan ohjelmaansa liittyviä valintoja.
Kongressin aloituspäivänä julkaistiin Lausanne-liikkeen tuorein lähetysasiakirja Soulin Lausunto (Seoul Statement, osoitteessa https://lausanne.org/statement/the-seoul-statement). Kongressin ennakkomateriaalit, esittely, ohjelma ja muu informaatio ovat vielä nähtävissä osoitteessa https://congress.lausanne.org/.
Kongressijärjestelyt
Souliin kiinni kasvaneen Incheonin kaupungin Songdo Convensia -kongressikeskukseen saapui yli 5000 osallistujaa 200 maasta. Lisäksi n. 6000 osallistui etäyhteyksin. Maanosien edustajamääristä ei ole tarkkaa lukua. Se tiedetään, että Euroopasta Souliin saapui noin 750 osallistujaa, Pohjois-Amerikasta 1000. Varovainen arvaukseni on, että paikalla olleista puolet edusti ”Pohjoisen” kirkkoja, puolet ”Etelän”.
Kongressin ohjelma alkoi aamuisin raamattuopetuksella (Morning Session). Opetustekstit olivat Apostolien teoista. Sitä seurasi ajankohtainen katsaus evankelikaalisen kirkon haasteisiin (Plenary Session). Lounastauon jälkeen olivat päivittäin vaihtuvat kanavat (Sessions) sekä yhteistoimintakanava (Collaborative Sessions). Jälkimmäinen pysyi kullakin osallistujalla samana läpi kongressin. Päivä päättyi iltatilaisuuteen (Evening Session), jonka teema ja tulokulma vaihtuivat. Ne olivat seuraavat. Maanantai: Ympäristö, oikeudenmukaisuus, seksuaalisuus (katumus). Tiistai: Lausanne 50 vuotta (juhla). Keskiviikko: Vainot (pohdiskelu). Torstai: Reflektointia Etelä-Korean kirkon historiasta (uudistuminen). Perjantai: Politiikka, konfliktit ja syrjäyttäminen (sovinto). Kongressi alkoi sunnuntai-iltana yhteisellä tilaisuudella ja päättyi lauantaina kahteen yhteiseen tilaisuuteen. Jälkimmäinen huipentui ehtoollisenviettoon.
Ohjelma oli englanniksi. Se tulkattiin espanjaksi, koreaksi, mandariiniksi, portugaliksi, ranskaksi ja venäjäksi. Osallistujat jaettiin ryhmiin, jotka istuivat päätilaisuuksissa samassa pöydässä läpi kongressin. Ohjelmassa oli varattu hyvin aikaa keskusteluille ja yhteiselle rukoukselle. Formaatti oli yleisesti ottaen onnistunut, vaikka ryhmien toimivuus varmasti vaihteli. Oli antoisaa tutustua kristittyihin eri taustoista ja maista. Ryhmäni oli tässä suhteessa hyvin heterogeeninen: kaksi Afrikasta, kaksi Aasiasta, yksi Pohjois-Amerikasta ja yksi Euroopasta.
Kongressi hyödynsi vahvasti teknologiaa. Siihen pystyi osallistumaan etänä (tämä oli mahdollista jo Kapkaupungissa 2010). Sen käytössä oli oma sovellus. Sovelluksessa näki koko ohjelman ja myös henkilökohtaisen aikataulun sen mukaan, mitä siihen oli itse lisännyt kongressin ohjelmatarjonnasta. Sovelluksella sai yhteyden muihin osallistujiin. Osallistujapassin takapuolella oli QR-koodi, jonka skannaamalla sai kyseisen henkilön profiilitiedot. Sovelluksessa julkaistiin runsaasti oheismateriaalia, mm. pienryhmäkysymykset. Järjestäjät olettivat, että osallistujat omistivat älypuhelimen. Sovellusta piti seurata aktiivisesti, sillä kanavatarjonta päivittyi joskus hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Tekniikan tärkeys tuli ilmi myös siinä, että kongressin yhteydessä avattiin sivusto ”yhteistoimintatiimejä” varten (Collaborate Action Teams), joissa osallistujien on tarkoitus L4:n jälkeen työstää raportissa mainittuja vajauksia. Kun tähän lisätään lukuisat teknologisia apuvälineitä esittelevät kanavat, loistelias lavatekniikka ja viimeisen päälle tehty kuvatuotanto, voi kongressia perustellusti luonnehtia — erästä osallistujaa lainatakseni — teknologiaoptimistiseksi. Ei ole sattumaa, että Soulin lausuma käsitteli laajalti teknologian teologiaa. Pääosin tekninen toteutus onnistui, vaikka alussa äänentoiston kanssa oli ongelmia. Langaton verkko joko ruuhkautui hitaaksi tai kaatui kokonaan. Olisin odottanut, että järjestäjät olisivat osanneet ennakoida tarpeet, jos kerran kongressi perustui niin paljon verkon käyttöön.
Eräässä mielessä L4 oli Etelä-Korean evankelikaalien kirkkojen osaamisen ja voiman näyte. He vastasivat valmisteluista ja toteutuksesta. Kongressin aikana osallistujia palveli 1000 vapaaehtoista. Heidän organisointikykynsä, tehokkuutensa ja palvelualttiutensa oli ihailtavaa. Puitteet olivat erinomaiset, messukeskus tilana toimiva, ruoka hyvää. Käytävien ja ruokajonojen ruuhkautuminen kongressin alussa oli väistämätöntä, mutta ymmärrettävää. Puutteita korjattiin viikon edetessä. Vapaaehtoisille kuuluu erityiskiitos jouhevasta kongressista.
Oli syvästi mieleenpainuva kokemus osallistua päätilaisuuksiin messukeskuksen suuressa hallissa 5000 muun osallistujan kanssa. Hallissa ja sen käytävillä näki ja kuuli henkilökohtaisesti sen, minkä toki tiesin aiemmin, että evankelikaalinen kristillisyys on globaali ja kirjava ilmiö. (Luterilaiset ovat pieni vähemmistö.) Ehdottomasti arvokkainta minulle koko kongressissa olivatkin lukuisat kohtaamiset kahden kesken tai pienissä ryhmissä. Ilmeisesti työvuosia ja kontakteja on ehtinyt kertyä jonkin verran, kun yllätyksekseni tapasin monia tuttuja Norjasta, Ruotsista, Tanskasta ja Japanista.
Yhteinen ohjelma
Kongressin otsikko voitaisiin suomentaa ”Kirkko julistamaan ja heijastamaan Kristusta yhdessä” (”Let the Church Declare and Display Christ Together”). Siihen tiivistyvät Lausanne-liikkeen tämän hetken painopisteet: evankeliumin julistus, Kristuksen esimerkin mukainen elämä todistuksena maailmalle ja kristittyjen ja kirkkojen aktiivinen toiminta yhdessä lähetyskäskyn täyttämiseksi.
Yleisesti ottaen ohjelman raamattuopetukset olivat informatiivisia. Uutiset evankelikaalisuuden maailmasta olivat kiinnostavia, kertomukset vainoista koskettavia. Kongressin luonteeseen kuuluu kertoa globaalin kirkon tilasta. Monin paikoin kirkko kasvaa vauhdilla. Onnistumistarinoiden virta oli altis ruokkimaan mielikuvaa menestys- ja kunnian teologiasta. Sitä kuitenkin puhkoivat kertomukset kirkkojen vaikeuksista ja niihin yhdistyvä ristinteologinen henki.
Maailmalla kohtaamassani evankelikaalisuudessa on tyypillistä haastaa kristittyjä omistautumaan, antautumaan ja uudistumaan. Sama reformihaasteiden tulva tuli vastaan kaikkialla kongressissa. Luulen, että amerikkalaisessa yrittäjyys-, toiminta- ja menestyshengellisyydessä haasteet koetaan innostavina mahdollisuuksina (tai niin ne on tarkoitettu koettavaksi). Itse koin haasteiden paljouden väsyttävänä.
Kongressin ohjelmassa pyrittiin tuomaan esille evankelikaalisuuden kirjo. Pääpuhujat olivat kristittyjä eri maanosista ja maista, nuoria ja eläkeläisiä, naisia ja miehiä. Kongressiin osallistui ja esillä pidettiin ihmisiä, joilla oli erilaisia rajoitteita. Puheenvuoroissa korostettiin moninaisuutta, kontekstualisointia ja näkökulmien rikkautta. Toisaalta tapahtumaformaatti, toiminta- ja strategiakeskeisyys sekä etenkin ohjelmien ylistysosiot toivat mieleen ennen kaikkea pohjoisamerikkalaisen uusevankelikaalisuuden. Vaikka se tätä nykyä on globaali ilmiö, L4:ää tuskin voi pitää vaikkapa globaalin evankelikaalisuuden kirjavaa jumalanpalveluskulttuuria kunnioittavana.
Ohjelmassa oli monia helmiä. Liikkeen toiminnanjohtaja Michael Oh puhui ensimmäisenä iltana siitä, miten sekä yksilölle että kirkolle yhteisönä on tuhoisaa uskomus ”En tarvitse sinua”. Päinvastoin: kristityt tarvitsevat toisiaan. Tiistaina muisteltiin ja juhlittiin Lausannen syntymää 50 vuotta sitten. Keskiviikkoaamun raamattuopetuksessa kiinalaisteologi Patrick Fung hienosti nosti esiin tavalliset, tuntemattomat, nimettömät, ei-juhlitut kristityt, jotka elivät tullakseen unohdetuiksi mutta joiden ansiosta Kristus muistetaan. Osuva oli hänen lauseensa: ”Eivät vainot tuhoa kirkkoa. Sen tuhoaa sopeutettu evankeliumi.” Hänen raamattuopetuksensa oli mielestäni kongressin paras. Torstaiaamupäivä käsitteli luterilaisittain ilmaisten kutsumuksen teologiaa. Useimmat kristityt ovat ei-hengellisessä työssä ja kohtaavat siellä ei-kristittyjä. Lausanne-liikkeessä tämä kontaktipinta nähdään mahdollisuutena ja sitä halutaan arvostaa. Pidän näkökulmaa erittäin tärkeänä. Perjantaiaamulla Philip Ryken Yhdysvalloista piti erinomaisen opetuksen. Hän käsitteli Paavalin elämää palvelemisen näkökulmasta ja sanoi, että Paavali oli evankeliumin palvelija, joka luotti Jumalan sanan voimaan tehdä työnsä.
Opetusten lisäksi kuulimme lyhyitä todistuksia. Iranilainen pastori kertoi, miten hän Kapkaupungin kokouksen jälkeen 2010 joutui vankilaan viideksi vuodeksi, josta vuoden hän vietti eristyssellissä. Häntä kantoi ja kantaa yhä se, että Jumala on hyvä. Tästä hän selvästi halusi vakuuttaa kuulijat. Rohkaiseva olivat nuoren kiinalaismiehen sanat kotimaansa tilanteesta ja lähetyskutsumuksestaan. Tunnepitoisimman puheenvuoron käytti nuori nainen Latinalaisesta Amerikasta. Hän kertoi tarinansa hyväksikäytön uhriksi joutumisesta ja siitä toipumisesta. Tarina oli koskettava, tytön rohkeus avoimesti kertoa kokemuksistaan ihailtava.
Lavalta tarjottiin pysäyttäviä tiedonjyviä globaalin kirkon tilasta. Mainitsen vain kaksi. (1) Kristittyjen määrä kasvaa. Samalla maapallon väestö kasvaa vielä nopeammin. Seuraus on, että niiden osuus, jotka eivät ole kuulleet evankeliumia, kasvaa koko ajan. (2) Kirkot käyttävät arviolta 45 miljardia USD lähetystyöhön. Samalla kristillisistä kirkoista katoaa 50 miljardia petosten takia.
Kaiken strategioinnin, innovoinnin, yhteistoiminnan ja metodiuskon keskellä oli virkistävää kuulla puheenvuoroja, joissa korostettiin ”perinteisiä” tulokulmia. Niissä kerrottiin, että lähetyksen mullistukset harvoin tapahtuvat ihmisten suunnitelmien ansiosta vaan Jumalan toimesta, ettei strategia korvaa rukousta, että ihmisten lähetysstrategioita tehokkaampi on Jumalan lähetysstrategia — kärsimys ja kirkon vainot. Osallistujille näytettiin videoita vainotuista kristityistä. Oli riipaisevaa, kun he murtuneella äänellä kertoivat raadollisen rehellisesti saamistaan traumoista, mutta todistivat samalla Jumalasta, joka parantaa ja käyttää kristittyjen haavoja hyviin tarkoituksiinsa.
Torstai-illan teemana oli Korea. Korealaiset esittivät vaikuttavan näytelmän Korean protestanttisten kirkkojen historiasta 1800-luvun lopusta tähän päivään asti, päättyen kirkkojen nykyhaasteisiin (menestysteologia, keskinäiset riidat, laskevat jäsenmäärät). Näytelmä ei sanana tee oikeutta kokonaisuudelle. Siinä yhdistyi musikaali, videot, lavalta kerrotut välähdykset menneisyydestä ja lasilaatikoissa esillä olleet esineet (kuten naru, kivi tai Raamattu), jotka symboloivat eri vaiheita Korean kirkkohistoriasta. Näytelmän valmistelu on varmasti ollut mittava voimanponnistus.
Kongressissa toistui sama ilmiö kuin vastaavissa evankelikaalien kokoontumisissa, joissa olen ollut. Evankeliumista puhutaan, mutta sitä ei juuri julisteta. Osallistujia haastetaan ja johdetaan kääntymykseen monessa perättäisessä tilaisuudessa, mutta heitä ei lohduteta evankeliumilla. Soulin julkilausuma on ilahduttavan armo-, Kristus- ja evankeliumikeskeinen, mutta se ei tullut läpi kongressin ohjelmassa. Itse kongressissa evankeliumi jäi enemmän taustaoletukseksi. Nähdäkseni tämä epäsuhta synnyttää evankelikaalisuutta vaivaavan ilmiön, jossa toiminta edellä mentäessä syntyy lakikeskeistä ja -henkistä teologiaa, missä riittävän antautumisen (tai vastaavan) pusertaminen itsestään nousee ratkaisevaksi keinoksi saada aikaan vaikuttavaa kristillisyyttä.
Lausanne-liike teologian ja toiminnan jännitteessä
Lausanne-liike on historiansa ajan tasapainoillut kahden välillä. Yhtäältä se pyrkii tekemään uutta teologiaa, etenkin lähetysteologiaa mutta myös muuta teologiaa muuttuvan maailman globaalin kirkon tarpeisiin. Toisaalta Lausanne-liike on vahvasti toimintaan ohjaava liike. Ehkä siitä syystä kahta edellistä kongressia oli eri puheenvuoroissa moitittu strategiakeskeisyydestä teologian kustannuksella. Niiden yhteydessä julkaistut, laadukkaat missiologiset asiakirjat eivät saaneet Manilassa tai Kapkaupungissa ansaitsemaansa huomiota. Tähän jatkumoon sopii L4. Sen alla julkaistua (lähetys)teologista Soulin julkilausumaa ei käsitelty yhdessäkään pääopetuksessa eikä siihen paneuduttu edes valinnaisessa kanavassa.
Kuten todettu, nyky-Lausanne näkee tarkoituksekseen tuoda kristillisiä toimijoita yhteen kohtaamaan toisensa ja tutustumaan toisiinsa, jotta he jakavat keskenään olemassa olevia ideoita ja synnyttävät uusia sekä saavat yhdessä aikaan uusia paikallisia ja globaaleja aloitteita. Toiminnanjohtaja Michael Oh sanoi tiistai-illan tilaisuudessa, että strategiaa ja toimintaa painottava kongressiohjelma oli tietoinen valinta. Ohjelman suunnittelua ohjasi tavoite saada osallistujat verkostoitumaan. Kongressipaikalla oli myös laaja joukko näytteilleasettajia, suurin osa amerikkalaisia, jotka kertoivat tekniikan suomista keinoista tehostaa kristittyjen toimintaa. Osallistujille esiteltiin vaikkapa tekoälyyn tukeutuvaa raamatunkäännösohjelmaa tai nettisivujen tekoälyä käyttävää chat/vastaustoimintoa, joka hyödynsi sivuston kristillistä materiaalia.
Kääntöpuoli on, että L4:ssä Lausanne-liikkeen aiempi profiloituminen teologiasta ammentavana ja teologiaa tekevänä liikkeenä jäi katveeseen. Järjestäjien on toki tehtävä priorisointeja. Pidän kuitenkin onnettomana, että ohuesta teologiastaan ja pragmatismistaan tunnettu evankelikaalisuus jäi vaille sitä teologista ravintoa ja ohjausta, jota se kipeästi tarvitsee. L4 tarjosi myös evankelikaaleille ainutlaatuisen mahdollisuuden käydä keskustelua heille tärkeistä ja heitä erottavista teologisista kysymyksistä. Tällä kertaa mahdollisuutta ei hyödynnetty.
Lähetyksen kysymyksistä kirkon kysymyksiin
Lausanne-liikkeen tiedotteissa kongressi oli yksinkertaisesti Lausanne 4. Sitä ei siis esitelty maailmanlähetyksen ja evankelioimisen kongressina toisin kuin ensimmäinen 50 vuotta sitten. Kyseessä on muutos liikkeen itseymmärryksessä. Kehitykseen on monia syitä.
Lausanne-liike ei elä eristyksissä maailmasta. Sen sisään tulevat ekumeenisen missiologian ja uusevankelikaalisuuden muotifraasit sisältöineen. Liikkeessä vaikuttaa evankelikaalisen kristillisyyden innostus alati uusista menetelmistä. Ajan hermolla oleminen ja kristityn vaikuttamisen korostaminen on tarkoittanut, että lähetykseen sisällytetään kristityn toiminta politiikassa, kulttuurissa, liike-elämässä ja ympäristöasioissa.
Edelliseen liittyy muuttunut käsitys lähetyksestä. Yleisen narratiivin mukaan aiemmin lähetys ymmärrettiin kapea-alaisesti vain julistukseksi ja pelkäksi evankeliumin julistamiseksi. Tämän lähetysnäkemyksen kritiikki perustuu mm. Lausanne-liikkeen havaintoon, että kirkot eivät ole tehneet tarpeeksi sen eteen, että ne kasvaisivat määrällisesti ja laadullisesti. Kristittyjen lankeemukset ovat heikentäneet kirkon uskottavuutta Kristuksen todistajana. On siirrytty integroituun, holistiseen tai kokonaisvaltaisen lähetykseen, jossa uskoa synnyttävän evankeliumin lisäksi opetetaan kuuliaisuutta Raamatulle ja jossa sanojen rinnalla ovat teot. Ne ovat yhtä tärkeitä ja välttämättömiä. Jeesuksen esimerkin seuraamiseen kuuluu, että opetusta saaneet kristityt vuorostaan opettavat uusia seuraajia samaan elämäntapaan. Tästä ketjusta tavataan puhua opetuslapseuttamisena. Sen keskeisiä käsitteitä ovat missionaalisuus ja Jumalan valtakunta. Holistisessa lähetysnäkemyksessä kaikki kristittyjen toiminta kirkossa ja kirkon ulkopuolella tulee nähdä lähetystyönä. Siitä seuraa, että ihmisoikeuksien ja luonnonsuojelun edistäminen katsotaan missioksi.
Lausanne-liikkeen alun fokus maailmanlähetyksessä ja evankelioimisessa on holistisen lähetysnäkemyksen myötä laajentunut kattamaan kristillisen kirkkojen monet oleelliset kysymykset. Liikkeessä on oikein nähty lähetyksen läpileikkaava merkitys. Lähetys koskettaa kaikkea kirkon ja kristittyjen elämää. Kristityn koko elämän tulee olla osallistumista lähetykseen, ei vain kirkossa käydessä tai traktaatteja jakaessa. Terve on sekin oivallus, ettei uskoontulo riitä. Kristityn on myös säilytettävä usko ja kasvettava siinä. Hänen on laitettava itsensä likoon Kristuksen puolesta. Aitoa uskoa seuraavat todelliset teot.
Näen muutoksen takana psykologisen tekijän. Evankelikaalisuudessa on tavattu pitää lähetystä kirkon ensisijaisena ja arvokkaimpana toimintamuotona. Kristityn ”maallisissa” kutsumuksissa uskon todeksi elämistä on pidetty vähemmän tärkeänä. Lähetyksen myönteisen ja ensiarvoisen kaiun takia on syntynyt tarve luonnehtia lähetyksenä koko kristityn elämää ja kaikkea toimintaa, ja siten antaa niille sama arvo kuin ”hengelliselle” työlle.
Painopistemuutokselle on teologiset perusteensa, mutta se ei ole suinkaan ongelmaton. Kun lähetys kattaa kaiken yksittäisen kristityn ja kirkon toiminnan, on aiheellista kysyä, menettääkö se merkityksensä. Jos kaikki on lähetystä, mihin tarvitaan enää lähetysjärjestöjä tai -työntekijöitä? Kun kaikki muuttuu missioksi, lopulta mikään ei ole missiota. Kristuksen kirkon tarpeet ovat suuret ja monet. Juuri siksi tarvitaan toimijoita, jotka pitävät väsymättä esillä juuri maailmanlähetyksen tarpeita. Ehkä juuri tästä syystä kongressin viimeisenä päivänä tuotiin esille, että kirkkojen on yhä tehtävä pitkäkestoista, kulttuuriset ja maantieteelliset rajat ylittävää lähetystyötä.
Toinen mahdollinen ongelma koskee valtakuntaterminologiaa. On yhtäältä totta, että kristityn tulee olla Jeesuksen uskollinen seuraaja, missä ikinä liikkuukin. Usko ei saa jäädä kristittyjen piiriin tai yksityisasiaksi. Siinä mielessä kristittyjen lisääntyvää uskollisuutta Herransa tahdolle voitaisiin luonnehtia Jumalan valtakunnan etenemiseksi. Vaikeus syntyy siitä, että sellainen kielenkäyttö uhkaa hävittää ne todelliset rajat, jotka ovat hengellisen ja maallisen regimentin välillä. Jumalan valtakunta on kuitenkin ennen kaikkea sitä, että Kristus asuu armahdetun syntisen sydämessä ja hallitsee uskovaa. Jumalan valtakuntaa ei voi pelkistää etiikkaan tai maailman parantamiseen.
Lopuksi
Lähdin Souliin nähdäkseni ja kuullakseni, mitä globaalille evankelikaalisuudelle kuuluu, mitkä ovat sen ilot ja surut, miten se katsoo menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Tähän odotukseen L4 vastasi hyvin.
Lausanne-liike on erinomainen ikkuna globaalin evankelikaalisuuden maailmaan. Se tuo eteemme kirkon kasvun ja vaikeudet. Evankelikaalisuuden vahvuudet ja heikkoudet olivat hyvin nähtävillä L4:ssä sille, joka tuntee sen historiaa ja teologiaa. Evankelikaalisuus on pirstoutunutta ja kirjavaa, mikä väistämättä koettelee Lausanne-liikettä.
Minunlaistani kriitikkoa on muistutettava, että arviointi on asetettava oikeisiin mittasuhteisiin. Kotoisessa herätyskristillisyydessämme on omat ongelmansa. Jotkut ovat ainutlaatuisia, toiset jaamme evankelikaalisten kirkkojen kanssa. Evankelikaalisuus on moninainen sosiologinen ja teologinen ilmiö, jota ei helposti saa yhteen muottiin ja jonka itsekritiikkiä olen edellä toistanut. Arvostelun ei pidä estää näkemästä sitä, mitä arvostan globaalissa evankelikaalisuudessa. Se sykkii uskoa, intoa ja elinvoimaa. Lausanne-liikkeen merkitys modernille maailmanlähetykselle lienee korvaamaton. Jos ja kun evankelikaalisuuden rajat helluntailaisuuteen ja karismaattisuuteen sekä niin sanottuihin itsenäisiin kirkkoihin jatkavat ohentumistaan ja jopa katoavat, on yhä selvempää, että evankelikaalisuudessa on kristinuskon tulevaisuus ja kirkon kasvu. Evankelikaalisudessa on vahvaa teologista osaamista, jota itsekin hyödynnän jatkuvasti. Se tarjoaa viitekehyksen, josta jopa suomalainen luterilainen herätyskristitty löytää hengenheimolaisia ja vertaistukea.
Evankelikaalisuuden keskellä tulee ilmi, miten hyvä ja armollinen Jumala rakentaa valtakuntaansa. Hän käyttää siinä langenneita, epäonnistuvia ja rajallisia kristittyjä, joiden elämä ja teologia jättävät paljon toivottavaa. Siinä ihmeessä on Kristuksen kirkon toivo myös Suomessa.
Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 23. sunnuntaista helluntaista 27.10. ja päättyy 4. adventtisunnuntaihin 22.12.
LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ
Kirjoittaja on missiologian dosentti Helsingin yliopistossa.
Tässä lyhyessä artikkelissa valaisen Lausannen liikkeen muutamia vaiheita ainoastaan vuoteen 1974 asti. Uudempaan historiaan, jota ei tässä artikkelissa käsitellä, kuuluvat vaikkapa Pattaya Consultation 1980, Lausanne II 1989 Manila, Lausanne Forum 2004 Pattaya, WEA-MC 2008 Pattaja, Lausanne III 2010 Cape Town ja Lausanne IV 2024 Seoul.[1]
Lausannen liikkeen syntyyn johtaneita tekijöitä
Nykyisellä nimellä tunnettu merkittävä toimija World Evangelical Alliance (WEA)[2] antaa keskeisen historiallisen kehyksen Lausannen liikkeen syntyyn, siksi siitä aluksi lyhyt tarkastelu. WEA, aiemmalta nimeltään World Evangelical Fellowship (WEF) on peräisin Englannista. Se muodostui alun perin Lontoossa 1846. Siitä tuli osa maailmanlaajaa Evankelista allianssia 1912. Vuosina 1966–1970 WEF otti tavoitteen “Spiritual Unity in Action”. Se johti organisaatiossa myös monien edelleen merkittävien kansainvälisten komissioiden muodostamiseen, joita ovat Theological Commission, Missions Commission, Communications Commission, Commission on Women’s Concerns, Religious Liberties Commission, Youth Commission, Commission on Church Renewal, International Council for Evangelical Theological Education ja International Relief and Development Alliance. WEF otti myös aktiivisen roolin johtajakoulutukseen etenkin kehitysmaissa.[3]
Kun Lausannessa vuonna 1974 järjestettiin kansainvälinen kongressi maailman evankelioimiseksi WEF pyysi, ettei uutta organisaatiota perustettaisi, koska WEF halusi seurata Lausannen kongressin visiota. Pyyntö ei tuottanut tulosta. Lausannen liike perustettiin, mutta siitä lähtien WEF työskenteli läheisessä yhteistyössä tämän uuden organisaation, The Lausanne Committee for World Evangelization, kanssa. WEF:n tavoitteena oli, että evankelinen allianssi perustetaan joka maahan ja että ne linkittyvät vastaavien muiden WEF:n yhteisöjen kanssa. Tällainen laajentumisvisio oli esillä sekä jo perustamiskokouksessa vuonna 1846 että uudistettuna vuonna 1951. Päämääränä on ollut auttaa Kristuksen kirkkoa saavuttamaan koko maailma Jeesukselle Kristukselle.[4]
Lausannen liikkeen syntyyn vaikuttaneista tekijöistä on mainittava osaltaan myös 1960-luvulla ekumeenisesti suuntautuneiden (ecumenicals) ja evankelisesti suuntautuneiden (evangelicals) kristittyjen välille muodostunut konfliktitilanne. Evankelisten kritiikin kohteena olivat tuolloin mm. Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) kokouksissa esitetyt näkemykset kristittyjen ja kirkkojen yhteiskunnallisesta ja poliittisesta vastuusta. Kritiikin mukaan evankeliumi ja kristillinen sanoma jäi taka-alalle ja uskontojenvälisen dialogin merkitys painottui liikaa.[5] Esimerkiksi KMN:n Upsalan yleiskokouksen 1968 herättämä keskustelu “uudesta ihmisestä” ja “humanisaatiosta” johti siihen, että konservatiiviset kristityt puhuivat lähetystyön kriisistä ja tuottivat tahollaan Frankfurtin julkilausuman (1970).[6]
Lausannen liike käynnistyy
Läpi historiansa Lausannen liike on ollut liikkeellepanija uusille kumppanuuksille ja strategisille alliansseille samanmielisten lähetystyötä tekevien kristittyjen kesken. Keskeistä on rukoilla, suunnitella ja työskennellä yhdessä globaalissa evankelioimisessa. Liikkeen vähälukuiseen henkilöstöön kuuluu lähinnä avustajia. Komitean puheenjohtajat ovat vapaaehtoisia. Rakenteet ovat yksinkertaiset ja yhteydet ulottuvat n. 200 maahan. Lausannen liike ei pyri tekemään nimeä itselleen, vaan palvelemaan Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa.[7]
Lausannen liikkeen keskeinen ja yhdistävä henkilö on monien toimijoiden joukossa ollut amerikkalainen baptistievankelista Billy Graham (1918–2018).[8] Hänen kansainvälisen toimintansa tavoite alusta asti oli yhdistää kaikki evankeliset (evangelical) kristityt yhteisen tehtävän toteuttamiseen. Tehtävänä oli ja on WEA:n tavoin maailman evankelioiminen.[9] Grahamin toimintaa varten perustettiin vuonna 1950 The Billy Graham Evangelistic Association. Berliinissä vuonna 1966 järjestettiin Evankelioinnin maailmankongressi, The World Congress on Evangelism. Evankeliselle protestanttiselle maailmanlaajalle liikkeelle suunnattu hanke toteutettiin yhteistyössä The Billy Graham Evangelistic Association ja amerikkalaisen Christianity Today -aikakauslehden kanssa. Graham oli kongressin kunniapuheenjohtaja. Teemana oli “One Race, One Gospel, One Task”. Osallistujia oli noin 1200 noin 100 maasta.[10]
Berliinissä vuonna 1966 järjestettyä kongressia seurasi pian muita: Singaporessa 1968,[11] Minneapolisissa ja Bogotássa 1969 ja Australiassa 1971. Graham tuli näiden kokousten jälkeen johtopäätökseen, että tarvitaan lisää suurempia ja monipuolisia kongresseja, joissa luodaan uudella tavalla puitteet kristilliselle lähetystyölle maailmassa. Tällöin tulisi ottaa uudella tavalla voimakkaasti huomioon maailman sosiaalinen, poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen todellisuus. Hän käsitti, että maailmanlaajan Kristuksen kirkon on levitettävä evankeliumia nykymaailmaan ja toimittava ymmärtäen niitä aatteita ja arvoja, jotka vaikuttavat nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa. Graham jakoi ajatuksiaan kaikista maanosista kotoisin olleiden kaikkiaan sadan kristityn johtajan kanssa. Nämä vahvistivat tarpeen toimia Grahamin esittämällä tavalla. Seuraava kokous vuonna 1974 tulisi palvelemaan tätä visiota.[12]
LAUSANNE I 1974
Billy Graham ja Lausanne I
Kansainvälinen kongressi maailman evankelioimiseksi järjestettiin Lausannessa 16.–25.7.1974. Sen teemana oli ”Saakoon maa kuulla Hänen äänensä” (Let the Earth Hear His Voice). Billy Graham toimi kongressin kokoonkutsujana. Hän painotti toiveenaan ja rukouksenaan, että kongressi vie ajatukset teologisesti, ei poliittisesti tai sosiologisesti, siihen visioon ja niihin käsitteisiin, joita jo tällä vuosisadalla suurissa konferensseissa oli esitetty. Tämä kongressi halusi keskittyä maailman evankelioimiseen. Kongressin kutsumuksena oli erityinen sektori kirkon vastuualueesta: evankeliumin levittäminen (evangelism). Grahamin mukaan evankelioiminen on ainoa tehtävä, joka kristityt on määrätty toteuttamaan yhdessä. Tämä on evankelisten kristittyjen (evangelicals) konferenssi. Se yhtenä joukkona (body) kutsuu osallistujia kuuliaisiksi Jumalalle ja kohtaamaan maailman ja toteuttamaan yhtä tehtävää. Kongressi haluaa kutsua osallistujia uudelleen painottamaan niitä raamatullisia käsitteitä, jotka evankeliumin levittämisen kannalta ovat oleellisia. Näihin Grahamin mukaan kuuluu neljä keskeistä asiaa: Ensiksi: sitoutuminen Raamatun arvovaltaan.Toiseksi: ihminen on kadotuksen tilassa ollessaan erossa Jeesuksesta Kristuksesta. Kolmanneksi: pelastus on yksin Jeesuksessa Kristuksessa. Neljänneksi: kristillisen todistuksen täytyy tapahtua sanoin ja teoin.[13]
Kongressin osallistujia ja vieraita oli noin 2400 yli 150 maasta. Kongressin 10 päivän ohjelmassa oli keskusteluja, tapaamisia, hartaushetkiä ja rukousta. Osallistujat oli valittu monipuolisesti niin, että otettiin huomioon kansallisuus, etninen tausta, ikä, ammatti ja kirkkokunta. Puhujina oli arvostettuja kristittyjä ajattelijoita, kuten Samuel Escobar, Francis Schaeffer, Carl Henry ja John Stott.[14] Lausannen kokoukseen Neuvostoliitto eväsi viisumit neuvostoliittolaisilta, joten heitä ei kokoukseen osallistunut.[15] Esimerkiksi Ralph Winter toi esitelmässään julkisuuteen termin unreached people groups. Sitä on missiologiassa pidetty historian jäävänä merkittävänä tapahtumana. Winter vastusti joidenkin suosimaa ajatusta moratoriumista lähetystyössä. Winter tähdensi, että silloin tuhannet kansanryhmät jäisivät ilman yhtäkään kristittyä eikä niillä olisi pääsyä Raamatun ääreen omalla kielellään. Tästä syystä kulttuurit ylittävän evankelioimisen täytyy olla kirkon ensisijainen tehtävä.[16]
Lausannen julistus — The Lausanne Covenant
Tärkein tulos Lausannessa vuonna 1974 oli Lausannen julistuksen, The Lausanne Covenant, aikaansaaminen.[17] John Stott toimi julistuksen valmistelukomitean puheenjohtajana ja oli yksi koko Lausannen liikkeen keskeistä taustahahmoista. Julistuksen piti olla sitoutuminen Jumalan kanssa, julkinen ja sopimus toisen kanssa. Se on osoittautunut olevan yksi modernin ajan kirkkohistorian laajimmin käytetyistä dokumenteista. Lausannen julistus on auttanut määrittelemään evankelista teologiaa ja käytäntöä ja valmistanut tietä monille uusille kumppanuuksille ja alliansseille. Kongressin viimeisenä päivänä sen allekirjoittivat julkisesti yhdessä Billy Graham ja anglikaanipiispa Jack Dain (Sidney, Australia). Sen jälkeen tuhannet uskovat ovat allekirjoittaneet sen ja se palvelee jatkuvasti perustana yhteydelle ja kutsulle maailmanlaajaan evankelioimiseen.[18] Vuodesta 1974 alkaen Lausannen liike on keskittynyt koko maailman evankelioimiseen lähetystyötä koskevalla julkilausumalla:”Koko Kirkko vie koko Evankeliumin koko Maailmalle” ”The whole Church taking the whole Gospel to the whole World”.[19]
Lausannen julistuksen[20] johdannossa kiteytetään yhteinen näky:
Me Jeesuksen Kristuksen seurakunnan jäsenet, kansainvälisen Evankelioimisen maailmankongressin osanottajat Lausannessa yli 150 kansakunnasta, ylistämme Jumalaa hänen suuresta pelastusteostaan ja riemuitsemme yhteydestä, joka meillä on häneen ja toinen toiseemme. Olemme syvästi liikuttuneet siitä, mitä Jumala tekee ajassamme, epäonnistumisemme ajavat meitä parannukseen ja evankelioimistehtävän keskeneräisyys on meille haaste. Me uskomme, että evankeliumi on Jumalan hyvä sanoma koko maailmalle. Hänen armonsa avulla olemme päättäneet totella Kristuksen käskyä julistaa tuota sanomaa koko ihmiskunnalle ja tehdä jokaisesta kansasta hänen opetuslapsiaan. Siksi haluamme vahvistaa sen, mitä uskomme ja mitä olemme päättäneet ja tehdä julistuksemme tiettäväksi.[21]
Lausannen liikkeen nimi täsmentyy
Kongressin suuri enemmistö piti tärkeänä asettaa jatkokomitea, joka sitten kokoontui tammikuussa 1975 Mexico Cityssä. Ryhmän puheenjohtajana toimi australialaispiispa Jack Dain. Muutamat jäsenet painottivat pitäytymistä vain evankeliointiin. Toiset suosivat laajempaa, kokonaisvaltaista toimintaa. Komitea sopi yhdistetyksi tehtäväksi “edistää kirkon kokonaisvaltaista raamatullista missiota, tunnustaa, että tässä uhrautuvassa palvelutehtävässä evankelioiminen on ensisijaista ja että erityinen huolemme täytyy kohdistua maailman [tuolloin n. 4 mrd ihmistä] vielä tavoittamattomiin kansoihin.” Tämän tehtävän jatkuminen edelleen luonnehtii Lausannen liikettä. Komitea kutsui ghanalaisen Gottfried Ose-Mensahin ensimmäiseksi pääsihteerikseen ja tarkisti nimekseen The Lausanne Committee for World Evangelization. Siinä yhdistyivät Lausannen julistus ja Billy Grahamin ensin kuuluttama “Lausannen henki”, johon kuuluvat rukous, työskentely, kumppanuus ja toivo, tämä kaikki nöyryyden hengessä. Komitean ensimmäisen puheenjohtaja Leighton Fordin mukaan “Lausannen hengessä oli kysymys uudesta ja tärkeästä sitoutumisesta maailman evankelioimiseen sen kaikissa ulottuvuuksissa, uudesta yhteistyöasenteesta tehtävään, ja uudesta kulttuurisesta herkkyydestä maailmaa kohtaan, johon meidät on kutsuttu.” Kun komitea kokoontui seuraavana vuonna Atlantassa, sen määritelty tehtävä oli nyt neliosainen: esirukous, teologia, strategia ja kommunikaatio. Niitä kutakin varten asetettiin työryhmä ja niistä tuli pysyviä.[22]
Evankelioiminen ja sosiaalinen vastuu
Sosiaalinen vastuu oli varsin marginaalisessa asemassa Lausannessa 1974, vaikka sitä pidettiin Jumalan käskynä. Kokouksessa kuultiin joitakin sosiaalieettistä vastuuta käsitelleitä esitelmiä, mutta ensisijaisena pidettiin silti evankeliointia. Evankelioiminen ja sosiaalinen vastuu nähtiin kirkon kahtena erillisen ja peräkkäisenä tehtäväalueena, joista evankelioiminen on ensisijaista. Evankelioimista seuraa sitten sosiaalinen vastuu. Painotus on siinä, ettei evankelioimista kuitenkaan pidä tapahtua sosiaalisen palvelun kautta eikä sosiaalista palvelua pidä käyttää evankelioimisen välineenä. Sosiaalisen palvelun käsitettiin kuitenkin kuuluvan kristillisen todistuksen osaksi.[23] Etelä-amerikkalaiset Samuel Escobar ja René Padilla olivat merkittäviä sosiaalisen vastuun esillä pitäjiä. Julistukseen otettiin mukaan sosiaalisen vastuun teemoja. Etenkin näitä olivat julistuksen kohdat 5, 6, 9 ja 13.[24] Kokouksen aikana muodostui kuitenkin myös spontaani “radikaalin opetuslapseuden ryhmä”, jonka oma julkilausuma painotti evankeliumin holistisuutta ja integriteettiä. Eteläamerikkalainen René Padilla oli siinä yksi keskeisimmistä vaikuttajista. Ryhmän julistus osoitti, että jo 1970-luvulla joillakin Lausannen liikkeeseen kuuluvilla oli selvästi voimakas tarve torjua evankelioimisen ja sosiaalisen vastuun erottaminen toisistaan. Ryhmän näkemykset eivät kuitenkaan edustaneet kokouksen enemmistön käsityksiä. [25]
Lähteet ja kirjallisuus
Alford, Deann
2001 “Evangelicals Tackle Social Issues at 11th WEF General Assembly”. EMQ October 2001, 512–514.
1978 Pyhän Hengen lahja (The Holy Spirit). Lohja: Karas-Sana.
Green Michael
1970 Evangelism in the Early Church. U.K.: Hodder & Stoughton.
2003 Evangelism in the Early Church. Revised edition. Cambridge: Kingsway. Grand Rapids: William B. Eerdmans.
Hellén, Susanna
1990 Sosiaalinen vastuu Lausannen liikkeessä Lausannen, Grand Rapidsin ja Manilan kokousten valossa. Kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin Yliopisto, Teologinen tiedekunta. Painamaton.
Hovard, David M.
2000 “World Evangelical Fellowship (WEF)”. Evangelical Dictionary of World Missions. Ed. by A. Scott Moreau, Harold Netland and Charles Van Engen. Grand Rapids: Paternoster & Baker Books, 1027–1028.
Kallinen, Vesa
2009 “Nykyjumalanpalveluksen harhapolkuja: Onko leipää vielä tarjolla?” Kristitty. Helsingin Saalem-seurakunnan julkaisu 3, 2009, 6–7.
1989 “Lausanne-liike on tärkeiden valintojen edessä”. Menkää siis, 8.8.1989.
Mäkelä, Matti
1999 Mission According to John R.W. Stott: A Study with Special Reference to the Ecumenicals and Evangelicals. Åbo: Åbo Akademi University Press. Diss.
Näsänen, Tuula
1987 The Process of Sanctification: John R.W. Stottin pyhityskäsitys. Dogmatiikan pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin Yliopisto, Teologinen tiedekunta. Painamaton.
One Race, One Gospel, One Task
1966 World Congress on Evangelism – Berlin 1966: Official Reference Volumes: Papers and Reports. Ed. by Carl F.H. Henry and W. Stanley Mooneyham.
Pokki, Timo
1987 “The Spirit-Filled Life”: Billy Grahamin käsitys pyhityksestä. Dogmatiikan pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin Yliopisto, Teologinen tiedekunta. Painamaton.
1996 Voitollinen antautuminen: Billy Grahamin käsitys kääntymyksestä ja pyhityksestä. Dogmatiikan lisensiaatintutkimus. Helsinki: Helsingin Yliopisto, Teologinen tiedekunta. Painamaton.
1999 America’s Preacher and His Message: Billy Graham’s View of Conversion and Sanctification. Lanham & New York & Oxford: University Press of America. Diss.
2005 Uskon empirismi: Evankelikaalisen soteriologian teologianhistoriallinen tausta ja muotoutuminen. STKSJ 247. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura.
Usko ja Suomi 2008: Elonleikkuun aika
2008 Toim. Heikki Lassila, Pekka Sahimaa ja Heikki Tyrni. Helsinki: Seurakunnan kasvu – DAWN Finland.
[1] Artikkelin kirjoittaja Timo Vasko on missiologian dosentti ja osallistunut kutsuttuna asiantuntijana lähetyskomission WEA-MC konferenssiin 2008 (Pattaya) ja Lausanne III 2010 (Cape Town) kongressiin.
[2] WEF otti uudeksi nimekseen WEA 2001. Alford 2001, 512–514.
[3] WEA:n merkittävät historian vaiheetja nimien muutokset 1846–1951. Pyrkimyksenä on alusta asti ollut yhdistää kristittyjä eri puolilta maailmaa todelliseen vuorovaikutukseen keskenään. Tavoitteena on yhdessä puolustaa evankeliumia monenlaisia hyökkäyksiä vastaan ja edistää sen levittämistä siitä osattomille. Ks. Hovard 2000, 1027–1028.
[8] William Franklin Graham Jr., tunnettu nimellä Billy Graham, syntyi nelilapsisen perheen esikoisena 7.11.1918 Charlotten kaupungissa, Pohjois-Carolinassa, USA.ssa. perhe kuului kirkkoon nimeltä The Associate Reformed Presbyterian Church ja Billy kastettiin sen jäseneksi. Vuonna 1938 hänet kastettiin uudelleen hänen liittyessään Etelän baptistehin ja tällöin alkoi jäsenyys yhteisössä The Southern Baptist Convention. BA tutkinnon hän suoritti Wheaton Collegessa, Wheaton, Illinois. Lähemmin Grahamin elämänkerrasta ks. esim. Juhlista tohtori Billy Grahamin elämää ja jatka hänen perintöään – Wheaton Billy Graham ; https://memorial.billygraham.org/ministry-timeline/ ;
Grahamin tuotannosta suomeksi ks. esim. Graham 1978. Grahamin pyhityskäsityksestä ks. Pokki 1987. Grahamin kääntymys- ja pyhityskäsityksestä ks. Pokki 1996; Pokki 1999. (Diss.). Evankelikaalisen soteriologian teologianhistoriallinen tausta ja muotoutuminen ks. Pokki 2005.Vuonna 2010 Graham jäi eläkkeelle ja kuoli 21.2. 2018.
[9] “… to ‘unite all evangelicals in the common task of the total evangelization of the world’”. About the Lausanne Movement: http://www.lausanne.org/en/about. Graham mainitsee itseään evankelistana vahvistaneen teoksen, ks. Green 1970 (2003).
[10] Berliini 1966: Konferenssijulkaisu One Race, One Gospel, One Task 1966 ; https://archives.wheaton.edu/repositories/4/archival_objects/110936
[14] John R.W. Stott,(1921-2011), anglikaanipappi ja kirjailija, oli yksi Lausannen liikkeen pääarkkitehdeistä ja myös Lausannen julistuksen 1974 pääsuunnittelija. Malk 1989. Stott tapasi Billy Grahamin vuonna 1946, molemmat toimivat tahoillaan julistajina kuusi vuosikymmentä. Ks. “Lausanne-liikkeen John Stott kuollut”. 2011. John R.W. Stottin pyhityskäsityksestä ks. Näsänen 1987. Stottin käsitys missiosta, ekumeenisuudesta ja evankelisuudesta (evangelical), ks. Mäkelä 1999. Lausanne 1974 pidetyt puheet ks. Hait – Sivu 14/14 – Lausannen liike
[23] Sosiaalinen vastuu Lausannen liikkeessä Lausannen, Grand Rapidsin ja Manilan kokousten valossa ks. Hellén 1990, 38–39;76.
[24] Hellén 1990, 40–44. Taustalla on tarve jatkuvasti ottava huomioon KMN:n ekumeenisen liikkeen teologianmuodostus ja sen aiheuttamana reaktio Lausannen liikkeen puolella ja myös päinvastoin. Tässä artikkelissa ei kuitenkaan paneuduta KMN:n puitteissa tuotettuihin aineistoihin ja niiden johdosta käytyihin keskusteluihin.
Vuosi 2024 on monen kristillisen toimijan juhlavuosi. Perusta-lehden ensimmäinen numero julkaistiin 50 vuotta sitten. 50-vuotisjuhliaan viettää myös Lähetysyhdistys Kylväjä. Suomen Ev.lut. Opiskelija ja Koululaislähetys pistää paremmaksi 60-vuotisjuhlallaan. Perusta onnittelee lämpimästi molempia!
OPKO:n, Perustan ja Kylväjän alkua yhdistää Juhani Lindgren (1937–2006). Hänet valittiin vastasyntyneen OPKO:n ensimmäiseksi pääsihteeriksi ja Perusta-lehden ensimmäiseksi vastaavaksi toimittajaksi. Lindgren myös liittyi Kylväjään heti sen synnyttyä. Siellä hän teki suurimman elämäntyönsä maailmanlähetyksen puolesta.
Lindgrenin persoonaa enemmän (ja ehkä myös sen ansiosta) kaikkia kolmea yhdisti alusta alkaen rakkaus lähetykseen. OPKO lähti innolla tavoittamaan nuoria ja opiskelijoita evankeliumin sanomalla ja on kasvattanut lähetystyölle niin lähtijöitä kuin lähettäjiäkin. Kylväjä on suuntautunut viemään samaa evankeliumia sinne, missä on vähän tai ei lainkaan kristittyjä. Perusta on pitänyt esillä lähetystä uutiskatsauksissa ja teologisissa artikkeleissa.
Onkin sopivaa, että kolmen syntymävuosisankarin lisäksi huomioimme Lausanne-liikkeen, joka perustettiin heinäkuussa 1974 Sveitsissä järjestetyn maailman evankelioimiskonferenssin jälkeen. Neljäs konferenssi järjestettiin juuri, syyskuun lopulla Soulissa, Etelä-Koreassa. Perustan neitsytnumero (1/1974) tarttui Lausannen konferenssiin useilla artikkeleilla, jotka luonnollisesti kirjoitti Lindgren. Hän haastatteli yhtä konferenssin pääesitelmöitsijöistä, professori Peter Beyerhausia, joka nosti esille Lausannen julistuksen merkityksen:
Erityisen tärkeää on, että kongressi hyväksyi julkilausuman, johon Raamattuun uskovat kristityt kiteyttivät sen, mitä he ymmärtävät Raamatun opettavan pelastuksesta ja evankelioimisesta ja suhteuttavat sen siihen maailmantilanteeseen, jossa me olemme. Julkilausumassa on haluttu painottaa monia keskeisiä opinkohtia, jotka ekumeenisissa keskusteluissa on sivuutettu kevyesti.
Keskeisillä opinkohdilla viitataan ainakin Lausannen julistuksen Kristus-keskeiseen ja Kristus-eksklusiiviseen pelastusoppiin ja sen korostamiseen, miten välttämätöntä kristittyjen on sanallisesti kommunikoida tämä evankeliumi ihmisille ja heidän ottaa se vastaan. Kaikki tämä oli jo silloin ajautumassa paitsioon valtauomakirkkojen lähetysteologiassa ja -työssä. Synkretismin, relativismin, uskontopluralismin ja kristillisen universalismin haasteet ovat niistä ajoista vain korostuneet. Tämä on ilmeistä vaikkapa tutustuttaessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon synodaalikirjaan Pelastus (2022). Siinä kerrotaan, että ns. ekumeenisessa missiologiassa pelastus liitetään vahvasti tämän maailman epäoikeudenmukaisuuksiin puuttumiseen, joilla viitataan kulttuurisiin, taloudellisiin, yhteiskunnallisiin ja ympäristövääryyksiin Eksklusiivinen pelastusoppi, josta käytetään määrettä ”torjuva”, pitää korvata ”avartumisella ulospäin”. Hiukan vanhemmassa julkaisussa Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan (2018) viitataan lähetyksen politisoitumiseen. Kirkkojen yhteisessä lähetysteologiassa keskitytään ”rauhaan ja oikeudenmukaisuuteen”, jossa keskeisiä välineitä ovat marxilaisvaikutteinen yhteiskunta-analyysi ja postmoderni valtarakenteiden purkaminen. Kaiken aikaa on havaittavissa mieltymys panteistiseen teologiaan ja oikeastaan kaikkien klassisen kristinuskon mukaisten opinkappaleiden vieroksunta, jotka tavataan määritellä pelkäksi tulkinnaksi tulkintojen joukossa.
Kirkolliseen muutokseen on lisättävä yhteiskunnallinen muutos: tiedämme ja tunnemme elävämme monien arvojen ja uskomusten maailmassa, jossa hyvyyttä ja vilpittömyyttä esiintyy myös kristinuskon ulkopuolella, ja joskus sitä vaikuttaa löytyvän muualta enemmän. Kun ajan henkeen kuuluu arvioida raamatullista ja historiallista kristillistä uskoa erityisen kriittisesti ja mielikuvat sen vaikutushistoriasta ovat yksipuolisen synkät, joutuu sekä pastori että seurakuntalainen selvittämään itselleen, onko Jeesus yhä ainut tie Jumalan yhteyteen, onko usko Kristukseen välttämätön pelastumiseen ja mistä syistä kristitty voi pitää kiinni Kristuksen ainutlaatuisuudesta ja universaalisuudesta.
Herätyskristittyjen ääni on saatava selvemmin kuuluviin lähetys- ja uskonteologisessa keskustelussa niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin. Ilman kestävää perustaa katoaa lähetysjärjestöiltä ja -liikkeiltä sekä lähetyksen ystäviltä yleensäkin hengellinen motivaatio tehdä varoja, henkilöresursseja, aikaa ja vaivaa vaativaa evankelioimis- ja lähetystyötä, joiden ansiosta ja joita varten Kristuksen kirkko on olemassa.
