maailmanlähetys

Koko kirkko viemään koko evankeliumia maailmaan: Lausanne-liikkeen lähetysteologiasta

Vesa Ollilainen,

Kirjoittaja on TT, pastori, Perustan päätoimittaja ja STI:n teologinen asiantuntija. 

Johdanto: Lausannesta Kapkaupunkiin 

Vuonna 1974 syntynyt Lausanne-liike on alusta asti koonnut maailman evankelikaaleja keskustelemaan lähetyksestä ja toimimaan sen puolesta yhdessä. Verkkosivujensa mukaan ”Lausanne-liike yhdistää vaikuttajia ja ideoita globaalista lähetyksestä näkyyn evankeliumin viemisestä jokaiselle ihmiselle, opetuslapsia tekevistä seurakunnista joka kansaan ja paikkaan, Kristus-kaltaisista johtajista joka seurakuntaan ja alueelle, ja valtakuntavaikutusta yhteiskunnan kaikilla aloilla.”i 

Lausanne-liikettä ovat määritelleet sen kolme kansainvälistä maailmanevankelioimisen kongressia ja niiden yhteydessä julkaistut lähetysteologiset asiakirjat. Ensimmäinen kongressi 1974 tuotti Lausannen julkilausuman (Lausanne Covenant). Sitä seurasi 1989 Manilan manifesti (Manila Manifesto) ja 2010 Kapkaupungin sitoumus (Capetown Commitment).ii Lausannen julistus (LJ) on osoittautunut toisen maailmansodan jälkeisen evankelikaalisen kristillisyyden keskeiseksi teologiseksi asiakirjaksi. Tämä näkyy muun muassa siinä, että sadat kristilliset järjestöt, oppilaitokset ja seurakunnat sitoutuvat LJ:n oppiperustanaan. Kyseessä on evankelikaalisuuden teologista identiteettiä ilmaiseva, mutta myös sitä määrittelevä dokumentti. Manilan manifesti (MM) ja Kapkaupungin sitoumus (KS) eivät näytä vaikuttaneen evankelikaaliseen maailmaan yhtä laajasti, vaikka nekin ovat herättäneet vilkasta keskustelua. Kaikki kolme kokousta ja niiden asiakirjat ovat evankelikaalien kontribuutio globaaliin ekumeeniseen liikehdintään. Syyskuussa 2024 Soulissa järjestettävän neljännen kongressin merkitys selviää lähivuosina. 

Evankelikaalisuuden juuret ovat 1700-luvun englanninkielisessä protestanttisuudessa. Nykyään evankelikaalisuus on kansainvälistynyt ja sen määrällinen painopiste on siirtynyt Yhdysvaltain ulkopuolelle. Globalisoitumisen rinnalla kulkee pirstaloituminen. Evankelikaalisuutta voi pitää protestanttisia kirkkokuntia yhdistävänä sosiologisena ja teologisena ilmiönä. Evankelikaalinen teologia on perinteisesti korostanut Raamatun luotettavuutta ja arvovaltaa, kääntymisen ja uskon välttämättömyyttä, Kristuksen ainutlaatuisuutta, lähetystehtävän keskeisyyttä ja Kristuksen paluuta. 

Artikkelissani luon yleiskuvan Lausanne-liikkeen missiologian pääpiirteisiin. Lähteinäni ovat mainitut kolme asiakirjaa. Tuon esille joitakin näille asiakirjoille yhteisiä teemoja. Yhtenäisyyden näkökulmalla en halua vähätellä dokumenttien välisiä eroja, ominaispiirteitä, niissä näkyvää kehityssuuntaa tai niihin liittyviä teologisia kysymyksiä. Joka tapauksessa ne avaavat kansainvälistä keskustelua lähetyksen olemuksesta ja siitä, miten evankelikaalinen missiologia on vastannut yhteiskunnallisiin ja teologisiin haasteisiin. 

Yhteinen tunnustus 

Lausanne-liikkeen lähetysasiakirjoja voi syystä luonnehtia ekumeenisiksi. Niitä hallitsee tahto edistää kristittyjen yhteyttä. Asiakirjat on tarkoitettu kristittyjen yhteiseksi kannanotoksi. Ykseyden tavoittelua perustellaan kahdella syyllä. Ensimmäinen nousee Raamatusta ja Kristuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta (Joh. 17). Jumala tahtoo, että kristityt ovat yhtä. Siihen liittyy Kristuksen seuraajilleen antama käsky rakastaa toisiaan. Yhteyden rakentaminen on teologiselta lähtökohdaltaan myönteinen asia. Toinen syy perustuu lähetyksen todellisuuteen. Kristittyjen todistusta Herrastaan vahvistaa keskinäinen yhteys: 

Erityisen vahvasti vakuuttava merkki evankeliumin totuudesta on, kun kristityt rakkaudessa yhdistyvät maailmaan syvästi juurtuneiden jakolinjojen yli, rodun, värin, sukupuolen, yhteiskuntaluokan, taloudellisen etuoikeuden tai poliittisen suuntautumisen raja-aidat. Harvat asiat tuhoavat todistuksemme tehokkaammin kuin se, että kristityt keskuudessaan heijastavat ja vahvistavat samoja jakaantumisia. (KS I.9a) 

Yhteyden ei tarvitse tarkoittaa rakenteellista yhdistymistä, vaan liittymistä keskinäiseen hengelliseen yhteyteen, työhön ja todistukseen. Kuuliaisuus Kristuksen käskyille, erityisesti lähetyskäskylle, ilmaisee kristittyjen keskinäistä yhteyttä. Missä ohitetaan kuuliaisuus kaikille käskyille, siellä nimikristillisyys peittää sydämen luopumuksen eikä todellista yhteyttä ole. 

Ykseyden tavoittelu ja yhteinen toiminta lähetyksen puolesta sidotaan yhteiseen tunnustukseen. Asiakirjat edustavat tunnustuksellista kristillisyyttä. Ne linjaavat, mitä yhteinen usko on ja mitä se ei ole. KS on tässä eksplisiittisin. Sen ensimmäinen osa on otsikoitu ”Kapkaupungin uskontunnustus”. MM:n kristologisessa lausumassa puolestaan on selviä yhtymäkohtia vanhan kirkon ekumeenisiin uskontunnustuksiin: 

Meitä yhdistää yhteinen vakaumus siitä, kuka Jeesus Kristus on. Tunnustamme hänet Jumalan ikuiseksi Pojaksi, joka tuli kokonaan ihmiseksi samalla kun hän pysyi kokonaan Jumalana, joka oli meidän sijastamme ristillä, kantaen meidän syntimme ja kuollen meidän kuolemamme ja vaihtaen oman vanhurskautensa meidän epävanhurskauteemme, joka voitti kuoleman ja nousi muuttuneessa ruumiissa ja joka kerran palaa kunniassaan tuomitsemaan maailman. Hän yksin on lihaksi tullut Poika, Vapahtaja, Herra ja Tuomari, ja hän yksin, yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa, on arvollinen saamaan kaikkien ihmisten ylistyksen, uskon ja kuuliaisuuden. (MM II.A.3) 

Asiakirjojen uskontunnustukselliset elementit eivät kata kaikkea, minkä kristityt tavanomaisesti kokevat keskeiseksi. Vaikkapa sakramenteista vaietaan, pois lukien KS:n lyhyt viittaus kasteeseen. Yhtä kaikki asiakirjat viestivät, että lähetyskäskyn toteuttamisessa on sitouduttava apostoliseen ja klassiseen kristinuskoon, jonka varaan perustuu keskinäinen yhteys. 

MM-sitaatti viittaa kolminaisuusoppiin. Se on esillä kaikissa asiakirjoissa, joskaan ei korostetusti. Kolminaisuusopillinen painotus sopii yhteen trinitaarisen lähetyksen käsitteen kanssa, josta on tullut (vanhojen valta)kirkkojen yhteisen lähetysteologisen työskentelyn eli ekumeenisen missiologian avainkäsite. Sillä viitataan ajatukseen kolmiyhteisen Jumalan joka persoonan aktiivisesta toimijuudesta lähetyksessä. Kolmiyhteinen Jumala on lähetyksen Jumala. Hänen sydämenasiansa on lähetys, jota hän tekee aktiivisesti. Lähetys ilmaisee Jumalan olemusta ja on osallisuutta Jumalan lähetykseen (missio Dei). 

Oivaltavuudestaan huolimatta trinitaarinen lähetys on osoittautunut ongelmalliseksi käsitteeksi, koska sen varjolla on myös relativisoitu Kristuksen pelastusteko. Tämä on ilmeistä Luterilaisen maailmanliiton lähetysteologisessa asiakirjassa Lähetys kontekstissa: muutos, sovinto, voimaannuttaminen (2004) ja Kirkkojen maailmanneuvoston julkilausumassa Yhdessä kohti elämää: lähetys ja evankelioiminen muuttuvassa maailmassa (2013). Ensimmäisessä lähetyksen teologinen perusta ja käytännön ilmenemismuodot pelkistetään ensimmäiseen uskonkappaleeseen. Luonnonsuojelusta tulee lähetyksen keskeinen työmuoto. Toisessa lähetys määritellään pneumasentrisesti: Pyhän Hengen työ erotetaan Pojan työstä. Henki toimii itsenäisesti, pelastavasti ja salatusti kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Nämä kaksi teologista perusratkaisua tehdään trinitaarisen lähetyksen käsitteen varjolla. Ne vieroksuvat klassista kristologiaa ja siihen perustuvaa soteriologiaa ja oikeuttavat inklusivismin, jonka mukaan Kristuksessa on mahdollisuus pelastukseen kristinuskon ulkopuolella, tai uskontopluralismin eli ajatuksen, että monissa tai kaikissa uskonnoissa on pelastustie, ja viime kädessä kristillisen universalismin, jonka mukaan Kristuksen sovitustyön ansiosta pelastuu koko ihmiskunta. Molemmissa asiakirjoissa on viitteitä näihin kehityssuuntiin. Lausanne-liikkeen lähetysasiakirjat jakavat huolen ympäristötuhosta ja tunnustavat Pyhän Hengen ratkaisevan merkityksen lähetyksessä. Kuitenkin ne torjuvat lähetysteologian uudelleenmäärittelyn. 

Yhteisten uskontotuuksien julkilausumista selittää osaksi 1900-luvun evankelikaalisuuden pirstaloitumisalttius, teologinen pinnallisuus sekä hengellinen juurettomuus, jotka ilmenevät tietämättömyytenä kirkon historiasta ja toiminnallisena pragmatismina. Lausanne-liikkeessä ajatellaan, että evankeliumilla on oltava sisältö, samoin kuin opetuksella, jota uskoon tulleille tulee antaa. Niiden sisällön on noustava raamatullisesta ja apostolisesta kristinuskosta. 

Raamattunäkemys 

Asiakirjat pitävät tärkeänä ilmaista raamattunäkemyksensä ja siitä johdettavan raamattuhermeneutiikan: 

Me vahvistamme kaikkien Vanhan ja Uuden testamentin kirjoitusten jumalallisen inspiraation, totuuden ja arvovallan ainoana kirjoitettuna Jumalan sanana; se on virheetön kaikessa mitä se opettaa ja ainoa uskon ja käytännön erehtymätön ohje. Me tunnustamme myös Jumalan sanan voiman viedä hänen pelastustarkoituksensa päätökseen. Raamatun sanoma on osoitettu koko ihmiskunnalle. Jumalan ilmoitus Kristuksessa ja Raamatussa on muuttumaton. Raamatun välityksellä Pyhä Henki puhuu vielä nytkin. (LJ § 2) 

LJ:ssa määritelty raamattunäkemys kattaa viisi ulottuvuutta: Raamatun (i) jumalallinen inspiraatio ja (ii) luotettavuus eli totuudellisuus ja erehtymättömyys. Inspiraatioon ja luotettavuuteen perustuu Raamatun (iii) arvovalta. Siispä ”kulttuuria on aina tutkittava ja arvioitava Raamatun valossa” (LJ § 10) eikä päinvastoin. LJ myös mainitsee (iv) Raamatun vaikuttavuuden eli armonvälineluonteen sekä (v) kanonisuuden eli sen, että ”Raamattu on lopullinen kirjoitettu Jumalan sana, jota ei ylitä mikään uusi ilmoitus (revelation) (KS I.6). 

Kristillisten kirkkojen raamattunäkemyksen kyseenalaistaminen alkoi valistuksesta. Nykypäivän arvoliberaalissa ja sekularisoituneessa kontekstissa kuten myös monien uskonnollisten pyhien kirjoitusten maailmassa on tarpeen lausua julki, millaisena kirjana Raamattua pidetään ja miten sitä tulee tulkita ja soveltaa. Epäilemättä taustalla on havainto, että tästä raamattunäkemyksestä irtautuneet protestanttiset valtakirkot liberalisoituvat teologisesti ja eettisesti. Eksklusivistinen ja Kristus-keskeinen soteriologia korreloi ”korkean” raamattunäkemyksen kanssa. Molemmat ovat tunnusomaisia etelän kristillisyydelle ja kasvaville kirkoille. Tätä kirkkojen uskoa ja kasvua varjellaan ohjaamalla evankelikaalit teologiansa edellyttämään raamattunäkemykseen. 

Ainutlaatuinen Kristus 

Lähetysteologiset asiakirjat korostavat Kristuksen pelastustyön yhtäaikaista eksklusiivisuutta ja universaalisuutta. 

Jeesuksen julistaminen ”maailman Vapahtajana” ei merkitse sen väitteen esittämistä, että kaikki ihmiset pelastuvat joko automaattisesti tai loppujen lopuksi; vielä vähemmän se sisältää väitteen, että kaikki uskonnot tarjoavat pelastusta Kristuksessa. Pikemminkin kysymys on Jumalan rakkauden julistamisesta syntiselle maailmalle ja kaikkien ihmisten kutsumisesta vastaamaan hänelle Pelastajana ja Herrana, kokosydämisesti, henkilökohtaisen parannuksen ja uskon perustalta. (LJ § 3) 

Yksin Kristus pelastaa, eivät muut uskonnot tai ihmisen luonnollinen jumalantuntemus, mutta Kristuksessa koko maailman synnit on sovitettu. Vain usko Kristukseen tuo pelastuksen, mutta tämä pelastus on jokaisen saavutettavissa samalla tavoin eli uskon kautta. 

Kristuksen ainutlaatuisuudella ja universaalisuudella on merkitystä uskontoteologisten mallien arvioinnissa: 

Me myönnämme, että kaikilla ihmisillä on jotakin tietoa Jumalasta hänen luonnossa tapahtuvan yleisen ilmoituksensa perusteella. Mutta kiellämme ajatuksen, että tämä voi pelastaa ihmisen, sillä epävanhurskaudellaan ihmiset hylkäävät totuuden. Me hylkäämme Kristusta ja evankeliumia halventavana [alkuteksti voimakkaammin: torjumme anathemana Kristukselle ja evankeliumille] myös kaikenlaisen synkretismin ja sellaisen dialogin, jonka lähtökohtana on ajatus kaikissa uskonnoissa ja ideologioissa yhtä lailla puhuvasta Kristuksesta. (LJ § 3) 

On vain yksi evankeliumi, koska on vain yksi Kristus, joka on kuolemansa ja ylösnousemisensa tähden ainoa tie pelastukseen. Sanoudumme sen tähden irti sekä relativismista, joka pitää kaikkia uskontoja ja hengellisiä liikkeitä yhtä pätevinä teinä Jumalan luo, että synkretismistä, joka yrittää yhdistää (mix) Kristus-uskoon muita uskontoja. (MM II.A.3) 

Meillä on houkutus vaarantaa uskomme Kristuksen ainutlaatuisuuteen uskonnollisen pluralismin painostuksesta. (KS I.2a) 

Asiakirjat edustavat eksklusivistista uskontoteologista mallia ja torjuvat, joskus eksplisiittisesti, muut mallit. 

Ainutlaatuinen usko 

Kristuksen ainutlaatuisuuteen kuuluu ihmisen omiin tekoihin perustuvan pelastuksen torjunta ja uskon välttämättömyys:  

Kun ainoastaan luotamme yksin Kristukseen, meidät liitetään häneen Pyhän Hengen kautta ja luetaan Jumalan edessä vanhurskaiksi Kristuksessa. Uskosta vanhurskautettuina meillä on rauha Jumalan kanssa emmekä enää kohtaa tuomiota. – – Meidän pelastuksemme riippuu viime kädessä Kristuksen työstä ja Jumalan lupauksesta, ei meistä. – – Emme pelastu hyvien tekojemme kautta. (KS I.8c–d) 

MM erittelee yksityiskohtaisesti Jumalan roolin ja merkityksen pelastuksessa ja pyhityksessä. Samalla jakso sanoittaa ymmärryksen siitä, mitä trinitaarisella lähetyksellä voidaan tarkoittaa evankelikaalisessa perspektiivissä: 

Raamattu ilmoittaa, että Jumala itse on pääevankelista. Onhan Jumalan Henki totuuden, rakkauden, pyhityksen ja voiman henki, ja ilman häntä on evankelioiminen mahdotonta. Hän antaa voitelun sanantuojalle, vahvistaa sanan, valmistaa kuulijat, herättää synnintunnon [oik. tuomitsee syntisen], valaisee sokeain silmät, tuo elämän kuolleille, tekee meidät kykeneviksi kääntymään ja uskomaan, yhdistää meidät Kristuksen ruumiiseen, vakuuttaa meidät Jumalan lapseudesta, muuttaa meitä ja toimintaamme Kristuksen näköisemmäksi ja lähettää meidät vuorollamme todistamaan hänestä. (MM II.B.5) 

Kuten kohta näemme, tekojen arvo tulee esille niin moninaisin sanoin, että siitä on helppo päätellä ihmisellä olevan osuutensa pelastuksessa. Siksi on välttämätöntä, että asiakirjat eivät jätä protestanttisuuden kulmakiveä uskonvanhurskaudesta mainitsematta, vaan pyrkivät tuomaan pyhitysteologiaansa tasapainon käsittelemällä pelastuksen objektiivista perustaa yksin Kristuksen sovitustyössä ja subjektiivista vastaanottamista yksin uskomalla Kristukseen.  

Maailmanlähetys 

Asiakirjat läpäisee yhtäaikainen huoli evankeliumin etenemisestä ja tahto haastaa kristityt globaaliin lähetystehtävään. Lausanne-liikkeen ohjelmajulistus toistuu kaikissa asiakirjoissa. Sen klassinen muotoilu on LJ:ssa: ”Maailman evankelioiminen edellyttää, että koko kirkko vie koko evankeliumin koko maailmalle” (LJ § 6). Kaikki kolme asiakirjaa sitoutuvat tähän evankelioimistehtävään: 

Me uskomme, että evankeliumi on Jumalan hyvä sanoma koko maailmalle. Hänen armonsa avulla olemme päättäneet totella Kristuksen käskyä julistaa tuota sanomaa koko ihmiskunnalle ja tehdä jokaisesta kansasta hänen opetuslapsiaan. (LJ Johdanto) 

Uskomme, että Jumala kutsuu koko kirkkoa viemään koko evankeliumin koko maailmaan. Päätämme siksi julistaa evankeliumia uskollisesti, hellittämättömästi ja uhrautuvasti siihen asti, kunnes hän tulee. (MM I.21) 

Uudistamme sitoumuksen, joka on inspiroinut Lausanne-liikettä alusta asti, käyttää kaikkia mahdollisia keinoja tavoittamaan evankeliumilla kaikki ihmiset. (KS I.7b) 

Lausanne-liikkeen lähetysteologiset asiakirjat kutsuvat kaikki kristityt viemään eteenpäin evankeliumia. Lausannessa tämä tapahtui konkreettisesti niin, että monet osallistujat allekirjoittivat LJ:n. Kristityille on häpeäksi, että lähetystehtävä on kesken ja että niin moni ihminen ei ole kuullut evankeliumia. KS mainitsee saavuttamattomat kansat, joiden keskuudessa ei ole kristittyjä tai kirkkoa. Monet näistä kansoista ovat laiminlyötyjä ”siinä mielessä, ettemme tällä hetkellä tiedä kirkkoa tai lähetysjärjestöä, joka edes yrittäisi jakaa evankeliumin heille” (KS II.D.1). Asiakirjat pahoittelevat, miten vähän kirkkojen voimavaroista käytetään saavuttamaan kansoja, jotka eivät koskaan ole kuulleet Kristuksesta. 

Lausanne-liike pitää lähetystä kaikkien kirkkojen ja jokaisen kristityn tehtävänä. Tähän evankeliumin eteenpäinviemiseen Jumala kutsuu jokaisen yksilön ja kaikki seurakunnat. 

Koko evankeliumin julistaminen on koko kirkon tehtävä. Koko Jumalan kansa on saanut kutsun evankelioimistehtävään. – – Vain muutamat hän kutsuu evankelistoiksi, lähetyssaarnaajiksi tai papeiksi, mutta koko kirkkonsa ja sen jokaisen jäsenen hän kutsuu todistajakseen. (MM II.B ingressi ja 6) 

LJ visioi siitä, mitä nykyään kutsutaan monenkeskiseksi lähetykseksi (polycentric mission): ”Lähetystyöntekijöitä pitäisi virrata vapaammin kuin koskaan kaikista kuudesta maanosasta kaikkiin kuuteen maanosaan nöyrän palvelemisen hengessä” (LJ § 9). 

Sosiaalinen vastuu 

Liberaalin protestantismin vaikuttamassa ekumeenisessa missiologiassa kristinuskon sekularisointi ja relativisointi on ilmennyt evankeliuminjulistuksena, jossa enenevässä määrin ohitetaan Jumalan aikaansaama sovitus, lunastus ja vanhurskauttaminen Kristuksen elämän, kuoleman ja ylösnousemuksen ansiosta, sekä ihmisen välttämätön vastaus tähän sanomaan katumuksessa ja uskossa. Evankeliumi pelkistyy maailmanparantamisen julistamiseksi, lähetys sosiaaliseksi oikeudenmukaisuudeksi ja luonnonsuojeluksi. 

Lausanne-liike ei hyväksy sellaista kristillisen uskon ja lähetyksen uusmäärittelyä. Kuitenkin kaikki kolme lähetysasiakirjaa yhtyvät siihen, että kristityillä on vastuu yhteiskunnasta, kulttuurista ja ympäristöstä, sekä hyväksyvät vahvan kytköksen yhtäältä sosiaalisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja toisaalta evankelioimisen ja lähetyksen välillä. 

Evankelioimisen tuloksiin sisältyy kuuliaisuus Kristukselle, hänen seurakuntansa jäseneksi tuleminen ja vastuullinen palvelu maailmassa. – – Pelastuksemme muuttavan vaikutuksen tulisi ulottua kaikille meidän henkilökohtaisille ja sosiaalisille vastuualueillemme. Usko ilman tekoja on kuollut. (LJ §§ 4, 5) 

Evankeliumin omistaminen johtaa edistämään moraalista muutosta yhteiskunnassa ja hengelliseen elämään seurakunnassa. Siihen sisältyy luonnonsuojelu, joka ei ole esillä LJ:ssa mutta vahvasti KS:ssa, jossa viitataan ympäristöön ”koko evankeliumin” kohteena ja ”kokonaisvaltaisen lähetyksen” toiminta-alueena. Maapallon varojen tuhoamisen, haaskaamisen ja saastuttamisen sijaan tarvitaan ”kiireellistä ja profeetallista ekologista vastuullisuutta” (KS I.7a). 

MM luettelee esimerkkejä vääryyksistä, joihin kristittyjen tulee puuttua: 

Meitä surettavaa pahuutta ovat väkivalta, myös rakenteellinen väkivalta, poliittinen turmeltuneisuus, ihmisten ja luonnon kaikenlainen riisto, perheen heikentäminen, vapaa abortti, huumekauppa ja ihmisoikeuksien polkeminen. Kantaessamme huolta köyhistä meitä painaa maailman kahdenkolmanneksen velkataakka. Meitä järkyttävät myös syvästi epäinhimilliset olosuhteet, joissa miljoonat, meidän laillamme Jumalan kuvaksi luodut ihmiset, elävät. (MM II.B.4) 

On tärkeää huomata, mitä mainitaan yhteiskunnallisina vääryyksinä: vapaa abortti, perheen heikentäminen, huumekauppa. Kaksi ensimmäistä ovat arvoliberalismin ydintä. Huumeiden laillistaminen on yksi sekulaarin maailman selkeitä kehityssuuntia. Jos siis Lausanne-liikkeen lähetysteologiset asiakirjat lasketaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolestapuhujiksi, määrittelevät ne vääryyksiksi sellaista, mitä ei-evankelikaalisessa ajattelussa joskus väitetään oikeudenmukaisuudeksi ja peräti ihmisoikeudeksi. 

Lausumista, jotka puhuvat yhteiskunnallisesta vastuusta ja maailmaa muuttavien tekojen välttämättömyydestä, herää epäilys, että Lausanne-liikkeessä häviää maallisen ja hengellisen regimentin ero. Ehkä tämän vaaran takia missiologiset asiakirjat torjuvat Jumalan valtakunnan samaistamisen ihmisten aikaansaamaan onnelliseen yhteiskuntaan. LJ:n mukaan ”hylkäämme ylpeänä ja itseriittoisena unelmana käsityksen, että ihminen pystyisi joskus rakentamaan maanpäällisen utopian” (LJ § 15). MM käsittelee eniten erottelun tarpeellisuutta: 

Ei uskonto, ei ihmisen oma vanhurskaus, eivät sosiaaliset tai poliittiset ohjelmat pelasta ihmisiä. Kaikenlainen itsensä pelastaminen on mahdotonta. – – Torjumme myös puolievankeliumit, jotka vähättelevät synnin osuutta ja sekoittavat toisiinsa Jumalan armon ja ihmisen omat parannuspyrkimykset. – – Jatkuva sitoutumisemme sosiaaliseen toimintaan ei merkitse, että sekoittaisimme toisiinsa Jumalan valtakunnan ja kristillisyyden hapattaman yhteiskunnan. On paremminkin kysymys sen tiedostamisesta, että raamatunmukaisen evankeliumin toteuttamisella on väistämättömiä sosiaalisia seurauksia. (MM II.B.1 ja 4) 

Evankeliumia ei siis saa pelkistää sosiaaliseen auttamiseen eikä Jumalan valtakuntaa tai lähetystön tavoitetta hyvään yhteiskuntaan, vaikka evankeliumin tulee johtaa toimintaan paremman maailman puolesta, ja evankeliointiin sekä lähetykseen tulee sisältyä sellainen toiminta. 

Koko evankeliumi 

Lausanne-liikkeen motossa on ilmaisu ”koko evankeliumi”. Sen merkitys alkaa aueta tarkastelemalla, mitkä asetetaan sen vastakohdaksi. Asiakirjat ottavat kantaa todellisiin tai mahdollisiin vaaroihin evankelikaalisessa maailmassa. Evankeliumi saattaa irrottua uskonopista niin, että evankeliumin yhteys Raamatun opetuksiin kristityn elämästä katoaa. Evankeliointia ei seuraa opetus Kristuksen seuraamisesta. Usko Jeesukseen on irrallaan hänen omanaan olemisesta. Silloin kristitty elää ”maailmallisesti”. Päinvastainen vaara on eristäytyä yhteiskunnasta ja kulttuurista suhtautuen niihin yksipuolisen kielteisesti. Kolmas ilmiö on, että evankeliointi tai lähetys jää yhdeksi osa-alueeksi kristityn ja seurakunnan elämässä. Vaihtoehtoisesti niissä sanotaan olevan kyse ainoastaan ihmisen iankaikkisten tarpeiden kohtaamisesta. 

MM selventää otsikon ”Koko evankeliumi” alla, mihin kaikkeen koko evankeliumi on vastaus. Synnin takia ihmisen ahdinko on monitahoinen. Se koskettaa hänen suhdettaan Jumalaan, lähimmäiseen, itseensä ja luomakuntaan. MM:n mukaan evankeliumi on vastaus tähän moniongelmaisuuteen ja viittaa Jeesuksen ohjelmajulistukseen Nasaretin synagogassa (Luuk. 4). 

Ensimmäisellä sijalla [rakkaudenpalvelussa] on evankelioimistyö, koska kannamme huolta (chief concern) siitä, että kaikki ihmiset saisivat mahdollisuuden ottaa Jeesuksen Herrakseen ja Vapahtajakseen. Jeesus ei kuitenkaan vain julistanut Jumalan valtakuntaa, vaan hänen voimatekonsa ja laupeudentyönsä myös havainnollistivat sen saapumista. Meidät on nyt kutsuttu samanlaiseen sanojen ja tekojen yhdentämiseen (integration). Meidän on nöyryyden hengessä julistettava ja opetettava sanaa, palveltava sairaita, ruokittava nälkäisiä, huolehdittava vangeista, autettava laitapuolen kulkijoita ja vammaisia ja vapautettava sorrettuja. (MM II.A.4) 

Evankelioimistyössä kristittyjen sanojen ja tekojen on oltava yhteneväisiä siten, että Jeesuksen tuoman pelastuksen julistamista tulee havainnollistaa palvelevin teoin. LJ ja KS käsittelevät samaa asiaa evankeliumin vastaanottajan näkökulmasta: 

Esittäessämme evankeliumin kutsun meillä ei ole lupaa salata opetuslapseuden hintaa. Tänäänkin Jeesus kutsuu kaikkia seuraajiaan kieltämään itsensä, ottamaan ristinsä ja samaistumaan hänen uuteen yhteisöönsä. Evankelioimisen tuloksiin sisältyy kuuliaisuus Kristukselle, hänen seurakuntansa jäseneksi tuleminen ja vastuullinen palvelu maailmassa. (LJ § 4) 

Ensimmäiset kuuliaisuuden teot, joita evankeliumi vaatii, ovat kääntymys ja usko Jeesukseen Kristukseen. Pyhän Hengen pyhittävän työn kautta evankeliumin aikaansaama usko (gospel faith) mahdollistaa elämäntavan, joka on jatkuvaa kuuliaisuutta Jumalan käskyille. (KS I.8d) 

Koko evankeliumilla tai ”holistisella evankeliumilla” (KS Johdanto), viitataan käytännössä näkyvän uskonelämän tärkeyteen. Evankeliumi vaatii sekä uskoa että tekoja. Todellista evankeliumin uskomista seuraa muuttunut, kristillinen elämä ja kuuliaisuus Kristukselle. Kuuliaisuuteen sisältyy kuuliaisuus kaikelle opetukselle, johon Raamattu sitoo kristityt. Kristillinen elämä ja kuuliaisuus kattavat sosiaalisen vastuun ja vastuun luomakunnasta. LJ:n mukaan evankelikaalit ovat epäonnistuneet tämän kokonaisvaltaisen sanoman ja elämäntavan toteuttamisessa: ”Meillä on paljon kaduttavaa sekä laiminlyöntiemme tähden että myös siksi, että toisinaan olemme pitäneet evankelioimista ja yhteiskunnallista valveutuneisuutta toisensa poissulkevina asioina” (LJ § 5). Vaatimus kaikkeen ulottuvasta kuuliaisuudesta viestii Lausanne-liikkeen tavoittelevan seurakuntien laadullista kasvua, jota määrällisen kasvun tavoittelu ei saa syrjäyttää. 

Kirkon tulee julistaa evankeliumia, joka koskettaa koko elämän kaikkia alueita ja koko todellisuutta: 

Me vaadimme seurakuntien johtajia, pastoreita ja evankelistoja julistamaan ja opettamaan koko raamatullinen evankeliumi niin kuin Paavali, sen kaikessa totuudessa ja kosmisissa ulottuvuuksissa. Meidän on esitettävä evankeliumi ei pelkästään tarjouksena yksilöllisestä pelastuksesta tai parempana ratkaisuna tarpeisiin kuin mitä muut jumalat voivat tarjota, vaan Jumalan suunnitelmana koko maailmankaikkeudelle Kristuksessa. (KS II.A.1b) 

Näkemys koko evankeliumista tuomassa yhteen uskon ja teot koskee lähetystyötä: 

Kaiken lähetystyömme (mission) konteksti on maailma, jossa elämme, synnin, kärsimyksen, epäoikeudenmukaisuuden ja luomakunnan epäjärjestyksen maailma, johon Jumala lähettää meidät rakastamaan ja palvelemaan Kristuksen tähden. Siksi kaiken lähetystyömme on heijastettava evankelioimisen yhdentymistä (integration) sitoutumiseen toimia maailmassa. Koko Raamatun ilmoitus Jumalan evankeliumista määrää ja ohjaa molempiin. (KS I.10b) 

Edellä yhdentymisellä tarkoitettiin sanojen ja tekojen yhteenkuuluvuutta. Nyt yhdentyminen sanoitetaan hiukan toisin, vaikka lopputulos on sama. Evankelioiminen kuluu yhteen sen kanssa, että kristitty elää maailmassa ja toimii sen parhaaksi. Pelkkä evankeliointi ei riitä. Evankeliumissa on koko vastaus ihmiskunnan kaikkiin ongelmiin ja synnin ilmenemismuotoihin. Evankeliumin vastaus, joka koskettaa syntisen ja Jumalan välistä suhdetta ja muuttaa sen, koskettaa myös syntisen suhdetta toisiin syntisiin ja synnin alle joutuneeseen luomakuntaan. Lähetystyössä kuuluu tarjota ihmisille tämä kokonaisvaltainen vastaus ja elää sitä todeksi. Lähetystyössä kristityn elämän tulee sijoittua Jumalan mielen mukaisesti sekä kirkkoon että yhteiskuntaan ja olla kuuliainen hänen tahdolleen kirkossa ja yhteiskunnassa. 

Kokonaisvaltainen lähetystyö ja missionaalisuus 

Kuten edellä näimme, MM viittasi sanojen ja tekojen integroimiseen eli yhdentämiseen evankelioimistyössä. Sama koskee luonnollisesti lähetystyötä: 

Kokonaisvaltainen lähetystyö (integral mission) on evankeliumin julistamista ja havainnollistamista. Kyse ei ole vain siitä, että evankeliointi ja yhteiskunnallinen osallistuminen (social involvement) ovat rinnakkain. Pikemminkin kokonaisvaltaisessa lähetystyössä julistuksellamme on yhteiskunnallisia seurauksia, kun kutsumme ihmisiä rakkauteen ja kääntymykseen kaikilla elämänalueilla. Yhteiskunnallisella osallistumisellamme on evankelioivia seurauksia, kun todistamme Jeesuksen Kristuksen täysin muuttavasta (transforming) armosta. (KS I.10biii) 

MM ja KS tahtovat sanoa, että evankelioimis- ja lähetystyössä evankeliumin julistaminen ja evankeliumin mukainen kristillisen elämäntapa, vaikka ovatkin kaksi eri kokonaisuutta, on kuitenkin tuotava yhteen niin, että ne liittyvät toisiinsa ehjäksi ja saumattomaksi kokonaisuudeksi. Sellainen lähetystyö on kokonaisvaltaista eli holistista. Mitä sitten on lähetys kaikissa ulottuvuuksissaan? KS vastaa (KS I.5c): ”Evankeliointia, totuudesta todistamista, opetuslapseuttamista, rauhantekoa, sosiaalista aktiivisuutta, eettistä muutosta (transformation), luomakunnasta huolehtimista, pahojen voimien kukistamista, demonisten henkien ulosajamista, sairaiden parantamista, kärsimistä ja kestävyyttä vainoissa.” Siinä missä LJ nosti evankeliumin sanallisen julistamisen rinnalle kristittyjen välttämättömän sosiaalisen vastuun, KS menee pidemmälle laajentamalla lähetyksen koko eletyn todellisuuden kaikkia ulottuvuuksia koskettavaksi ja muuttavaksi kristilliseksi toiminnaksi. Uusi lähetyskäsitys vastaa evankelikaalien ja ekumeenisen missiologian käsitystä Jumalan valtakunnasta, jolla viitataan tähän maailmaan, ja valtakunnan levittämisestä, joka tarkoittaa tämän maailman ja sen ihmisten parantamista. 

Modernissa evankelikaalisessa missiologisessa keskustelussa esiintyvät käsitteet ”missionaarisuus” ja ”missionaalisuus”. Tällöin ”missionaarisella kirkolla” viitataan kirkkoon tai oikeastaan kirkkoinstituutioon, joka keskittyy rajatussa merkityksessä evankelioimiseen ja lähetykseen. Ne ymmärretään yksistään evankeliumin sanoman levittämisenä Jeesuksesta Kristuksesta. Evankelioimisen vastuuta tarkastellaan yksilökeskeisesti. Lähetys käsitetään tekemiseksi, toiminnaksi tai erilliseksi tapahtumaksi, tai ammattilaisten (kuten lähetystyöntekijöiden) tehtäväksi. Vastakohtana on ”missionaalinen” kirkko. Sillä viitataan koko kirkkoon ja sen kaikkiin jäseniin, jotka jokapäiväisessä elämässään vievät evankeliumin sanoina ja tekoina yhteisöihinsä ja yhteiskunnan kaikille sektoreille omalla maantieteellisellä alueellaan mutta myös sen ulkopuolella. He sitoutuvat elämään kaikessa Jeesuksen opetuksen ja esimerkin mukaisesti. Missionaalisuudessa korostetaan lähetystä olemisena ja lähetyksen yhdistämistä elämän ja palvelemisen kaikkiin osa-alueisiin kokonaisvaltaiseksi ja jatkuvaksi elämiseksi. Kirkko-opillinen painotus on (pien)yhteisöllinen, kodeissa kokoontuvassa ja maallikkojohtoisessa seurakunnassa. Tällainen missionaalinen kirkko julistaa koko evankeliumia ja elää todeksi kokonaisvaltaista lähetystyötä. 

Missionaalisuus on KS:n avainkäsitteitä, jolla lähetyskäskyn toteuttaminen laajenee perinteisen lähetystyön ulkopuolelle koskemaan kristityn elämää mitä erilaisimmissa tilanteissa. Silloin ei vain tehdä lähetystyötä, vaan ollaan lähetettyinä, osana lähetystä, lähetyksen yhteydessä elävinä. 

Me tarvitsemme tarmokasta ponnistelua kouluttamaan koko Jumalan kansa koko elämän opetuslapseuteen, mikä tarkoittaa elämistä, ajattelemista, työskentelemistä ja puhumista raamatullisesta maailmankatsomuksesta käsin ja missionaalisella tehokkuudella joka paikassa ja kaikissa olosuhteissa päivittäisessä elämässä ja työssä. (KS II.A.3c) 

KS:n mukaan missionaalisuus on uskon todeksi näyttämistä ei-kristityille todistuksena Kristuksesta koko elämän Herrana. Kristuksen käsky seuraajilleen rakastaa toisiaan ja rukous seuraajiensa puolesta ovat missionaalisia: ”jotta maailma tietäisi” (KS I.9a). Kristittyjen kuuliaisuus Herralleen ja tämän käskyille edesauttaa (ja vastaavasti tottelemattomuus estää) maailman evankelioimista ja Kristuksen tunnustamista. Ihmiset on opetettava elämään, jossa todistetaan Kristuksesta kaikenkattavalla kuuliaisuudella. Tämä kuuliaisuus ei rajaudu vain ulkoisiin tekoihin. Se koskee sisäistä maailmaa, ajattelemista, ja sydämen luonnetta, siis Kristuksen kaltaisena olemista. 

Kirkkojen tarjoaman teologisen koulutuksen on oltava ”tarkoituksellisesti missionaalista, koska sen asema akateemisessa maailmassa ei ole itsetarkoitus, vaan sen tulee palvella kirkon lähetystyötä maailmassa” (KS II.F.4a). Koulutuksen tehtävä on ”varustaa kaikki Jumalan ihmiset missionaaliseen tehtävään ymmärtää Jumalan totuus ja kommunikoida se olennaisena jokaisessa kulttuurissa” (KS II.F.4). Missionaalisina kutsuina mainitaan erikseen toiminta ympäristön puolesta, ihmisten hyvinvoinnista ja tarpeista huolehtiminen sekä teltantekijät eli kristityt, jotka ammattitaitonsa turvin pääsevät paikkoihin, joihin avoimesti kristillistä työtä tekevät, kuten evankelistat tai seurakuntien istuttajat, eivät pääse. KS viittaa myös pakolaisaaltoihin ja maahanmuuttajayhteisöjen syntymiseen missionaalisina mahdollisuuksina, minkä tulee näkyä niiden varustamisena ja kouluttamisena, jotka on kutsuttu työhön sellaisissa ympäristöissä. Siihen sisällytetään kristityt, jotka menevät pakolaisten tai maahanmuuttajien keskelle, ja pakolais- ja maahanmuuttajakristityt, jotka on tahtomattaan ovat temmattu juuriltaan mutta näkevät tilanteessaan Jumalan mahdollisuuden ja kutsun. Missionaalisuutta on sekä toimia vammaisten keskuudessa että vammaisten elämä Kristuksen todistajina kaikenkattavan kuuliaisuuden ja Kristuksen kaltaisena olemisen periaatteiden mukaan. 

Lopuksi: Lausanne-liikkeen tulevaisuus 

Lausanne-liike on syntynsä jälkeen muuttunut lähetysliikkeestä globaalin evankelikaalisuuden yhteiskunnallisen vaikuttamisen inspiraattoriksi. Sillä on potentiaalia evankelikaalisten kirkkojen ääneksi välienselvittelyssä sekä liberaalin teologian että tämän kasvattaman etelän kristillisyyden kanssa, jota pohjoisen valtakirkoissa yleensä tarkoitetaan, kun siellä puhutaan myönteisesti marginaalikirkkojen kuuntelemisesta. 

Liikkeen tulevaisuutta määrittelee pitkälti se, onnistuuko se yhdistämään ekumeenisen missiologian avainkäsitteet, kuten missio Dein, trinitaarisen lähetyksen, missionaalisuuden, holistisen lähetyksen, koko evankeliumin ja transformaation, klassiseen evankelikaaliseen teologiaan ja määrittelemään ne oman teologiansa ehdoilla, vai tuovatko uudet käsitteet mukanaan teologiaa, joka on ristiriidassa evankelikaalisen identiteetin kanssa ja on edistänyt valtauomakirkkojen taantumista. Samassa yhteydessä käy ilmi, mitä tapahtuu klassisen evankelikaalisen teologian kohdatessa helluntailaisuuden ja karismaattisuuden lisääntyvän vaikutuksen myös Lausanne-liikkeessä. 

Lausanne-liikkeen on myös selvitettävä itselleen, mitä tapahtuu lähetystyölle sanan perinteisessä merkityksessä, jos holistisen lähetyksen ideaalin mukaisesti koko elämän ja kaiken kirkon toiminnan tulee olla lähetystä. Ilmeinen vaara on, että kun kaikki on lähetystä, mikään osa ei lopulta tee sitä kallista työtä, joka on ollut lähetyksen kovinta ydintä: lähetystyöntekijöiden kouluttaminen ja lähettäminen asumaan vuosiksi vieraan kielen ja kulttuurin keskelle, joita he opiskelevat voidakseen viedä siellä eläville ihmisille evankeliumia Kristuksesta. Samalla on teologisesti käsiteltävä ympäristönsuojelun sisällyttämistä lähetykseen sen välttämättömänä osana, mikä lisännee luomakunnasta huolehtimisen arvostusta, mutta samalla tuomitsee valtaosan viimeisten vuosisatojen kristillisestä lähetystyöstä. 

”Kirkko julistamaan ja heijastamaan Kristusta yhdessä” — Lausanne 4 henkilökohtaisesti

Vesa Ollilainen 

Kirjoittaja on TT, Perustan päätoimittaja ja STI:n teologinen asiantuntija. 

Johdanto: Mikä on Lausanne-liike? 

Tässä artikkelissa kerron osallistumisestani Lausanne-liikkeen kongressiin 22.–28.9.2024, jota myös kutsutaan Lausanne 4:ksi (L4). Aloitan kuitenkin siitä, mikä on Lausanne-liike. Sitten kerron matkavalmisteluista ja itse kongressista. Lopuksi pohdin havaintojani kongressista ja liikkeestä. 

1974 syntynyt Lausanne-liike on alusta asti koonnut maailman evankelikaaleja keskustelemaan lähetyksestä ja toimimaan sen puolesta yhdessä. Evankelikalismin juuret ovat kuitenkin kauempana, 1700-luvun englanninkielisessä protestanttisuudessa, jonka maailmassa sen painopiste pitkään pysyi. Evankelikaalinen teologia on perinteisesti korostanut Raamatun luotettavuutta ja arvovaltaa, kääntymisen ja uskon välttämättömyyttä, Kristuksen ainutlaatuisuutta, lähetystehtävän kiireellisyyttä ja Kristuksen paluuta. Toisen maailmansodan jälkeen evankelikaalisuus on kansainvälistynyt. Evankelikaalisen kristinuskon tulkinnan määrän ja kasvun painopiste on siirtynyt ”Pohjoisesta” ”Etelän” kirkkoihin. 

Lausanne-liikettä ovat määritelleet sen kolme kansainvälistä kongressia ja niiden yhteydessä julkaistut lähetysteologiset asiakirjat. Ensimmäinen kongressi 1974 tuotti Lausannen julkilausuman (Lausanne Covenant). Sitä seurasi 1989 Manilan manifesti (Manila Manifesto) ja 2010 Kapkaupungin sitoumus (Capetown Commitment).  Lausannen julistus on osoittautunut toisen maailmansodan jälkeisen evankelikaalisen kristillisyyden keskeiseksi teologiseksi asiakirjaksi. Kaikki kolme kokousta ja niiden asiakirjat ovat evankelikaalien panos globaaliin ekumeeniseen liikehdintään ja missiologiseen keskusteluun. 

Nykyään Lausanne mieltää itsensä katalyytiksi, mikä tulee ilmi sen visiossa: 

Lausanne-liike yhdistää vaikuttajia ja ideoita globaalista lähetyksestä näkyyn evankeliumin viemisestä jokaiselle ihmiselle, opetuslapsia tekevistä seurakunnista joka kansaan ja paikkaan, Kristuksen kaltaisista johtajista joka seurakuntaan ja alueelle, ja valtakuntavaikutusta yhteiskunnan kaikilla aloilla. 

Neljänteen kongressiin valmistautuminen 

Sain ensi kerran tietoa tulevasta kongressista vuoden 2023 alkupuolella, kun minua ensi kerran kehotettiin hakemaan ja haku käynnistyi. Viimeiset osallistujat lähettivät hakemuksensa vain viikkoja ennen kongressia. Kuka tahansa ei voinut hakea osallistujaksi, vaan osallistumiseen tarvittiin Lausanne-liikkeen (tai paikallisen evankelisen allianssin) kutsu. 

Kongressia edelsi välttämättömien käytännön valmistelujen ohella koko Lausanne-liikkeen kuuleminen, jossa johto haki ymmärrystä, millaisena paikalliskirkkojen tilanne nähdään. Valmisteluprosessin tuloksena vuoden 2024 aikana julkaistiin valittuja osia raportista ”Lähetyskäskyn tila” (State of the Great Commission, saatavissa osoitteessa https://lausanne.org/report). Raportti julkaistiin kokonaan elokuussa. Se käsittelee globaaleja megatrendejä, maailmanlähetyksen ja kristinuskon kehitystä nykyhetkeen sekä ennustaa kehitystä vuoteen 2050. Tilastojen ja katsausten lisäksi raportissa on toimenpidesuositukset, joissa on huomioina kunkin maanosan tai kieliryhmän ainutlaatuinen tilanne. Raportin erityishuomion kohteena ovat kirkon määrällisen ja laadullisen kasvun kannalta kriittiset vajaukset (gaps). Kongressiohjelman strategiset painotukset ja yhteistoimintaan kannustava ohjelmarakenne perustuivat raporttiin. 

Loppuvuodesta 2023 Suomen edustajat (vajaat 20) [oik. 13 toim. korjaus verkkoversioon 19.11.2024 klo 13.58] aloittivat kuukausittaiset verkkotapaamiset. Lausanne tuki aktiivista valmistautumista säännöllisin sähköpostiviestein, etäkokouskutsuilla ja kymmenen askelen valmistautumisohjelmalla, joka sisälsi suuren määrän ennakkomateriaalia ja joitakin ennakkotehtäviä. Keskeistä valmistautumisprosessissa on ollut yhteyden luominen maan muihin osallistujiin. Kevään ja kesän aikana osallistujat tekivät ennakkoon omaan ohjelmaansa liittyviä valintoja. 

Kongressin aloituspäivänä julkaistiin Lausanne-liikkeen tuorein lähetysasiakirja Soulin Lausunto (Seoul Statement, osoitteessa https://lausanne.org/statement/the-seoul-statement). Kongressin ennakkomateriaalit, esittely, ohjelma ja muu informaatio ovat vielä nähtävissä osoitteessa https://congress.lausanne.org/. 

Kongressijärjestelyt 

Souliin kiinni kasvaneen Incheonin kaupungin Songdo Convensia -kongressikeskukseen saapui yli 5000 osallistujaa 200 maasta. Lisäksi n. 6000 osallistui etäyhteyksin. Maanosien edustajamääristä ei ole tarkkaa lukua. Se tiedetään, että Euroopasta Souliin saapui noin 750 osallistujaa, Pohjois-Amerikasta 1000. Varovainen arvaukseni on, että paikalla olleista puolet edusti ”Pohjoisen” kirkkoja, puolet ”Etelän”. 

Kongressin ohjelma alkoi aamuisin raamattuopetuksella (Morning Session). Opetustekstit olivat Apostolien teoista. Sitä seurasi ajankohtainen katsaus evankelikaalisen kirkon haasteisiin (Plenary Session).  Lounastauon jälkeen olivat päivittäin vaihtuvat kanavat (Sessions) sekä yhteistoimintakanava (Collaborative Sessions). Jälkimmäinen pysyi kullakin osallistujalla samana läpi kongressin. Päivä päättyi iltatilaisuuteen (Evening Session), jonka teema ja tulokulma vaihtuivat. Ne olivat seuraavat. Maanantai: Ympäristö, oikeudenmukaisuus, seksuaalisuus (katumus). Tiistai: Lausanne 50 vuotta (juhla). Keskiviikko: Vainot (pohdiskelu). Torstai: Reflektointia Etelä-Korean kirkon historiasta (uudistuminen). Perjantai: Politiikka, konfliktit ja syrjäyttäminen (sovinto). Kongressi alkoi sunnuntai-iltana yhteisellä tilaisuudella ja päättyi lauantaina kahteen yhteiseen tilaisuuteen. Jälkimmäinen huipentui ehtoollisenviettoon. 

Ohjelma oli englanniksi. Se tulkattiin espanjaksi, koreaksi, mandariiniksi, portugaliksi, ranskaksi ja venäjäksi. Osallistujat jaettiin ryhmiin, jotka istuivat päätilaisuuksissa samassa pöydässä läpi kongressin. Ohjelmassa oli varattu hyvin aikaa keskusteluille ja yhteiselle rukoukselle. Formaatti oli yleisesti ottaen onnistunut, vaikka ryhmien toimivuus varmasti vaihteli. Oli antoisaa tutustua kristittyihin eri taustoista ja maista. Ryhmäni oli tässä suhteessa hyvin heterogeeninen: kaksi Afrikasta, kaksi Aasiasta, yksi Pohjois-Amerikasta ja yksi Euroopasta. 

Kongressi hyödynsi vahvasti teknologiaa. Siihen pystyi osallistumaan etänä (tämä oli mahdollista jo Kapkaupungissa 2010). Sen käytössä oli oma sovellus. Sovelluksessa näki koko ohjelman ja myös henkilökohtaisen aikataulun sen mukaan, mitä siihen oli itse lisännyt kongressin ohjelmatarjonnasta. Sovelluksella sai yhteyden muihin osallistujiin. Osallistujapassin takapuolella oli QR-koodi, jonka skannaamalla sai kyseisen henkilön profiilitiedot. Sovelluksessa julkaistiin runsaasti oheismateriaalia, mm. pienryhmäkysymykset. Järjestäjät olettivat, että osallistujat omistivat älypuhelimen. Sovellusta piti seurata aktiivisesti, sillä kanavatarjonta päivittyi joskus hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Tekniikan tärkeys tuli ilmi myös siinä, että kongressin yhteydessä avattiin sivusto ”yhteistoimintatiimejä” varten (Collaborate Action Teams), joissa osallistujien on tarkoitus L4:n jälkeen työstää raportissa mainittuja vajauksia. Kun tähän lisätään lukuisat teknologisia apuvälineitä esittelevät kanavat, loistelias lavatekniikka ja viimeisen päälle tehty kuvatuotanto, voi kongressia perustellusti luonnehtia — erästä osallistujaa lainatakseni — teknologiaoptimistiseksi. Ei ole sattumaa, että Soulin lausuma käsitteli laajalti teknologian teologiaa. Pääosin tekninen toteutus onnistui, vaikka alussa äänentoiston kanssa oli ongelmia. Langaton verkko joko ruuhkautui hitaaksi tai kaatui kokonaan. Olisin odottanut, että järjestäjät olisivat osanneet ennakoida tarpeet, jos kerran kongressi perustui niin paljon verkon käyttöön. 

Eräässä mielessä L4 oli Etelä-Korean evankelikaalien kirkkojen osaamisen ja voiman näyte. He vastasivat valmisteluista ja toteutuksesta. Kongressin aikana osallistujia palveli 1000 vapaaehtoista. Heidän organisointikykynsä, tehokkuutensa ja palvelualttiutensa oli ihailtavaa. Puitteet olivat erinomaiset, messukeskus tilana toimiva, ruoka hyvää. Käytävien ja ruokajonojen ruuhkautuminen kongressin alussa oli väistämätöntä, mutta ymmärrettävää. Puutteita korjattiin viikon edetessä. Vapaaehtoisille kuuluu erityiskiitos jouhevasta kongressista. 

Oli syvästi mieleenpainuva kokemus osallistua päätilaisuuksiin messukeskuksen suuressa hallissa 5000 muun osallistujan kanssa. Hallissa ja sen käytävillä näki ja kuuli henkilökohtaisesti sen, minkä toki tiesin aiemmin, että evankelikaalinen kristillisyys on globaali ja kirjava ilmiö. (Luterilaiset ovat pieni vähemmistö.) Ehdottomasti arvokkainta minulle koko kongressissa olivatkin lukuisat kohtaamiset kahden kesken tai pienissä ryhmissä. Ilmeisesti työvuosia ja kontakteja on ehtinyt kertyä jonkin verran, kun yllätyksekseni tapasin monia tuttuja Norjasta, Ruotsista, Tanskasta ja Japanista. 

Yhteinen ohjelma 

Kongressin otsikko voitaisiin suomentaa ”Kirkko julistamaan ja heijastamaan Kristusta yhdessä” (”Let the Church Declare and Display Christ Together”). Siihen tiivistyvät Lausanne-liikkeen tämän hetken painopisteet: evankeliumin julistus, Kristuksen esimerkin mukainen elämä todistuksena maailmalle ja kristittyjen ja kirkkojen aktiivinen toiminta yhdessä lähetyskäskyn täyttämiseksi. 

Yleisesti ottaen ohjelman raamattuopetukset olivat informatiivisia. Uutiset evankelikaalisuuden maailmasta olivat kiinnostavia, kertomukset vainoista koskettavia. Kongressin luonteeseen kuuluu kertoa globaalin kirkon tilasta. Monin paikoin kirkko kasvaa vauhdilla. Onnistumistarinoiden virta oli altis ruokkimaan mielikuvaa menestys- ja kunnian teologiasta. Sitä kuitenkin puhkoivat kertomukset kirkkojen vaikeuksista ja niihin yhdistyvä ristinteologinen henki. 

Maailmalla kohtaamassani evankelikaalisuudessa on tyypillistä haastaa kristittyjä omistautumaan, antautumaan ja uudistumaan. Sama reformihaasteiden tulva tuli vastaan kaikkialla kongressissa. Luulen, että amerikkalaisessa yrittäjyys-, toiminta- ja menestyshengellisyydessä haasteet koetaan innostavina mahdollisuuksina (tai niin ne on tarkoitettu koettavaksi). Itse koin haasteiden paljouden väsyttävänä. 

Kongressin ohjelmassa pyrittiin tuomaan esille evankelikaalisuuden kirjo. Pääpuhujat olivat kristittyjä eri maanosista ja maista, nuoria ja eläkeläisiä, naisia ja miehiä. Kongressiin osallistui ja esillä pidettiin ihmisiä, joilla oli erilaisia rajoitteita. Puheenvuoroissa korostettiin moninaisuutta, kontekstualisointia ja näkökulmien rikkautta. Toisaalta tapahtumaformaatti, toiminta- ja strategiakeskeisyys sekä etenkin ohjelmien ylistysosiot toivat mieleen ennen kaikkea pohjoisamerikkalaisen uusevankelikaalisuuden. Vaikka se tätä nykyä on globaali ilmiö, L4:ää tuskin voi pitää vaikkapa globaalin evankelikaalisuuden kirjavaa jumalanpalveluskulttuuria kunnioittavana. 

Ohjelmassa oli monia helmiä. Liikkeen toiminnanjohtaja Michael Oh puhui ensimmäisenä iltana siitä, miten sekä yksilölle että kirkolle yhteisönä on tuhoisaa uskomus ”En tarvitse sinua”. Päinvastoin: kristityt tarvitsevat toisiaan. Tiistaina muisteltiin ja juhlittiin Lausannen syntymää 50 vuotta sitten. Keskiviikkoaamun raamattuopetuksessa kiinalaisteologi Patrick Fung hienosti nosti esiin tavalliset, tuntemattomat, nimettömät, ei-juhlitut kristityt, jotka elivät tullakseen unohdetuiksi mutta joiden ansiosta Kristus muistetaan. Osuva oli hänen lauseensa: ”Eivät vainot tuhoa kirkkoa. Sen tuhoaa sopeutettu evankeliumi.” Hänen raamattuopetuksensa oli mielestäni kongressin paras. Torstaiaamupäivä käsitteli luterilaisittain ilmaisten kutsumuksen teologiaa. Useimmat kristityt ovat ei-hengellisessä työssä ja kohtaavat siellä ei-kristittyjä. Lausanne-liikkeessä tämä kontaktipinta nähdään mahdollisuutena ja sitä halutaan arvostaa. Pidän näkökulmaa erittäin tärkeänä. Perjantaiaamulla Philip Ryken Yhdysvalloista piti erinomaisen opetuksen. Hän käsitteli Paavalin elämää palvelemisen näkökulmasta ja sanoi, että Paavali oli evankeliumin palvelija, joka luotti Jumalan sanan voimaan tehdä työnsä. 

Opetusten lisäksi kuulimme lyhyitä todistuksia. Iranilainen pastori kertoi, miten hän Kapkaupungin kokouksen jälkeen 2010 joutui vankilaan viideksi vuodeksi, josta vuoden hän vietti eristyssellissä. Häntä kantoi ja kantaa yhä se, että Jumala on hyvä. Tästä hän selvästi halusi vakuuttaa kuulijat. Rohkaiseva olivat nuoren kiinalaismiehen sanat kotimaansa tilanteesta ja lähetyskutsumuksestaan. Tunnepitoisimman puheenvuoron käytti nuori nainen Latinalaisesta Amerikasta. Hän kertoi tarinansa hyväksikäytön uhriksi joutumisesta ja siitä toipumisesta. Tarina oli koskettava, tytön rohkeus avoimesti kertoa kokemuksistaan ihailtava. 

Lavalta tarjottiin pysäyttäviä tiedonjyviä globaalin kirkon tilasta. Mainitsen vain kaksi. (1) Kristittyjen määrä kasvaa. Samalla maapallon väestö kasvaa vielä nopeammin. Seuraus on, että niiden osuus, jotka eivät ole kuulleet evankeliumia, kasvaa koko ajan. (2) Kirkot käyttävät arviolta 45 miljardia USD lähetystyöhön. Samalla kristillisistä kirkoista katoaa 50 miljardia petosten takia. 

Kaiken strategioinnin, innovoinnin, yhteistoiminnan ja metodiuskon keskellä oli virkistävää kuulla puheenvuoroja, joissa korostettiin ”perinteisiä” tulokulmia. Niissä kerrottiin, että lähetyksen mullistukset harvoin tapahtuvat ihmisten suunnitelmien ansiosta vaan Jumalan toimesta, ettei strategia korvaa rukousta, että ihmisten lähetysstrategioita tehokkaampi on Jumalan lähetysstrategia — kärsimys ja kirkon vainot. Osallistujille näytettiin videoita vainotuista kristityistä. Oli riipaisevaa, kun he murtuneella äänellä kertoivat raadollisen rehellisesti saamistaan traumoista, mutta todistivat samalla Jumalasta, joka parantaa ja käyttää kristittyjen haavoja hyviin tarkoituksiinsa. 

Torstai-illan teemana oli Korea. Korealaiset esittivät vaikuttavan näytelmän Korean protestanttisten kirkkojen historiasta 1800-luvun lopusta tähän päivään asti, päättyen kirkkojen nykyhaasteisiin (menestysteologia, keskinäiset riidat, laskevat jäsenmäärät). Näytelmä ei sanana tee oikeutta kokonaisuudelle. Siinä yhdistyi musikaali, videot, lavalta kerrotut välähdykset menneisyydestä ja lasilaatikoissa esillä olleet esineet (kuten naru, kivi tai Raamattu), jotka symboloivat eri vaiheita Korean kirkkohistoriasta. Näytelmän valmistelu on varmasti ollut mittava voimanponnistus. 

Kongressissa toistui sama ilmiö kuin vastaavissa evankelikaalien kokoontumisissa, joissa olen ollut. Evankeliumista puhutaan, mutta sitä ei juuri julisteta. Osallistujia haastetaan ja johdetaan kääntymykseen monessa perättäisessä tilaisuudessa, mutta heitä ei lohduteta evankeliumilla. Soulin julkilausuma on ilahduttavan armo-, Kristus- ja evankeliumikeskeinen, mutta se ei tullut läpi kongressin ohjelmassa. Itse kongressissa evankeliumi jäi enemmän taustaoletukseksi. Nähdäkseni tämä epäsuhta synnyttää evankelikaalisuutta vaivaavan ilmiön, jossa toiminta edellä mentäessä syntyy lakikeskeistä ja -henkistä teologiaa, missä riittävän antautumisen (tai vastaavan) pusertaminen itsestään nousee ratkaisevaksi keinoksi saada aikaan vaikuttavaa kristillisyyttä. 

Lausanne-liike teologian ja toiminnan jännitteessä 

Lausanne-liike on historiansa ajan tasapainoillut kahden välillä. Yhtäältä se pyrkii tekemään uutta teologiaa, etenkin lähetysteologiaa mutta myös muuta teologiaa muuttuvan maailman globaalin kirkon tarpeisiin. Toisaalta Lausanne-liike on vahvasti toimintaan ohjaava liike. Ehkä siitä syystä kahta edellistä kongressia oli eri puheenvuoroissa moitittu strategiakeskeisyydestä teologian kustannuksella. Niiden yhteydessä julkaistut, laadukkaat missiologiset asiakirjat eivät saaneet Manilassa tai Kapkaupungissa ansaitsemaansa huomiota. Tähän jatkumoon sopii L4. Sen alla julkaistua (lähetys)teologista Soulin julkilausumaa ei käsitelty yhdessäkään pääopetuksessa eikä siihen paneuduttu edes valinnaisessa kanavassa. 

Kuten todettu, nyky-Lausanne näkee tarkoituksekseen tuoda kristillisiä toimijoita yhteen kohtaamaan toisensa ja tutustumaan toisiinsa, jotta he jakavat keskenään olemassa olevia ideoita ja synnyttävät uusia sekä saavat yhdessä aikaan uusia paikallisia ja globaaleja aloitteita. Toiminnanjohtaja Michael Oh sanoi tiistai-illan tilaisuudessa, että strategiaa ja toimintaa painottava kongressiohjelma oli tietoinen valinta. Ohjelman suunnittelua ohjasi tavoite saada osallistujat verkostoitumaan. Kongressipaikalla oli myös laaja joukko näytteilleasettajia, suurin osa amerikkalaisia, jotka kertoivat tekniikan suomista keinoista tehostaa kristittyjen toimintaa. Osallistujille esiteltiin vaikkapa tekoälyyn tukeutuvaa raamatunkäännösohjelmaa tai nettisivujen tekoälyä käyttävää chat/vastaustoimintoa, joka hyödynsi sivuston kristillistä materiaalia. 

Kääntöpuoli on, että L4:ssä Lausanne-liikkeen aiempi profiloituminen teologiasta ammentavana ja teologiaa tekevänä liikkeenä jäi katveeseen. Järjestäjien on toki tehtävä priorisointeja. Pidän kuitenkin onnettomana, että ohuesta teologiastaan ja pragmatismistaan tunnettu evankelikaalisuus jäi vaille sitä teologista ravintoa ja ohjausta, jota se kipeästi tarvitsee. L4 tarjosi myös evankelikaaleille ainutlaatuisen mahdollisuuden käydä keskustelua heille tärkeistä ja heitä erottavista teologisista kysymyksistä. Tällä kertaa mahdollisuutta ei hyödynnetty. 

Lähetyksen kysymyksistä kirkon kysymyksiin 

Lausanne-liikkeen tiedotteissa kongressi oli yksinkertaisesti Lausanne 4. Sitä ei siis esitelty maailmanlähetyksen ja evankelioimisen kongressina toisin kuin ensimmäinen 50 vuotta sitten. Kyseessä on muutos liikkeen itseymmärryksessä. Kehitykseen on monia syitä. 

Lausanne-liike ei elä eristyksissä maailmasta. Sen sisään tulevat ekumeenisen missiologian ja uusevankelikaalisuuden muotifraasit sisältöineen. Liikkeessä vaikuttaa evankelikaalisen kristillisyyden innostus alati uusista menetelmistä. Ajan hermolla oleminen ja kristityn vaikuttamisen korostaminen on tarkoittanut, että lähetykseen sisällytetään kristityn toiminta politiikassa, kulttuurissa, liike-elämässä ja ympäristöasioissa. 

Edelliseen liittyy muuttunut käsitys lähetyksestä. Yleisen narratiivin mukaan aiemmin lähetys ymmärrettiin kapea-alaisesti vain julistukseksi ja pelkäksi evankeliumin julistamiseksi. Tämän lähetysnäkemyksen kritiikki perustuu mm. Lausanne-liikkeen havaintoon, että kirkot eivät ole tehneet tarpeeksi sen eteen, että ne kasvaisivat määrällisesti ja laadullisesti. Kristittyjen lankeemukset ovat heikentäneet kirkon uskottavuutta Kristuksen todistajana. On siirrytty integroituun, holistiseen tai kokonaisvaltaisen lähetykseen, jossa uskoa synnyttävän evankeliumin lisäksi opetetaan kuuliaisuutta Raamatulle ja jossa sanojen rinnalla ovat teot. Ne ovat yhtä tärkeitä ja välttämättömiä. Jeesuksen esimerkin seuraamiseen kuuluu, että opetusta saaneet kristityt vuorostaan opettavat uusia seuraajia samaan elämäntapaan. Tästä ketjusta tavataan puhua opetuslapseuttamisena. Sen keskeisiä käsitteitä ovat missionaalisuus ja Jumalan valtakunta. Holistisessa lähetysnäkemyksessä kaikki kristittyjen toiminta kirkossa ja kirkon ulkopuolella tulee nähdä lähetystyönä. Siitä seuraa, että ihmisoikeuksien ja luonnonsuojelun edistäminen katsotaan missioksi. 

Lausanne-liikkeen alun fokus maailmanlähetyksessä ja evankelioimisessa on holistisen lähetysnäkemyksen myötä laajentunut kattamaan kristillisen kirkkojen monet oleelliset kysymykset. Liikkeessä on oikein nähty lähetyksen läpileikkaava merkitys. Lähetys koskettaa kaikkea kirkon ja kristittyjen elämää. Kristityn koko elämän tulee olla osallistumista lähetykseen, ei vain kirkossa käydessä tai traktaatteja jakaessa. Terve on sekin oivallus, ettei uskoontulo riitä. Kristityn on myös säilytettävä usko ja kasvettava siinä. Hänen on laitettava itsensä likoon Kristuksen puolesta. Aitoa uskoa seuraavat todelliset teot. 

Näen muutoksen takana psykologisen tekijän. Evankelikaalisuudessa on tavattu pitää lähetystä kirkon ensisijaisena ja arvokkaimpana toimintamuotona. Kristityn ”maallisissa” kutsumuksissa uskon todeksi elämistä on pidetty vähemmän tärkeänä. Lähetyksen myönteisen ja ensiarvoisen kaiun takia on syntynyt tarve luonnehtia lähetyksenä koko kristityn elämää ja kaikkea toimintaa, ja siten antaa niille sama arvo kuin ”hengelliselle” työlle. 

Painopistemuutokselle on teologiset perusteensa, mutta se ei ole suinkaan ongelmaton. Kun lähetys kattaa kaiken yksittäisen kristityn ja kirkon toiminnan, on aiheellista kysyä, menettääkö se merkityksensä. Jos kaikki on lähetystä, mihin tarvitaan enää lähetysjärjestöjä tai -työntekijöitä? Kun kaikki muuttuu missioksi, lopulta mikään ei ole missiota. Kristuksen kirkon tarpeet ovat suuret ja monet. Juuri siksi tarvitaan toimijoita, jotka pitävät väsymättä esillä juuri maailmanlähetyksen tarpeita. Ehkä juuri tästä syystä kongressin viimeisenä päivänä tuotiin esille, että kirkkojen on yhä tehtävä pitkäkestoista, kulttuuriset ja maantieteelliset rajat ylittävää lähetystyötä. 

Toinen mahdollinen ongelma koskee valtakuntaterminologiaa. On yhtäältä totta, että kristityn tulee olla Jeesuksen uskollinen seuraaja, missä ikinä liikkuukin. Usko ei saa jäädä kristittyjen piiriin tai yksityisasiaksi. Siinä mielessä kristittyjen lisääntyvää uskollisuutta Herransa tahdolle voitaisiin luonnehtia Jumalan valtakunnan etenemiseksi. Vaikeus syntyy siitä, että sellainen kielenkäyttö uhkaa hävittää ne todelliset rajat, jotka ovat hengellisen ja maallisen regimentin välillä. Jumalan valtakunta on kuitenkin ennen kaikkea sitä, että Kristus asuu armahdetun syntisen sydämessä ja hallitsee uskovaa. Jumalan valtakuntaa ei voi pelkistää etiikkaan tai maailman parantamiseen. 

Lopuksi 

Lähdin Souliin nähdäkseni ja kuullakseni, mitä globaalille evankelikaalisuudelle kuuluu, mitkä ovat sen ilot ja surut, miten se katsoo menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Tähän odotukseen L4 vastasi hyvin. 

Lausanne-liike on erinomainen ikkuna globaalin evankelikaalisuuden maailmaan. Se tuo eteemme kirkon kasvun ja vaikeudet. Evankelikaalisuuden vahvuudet ja heikkoudet olivat hyvin nähtävillä L4:ssä sille, joka tuntee sen historiaa ja teologiaa. Evankelikaalisuus on pirstoutunutta ja kirjavaa, mikä väistämättä koettelee Lausanne-liikettä. 

Minunlaistani kriitikkoa on muistutettava, että arviointi on asetettava oikeisiin mittasuhteisiin. Kotoisessa herätyskristillisyydessämme on omat ongelmansa. Jotkut ovat ainutlaatuisia, toiset jaamme evankelikaalisten kirkkojen kanssa. Evankelikaalisuus on moninainen sosiologinen ja teologinen ilmiö, jota ei helposti saa yhteen muottiin ja jonka itsekritiikkiä olen edellä toistanut. Arvostelun ei pidä estää näkemästä sitä, mitä arvostan globaalissa evankelikaalisuudessa. Se sykkii uskoa, intoa ja elinvoimaa. Lausanne-liikkeen merkitys modernille maailmanlähetykselle lienee korvaamaton. Jos ja kun evankelikaalisuuden rajat helluntailaisuuteen ja karismaattisuuteen sekä niin sanottuihin itsenäisiin kirkkoihin jatkavat ohentumistaan ja jopa katoavat, on yhä selvempää, että evankelikaalisuudessa on kristinuskon tulevaisuus ja kirkon kasvu. Evankelikaalisudessa on vahvaa teologista osaamista, jota itsekin hyödynnän jatkuvasti. Se tarjoaa viitekehyksen, josta jopa suomalainen luterilainen herätyskristitty löytää hengenheimolaisia ja vertaistukea. 

Evankelikaalisuuden keskellä tulee ilmi, miten hyvä ja armollinen Jumala rakentaa valtakuntaansa. Hän käyttää siinä langenneita, epäonnistuvia ja rajallisia kristittyjä, joiden elämä ja teologia jättävät paljon toivottavaa. Siinä ihmeessä on Kristuksen kirkon toivo myös Suomessa.