Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous teki maaliskuussa kirkolliskokoukselle aloitteen kahdesta rinnakkaisesta avioliittonäkemyksestä. Heikkotasoista aloitetta on syystä arvosteltu ankarasti. Raamattuteologisesti se on kestämätön, sillä kirkon ylimmällä auktoriteetilla ei voi mitenkään perustella muuta kuin miehen ja naisen avioliittoa — elleivät piispat ole päättäneet alistaa raamattunäkemystä ja teologiaa kunkin ajan muotiarvoille. 

Tunnustuskirjojen opetus avioliitosta on selvä. Schmalkaldenin opinkohdissa lukee: 

Yhtä vähän kuin meille tai heille [paavilaisille] on annettu valtaa muuttaa mies naiseksi tai nainen mieheksi tai tehdä tyhjäksi sukupuolten eroavuutta, yhtä vähän heillä on ollut valtaa erottaa näitä Jumalan luomia toisistaan tai kieltää asumasta yhdessä kunniallisina aviopuolisoina. 

Confessio Augustana viittaa yleisen ilmoituksen todistukseen ja siis järjellä saavutettaviin totuuksiin avioliitosta: 

Koska ihminen on Jumalan luomistyön tulos ja se ja luomisjärjestys ovat luonnonoikeutta, ovat oikeusoppineet viisaasti ja oikein sanoneet miehen ja naisen liittymisen toisiinsa perustuvan luonnonoikeuteen. Mutta kun luonnonoikeus on muuttumaton, niin oikeus avioliiton solmimiseen on pysyvää laatua. Sillä jos kerran luonto ei miksikään muutu, säilyy välttämättä myös se järjestys, jonka Jumala on luontoon pannut, eikä sitä voida ihmisten säätämillä laeilla kumota. 

Piispa Matti Salomäkeä on kiitettävä siitä, että hän jätti eriävän mielipiteen aloitteesta, jolla piispainkokous irtautuu Raamatusta ja tunnustuksesta. Samalla on äärettömän surullista, että kaikki muut piispat asettuivat tukemaan aloitetta. Jälleen joudumme todistamaan, miten piispainkokouksen maltilliset osoittautuvat mukautujiksi, radikaalit määräävät suunnan ja kaunopuheet kirkon ykseydestä tarkoittavat ykseyttä eksytyksen ehdoin. 

Vakuuttelut kahdesta rinnakkaisesta näkemyksestä jäävät tietysti vain puheeksi. Sisarkirkkojemme kehitys osoittaa, että kun hyväksytään väite kristillisestä avioliittokäsityksestä syrjivänä ja ihmisarvon tai peräti -oikeuksien vastaisena, on seuraava askel väistämätön. Kristillinen opetus avioliitosta häivytetään ja siihen sitoutuneita pappeja rangaistaan. 

Yhä selvemmäksi käy, että kirkon johdon aktiivista suunnanmuutosta on turha odottaa. Päinvastoin kristillisen uskon mukaisen opetuksen ja elämän elintila kirkossa kapenee. Kristittyjen on tehtävä voitavansa kirkollisissa luottamuselimissä kirkon kristillisyyden säilymiseksi, mutta sen varaan ei pidä panna toivoa. Määrävähemmistöllä ei estetä niitä monia keinoja, joilla kristillistä oppia ja etiikkaa rapautetaan. On seurakuntia, joissa hengellinen elämä on vielä terveellä pohjalla, mutta kokonaiskuva ja suunta ovat yksiselitteisen selvä. Nöyrä omaan paikallisseurakuntaan sitoutuminen voi olla ihailtavaa, mutta ehdoin tahdoin itsensä asettaminen alttiiksi harhalle siellä vaarantaa oman uskon. Seura tekee kaltaisekseen. Terveen opetuksen ja uskonyhteisön luo etsiytyminen on hengellistä itsesuojeluvaistoa. On kiire etsiä vaihtoehtoja, joihin kirkollinen pakkovalta ei yllä. Meidän on huolehdittava, että meidän lisäksemme  seuraavat sukupolvet saavat kuulla evankeliumin puhdasta oppia ja vastaanottaa sakramentit. 

Maallikoiden on helppo äänestää jaloillaan. Vaikeammassa asemassa ovat seurakuntatyöntekijät, joihin kuuluvat pappien lisäksi mm. kanttorit, diakonit ja nuorisotyöntekijät. Usein he ovat kutsumustietoisia ja palvelualttiita, mutta elanto tulee kirkolta, jonka painostus lisääntyy. 

Ensiksi jokaisen on huolehdittava, ettei jää yksin. Niiden, jotka murehtivat kirkon luopumusta, on rakennettava keskinäistä yhteyttä. Seurakuntien ja järjestöjen maallikot ja työntekijät tarvitsevat toistensa tukea. Verkostoituminen on välttämätöntä. Toiseksi on etsittävä keinoja, joilla turvataan paikallinen mahdollisuus päästä elävän luterilaisuuden yhteyteen. Tarvittaessa on perustettava uusia messu- ja jumalanpalvelusyhteisöjä olemassa olevien rakenteiden kautta tai luotava uusia. Epäilemättä käytännön kysymykset varainhankinnasta, tiloista tai työntekijöiden palkkauksesta ovat haasteellisia mutta toisaalta Suomessa on yhteisöjen rakentamisesta tietotaitoa, joka vain odottaa kokoamista ja käyttöönottoa. 

Jo nyt maassamme on luterilaisia messu- ja jumalanpalvelusyhteisöjä, joissa toteutuvat kirkon tuntomerkit. Niihin on helppo liittyä. Ovet ovat avoimet, tilaa on, samoin palvelutehtäviä. Tämän verkoston laajentuminen on parhaita vastauksia kirkon luopumukseen, oman paikan löytämiseen tai lähetyskäskyn toteutumiseen. 

Vesa Ollilainen, 

päätoimittaja, pastori, TT, 

STI:n teologinen asiantuntija