Perusta 2 | 2022
Kansanedustaja Päivi Räsäseen ja Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjolaan kohdistuneiden syytteiden käsittely alkoi tammikuun lopussa käräjäoikeudessa. Oikeussalin lisäksi tapausta on puitu julkisesti jo parisen vuotta. Erityinen huomio on kohdistunut Päivi Räsäseen, jonka julkiset kriittiset kannanotot homoseksuaalisesta elämäntavasta ovat pitkään herättäneet erityisesti edistysuskovaisissa piireissä suuttumusta. Oikeudenkäynti tarjoaa poikkeuksellisen mahdollisuuden päästä näpäyttämään Räsästä, mutta hänet on yritetty vaientaa ennenkin. Yhä on muistissa, kuinka Räsäsen ympärille luotiin lokakuussa 2010 kohu TV 2:n ”homoillan” jälkeen ja miten hänet leimattiin syypääksi tv-keskustelua seuranneeseen piikkiin kirkosta eroamisissa. Viime vuodet olemme joutuneet tottumaan siihen, että sekulaarin median ja tieteen arvovallalla julkaistaan uutisia, kolumneja ja artikkeleita, joissa piirretään kuvaa Räsäsestä ja hänen hengenheimolaisistaan pahoina ja hengenvaarallisina uskonnollisina fundamentalisteina sekä typerän raamatuntulkinnan kannattajina. Harvoin on tullut kysymykseen myötämielinen ymmärtäminen tai edes asiallinen näkemysten kuvailu. Päinvastoin toistuvasti kirjoitusten sävy on panetteleva, mustamaalaava ja avoimen vihamielinen. Asiallisempaa sävyä on joutunut etsimällä etsimään. Ilmeistenkään virheiden oikaisuun ei näytä olevan tahtoa.
Vaikka oikeudenkäynti eräällä tavalla huipentaa viimeisten vuosien kehityksen, se on kuitenkin vain oire laajemmasta ilmiöstä, joka ei pääty tai rajoitu yhteen oikeusprosessiin. Olemme keskellä länsimaiden perustukset vaarantavaa arvosotaa. Rintamalinjoja on useita. Perinteisesti ja helpoiten tunnistamme modernismin ja klassisen kristinuskon välisen konfliktin. Modernismin myytin mukaan järki ja tiede tuovat yksilölle edistyksen, vaurauden ja onnen vapauttamalla hänet kristinuskon kahleista.
Konfliktissa vastakkain ovat myös modernismi ja postmodernismi. Se selittää osaksi, miksi klassisen kristinuskon edustaja saa toisinaan julkista tukea kristinuskon kriitikoilta. Se selittää myös, miksi arvoliberaalista modernistista tulee arvoliberaalin postmodernin vihollinen. Modernismi uskoi yhteen yhteiseen totuuteen ja sen tavoitteluun. On sallittava voimakkaastikin toisistaan eroavat mielipiteet. Totuus kyllä lopulta voittaa. Sitä vastoin postmodernismissa totuusväitteet pelkistetään valtataisteluksi. Modernismin totuudet sortavat ja siksi ne on korvattava uusilla. Sorretuille on annettava oikeus määritellä, millaisia totuuksia nyt saa lausua ääneen. Parempi maailma luodaan sanoilla. Väärät sanat ovat kiellettyjä, uskonnonvapaus ongelmallista ja avoin keskustelu (eli sananvapaus) vaarallista.
Modernismin ja postmodernismin välinen konflikti ilmenee eri foorumeilla. Yksi niistä on politiikka. Patrick J. Deneenin käsittein siinä ottavat toisistaan mittaa klassinen ja progressiivinen liberalismi. Edellinen uskoo yksilön ehdottomaan arvoon, autonomiaan ja vapauteen, universaaleihin ihmisoikeuksiin ja kaikkien yhdenvertaiseen kohteluun. Jälkimmäisen mukaan ihmisen arvo ja perus- tai ihmisoikeudet ovat riippuvaisia hänen ryhmäidentiteetistään. George Orwellin Eläinten vallankumous-kirjan iskulausetta mukaillen: ”Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”.
Toinen konfliktikenttä on tiede. Yhtäällä on modernismin usko tieteellisen metodin kykyyn saavuttaa totuus koko todellisuudesta. Toisaalla ovat postmodernismin vaikutuksesta syntyneet epäkohtatieteet (eng. grievance studies). Niissä todellisuus sovitellaan ennalta annettuun narratiiviin yhteiskunnan sortorakenteista, jotka on purettava. Narratiivin mukaisten termien ja näkökulmien tulee ulottua kaikkeen tutkimukseen ja yhteiskunnan jokaiseen kolkkaan.
Vastakkain asettuvat myös sekulaari modernismi ja postmoderni uskonnollisuus. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden (social justice) ja progressiivisen herännäisyyden (wokeism) liikkeissä esiintyy modernismin arvostelemia uskonnollisia piirteitä. Sellaisia ovat sitoutuminen kritiikin ulkopuolelle rajattuun ilmoitukseen tai järjestäytyminen ideologian motivoimaksi moraaliseksi yhteisöksi.
Myös modernismilla on uskonnollinen puolensa. Siksi aikamme arvokonfliktia on syytä tarkastella uskontojen välisenä konfliktina. Steven D. Smithin mukaan vastakkain ovat immanentti uskonto eli Rooman valtakunnan ajan pakanuus sen modernissa muodossa ja transsendentti uskonto eli historiallinen tai klassinen kristinusko. Perustavaa laatua oleva erimielisyys koski jo silloin sitä, löytyykö elämän tarkoitus, arvot ja päämäärä tästä näkyvästä aineellisesta maailmasta vai ovatko ne ankkuroituja tuonpuoleiseen, näkymättömään ja kerran tulevaan maailmaan. Kristityt katsoivat tuolloin, että he ovat (kirkkoisä Augustinuksen kielikuvaa lainaten) kahden kaupungin kansalaisia. Se soti jyrkästi Rooman uskonnollisia ihanteita vastaan: kaikkien jumalien tuli elää sovussa keskenään samassa kaupungissa. Rooma ei tunnustanut yläpuolellaan olevaa Jumalaa. Vaikka rauhanomainen rinnakkaiselo onnistui hetkittäin, oli kyseessä kaksi yhteensovittamatonta uskontoa. Konflikti oli väistämätön. Niinpä Rooman keisarit pitivät kristittyjä epäilyttävinä ja vainosivat heitä. Samalla lailla tämän päivän vallanpitäjät linjaavat lainsäädännöllä ja oikeustapauksilla, onko todellisuutta tarkasteltava yksin immanentin uskonnollisuuden ehdoilla vai antaako julkinen valta tilaa (kuten uskonnonvapauslain on ollut tarkoitus antaa) sille mahdollisuudelle, että on olemassa transsendentti todellisuus.
Vesa Ollilainen
