Perusta 4 | 2023

Kristillinen apologetiikka on pitkään mielletty uskon järkiperäiseksi puolustamiseksi. On olemassa uskon oikeuttavat järkisyyt, joita pystymme tarjoamaan ei-kristitylle, jotta hän älyllisesti vakuuttuisi uskon oikeellisuudesta ja totuudellisuudesta. Rationaalisen apologetiikan tunnetuin puolestapuhuja William Lane Craig määrittelee apologetiikan siksi teologian haaraksi, joka pyrkii esittämään rationaalisen oikeutuksen kristillisen evankeliumin kannalta keskeisistä totuuksista, kuten Jumalan olemassaolosta, Jeesuksen ainutlaatuisuudesta ja ylösnousemuksen historiallisuudesta. 

Rationaalisen ja argumentatiivisen apologetiikan keskeistä asemaa selittää laajalti vaikuttanut valistususko universaaliin ja objektiiviseen järkeen, joka neutraalilla metodilla saavuttaa varmaa tietoa todellisuudesta Jumalasta riippumatta. Rationaalisen apologetiikan käyttäjät ovat yhtäältä tahtoneet osoittaa kristillisen uskon järkeväksi ja tiedollisesti oikeutetuksi sekä toisaalta vaihtoehdot irrationaalisiksi. 

Yhtymäkohdat valistusrationalismiin kuitenkin myös altistavat rationaalisen apologetiikan kritiikille, jota muun muassa postmodernismin nimissä on esitetty. Ihminen ja hänen järkensä ovat sidotut kontekstiinsa ja traditioonsa. Uskomukset ja tulkinnat ovat läsnä niin havaintojen teossa kuin niiden käsitteellistämisessäkin. Rationaalinen apologetiikka näyttäisi liittyvän paitsi vanhentuneeseen myös puutteelliseen käsitykseen järjestä, kielestä ja historiasta. 

On kuitenkin ennenaikaista julistaa rationaalinen apologetiikka tarpeettomaksi. Postmodernin protestin ”En voi olla kristitty, koska väität kristinuskon olevan totta” taustalla on moderni protesti ”En voi olla kristitty, koska kristillinen usko on väärässä”. Postmoderni peräänkuuluttaa pragmaattisen oikeutusta: toimiiko usko? Toimivuuden tarkastelu johtaa kysymään, miten määrittelemme toimivuuden. Tuleeko uskon toimia tekemällä elämästäni helpompaa? Silloin oletamme todeksi hedonistisen maailmankatsomuksen. Tarkoittaako toimivuus sitä, että saavutan ikuisen pelastuksen? Se puolestaan asettaa toimivuuden käsitteen suhteeseen kristillis-teistisen maailmankatsomuksen kanssa. Totuuskysymystä ei yksinkertaisesti päästä pakoon. 

Joka tapauksessa kristillisen kirkon toimintaympäristö on siirtynyt korostamaan kertomuksia, kokemuksia ja toimivuutta. Tämä muutos on haastanut kristillisen apologetiikan itsekritiikkiin ja toisaalta jouduttanut kristillisen apologetiikan tottelua uuteen tilanteeseen. Yksi muutoksen airut on C. S. Lewisista runsaasti vaikutteita saanut Alister McGrath, jonka apologeettiset intressit suuntautuvat mielikuvitukseen ja kertomuksellisuuteen. McGrath määrittelee kristillisen apologetiikan siksi ajattelun alueeksi, ”joka keskittyy kristinuskon ydinteemoihin ja niiden tehokkaaseen kommunikointiin ei-kristilliselle maailmalle”. McGrath ei sido uskon puolustamista yhteen argumentointistrategiaan. Metodi on toissijainen. Tärkeämpää on kommunikointi eli se, että ei-kristitty pystyy ymmärtämään ja lumoutumaan kristillisestä evankeliumista. Täten painopiste on siirretty rationaalisten syiden esittämisestä kuulijan tunteisiin ja puhujan uskottavuuden korostamiseen. McGrathin apologetiikka etsii yhtymäkohtia retoriikasta. 

Toimintaympäristön siirtyminen jälkikristilliseksi näkyy myös siinä, että McGrathin mukaan apologetiikan ensisijaisena tehtävänä on sen selittäminen, mitä kristillinen usko oikeastaan on tai ei ole. Tämä selittäminen ei tarkoita yksistään kristillisen opin läpiluennointia, vaan vielä enemmän sen sisällön selventämistä kuulijalle kielellä, jota hän ymmärtää. On turvauduttava kuviin ja kertomuksiin, jotka vetoavat sisäiseen maailmaan ja vakuuttavat ihmisen sydämen. 

Siirtyminen rationaalisesta apologetiikasta retoriseen ja kommunikatiiviseen apologetiikkaan näkyy vieläkin selvemmin Craigia ja McGrathia seuraavassa sukupolvessa. Esimerkiksi Peter Williams sanoo, että apologetiikan tarkoituksena on puolustaa kristillistä uskoa objektiivisesti totena, kauniina ja hyvänä ja että siinä tarkoituksessa on käytettävä vastuullisesti klassista retoriikkaa. Williams yhdistää retoriikan avainkäsitteet logos, pathos ja ethos transsendentaaleihin käsitteisiin totuus, hyvyys ja kauneus. Tässä kokonaisuudessa argumentatiivinen apologetiikka on vain yksi tapa puolustaa kristillistä uskoa. Samassa tarkoituksessa tulee käyttää kertomuksia, kuvia ja jopa musiikkia, jotka vetoavat sekä arvoihin että tunteisiin. 

Retoriikan painottaminen ei suinkaan ole ongelmatonta. Retorisesti tehokkaat puhetaidot eivät välttämättä ole eettisesti kestäviä. Puhetaidollisuuteen tai katekismusopetukseen pelkistetty apologetiikka menettää omaleimaisuutensa. On kuitenkin arvokasta nähdä, että apologetiikalla on kosketuspintansa niin retoriikkaan kuin dogmatiikkaankin. Joka tapauksessa olemme todistamassa kristillisen apologetiikan siirtymistä järjen jälkeiseen aikaan. Seuraava vaihe onkin muotoilla apologiaa, joka sopii narratiivisuutta ja kokemuksia arvostavaan kontekstiin. On päivitettävä vanhoja argumentteja ja muotoiltava uusia. Millaisia ovat kestävät ja klassisiksi nousevat kertomuksia, kuvia ja tunteita hyödyntävät perustelut? Sen tiedämme lähitulevaisuudessa. 

Vesa Ollilainen, päätoimittaja, STI:n teologinen asiantuntija, TT