tolkien

C. S. Lewis: kirkkokriitikko, profeetta ja evankelista

Perusta 6 | 2023

Käsissäsi olevan Perusta-lehden uusimmassa numerossa on huomioitu keskiaikaisen kirjallisuuden professori C. S. Lewis, jonka kuolemasta vuonna 1963 on kulunut tasan 60 vuotta. Lewis on 1900-luvun tunnetuin kristillisen uskon puolustaja, jonka perintö elää edelleen, eikä hänen suosionsa osoita laantumisen merkkiä. Yhä tänä päivänä ihmisiä tulee uskoon ja saa uskonvahvistusta hänen kirjojensa ansiosta.

Lewisin ehdottomana vahvuutena on pidettävä hänen kykyään yhdistää järkeen ja mielikuvitukseen vetoaminen eli kristinuskon selittäminen ja perusteleminen tavalla, joka puhuttelee sekä päätä että sydäntä. Hänellä oli kyky kertoa klassisesta kristillisestä uskosta niin, että sen kriitikkokin yhä kokee Lewisin kuvakielen vetovoiman.

Lewisin moneen suuntaan kulkeva tuotanto on herättänyt sekä ihastusta että kritiikkiä. Joskus hänen filosofiset argumenttinsa ovat osoittautuneet ohuiksi. Hänen mieltymyksensä kiirastulioppiin ja omintakeinen käsityksensä ”tietämättään Kristukselle kuuluvista” ovat myös ihmetyttäneet protestanttista kannattajakuntaa. Yhtä kaikki C. S. Lewisin vaikutus on vain kasvanut. Siitä todistavat alati ilmestyvät uusintapainokset hänen tuotannostaan, lukemattomat viittaukset häneen apologeettisissa teoksissa sekä Lewisia koskeva vilkas kansainvälinen akateeminen keskustelu.

Lewisin monipuolista elämäntyötä sekä kauno- ja tietokirjallista tuotantoa on tarkasteltava useista eri näkökulmista. Mainitsen kolme keskeistä.

Ensiksi Lewis oli kirkkokriitikko. Hän kyllä arvosteli tutkijan terävyydellä yliopistomaailman liberaaliprotestantismia, mutta vielä enemmän Lewis kantoi huolta yliopistoteologian vaikutuksesta kirkon hengelliseen elämään. Lewis suomi aikansa ”avarakatseista” tai ”modernia” kristinuskon versiota, joka kielsi yliluonnollisen. Vesittämistä vastaan Lewis totesi, että on olemassa rajoja, joiden ylittämisen jälkeen kristinusko ei enää ole kristinuskoa. Lewis ei kieltänyt, etteikö pappi voisi vilpittömästi päätyä ”epäortodoksisiin” näkemyksiin, mutta hän protestoi, että sama pappi jatkoi tehtävässään. Hän nosti palkkaa sellaisten oppien edustajana, jotka hän kuitenkin kieltää. Lewis huomautti, että jos liberaali papisto esittäisi ”kouluja käymättömälle ihmiselle” teologiaa, joka oleellisilta osin kieltää kristinuskon perustan, tämä joko toimii johdonmukaisesti sanotun valossa luopumalla kokonaan kristinuskosta ja kääntymällä ateistiksi, tai sitten hän ei tunnista esitettyä kristinuskoksi ja etsiytyy kirkkoon, jossa kristillinen usko otetaan todesta.

Toiseksi Lewisin kirjoittamisessa oli profeetallinen sävy. Hän osasi nähdä, miten yhä nupullaan olevat muotiarvot ja -filosofiat ajan kuluessa dramaattisesti vaikuttavat niin yksilöön kuin yhteisöön, jopa koko yhteiskuntaan. Kaukonäköisyys ja siitä johtuva asia-argumenttien ajattomuus tekevät Lewisista myös tänä päivänä ajankohtaisen. Hän kiinnitti huomiota Ison-Britannian muuttumiseen lähetyskentäksi jo kauan ennen kuin jälkikristillisyydestä tuli käsite. Lewis osoitti, miten yhteiskunta menettää moraalisen selkärankansa ja rohkeutensa, kun tämä pelkistää luonnollisen moraalilain tunteisiin. Yhä käyttökelpoinen on Lewisin käsite bulverismi, jolla hän viittaa älyllisen keskustelun turhentavaan ilmiöön. Bulveristi ei pyri osoittamaan, miksi ihminen on väärässä, vaan sen sijaan kylmästi olettaa, että toinen on väärässä ja keskittyy kertomaan, mikä väärässä olevalla on vialla. Lewis ei kirjoittanut postmodernista valta-analyysista, mutta sen epäjohdonmukaisuus ja tuhoisuus oli ilmeistä jo tuolloin.

Kolmanneksi Lewis oli sydämeltään evankelista. Hän halusi auttaa ihmisiä kohtaamaan Jeesuksen Kristuksen elävänä persoonana ja saattaa heidät kosketuksiin kristinuskon selitysvoimaisuuden kanssa. Lewisin taito muotoilla ja käyttää järkeen ja mielikuvitukseen tukeutuvia argumentteja palvelivat apologetiikan tärkeintä tehtävää, ”pelkän kristinuskon” selittämistä. Jos nimittäin Lewisin apologeettisen ohjelman yrittäisi tiivistää yhteen tehtävään, olisi se tämä: käännä kristinuskon teologiset käsitteet kielelle, jota tavallinen ihminen ymmärtää. Lewis jopa ehdotti pappiskandidaateille pakollista koetta, joka tuli läpäistä ennen ordinaatiota. Heille tuli antaa teologinen teksti, Raamatusta tai kirkkoisältä, ja ordinoitavan tuli kääntää se kansakielelle. Lewis piti aikansa suurena haasteena sitä, ettei kristinuskoa tunnettu erityisen hyvin ja että sen sanoma kuultiin väärin. Siksi kristinuskon selventäminen ja selittäminen oli ensisijaista niin papeille kuin maallikoillekin, joihin Lewis luki itsensä. Evankeliumin kertominen kuulijalle niin, että hän ymmärtää sen, on evankelistan ydintehtäviä. Sitä Lewis teki kielikuvien ja kertomusten avulla.

Lewisia varoitettiin, että hänen aktiivinen kirjoitus- ja opetustyönsä kristillisen uskon puolesta leimaisi hänet niin hyvässä kuin pahassa. Varoitukset osoittautuivatkin aiheellisiksi ja Lewis joutui osin kantamaan sosiaalista stigmaa evankeliumin palvelemisen takia. Kun siis hänen hyvän ystävänsä J. R. R. Tolkienin, jonka kuolemasta tulee kuluneeksi 50 vuotta, elämäntyö Taru Sormusten Herrasta julkaistiin, pyysi kustantaja Lewisilta kirja-arvostelua. Tuolloin Lewis totesi Tolkienille, että hän mielellään julkisesti suosittelisi kirjoja (hän arvosti niistä suuresti), mutta kehotti vielä harkitsemaan pyyntöä. Lewis epäili, että lukijakunnan jakavan maineensa takia hänen suosituksensa saattaisi vaikuttaa myyntiin kielteisesti. Niin ei lopulta käynyt. Tolkienin trilogia rikkoi myyntiennätykset. Arvostelu ei kuitenkaan näytä pahemmin purreen Lewisiin. Evankeliumin asia oli Lewisille yliopistomaailman mainetta ja kunniaa tärkeämpää. Ehkä sekin osaltaan selittää hänen suurta suosiotaan.

Vesa Ollilainen,

STI:n teologinen asiantuntija, päätoimittaja, pastori, TT

Kaunokirjallisen apologian vastaus nihilismin haasteeseen

Esa Yli-Vainio

Kirjoittaja on pastori ja teologian maisteri.

Nietzschen haaste

Friedrich Wilhelm Nietzschen (1844–1900) ajattelusta tuli kristinuskon vastaisen ateismin ja postmodernismin kulmakivi. Hänen voimakas älyllinen panoksensa järisytti Euroopan kristillisiä arvoja ja objektiivista moraalia. Nietzsche julisti varsinkin teoksissaan Iloinen tiede ja Näin puhui Zarathustra ”Jumalan kuolemaa” ja ”uuden ihmiskunnan alkua” vapautuksena kristinuskon julistamasta ”orjamoraalista”. Hänen haasteensa kristinuskolle ja länsimaisen moraalin perustalle on sekin usein esitetty myös kaunokirjallisessa muodossa. Hyvä esimerkki tästä on ”Hullun ihmisen saarna” (Iloinen tiede, kappale 125):

Ettekö ole kuulleet siitä hullusta ihmisestä, joka sytytti lyhdyn kirkkaana aamupäivänä, juoksi torille ja huusi huutamistaan: “Minä etsin Jumalaa, minä etsin Jumalaa!” – – “Minne Jumala on joutunut?” hän huusi, “minä sanon sen teille! Me olemme tappaneet hänet, te ja minä! Me olemme kaikki hänen murhaajiansa. Eikö kasvoihinne tunnu huokuvan tyhjä avaruus? Eikö ole kylmempi kuin ennen  – – Emmekö vielä kuule hälinää, joka syntyy, kun haudankaivajat hautaavat Jumalan? Emmekö vielä tunne mätänevän Jumalan hajua? Jumalatkin mätänevät! Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me murhaajien murhaajat?”

Iloinen tiede, kappale 125

Saarnan viesti on selvä. Viisaat filosofit heräsivät ja huomasivat Jumalan kuolleen. Tämä Jumalan kuolema jättää jäljelle eksistentiaalisen ja moraalisen tyhjiön vailla hyvää, pahaa, sekä tarkoitusta. Tämä tyhjiö luo puolestaan joko nihilistisen ahdistuksen tai uuden, paremman ihmisyyden. Toisaalta Nietzsche julistaa, että Jumalan oli jopa välttämätöntä “kuolla”, jotta ihmiskunta voisi kehittyä. Ilman sitä ei ihminen voisi todella olla vapaa; vapautua Jumalasta ja kristinuskon moraalikäsityksistä. Jumalan tilalle hän astuu riippumattomana, vapaana ja itseään toteuttavana yksilönä — uuden ihmiskunnan edustajana, yli-ihmisenä (Übermensch). Tätä ajatusta Nietzsche kehittää edelleen teoksessaan Näin puhui Zarathustra:

Minä opetan teille yli-ihmisen. Ihminen on jotakin, mikä pitää voittaa. Mitä olette te tehneet hänet voittaaksenne? Kaikki olennot ovat tähän asti luoneet jotakin itseänsä korkeampaa: ja tekö tahdotte olla tämän suuren vuoksen pakovesi ja ennemmin taantua, vaikka eläimeksi kuin voittaa ihmisen? (Näin puhui Zarathustra, 11); Minä rakastan häntä, joka on vapaa hengeltään ja vapaa sydämeltään: niin hänen päänsä on vain hänen sydämensä sisälmys, mutta hänen sydämensä ajaa hänet menemään mailleen. – – Nähkää, minä olen salaman julistaja ja raskas pisara pilvestä; mutta tämän salaman nimi on yli-ihminen. (Näin puhui Zarathustra, 16); Kuolleet ovat kaikki jumalat: nyt me tahdomme yli-ihmisen elävän — tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen tahtomme! (Näin puhui Zarathustra, 104)

Näin puhui Zarathustra

Yli-ihmisen on oltava vapaa, hän vapauttaa itsensä kaikista siteistä kuten Jumalasta, uskonnosta ja moraalilaista. Vain koska Jumala on pysyvästi kuollut, voi yli-ihminen elää.

Nietzsche otti tämän ajatuksen vakavasti. Kun hän julisti ”Jumala on kuollut – – me olemme hänet murhanneet”, hän myös julisti, että olemme tuhonneet perustan länsimaiselta moraalilta ja arvoilta. Aivan oikeutetusti tämän tiedostaminen johtaa ihmiset nihilistiseen epätoivoon, eksistentiaaliseen kriisiin. Ratkaisuksi tähän epätoivoon Nietzsche esittää ajatuksen yli-ihmisestä: Ihminen voi astua itse jumalaksi Jumalan paikalle ja olla rakentamassa itse uutta, parempaa perustaa ihmiskunnan moraalille. Hän voi myös löytää uuden tarkoituksen elämälleen toteuttamalla itseään. ”Sillä tämä sallii yksilön nostattaa uuden ideaalin ja johtaa siitä omat lakinsa, ilonsa ja oikeutensa — joita olisi voitu pitää itsessään epäjumalanpalveluksena – – ensi kertaa hänen on sallittua olla todella yksilö.” (Iloinen tiede)

Nietzschen esittämät ajatukset johtavat ensinnäkin moraaliseen nihilismiin, jonka mukaan ei ole olemassa mitään itseolevaista, todellista ja objektiivista hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää; sekä toiseksi ”eksistentiaaliseen nihilismiin”, jonka mukaan ei ole olemassa mitään todellista elämän tarkoitusta. Kumpikin ajatus on jyrkässä vastakkainasettelussa kristillisen maailmankuvan ja arvojen kanssa, joiden lähtökohtana on Jumala sekä hyvyyden että elämän tarkoituksen todelliselle olemassaololle.

Dostojevskin vastaus nihilismiin

Venäläinen, ortodoksikristitty romaanikirjailija, Fjodor Dostojevski (1821–1881) käytti mielikuvitustaan ja kirjojaan pohtiessaan elämän tärkeimpiä, perimmäisiä kysymyksiä. Hän valjasti koko älynsä, ihmistuntemuksensa ja mielikuvituksensa käyttöön käsitellessään romaaneissaan syvälle ihmisluontoon pureutuvia teemoja. Dostojevskin voima perustuu siihen, ettei hän hyökkää ilmiselväksi olkiukoksi muutettua ateismia vastaan, vaan tekee päinvastoin vastustajastaan niin kutsutun ”rautaukon”, esittäen vastustamansa käsitykset ja maailmankuvat voimakkaimmillaan ja parhaimmilla argumenteilla varustettuna. Sitten hän ikään kuin jättäytyy kertojana vain seuraamaan sivusta, mikä maailmankuva selviää voittajana ja osoittautuu totuudeksi.

Jo teoksessaan Viestejä maan alta (1864) Dostojevski ottaa yhteen moraalinihilismin kanssa kamppaillessaan 1800-luvun venäläistä nihilismiä[1] vastaan, jonka vaikutteet olivat saksalaisessa materialismissa sekä Ranskan vallankumouksessa. Hänen nimetön päähenkilönsä on oikeastaan mielestään kaikkia muita älykkäämpi ja heidän yläpuolellaan oleva, moraalisen tyhjiön kanssa kamppaileva nihilisti. Nietzschen nihilistisessä premississä, ”Jumalan on kuoltava”, jotta ihminen voi itse nousta itse Jumalan tilalle, menee Jumalan mukana käsitys moraalin objektiivisesta todellisuudesta. Tämän moraalityhjiön, joka jää jäljelle, tulee täyttää uusi, älykäs, ”kehittynyt ja ylempi” ihmisyys — eli lähes nietzscheläinen yli-ihminen, joka luo suuremman moraalilain orjallisen kristillisen moraalin tilalle. Vain näin ihmiskunta voi kehittyä ja kohota ylemmäs. Tämän ajatuksen moraalityhjiöstä tiedostaa myös Dostojevski omissa pohdinnoissaan käänteisen päähenkilönsä kautta.

Dostojevski ei varsinaisesti ollut apologeetta, mutta hänen teoksissaan kristinuskon maailmankuva haastaa jatkuvasti nihilismin. Hänen klassikkoromaaninsa Rikoksen ja rangaistuksen (1866) älykäs päähenkilö, eräänlaista Übermensch-ideaalia tavoitteleva Raskolnikov suunnittelee kaikin järkiperustein oikeutetun murhan — vain koska katsoo olevansa siihen erityishenkilönä oikeutettu ja jotta voisi tällä askeleella murtautua moraalikahleiden peloista vapaaksi ja kohota yli-ihmiseksi. Myöhemmin Raskolnikov pohtii: ”Minä tahdoin tulla Napoleoniksi ja tapoin sen tähden.” Hän haluaa niin Napoleonin kaltaiseksi suurmieheksi, että kysyy itseltään ”Mitä Napoleon olisi tehnyt? Mikä estää minua nousemasta suurmieheksi Napoleonin tavoin?” Hän päätyy johtopäätökseen, että lopulta hänen ja suuruuden välillä on moraalikäsitys rajoitteineen. Kuten hän kuvailee: ”Vallan saa vain se, joka uskaltaa kumartua ottamaan sen – – miksi kukaan ei ole uskaltanut? Minä uskalsin — ja tapoin.” Raskolnikov toteuttaa murhan pitkään suunniteltuaan ja selviää siitä jäämättä kiinni. Kuitenkin hän huomaa, ettei hänen omatuntonsa jätä häntä rauhaan, vaan hän joutuu käymään läpi syyllisyyden mukanaan tuoman syyttävän omantunnon ja epäilysten helvetin. Ihmisen omatunto ei unohda Jumalaa, vaikka järki julistaisikin hänet kuolleeksi. Itse asiassa tappaessaan kaikkien vihaaman eukon Raskolnikov ei ole vapauttanut itseään moraalista kohoten yli-ihmiseksi, vaan kokee tappaneensa jotain itsessään — oman sielunsa — tuomiten itsensä Jumalan edessä. ”Menin sinne älyniekkana, ja se minut tuhosikin – – Itsenihän minä siinä tapoin, enkä eukon, tapoin yhdellä iskulla.”

Rikoksen ja rangaistuksen pohdinta tiivistyy kysymykseen: Onko poikkeuksellisilla ihmisillä oma oikeus tehdä rikoksia, koska hänen aatteensa vaatii sitä koko ihmiskunnan parhaaksi? Raskolnikovin mukaan ”suuret edistykset” vaativat suuria uhrauksia. Toisin sanoen erityinen hyvä erityisten ihmisten käsissä sallii erityiset moraaliset oikeudet. Tästä seuraa ”lupa vuodattaa verta omantunnon mukaan”. Yli-ihmiset eivät ole Jumalan antaman moraalilain alaisia noustessaan itse jumaliksi. Ihmismassa on olemassa, että se saisi jotenkin syntymään edes yhden “poikkeusihmisen”, joka olisi muita korkeampi ja parempi, itsenäinen nero. Häntä ajaa yksin vallanhalu ja tavoite tulla yli-ihmiseksi. Sen loppu on kuitenkin rangaistus ja sisäinen kärsimys. Raskolnikov ei niinkään lopulta kärsi oikeuden langettamasta ulkoisesta rangaistuksesta, pakkoleiristä Siperiassa. Sen sijaan häntä piinaa sisäinen kärsimys, sisäinen kuolema ja moraalinen tyhjyys. Lopulta tämä kärsimys johtaa Raskolnikovin kristityn köyhän naisen, Sonjan luo, joka lukee tälle Raamattua ja antaa tälle kannettavaksi tekemänsä ristin. Sonja varustaa Raskolnikovin ristillä tämän lähtiessä tunnustamaan rikoksensa ja ottamaan vastaan rangaistuksen ”Kun lähdet kärsimään, silloin lähdet kantamaan sitä (ristiä).” Kirja päättyykin Raskolnikovin herätessä uuteen elämään, kristittynä, puhtaalla omallatunnolla.

Vastaus järjettömän kärsimyksen ongelmaan

Dostojevski marssittaa myös myöhemmässä romaanissaan Karamazovin veljekset (1879) kristityn, ateistifilosofin ja hedonistin arkkityypit samalle areenalle pohtimaan kärsimyksen ongelmaa — ja sitten antaa henkilöhahmojen olla draaman kuljetettavina katsoen, mikä maailmankuva kestää parhaiten. Ateisti voi useinkin voittaa älylliset debatit, mutta vain kristityn maailmankuva kestää lopulta kärsimyksen sietämättömän painon. Teos on nähtävissä vastauksena moraalisen ja eksistentiaalisen nihilismin kysymyksiin. Onko olemassa oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa, jos Jumalaa ei ole? Miten tarkoitukseton, äärimmäinen kärsimys voidaan kestää? Jos Jumala on kaiken takana, kuinka hän voi sallia sen? Ateistifilosofi Ivanin ateismin taustalla nähdään selvästi loukkaantuminen Jumalaan maailmassa olevan silmittömän pahuuden tähden.

Kirjan argumentillinen kärki — oikeastaan kärsimyksen ongelma — näkyy Ivanin retorisessa monologissa, hänen osoittaessaan kristitylle veljelleen Alesalle, kuinka maailmassa oleva kärsimys on sietämätöntä ja järjetöntä. Mikään ei oikeuta viattomien lasten kokemaa kärsimystä, eikä mikään Jumalan lupaama lohdutus hyvitä tätä viattomien kärsimysten suuruutta. Esimerkeiksi Ivan ottaa pikkuvauvojen kokemat väkivaltaiset kuolemat turkkilaisten käsissä, venäläisten vanhempien omat raakuudet pieniä lapsiaan kohtaan. Kohtaus on hyvin graafinen ja puistattava. Ivan tähdentää lopulta: ”Kuvittele, että itse olet rakentamassa ihmiskohtaloiden rakennusta, päämääräsi on tehdä ihmiset onnellisiksi lopussa – – mutta tätä päämäärää varten olisi pakottavaa ja välttämätöntä kiduttaa yhtä ainoata pientä olentoa – – suostuisitko sinä olemaan arkkitehtina näillä ehdoilla – – Voisitko silloin olettaa, että ihmiset, joita varten rakennat, suostuisivat vastaanottamaan onnen, joka rakentuu pienen rääkätyn olennon turhaan hukatulle verelle, voisivatko he olla onnellisia?” Alesa voi vastata järjettömän kärsimyksen edessä tähän vain yhdellä tavalla: ”Ei, en voisi olettaa. Veljeni – – sanoit äsken: onko koko maailmassa olentoa, joka voisi ja jolla olisi oikeus antaa anteeksi. Tällainen Olento on ja Hän voi antaa anteeksi kaiken. Kaikille ja kaiken, koska Hän itse on antanut viattoman verensä kaikkien ja kaiken puolesta.” Kärsimyksen ja moraalisen tyhjiön ongelman vastaus löytyy ristiltä.

Karamazovin veljeksissä kuuluu Dostojevskin järkyttävä oivallus Mitja-veljen suulla, johon myös Nietzsche osaltaan yhtyi: ”Mutta miten on ihmisen laita tämän jälkeen? Ilman Jumalaa, ilman tulevaa elämää? Nythän on sitten kaikki luvallista, saa tehdä mitä haluaa?”. Tämä Mitjan kysely tarkoittaa toisin sanoen: ”Jos Jumalaa ei ole, on kaikki sallittua.” Tämän johtopäätöksen ateistiveli Ivan hyväksyykin. Tässä Dostojevskin venäläistä nihilismin havainnointi sivaltaa myös nietzscheläistä moraalinihilismiä. Nietzschen ongelmana on se, että yli-ihmisen hyvyyteen perustuva moraali ei lopulta toimi. Dostojevski maalaa romaanissaan mielikuvitustaan käyttäen tilanteen siitä, mitä tapahtuu ihmisyydelle, kun moraalin perusta menetetään.

Nietzsche luki Dostojevskia ja kirjoittikin (teoksessa Epäjumalten iltahämärä) tätä ainoasi filosofiksi, jolta hänellä itselläänkin oli oppimista. He olivat muutenkin monella tapaa peräänantamattoman syvällisen ihmistutkimuksen harrastajina hyvin samanlaisia.

Tolkien ja Keski-maan yli-ihminen

Dostojevski ei ollut tietenkään ainoa kristitty kirjailija, jonka tuotanto ja mielikuvitus vastaavat siihen ateismin haasteeseen, jonka kulminoituma on Nietzsche ”Jumalan kuoleman” ja ”yli-ihmisen” julistuksessaan. ”Modernin fantasiakirjallisuuden isän”, roomalaiskatolisen John Ronald Reuel Tolkienin (1892–1973) fantasiamaailma Keski-Maahan sijoittuva tuotanto, erityisesti teos Taru Sormusten Herrasta, käsittelee yllättävällä tavalla samoja teemoja. Tolkien tunsi selvästi vanhemman Nietzschen ajattelun. Tolkienin voidaankin nähdä reflektoivan Nietzschen Übermensch-ajatuksen epäkohtia teoksen pääkonnan, mustan ruhtinaan Sauronin hahmossa.

Sauronin merkitys osana tarinaa sekä häntä ympäröivä sanasto on yllättävän lähellä nietzscheläistä ajatusta nihilistisestä yli-ihmisestä ja Jumalan kuolemasta. Tolkien kirjoittaa kirjeessään: ”[Kirjan] ristiriidassa on – – kyse Jumalasta, ja hänen yksinomaisesta oikeudestaan jumalalliseen kunniaan – – Sauron himoitsi tulla Jumala-Kuninkaaksi, ja hänen palvelijansa pitivät häntä sellaisena – –” (Kirje 183). Toisaalla hän sanoo samaan tapaan: ”Sauron oli ottanut tittelin ’Kuninkaiden Kuningas’ ja ’Maailman Herra’ – – Hän kieltää Jumalan olemassaolon, sanoen tätä vain valarin kateelliseksi keksinnöksi – –” (Kirje 131) Yhteys Raamatun kielenkäyttöön koskien saatanaa ”tämän maailman jumalana” (1. Kor. 4:4) on ilmeinen. Sauronin rooli on tosin pikemminkin Jumalaa vastaan kapinoivan antikristuksen, ei itse saatanan rooli.[2]

Sauronin asema tarinan itseoikeutettuna antikristuksena tulee yllättävän lähelle sitä, mitä Nietzsche kirjoittaa teoksessaan Antikristus (1895), kuvaten sitä vapautta, joka yli-ihmisellä on vallan myötä:

Mikä on hyvää? Kaikki se, mikä korottaa ihmisessä tunteen vallasta, vallanhalun, vallan itsensä. Mikä on pahaa? Kaikki se, mikä syntyy heikkoudesta. Mitä on onnellisuus? Tunne siitä, että valta kasvaa vastukset ylittäen.

Antikristus

Nietzschelle kristinusko ylläpiti ”orjamoraalia” ja alisti ihmistä, estäen ihmiskunnan kehityksen. Siinä missä Kristus luopui vallasta ja voimasta ja tuli orjan muotoon (Fil. 2:6–7; Gal. 4:4–5) ei palveltavaksi, vaan palvelemaan (Matt. 20:28), lähtee Nietzschen antikristus, eli yli-ihminen, tavoittelemaan valtaa ja näin riistäytyy irti kaikista alistavista kahleista — myös Jumalasta ja hänen asettamastaan moraalista. Koko Sauronin hahmoa ja haluja kuvaakin juuri vallanhimo ja vallan käyttö. Sormukseen, teoksen pääobjektiin, Sauron vuodatti vallanhimonsa ja turmelevan pahuutensa, ja siksi sen nimenä onkin osuvasti mahtisormus tai valtasormus (engl. Ring of Power). Sen aiheuttama himo ja houkutus on vallanhimoa ja turmelevaa omistamista, joka alisti kaikki sitä kantavat alleen. Sormuksen symbolinen merkitys onkin valta ja voima, kuten Tolkien kuvaa: ”Sormus symboloi pelkkää vallanhimoa, joka etsii itselleen alaisia fyysisellä voimalla ja teknologialla.” (Tolkien, Kirje 131).

Sauronin tavoite onkin tietyssä mielessä saavuttaa Nietzschen kuvailema täydellinen suvereniteetti. Hän haalii vallan itselleen, riistäytyen Jumalan (Eru Iluvatarin) alaisuudesta sekä vallan muiden ylitse — luoden tätä varten suursormukset ja aloittaen sodan Keski-Maan vapaita kansoja vastaan. Tolkienin käsitys vallan luonteesta meneekin Nietzscheä pidemmälle. Hänen filosofiansa on selvä: Valta turmelee aina, ehdoton valta turmelee ehdottomasti.[3] Tässä näkyy Tolkienin usko syntiinlankeemukseen. Vain siksi, että vallanhimo on ihmisluonteessa, ei tee siitä hyvää, kuten Nietzsche näyttää ajattelevan, vaan syntiinlankeemuksen tähden se on jopa jotakin vaarallista, jota tulee vastustaa. Hän selvästi kritisoi nietzscheläistä Übermensch-ideologiaa ja ”valta antaa oikeutuksen”-päätelmää, sanoen:

Hän (Sauron) on mennyt kaikkien tyrannien tietä – – oman viisautensa mukaan hän vieläkin tahtoi aluksi muiden maan asukkaiden parasta ja huolehti heidän hyvinvoinnistaan. Mutta hän meni edemmäs kuin ihmistyrannit ylpeydessä ja alistamisen himossa.

Tolkien, Kirje 183

Nietzscheen kohdistuva kritiikki on tästä näkökulmasta silmiinpistävää. Kaikki tiivistyy ajatukseen: Ihminen yrittää tulla jumalaksi. Tämä on sekä Nietzschen ajatuksen sekä Raamatun syntiinlankeemuskertomuksen ytimessä.

Tolkienin kritiikki hänen käsittämäänsä nietzscheläistä Übermensch-ideaa kohtaan näkyy myös hyvin kirjaimellisesti tarinan päähenkilöissä, Frodo Reppulissa ja Samvais Gamgissa, jotka ovat hobitteja, puolituisia. Yli-ihmisen sijaan koko maailman kohtalo on laskettu kahden ”ali-ihmisen” tai puolituisen harteille. Eivätkä he saavuta voittoa vallalla ja mahdilla, vaan uhrautuvaisuudella, uskollisuudella ja palvelevalla rakkaudella. Samin palvelualttius sekä Frodon uhrautuvuus kuvastavat niitä kristillisiä arvoja, joita Nietzsche piti kristillisen orjamoraalin alistavia rakenteita ylläpitävinä hyveinä.

Tolkienin tekee kaikkiin muihin fantasiakirjailijoihin verrattuna erityislaatuiseksi sekin, ettei hänen teoksensa huipentuma Tuomiovuoren sisällä täytykään päähenkilöiden oman tahdon mukaisesti. Taistelu käydään Frodon sydämessä ja tämä epäonnistuu tehtävässään ja julistaa sormuksen omakseen. Tässä näkyy myös Tolkienin kristillinen filosofia ihmisluonnosta: ihminen on synnin turmelema niin, ettei voi olla lankeamatta silloin, kun kiusaus käy liian suureksi. Sen sijaan sormus itse on syynä Sauronin tuhoon. Sormuksen täysin turmelema Klonkku puree Frodon sormen irti ja iloissaan saadessaan sormuksen itselleen tippuu rotkoon. Tässä on havaittavissa sekä hienovarainen jumalallinen väliintulo maailmassa, jossa mikään ei ole sattumaa. Tolkien opettaa, että pahan loppu on aina tappio — pahuus ja vallanhimo ovat aina myös itse syypäät omaan häviöönsä. Ainoa tie onneen ja parempaan maailmaan on armo ja myötätunto, itseuhrautuva ja palveleva rakkaus — jonka suurin ruumiillistuma on Kristus itse.

Eukatastrofi: Sadun evankeliumi

Tolkienin ura fantasiakirjailijana heijastaa ja jäljittelee hänen omien sanojensa mukaan Luojan luomistyötä. Hän esittää, että luomalla itse mielikuvituksen kautta mahdollisimman kokonaisen ja kattavan maailman, voimme osoittaa lasten tavoin kunnioitustamme Isällemme, joka on luonut tämän maailman. Taru Sormusten Herrasta -teoksen hän kirjoitti omien sanojensa mukaan ensin alitajuisesti ja lopulta ”avoimesti katolisena kirjana”.[4] Tämä käsitys heijastuu selvästi siihen, minkä arvon Tolkien antaa saduille. Sadun tärkein elementti lienee hänelle tarinankerronnallinen huippukohta, jota Tolkien kutsui nimellä ”eukatastrofi”, tarkoittaen ”onnellista käännettä”, pelastuksen ja vapahduksen tulemista synkimmällä mahdollisella hetkellä yllättävän tapahtuman kautta, yleensä armosta eikä sankaritöiden seurauksena. Tämä oli hänelle ikään kuin draamaan piilotettua evankeliumia.

Esseessään Saduista (On Fairy-Stories, oma käännökseni) Tolkien kirjoittaa eukatastrofista:

Mutta satujen ‘lohdutus’ sisältää muunkin näkökulman kuin vain mielikuvituksen tarjoaman tyydytyksen ikivanhalle halulle. Vielä paljon tärkeämpää on onnellisten loppujen suoma lohdutus. Menisinpä pidemmällekin ja sanoisin, että kaikkien täydellisten satujen täytyy sisältää se. Ainakin sanoisin, että tragedia on draaman tosi muoto, sen korkein funktio; mutta sen vastakohta on totta koskien satuja. Koskapa meillä ei ilmeisesti ole sanaa ilmaisemaan tätä vastakohtaa, kutsun sitä nimellä eukatastrofi. Eukatastrofaalinen tarina on sadun todellisin muoto, ja sen korkein funktio. Satujen suoma lohtu, onnellisen lopun ilo: tai oikeammin hyvä katastrofi, äkkinäinen, onnellinen ”käänne” (sillä tosi sadulle ei ole todellista lopetusta): tämä ilo, mikä on yksi niistä asioista, jotka sadut voivat tuottaa äärimmäisen hyvin, ei ole olemukseltaan ’eskapistista’ tai ’pakoilevaisuutta’. Sen sadunomaisessa tai toismaailmallisessa kontekstissaan se on äkkinäinen ja ihmeellinen armo, jota kukaan ei olisi voinut odottaa. Se ei kiellä dyskatastrofin, surun tai epäonnistumisen todellisuutta: näiden mahdollisuus on välttämätön vapahduksen ilolle; se kieltää (sanotaan vaikka suurenkin todistusaineiston edessä) universaalin, lopullisen tappion — ja on niin ollen evankeliumia, antaen hetkellisen väläyksen onnesta, onnesta maailman muurien ulkopuolelta, yhtä vahvan kuin suru.

C. S. Lewis: Saduista (On Fairy-Tales)

Tolkienin näkemys satujen sisältämästä lohdutuksesta, eukatastrofista, onkin hyvin yhteensopiva kristillisen uskon ytimen kanssa. Tämä auttoi hänen kollegaansa, ateisti Clive Staples Lewisia (1898–1963) löytämään kristinuskon julistaman evankeliumin. Lewis, joka oli mieltynyt myyteissä ja saduissa esiintyvään eukatastrofiin ja pelastajaan, jonka kuolema oli tarinoiden huippukohta, sai kuulla Tolkienilta haastavan kysymyksen: Miksi Lewis vastusti tätä pelkästään kristinuskon julistaman historiallisen evankeliumin kohdalla? Lewis kirjoittaakin omaelämäkerrassaan Ilon yllättämä, että hän tuli Tolkienin kautta huomaamaan, kuinka kristinusko tarjosi hänen rakastamansa eukatastrofin historiallisena tosiasiana, ainutlaatuisella tavalla verrattuna kaikkiin myytteihin. Kristinuskossa tämä myytti oli todella totta. Voidaankin sanoa, että moderni fantasia rakentuu hyvinkin kristilliseen eetokseen.

Apologeetasta satusedäksi

Siinä, missä Tolkienin koko tuotanto on suurta kunnianosoitusta Luojalle ilman mitään tavoitteita evankeliointiin allegorian muodossa, on C. S. Lewisin Narnian tarinat -kirjasarja täynnä sekä kristillistä allegoriaa että suoraakin julistusta. Tarinoiden temaattinen päähenkilö, Aslan-leijona on jopa enemmän kuin vain allegoria Kristuksesta: Hän on itse Kristus. Aslanin kautta Lewis ilmaisee sen tarkoituksen, miksi hän kirjoitti Narnia-kirjoja. Näin vastaa Aslan itkuiselle Lucylle ja Edmundille, kun hän on lähettämässä heitä takaisin omaan maailmaansa:

”Emme me ajattele Narniaa, tiedät sen” Lucy nyyhkytti. ”Sinua me kaipaamme. Kun emme saa tavata sinua siellä. Ja kuinka voimme elää, ellemme enää koskaan saa tavata sinua?”

”Mutta te tapaatte minut, kullannuppu”, sanoi Aslan.

”Oletteko — oletko sinä sielläkin, herra?” kysyi Edmund.

”Olen”, sanoi Aslan. ”Mutta siellä minulla on toinen nimi. Teidän on opittava tuntemaan minut sennimisenä. Juuri siitä syystä teidät tuotiin Narniaan, että tutustuttuanne minuun jonkin verran täällä tutisitte minut paremmin siellä.”

C. S. Lewis: Kaspianin matka maailman ääriin, Narnian tarinat

Lewis ei ota yhtä selkeästi kantaa Nietzscheen ja nihilismiin, kuin Dostojevski ja Tolkien. Silti hänen Narnian tarinoissaan on heijastumia yli-ihmisyyteen pyrkivistä Aslanin vihollisista. Eräs yli-ihmisen kaiku on Velhossa ja leijonassa sekä Taikurin sisarenpojassa esiintyvä noita Jadis, joka pitää itseään muita ylempänä ja siksi myös moraalin yläpuolella olevana.

Lewisin historia rationaalisena apologeettana ei ole tarinoissakaan kokonaan peitossa. Hän ei voi olla upottamatta draaman sekaan jopa omaa versiotaan Pascalin ”vedonlyöntiargumentista” kirjaansa Hopeinen tuoli. Aina pahaa aavistava suistokainen, Rapanhapakko vastaa noidalle, joka koettaa sanoillaan lumota tämän sekä lapset uskomaan, ettei Narniaa tai Aslania olisi olemassakaan: ainoastaan hänen maanalainen valtakuntansa. Rapanhapakko vastaa:

”Kuvitellaanpa että me olemme vain nähneet unta tai keksineet kaiken – puut ja ruohon ja auringon ja kuun ja tähdet ja itse Aslanin. Kuvitellaan että se on unta. Jos näin on, en voi sanoa muuta kuin että nuo keksityt asiat tuntuvat olevan paljon tärkeämpiä kuin todelliset. Ajatellaan nyt, että tämä synkeä valtakunnan tapainen olisi ainut maailma. Kyllä se minusta tuntuisi aika kurjalta paikalta. Aika huvittavaa, kun sitä tulee ajatelleeksi. Mutta mehän olemme pelkkiä leikkiviä lapsia, jos te olette oikeassa. Mutta neljä leikkivää lasta voi rakentaa leikkimaailman, joka kovertaa teidän maailmanne ontoksi. Sen takia minä kannatan sitä leikkimaailmaa. Minä olen Aslanin puolella, vaikkei olisi olemassa mitään Aslania, joka johti leikkimaailmaa. Minä aion elää niin narnialaisittain kuin kykenen, vaikka Narniaa ei olisi olemassa.”

C. S. Lewis: Hopeinen tuoli, Narnian tarinat

Apologiaa sydämelle mielikuvituksen avulla

Kuten Lewis osasi omakohtaisestikin kirjassaan Onnen yllättämä kuvata, ovat ateismin taustalla useimmiten tunne-, eivät järkisyyt: ”En uskonut Jumalan olemassaoloon, ja olin vihainen hänelle siitä, ettei hän ollut olemassa.” Lewisin omaan ateismiin saattoi hyvinkin olla syynä lapsena koettu pettymys äidin kuoleman tähden ilman, että Jumala, jota pikku-Lewis rukoili, olisi häntä pelastanut. Tähän pettymyksen ja haavoittuneisuuden haasteeseen ei järkiargumentaatio juurikaan uppoa. On puhuttava haavoittuneelle sydämelle, ei niinkään hämmentyneelle järjelle. Siksi on parempi esittää kristinuskon puolustus draaman kautta — näin voidaan kuvitteellisten hahmojen ja heidän kohtaloidensa kautta samaistua heidän kokemiinsa vaikeuksiin ja ongelmiin sekä ymmärtää myös yhdessä heidän kanssaan draaman kautta tuleva ratkaisu kärsimykseen ja pahaan: Hyvä voittaa lopulta pahan.

C. S. Lewisia on nimitetty ”1900-luvun suurimmaksi apologeetaksi”, eikä turhaan. Parhaiten Lewisin tavoite, johon hän pyrki avoimien järjellisten apologeettisten teosten kautta, näytti toteutuvan kuitenkin kaunokirjallisuuden kautta, ”myytin” omalla kielellä. Ilman hyvän ja pahan ristiriitaa ei synny todellista draamaa. Draaman kautta tätä ristiriitaa voidaan käsitellä empaattisesti ja kattavasti: sellaisella tavalla, johon eivät ”asiaproosan” keinot riitä. Ratkaisu draaman kautta on lopulta sama kuin evankeliumeissa: Evankeliumi, ytimenään langenneen ihmiskunnan tähden ihmiseksi syntyneen Jumalan, Kristuksen kuolema ja ylösnousemus.

Lewisin terveiset myös meidän aikamme apologeetoille kaikuu selvänä maailmaan, jossa kristinuskon vastainen kulttuuri vallitsee:

Jokainen sanomalehti, elokuva, romaani ja oppikirja halveksii työtämme. Niin kauan, kuin tilanne on tämä, laaja-alainen menestys on mahdotonta. Meidän täytyy hyökätä vihollisen kommunikaatiorintamaan. Se, mitä haluamme, ei ole lisää kirjoja kristinuskosta; vaan se, mitä tarvitsemme, on kirjoja kristityiltä muista aiheista, kristinuskon ollessa piilevänä mukana.

C. S. Lewis: Esitelmästä kristillisestä apologetiikasta

Tähän tavoitteeseen vastaa kristittyjen kirjoittama kaunokirjallisuus tehokkaalla ja mukaansatempaavalla tavalla.

[1] Erityisesti Dostojevski otti kantaa nihilismin ajatuksia levittävää kirjailija Nikolai Tsernysevskia vastaan, jota hän syytti Pietarin tulipalosta ja opiskelijoiden aiheuttamista levottomuuksista. Ks. St. John Murphy, Sasha, “The Debate around Nihilism in 1860 Russian Literature”, 2016.

[2] Suoranainen vastine Tolkienin mytologiassa saatanalle on vala Melkor/Morgoth, jonka langennut palvelija Sauron itsekin ainoastaan on.

[3] Hän kirjoittaakin, että Sauron, joka alussa oli hyvä, muita auttava henki, maia, turmeltui saadessaan valtaa (Kirje 183).

[4] Taru Sormusten Herrasta sekä Silmarillionista heijastuvat monet kristinuskon ydinopetukset, kuten monoteistinen luominen (Yksi Jumala, Eru Iluvatar ja maailman luominen suuren laulun kautta), mahtavan ”enkelihahmon” lankeaminen (Melkor/Morgoth), Kristuksen kolme virkaa (ylimmäinen pappi Frodon hahmossa, kuningas Aragornin hahmossa ja profeetta Gandalfin hahmossa), sekä vertailukohtana heidän ”langenneet vastinparinsa” (Frodo ja Klonkku, Aragorn ja Denethor, Gandalf ja Saruman).