Perusta 2 | 2021

Uudenvuoden aattona juhlimme sitä, että karmea vuosi 2020 vihdoin päättyi. Se alkoi koronaviruksen aiheuttamalla globaalilla pandemialla. Kurimus sairaiden, kuolleiden, rajoitusten ja taloudellisten vaikeuksien muodossa jatkuu edelleen. Kesällä George Floyd menehtyi Minnesotan kaupungissa poliisin jalkoihin, minkä seurauksena kautta maailman levisivät rasisminvastaiset mielenosoitukset ja väkivaltaiset mellakat. Syksyllä Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa kaksi puoluetta vaikutti kilpailevan kelvottomimman ehdokkaan asettamisessa, valtamedia propagoi yhden puolesta kuin yksipuoluevaltiossa konsanaan, ja toisen käytös tappiossa alitti jopa sen, mihin hän siihen asti oli vajonnut. Uusi vuosi ei voi olla huonompi,
eihän?

Hauras toive särkyi muutamien päivien jälkeen. Yhdysvaltain kongressitalo, kansanvallan, laillisuuden ja kansan yhtenäisyyden symboli, joutui hyökkäyksen kohteeksi kesken uuden presidentin valinnan muodollista vahvistamista. Ehdottoman tuomittava teko on tarjonnut valtaeliitille tekosyyn ylimitoitettuihin rankaisuihin, jotka ovat omiaan vain lisäämään jännitteitä. Vääryyden, katkeruuden, koston ja väkivallan kierre näyttäisi jatkuvan.

Yhteiskunnan kuohuessa syyttävät sormet ovat nopeasti osoittamassa vastuullisia. Kritiikkiin ja itsetutkisteluun on aihetta sekä poliittisessa vasemmistossa että oikeistossa. Todennäköistä, vaikkakin valitettavaa on, että utopiansa pauloissa olevat torjuvat arvostelun, oikeuttavat toimensa ja vierittävät vastuun toisaalle. Olemme yhä tiukemmin ideologioiden ja maailmankatsomusten välisessä kamppailussa. Erimielisyydet yksittäisissä kysymyksissä osoittautuvat jäävuoren huipuksi. Niiden taustalla on lähtökohtaoletuksia, uskomuksia ja perusratkaisuja. Elämme eri maailmoissa, katselemme todellisuutta erivärisin lasein ja puhumme eri kieltä.

Tilannetta ei helpota postmodernin ajan tapa ajatella ja toimia. Sen mukaan todellisuus kuuluu taivuttaa oman kokemuksen ja oman totuuden mukaiseksi. Omaa tulkintaa uhkaavat instituutiot on kaadettava. Omalle kannalle kielteiset tosiasiat selitetään pois, verbaali kritiikki rinnastetaan fyysiseen väkivaltaan, johon kuuluu vastata samalla mitalla. Päämäärä oikeuttaa keinot päästä siihen. Tämän ”logiikan” mukaista on väkisin korjata väärä vaalitulos ja väkisin vaientaa väärän ehdokkaan tukijat tai ymmärtäjät.

Kristittyjen erityisenä kutsumuksena on muistuttaa aikaamme siitä, että nykytilanteella on hengellinen ja teologinen ulottuvuus, jonka huomioiminen on välttämätöntä, mikäli haluamme korjata kehitystä. Sen unohtaminen on keskeinen syy lisääntyvään pimeyteen.

Yksi tärkeä teologinen näköala avautuu ensimmäisen käskyn avulla, jota Martti Luther selittää syvällisesti Isossa katekismuksessa. Nostan esille vain kolme puolta.

Ensiksi Luther kysyy, mikä on Jumala? Hän vastaa, että: ”Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämen pohjasta luottaa ja uskoo. Näinhän olen usein sanonut: pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan.” Luther osoittaa, että jokainen ihminen uskoo eli luottaa, ja että jokainenihminen uskoo jonkinlaiseen jumalaan. Todellisia ateisteja tai uskonnottomia ei ole. Myös maallistuneessa ajassa on jumalia, joilta odotetaan apua ja lohtua hätään ja onnettomuuteen.

Toiseksi Luther näkee, että ihminen luo itsellensä epäjumalan korottamalla ajallisen ja katoavan hyvän sen antajan rinnalle ja tilalle. Rahaan ja omaisuuteen turvaava – oli hän köyhä tai rikas – unohtaa odottaa tuota hyvää yksin Jumalalta. Tästä seuraa onnettomuutta ja tuhoa. Lääkkeeksi Luther tarjoaa luomisen teologiaa: ihminen on Jumalan luoma ja hänestä kaikessa riippuvainen sekä yksin Luojansa hyvyyden varassa elävä. On siis odotettavissa, että kohtaamme nykyäänkin saman ilmiön: ihmiset tavoittelevat todellista hyvää, joka irrallaan Jumalasta tuottaakin vääryyttä.

Kolmanneksi Luther havainnollistaa, miten usko itse tehtyyn jumalaan muuttuu käytännöksi. Luther kertoo, kuinka pyhiä palvottiin ja huudettiin avuksi hammasta särkiessä tai onnettomuutta pelätessä. Noidilta ja loitsijoilta ostettiin siunaus ja onni. Tätä kaikkea Luther luonnehti vääräksi jumalanpalveluksesi ja epäjumalanpalvelukseksi. Usko epäjumalaan ilmenee siis uskonnollisuutena. Tämä usko tulee julkiseksi eräänlaisessa liturgiassa. Sen ympärille syntyvät arvovaltaiset kirjoitukset ja ilmoituksen selittäjät. Epäuskoisille saarnataan tämän uskon suomaa pelastusta ja langenneille säädetään katumusharjoituksia. Usko ei jää yksityisasiaksi, vaan sen on aina tultava ilmi arjessa ja juhlassa. Siksi väärän uskon tilalle on tultava oikea usko, epäjumalanpalvelus on korvattava oikealla jumalanpalveluksella.

Jälkikristillistä ja maallistunutta yhteiskuntaa värittävät ristiriidat, joita pitää tarkastella uskonnollisina. Erilaiset uskot ja erilaiset jumalat ottavat mittaa toisistaan. Olemme todistamassa perinteisestä poikkeavan mutta yhtä lailla väkevän uskonnollisuuden paluuta julkiselle areenalle. Tämä hengellinen ulottuvuus on nähtävä selvästi. Silloin saatamme paremmin ymmärtää ja osuvammin julistaa, miten kristillinen evankeliumi pelastaa epäjumaliensa orjuuttaman ihmisen.

Vesa Ollilainen