Perusta 3 | 2022
Yhdysvaltalainen politiikan tutkija Samuel P. Huntington kirjoitti vuonna 1996 kirjan Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys, jonka teeseistä on siitä lähtien keskusteltu ja kiistelty. Huntingtonin mukaan maailma voidaan jakaa erilaisiin kulttuuripiireihin, jotka taistelevat keskenään. Tulevaisuudessa konfliktit eivät hänen mukaansa enää olisi niinkään maiden, vaan kulttuurien tai sivilisaatioiden välillä. Kylmän sodan jälkeen maailma ei ole enää kaksinapainen, vaan se sisältää useita kulttuurisia keskittymiä, jotka pyrkivät haalimaan itselleen valtaa.
Huntingtonin kirja oli eräänlainen vastine Francis Fukuyaman vuonna 1992 ilmestyneeseen kirjaan Historian loppu ja viimeinen ihminen, jossa Fukuyama väitti historian lopun tulleen siinä mielessä, että tästä eteenpäin historia olisi vain jatkuvaa liberaalin demokratian ja ihmisoikeuksien voittokulkua. Ideologista evoluutiota ei Fukuyaman mukaan enää tapahdu, vaan läntinen liberaali demokratia on viimeinen ja lopullinen hallintomuoto, joka leviää kaikkialle maailmaan.
Kuluvana keväänä Ukrainan sota on näyttänyt meille, että historia jatkuu yhä. Sotia syttyy edelleen eikä maailmanhistorian suunnasta ole mitään lopullista varmuutta. Läntinen liberaali demokratia toimii lähinnä lännessä ja sielläkin hieman yskähdellen, mutta muualla maailmassa mitään sen suurta voittokulkua ei ole tapahtunut. Sikäli näyttää siltä, että Huntington on väittelyssä tällä hetkellä enemmän niskan päällä.
Huntingtonia on toisaalta kritisoitu paljon. Ukrainan sotakin sopii aika huonosti hänen teorioihinsa, sillä kyseessä on kahden pääosin ortodoksisen maan välinen konflikti, eli se tapahtuu saman kulttuuripiirin sisällä. Kritiikistä huolimatta Venäjän toimien ideologisena taustana on niin sanottu venäläinen maailma -aate, jonka mukaan on olemassa ylikansallinen venäläinen kulttuuripiiri tai sivilisaatio, jota nimitetään pyhäksi Venäjäksi. Sen alle halutaan myös Ukraina, jota ei pidetä minään oikeana maana, jolla olisi olemassaolon oikeus. Huntingtonilaisittain voisi siis tulkita, että kyseessä on yhden kulttuuripiirin keskusvallan pyrkimys estää sen kulttuuripiiriin kuuluneen kansan liukuminen toiseen kulttuuripiiriin. Läntinen kulttuuripiiri on puolestaan ollut pakotteissaan hyvin yhtenäinen ja muodostanut näille pyrkimyksille hyvin tiiviin vastavoiman, vaikka taistelut käydäänkin Ukrainassa.
Eittämättä Ukrainan sodalla on siis teologinen, metafyysinen ja kulttuurinen ulottuvuus. Tämä on tullut hyvin esiin Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirillin puheista, sillä hän ei ole suostunut tuomitsemaan Venäjän sotatoimia, vaan on jopa pitänyt niitä jollakin tavoin teologisesti perusteltuina. Kirillin toiminta on siten aiheuttanut valtavan särön ortodoksisen maailman sisälle, mutta toki hänen kannanottonsa ihmetyttävät yhtä lailla muissakin kirkoissa.
Vaikka Venäjä on nähnyt itsensä jonkinlaisena kristillisten ja konservatiivisten arvojen esitaistelijana ja läntisen moraalisen rappeutumisen vastustajana, pitäisi olla kaikille selvää, että aggressiivisen hyökkäyssodan aloittamisessa ei ole mitään konservatiivista eikä siviilien pommittamisessa mitään kristillistä. Se, että lännessä on irtaannuttu seksuaalimoraalin alueella klassisesta kristillisestä moraalista, ei oikeuta idässä irtaantumista oikeutetun sodan periaatteista tai viidennestä käskystä. Kahdesta pahasta ei tule yhteen laskemalla hyvää, eikä pahaan pidä vastata pahalla. Klassinen kristillinen moraali on kokonaisuus, josta ei voi poimia vain itselle sopivia asioita kuin rusinoita pullasta.
Joka tapauksessa on taas kerran näytetty toteen, että ihmisluonto ei ole muuttunut miksikään. Syntiinlankeemus on todellisuutta, ja sen seurauksena uusia sotia näyttää puhkeavan sukupolvesta toiseen. Aina löytyy hallitsijoita, jotka haluavat valtaa ja ajavat omia intressejään väkivallan ja sotien keinoin. Jos joku niin sellainen naiivi ihmiskäsitys, joka ei ota radikaalin pahan todellisuutta huomioon, on tässä romahtanut. Hyvä esimerkki tällaisesta on kuuluisia intellektuelli Yuval Noah Harari, joka väitti kirjassaan Homo Deus muutama vuosi sitten, että sodat ovat tätä menoa häviämässä maailmasta kokonaan ja ihmiskunta on sen myötä menossa kohti uusia onnen aikoja. Nyt on katkaistu siivet tällaiselta sokealta kehitysoptimismilta, johon monet lännessä uskoivat.
Ihminen ei näytä itse löytävän ratkaisua syvimpiin ongelmiinsa poliittisin keinoin. Demokratia ei näytä olevan mikään sellainen ihmelääke, joka toimisi missä tahansa kontekstissa ja tuottaisi rauhaa ja vakautta kaikkialla. Ihminen tarvitsee pahuuden ongelmaan sellaisen ratkaisun, joka tulee ihmiskunnan ulkopuolelta. Siksi teologiaa tarvitaan ja kristinuskolla on nyt ehkä enemmän sanottavaa kuin pitkään aikaan. Ihmiskunnan pelastus on lopulta vain Kristuksessa eikä missään muualla. Toivottavasti sotatoimet lähialueillamme herättävät ihmisiä löytämään tämän tosiasian.
Santeri Marjokorpi,
STI:n pääsihteeri, päätoimittaja
