Perusta  2 | 2017

Kiista uuden avioliittolain vaikutuksista kirkon toimintaan on saanut viime viikkoina erikoisia piirteitä. Yhtäältä sekä kirkolliskokous että piispainkokous ovat ilmaisseet kirkon pysyvän perinteisellä avioliittokannalla. Tämän mukaisesti monet tuomiokapitulit ovat ohjeistaneet papistoaan niin, että kirkossa ei vihitä samaa sukupuolta olevia. Toisaalta yksittäiset kirkon johtajat ja erityisesti piispat ovat irtautuneet kollegiaalisesta rintamasta ja viestineet, että tuomiokapituleissa ei välttämättä aiheuteta ongelmia, jos uuden lain mukaisia vihkimisiä kaikesta huolimatta suoritettaisiin kirkossa.

Jälkimmäiset ulostulot kertovat siitä, että osa piispoista haluaa tietoisesti kriisiyttää luterilaisen kirkon. Kenellekään ei voi nimittäin enää olla epäselvää, että samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen salliminen johtaa kirkon kahtiajakoon ja uusiin massaeroamisiin. Esimerkit muista maista, joissa perinteen rikkova avioliittolaki on hyväksytty kirkossa, ovat yksiselitteisiä. Yhdysvalloissa meidän luterilaista kirkkoamme läheisesti vastaava ELCA hajosi niin kutsuttujen homopäätösten takia vuoden 2009 jälkeen. Synodimuotoisesta kirkosta on päätösten jälkeen eronnut noin tuhat paikallisseurakuntaa eli kymmenen prosenttia kaikista seurakunnista, kuten tässä numerossa julkaistavassa katsauksessa todetaan.

Miksi juuri tämä melko triviaalilta tuntuva aihe hajottaa kirkot? Aivan selvää rationaalista syytä ei liene helppo löytää. Asiaan vaikuttaa siitä huolimatta pari olennaista tekijää. Ensinnäkin avioliitto koskettaa käytännössä jokaista ihmistä. Avioliittokäsityksen muuttaminen yrittää muuttaa kristittyjen käsitystä sukupuolisuudesta, perheestä ja avioliiton olemuksesta, lasten hankkimisesta ja ylipäätään raamatullista näkemystä elämän jatkumisesta tässä Jumalan luomakunnassa. Toiseksi on selvää, että uutta avioliittokäsitystä esittävät vaatimukset ovat perinteisen kristinuskon vastainen postmoderni ilmiö.

Mitä “postmoderni ilmiö” tarkoittaa käytännössä? Samaa sukupuolta olevien parien kristillisen avioliiton mahdollisuutta perustellaan ennen kaikkea sillä, että postmodernina aikana käsitykset ihmisen seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta ovat muuttuneet (näin esimerkiksi piispa Vikström uudessa kirjassaan Monta rakkautta). Siksi myös kirkon tulisi luopua vanhoista näkemyksistään siitä huolimatta, että ne on ilmaistu aikanaan Raamatussa ja kirkon omissa tunnustuskirjoissa. Se, mikä jätetään usein sanomatta, koskee postmodernismin tavoitteita. Kyseisen ideologian mukaan kristinuskon “vanha kertomus” – eli tässä tapauksessa sukupuolisuuden tulkinta – on kuollut. Siksi postmodernia aatetta edustavat tahot sekä kirkon ulkopuolella että enenevässä määrin myös sisäpuolella haluavat kaataa vanhan instituution.

On syytä kysyä, miksi postmodernin ajattelun omaksuneet ihmiset ylipäätään haluaisivat vakiinnuttaa uudistetun avioliitto-instituution. Postmoderni ajattelu vastustaa lähes kaikkia perinteisiä instituutioita ja haluaa kaataa ne. Ilmeisesti on niin, että avioliitto-oikeudella on suuremman kuvion kannalta pelkkä välinearvo. Tärkeintä on murtaa kirkon perinteinen käsitys avioliitosta ja saavuttaa yksi kansainvälisen homoliikkeen tavoitteista. Tämän jälkeen on samantekevää, kuinka moni ylipäätään enää haluaa (kirkon tai minkään muunkaan tahon) vihkimistä monimuotoisille ja elämänvaiheesta toiseen muuttuville parisuhteilleen.

Mitä siis tarkoittavat tällaisessa tilanteessa joidenkin piispojen irtiotot? Siitä kertoo arkkipiispa Kari Mäkisen provokatiivinen avauspuhe tammikuun piispainkokouksessa. Ensin hän puheessaan varoittaa ketään kirkon jäsentä tekemästä valitusta, jos joku pastori syyllistyy virkavirheeseen ja kirkkojärjestyksen vastaisesti vihkii samaa sukupuolta olevan parin. Sen jälkeen hän postuloi tähän ajatteluun perustuvan ideaalin: “En usko, että kirkon tulevaisuutta voidaan rakentaa sanktioiden, kurinpidon, kontrollin ja oikeusprosessien avulla. Siksi: mikäli mahdollista ja mikäli se meistä riippuu, tehkäämme kaikkemme, ettei niin käy.”

Retoriikka on mielenkiintoinen asia. Puhuja käy kuulijan kanssa psykologista peliä ja jokainen valittu sana on väline tuossa pelissä. Mäkisen puheenvuorossa huomio kiinnittyy sanoihin sanktiot, kurinpito ja oikeusprosessi. Hän toivoo, että kiistassa ei tarvitse mennä niin pitkälle, että noita keinoja käytettäisiin. Aiemmin puheessaan hän on kuitenkin antanut kuulijan ymmärtää, että hän itse ei aio käyttää moisia rangaistuksia kapinapappeja kohtaan. Sen sijaan hän on suorin sanoin varoittanut konservatiiveja lähtemästä valitusten tielle. Mikä siis on hänen viestinsä? Rankat sanat on tämän puheen kokonaisuudessa suunnattu itse asiassa uuden avioliittolain vastustajille, ei sen puolustajille. Asian vahvistaa kuulijan aiempi kokemus Mäkisen toiminnasta. Häntä ovat kirkon sisällä kuulemassa ne konservatiivit, jotka ovat viime vuosina joko itse tai lähipiirissään kokeneet näkemysten takia annetut vahvat sanktiot, kurinpidon ja jopa oikeusprosessin.

Mäkisen puhe osoittaa, että samaa sukupuolta olevien vihkimisen hyväksymisestä käydään kirkossa kovaa peliä. Kirkon eräiden johtajien aiheuttama hämmennys ja arkkipiispan kärkevä ulostulo ovat jälleen kerran osoittaneet, että avioliittokysymyksessä on lopulta kyse vain vallasta ja vallankäytöstä. Kirkossa nämä asiat ratkaisee yksinkertaisesti se, kenellä on ylivoima kirkolliskokouksessa. Raamatulla tai teologialla ei ole enää merkitystä käytännön ratkaisuissa.

•Timo Eskola