Pääkirjoitukset

Oikeuslaitos arvosodan osapuolena

Perusta 3 | 2026

Maaliskuussa korkein oikeus tuomitsi kansanedustaja Päivi Räsäsen ja piispa Juhana Pohjolan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tuomio on herättänyt ymmärrettävää tyrmistystä. Kuten käy ilmi tämän lehden katsauksesta tuomiosta annettuihin kommentteihin, sen perustelut ovat yllättävän heikot.

Sosiaalisessa mediassa eräs pastori luonnehti oikeusprosessia noitavainoksi. Arvio on hätkähdyttävä mutta osuva. Toinen osuva luonnehdinta olisi vendetta. Räsänen on vuosikymmeniä rohkeasti puolustanut kristillistä uskoa ja kristillisiä arvoja julkisuudessa. Sillä hän on saanut kiivaita vastustajia, jotka ovat yrittäneet vaientaa hänet ja näpäyttää häntä vakaumuksestaan. Tämän osoitti viimeistään mediamyrsky, joka seurasi TV2:n kuuluisaa homoiltaa. Räsäsestä ja herätyskristityistä on valtamediassa piirretty yksipuolisen negatiivinen kuva. Se on vahvistanut arvostelua ja uskoa rangaistuksen tarpeellisuuteen. Nähtävästi Räsänen tuomittiin toisten luoman kielteisen julkisuuskuvan takia ja siksi, että hän rohkeni puolustaa itseään.

Oikeudenkäyntiprosessi ja siitä sekulaarissa mediassa ylläpidetty narratiivi osoittavat, että olemme siirtyneet jälkikristilliseen aikaan. Tässä negatiivisessa maailmassa kristinuskoon suhtaudutaan kielteisesti. Ajassamme myös uskotaan hedonistiseen ja nihilistiseen ihmiskäsitykseen. Tämän ekspressiivisen individualismin mukaan ihminen löytää aidon itsensä sydämestään ja tunteistaan. Hänen on saatava julkisesti ilmaista sitä, millaiseksi hän itsensä kokee. Ympäristön tulee tukea häntä. Tämän kokemuksen kyseenalaistaminen tulkitaan hyökkäyksenä ihmistä vastaan. Kun sanat koetaan loukkaaviksi, tulee niitä pitää vihapuheena, solvaamisena tai syrjintänä. Syntiä ei voi erottaa syntisestä. Kriitikon täytyy olla vihamielinen ja häntä on pidettävä vaarallisena. Siksi läpi oikeusprosessin Räsäsellä on väitetty olevan motiiveja, jotka ovat vastoin hänen omia sanojaan. Räsänen sai tuomion, koska hän ei ymmärtänyt sanojensa vahingollisuutta.

Ihmiskäsitykseen yhdistyy identiteettipolitiikka, joka jakaa yhteiskunnan sortajiin ja sorrettuihin, sekä postmoderni uskontokritiikki, joka pitää kristinuskon totuuksia sortovälineinä. Vanhat totuudet on syöstävä vallasta, sortajille kostettava, sorretut vapautettava. Nämä päämäärät oikeuttavat vaikkapa sen, että lakeja käytetään vastoin niiden alkuperäistä tarkoitusta.

Myönteistä oikeuden ratkaisussa on, että kristillisen vakaumuksen, kirkollisen elämän ja raamatullisen terminologian viitekehyksessä on sallittua arvioida kriittisesti homoseksuaalista elämäntapaa. Tähän mahdollisuuteen kristittyjen tulee tarttua. Nykypäivänä on tarpeen syventää kristillistä ihmiskuvaa ja opettaa hänestä luotuna, langenneena ja lunastettuna. On julkisesti opetettava ihmiskuvan soveltamisesta, siis kristillisestä etiikasta. On arvioitava aikamme muita ihmiskäsityksiä ja selitettävä, miksi ne vahingoittavat ihmistä ja miksi kristillinen ihmiskäsitys on hänelle parhaaksi.

Toisaalta oikeuden päätös näyttää ohjaavan meitä sekulaarin ja arvoliberaalin ideologian käsitykseen uskonnosta. Siinä uskonto nähdään yksityisasiana, joka perustuu subjektiiviseen kokemukseen. Sitä pidetään perusteettomana ja vanhanaikaisena, mikä jalosti sallitaan. Sensuroitava pamfletti lähetti viestin, että kristillisen ihmiskäsityksen mukaan homoseksuaalin elämäntavan torjumiselle olisi hyviä ei-uskonnollisia syitä. Nykypäivänä sellainen vaihtoehto torjutaan mahdottomuutena. Tämä selittää, miksi tuomio tuli pamfletin lääketieteeseen tukeutuvista lauseista. Räsäsen vakaumukselle ei katsota olevan muita kuin uskonnollisia syitä, joita voi käyttää rajatussa uskonnollisessa kontekstissa, mutta joita kohdellaan käyttökelvottomina julkisella, sekulaarilla areenalla. Sekulaari yritys luoda tilaa uskonnonvapaudelle rajoittaakin uskonnonvapautta.

Kristittyjen ei pidä alistua sekularismin uskontokäsitykseen. Kristilliselle seksuaalietiikalle on teologisten perustelujen lisäksi filosofisia, empiirisiä ja historiallisia perusteluita. Jumalan laki on hyvän elämän laki. Luomakunnassa tämän totuuden merkit ovat nähtävillä. Kristittyjen pitää aiempaa voimakkaammin tuoda esiin luonnollisen teologian ja yleisen ilmoituksen oikeutusta kristilliselle seksuaalietiikalle, joka on myös yleisinhimillinen.

Länsimaissa on viime vuosina säädetty ”vihapuhelakeja”. Sellaiseksi on laskettava eduskunnan hyväksymä kansalaisaloite niin sanottujen eheytyshoitojen kieltämisestä. Näitä lakeja on helppo käyttää rankaisemaan ihmisiä puhtaan ideologisista syistä. Niiden nojalla on tuomittu ennen kaikkea maahanmuutto-, islam- ja sateenkaarivärisen seksuaalietiikan kriitikkoja. Toisenlainen polemiikki jää järjestään rankaisematta. Näissä oikeudenkäynneissä on käynyt ilmi, ettei paina, onko kriitikko oikeassa. Ratkaisevaa on kokemus loukatuksi tulemisesta. Niin kauan kuin Suomessa on vastaavia lakeja, on odotettavissa uusia tuomioita.

Vesa Ollilainen, päätoimittaja, pastori, TT, STI:n teologinen asiantuntija

Muinaista viisautta nykypäivään

Perusta 2 | 2026

Käsillä oleva Perustan numero juhlistaa emeritusprofessori Jouko N. Martikaisen mittavaa elämäntyötä akatemian ja kirkon parhaaksi hänen täyttäessään kunnioitettavat 90 vuotta. Osoitamme arvostusta henkilölle, jonka pitkä ja laaja tutkimusura on kohdistunut mm. syyrialaisiin kirkkoisiin (n. 300–700 jKr.). Perusta onnittelee merkkihenkilöä lämmöllä ja siunaten.

Ajatus, että korkeaan ikään ehtineillä tai edesmenneillä olisi viisautta jaettavaksi nykyihmiselle, on räikeässä ristiriidassa ajassamme vaikuttavan edistysmyytin kanssa. Sen mukaan ihmiskunta kehittyy koko ajan viisaudessa, hyvyydessä ja rakkaudessa. Myytti ihmisen jatkuvasta ja väistämättömästä edistymisestä hakee tukea teknologian kehityksestä. Kaksi maailmansotaa tai viime vuosikymmenten ympäristökriisit eivät ole pysyvästi romahduttaneet uskoa ihmisen kykyyn luoda entistä uudempaa ja uljaampaa maailmaa.

Etenkin maallistunut ja arvoliberaali ihminen katsoo olevansa edistyksen agentti ja airut. Hänen viimeisimmät näkemyksensä ja arvonsa — vaikka ne ovat alati muuttuvia — ovat hänen mielestään vakaasti ”historian oikealla puolella” ja edustavat ihmiskunnan kehityksen edistyneintä vaihetta. Muut näkemykset ovat paitsi uhka länsimaiselle demokratialle, myös taantumusta ja takapajuisuutta, suoranaista paluuta pimeään keskiaikaan. Hän katsoo olevansa itsestäänselvästi oikeassa, minkä osoittamiseen riittää vilkaisu kalenteriin. Siksi hän puuskahtaa kristityille: ”En voi uskoa, että joku ajattelee noin vielä vuonna 2026!”

Edistysmyyttiin uskovan mielestä mennyt ja taakse jäänyt on nykyisyyttä vähäarvoisempaa. Historiasta ei hänen mukaansa voi ammentaa viisautta, joka antaisi syvällisiä vastauksia nykyihmisen kysymyksiin. Historiaan tutustuminen tarjoaa lähinnä aihetta kauhistella aiempien — ja hänen silmissään tyhmempien — sukupolvien virheitä, mutta samalla se vahvistaa käsitystä kehityksen vääjäämättömästä kulusta kohti huippua, jolle progressiivi kykenee johtamaan ihmiskunnan.

Kristillinen kirkko ei ole immuuni edistysmyytille. Sen lupaus ihmisen perimmäisestä hyvyydestä ja piilevistä kyvyistä kohota suureen kukoistukseen houkuttelee. Kirkossa elää ajatus, että sen olemassaolon oikeuttaa ja merkityksettömäksi joutumiselta pelastaa jatkuva alistuminen kulloinkin vallalla oleviin muotiarvoihin. Saman myytin voivat omaksua nekin, jotka pitävät itseään tosikristillisyyden edustajina. Tämä tulee ilmi luulossa, että järjestö tai seurakunta menestyy, jos siinä otetaan käyttöön viimeisin evankeliointimetodi, tuorein johtajuusoppi tai uusin teknologinen innovaatio.

Raamattunsa tunteva kristitty kuitenkin tietää, ettei yhteiskunnan jumalisuutta mitata kehityksellä ja vauraudella. Aikakaudet ja kulttuurit vaihtuvat, mutta ihminen pysyy lopulta samanlaisena. Hän on Jumalan luoma ja arvokas, ja hän kukoistaa eläessään Luojansa yhteydessä. Hän on myös langennut kapinallinen, jonka sydämen synti turmelee. Syntiä seuraavat syyllisyys, häpeä ja orjuus. Siksi jokainen ihminen tarvitsee samaa evankeliumia ja pääsee osalliseksi samasta pelastuksesta samalla tavoin: uskomalla Kristukseen.

Ihmisen muuttumattomuudesta seuraa, että varsin monet hengelliset ongelmat ja teologiset kysymykset ovat ajattomia. Kristityt ovat kautta aikojen pohtineet samoja asioita, kuten kärsimyksen ja pahuuden ongelmaa tai pelastuksen ja pyhityksen suhdetta. Ei ole niin sanotusti tarvetta keksiä pyörää uudelleen. Saamme kääntyä aikaisempien sukupolvien puoleen löytääksemme heiltä apua ja neuvoa tilanteisiimme.

C. S. Lewis oli vahvasti sitä mieltä, että ihmisten tulisi lukea enemmän vanhoja kirjoja: Platonia, Paavalia, Augustinusta, Lutheria. Yksi syy on se, että vanhat kirjat antavat meille perspektiiviä, jota tarvitaan kriittiseen itsearvioon. Lewisin mukaan kukin aikakausi näkee hyvin tiettyjä totuuksia ja sortuu erityisen helposti tiettyihin virheisiin. Ihminen on sokea juuri oman aikansa epäkohdille, ja siksi hän tarvitsee toisen ajan ihmisiltä apua nähdäkseen ne. Modernit kirjat ovat lopulta liian sidoksissa oman aikansa aatteisiin, jotta ne toisivat kyllin kriittistä etäisyyttä nykyhetkeen. Tätä etäisyyttä saamme lukemalla vanhoja kirjoja.

Vanhat kirjat voivat myös asettaa aikamme teologiset kysymykset uuteen valoon. Lewisin kokemus vanhojen kristillisten klassikoiden lukemisesta oli, että hän näki, miten paljon ykseyttä pintapuolisesti hajanaisessa kristikunnassa on. Lewis myös huomasi, että kristillisessä uskossa on todellakin olemassa syvä uoma, joka kulkee läpi vuosituhansien. Sana ”kristinusko” ei merkitse mitä vain, eikä se saa sisältöään siitä, mitä nykyhetkessä kuvitellaan kristinuskoksi.

Kyse ei ollut modernien kirjojen vastustamisesta. Luulen, että Lewis olisi ollut hyvillään, jos hengellistä elämäämme rikastuttaisi sellaisten teosten lukeminen, joissa onnistutaan vangitsemaan ikiaikaista viisautta, jota kristityt kautta aikain ovat kiteyttäneet kirjoituksiinsa. Saamme olla kiitollisia niistä, jotka näkevät vaivaa löytääkseen nuo aarteet ja tuodakseen ne ulottuvillemme.

Vesa Ollilainen, päätoimittaja, pastori, TT, STI:n teologinen asiantuntija

Kasvava kirkko — pirstoutuva kirkko?

Perusta 1 | 2026

Vuonna 1910 järjestettiin merkittävä kansainvälinen lähetyskonferenssi. Skotlannin Edinburghiin kokoontui 1 500 osallistujaa, lähinnä protestantteja ja anglikaaneja Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta. Konferenssia väritti tunne, että kristityillä oli velvollisuus levittää evankeliumia. Tehtävä koettiin kiireelliseksi. Samalla vallitsi optimismi: lähetystehtävä olisi suoritettavissa loppuun seuraavan sukupolven aikana.

Näky ei toteutunut niin nopeasti. Silti reilut 100 vuotta myöhemmin kristinusko on kasvanut aidosti globaaliksi uskonnoksi. Tämä käy ilmi Lausanne-liikkeen raportista kristinuskon ja lähetyksen globaaleista muutoksista (”Report on the State of the Great Commission”), joka julkaistiin syksyllä 2024. Raportti osoittaa, että kristinusko on levinnyt kaikkialle maailmaan. Kristittyjen määrä on kasvanut merkittävästi. Olemme tänään lähempänä lähetyskäskyn täyttymistä kuin Edinburghissa.

Kristinuskon määrällinen painopiste on siirtynyt länsimaiden ulkopuolelle. Katolinen kirkko kasvaa etenkin Aasiassa. Afrikassa taas anglikaanit menestyvät. Merkittävin kasvu tapahtuu protestanttisuudessa, kirkoissa, jotka luonnehtivat itseään evankelikaalisiksi, helluntailaisiksi, karismaattisiksi tai itsenäisiksi. Monesti kasvua on tapahtunut maissa, jotka perinteisesti on yhdistetty vanhaan kirkkokuntaan.

Kristittyjen määrällisen kasvun rinnalla kulkee toinen ilmiö: kristillisten kirkkokuntien määrä on kasvanut ja kasvaa vielä pitkälle tulevaisuuteen. Näyttääkin siltä, että menestyvää lähetystä luonnehtii kaksi tekijää:

(1) Uudet lähetystyöntekijät eivät ole liiaksi kunnioittaneet ensin tulleiden ”etuoikeutta” tai toimineet vain näiden tuoman kirkon yhteydessä. Sen sijaan he ovat rohkeasti perustaneet uusia seurakuntia ja kirkkoja. Seurauksena on ollut merkittävää kristinuskon kasvua kyseisillä alueilla.

(2) Lähetystyöntekijät ja uusien seurakuntien kristityt eivät ole priorisoineet uskovien näkyvää, organisatorista tai rakenteellista kirkollista ykseyttä. Tällainen joustavuus ykseydessä on kulkenut käsi kädessä sen kanssa, että lähetys on mennyt niin vahvasti eteenpäin.

Onko siis niin, että globaali Kristuksen kirkko säilyttää elinvoimaisuutensa ja kasvaa jakautumisten ansiosta?

Ennen kuin vedämme niin radikaalin johtopäätöksen, on ensin muistettava, että kristinuskon kasvuun ovat vaikuttaneet monet tekijät. Toiseksi on huomattava, että kasvua on tapahtunut myös vanhoissa kirkkokunnissa. Lisäksi on tarkasteltava moninaisuuden ja pirstaloitumisen todellisia varjopuolia. Totta lienee sekin, että Herramme tekee työtään käyttämällä siinä langenneita ja itsekkäiden intressiensä ohjaamia kristittyjä sielläkin, missä kristittyjen hajanaisuus näyttää vain kasvavan, ei välttämättä sen ansiosta, vaan siitä huolimatta.

Näiden varausten jälkeenkin on kuitenkin pohdittava, olisiko kristittyjen ja kirkkokuntien yhtäaikaisessa kasvussa jotain opittavaa. Voisivatko globaalin kristinuskon kasvutekijät tuoda perspektiiviä kotimaiseen keskusteluun kirkon olemuksesta ja ykseydestä?

Yksi oivallus voisi koskea kirkko-oppia. Kysymys kirkon olemuksesta on ennen kaikkea teologinen, jolloin olemme tekemisissä ajan ja paikan ylittävien opinkappaleiden kanssa. Kirkko-opin ei siis pitäisi olla sidoksissa Suomen olosuhteisiin niin, että se osoittautuu kelvottomaksi siirtyessämme maamme rajojen yli ulkomaan lähetyksen todellisuuteen. Jotain on pielessä kirkko-opissamme, jos johdonmukainen soveltaminen toisissa olosuhteissa merkitsisi suomalaisen lähetystyön alasajoa.

Toinen tarinan opetus voisi olla, että kristittyjen keskinäisen yhteyden täytyy perustua enemmän teologiaan kuin rakenteisiin. Ajatuksen pitäisi olla tuttu luterilaisille. Joutuivathan uskonpuhdistajat tarkastelemaan kirkon olemusta tilanteessa, jossa lännessä vallitsi katolisen kirkon näkyvä hegemonia. Näkyvän ykseyden hyväksyminen kirkon tärkeimmäksi tuntomerkiksi olisi tarkoittanut sen tunnustamista, että Lutherin intohimo puhtaan evankeliumin ensisijaisuudesta oli virhe.

Meidän on myös myönnettävä, että kristittyjen välinen yhteys on transsendentaalista. Se perustuu siihen, että tulemme osallisiksi kolmiyhteisestä Jumalasta. Se toteutuu yksin Pyhän Hengen työnä, osaksi nyt ja tulevaisuudessa lopullisesti. Hengen työ saa näkyvän muodon ja ykseyttä kuuluu tavoitella. Lopulta ykseys on kuitenkin yliluonnollista ja saadaan vain, jos se annetaan ylhäältä.

Toisaalta sellainen ykseys ei ole sidoksissa kirkollisiin rakenteisiin. Silloin voimme nähdä, että luterilaisella herätyskristityllä on enemmän yhteyttä monenkirjavaan Lausanne-liikkeeseen kuin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Sen nimellinen usko on suurenmoinen, mutta todellinen usko, joka näkyy muun muassa piispojen toiminnassa, loittonee alati kirkon tunnustuksesta.

Vesa Ollilainen, päätoimittaja, pastori, TT, STI:n teologinen asiantuntija

Marginaalien lähetys vai lähetys marginaaliin?

Perusta 6 | 2025

Kirkkojen yhteistä ja kansainvälistä teologista työskentelyä lähetyksestä kutsutaan ekumeeniseksi missiologiaksi. Tälle keskustelulle on ominaista erilaisten käsitteiden muotoilu, joihin tiivistyy jotain oleellista siitä, mitä lähetyksestä nyt ajatellaan. Viime vuosikymmenten avainilmaisuja ovat olleet mm. missio Dei, trinitaarinen lähetys, holistinen lähetys, polysentrinen lähetys, transformaatio, marginaalien missio tai kontekstualisaatio.

Erinomaisen välähdyksen muutoksesta saamme tarkastelemalla tuoreinta muotikäsitettä ”missio marginaaleista” (mission from the margins). Sen nosti esille Kirkkojen maailmanneuvosto asiakirjassa ”Yhdessä kohti elämää” (2013). Kuten julkaisusta Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan (2020) käy ilmi, on käsitteen tausta vapautuksen teologiassa, joka marxilaista filosofiaa hyödyntäen jakoi todellisuuden kahteen osaan, sorrettuihin ja sortajiin, ja tavoitteli yhteiskunnallista vallankumousta. Taustalla on myös samasta aatteellisesta juuresta ammentava postkoloniaalinen teoria, jossa valtaapitävien ja alistettujen suhde puretaan herättämällä alistettujen tietoisuus vieraudestaan ja heidät nostatetaan muutosagenteiksi, minkä seurauksena saadaan purettua nykyiset valta-asemat. Tuossa kahtia jaetussa todellisuudessa synti, sikäli kuin sellaista on, sopii kuvaamaan vain keskiössä olevia, valtaapitäviä ja rikkaita. Ulkopuolelle jäävät ovat syytön ja viaton osapuoli. Lähestymistapa on sosialistinen ja materialistinen, sillä ihmisarvoinen elämä ja vapaus sidotaan aineellisten varojen mahdollisimman tasaiseen jakautumiseen ihmisten kesken. Tässä paradigmassa juuri marginaaleilla on tieto ja viisaus Jumalan armotaloudesta. Siksi heitä tulee kuunnella. Marginaalien missio tarkoitta siis erilaisten syrjittyjen ryhmien tunnistamista ja tulkinnallisen etuoikeuden suomista heille. Siten puretaan syrjiviä ajattelun rakenteita ja saadaan valtaa pitävät sortajat syrjäytettyä. Vahvasti poliittinen ohjelma ilmaistaan hengellisellä ja kristillisellä käsitteistöllä. Modernin ekumeenisen missiologian avainkohta Raamatussa on Jeesuksen julistus pelastuksen ajan koittamisesta lainaten Jesajan sanoja hyvästä sanomasta köyhille, vankien vapautuksesta ja sorrettujen päästämisestä vapauteen (Luuk. 4:16–19).

Marginaalien missio -käsitteessä ei siten ole kyse vain sen sanoittamisesta, millainen voima evankeliumissa on mullistaa yhteiskunta perusteellisesti, kuten apostoli Paavali sai huomata Efesossa (Ap. t. 19:18–30). Siellä evankeliumi valloitti ihmissydämet ja sai aikaan elämänmuutoksen, jonka tuloksena kaupungin talous romahti. Kyse ei liioin ole vain lähetyksen luonnehtimisesta käyttäen UT:n rikasta kieltä Jumalan Jeesuksessa tuomasta mullistavasta käänteestä, josta Marian ylistyslaulussa sanotaan (Luuk. 1:52–53): ”Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.” Kyse on ennemminkin lähetyksen sekularisoimisesta. Uskonnollinen kieli ja toiminta välineellistetään keinoksi parantaa tämänpuoleinen maailma — sekä ihmiskunta että koko planeetta.

Marginaalien missiota toteutetaan käytännössä vaikkapa niin, että maallistuneen ja arvoliberaalin maailman rikkaat kirkot rahoittavat etelän kirkkojen teologisen koulutuksen, joka opettaa heille näiden kirkkojen vallanpitäjien postmodernin tulkinnan kristinuskosta ja lähetyksestä. Tämän jälkeen samat kirkot kutsuvat kouluttamansa teologit eri areenoille kertomaan marginaalien puolestapuhujina, mitä ovat ne uudet käsitykset lähetyksestä, maailmasta ja Jumalasta, jotka meidän tulee omaksua. Ne etelän kirkot, jotka pitävät kiinni Raamatun inspiraatiosta ja arvovallasta, Jeesuksen ainutlaatuisuudesta tai kristillisestä etiikasta, pääsevät heikosti estradille. Marginaalien mission paradigmassa he edistävät sortoa tukemalla vanhojen totuuksien valtaa.

Mitä lähetyskäsityksen muutoksesta seuraa? Arvioni on, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko vaatii virallisilta lähetysjärjestöiltään yhä vahvempaa sitoutumista uuteen lähetyskäsitykseen sekä teologiassa että toiminnassa. Yksi askel on holistisen lähetyksen painottaminen, jossa lähetyksen tämänpuoleinen näkökulma on asetettava yhtä tärkeäksi kuin perinteinen tuonpuoleisesta muistuttava lähetys. Seuraavaksi vedotaan yleiseen mielipiteeseen ja yhteiskunnan arvomaailman muutokseen. Niillä mitattuna sekularisoitua lähetystä tulee suosia klassisen kustannuksella. Kirkon eksklusiivinen pelastusoppi relativoidaan vaikkapa puhumalla siitä, ettemme saa asettaa rajoja Jumalan toiminnalle. Etenemme kohti kirkkoa, joka teoriassa tunnustaa Kristuksen sovitustyön ainutlaatuisuuden, mutta monin käytännön ratkaisuin julistaa maailma- ja ihmiskeskeistä pelastusoppia. Marginaalien missio marginalisoi sekä mission että Kristuksen.

Vesa Ollilainen, 

päätoimittaja, pastori, TT

Uusi kirkollinen rakenne tulee

Perusta 5 | 2025

YLE Uutiset käsitteli alkusyksystä Vaasan suomalaisen seurakunnan sisäisiä jännitteitä. Verkkojutusta syntyi mielikuva sorretuista sateenkaariaktivisteista ja yksinvaltiaan elkein käyttäytyvästä, syrjivää vakaumusta kannattavasta kirkkoherrasta. Sen lisäksi, että uutinen muistutti tiettyä ideologista narratiivia sankareista ja konnista, siinä vaiettiin konfliktin perusongelmasta: siitä, että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa yritetään saattaa valtaan sen uskon ja tunnustuksen vastainen teologia ja käytäntö.

Uutinen paljastaa kirkon alennustilan jälkikristillisen maailman arvosodassa, mutta ennen kaikkea henkilökohtaisen koettelemuksen, johon apostolisesta ja raamatullisesta uskosta kiinnipitävät joutuvat kirkkotaistelussa. Heitä vastaan on merkittävä osa seurakuntien työntekijöistä, kirkon jäsenistöstä ja sekulaarista valtamediasta. Ja kuten piispojen keskuudesta nouseva aiempaa omavaltaisempi johtamistyyli osoittaa, heitä vastaan ovat kirkon valtarakenteet ylintä johtoa myöten. Lakien ja asetustenkin tuki on menetetty. Vallan suojassa aktivistien laittomuus on nyt sallittua, jopa suotavaa, kun sillä edistetään sateenkaari-ideologian ylivaltaa ja syrjitään herätyskristittyjä. Väistämättä kirkon henkilöstön ja jäsenistön vaikeneminen ja mukautuminen lisääntyvät.

Niin sanotussa isossa kuvassa yksittäisen uskollisen kirkkoherran valinta tai enemmistö seurakuntaneuvostossa ei muuta kehityskulkua. Niillä jarrutetaan tulvaporttien väistämätöntä murtumista, jolloin liberaalien vimma hajottaa kirkko pääsee riehumaan estoitta. Viivytystaisteluilla on arvonsa. On syytä iloita kirkon työntekijöistä ja vastuunkantajista, jotka löytävät tilan toimia uskon puolesta. Mutta sellaisten valopilkkujen ei pidä estää näkemästä kokonaistilannetta ja tarvetta rakenteille, joissa uskon aarteet säilyvät.

Kun rukoilemme Jumalan väliintuloa historiallisen kirkkorakenteen parhaaksi, emme pyydä muutaman johtohenkilön kääntymistä. Pyydämme hiippakuntaneuvostojen, kirkkovaltuustojen, tuomiokapitulien, piispainkokouksen, Kirkkohallituksen ja kirkolliskokouksen läpi leikkaavaa herätystä. Onnistuakseen kääntämään kirkon kohtalon herätyksen on temmattava mukaansa suuri osa päättäjistä ja saatava itselleen valta kirkossa, joka on ollut huono toivottamaan tervetulleeksi aiemmat herätykset ja pikemminkin ajanut ne pois tai yrittänyt sammuttaa ne. Jumalan väliintulo on mahdollinen, mutta meidän on oltava rehellisiä siinä, mitä väliintulosta pitäisi seurata, jotta suunta muuttuisi ratkaisevasti.

Nykytilanteessa herätysliikejohtajat voisivat alistua piispalliseen saneluun. Sen seurauksena toiminnallinen itsenäisyys lakkaa, teologinen profiili taantuu sanahelinäksi ja liikkeiden papit kytketään tiukasti kirkollisen vallan talutusnuoraan. Näin säilyy näennäinen kirkollinen ykseys liikkeiden olemassaolon ja luterilaisen tunnustuksen kustannuksella. Taipumisesta seuraa järjestöjen hajoaminen, kun niiden ystävät eivät kuitenkaan alistu konventikkeliplakaatien paluuseen, vaan etsivät elintilansa muualta.

Jos ja kun herätysliikkeissä ollaan hereillä sen kanssa, miten päättäväisesti kirkon johdossa tavoitellaan joko niiden kontrolloimista tai ulosajamista, on luterilaisen uskon ja oman liikkeen selviytymisen takia pakko tehdä ratkaisuja, joilla turvataan toiminnan itsenäisyys.

Kyse ei kuitenkaan ole vain järjestöjen tulevaisuudesta. Individualistisessa ja sekulaarissa ajassa ihmiset etsivät vakautta ja yhteisöä, jossa heidän rikkinäisyytensä ja pahuutensa kohtaa elävän Jumalan todellisuuden. Tehokasta evankeliointityötä on uusien seurakuntien istuttaminen. Nämä yhteisöt kasvavat ja ovat omiaan kantamaan lähetysvastuuta. Teologisista, toiminnallisista ja missionaarisista syistä on ratkaisevaa, että Suomeen syntyy uusia messuyhteisöjä ja että vanhat jatkavat toimintaansa tilojen ja ehtoollislupien epäämisistä huolimatta. Tärkeää on myös, että järjestöt ottavat vastuulleen teologiensa kouluttamisen ja pappiensa vihkimisen. Rakkaus evankeliumiin, kuuliaisuus kirkon Herralle ja lähetyksen tarpeet edellyttävät näitä ratkaisuja.

Kehitys on ollut käynnissä pitkään. Jo vuosien ajan on kasvanut uusi kirkollinen rakenne siellä, missä järjestöt ovat vaalineet itsenäisyyttään. Tulevaisuudessa ääriviivat selvenevät ja yksityiskohdat lisääntyvät. Kristuksen kirkko saa paikalliset näkyvät muotonsa, jotka vaihtelevat historian ja kulttuurien muuttuvien olosuhteiden mukana. Kyse ei ole Kristuksen kirkon hajottamisesta vaan sen pelastamisesta, mikä pelastettavissa on, jotta isiemme luterilainen usko säilyisi maassamme myös seuraaville sukupolville kontekstissa, jossa rakenteet taas tukevat tuota uskoa eivätkä taistele sitä vastaan.

Ehkä uusi rakenne onkin sitä kauan kaivattua ja pitkään rukoiltua Jumalan ihmettä ja väliintuloa, vaikkei se vastaa ajatustamme siitä, miten Jumalan tulisi toimia. Onhan hänen teidensä tapana olla toisenlaisia kuin meidän ihmisten.

Vesa Ollilainen,

päätoimittaja, pastori, TT

Kristinuskon loukkaava eksklusiivisuus

Perusta 4 | 2025

Keväällä 2023 kuollut Timothy Keller kertoo kirjassaan Mihin Jumalaa tarvitaan? Uskon ja skeptisyyden vuoropuhelua (Päivä, 2011) työstään pastorina New Yorkissa, arvoliberaalin ajattelun ja maallistumisen metropolissa, tavoittamassa etenkin nuoria aikuisia. Vuosien aikana kohtaamiset opettivat hänelle, että kristinuskossa koettiin loukkaavimmaksi sen ainutlaatuisuusväite, joka rajaa pois muut maailmankatsomusvaihtoehdot.

Ajan henki vaihtuu mutta kristinuskon poissulkevuus vaikuttaa pysyvän loukkauskivenä. Yksinkertaistaen modernisti hylkää kristinuskon siksi, että hänestä se on osoitettu vääräksi. Tiede on osoittanut kristinuskon virheelliseksi, filosofia Jumala-käsitteen mielettömäksi, järki uskonopit mahdottomiksi, moraalinen mittari teologian moraalittomaksi. Voisi jopa sanoa, että paikoin kristinuskon relativisointi on muodostunut ajattelun ja tutkimuksen periaatteeksi. Niinpä tieteen nimissä on kerrottu, että Raamattu on inhimillinen, moniääninen ja ristiriitainen kirja, josta ei ole johdettavissa teologista kokonaisnäkemystä eikä se voi siis olla jumalallisesti inspiroitu. Jeesus oli syntinen ihminen, joka erehtyi tehtävästään ja tulevaisuudestaan, ja josta jälkeenpäin tehtiin Jumala. Alkuseurakunta oli yhtä näkemysten sekamelskaa ja sen pyhien kirjoitusten kirjo ja sisältö laaja ja vaihtuva. Minkäänlaisten opinkohtien paaluttaminen uskontunnustusten muodossa on tiedollisesti mahdotonta ja moraalisesti vastuutonta. Vaihtoehdoksi tarjotaan tieteen hallitsemaa ja ajan muotiarvoille mukautettua uskonnollissävytteistä moralismia. Näin toteutuu John Lennonin unelma uskontovapaasta maailmasta.

Postmodernisti taas torjuu kristinuskon pelkän totuusväitteen vuoksi, siksi, että se väittää olevansa oikeassa. Sen kritiikissä kristinusko pelkistyy vallantavoittelun ja vallassa pysymisen instrumentiksi, patriarkaaliseksi ja etnosentriseksi naisten ja vähemmistöjen alistajaksi, jonka uskonnollisella ja moraalisella sanomalla oikeutetaan riisto, sorto ja väkivalta. Juurisyy on kristinuskon mustavalkoinen ehdottomuus. Sen päivittäminen muuttaa vihaisen vastakkainasettelun lietsojan avarakatseiseksi moniäänisyyden tyyssijaksi, mikä edistää maailmanrauhaa ja ihmiskunnan onnea. Kun tuomitsemisesta päästään rakkauteen, lisääntyy ihmisten hyvinvointi. Ja sitähän varten uskonto on olemassa — se on ihmisen sisäiseen hyvyyteen uskova terapeutti, joka saa potilaansa kukoistamaan.

Kuitenkin sekä moderni että postmoderni kristinuskokritiikki on ajautunut älylliseen ja moraaliseen vararikkoon. Modernismin tieteellinen kritiikki on osoittautunut filosofiseksi ja maailmankatsomukselliseksi. 1900-luvun valtioateismi opetti, millainen on maailma, jossa ihmiset eivät usko, että on Jumala, joka valvoo heidän elämäänsä ja vaatii heidät siitä iankaikkisesti tilille. Viime vuosina uusateistitkin ovat heränneet siihen, ettei kristinuskosta vapautettu yhteiskunta ole hyvä yhteiskunta. Postmoderni arvorelativismi on taas kohdannut voittajansa pahuuden ja kärsimyksen ongelmassa. Treblinkan keskitysleirivankia, Sarajevon raunioasukkia tai Buchan siviiliä ei lohduta kesytetty rakkauden Jumala, joka ei tee kenellekään pahaa eikä ole kenellekään uhka. Jos jotain, ihmiskunta tarvitsee sanoman viimeisen tuomion todellisuudesta.

Yleensä kristinuskon eksklusiivisuuden vastustaja operoi kaksoisstandardein. Hän paheksuu sitä, että yksin Jeesuksen sanotaan olevan tie Jumalan yhteyteen ja autuuteen mutta pitää samalla hyveellisenä uskontojen pelkistämistä samanlaiseksi epämääräiseksi moraalijärjestelmäksi. Yhteen suuntaan paheksutaan iäisella tulella pelottelua, toiseen suuntaan pelotellaan maapallon tuholla ja demokratian kuolemalla, jos juuri oma poliittinen ideologia ei toteudu pikaisella aikataululla ja rajuin keinoin. Mustavalkoisuuden tuomitseminen tarkoittaakin yhdenlaisen mustavalkoisuuden tuomitsemista. Toisenlainen on sallittua, jopa suotavaa.

Kristityn ei pidä hämääntyä loukkaantuneista sanoista tai eleistä. Tietysti käytöstavat on pidettävä kunniassa ja ihmistä on lähestyttävä lähimmäisenä, mutta se ei estä pitämästä esillä kristinuskon ydinsanomaa Kristuksen universaalista sovitustyöstä ja uskossa tapahtuvasta sovituksen vastaanottamisesta.

Kristuksen elämän, kuoleman ja ylösnousemisen kautta Luojamme ja Tuomarimme on maksanut ihmisten syntivelan. Jeesus sai aikaan rauhan Jumalan ja ihmiskunnan välillä, joka on pahuudellaan ja vääryydellään ansainnut Jumalan vihan ja ikuisen kadotuksen. Kristuksen ansiosta maailma on julistettu vanhurskaaksi, Jumalalle kelpaavaksi ja hänen ystäväkseen. Pelastuksen lahja on ilmainen, koska sen hinnan maksoi ihmiseksi tullut Jumala. Se on tarjolla jokaiselle. Se yksinkertaisesti otetaan vastaan. Siihen saa luottaa ja turvata, siihen saa uskoa elämässä ja kuolemassa. Juuri eksklusiivisuudellaan loukkaava kristillinen evankeliumi on ihmiskunnan paras ja ainut toivo.

Vesa Ollilainen,

päätoimittaja, pastori, TT

Kun kirkkotaistelu tekee kyyniseksi

Perusta 3 | 2025

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous on saanut käsiteltäväksi piispainkokouksen esityksen kahdesta rinnakkaisesta avioliittonäkemyksestä. Käsittely tapahtuu erikoisessa tilanteessa. Muutosta kirkon oppiin ja järjestykseen ajavat tahot, jotka eivät näytä kunnioittavan kumpaakaan. Arkkipiispan suulla piispainkokous on jo antanut siunauksen sateenkaaripapeille, jotka rikkovat kirkon oppia ja järjestystä, koska seuraamuksia ei ole luvassa. Seurakunnissa on päätetty sallia tilojen käyttö samaa sukupuolta olevien vihkimisiin, kielletty työntekijöiltä päätöksen arvostelu ja ryhdytty kiristämään lähetysjärjestöjä, jotka eivät lähde luopumuksen tielle. Kirkon johtotahot syyttävät lähetysjärjestöjä sopimusrikkomuksista, mutta samalla uhittelevat, että muutos viedään läpi kirkolliskokouksesta huolimatta eli tarvittaessa vastoin kirkon oppia, järjestystä ja päätöksiä. Nähtävästi toisten on kunnioitettava päätöksiä, toisten taas on saatava rikkoa niitä.

Kun esitystä puolletaan kauniisti kahden näkemyksen rinnakkaiselona, on muistettava, että puolestapuhujien teot liian usein sanovat toista. Hehän heittävät ulos kirkon tiloista herätyskristittyjä kirkon jäseniä ja järjestöjä, epäävät ehtoollislupia ja tiloja tai asettavat ehtoollislupien ehdoksi, että järjestöt muuttavat teologiaansa. He estävät klassisen virkakäsityksen mukaisten pappien saamisen ja rankaisevat lähetysjärjestöjä, jos nämä hetkeksi onnistuvat pyristelemään pakkopaidasta. Yhteistä tahtoa ilmaisevat ja rinnakkaiseloon kannustavat asiakirjat ovat jälkeenpäin osoittautuneet tyhjiksi papereiksi.

Vaikka esitystä puolustetaan ykseyden nimissä, on muistettava sekin, miten samat puolestapuhujat ovat hajottaneet kirkkoaan kohtelemalla kaltoin sen uskollisimpia jäseniä. Heiltä riittää kukkaiskieltä ja lämpimiä kädenojennuksia kirkkojen välisissä ekumeenisissa keskusteluissa. Mutta hyvä tahto vaihtuu arvosteluun ja koviin otteisiin, kun näköpiiriin tulevat kirkon sisällä vaikuttavat herätysliikkeet tai niitä lähellä olevat kasvavat nuoret kirkot. Kun järjestöjä auttavat köyhät kirkot, käy sekin ilmi, että puheet etelän kirkkojen kuuntelemisesta jälkikolonialistisen maailman hengessä tarkoittaakin tiettyjen kirkkojen kuuntelemista. Toiset saavat luvan totutella arvoliberaaliin kulttuuri-imperialismiin.

On helppo ennustaa, mitä tapahtuu, jos kirkolliskokous taipuu piispainkokouksen esitykseen. Kohta nuijankopautuksen jälkeen kuulemme, miten sietämätöntä on, että kirkossa sallitaan ”epätasa-arvoinen”, ”syrjivä” ja ”yhdenvertaisuuden vastainen” avioliittokäsitys. Raamatuun ja kirkon tunnustuksen mukaiseen avioliitto-opetukseen pitäytyvät kirkon työntekijät voivat olla varmoja, että jos nyt on ollut hankalaa tuoda esiin käsitystään arvostelun pelossa, käy se tulevaisuudessa yhä vaikeammaksi. On turha odottaa kirkon johdon julkista tukea, jos pappi, nuorisotyöntekijä tai diakoni joutuu somemyrskyyn.

Mitä pitää niiden tehdä, joita häiritsevät kirkolliset kaksoisstandardit ja jotka pelästyvät inkvisitiomaisia piirteitä saavaa lähetysjärjestöjen kontrollia? Miten toimia, kun näyttää perustellulta suhtautua kyynisesti kirkon johtoon?

Ensiksi kristittyjen, jotka ajattelevat, että eroavat kirkosta, jos kirkolliskokous joskus hyväksyy samaa sukupuolta olevien avioliiton, on aika herätä karuun todellisuuteen. Kirkolliskokous on jo ohitettu. Muutosta viedään läpi työntekijäkaartissa, hiippakunnissa ja seurakunnissa, etenkin etelässä ja kaupungeissa. Valta ja rakenteet ovat vankasti yhdellä puolella. Ilman Jumalan ihmettä, josta meillä ei ole lupausta, päättävät tahot jatkavat valitsemaansa suuntaan.

Toiseksi kristittyjen on löydettävä rohkeutensa. Kirkolliskokouksen ei tarvitse suostua laittomuuden kumileimasimeksi. Torjumalla piispainkokouksen esityksen kirkolliskokous osoittaa, ettei se hyväksy painostusta eikä uhkailua. Retoriikka herätyskristityistä hajottamassa kirkkoa ja sen ykseyttä jääköön omaan arvoonsa. Senhän kumoaa rehellinen tutustuminen kirkolliseen todellisuuteen. Herätysliikkeiden ei pidä taipua piispalliseen mielivaltaan. Sen sijaan meidän tulee nöyrästi mutta määrätietoisesti yhdessä tehdä töitä sen eteen, että kirkkokansalla on vielä sukupolvien päästä paimenet ja lampaiden ruokintapaikat, joissa Raamattua pidetään arvossa Jumalan sanana, evankeliumi julistetaan puhtaasti, sakramentit toimitetaan oikein ja kristityt varustetaan niihin tehtäviin ja kutsumuksiin, joita heillä on Kristuksen ruumiissa. Kirkkokansan ei pidä tyytyä kehitykseen, vaan suunnata aikansa, tarmonsa ja varansa niihin yhteisöihin, joissa he kuulevat hyvän paimenen äänen.

Maailman hätä on suuri, lähetyskäsky on yhä voimassa. Sen täyttämiseen tarvitaan jokainen kristitty. Uskollisuus Herran käskylle on tärkeämpää kuin uskollisuus itseään upottavalle kirkkolaivalle, joka yhä selvemmin vaikeuttaa Kristuksen tahdon toteuttamista.

Vesa Ollilainen, päätoimittaja, pastori, TT

Valikoivasta ja epäjohdonmukaisesta Raamatun tulkinnasta

Perusta 2 | 2025

Kirkollisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa Raamatusta toistuvat tietynlaiset väitteet herätyskristittyjen raamatuntulkinnasta. Yksi koskee valikoivaa Raamatun tulkintaa. Väitteen mukaan herätyskristityt tulkitsevat Raamattua kirjaimellisesti. Heillehän Raamattu on Jumalan sitovaa ilmoitusta, jonka käskyt ovat velvoittavia. Käskyjä on kuitenkin paljon, eivätkä herätyskristityt noudata kaikkia. He vain poimivat itselleen mieluisia kohtia, joiden perusteella he väittävät, että ”Raamattu sanoo”. Valikoivuus ilmentää henkilön omaa subjektiivista tulkintaa, jonka hän arvottaa ohi muiden tulkintojen ja jolla vahingoitetaan toisia samalla kun vahingonteko oikeutetaan jumalallisella arvovallalla.

Klassinen esimerkki liittyy tietysti homoseksuaalisuuteen: homoseksuaalisuuden harjoittamisen syntinä torjuvan pitäisi johdonmukaisuuden nimissä vaatia homoseksuaalien kivittämistä. Se, että niin ei tehdä, paljastaa epäjohdonmukaisuuden Raamatun tulkinnassa ja osoittaa kyseisen lähestymistavan kestämättömäksi.

Kyseessä on vanha ja kulunut argumentti, johon on vastattu monesti ja perusteellisesti. Siksi on hämmentävää, että se yhä uudelleen palaa julkisuuteen. Kyynisempi arvioija voisi epäillä, ettei siitä haluta luopua, koska argumentti toimii retorisesti hyvin, kun se todistaa oikeaksi kielteiset stereotypiat herätyskristityistä. Maltillisempi selitys on, että raamattukeskustelua ei käydä yhteisillä foorumeilla tasavertaisin säännöin. Lisäksi toimintaympäristömme takia ajan henkeen istuva näkemys on helposti hyväksyttävissä, toisenlainen taas näyttää lähtökohtaisen epäilyttävältä.

Samalla on todettava, että herätyskristittyjen on syytä tarkastella kriittisesti tapaansa ajatella ja puhua Raamatusta. Ensimmäistä ongelmaa havainnollistaa väite: ”En minä tulkitse Raamattua, luen vain mitä siellä sanotaan.” Myötämielisesti ymmärrettynä väite voidaan tulkita reaktioksi siihen, että elämme relativismia suosivassa ajassa, mikä ilmaistaan sanomalla ”Tuo on vain sinun tulkintasi” tai ”Kaikki on vain tulkintaa”. Tämä relativisointi halutaan välttää. Toisaalta kyseessä voi olla puutteellinen itsetuntemus. Tosiasiassa jokainen tulkitsee Raamattua alkaen sen lukemisesta sana sanalta, kun ne täytetään sisällöllä ja teksti saa merkityksen. Kyllä, kaikki tulkitsevat, mutta kaikki tulkinnat eivät ole yhdenvertaisia. Toiset tulkinnat ovat parempia kuin toiset. Jotkut tulkinnat tekevät enemmän oikeutta Raamatun teksteille kuin toiset.

Toinen ongelma liittyy viestintään. Tyypillinen tapa perustella eettistä ratkaisua on todeta, että ”Raamattu sanoo” tai ”Raamatun mukaan”. Jälkikristillisessä ja maallistuneessa yhteiskunnassa lauseen merkitys on hämärä. Miksi jotain tulisi ratkaista sillä, mitä vanha ja vanhentunut kirja sanoo? Haaste on kertoa selkeästi ja ymmärrettävästi viitekehyksestä, jossa Raamattuun vetoaminen tulee mielekkääksi: on olemassa Jumala, Jumala sekä osaa että haluaa kommunikoida kanssamme, hänen viestinsä tai ilmoituksensa meille on Pyhä Raamattu ja hän on myös antanut meille riittävät suuntaviivat saada selkoa hänen ilmoituksestaan ja soveltaa sitä vastuullisesti. Raamattu itse jäsentää itsensä yhdeksi ja mielekkääksi, meitä sitovaksi kokonaisuudeksi. Tästä vakaumuksesta todistaa Yksimielisyyden ohjeen tiivistelmä:

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.

Samaan uskoon sitoutuu Suomen evankelis-luterilainen kirkkokin kirkkolaissaan.

Sama raamattunäkemys vastaa väitteisiin epäjohdonmukaisuudesta ja valikoivuudesta. Raamatusta näemme, että ensimmäisessä kirkolliskokouksessa 50 jKr., ratkaistiin periaatetasolla kirkon suhtautuminen Mooseksen lakiin (ks. Ap. t. 15). Kristillisille seurakunnille lähetetyissä kirjeissä opetettu etiikka seuraa Vanhaa testamenttia, mutta seurakuntien ei käsketä panna täytäntöön rikoksista seuraavia rangaistuksia. Opimme myös, että VT oikein luettuna osoittaa itse Mooseksen lain vanhenneen. Samat tekstit antavat sisällön rakkauden kaksoiskäskylle tai avioliitolle. Sikäli kun voimme puhua valikoivuudesta, on kyse Raamatun itsensä viitoittamasta ”valikoivuudesta”, joka pikemminkin ilmentää Raamatun sisäistä johdonmukaisuutta ja yhtenäisyyttä. Se eroaa ”raamatullisuudesta”, jossa Raamattu lähtökohtaisesti alistetaan maallistuneen ja arvoliberaalin yhteiskunnan muotiarvoille ja -uskomuksille.

Vesa Ollilainen, päätoimittaja, pastori, TT, STI:n teologinen asiantuntija

Raamattu kirkon teologian ja elämän perustana

Perusta 1 | 2025

Lausanne-liikkeen neljännen maailmankongressin aattona syyskuussa 2024 julkaistiin liikkeen tuorein lähetysteologinen asiakirja ”Soulin julkilausuma”. Asiakirja on osoitus siitä, miten lähetysteologia käy jatkuvaa vuoropuhelua yhteiskunnallisten muotiarvojen ja globaalia kirkkoa koettelevien haasteiden kanssa.

Aiemmat kolme asiakirjaa (Lausannen julistus 1974, Manilan manifesti 1989, Kapkaupungin sitoumus 2010) lausuivat julki liikkeen raamattuhermeneutiikan, joka ohjaa sen teologiaa. Soulin julkilausuma toimii samoin, kuitenkin edellisiä seikkaperäisemmin. Syynä on varmasti se, että käsitys Raamatun olemuksesta ja käytöstä on globaalin kirkon polttavimpia aiheita.

Millainen kirja Raamattu on? Julkilausuma vastaa:

Vahvistamme, että Raamattu on Jumalan sana, kirjoitettu, jumalallisesti inspiroitu, Jumalan henkäyttämä kirjoitusten kokoelma, joka koostuu 66 Vanhan ja Uuden testamentin kirjasta. Erilaisten kirjoittajien ja kirjallisuuden lajien moninaisuuden kautta Raamattu muodostaa yhtenäisen ja johdonmukaisen todistuksen tarinasta, jossa Jumala valitsee kansan itselleen Jeesuksessa Kristuksessa. Raamattu on Jumalan itseilmoitus ja siksi kirkon Raamattu: sen arvovaltainen, erehtymätön, erilleen asetettu teksti, joka kokoaa yhteen ja ohjaa Jumalan erilleen asettamaa kansaa. Se on täysin totta ja luotettava ja kirkon elämän ylin normi.

Lausanne-liikkeen vakaumus sen synnystä alkaen on ollut, että evankeliumi ja koko kristillinen oppi on riippuvainen raamattunäkemyksestä, joka ottaa tosissaan Jumalan kyvyn puhua ja vieläpä ilmoittaa itsensä luotettavasti. Jos Raamattu on vain tietyn kulttuuripiriin vaikutuksessa eläneiden ihmisten ajatuksia Jumalasta, on myös evankeliumi pelkkiä ihmisten ajatuksia. Silloin ei ole periaatteellista estettä sopeuttaa evankeliumin sisältöä kuhunkin aikaan ja kulttuuriin. Jos Raamattu on erehtyväinen ja epäluotettava kirja, on sen meille tuoma evankeliumi erehtyväinen ja epäluotettava.

Soulin julkilausumassa surraan, että tämä raamattunäkemys ei ole aina tuottanut Raamatulle uskollista tulkintaa, joka pitää evankeliumin arvossa ja vahvistaa kirkkoa sen lähetystehtävässä. Millaisia ovat sitten raamatuntulkinnan hyvät periaatteet Soulin julkilausuman mukaan?

1. Raamatun keskeinen sanoma on evankeliumi, julistus Jeesuksen inkarnaatiosta, kuolemasta, ylösnousemuksesta, taivaaseen astumisesta ja paluusta Jumalan Abrahamille antaman lupauksen täyttymyksenä. Koko Raamattua on luettava tämän evankeliumin valossa ja mukaisesti. Tämä evankeliumi, joka vaatii uskonkuuliaisuutta, rakentaa kirkon palvelemaan Jumalaa.

2. Raamatun tarkoitus on tehdä uskovista Kristuksen kaltaisia elämään evankeliumin arvon mukaisesti.

3. Raamattua on luettava tarkkaamalla sen konteksteja. On kiinnitettävä huomiota tekstin syntyajan historialliseen kontekstiin, kirjalliseen ja sen myötä asiayhteydelliseen kontekstiin sekä kanoniseen kontekstiin, mikä tarkoittaa osien lukemista koko Raamatun valossa. Neljäs konteksti on lukijan kulttuurikonteksti. Raamattua ei tulkita tyhjiössä. Tämä paikallisen seurakunnan konteksti voi haitallisesti ohjata Raamatun ymmärtämistä, mutta myös syventää koko kirkon uskollista Raamatun lukemista.

4. Raamattua luetaan Pyhän Hengen ohjauksessa. Tänäänkin Jumala ohjaa kirkkoaan Raamatun tulkinnassa. Siksi kristittyjen on rukouksessa etsittävä Hengen apua. Hän antaa kirkolle sisäisen todistuksen Raamatun arvovallasta, valaisee uskovien ymmärryksen ja saattaa heidät taipumaan Jumalan sanalle ja tahdolle.

5. Raamattua on luettava. Sitä on luettava kirkoissa, pienryhmissä, yksityisessä hartauselämässä; julkisesti, yksityisesti, ääneen, hiljaa. Raamatun sanan ja sen antaman evankeliumin on päästävä muotoilemaan kristittyjen maailmankatsomus ja elämä.

6. Raamatun lukeminen tapahtuu yhdessä Kristuksen ruumiin kaikkien jäsenten kanssa, mukaan lukien jo poisnukkuneet pyhät. On kuunneltava vanhoja uskontunnustuksia ja kirkollisia traditioita. Evankeliumikeskeinen raamatuntulkinta alkoi jo apostolisesta kirkosta. ”Lukeminen ja kuunteleminen pyhien yhteydessä Hengen ohjaamana yli tilan ja ajan auttavat pitämään paikalliset yhteisöt ankkuroituina uskoon, joka kertakaikkisesti annettiin pyhille.”

Soulin julkilausuman äärellä on pääteltävissä, että kristikunnan historiallisesta raamattunäkemyksestä ja evankeliumista luopuva kirkko katkaisee juurensa, muuttuu trendiarvojen kritiikittömäksi kannattajaksi ja menettää lopulta identiteettinsä Kristuksen kirkkona.

Vesa Ollilainen,

päätoimittaja, pastori, TT

Se varsinainen kirkkotaistelu

Perusta 6 | 2024

”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” (Luuk. 2:14) Näin ylisti taivaallinen sotajoukko, kun evankeliumi syntyneestä Vapahtajasta oli julistettu paimenille.

Rauha maan päällä ei ehkä tule ensiksi mieleen kulunutta vuotta taaksepäin katsellessa, ajatteli sitten maailman tapahtumia laajemmin tai tilannetta oman maamme kirkollisessa keskustelussa. Kristuksen kautta solmittiin kyllä rauha ja sovinto Jumalan kanssa, mutta ihmisten välisen rauhan suhteen on vielä tekemistä.

Yksi keino saavuttaa rauha on, että toinen osapuoli lakkaa taistelemasta ja suostuu toisen vaatimuksiin. Valitettavasti kirkkotaistelussa antautuminen johtaisi todelliseen rauhaan yhtä todennäköisesti kuin Ukrainassa. On kyse arvo- ja kulttuurisodasta, joka on levinnyt sekulaarista yhteiskunnasta kirkkoon. On kyse kirkon olemassaolon taistelusta, enkä tarkoita nyt verotusoikeuden tai tietyn jäsenyysprosentin säilyttämistä, vaan taistelua, joka ratkaisee, säilyvätkö Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kirkon tuntomerkit siinä määrin, että sitä voi yhä pitää kristillisenä kirkkona. Ratkaiseva käänne tapahtui 1986 virkapäätöksessä, jonka hedelmiä nyt korjataan.

Jos alkuvuosikymmeninä pappisvirkaan vihittyjä naisia yritettiin suojella kritiikiltä ja siitä seuraavalta henkiseltä kuormitukselta näiden hauraan aseman tähden, nyt asetelma on muuttunut. Nyt kirkollista valtaa käyttävät piispaksi vihityt naiset, jotka asemastaan käsin kohdistavat aggressionsa perinteisellä virka- ja avioliittokannalla oleviin herätysliikejärjestöihin. Oikeutuksena vallankäytölle toimivat ehkä menneisyyden henkilökohtaiset muistot huonosti käyttäytyvistä ihmisistä, joilla tuskin on mitään yhteyttä niiden henkilöiden tai tahojen kanssa, joihin vallankäyttö nyt kohdistetaan.

Perinteisellä virkakannalla toimivat herätysliike- ja lähetysjärjestöt ovat jo pitkään joutuneet elämään tilanteessa, jossa lähes mistä ja milloin tahansa voi syntyä kohu uhkailuineen ja sanktioineen. Nämä järjestöt koostuvat ihmisistä, joiden elämään pitkittynyt kriisitilanne vaikuttaa eri tavoin.

Maanpuolustuksessa sotilaita valmennetaan selviytymään taistelustressistä. Tiukoissa tilanteissa hermot voivat pettää eri tavoin. On niitä, jotka lamaantuvat pelosta, niitä, jotka pakenevat, ja niitä, jotka kadottavat itsekontrollinsa ja joilla aggressio menee yli. Kirkkotaistelussa mikään näistä reaktioista ei edistä Jumalan valtakunnan etenemistä.

Jatkuva mediapaine, painostaminen ja mielivaltaiset syytökset voivat johtaa siihen, että etenkin herätysliikejärjestön työntekijällä tai vastuunkantajalla jää ”taistele tai pakene” -moodi päälle. Tällöin voi olla hyvin vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta, rakastaa vihamiestään ja olla tarttumatta sellaisiin sanoihin ja keinoihin, joita Herramme Jeesus ei hyväksyisi.

Kirkkotaistelu ja arvosota on käytävä perääntymättä, mutta samalla on muistettava, etteivät ne ole edes ammattiteologille ne merkittävimmät taistelut. Myös hän on aina ensisijaisesti Jumalan armahdettu lapsi Kristuksen tähden.

On myös syytä muistaa, että ihmiset, joista paimenen tulee huolehtia, voivat olla juuri nyt keskellä aivan toisenlaista taistelua. Joku käy taistelua lastensa sieluista, joku terveydestään, joku kerää itseään kokoon pettymyksen ja eron jäljiltä, joku taistelee säilyttääkseen luottamuksen ja uskon Kristukseen kaiken keskellä, joku kysyy, voiko enää uskoa, että Jumala armahtaa tämänkin lankeemuksen jälkeen.

Merkittävin taistelukenttämme tulee aina olemaan omassa sydämessämme sinnittelevää epäuskoa ja syntiä vastaan. Jos antaudumme siellä, häviämämme myös kirkkotaistelun.

Tähän taisteluun saavat sekä paimenet että lampaat enkelin rohkaisevat sanat: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2:10–11)

Jeesus eli liki koko julkisen toimintansa ajan omanlaisensa kirkkotaistelun keskellä. Niin uskonnolliset ja poliittisetkin johtajat kuin satunnaiset vihaiset kansanryhmät yrittivät vaientaa ja estää häntä, mutta silti hänen keskittymisensä ei horjunut siitä, mikä hänen varsinainen tehtävänsä oli: evankeliumin julistaminen tavallisille ihmisille, heidän auttamisensa ja opetuslasten valmentaminen tulevaan. Hän ei lamaantunut, paennut tai menettänyt itsekontrolliaan, vaan kesti ristinkuolemaan asti. Kaikkiin tilanteisiin hän valmistautui rukoillen.

Jos Herrallemme ei annettu optimaalisia toimintaedellytyksiä ja työrauhaa, miksi meille pitäisi? Jos näiden puute ei estänyt häntä toteuttamasta tehtävää, johon Isä oli hänet lähettänyt, miksi sen pitäisi estää meitä, etenkin, kun hän on lupauksensa mukaan kanssamme joka päivä?

Hän on se, jonka avaamaa ovea ei kukaan voi sulkea ja jonka sulkemaa ovea ei kukaan voi avata.

Soili Haverinen, STI:n pääsihteeri, Perustan toimituskunnan jäsen