kristinusko

Olisiko Suomea ilman kristinuskoa?

Perusta 2 | 2026

Janne Könönen 

Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija. 

Ajoittain ilmestyy suomeksikin teoksia, joissa historiantutkijat pohtivat — tiedettä vahvasti popularisoiden — menneisyyden suurten tapahtumien vaihtoehtoisia kehityspolkuja. 

Sanomattakin on selvää, että näiden ”entä jos” -ajatuksella kirjoitettujen teosten anti on täysin viihteellinen. Paraskaan tutkija ei — eikä edes huippuunsa viritetty tekoäly — kykene lausumaan varmoja totuuksia niistä muista mahdollisuuksista, joiden kautta menneisyys olisi voinut kulkea tapahtumien loputtomien pienten detaljien ja muuttujien vaikutuksesta eri suuntiin. 

Silti vaihtoehtoiset kehityspolut kiehtovat ihmismieltä. Olisi kiinnostava tietää, mihin oma elämä olisi kulkenut, jos olisi tehnyt joissakin tärkeissä vaiheissa erilaisen päätöksen. Samaa pätee kansojen, kansakuntien ja valtioiden tasolla — millainen olisi ollut vaikkapa Suomen tarina, jos emme olisi itsenäistyneet juuri oikeassa ensimmäisen maailmansodan aikaikkunassa joulukuussa 1917? Tai jos Stalin ei olisi päättänyt keskeyttää raskainta suurhyökkäystään Karjalan kannaksella kesällä 1944 ehtiäkseen ennen länsivaltoja Berliiniin? 

Tällainen ”entä jos” -asetelma on herännyt katsellessani suomalaisessa yhteiskunnassa hyvässä vauhdissa olevaa vimmaa purkaa kaikki kristillinen pois julkisesta tilasta. Yleensä eroon pyritään jostakin vahingollisesta ja epämiellyttävästä. Onko kristinusko ollut Suomelle historian valossa tällainen pois työnnettävä, haitallinen ilmiö? Voisimmeko paremmin, jos kristinuskon vaikutus ei olisi koskaan yltänytkään meille asti? 

Länsimaisen sivistyksen on sanottu pohjaavan kahteen peruskiveen — Ateenaan ja Jerusalemiin. Huolimatta peruskiven olemuksestaan kristinuskon vaikutusta on jo vuosikymmeniä pyritty kaventamaan — monin paikoin onnistuneesti — suomalaisessa yhteiskunnassa. Projekti on ollut pitkäkestoinen, mutta sen vauhti on viimeistään 2000-luvulla kiihtynyt huimasti. 

Vanhan sanonnan mukaan ”ei pidä rikkoa sitä mikä toimii”. Suomi ja jo ennen oman valtion muodostumista muotoutunut suomalaisuus ovat maailmanhistorian valossa huikeita menestystarinoita. Millainen on ollut kristinuskon vaikutus siihen, millaiseksi Suomi ja suomalaisuus ovat muotoutuneet? Onko menestystarina syntynyt kristinuskosta huolimatta, siitä irrallisten aatteiden ansiosta, vai kuuluuko sille oma ansionsa kelpo yhteiskunnasta, demokratian ja ihmisoikeuksien mallimaasta? 

Jostakin syystä kaiken kristillisyyden perinteen riisuminen suomalaisesta yhteiskunnasta ei kuitenkaan herätä keskustelua siitä, millainen todella olisi kaikesta kristillisyydestä riisuttu Suomi. Historian valossa sama ”entä jos” -kysymys kuuluu, millainen olisi se pieni Pohjolan valtio, johon kristillisyys ei ensinkään vaikuttanut. 

On kovin helppoa puheen tasolla erotella nuo kaksi — kristillisyys ja suomalaisuus. Mutta kun niiden yhteistä historiaa katsellaan tarkemmin, on suomalaisuuden erottaminen kristillisyydestä hyvin työlästä, älyllisesti oikeastaan keinotekoista. On historiallinen fakta, että kristillisyyden tunnusmerkit olivat menneille sukupolvillemme — joiden työn varaan nyt rakennamme — hyvin tärkeitä. Olisiko pakanallisen suomalaisuuden hedelmänä syntynyt eräs nykyajan onnellisimmista kansoista? 

Kovinkaan moni suomalainen — edes suvivirrestä loukkaantuva — ei varmasti haluaisi asua monissakaan maapallomme sadoista muista maista. Sellaisissa, joissa korruptio rehottaa, oikeusvaltiota ei ole, valtionpää on julma tyranni tai yksinvaltainen puolue ja aineellisesti varaton joutuu elämään vailla tulevaisuuden toivoa kerjäämällä ja slummeissa. 

Vaikka kristinuskon vaikutus maamme historiaan voisi luulla olevan selviö suurimmalle osalle valistuneista ja koulutetuista suomalaisista, vaikuttaa tilanne nykyisin olevan pikemminkin päinvastoin. Uskonnollisten aiheiden näkyminen etenkin kouluissa, herättää säännöllisin väliajoin kiivasta keskustelua. Milloin uskonnottoman perheen lapsi ”altistuu” kristilliselle kuvastolle taiteessa tai koulun rehtori poistattaa kevätjuhlista suvivirren tai jonkin vähänkin kristilliseen teemaan pohjautuvan kulttuuriluomuksen. 

Onkin hyvä syventyä hetkeksi Suomen ja suomalaisuuden historiaan, tarkastellen niitä olennaisia hetkiä, joista on löydettävissä kristinuskon ja suomalaisuuden yhteisiä leikkauspisteitä. 

Seuraava esitykseni on suppea, vajavainen ja yksinkertaistavakin. En ole Ruotsin ajan tai Venäjän vallan ajan autonomisen Suomen tutkija, joten operoin niiltä osin yleisen historiantuntemukseni varassa. Kritisoitavaa ja korjattavaa ja muita näkökulmia varmasti löytyy. Silti tuntuu, että Suomen ja kristinuskon yhteisestä tarinasta kirjoittaminen on aivan kuin muistuttamista itsestäänselvyyksistä. Mutta itsestäänselvyydetkään eivät enää näytä olevan selviö, edes aikamme koulutetuille ja sivistysoletetuille henkilöille, saati rivikansalaisille. 

Tarkoituksena on seuraavissa kristinuskon vaikutusta arvottavissa kohdissa pohjimmiltaan kysyä, haluammeko todella rikkoa jotakin, jonka ansiosta yhteiskuntamme on tänä päivänä eräs maailman parhaista yhteisöistä elää, vaikuttaa ja kerran kuolla. 

Myyttiset ristiretket 

Kristinuskon ja suomalaisten yhteinen taival sai alkunsa yli vuosituhat sitten. Olennaista on huomata, että alussa keskinäiseen yhteyteen päätyivät kristillisyys ja muinaiset nykyisen Suomen alueella asuneet heimot. Mitään Suomea, ei edes yksiselitteisesti ja nykymerkityksessään suomalaisuutta, ei kristinuskon ulottaessa vaikutuksensa Itämeren koilliskolkalle ollut vielä olemassa. 

Eräs merkittävin suomalaiseen populaariin ymmärrykseen juurtuneista käsityksistä liittyen suomalaisuuden ilmestymiseen historian lehdille on käsitys ristiretkistä. Vanhan näkemyksen mukaan ristiretkiä tehtiin nykyisen Suomen alueelle kolme: Varsinais-Suomeen 1100-luvulla, Hämeeseen n. 1240-luvulla ja viimeisimpänä Karjalaan n. 1290-luvulla. Kouluopetuksessa ajatusta näistä kolmesta Ruotsin ristiretkestä on toistettu vuosikymmeniä, ainakin vanhastaan puhtaasti tosiasiana. 

Jo käsitteenä ”ristiretket” on hyvin arvolatautunut ja leimaava. Sen mukaisesti muinaisen suomalaisuuden ja kristinuskon kohtaaminen on nähty tapahtuneen pakanoiden pakkokäännytyksenä. Paavien (Aleksanteri III ja Gregorius IX) siunauksilla on nähty tehdyn uskonnollista ja fyysistä väkivaltaa omassa rauhaisassa ”viattomuudessaan” uinuneille suomalaisille. Tapahtumien on nähty olleen verisiä, Ruotsin hallitsijoiden ja katolisen uskon edustajien tuodessa pakkokeinoin uutta valtajärjestystä ja uskontoa luonnonuskoisille heimoille. 

Mielenkiintoisen kurkistuksen nykyisiin käsityksiin ristiretkistä Suomeen tarjoaa nykyajan suosituin tietosanakirja, nettiajan yleistiedon kenties suurin auktoriteetti Wikipedia. Sen artikkeli ”Ristiretket Suomeen” (Ristiretket Suomeen – Wikipedia, luettu 29.12.2025) tarjoaa toisaalta perinteisen käsityksen pakanoiden pakkokäännytyksestä muinaisen Suomen alueella, mutta kiinnostavasti myös horjuntaa poispäin syvälle juurtuneista käsityksistä. 

Wikipedian mukaan:ristiretket Suomeen olivat 1100- ja 1200-luvulla tehtyjä sotaretkiä, joiden tarkoituksena oli käännyttää Suomen luonnonuskoinen väestö katoliseen uskoon ja kirkon alaisuuteen”. Suomeen kohdistuneille ristiretkille lähdettiin sen mukaan ”ainakin Tanskasta ja Ruotsin eri alueilta, sekä mahdollisesti myös Norjasta. Myös saksalaiset ovat saattaneet tehdä väkivaltaista käännytystyötä [sic] Suomessa.”  

Mitä pidemmälle artikkeli etenee, sen epävarmemmaksi se käy alussa esittämiensä väitteiden kanssa. Myöhemmin samassa artikkelissa näet todetaankin, että ”ajan lähdeaineisto on kaikkiaan niin vajavaista, ettei sotaretkistä ole tarkkaa tietoa. Ylipäänsä kaikista retkistä kertovat tiedot keskiaikaisessa kertovassa lähdeaineistossa ovat selvästi tapahtumia myöhäisempiä”. Artikkeli ottaa edettyään myös etäisyyttä aiempiin väitteisiinsä vaihtamalla ”käännytystyö” sanan neutraalimmalta kuulostavaan ”lähetysmatka” -käsitteeseen: ”Kirkollisessa mielessä sotaretkissä oli kyse kristinuskon juurruttamisesta ja kirkon organisaation pystyttämisestä, jolloin voidaan puhua lähetysmatkoista Suomeen.” Artikkelin lopulla nykyajan suosituin tietosanakirja päätyy toteamaan, että ”ruotsalaiset tekivät Suomeen keskiajalla sotaretkiä, joita myöhempi historiankirjoitus on pääasiassa 1800-luvulta alkaen romantisoivasti ja osin harhaanjohtavasti kutsunut ristiretkiksi.” 

Wikipedia toisin sanoen kyseenalaistaa lopulta koko käsityksen ”ristiretkistä” artikkelissa, joka otsikkonsa mukaisesti on tarkoitettu käsittelemään juuri niiden tapahtumista. 

Käsitys Suomeen kohdistuneista ristiretkistä on hyvä esimerkki historiallisesta myytistä, joka pysyy voimassa populaariesityksissä ja kansanomaisessa historiakäsityksissä, vaikka tiede olisi kyseenalaistanut tai jopa kumonnut ne jo hyvän aikaa sitten. Historiantutkimus on jo vähintään 1900-luvun alkupuolelta näet epäillyt vahvasti sitä, tehtiinkö Suomeen ristiretkiä 1000-luvun alussa lainkaan. 

Tiivistetyimmin tutkimuksessa vallalla olevan näkemyksen on hiljattain esittänyt Uumajan yliopiston sotahistorian professori Martin Hårdstedt teoksessaan Suomen ruotsalainen historia — Tuhat vuotta kieltä, kulttuuria ja politiikkaa (Gaudeamus, 2024). Hårdstedt painottaa tieteellistä tietoa tiivistävässä ja popularisoivassa teoksessaan, että ”ristiretkiaika liian vahva mielikuva aseellisesta valloituksesta ja pakanoiden pakkokäännytyksestä.” 

Hårdstedtin mukaan Ruotsin hallitsijoiden myöhäiskeskiajalla tekemät aseelliset retket nyky-Suomen alueelle eivät olleet lainkaan suuntautuneet tuolloisia suomalaisia heimoja vastaan, vaan ne olivat pikemminkin Ruotsin sotaliikkeitä Novgorodin lyömiseksi laudalta nyky-Suomen alueen herruudesta käydyssä pitkällisessä kamppailussa. Ruotsalaisuuden geneettinen ja kulttuurinen vaikutus Suomessa oli varhaisempaa perua, eikä tuolloisia ”suomalaisia” tarvinnut millään lailla valloittaa ja käännyttää yhtään mihinkään. Suomalaiset olivat itse asiassa tasavertaisina yhteistyökumppaneina luomassa myöhemmin kukoistukseen noussutta Ruotsia, maan kuninkaan uskollisina sekä oikeuksineen ja velvollisuuksineen samanarvoisina jäseninä. 

Itäistä kristinuskoa paremmin tuntevat voivat tähän lisätä sen, miten itäisen kristillisyyden vaikutus oli sekin ulottunut jo varhain nykyisen Suomen alueelle, rauhanomaisesti ja sanastoon perintönsä jättäen. Yhtä kaikki voidaan siis Hårdstedtin tavoin todeta, että ”kuvaus [ristiretkistä Suomeen] ei vastaa todellisia tapahtumia”.  

Ravattulan myöhäiskeskiaikaisia kirkonraunioita tutkinut arkeologi Juha Ruohonen on taas osuvasti sanoittanut (YLE, 4.1.2025) oman näkemyksensä. Ruohosen mukaan ”ei kristinusko ainakaan ristiretkien tuomana [Suomen alueelle] tullut. Se oli pitkä prosessi jo monien sukupolvien ajan. Se saapui ehkä noin 900-luvulta vähitellen sekä yhteyksien muodossa ihmisten mukana että lähetystyön merkeissä.” 

Esi-isämme kääntyivät kristityiksi todennäköisesti täysin vapaaehtoisesti, uuden uskon tuomat edut elämässään ja suhteissaan huomattuaan. 

Mikä motivoi oppineisuutta? 

Nykyisin Suomeksi ymmärrettävä alue Itämeren koillisnurkalla liitettiin siis Ruotsiin ja länsimaisen kristillisyyden vaikutuspiiriin 1100- ja 1200-luvuilla. Tällä kehityskululla, nimenomaan kiinnittymisellä Ruotsiin ja läntisen kristinuskoon, oli luultavasti enemmän merkitystä Suomen historialle kuin millään muulla prosessilla tai tapahtumalla. Läntinen kristinusko avasi suomalaisille yhteyden eurooppalaiseen sivistykseen. Kanoninen oikeus merkitsi loppua verikostolle ja mielivallalle. 

Katolinen kirkko tarjosi seuraavat vuosisadat kansalle ensimmäisiä askeleita niin ikään opetuksen saralla. Kirkon toiminta vaikutti kansan sivistykseen ja maailmankuvaan muun muassa ripin, kirkkojen seinämaalausten, messuihin osallistumisen, Raamatun kertomusten ja pyhimystarinoiden kautta. Nämä olivat vasta ensiaskelia, mutta niiden merkitystä ei mitään syytä aliarvioida, sillä kyse oli syvällisemmästä maailmankuvallisesta murroksesta, toki hitaasta, muinaisiin luonnonuskonnon maailmankäsityksiin verrattuna. 

Ortodoksinen kirkko ulotti vaikutusvaltansa suomensukuisen väestön asuttamille alueille idässä. Pähkinäsaaren rauha vuonna 1323 määritteli paitsi Ruotsin ja Novgorodin, myös idän ja lännen kirkkojen rajan, pohjoisilta osin vielä tuolloin hyvin ylimalkaisesti. 

Suomalaisille tarjottu opinkäynti käynnistyi kirkon, ei Ruotsin kruunun aloitteesta. Tuolloisen Ruostin Itämaan ensimmäiset koulut olivat 1200-luvulla perustettu Turun katedraalikoulu ja saman kaupungin dominikaanimunkkien luostarikoulu. Ensimmäinen lukio perustettiin Turkuun 1630 ja ensimmäinen yliopisto, kruunun jo tuolloin myötävaikuttama Kuninkaallinen Turun akatemia, 1640. Suomalaisia oli ennen Turun akatemian perustamista kouluttautunut jo lukuisissa ulkomaisissa yliopistoissa, mutta Turun Akatemia kytki Suomen osaksi eurooppalaista yliopistojärjestelmää. Sivistyksen hankkiminen onnistui tämän jälkeen paljon lähempänä kotiseutua. Akatemian yhteyteen perustettiin myös Suomen ensimmäinen kirjapaino 1642. Myös Viipurissa toimi kirkon ylläpitämä katedraalikoulu. 

Koulutuksen edistysaskel oli luonnollisesti 1500-luvun lopulta alkanut, Suomessa hyvin verkkaisesti ja osin hienovaraisestikin edennyt uskonpuhdistus. Lutherin ajatuksen mukaan kansan haluttiin lukevan Raamattua omalla äidinkielellään. Suomen kirjakielen pohjan, länsimurteisiin tukeutuen, loi Turun piispa Mikael Agricola. Kansan parissa lukutaidon oppimisen kannalta tärkein kirja oli tämän jälkeen vuosisatojen ajan kristilliseen oppiin ja elämään ohjannut Katekismus. 

Kun suomalaista kansanopetusta alettiin kehittää 1600-luvun loppupuolella, merkittävään rooliin nousi piispa Juhana Gezelius vanhempi. Hän perusti kirjapainon, kirjoitti oppikirjoja ja painotti ylipäänsä oppimista, jossa ulkoa muistamisen sijaan korostettiin tekstiä ymmärtävää lukutaitoa. Gezeliusta onkin tituleerattu suomalaisen kansanopetuksen isäksi, vaikkakin hän on nykyajassa painunut pitkälti unohduksiin. Jos Gezelius olisi ollut uskontokriittinen valistaja, tilanne olisi hyvin todennäköisesti hänen jälkimaineensa kannalta luonnollisesti toisenlainen. 

Kansanopetus lepäsi pitkään yksin kirkon vastuulla. Lukukinkereillä kuulusteltiin kristinoppia ja edellytettiin isommilta lapsilta lukutaitoa. Oppimista edesauttoivat merkittävästi myös kansakoulujärjestelmää edeltäneet, kirkon organisoimat kiertokoulut. 

Seuraava iso muutos koulutuksen ja oppineisuuden saralla Suomen historiassa oli kansankoulujärjestelmän luominen. Uno Cygnaeus esitti vuonna 1857 senaatille kirkon toiminnasta erillisten, kuntien ylläpitämien kansakoulujen perustamista. Vaikka aika oli viemässä kirkkoa ja maallista hallintoa erilleen, Suomen kansakoulujen isä Cygnaeus oli pappi, jolla oli vahva hengellinen vakaumus. Kansakoulu tuli pakolliseksi oppivelvollisuuslaissa 1921. 

Kansakoulusta kehittyi sittemmin yhä toimiva peruskoululaitos. Vaikka kansakoulu oli kunnan vastuulla, miksikään kristillisyydestä erilliseksi laitokseksi Cygnaeus ja kumppanit eivät sen sisältöjä suunnitelleet. Päinvastoin, kirkkohistorian tutkija Esko M. Laineen sanoin, ”kansakoulu oli läpeensä kristillinen instituutio, jossa esimerkiksi virrenveisuulla oli keskeinen rooli”. 

Mikäli Suomi olisi jatkanut pakanamaana eikä liittynyt kristikuntaan 1000-luvun alussa, mikä olisi motivoinut kansaa ja sen johtohenkilöitä edistämään seuraavien vuosisatojen kuluessa oppineisuutta? Montako yliopistoa tai oppilaitosta olisi pakana-Suomi saanut aikaan? 

Köyhäinavun pitkät vuosisadat 

Keskiajalla köyhien auttaminen oli pitkälti kirkon ja sen piirissä toimineiden hengellisten sääntökuntien vastuulla. Kirkko motivoi ihmisiä myös henkilökohtaiseen armeliaisuuteen vetoamalla köyhän auttamiseen kristityn velvollisuutena. 

Ruotsin kruunu takavarikoi kirkon omaisuuden uskonpuhdistuksessa ja lakkautti luostarit, mikä hankaloitti köyhien avustamista. Lutherin sydämellä ollutta ajatusta kaupunkien omistamista köyhäinkassoista ei saatu toimimaan Ruotsissa. Köyhistä ja kerjäläisistä huolehtiminen jäi perheen ja suvun varaan. 

Vaikka Ruotsista tuli 1600-luvun alussa suurvalta, köyhyys etenkin syrjäseuduilla oli tavattoman suurta. Menneisyydestä onkin turha tehdä nostalgista onnelaa. Paljosta ei ollut synkeän lapsikuolleisuuden, katovuosien ja kerjuulle joutumisen vuosisatoina useinkaan mahdollista ammentaa, toisin kuin eräässä gospellaulussa tänä päivänä sinänsä vilpittömästi lauletaan. 

Paikallinen kirkkoherra johti aina 1800-luvulle asti suomalaisessa yhteisöissä pitäjän- eli kirkonkokouksia. Niiden laajaan tehtäväkenttää kuuluivat kirkon asioista huolehtimisen lisäksi köyhäinhoito ja yleinen järjestys. Pitäjänväellä katsottiin olevan moraalinen vastuu huolehtia kerjäläisistä, joita avustettiin kirkoilla jaettavilla ruokatarpeilla. Lisäksi kirkko järjesti keräyksiä, joiden tuotoista osa jaettiin paikallisille köyhille. 

Maaseudulla köyhäinhoidon muodoksi tuli 1700- ja 1800-luvuilla ruotujärjestelmä. Pitäjä jaettiin siinä muutaman talon kokonaisuuksiin, joiden tehtävä oli huolehtia paikallisista köyhistä. Vaikka köyhyys ja vähäosaisuus oli Suomessa tavattoman suurta ja kirkko olisi voinut tehdä paljon enemmän niukkuuden kitkemiseksi, kristilliseen eetokseen on silti liittynyt aina ajatus armeliaisuudesta. Sen vuoksi motiivi avun antamiseen oli olemassa ja köyhäinhoitoa ylipäänsä oli, vaikkakaan ei vielä nykyaikaisen järjestäytyneen yhteiskunnan mittakaavassa. 

Suurvalta-ajan Ruotsissa (1600-luvun alusta 1700-luvun alkuun), jolloin valtion kontrolli alamaisistaan ja myös kirkosta kiristyi, alaa vallannut nelisäätyoppi painotti jokaisen säätyynsä syntyneen ”pysymistä ruodussaan”. Tätä erittäin hierarkista maailmankuvaa tuki myös kirkko. Voidaan siis hyvällä syyllä kritisoida kirkkoa siitä, että se luisui tässä asiassa kruunun propagandatorveksi, mistä asemastaan suhteessa valtioon se kantaa yhä, Suomen nykykirkossakin, painolastiaan. Vaikkapa Turun piispa Erik Sorolainen totesi eräässä saarnassaan 1620-luvulla, että ”kuningas suurempi kuin kreivi, joka suurempi kuin vapaaherra, joka suurempi kuin aatelinen, joka suurempi kuin kauppias.” Sorolaisen mukaan ”se ioca surembi ja corkiambi on Ihmisten edesä, se on myös Cunniasa swurembi”. 

Voidaan toisaalta kysyä, tukeeko Raamatun sanoma näin hierarkkista maailmankuvaa. Olivatko suurvalta-ajan kirkon painotukset jyrkästä säätyjaosta Ruotsin valtion tavoitteista kirkkoon tarttunutta ajattelua? 

Kirkko olisi siis Ruotsin ajalla voinut varmasti enemmän vastustaa köyhyyttä, edistää yksilöiden yhteiskunnallista nousua ja ottaa etäisyyttä valtion seikkailevaan sotapolitiikkaan. Mutta toisaalta vaikkapa köyhäinavun kohdalla kukaan muu kuin kirkko ei vuosisatoihin tarjonnut hädänalaisille apua. Vastuu köyhäinhoidosta siirtyi pois kristillisten seurakuntien vastuulta vasta, kun maallinen hallinto erotettiin kirkollisesta eli kunnallisasetuksessa vuonna 1865. 

Kristinuskon vaikutus avustustyöhön on sen jälkeenkin ollut merkittävä, mm. luterilaisen kirkon ja monien muiden kristillisten kirkkojen, seurakuntien ja järjestöjen, kuten Pelastusarmeijan ja diakoniatyön kautta. Eräällä tunnetuimmista diakoniatyön pioneereista, vauraall Aurora Karamzinilla, joka perusti Helsingin Diakonissalaitoksen 1867, oli hänelläkin toimintansa taustalla henkilökohtainen kristillinen vakaumus. 

Kansallisten herättäjien usko 

Yhteiskunnallinen murrosvaihe Suomessa alkoi 1830-luvulla, jolloin uusia ajatuksia tulvi monista eri suunnista. Uudet aatteet, kuten liberalismi, romantiikka ja lopulta myös kansallismielisyys, ravistelivat yhteiskuntia kaikkialla. Monet kansainvälisyyteen ankkuroituneet kulttuuri- ja tiedehenkilöt, kuten J. V. Snellman, J. L. Runeberg, Sakari Topelius ja Elias Lönnrot, korostivat kansanopetuksen tärkeyttä ja suomalaisuusaatetta. Uusille vaikuttamisen teille innostivat myös hengelliset herätysliikkeet, kansallisuusaate ja jo pappi Anders Chydeniuksen 1700-luvun puolella peräänkuuluttama taloudellinen liberalismi. 

Herätysliikkeiden synnyllä oli voimakasta yhteiskunnallista ja kulttuurista merkitystä. Paavo Ruotsalaisen nostattama körttipietismi edusti talonpoikaista uskonnollisuutta ja vaikkapa lestadiolainen alkuheräys paransi Lapin saamelaisten elämäntapoja. Virinnyt uskonnollisten kirjojen lukuharrastus nosti kansan henkistä tasoa. Uuden elämän etiikka kohotti sellaisia arvoja kuten vastuullisuutta, työteliäisyyttä, velvollisuuden tuntoa ja rehellisyyttä. Nämä arvot ja usko Jumalaan, joka Runebergin Saarijärven Paavon sanoin ”koettelee vaan ei hylkää”, auttoivat monia kestämään suuria vastoinkäymisiä, kuten katovuosia ja sotia. 

Kansallisista herättäjistä monen vakaumus ankkuroitui klassisesti kotiin, uskontoon ja isänmaahan. Vänrikki Stoolin tarinat ja monet muut suomalaisuusaatteen merkkiteokset kirjoittanut, kansallislauluksi myöhemmin päätyneen Maamme-laulun sanoittanut J. L. Runeberg ammensi taiteeseensa aineksia paitsi romantiikasta ja valistuksesta, myös kristillisestä vakaumuksestaan. Runebergia on luonnehdittu matalakirkolliseksi kristityksi, jolle henkilökohtainen usko oli tärkeää ja joka kannatti iloista, valoisaa ja lämmintä kristillisyyttä. 

Suomalaisen kulttuurin toinen merkkihenkilö, Kalevalan koonnut ja sen Suomen kansalliseepokseksi toimittanut Elias Lönnrot oli hänkin paitsi monitieteilijä, myös hartaaksi kristityksi kuvattu taiteilija ja tiedemies. Kirjailija, runoilija, toimittaja ja Helsingin yliopiston rehtori Sakari Topelius ei kollegojensa tavoin hänkään pelännyt käsitellä kristillisiä aiheita tarinoissaan. Niin ikään Topeliusta on kuvattu uskoltaan ja vakaumukseltaan lämminsydämiseksi kristityksi. Mm. Välskärin kertomusten ja Maamme-kirjan kirjoittajan hengellisyyden on sanottu rakentuneen lapsuudenkodin avoimelle suhteelle kristinuskoon. Tuo suhde myös syveni myöhemmin Topeliuksen perheen kohtaamien tragedioiden, kuten lasten varhaisten ja traagisten kuolemien myötä. 

Runeberg, Topelius ja Lönnrot olivat niin ikään merkittäviä virsirunoilijoita. Lönnrot on sanoittanut tai suomentanut joko kokonaan tai osin 54 nykyisen suomenkielisen virsikirjan virsistä. Kun mukaan lisätään virsien uudistustyöt, Lönnrotin kädenjäljen voidaan todeta näkyvän yli sadassa virressä. Runebergin koottuihin teoksiin taas on liitetty 62 virttä, joista osa on hänen tekemiään käännöksiä ja mukaelmia. Suomenkielisessä virsikirjassa onkin tänään yli kaksikymmentä Runebergin kirjoittamaa, kääntämää tai muokkaamaa virttä. Topelius taas osallistui seitsemän nykyvirsikirjan virren tekoon. Niistä kuuluisimmat ovat klassikot ”Ei valtaa, kultaa, loistoa” ja ”Totuuden henki, johda sinä meitä”. 

Suomen kansallisten herättäjien kärkikaarti on toisin sanoen osallistunut yli 150 kristillisen ja hengellisen laulun kirjoittamiseen. Kansallisuusaatteen levittäjiä voidaan pitää  kulttuurikristittyinä, joilla oli omat kiistansa rahvaan körttipietismin ja sen ”maailman erottautumisen” painotuksen kanssa. Mutta yhtä kaikki he tunsivat kristinopin selkeästi ja syvästi, kuten juuri virsien teksteistä on vielä tänäänkin havaittavissa. 

Nykykatsannosta käsin on kysyttävä, mikseivät he nähneet kristillisyyden haitallisuutta Suomen historiassa ja tulevan yhteiskunnallisen kehityksen kannalta? Miksi he päin vastoin edistivät kristillisen uskon leviämistä, oman luovan työnsä kautta? 

Siniristin tausta 

Suomen lippu eli siniristilippu lienee Suomen tärkein kansallinen symboli. Lipussa on valkoisella pohjalla sininen, selvä ristikuvio. 

Suomen itsenäistyessä joulukuussa 1917 kansallislipun ulkonäöstä ei ollut vielä mitään varmuutta. P. E. Svinhufvudin johtama senaatti ehti hyväksyä lipuksi punakeltaisen leijonalipun, jossa ei ollut ristisymbolia. Sisällissodan jälkeen keväällä 1918 punaista ei kuitenkaan katsottu sopivaksi väriksi lippuun, olihan sota päättynyt juuri punaisiksi kutsutuista sosialisteista saavutettuun voittoon. 

Eduskunta hyväksyi siniristilipun Suomen valtiolipuksi 28.5.1918. Sen olivat suunnitelleet taiteilijat Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen. Heistä Tuukkanen oli myös kirkkotaiteilija, joka suunnitteli mm. lasi- ja seinämaalauksia kirkkoihin eri puolille maata, kuten Suomussalmelle, Jyväskylään, Siilinjärvelle ja Ouluun. Ristilipulla eduskunta halusi vahvistaa Suomen yhteyttä pohjoismaisiin arvoihin, joihin myös yhteiskuntien taustalla ollut kristillinen eetos luonnollisesti luettiin. 

Risti itsessään periytyi alun perin Tanskan lipusta ”Dannebrogista”, jossa on valkoinen risti punaisella pohjalla. Alun perin tämä oli Pyhällä maalla ristiretkiaikana vaikuttaneiden  johanniittaritarien tunnus. 

Onko odotettavissa, että risti Suomen lipussa tulevaisuudessa vielä kyseenalaistetaan? 

Suomi sensuroi jo Sibeliustakin 

Suomalaisesta maalaustaiteesta, musiikista ja arkkitehtuurin alalta löytyy runsaasti teoksia, jotka suoraan tai epäsuorasti viittaavat kristinuskoon. 

Suomalaisia lapsia ja nuoria olisi nykyisin esiintyvän negatiivisen uskonnonvapauden tulkinnan mukaisesti varjeltava muun muassa seuraavilta klassikoilta: Albert Edelfeltin maalaus Kristus ja Mataleena (1890), Hugo Simbergin maalaus Haavoittunut enkeli (1903), Eero Järnefeltin alttaritaulu Jeesus ja langennut nainen (1908) ja Helene Schjerfbeckin maalaus Kirkkoväkeä (Pääsiäisaamu) (1900) sekä Joonas ja Lauri Kokkosen ooppera Viimeiset kiusaukset (1975), vain muutamia töitä mainitakseni. Myös monissa elokuvissa, kuten Klaus Härön Postia pappi Jaakobille (2009), käsitellään hienovaraisesti kristinuskon teemoja. 

On myös huomattava, että kristillisiä kirkkorakennuksia ovat olleet toteuttamassa lukuisat suomalaiset huippuarkkitehdit, kuten Lars Sonck, Carl Ludvig Engel, Elsi Borg, Alvar Aalto, Eliel Saarinen ja Juho Leiviskä. Olisiko nämä heidän suunnittelemansa rakennukset syytä ehkä huputtaa, jotta varmistettaisiin ettei niiden ohi kulkiessa kenenkään mielenrauha järky? 

Todellisuus monessa Suomen koulussa on jo tällä hetkellä se, että kristillisyyteen vähänkään viittaavia kulttuurituotteita ei voida siellä esittää. Opettaja ei voi esimerkiksi laulattaa oppilaillaan virttä “Soi kunniaksi Luojan”. Tämä on paitsi uskontofobiaa, myös käytännössä täydellistä kulttuurin tuhoamista. Sensuurin kohteeksi joutuneiden kulttuurivaikuttajiemme listalle on näin päätynyt myös Jean Sibelius. Näinkö toimii menneisyytensä kanssa sinut oleva sivistys-Suomi? Katkoo juurensa, rikkoo sen mikä toimii? 

”Entä jos” -teos Suomen historiasta ilman kristinuskoa olisi maailman lyhyin kirja.  

Sellaista Suomea ei olisi tietenkään olemassakaan. 

Kristinuskon loukkaava eksklusiivisuus

Perusta 4 | 2025

Keväällä 2023 kuollut Timothy Keller kertoo kirjassaan Mihin Jumalaa tarvitaan? Uskon ja skeptisyyden vuoropuhelua (Päivä, 2011) työstään pastorina New Yorkissa, arvoliberaalin ajattelun ja maallistumisen metropolissa, tavoittamassa etenkin nuoria aikuisia. Vuosien aikana kohtaamiset opettivat hänelle, että kristinuskossa koettiin loukkaavimmaksi sen ainutlaatuisuusväite, joka rajaa pois muut maailmankatsomusvaihtoehdot. 

Ajan henki vaihtuu mutta kristinuskon poissulkevuus vaikuttaa pysyvän loukkauskivenä. Yksinkertaistaen modernisti hylkää kristinuskon siksi, että hänestä se on osoitettu vääräksi. Tiede on osoittanut kristinuskon virheelliseksi, filosofia Jumala-käsitteen mielettömäksi, järki uskonopit mahdottomiksi, moraalinen mittari teologian moraalittomaksi. Voisi jopa sanoa, että paikoin kristinuskon relativisointi on muodostunut ajattelun ja tutkimuksen periaatteeksi. Niinpä tieteen nimissä on kerrottu, että Raamattu on inhimillinen, moniääninen ja ristiriitainen kirja, josta ei ole johdettavissa teologista kokonaisnäkemystä eikä se voi siis olla jumalallisesti inspiroitu. Jeesus oli syntinen ihminen, joka erehtyi tehtävästään ja tulevaisuudestaan, ja josta jälkeenpäin tehtiin Jumala. Alkuseurakunta oli yhtä näkemysten sekamelskaa ja sen pyhien kirjoitusten kirjo ja sisältö laaja ja vaihtuva. Minkäänlaisten opinkohtien paaluttaminen uskontunnustusten muodossa on tiedollisesti mahdotonta ja moraalisesti vastuutonta. Vaihtoehdoksi tarjotaan tieteen hallitsemaa ja ajan muotiarvoille mukautettua uskonnollissävytteistä moralismia. Näin toteutuu John Lennonin unelma uskontovapaasta maailmasta. 

Postmodernisti taas torjuu kristinuskon pelkän totuusväitteen vuoksi, siksi, että se väittää olevansa oikeassa. Sen kritiikissä kristinusko pelkistyy vallantavoittelun ja vallassa pysymisen instrumentiksi, patriarkaaliseksi ja etnosentriseksi naisten ja vähemmistöjen alistajaksi, jonka uskonnollisella ja moraalisella sanomalla oikeutetaan riisto, sorto ja väkivalta. Juurisyy on kristinuskon mustavalkoinen ehdottomuus. Sen päivittäminen muuttaa vihaisen vastakkainasettelun lietsojan avarakatseiseksi moniäänisyyden tyyssijaksi, mikä edistää maailmanrauhaa ja ihmiskunnan onnea. Kun tuomitsemisesta päästään rakkauteen, lisääntyy ihmisten hyvinvointi. Ja sitähän varten uskonto on olemassa — se on ihmisen sisäiseen hyvyyteen uskova terapeutti, joka saa potilaansa kukoistamaan. 

Kuitenkin sekä moderni että postmoderni kristinuskokritiikki on ajautunut älylliseen ja moraaliseen vararikkoon. Modernismin tieteellinen kritiikki on osoittautunut filosofiseksi ja maailmankatsomukselliseksi. 1900-luvun valtioateismi opetti, millainen on maailma, jossa ihmiset eivät usko, että on Jumala, joka valvoo heidän elämäänsä ja vaatii heidät siitä iankaikkisesti tilille. Viime vuosina uusateistitkin ovat heränneet siihen, ettei kristinuskosta vapautettu yhteiskunta ole hyvä yhteiskunta. Postmoderni arvorelativismi on taas kohdannut voittajansa pahuuden ja kärsimyksen ongelmassa. Treblinkan keskitysleirivankia, Sarajevon raunioasukkia tai Buchan siviiliä ei lohduta kesytetty rakkauden Jumala, joka ei tee kenellekään pahaa eikä ole kenellekään uhka. Jos jotain, ihmiskunta tarvitsee sanoman viimeisen tuomion todellisuudesta. 

Yleensä kristinuskon eksklusiivisuuden vastustaja operoi kaksoisstandardein. Hän paheksuu sitä, että yksin Jeesuksen sanotaan olevan tie Jumalan yhteyteen ja autuuteen mutta pitää samalla hyveellisenä uskontojen pelkistämistä samanlaiseksi epämääräiseksi moraalijärjestelmäksi. Yhteen suuntaan paheksutaan iäisella tulella pelottelua, toiseen suuntaan pelotellaan maapallon tuholla ja demokratian kuolemalla, jos juuri oma poliittinen ideologia ei toteudu pikaisella aikataululla ja rajuin keinoin. Mustavalkoisuuden tuomitseminen tarkoittaakin yhdenlaisen mustavalkoisuuden tuomitsemista. Toisenlainen on sallittua, jopa suotavaa. 

Kristityn ei pidä hämääntyä loukkaantuneista sanoista tai eleistä. Tietysti käytöstavat on pidettävä kunniassa ja ihmistä on lähestyttävä lähimmäisenä, mutta se ei estä pitämästä esillä kristinuskon ydinsanomaa Kristuksen universaalista sovitustyöstä ja uskossa tapahtuvasta sovituksen vastaanottamisesta. 

Kristuksen elämän, kuoleman ja ylösnousemisen kautta Luojamme ja Tuomarimme on maksanut ihmisten syntivelan. Jeesus sai aikaan rauhan Jumalan ja ihmiskunnan välillä, joka on pahuudellaan ja vääryydellään ansainnut Jumalan vihan ja ikuisen kadotuksen. Kristuksen ansiosta maailma on julistettu vanhurskaaksi, Jumalalle kelpaavaksi ja hänen ystäväkseen. Pelastuksen lahja on ilmainen, koska sen hinnan maksoi ihmiseksi tullut Jumala. Se on tarjolla jokaiselle. Se yksinkertaisesti otetaan vastaan. Siihen saa luottaa ja turvata, siihen saa uskoa elämässä ja kuolemassa. Juuri eksklusiivisuudellaan loukkaava kristillinen evankeliumi on ihmiskunnan paras ja ainut toivo. 

Vesa Ollilainen, 

päätoimittaja, pastori, TT 

Perusta 1 | 2023

Tässä numerossa

2 | Pääkirjoitus

4 | Perustalla

5 | Artikkelit

  • 6 | Antti Laato: Sodat ja spesiaaliset militaariset operaatiot Raamatussa (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Professori Antti Laato tarkastelee sotien ja erityisten sotilasoperaatioiden vanhatestamentillista taustaa ja siitä versovaa juutalais-kristillistä tulkintaa.
  • 18 | Leif Erikson: Martti Luther ja pelastusvarmuus
    • Artikkelissaan dosentti Leif Erikson tarkastelee Martti Lutherin käsitystä henkilökohtaisesta pelastusvarmuudesta.
  • 27 | Risto Pottonen: Saarnaajan kirjan ilo
    • Pastori Risto Pottonen tarkastelee artikkelissaan iloa Saarnaajan kirjassa.

32 | Tässä ja nyt

  • 33 | Topias Tanskanen: Sisarlehti Kristet Perspektiv lopettaa toimintansa
  • 36 | Topias Tanskanen: Kristillinen käsitys avioliitosta de facto laitonta Ruotsin kirkossa
  • 40 | Jouko N. Martikainen: Samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen ja siunaaminen kirkossa

44 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 45 | Serafim Seppälä (toim.): Sanansaattajat – kirkkoisät reetoreina
    • Arvostelijana Esa Yli-Vainio
  • 47 | Risto Huvila: Miksi Israelista pitää puhua?
    • Arvostelijana Juha-Pekka Rissanen
  • 49 | Vesa Hirvonen: Vapahtajan käsky vai Kristuksen rakkaus? Keskustelu eronneiden vihkimisestä kirkolliskokouksessa 1876-2003
    • Arvostelijana Timo Junkkaala

52 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa laskiaissunnuntaista 19.2. ja päättyy palmusunnuntaihin 2.4.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Instituutiot murenevat

Perusta 5 | 2021

Olemme siirtyneet kristillisestä yhtenäiskulttuurista jälkikristilliseen aikaan. Muutoksen myötä vanhoja kristillisiä arvoja halutaan korvata uusilla arvoilla, jotka eivät enää nouse kristinuskosta. Tämä kehitys saa aikaan arvosodan vanhojen ja uusien arvojen joutuessa törmäyskurssille. Arvojen yhteentörmäys näkyy niin kirkossa kuin yhteiskunnassa laajemminkin.

Yksi taistelun kentistä on tiede ja yliopistot. Sosiologian professori Jukka Savolainen varoittelikin Kanava-lehdessä (5/2021) tieteiden politisoitumisesta. Hänen mukaansa poliittisilla mieltymyksillä on etenkin yhteiskuntatieteissä liian suuri vaikutus. Savolaisen artikkeli herätti jonkinmoisen kohun. Siitä käy ilmi, että tiedeyhteisössä jopa lakattiin tervehtimästä ja juttelemasta sekä leimattiin hulluksi, jos kyseenalaisti vallitsevaa ideologiaa tai esitti jotain sen kanssa ristiriidassa olevaa.

Teologeille tieteen sisäiset taistelut tai puhe ideologisoitumisesta ei ole kovin suuri uutinen. Juuri teologia on tieteenala, jossa lähtökohdat määrittelevät paljon tutkimuksen lopputuloksia. Erilaisia koulukuntien välisiä taisteluita esimerkiksi eksegetiikan alalla on käyty jo pitkään.

Tietyillä tieteenaloilla ideologisoitumisen vaara on suurempi kuin toisilla. Joskus puhutaan ns. epäkohtatutkimuksesta (grievance studies). Tällaisessa tutkimuksessa pyritään korjaamaan yhteiskunnan epäkohtia ja epäoikeudenmukaisuutta. Epäkohtatutkimusta harjoitetaan etenkin postkolonialistisen teorian, sukupuolentutkimuksen, kriittisen rotuteorian, queer-teorian ja intersektionaalisen feminismin alueilla.

Nämä suuntaukset ammentavat postmodernista teoriasta. Taustalla on etenkin Michel Foucault’n ajattelu, jonka mukaan totuutta ja valtaa ei voi erottaa toisistaan. Totuusväitteet ovat silloin aina eri asteista vallankäyttöä. Tästä lähtökohdasta seuraa, että totuudella ei ole niin suurta väliä kuin vallalla. Sen myötä tutkimuksessa keskitytään etenkin valtaanalyyseihin ja yhteiskunnasta löytyvään epäoikeudenmukaisuuteen. Totuuden tavoittelu korvautuu aktivismilla, joka puetaan tieteen muotoon. Hyvänä esimerkkinä Helen Pluckrose, James A. Lindsay ja Peter Boghossian kirjoittivat erilaisia höpöhöpö-artikkeleita feministisiin julkaisuihin ja saivat osan niistä julkaistua. Riittää siis, että kuulostaa hyvältä ja oikeaoppiselta, vaikka substanssia ei olisi ollenkaan.

Humanistisilla aloilla ja myös teologiassa on siis vaara, että totuuden tavoittelu korvautuu ideologialla. Kun ideologisoitunut tiede valtaa alaa, se murentaa uskoa tieteen luotettavuuteen ja tuhoaa niiltä osin yliopistojen asemaa arvostettuina instituutioina. Eikä tässä ole kyse siitä, että joku tieteenala sinänsä olisi paha, vaan siitä, että kristinuskon jälkeen seurannut merkityksettömyys syö lopulta myös tieteen. Nihilismi, jossa mitään merkitystä tai totuutta ei ole, rapauttaa instituutiot. Sille, mikä ei ole mitään, on uhka sellainen, joka on jotakin. Nihilismi pyrkii purkamaan kaiken, koska ei kestä itseään.

Italialainen matemaatikko Carlo Lancelotti kirjoitti Twitterissä, että ongelma ei ole se, että tyhmät ihmiset yrittävät yltiöpäisesti tuhota vanhoja instituutioita, vaan se, että ne ihmiset, jotka ovat vastuussa noista instituutioista, ovat unohtaneet, mitä varten ne ovat olemassa ja siksi eivät pysty puolustamaan niitä. Kristilliseen länteen on siis kristinuskon vaikutuksen alla rakennettu monia instituutioita, mutta jälkikristillisenä aikana ei enää kyetä ymmärtämään perusteita, joille nuo instituutiot rakentuivat, koska taustalla vaikuttava ajattelu ja arvot ovat muuttuneet. Siksi instituutiot ideologisoituvat ja murentavat itse itsensä. Tämä näkyy hyvin edellä kuvaamieni tieteenalojen kohdalla.

Yliopistot eivät ole tietenkään ainoita, jotka ideologisoituvat, vaan samat kysymykset liittyvät esimerkiksi mediaan. Sielläkään tavoitteena ei usein ole enää tehdä puolueetonta ja objektiivista journalismia, vaan eriasteista vaikuttamista ja aktivismia, jossa totuus usein jää ideologioiden jalkoihin.

Analyysin voi laajentaa myös evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Näyttää siltä, että kirkon ylimmillä tasoilla asti ei ole jaettua itseymmärrystä siitä, mikä se on ja miksi se on olemassa. On kollektiivisesti unohdettu se, miksi kirkko perustettiin. Tietenkin kirkon itseymmärrys määritellään sen tunnustuksessa, mutta käytännön tasolla siitä ei usein tiedetä mitään. Tunnustuksen sijaan erilaiset ideologiat määrittelevät sitten sen, mitä kirkko opettaa vaikkapa eettisistä kysymyksistä. Siksi myös kirkko instituutiona rapautuu.

Instituutioiden murenemisella on vakavia vaikutuksia. Tässä tilanteessa sinänsä hyviinkin asioihin kohdistetaan epäluuloa. Kun tutkimukset joillakin tieteenaloilla epäilyttävät, voi käydä niin, että ei enää luoteta edes lääketieteellisiin instituutioihin, mikä näkyy esimerkiksi kahtiajakona koronarokotteisiin asennoitumisen suhteen.

C. S. Lewis kirjoitti vuonna 1953 lähettämässään kirjeessä osuvasti siitä, kuinka kristinuskosta luovuttaessa saatamme menettää enemmän kuin uskommekaan:

Minusta todella tuntuu, että hyvin vakavat vaarat riippuvat yllämme. Se johtuu suuresta luopumuksesta kristillisestä uskosta, joka on tapahtunut suuressa osassa Eurooppaa. Sen vuoksi tilanteemme on huonompi kuin ennen sitä kun saimme uskon. Kukaan ei palaa kristinuskosta luopuessaan samaan tilaan kuin jossa oli ennen kristinuskoa, vaan huonompaan tilaan: pakanan ja luopion ero on naimattoman naisen ja avionrikkojan ero. – – Siksi monet aikamme ihmiset eivät ole menettäneet ainoastaan yliluonnollista valoa, vaan myös luonnollisen valon, joka pakanoilla oli.

Santeri Marjokorpi

Imago Essentialis

Perusta 4 | 2021

Jouko N. Martikainen

Kirjoittaja on Göttingenin yliopiston itämaisen kirkkohistorian emeritus-professori. Kirjoitus on esitetty alustuksena KK:n kurssilla ”Syvemmälle messuun” 8.-13.10.2010 Järvenpäässä

Ihminen – Jumalan kuva

”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät”, 1. Moos. 1:27. Näin Raamatun alkulehdillä ilmoitetaan: ihminen on Jumalan kuva. Teologian historiassa on paljon pohdintaa siitä, mitä tämä keskeinen luonnehdinta ihmisestä merkitsee. Pitäydymme tässä oman perinteemme piirissä. Augustinuksen tulkinta ihmisestä tuli määrääväksi latinalaisessa lännessä. Hänen mukaansa muisti, mieli tai henki ja tahto ovat ihmisessä Pyhän Kolminaisuuden kuvautumaa. Luther ei tässä kuitenkaan suostu seuraamaan munkkikuntansa oppimestaria. Näin siksi, että Lutherin mukaan Jumalan kuva kadotettiin syntiinlankeemuksessa (… per peccatum amissa WA 42,46,4; Steiger 109). Ennen syntiinlankeemusta tilanne oli toinen. Siitä Luther kirjoittaa: ”Aadamilla oli tämä kuva omassa olemuksessaan. Hän ei ainoastaan tuntenut Jumalaa ja uskonut häntä hyväksi, vaan hän eli suorastaan jumalallista elämää. Hänellä ei ollut kuoleman eikä minkään muun vaaran pelkoa, sillä hän oli tyytyväinen Jumalan armoon” (Koskenniemen käännös, Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 1–7, 67; WA 42,47). Tällaisen Jumalan kuvan mukaisen elämän siis Aadam ja Eeva menettävät. Luther ei hyväksy sitä skolastiikan käsitystä, että Jumalan kuva eli imago olisi säilynyt ihmisen luontovarustuksessa, sen sijaan kaltaisuus eli similitudo olisi kadotettu. 

Nyt selvitämme sitä ongelmaa, mitä Jumalan kuvan menettäminen ja sen palauttaminen merkitsevät kurssimme aiheen kannalta ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”? Lutherin lähtökohta tässäkin on, että Jumalan kuvan ennallistetaan vanhurskauttamisessa yksin uskosta. Se toteutuu siten, että Herran Kristuksen vieras vanhurskaus luetaan hyväksemme kasteessa. Jumalan kuvan ennallistamiseksi oli välttämätöntä, että Jumala tuli ihmiseksi ja otti omakseen langenneen ihmisen kaiken kurjuuden. Näin Herrasta Kristuksesta tulee kaksoiskuva. Hän on ennalta olevana Jumalan kuva ja inkarnoiduttuaan – niin jo sitäkin ennen – hän on ihmisen kuva. Tämän käsitteen kaksoiskuva löysin Anselm Steigerin tutkimuksesta (Fuenf Zentralthemen der Theologie Luthers und seiner Erben: communicatio-imago-figura-Maria-exempla. Brill-Leiden 2002). 

Kaksiluonto-oppi on Lutherilla samalla myös oppi Kristuksesta kaksoiskuvana, Jumalan ja ihmisen. Herra Kristus ei ole vain samaa olemusta Jumalan Isän kanssa, vaan samaa olemusta ihmisen eli meidän kanssamme.  

Mitä tästä siis seuraa pohdittavanamme olevan aiheen kannalta: ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”. Aluksi on yleisesti todettava, ettei Luther pidä sanaa, kuvaa ja säveltä toistensa kilpailijoina, vaan jokainen niistä erikseen ja kaikki yhdessä voivat toimia ja myös toimivat evankeliumin sanoman kantajina. Niistä kunkin erityiskyky tässä tehtävässä samoin kuin keskinäiset suhteet ja vuorovaikutus ovat kuitenkin läheisesti sidoksissa Lutherin teologian keskeisiin painotuksiin.

1. Herra Kristus – imago essentialis Dei et imago essentialis hominis 

Lutherin mukaan Kristus on Jumalan täydellinen kuva (imago dei perfecta). Hän käsittelee laajasti kuvaa Isän ja Pojan ykseyden kannalta selittäessään Heprealaiskirjeen 1. luvun 3. jaetta:  

Jumala on puhunut Pojan kautta, ”joka ollen hänen kirkkautensa säteily ja hänen olemuksensa kuva.” Kun muovaillaan jonkun ihmisen kuva, ei tämä kuva ole ihmisen olemuksen eli hänen luontonsa mukainen; kuva ei ole ihminen, vaan se on kiveä tai puuta, ihmisen mukaan muovaillun kivisen tai puisen olion kuva.

Sitten Luther jatkaa, ja toteaa, että Isän ja Pojan suhde ei ole tällainen:

Mutta tässä on Poika sellainen Isän olemuksen kuva, että Isän olemus on juuri tuo kuva – – muodostettu Isän olemuksesta, joten se ei ole ainoastaan Isän mukainen ja näköinen, vaan siihen sisältyy myös Isän koko olemus ja hänen luontonsa täydellisenä. 

Näin ollen voidaan Kristuksesta kuvana sanoa, että myös Kuva on Jumala, samaa olemusta, voimaa ja viisautta kuin Jumala itse. Jumalan Poika on valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta Nikean tunnustuksen sanoin. Herra Kristus on Jumalan olemuksen kuva tai olemuskuva, imago essentialis. Luther viittaa tässä usein Johanneksen 14:9:ään: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” Herra Kristus on Jumalan sakramentaalinen kuva, hän on yhtä Isän kanssa (Joh.10:30). Tämä kuva ei vain edusta Kolminaisuuden ensimmäistä persoonaa, vaan tuo Kuvatun siten läsnä olevaksi, että tässä on puhuttava reaalipreesensistä. 

Samaa asiaa voidaan lähestyä myös uuden kielen ja uuden kieliopin kannalta. Lutherin mukaan Herra Kristus luo uuden kielen ja kieliopin. Silloin myös sana ’kuva’ (imago), samoin ’sana’ (verbum) ja ’sävel’ (tonus) saavat kokonaan uuden merkityksen. Tämä käy ilmi erityisellä tavalla siinä, että Hän itse on samalla kertaa Jumalan ja ihmisen olemuksen kuva, imago essentialis Dei et hominis eli kaksoiskuva. Hän on siis Jumalan olemuksen kuva samoin kuin hän on ihmisen olemuksen kuva. Sama koskee myös säveltä. Herra Kristus luo myös uuden sävelopin. Tässä tosin liikun itselleni oudolla maaperällä enkä pysty sitä dokumentoimaan riittävästi. Viittaan tässä vain Ilmestyskirjan jakeisiin 5:9 ja 14:3, joissa taivaallisessa jumalanpalveluksessa veisataan uutta virttä (canticum novum) Karitsalle.  

2. Herra Kristus – imago essentialis hominis 

Herra Kristus on ihmisen olemuksen kuva. Mutta mikä on ihmisen olemus? Edellä jo viittasin siihen, ettei teologiassakaan ole siitä yksimielistä opetusta. Jos kysyisimme asiaa psykologeiltamme, luulen, että he pitäisivät ihmisen olemuksena hänen itseyttään, sekä ihmisen omaa käsitystä siitä, kuka ja mikä hän on, että asianomaisen oman koulukunnan käsitystä ihmisen todellisesta olemuksesta tai sen puutteesta. Jos ihminen alkaa lähemmin analysoida, mikä ja kuka oikeastaan on tämä, joka pitää itseään itsenään eli omana minänä, hän pian huomaa, että päätyy pimeyteen. Emme löydäkään minuudellemme kalliopohjaa, vaan outouden, hämäryyden ja koko minuuden häipymisen analyysiimme. Tämä tarkoittaa sitä, että etsiessään minuutensa ydintä ohjautuukin katsomaan sitä tyhjyyttä, josta hänet on luotu. Samasta syystä kuoleman ajatteleminen herättää meissä kauhua. Siinäkin me katselemme sitä tyhjyyttä, josta Jumala on ihmisen luonut. Emme siis löydäkään itsestämme kiinteää sisärakennetta. löydämme vain harhailua pimeydessä eli tyhjyyttä. Tämä kokemus on osa syntiinlankeemuksen vauriota.  

Lutherin mukaan ihminen menetti syntiinlankeemuksessa Jumalan kuvan. Sen tilalle hänestä tuli Saatanan kuva. Alkutilassa ihminen kuvautui Jumalassa. Toteltuaan käärmettä enemmän kuin Jumalaa hän kuvautui Saatanaan. Saatana taas peittää Jumalan naamarilla ja vääristää Jumalan kuvan siten, että esittäytyy itse ihmiselle isäksi ja ystäväksi sekä kutsuu ihmistä maistamaan kielletystä puusta. Silloin ihminen kadottaa itsestään Jumalan kuvan ja kuvautuu Saatanan kuvaksi. 

Oman aikamme luterilaisuus ei ole kyennyt seuramaan tätä reformaattorin tulkintaa. Se on usein liittynyt useiden muiden tunnustuskuntien opilliseen näkemykseen, jonka mukaan Jumalan kuva on turmeltunut muttei kokonaan menetetty. 

Ongelma on erityisen hankala siitä syystä, että kieli tekee meille tässä tepposia. Käsite ”Jumalan kuva” tuntuu meistä suureelta, jolla on tietty substanssi eli sitä kantava olemispohja. Tästä syystä meitä hirvittää se ajatus, että jos Jumalan kuva olisi kokonaan menetetty, meissä ei olisi enää jäljellä mitään kosketuspintaa Jumalan kanssa. Sen sijaan olisimme vain kosketuksessa Jumalan vastustajan kanssa. Se osoittautuisikin Jumalaa väkevämmäksi. Todellisuus halkeaisi markionilaisittain kahtia. Tämä pelko estää meitä seuraamasta tässä asiassa Lutheria. On kuitenkin kysyttävä, miten Luther itse selviää tästä ongelmasta? Näyttää siltä, ettei ongelma huolestuta häntä laisinkaan. Näin siksi, että Jumala on suvereeni Herra myös sen jälkeen, kun ihmisestä on tullut Saatanan kuva. Tästä huolimatta Hän katsoo ihmistä niin rakastavasti, ettei ihminen voi irtaantua alkuperäisestä luomiskuvastaan, vaikka pyrkiikin siihen kaikin voimin Saatanan talutusnuorassa.

On lisäksi kysyttävä, mikä ihmiskäsitys on realistisempi eli siis paremmin tosiasioiden ja kokemuksemme mukainen, Lutherin vai idealisoiva näkemyksemme ihmisestä? Eikö realismi ole Lutherin puolella, niin hirveää kuin onkin ajatella, että olisin Saatanan enkä Jumalan kuva? Tämä on niin kauhea asia, että Jumala kaikkivaltiudessaan ja suuressa armossaan estää meitä näkemästä orjuuttamme Saatanan alaisuudessa täydessä karmeudessaan. Hän paljastaa sen meille vain Pojassaan, joka otti päällensä meidän orjuutemme Saatanan alla. Siksi Lutherin mukaan Herran Kristuksen tehtävä onkin palauttaa meihin Jumalan kuva. Sen hän tekee olemalla meille imago essentialis hominis eli ihmisen olemuskuva. Autuas vaihtokauppa on kuvan vaihto. Herra Kristus pukeutuu kaikkeen siihen, mikä on meidän omaamme ja antaa vastineeksi kaiken sen, mitä hän itse on Jumalan kuvana: ”Induit formam et figuram nostram et imaginem et similitudienem, ut nos induat imagine, forma, similitudine sua” eli ”hän pukeutui meidän muotoomme ja hahmoomme, kuvaan ja kaltaisuuteen, pukeakseen meidät kuvaansa, muotoonsa ja kaltaisuuteensa” kuten hän sanoo joulusaarnassaan vuodelta 1515.

Herra Kristus on uuden ihmisen prototyyppi. Hän pukeutui kaikkiin ihmistä hallitseviin turmiovaltoihin, ja muutti ne vastakohdikseen: synnin vanhurskaudeksi, kuoleman elämäksi, Jumalan vihan hänen rakkaudekseen ja Saatanan orjuuden Jumalan lasten vapaudeksi, ja mikä kaikkein ihmeellisintä – helvetin taivaaksi.

Herra Kristus osoittautuu Jumalan kuvaksi ja Jumalaksi siinä, että hän nämä, hänelle vieraat ja vastakkaiset kuten synnin, kuolemassa ja orjuuden Saatanan alaisuudessa muuttaa olemuksensa mukaisiksi, siis vanhurskaudeksi, elämäksi ja vapaudeksi. Kuuliaisena ensimmäiselle käskylle hän suostuu vapaasta tahdostaan tulemaan synniksi, kuolemaksi ja Saatanan orjaksi. Hänestä tulee suurin syntinen, joka ottaa kantaakseen siitä aiheutuvan rangaistuksen eli helvetin tulen. Näin toimiessaan Herra Kristus on uusi ihminen ja oikean ihmisen olemuksen kuva, imago essentialis hominis. Tällä tavalla hän on kaksoiskuva, sekä Jumalan kuva että ihmisen. Nämä kaksi kuvaa ovat yhdistyneinä erottamattomasti hänen persoonassaan myös ihmisen osalta. Kalkedonin kirkolliskokouksen dogma määrittelee hänen kaksi luontoaan Pyhän Kolminaisuuden toisena persoonana. Luther siis käyttää tätä dogmaa opissaan Herrasta Kristuksesta kaksoiskuvana.  

On vielä erikseen korostettava sitä, ettei maan päällä syntiinlankeemuksen jälkeen ole ollut ketään muuta oikeaa ihmistä kuin Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika ja Marian Poika. Me kaikki muut, meitä ennen eläneet ja jälkeemme tulevat, ovat vain karua materiaalia ihmisyydestä ja ihmisyyttä varten.

Kristuksesta lähtee Lutherin mukaan suunnaton vetovoima. Tämä Jumalan olemuskuva vetää ihmistä puoleensa, pukee hänet uuden ihmisen vanhurskauteen, tekee hänet uudeksi Jumalan kuvaksi eli Kristuksen muotoiseksi sekä saattaa hänet lopulta mystiseen yhtymykseen Herransa kanssa. Vanhurskauttamisen aktissa yksin uskosta tapahtuu Lutherin mukaan reformatio ad meliorem imaginem, paremman kuvan reformoituminen eli uuteen muotoon saattaminen, uskon uudistuminen ja unio Kristuksen kanssa.

3. Kasvatus – Eruditio 

Jumalan kuvan ennallistaminen tarvitsee vielä lopunajallisen täydellistymisen. Tätä prosessia Luther kuvaa latinan termillä eruditio eli raakuudesta (rudis = raaka, karkea, oppimaton) poistamiseksi eli kasvatukseksi, opettamiseksi ja sivistämiseksi. Uskon saamaa kuvaa Luther vertaa taivaaseen ja maahan, jotka ensimmäisenä luomispäivänä olivat vielä autiot ja tyhjät, siis vielä muotoon saattamattomia eli karuuden vallassa. Jumalan kuvan korjaaminen on siksi rinnastettavissa tyhjästä luomiseen, johon ihminen ei voi tuoda mitään omasta voimastaan. Siitä Luther kirjoittaa selityksessään 1. Mooseksen kirjaan (Koskenniemen käännös, nide 1, sivu 69): 

Tähän tapaan alkaa uuden luomuksen kuva korjautua evankeliumin kautta tässä elämässä, mutta tämän elämän aikana se ei tule täydelliseksi. Mutta sitten kun se tulee täydelliseksi Isän valtakunnassa, on meidän tahtomme todella vapaa ja hyvä, ymmärryksemme valaistu ja muistimme vahva. Silloin tapahtuu myös, että koko muu luomakunta on meille alamainen, enemmän kuin se paratiisissa olikaan. 

Ennen kuin tämä tulee meissä täydelliseksi, emme voi kyllin hyvin tietää, mitä paratiisissa synnin tähden menetetty Jumalan kuva on ollut. Mutta sen, mitä me sanomme, opettaa usko ja Jumalan sana, jotka ikään kuin pitkän matkan takaa osoittavat meille Jumalan kuvan kunnian. Samaan tapaan kuin taivas ja maa alussa olivat tavallaan muotoa vailla ennen kuin valo tuli lisäksi, on hurskaissa Jumalan kuva vailla muotoa itsessään, mutta Jumala tulee sen viimeisenä päivänä tekemään täydelliseksi niissä, jotka ovat uskoneet sanaan.

Miten edellä sanottu sopii yhteen kurssimme aiheen kanssa ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”? 

Lähdimme liikkeelle kuvan käsitteestä. Mikä on sitten Sana? Sana on Herra Jeesus Kristus itse. Hän on ennalta ollut Jumalan Sana, luomisen Sana: ”Alussa oli sana, ja sana oli Jumalan tykönä ja sana oli Jumala.” Sana ei siis olekaan vain kirjaimia vaan ihmeellinen pre-eksistentti Olento, Sana, joka sanoo itsestään: ”Jo ennen kuin Aabraham syntyi, minä olin”. Ja edelleen: ”Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu, alfa ja oomega”. 

Sana, kuva ja myös sävel eivät siis hänessä erotukaan toisistaan. Ne ovat sidoksissa häneen, niin itse asiassa ne ovat hän itse. Minne tässä jää sitten sanan primaatti? Sekin on hän itse. Näin siksi, että hän selittää itse itsensä evankeliumeissa. Ilman tätä hänen omaa sanaansa, omaa tulkintaansa itsestään, emme myöskään voisi puhua hänestä oikein kuvana ja sävelenä. 

Uskossa kasvaminen on siis Jumalan kuvan ennallistamista. Siitä puhuessaan Luther käyttää kasvatuspoliitikkona, pedagogina, saarnaajana ja sielunhoitajana yhä uudelleen kuvia. Hän puhuttelee, ei vain kuulo- vaan myös näköaistia. Kuva toimii silloin yhdessä sanan ja sävelen kanssa evankeliumin julistuksen kantajana, visualisoijana ja soinnillistajana. Vuoden 1527 ruton aikana Luther suositteli, että hautausmaiden ympärysmuurit tulisi varustaa uskoa virittävin kuvin. Niiden avulla vahvistuu rohkeutemme uskoa ylösnousemukseen. Luther pani suuren painon myös sille, että hänen raamatunkäännöksensä samoin kuin katekismuksensakin tuli kuvittaa. Samalla hän oli kiinnostunut siitä, että evankeliumia tulisi havainnollistaa hengellisten näytelmien avulla, samoin kuin evankeliumia täynnä olevin lauluin. Tässä kaikessa Luther ymmärsi olevansa evankeliumien vertauksista nousevan pedagogiikan palveluksessa. Niitä hän piti esikuvinaan. Sanan julistamisen tulee olla Pyhien kirjoitusten sanan mukaista. Tässä tehtävässä tulee käyttää multimediaalisia ilmaisukeinoja, sanaa, kuvaa ja säveltä. 

Luther käyttää kuvan käsitettä esittäessään sitä, miten uskova parhaiten omaksuu evankeliumin ilosanoman. Hän toteaa, että siinä ihminen luo sydämessään sisäisen näyttämön, johon hän sijoittaa esim. jouluevankeliumin sanat. Tässä sana, kuva ja näytteleminen kuuluvat yhteen. Luther onkin vakuuttunut siitä, että Jumala itse esittäytyy ihmiselle evankeliumin välityksellä. Tällöin hän korostaa sitä, että ihminen hyvän peilin tavoin kuvittaa sydämeensä hänelle esittäytyvän Jumalan. 

Ihminen toimii silloin, kun Jumalan sana asettuu häneen ja hän alkaa uskoa, tietyllä tavalla taiteilijan tavoin. Luther kehottaa maalaamaan Jumalan oikein uskossa. Jumalan kuvan ennalleen asettaminen toteutuu siten, että kun Jumala esittäytyy ihmiselle, ja ihminen maalaa Jumalan oikein sydämeensä. 

4. Musiikki ja kuva 

Luther ymmärtää musiikin sanalähtöisenä tapahtumana. Koraalit, liturgia ja hengellinen musiikki ovat hänelle sanan julistamisen kantajia, kuvaannollisia esityksiä (Verbidlichungen ”kuvaannoksia”) ja laajennoksia tai vahvistimia (amplificationes). Seurakunnan veisuu on saarnan sisällön omaksumisen väline ja sydämeen kuvautumisen mediumi. Niinpä Luther katsoo, että esim. katekismusvirret kuljettavat sydämeen kuvia niistä sisällöistä, joita katekismuksissa esitetään. Retoriikka ja musiikki toteuttavat rinta rinnan yhteistä tehtävää sanan julistamisessa ja lohduttamisessa. 

Luther asettaa arvossa musiikin taiteista toiseksi heti teologian jälkeen. Hän kirjoitti 1530: 

Olen suoraan sanoen sitä mieltä enkä epäröi sitä väittää, ettei teologian jälkeen ole mitään muuta taidetta tai tiedettä (nullam artem), joka voidaan asettaa samalla tasolle musiikin kanssa, sillä teologian lisäksi vain musiikki voi saada aikaan sen, minkä muutoin teologia yksin kykenee tekemään, nimittäin luomaan levollisen ja iloisen mielen (Leaver, 65). 

Musiikki opettaa Lutherin mukaan puhumaan, ts. saarnaamaan ja lohduttamaan. Se kuuluu erottamattomana osana uskon kielioppiin, Raamatun kielen retoriikkaan ja uskonopin dialektiikkaan. Tämä merkitsee sitä, että ajateltaessa keski- ja varhaisen uudenajan opetusohjelmia eli triviumia ja qadriviumia, Luther siirtää musiikin jälkimmäisestä edelliseen eli osaksi grammatiikkaa, retoriikkaa ja dialektiikkaa (Quadriviumissa olivat aritmetiikka, astronomia, musiikki ja geometria). Musiikki tulee siis teologian rinnalla kaikkia kolmea opetusainetta läpäiseväksi ja kantavaksi yleiselementiksi. Tuskin voimme kuvitella musiikille enää tätä hallitsevampaa tehtävää. Mitä sitten Lutherilta voimme oppia jumalanpalveluksen musiikin kannalta?  

Joudumme tässä ajankäytön syistä sivuuttamaan muut Steigerin tutkimuksessa käsitellyt aiheet. Niitä ovat ennen muuta Maria uskon esikuvana, kasvatuspedagogiikka ja ihmisen mahdollisuus oppia kuuntelemaan muiden luotujen puhetta, samoin kuin Jumalan kuvan restauraation myötä ihmiseen syntyvä kyky puhutella luotuja kuten puita, kiviä, lintuja ja eläimiä siten mahdikkaasti kuin Aadam ja Eeva ennen lankeemustaan. Tässäkin Lutherin ajattelu on valovuosia edellä niitä vihreitä teoreetikkoja, joilla on nyt tuulta purjeissaan.

5. Johtopäätöksiä 

Mitä käytännön johtopäätöksiä esitetystä on aiheemme ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi” kannalta? 

Ensiksi on korostettava sitä, ettei sanaa, kuvaa ja säveltä voida erottaa Herran Kristuksen persoonasta. Jos ne ymmärretään itsenäisiksi, toisistaan riippumattomiksi suureiksi eli abstrahoidaan, joutuvat ne väistämättä käytännössä kilpailutilanteeseen. Kun siis puhutaan sanan kirkosta, ollaan oikeilla jäljillä, kun pidetään kiinni siitä, ettei Sana ole mitään muuta kuin Herra Jeesus itse sellaisena kuin Pyhä Henki tekee hänet meille läsnä olevaksi ja mahdikkaaksi. 

Toiseksi on korostettava sitä, että sekä sana, kuva ja sävel ovat aina konkreettisia. Niinpä esim. symboliset eli viittaavat merkit ja kuva-aiheet kirkkotilassa välittävät vain ohuesti pyhän uskomme salaisuuksia. 

Tässä on syytä lainata Lutherin tekstiä hänen Genesis-kommentaaristaan (Koskenniemen käännös, nide 1, sivu 378): 

Pitäkäämme kukin kohdastamme huolta siitä, että pitäydymme tunnustuksiin, jotka Jumala itse on meille ilmoittanut: Poikaan, joka on syntynyt Neitsyt Mariasta, makaa seimessä juhtien tallissa, sanassa, kasteessa, ehtoollisessa ja synninpäästössä. Näissä kuvissa me nimittäin näemme Jumalan ja löydämme hänet. Hänet, jota voimme kestää, joka lohduttaa meitä, virittää meissä toivon ja tekee autuaiksi. Muut ajatukset hänen salatusta ja iankaikkisesta tahdostaan tappavat ja tuomitsevat. 

Luther torjuu tässä ”alastonta Jumalaa” (nudus Deus) koskevan pohdiskelun. Yhtä lailla etäännytään Jumalasta, jos ajatellaan, ettei häntä voi kuvata mitenkään muuten kuin vain viittaavin merkein tai ilmaisuin. Kummassakin tapauksessa on pidettävä kiinni siitä konkretiasta, joka meillä on raamatussa ja evankeliumeissa.Kaksiluonto-opin pohjalta Lutherin muotoilematulkinta Kristuksesta kahtenaolemuskuvana synnyttääuskovassakyvynnähdä pintaa syvemmälle. Se että äitinsä rinnoilla lepäävä pienokainen on samalla kertaa tosi Jumala ja tosi ihmistaimi, haastaa meidät testaamaan kykyämmenähdä ja ymmärtää. Tässä koettelemisesta syntyy meihin kyky nähdä todellisuus todemmin ja syvemmälti kuin mihin pystymme lankeemuksemme tilassa. Kaikessa siis korostuu pitäytyminen konkretiaan ja samalla kyky nähdä konkretian läpi Jumalan oma todellisuus ja mahdikkuus.

Kolmanneksi on korostettava sitä, että Lutherin opetus Herrasta Kristuksesta kaksoiskuvana, samalla kertaa Jumalan kuvana ja ihmisen kuvana, murtaa ja transkentoi kaikki tuntemamme ajatus- ja taidekategoriat. Sellaista kuvaa ei ole missään muualla. Se purkaa perustavasti käsityksen siitä, että hänessä olisivat erillisinä kuva ja sen kohde. Se purkaa myös sen tavan tehdä taidetta, jota kutsutaan klassisen modernin abstraktiksi maalaukseksi. Sillähän ei näennäisesti ole kohdetta. Se ymmärretään useimmiten ilmaukseksi taiteilijan pyrkimyksestä, avata todellisuuden perimmäistä olemusta. Myös tämä taidesuuntaus osoittautuu verratessa Herraan Kristukseen kaksoiskuvana riittämättömäksi ja ohueksi todellisuuden ilmentäjäksi.  

Neljänneksi on korostettava sitä, että Lutherin opetus Herrasta Kristuksesta kaksoiskuvana avaa riemastuttavia mahdollisuuksia ottaa käyttöön kaikki taiteen keinot tämän supersalaisuuden avaamiseksi. Ei ole mitään taiteellista tehtävää, joka haasteellisuudessaan ja juovuttavassa innostavuudessaan olisi tähän rinnastettavissa.  

”Katso, uudeksi minä luon kaikki!” (Ilm. 21:5)

Edellä esitetyn mukaan evankeliumissa on ihmeellinen voima luoda uutta. Se synnyttää uudet sanat, uuden kieliopin, uudenlaisen kuvan ja uuden sävelen. On syytä kysyä, mihin tämä perustuu. Luther korostaa usein, että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa. Hän muuttaa synnin vanhurskaudeksi, kuoleman elämäksi ja – niin kuin totesin – jopa helvetin taivaaksi. Tätä pohdimme hivenen laajemmin. 

”Jokainen ihminen on tulella suolattava” (Mark. 9:49) 

Uusi käännös noudattaa tässä – muensteriläisen käsikirjoituspurismin mukaisesti – lyhyempää lukutapaa: ”Jokainen tullaan suolaamaan tulella”. Se jättää pois aikaisemmin textus receptuksen mukaisen tekstin jatkon: ”ja jokainen uhri on suolalla suolattava”. 

Tämä sana muodostaa tiivistävän päätöksen Herran Kristuksen ankaralle puheelle siitä, mitä on tehtävä viettelevälle jalalle, silmälle ja kädelle. Ne on parempi hakata pois kuin tulla heitetyksi molemmat jalat, silmät ja kädet tallella helvetin tuleen, jossa ”heidän matonsa ei kuole eikä tuli sammu” (Mark.9:45–48).  

Yhteinen kokemuksemme on, että helvetistä saarnaaminen, samoin kuin muutoinkin tämän aiheen käsittely julkisuudessa, on muuttunut vaikeaksi. Vaikeus ei ole yksin siinä, että julkisuus sitä vierastaa, vaan itse asia on vaikea. Se on vaikea etenkin siitä syystä, että Jumala, joka on pelkkää rakkautta, ei voi tuomita ketään loputtomasti kärsimään helvetin tulta.  

Totta onkin, että tässä veri punnitaan! Punnitseminen on kuitenkin aloitettava ensiksikin siinä, mitä synti eli ensimmäisen käskyn vastainen toiminta on, ja toiseksi siinä, missä määrin tunnemme Raamattua. 

”Jokainen ihminen on tulella suolattava.” Mitä se tarkoittaa? Tämän Herramme sanan takana on kokonainen kudos Raamatun aiheita. Mainitsen niistä tärkeimmät: 

Ensiksikin Jumalan kirouksen vuoksi käärme menetti jalkansa ja joutuu maassa ryömien syömään sen tomua. Se ei kuitenkaan voi syödä suolaa. Siihen se kuolee. Kun Herra Kristus ilmoittaa opetuslastensa olevan maan suola, menettää käärme eli saatana ravintonsa ja kuolee. Jos taas opetuslapset menettävät suolansa, jäävät ne maahan tallattaviksi ja tulevat näin saatanan ruuaksi.  

Toiseksi kaikki uhrit suolattiin. Samalla tavalla Herraan Kristukseen uskovien tulee antaa itsensä – Paavalin sanan mukaisesti – ”eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi” (Room. 12:1). 

Kolmanneksi kaikki liitot Jumalan kanssa vahvistettiin suolalla. Näin siksi, että ”suola on Jumalan liiton merkki” (3.Moos. 2:13). 

Ainakin nämä kolme raamatunkohtaa sähköistyvät Herran Kristuksen ilmoittaessa, että ”jokainen ihminen on tulella suolattava”. Nämä seikat muodostavat sen tulkintahorisontin, joka auttaa meitä ymmärtämään viettelysten vakavuuden ja niiden tuoman rangaistuksen helvetin tulessa. 

Edellä sanotun ymmärrän siten, että helvetin tuli ei ole vain pahan itselleen tuoma lopunajallinen rangaistus. Se on jo nyt ennakoivasti vaikuttamassa kaikessa syntiin kohdistuvassa Jumalan tuomiossa. On tapana sanoa, että vain pyhät tuntevat pahan, ja että kasvava synnin ja armontunto kulkevat käsi kädessä. Perinteemme hyvin tuntema syntikurjuuden valittaminen on siis ennakoituvaa helvetin tulta. Hurskas kokee siis – sanoisinko pieninä annoksina – koko ikänsä helvetin tulta. Hänet siis suolataan tulella Heramme sanan mukaisesti. 

”… mihi fecitis: ”sen te teitte minulle”

Edellisen raamatunkohdan pohdinta on valmistelua helvetin osalta siihen, että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa ja muuttaa sen uudeksi. Matteuksen 25. luvun kuvauksessa viimeisestä tuomiosta niin siunatut kuin kirotutkin hämmästelevät samaa asiaa: ”Milloin me näimme Sinut nälkäisenä – –janoisena – – outona – – tai alastomana?” 

Kumpikaan osapuoli ei tiedä kohdanneensa kirkkautensa valtaistuimella ja enkelien sotajoukon ympäröimää Ihmisen Poikaa. Tämän koko Raamatun ehkä valtaisimman tekstin voi ymmärtää oikein vain lähtien Jumalan ykseydestä. Yleensä sen tulkitsemme ankaraksi haasteeksi lähimmäisemme rakastamiseen. Vaikka tätä ei voikaan sivuuttaa tekstin tulkinnassa, sen painopiste on kuitenkin Jumalan ykseydessä. 

Tekstin sisään on nimittäin kirjoitettu asioita, joita ei sanota, mutta jotka ovat luettavissa kuvatusta tilanteesta. Kysymys on ennen muuta siitä kaikki mitat ylittävästä – sanoisimmeko – skenaariosta, kokonaistilanteesta ja sen valtavuudesta, jossa kokoontuneena ovat kaikki kansat, sukupolvet Aadamista ja Eevasta alkaen. Kaiken paljastavan kirkkauden keskellä istuu tuomari, Ihmisen Poika, taivaallisen sotajoukkonsa ympäröimänä. Tämän havainnollistamiseksi lainaan tähän Afrahat persialaista Viisasta, joka kuvaa lain antamista Siinailla seuraavasti: 

Kun he olivat pyhittyneet näiden kolmen päivän aikana, silloin Pyhä ilmestyi kolmantena päivänä valtaisassa loisteessa, suuressa kirkkaudessa, väkevän äänen, pelästyttävän ukkosenjyrinän, voimakasäänisen pasuunan, nopeasti välkehtivien valojen ja valaisevien salamoiden saattamana (2.Moos.20:18). Vuoret vavahtivat, kukkulat horjuivat, aurinko ja kuu siirtyivät pois radoiltaan. Mooses nousi Siinain vuorelle pilveen ja otti vastaan käskyn. Mooses katsoi ylistettävää loistoa, pelästyi ja vapisi, pelko valtasi hänet, kun hän näki Korkeimman läsnäolon, joka viipyi vuorella, Jumalan valtaistuimen suuren voiman, jota kymmenet tuhannet ja tuhannen tuhannet palvelivat peittäen kasvonsa hänen ylistettävältä loistoltaan. Ne kiiruhtivat ja lensivät keveillä siivillään ja huusivat ja pyhittivät ja ylistivät hänen majesteettiaan valvoen ja valmiina. Nopeasti kiitäen, kunnioittavasti ja kauniisti, soveliaasti ja sulokkaasti ne kiiruhtivat ja pyhittivät täydellisesti hänen käskynsä, nousten ja laskeutuen ilmassa kuin nopeat salamat (Uskon monet värit, 290). 

Tällainen näky silmiensä edessä eivät siunatut eivätkä kirotut voi käsittää ollenkaan, kuinka tuo sama Herra ja tuomari olisi voinut olla kaikissa niissä, joita hän kutsuu ”vähimmiksi veljikseen”. Tämä tarkoittaa sitä, että Herra Kristus on ylin ja alin. Hän on korkeampi kuin kukaan muu istuen Isän oikealla puolella ja hän on alempana kuin kukaan muu. Silti hän on sama. Isän oikealla puolella ja tuomarina istuva ja kaikkein alin on sama. 

Luther käsittelee tätä aihetta selittäessään Jaakobin portaita tai tikkaita: 

Tätä on ominaisuuksien yhteisyys (communicatio idomatum). Herra Jumala, kaiken Luoja, joka on kaiken yläpuolella, on korkein ja alin niin, että me joudumme sanomaan: Tuo mies, joka on ruoskittu, kuoleman ja Jumalan vihan alainen, synnin ja kaiken kärsimyksen alainen, suorastaan helvetin oma ja kaikkein alin, hän on korkein Jumala. Mihin tämä perustuu? Siihen, että hän on yksi ja sama persoona. Hänen luontonsa on kahdenlainen, mutta persoona ei ole jaettu. Kumpikin on siis totta: korkein Jumala ja alhaisin luonto, josta on tehty kaikkien ihmisten palvelija, jopa on syösty vieläpä Perkeleen alaiseksi. Toisaalta taas kaikkein alhaisin luotu, ihmisyys eli ihminen, istuu Isän oikealla puolella kaikkein korkeimmalle korotettuna. Hän alistaa allensa enkelit, ei ihmisluontonsa tähden, vaan ihmeellisen yhdistymisen ja ykseyden ansiosta, joka perustuu kahteen vastakkaiseen luontoon. joita on mahdotonta yhdistää, mutta jotka liittyvät toisiinsa samassa persoonassa. (Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 25–31; käännös: Heikki Koskenniemi. Suomen Luther-säätiö. Helsinki 2006, 305.)  

Luther korostaa sitä, että enkelitkään eivät pysty tätä käsittämään. Siitä syystä ne kulkevat edes takaisin Jaakobin portaita. Ihmettelevät sitä, että korkein on alin ja alin on korkein. Ei siis ihme, etteivät siunatut sen kummemmin kuin kirotutkaan tätä käsitä. 

Edellä sanotusta seuraa, että vain lähtien Jumalan ykseydestä eli ensimmäisestä käskystä on yleensä mahdollista ymmärtää oikein tuomarin puhuttelu siunatuille ja kirotuille. Samalla se merkitsee sitä, että Herra Kristus astui helvetin tuleen kaikkien niiden puolesta, jotka olisivat sen ansainneet jumalattomuutensa tähden. Kaikki ne, jotka tunnustavat, että minun syntieni tähden Herra Kristus astui alas helvettiin, ovat siunattuja, eli he tunnustavat oikein ensimmäisen käskyn eli Jumalan ykseyden. Näin ja vain näin ihmisestä tulee imago imaginis essentialis Dei, eli olemuksellisen Jumalan kuvana kuva. Kaikki ne, jotka eivät tätä tunnusta, ovat kirottuja ja tulevat suljetuiksi helvetin sammumattomaan tuleen.  

Herra Kristus siis muuttaa helvetin taivaaksi kaikille niille, jotka tunnustavat hänet ylimmäksi ja alimmaksi. 

Lopuksi

Mitä edellä sanotusta seuraa aiheemme kannalta ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”? Se että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa ja muuttaa ne vastakohdakseen, sisältää valtaisan jännitteen, suorastaan juovuttavan jännitteen. Siinä määrin kuin yleensä sitä ymmärrämme, havaitsemme, että tämän jännitteen vuoksi kaikki alkaa soida, säihkyä ja puhjeta valtaisaksi ylistyslauluksi. Käyttämämme kieli, kuvat ja sävelet sähköistyvät ja transsendoituvat uuteen hahmoon.  

 

Valtakunnansyyttäjän ideologia

Perusta 4 | 2021

Vapun kynnyksellä valtakunnansyyttäjä tiedotti nostavansa syytteen kansanedustaja Päivi Räsästä ja Lähetyshiippakunnan piispa electus Juhana Pohjolaa vastaan. Syyte koskee ensiksi Päivi Räsäsen kirjoittamaa ja Luther-säätiön vuonna 2004 julkaisemaa pamflettia Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi. Toiseksi Räsästä syytetään sosiaalisen median päivityksistä, jotka julkaistiin 17.6.2019. Kolmas syyte koskee Räsäsen vierailua Ruben Stillerin keskusteluohjelmassa saman vuoden joulukuussa. Räsänen on tuonut esille klassisen kristillisen, Raamattuun perustuvan opetuksen ihmisyydestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta. Siinä yhteydessä hän on todennut homoseksuaalisuudesta, ettei se ole Jumalan luomisteko ja että kyseessä on synti. Valtakunnansyyttäjän mukaan kyseiset kannanotot ovat homoseksuaaleja halventavia ja syrjiviä. Räsästä ja Pohjolaa epäillään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. 

Odotettavissa on historiallinen ja pitkä oikeusprosessi, johon kulminoituu Suomea tähän asti ravisuttanut arvo- ja maailmankatsomusmuutos. Yhteiskunnan myönteinen asenne kristinuskoa kohtaan on siirtynyt neutraalista kielteiseen. Kristinusko on edelleen sallittu, mutta trendiarvojen ehdoilla. Sen sijaan sen klassinen, historiallinen tai perinteinen versio nauttii yhä vähemmän lain suojaa. 

Osa syytteen logiikasta hahmottuu, kun sitä tarkastellaan ajassamme vallitsevaa ihmiskäsitystä vasten. Sen keskeinen lähtökohta on, että ihminen löytää aidon ja todellisen minänsä kääntymällä sisäänpäin. Se on jokaisen rakennettavissa sellaiseksi kuin hän parhaaksi kokee. Perustaltaan se on seksuaalinen. Aitoon ihmisyyteen kuuluu, että se on saatava tuoda julkisesti esille, sen mukaan on elettävä ja sen puolesta on saatava puhua. Ympäristöllä on velvollisuus julkisesti arvostaa yksilön kokemusta identiteetistään ja tukea sen ilmaisua. En voi olla aito ihminen enkä voi saavuttaa onnenkokemuksia tai toteuttaa itseäni, ellen saa muilta jatkuvaa vahvistusta. Vastaavasti tämän kokemuksen arvostelu koetaan loukkaavaksi ja ihmisarvon mitätöimiseksi. Jotta tämä ihminen voi olla uskollinen itsellensä, olla mikä hän on, on ympäristön purettava instituutiot ja normit, jotka kahlitsevat hänen tosi ihmisyytensä, ja rangaistava niitä pahoja ihmisiä, jotka ylläpitävät vanhojen arvojen sortoa. 

Nopeassakin tarkastelussa kyseisen ihmiskäsityksen ongelmat osoittautuvat perustavanlaatuisiksi. Ajatus aidon minän löytämisestä on ristiriidassa sen kanssa, että ihminen voisi vapaasti muotoilla itsestään mieleisen. Aidon minän tunnistaminen pelkkään kokemukseen perustuen on hyvin subjektiivinen kriteeri, jonka tulokset vaihtelevat mielialan ja kulttuurin mukaan. Se on altis ulkoiselle ohjaukselle, ja onkin helposti muodissa olevien arvojen peilikuva. Aitouden ankkuroiminen kokemukseen perustuu oletukseen, että kokemukset ovat luotettavat. Tämä ei ole lainkaan itsestään selvää ja veisi johdonmukaisesti loppuun vietynä pohjan rikoslailta. Voihan kuka tahansa syytetty silloin oikeuttaa tekemisensä sanomalla ”Koen olevani tällainen.” 

Vaikka kyseessä on ihmiskäsitys, joka ei kestä kriittistä tarkastelua, sen valta-asema on merkittävä. Siitä käsin pidetään luonnollisena ihmetellä, miksi avioliitto pitäisi sitoa sukupuoleen. Sehän estää itsensä toteuttamisen ja julkisen arvostuksen saamisen. Siitä käsin on hyväksyttävää puhua naisen oikeudesta päättää kehostaan, vaikka sen seurauksena viaton lapsi tuhotaan äitinsä kohtuun. Siitä käsin kuulostaa uskottavalta sanoa, että mies kokee itsensä naiseksi ja että hänen on saatava muokata kehonsa kokemustaan vastaavaksi. Edelleen siitä käsin on ilmeistä, että seksuaalinen vapaus on perustavampaa laatua oleva kuin uskonnon- tai sananvapaus, ja että Suomen lakeja tulee tulkita loukkaantumiskokemuksen ehdoilla. 

Tämä selittää jotain siitä, miksi meille kerrotaan julkisuudessa, että uskonnonvapaus ei suojaa vihapuhetta. Se selittää myös, miksi Päivi Räsäsen ja hänen kaltaistensa ihmisten vihaaminen on sallittua, ja miksi yhä järeämmät keinot otetaan käyttöön siinä tarkoituksessa, että heidät saadaan vaiennettua ja heitä saadaan rankaistua näkemystensä ilmaisemisesta. 

Suunta on vaarallinen. Tällä hetkellä loukkaantumiskokemus on ase, jolla kuritetaan arvokonservatiiveja tai herätyskristittyjä. Sitä on kuitenkin helppo käyttää muita vastaan. Jokaista loukataan, jokainen loukkaa. Silloin jää vallassa olevien päätettäväksi, kenen kokemus loukatuksi tulemisesta kulloisenakin hetkenä on tasa-arvoisempi kuin toisen. Tänään rangaistaan yhdestä loukkaamisesta, huomenna toisesta. Raja on häilyvä ja sattumanvarainen. Siksi jokainen joutuu epävarmuuteen. Myös vallan suosiossa oleva on epäilty. Kyseessä on mekanismi, joka luo pelon ilmapiiriä ja jolla kontrolloidaan kansalaisia sekä rangaistaan ketä tahansa, jonka vallanpitäjät katsovat hankalaksi. Sellainen mielivaltaisuus on tyypillistä totalitaariselle valtiolle. Lisäksi tulemme loukatuksi monella elämän alueella. Mitä enemmän valtiovalta suojelee kansalaisia loukkaamisilta, sitä pidemmälle sen kontrolli ulottuu. Loukkaantumisherkkyyttä kasvattava kulttuuri kasvattaa petovaltiota. 

Valtakunnansyyttäjä ajaa ideologisia rakenteita, joiden jäljet historiassa ovat pelottavat. Kristinusko kyllä selviää niistä. Selviääkö Suomi? 

  • Vesa Ollilainen

Kun Jumala menetetään, menetetään myös ihmisyys

Perusta 1 | 2021

Valistuksesta alkaen kristinuskon keskeisiä uskomuksia vastaan on hyökätty. Valistusajattelijat rakensivat myyttiä pimeästä keskiajasta, jonka uskonnollisen pimeyden jälkeen valistuksen mukana vihdoin järjen valo tuli maailmaan. He uskoivat edistykseen ja ihmisen kykyihin pelastaa itse itsensä ja voittaa ihmiskunnan ongelmat yksi kerrallaan järkensä avulla. 

Brittiläisen kirjailija Douglas Murrayn mukaan nimenomaan kristinusko oli se tekijä, joka antoi Euroopalle vuosisatojen ajan energiaa ja luomisvoimaa. Sen vuoksi Euroopasta tuli maailman luovimpia paikkoja ja siellä syntyivät niin valtavat katedraalit kuin Bachin ja Mozartin musiikki kuin myös Botticellin ja Da Vincin maalaukset. 

Murrayn mukaan kuitenkin 1800-luvulla tämä luovuuden lähde koki kolauksen, josta se ei ole koskaan täysin toipunut. Silloin saksalaisissa yliopistoissa syntyi raamattukritiikki, joka vaikuttaa yhä tänäänkin. Eurooppa oli nimenomaan rakennettu kristilliselle tarinalle ja kun tuota tarinaa alettiin haastamaan, se vei pohjan koko eurooppalaiselta sivilisaatiolta. Eurooppa menetti tarinan, jolle se oli rakennettu. Tämän Murray näkee juurisyyksi Euroopan kaikkiin nykyisiin ongelmiin. Murray itse on ateisti ja homoseksuaali eli hänellä ei ole omaa lehmää ojassa tässä arviossaan.

Valistuksen jälkeen jumalausko menetti siis Euroopassa yhteiskunnallista merkitystään. Jäljelle on jäänyt tai sen on korvannut usko ihmiseen. Syntyi uusi uskonto, joka asetti toivonsa ihmiseen itseensä ja hänen mahdollisuuksiinsa. Erilaiset poliittiset filosofiat pyrkivät tarjoamaan ratkaisua ihmisen isoihin kysymyksiin. Liberalismi palvoi vapautettua yksilöä, kommunismi kollektiivista ihmisjoukkoa ja kansallissosialismi tiettyä ihmisryhmää, jonka katsottiin olevan rodullisesti tai muuten muiden ihmisten yläpuolella. Kaikissa näissä ajatussuuntauksissa keskeistä oli kuitenkin usko ihmiseen ja hänen ylivertaisuuteensa. Ne olivat sikäli kaikki pohjimmiltaan humanistisia projekteja.

Nämä humanismin suuntaukset ajautuivat pian keskinäisiin valtataisteluihin. Maailmansodissa 1900-luvulla syntyi verenvuodatus, jollaista ei ennen ole nähty. Ihmisyyden ja ihmisjärjen nimissä ihmisiä tapettiin keskitysleireillä ja Gulageissa. Näin valistuksen humanistinen projekti osoittautui mahdottomaksi. Sen avulla saatiin aikaiseksi vain entistä kauheampi maailma. Järki ei vienyt pidemmälle tai parempaan lopputulokseen kuin uskonto, joka sillä oli pyritty korvaamaan. Sen sijaan järki ja rationalismi johtivat järjettömiin ja epärationaalisiin tekoihin. Humanismista tuli vain yksi väline lisää ihmisten alistamiseen ja sortamiseen. Tämän kehityksen seurauksena myöskään uskosta ihmisyyteen ei jäänyt enää paljoa jäljelle.

Kun uskonto ei enää ollut vaikuttamassa, politiikasta yritettiin tehdä suurin arvo ja absoluutti. Siitä tuli epäjumala ja se vaati valtavia uhrauksia. Ehkä juuri siksi 1900-luvun kuolonuhrien määrät ja sotien kauheudet ovat vertaansa vailla historiassa. Mielenkiintoista myös on, että kommunismin romahtaessa se paljasti omat kauhunsa, mutta samalla myös useiden sukupolvien viisaimpien ja älykkäimpien ihmisten sokeuden. Jean Paul Sartresta alkaen monet aikansa älykkäimmät intellektuellit vannoivat mitä kauheimman poliittisen systeemin nimiin. 

Liberalismi näytti jäävän viimeisenä eloon, mutta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana sekin on kohdannut ennennäkemättömiä haasteita. Liberalismin levittäminen voimakeinoin kaikkeen maailmaan näyttää epäonnistuneen. Lähi-idässä sen levittämiseksi käydyt sodat johtivat lähinnä arabikevääseen ja Isiksen nousuun. Samalla se on tullut lännessä yhä enemmän haastetuksi.

Näin kristinuskosta luopumisen myötä on lopulta menetetty myös usko ihmiseen. Jäljelle on jäänyt lähinnä postmoderni relativismi, joka tänään hallitsee. Se onkin luonnollinen jatke kuvaamalleni kehitykselle. Douglas Murrayn sanoin: ”Jos on jäljellä mitään suurta ideaa, niin se on se, että ideat ovat ongelma. Jos on mitään yleisesti hyväksyttyä arvokäsitystä, niin se on se, että arvokäsitykset ovat väärin. Jos on jäänyt jotain jäljelle olevaa varmuutta, niin se on se, että ei voi luottaa varmuuteen.” 

Euroopan on vallannut arvotyhjiö ja epätoivo, joka on saanut alkunsa valistuksen uskosta järjen mahdollisuuksiin. Tässä tilanteessa kristittyjen olisi syytä käydä rohkeasti hyökkäykseen. Valistuksen projekti on epäonnistunut ja johtanut paljon suurempiin historiallisiin onnettomuuksiin kuin kukaan olisi osannut kuvitella. Roomalaiskatolinen kardinaali Robert Sarah kirjoittaakin, että niin kutsutussa avoimessa yhteiskunnassa, jossa ei ole kunnollista identiteettiä, vääjäämättömiä voittajia ovat ne, joilla on arvojärjestelmä. Kristityillä sellainen on tai ainakin pitäisi olla. Pitäkäämme siitä kiinni. 

Meillä on tarjota nihilismin sijaan ihmiselämälle tarkoitusta ja päämäärää. Humanismin ja valistuksen aiheuttaman epätoivon sijaan kristinuskolla on annettavana oikeaa toivoa. Tässä tilanteessa olisi virhe omaksua postmoderni relativismi ja pyrkiä mukauttamaan kristinuskoa siihen. Aikana, jolloin kaikki on epäselvää, kristittyjen julistuksen täytyy olla entistä selvempää.

  • Santeri Marjokorpi