Perusta 3 | 2020

Ryszard Legutko

Kirjoittaja on filosofian professori Jagellon yliopistossa Krakovassa. Kirjoitus on julkaistu englanniksi First Things -lehden numerossa 3/2020. Suomennos Leena Oikarinen.

Liberalismia ei voi enää sanoa järkeväksi teoriaksi

En ole koskaan väittänyt olevani liberaali. Pidin kuitenkin liberalismia pitkään järkevänä teoriana, joka heikkouksistaan huolimatta sitoutui keskustelun vapauteen, moniarvoisuuteen ja yleisesti toisten kansalaisten vakaumusten kunnioittamiseen, vaikka he olisivatkin itsepäisesti väärässä. Enää liberalismia ei mielestäni voi sanoa järkeväksi teoriaksi. En myöskään usko, että se puolustaa vapautta ja moniarvoisuutta.

Liberalismille on piirtynyt kahdet kasvot. Yhtäältä se on tietynlainen poliittinen ja filosofinen oppi, jota edustavat esimerkiksi John Locke, Benjamin Constant tai John Stuart Mill. Heidän näkemyksiinsä ihmisestä yhteiskunnassa sisältyy erilaisia ennakko-oletuksia, joihin voi kohdistua kritiikkiä, kuten mihin tahansa teoriaan.

Liberalismi on omaksunut paikan kaiken kattavana ajatusmallina

Toisaalta liberalismi on omaksunut superteorian piirteet kaiken kattavana ja välttämättömänä ajatusmallina, joka on omaksuttava modernissa yhteiskunnassa ihmisten moninaisuuden parhaana säätelijänä ja ainoana varmana vapauden takuuna. Liberaalit ovat sitä mieltä, että he – ja vain he – kykenevät ja ovat oikeutettuja valtaan, koska he määrittelevät parhaat säännöt yhteistyölle ja tehokkaimman järjestelmän vapauden jakamiseen. Jokainen, joka on eri mieltä, on fasisti tai potentiaalinen fasisti. Karl Popper esitti tämän ”kaikki tai ei mitään” -valinnan kirjassaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Isaiah Berlin käyttää sitä laajalti tunnetussa esseessään Two Concepts of Liberty. Nämä kaksi eri puolta – joista toinen sisältää tietyt poliittiset ajatusmallit ja toinen edellyttää, että ainutlaatuisen inklusiivisuutensa ja avoimuutensa vuoksi vain liberalismi voi olla oikeudenmukaisen yhteiskunnan perusta – ovat yhdistyneet. Määrättyä poliittista doktriinia – yhtenä monista – edustanut liberalismi samastuu superteorian aseman omaksuneeseen liberalismiin ja asettaa itsensä modernille yhteiskunnalle pakolliseksi aatteeksi, joka on kaiken keskustelun yläpuolella.

Liberaali ideologia asettuu keskustelun yläpuolelle

Yritykset kiistää liberalismin pyrkimys ”majesteettiasemaan” ja palata takaisin tilanteeseen, joissa liberaaleista ajatuksista voitaisiin keskustella muiden rinnalla poliittisten päätösten pohjana (kuten John Rawlsin poliittisessa liberalismissa) ovat epäonnistuneet, riippumatta siitä, onko kysymyksessä sosiaalidemokraattinen tai markkinaorientoitunut tai edes anarkistis-liberaalinen suunta.

Nykymuodoissaan liberaalista propositiosta on tullut liberaali ideologia, joka määrittelee kaikki poikkeamat ”illiberaaleiksi”, toisin sanoen, laittomiksi. Näin luisutaan teoriasta ideologiaan. Liberalismin ihanteena on yhteiskunta, jossa on tilaa jokaiselle inhimilliselle toiveelle ja elämän suunnitelmalle, jossa kaikki ammatit ja pyrkimykset ovat sallittuja, jossa eri uskontojen harjoittajat ja uskonnottomat elävät rinta rinnan, jossa kaikki ryhmät, yhdistykset, puolueet ja seurat voivat rauhassa pyrkiä tavoitteisiinsa edellyttäen, etteivät pakota muita omaksumaan näkemyksiään. Se on yhteiskunta, jossa on kristittyjä, muslimeja, buddhalaisia, ateisteja, heteroseksuaaleja, homoseksuaaleja, monia muita sukupuolia, kaikkien kansallisuuksien ja etnisten ryhmien edustajia, konservatiiveja, liberaaleja, sosialisteja, anarkisteja, kommunisteja, pornon harrastajia, pappeja, hedonisteja ja moraalisia askeetikkoja, jotka kaikki kunnioittavat yhteisiä sääntöjä.

Käytännössä emme koskaan saavuta tätä ihannetta – minkä liberaalitkin myöntävät -, mutta meidän pitäisi edetä mahdollisimman pitkälle sen suuntaan. Julkisen elämän tavoitteena on yksilöiden maksimaalinen vapaus ”olla oma itsensä”. Nykyiset yhteiskunnat ovat kaukana tästä mallista. Siksi liberalismi ja sen ihanteena oleva monimuotoisuuden maksimaalinen varmistaminen vaatii, että heikommassa asemassa olleet saavat lisää vapaata tilaa. Vanhat esteet ja rajat on poistettava. Samaan aikaan aiemmin etuoikeutetuilta on otettava pois tilaa, jotta he eivät voi jatkaa valta-asemassa.

Liberalismin tavoittelu edellyttää manipulaatiota

Jotta vapaus voisi tällä tavoin laajentua, vaaditaan tietynlaista yhteiskunnallista manipulointia. Joitakin ryhmiä, yksilöitä, mielipiteitä ja käytäntöjä on edistettävä, toisia estettävä. Tulee välttämättömäksi taistella naisten ja mustien puolesta, mutta kritisoida valkoisia miehiä ja heidän ”patriarkaalisia” instituutioitaan, ja rajoittaa kristinuskoa, jotta se ei saisi kulttuurista ylivaltaa, ja avata lisää julkista tilaa muslimiyhteisöille. Tämä vaatii tietynasteista pakottamista tai ainakin voimakasta suostuttelua, joka yleensä kohdistuu vakiintuneisiin elämäntapoihin, oletetusti anakronistisiin uskomuksiin, traditionaalisiin jakolinjoihin, pyhänä pidettyihin normeihin ja niin edelleen.

Tässä työssä, jota voitaisiin nimittää positiiviseksi syrjinnäksi, hallitus ja yhteiskunnalliset instituutiot käynnistävät tehokkaita kasvatusohjelmia, jotka pyritään aloittamaan mahdollisimman varhain – esimerkiksi päiväkodeissa. Erityistä huomiota kiinnitetään käytettyyn kieleen (pronominit!), mutta huolta kannetaan myös siitä, että lasten pitäisi lukea vain sopivia kirjoja, nähdä oikeat elokuvat ja leikkiä sopivia leikkejä. Kaikki korostaa käsityksiä ”avoimuudesta”, joka liberaalin superteorian mukaan varmistaa uuden, vapaamman yhteiskunnan. Kirjoittamiselle pitäisi luoda uudet standardit, jotka ovat niin kattavia, että kukaan ei koe itseään ulkopuoliseksi. Mutta valitettavasti jotkut kieltäytyvät tästä. Tarvitaan lakeja, jotta heidät saadaan suostumaan. Onhan se kyllä pakottamista – mutta vapauden vuoksi! Ja elleivät laitkaan tepsi, niin karkotetaan marginaaliin ne, jotka eivät omaksu uusia käsityksiä avoimuudesta. Siellä he eivät voi estää vapauden etenemistä.

Tällainen muutos voi tietenkin olla tuskallinen. Sen puolustajat kuitenkin argumentoivat, että oikeudenmukaisen yhteiskunnan vakiinnuttaminen vaatii uhrauksia. Ihmiskunnan historia on syrjinnän historiaa, jossa vastakkain ovat valkoiset ja mustat, miehet ja naiset, eurooppalaiset ja ei-eurooppalaiset, heteroseksuaalit ja homoseksuaalit. Edistystä jarruttavia tekijöitä on paljon: seksismi, rasismi, homofobia ja paljon muita. Niitä kaikkia tulee valvoa ja ne tulee eliminoida. Tavoitteen saavuttamiseksi vapauden ystävien tulee hyödyntää kaikkia käytettävissä olevia keinoja laillisista rangaistuksista sosiaaliseen boikotointiin, kasvatuksesta tyranniaan. Tarpeellisen muutoksen viholliset eivät ansaitse myötätuntoa.

Saattaa kuulostaa karrikoidulta, mutta sitä se ei ole. Otetaan esimerkiksi uusi avioliittokäsitys. Sitä, että avioliittoa ei enää määritellä yhden miehen ja yhden naisen väliseksi liitoksi, sanotaan tärkeäksi edistyksen merkiksi. Se että kuka tahansa voi sukupuolesta riippumatta mennä naimisiin kenen kanssa tahansa on paljon ”inklusiivisempaa”. Tätä vallankumouksellista muutosta ovat vastustaneet monet eri tahot hyvillä biologisilla, moraalisilla, historiallisilla tai teologisilla perusteilla. Mutta siitä ei ole apua. Oppositiota vastaan käytetään voimakeinoja, ei vasta-argumentteja.

Kaikki keinot käyttöön tavoitteiden saavuttamiseksi

Hallitukset, oikeuslaitos ja eturyhmät käyttävät vahvoja, jopa brutaaleja keinoja. Ajatus avioliiton ja perheen perustumisesta kahden sukupuolen väliseen liittoon – mitä viime aikoihin saakka pidettiin sosiaalisen järjestyksen vahvimpana tukipylväänä – on nyt leimattu ”perinteiseksi”. Siihen sisältyy viesti, että tällainen ajattelu unohtuu pian. Erään liberaalin tutkijan mukaan avioliitossa ei enää ole kyse ”lisääntymisestä” (uuden luomisesta), vaan ”ihmissuhteesta”. Muutosta perustellaan ajatuksella, että ”perinteinen” avioliitto oli sortoon perustuva instituutio, täynnä kotiväkivaltaa, vaimojaan ja tyttäriään raiskaavia miehiä ja patriarkaatin nujertamia naisia.

Uuteen ajatusmalliin liittyy tiukka lainsäädäntö. Kaikkien on tunnustettava kahden miehen tai kahden naisen ”avioliitto”. Eri mieltä olevia organisaatioita rangaistaan, toisinajattelijoita ivataan ja mahdollisia vastustajia pelotellaan orwellilaisia spektaakkeleilla. Vastahankaan asettuvilta adoptiotoimistoilta viedään oikeudet, kutsumukselleen uskollisia pappeja uhataan oikeudella ja jopa haastetaan oikeuteen. Suuryritysten tukema propagandakoneisto manipuloi asenteita aloittaen päiväkoti-ikäisistä tai vielä nuoremmista lapsista. Muutoksen kyseenalaistavia laitoksia ja moraalikäsityksiä parjataan. Twitterissä metsästetään kerettiläisiä. Ne harvat, jotka uskaltavat sanoa ”ei”, saattavat menettää työnsä ja joutua herjausten tai jopa fyysisen väkivallan uhreiksi.

Nämä ja vastaavat prosessit horjuttavat ihmisten ajattelua, sillä ne tuhoavat kieltä ja kääntävät peruskäsitteiden merkitykset päinvastaisiksi. Alun perin liberalismi esittäytyi vapauden, moniarvoisuuden, suvaitsevaisuuden, toleranssin ja erilaisuuden puolustajaksi ja syrjinnän, suvaitsemattomuuden ja boikotoinnin viholliseksi. Tämä etymologinen kikka – sana libertas on latinaa ja tarkoittaa ”vapautta” – toimii loistavasti. Tietoteokset, käsikirjat ja poliittiset ja historialliset sopimukset pitävät itsestään selvänä, että liberalismi ja vapaus kulkevat käsi kädessä. Myös arkikielemme kuvastaa tätä. Jos joku sanoo, että joku henkilö suhtautuu asioihin liberaalisti tai että joku laki on liberalisoitu, hänen oletetaan tarkoittavan vapauden lisääntymistä – vaikka todellisuudessa ”liberaali” länsi on yhä homogeenisempi. Sille on ominaista massakulttuurin leimaama ryhmäajattelu, jota hallitsee teknokraattinen eliitti.

Mutta todellisuudella ei ole väliä! Kaikkien liberaaleiksi sanottujen toimien katsotaan automaattisesti edistävän vapautta ja ehkäisevän syrjintää. Niiden väitetään palvelevan vapautta, olivatpa ne miten brutaaleja tahansa ja vaikka ne loukkaavat omaatuntoa, estävät vapaita kysymyksiä ja vapaata keskustelua ja nöyryyttävät ihmisiä.

Jotkut ovat epäilleet liberaalia superteoriaa. Heidät sivuutetaan vakuuttamalla, että pahat asiat eivät tapahdu liberalismin vuoksi, vaan siitä huolimatta. Syytetään progressivismia, postmodernismia ja muita ismejä. Miten nyt liberalismi voisi estää vapautta? Sehän on määritelmällisesti mahdotonta.

Nimekkäät liberaalit eivät kritisoi liberalismia julkisesti

On kuvaavaa, että nimekkäät liberaalit, jotka protestoivat, kun sanotaan, että ankaralla poliittisen korrektiuden järjestelmällä ei ole mitään tekemistä liberalismin kanssa, eivät koskaan tee mitään viimeaikaisten trendien kääntämiseksi. He eivät juuri koskaan kritisoi niitä julkisesti, peläten päätyvänsä ”historian väärälle puolelle”. Todellisuudessa ns. liberaalit yhtyvät poikkeuksetta kuoroon, joka tuomitsee ”inkluusion” vastustajat fanaatikoiksi, taantumuksellisiksi ja fasisteiksi. Tämä kielenkäyttö ei rajoitu yliopistoradikaaleihin, vaan juuri tällä tavoin vakaimmat ja perinteisimmät liberaalit puhuvat nyt poliittisista vastustajistaan.

Olemme tähän retoriikkaan niin tottuneita, ettemme huomaa, miten se vääristää käyttämiemme sanojen merkityksiä. Aiemmin moniarvoisuuteen, erilaisuuteen, suvaitsevaisuuteen ja avoimuuteen vetoaminen oli keino pehmittää ihmisten keskinäisiä suhteita ja lieventää poliittisen ja moraalisen järjestelmämme tiukkuutta. (Poikkeuksia tietenkin oli, kuten Voltairen Treatise on Toleration, joka oli enemmänkin katolisuuden vastainen hyökkäys kuin ”elä ja anna elää” -vetoomus.) Nämä käsitteet tarjosivat suojaa niille, joita toiset hallitsivat. Nyt ne ovat liberaalin sosiaalisen ohjailun keinoja ja ideologisia pamppuja, joilla lyödään vastustajia. Niiden merkitykset on käännetty päinvastaisiksi.

Pluralismi merkitsee monopolia

Pluralismi merkitsee monopolia: monimuotoisuus yhdenmukaisuutta; suvaitsevaisuus sensuuria ja avoimuus ideologista jäykkyyttä. Monimuotoisuutta valvotaan käytännöllisesti katsoen kaikissa instituutioissa, niin yksityisissä kuin julkisissakin, kouluissa ja yrityksissä. Valvontaelimet ovat kammottavia ideologisia laitoksia, jotka levittävät pelkoa ja pakottavat yhdenmukaisuuteen samalla tavoin kuin vähemmän kunniakkaat edeltäjänsä kommunistimaissa. ”Pluralismin” saarnaajat vaativat yhtenäiskulttuuria, jossa kaikkien on oltava ”pluralisteja”. ”Avoin yhteiskunta” merkitsee, että kaikki entinen on hylättävä ja siitä vielä kiinni pitävät on tuomittava moraalisina rikollisina.

Tällä korruptoituneella kielellä pluralismi ei tarkoita mielipiteiden runsautta, vaan liberalismin ylivaltaa. Niinpä pluralismin lopullinen toteutus tulee olemaan liberalismin absoluuttinen voitto, ja liberalismin absoluuttinen voitto yhtä kuin pluralismin lopullinen toteutus. Se on yhteiskunta, jossa jokainen tulee olemaan liberaali ja siten määritelmällisesti pluralisti. Absoluuttinen pluralismi tulee merkitsemään yhden ideologian absoluuttista monopolia. Pluralismille maailma on turvallinen vain silloin, kun kaikki ovat yksimielisiä pluralismista ja kun kaikki muut mielipiteet on vaiennettu.

Media edustaa joissakin Euroopan maissa vain yhtä ideologiaa

Tämä absurdi johtopäätös ei ole vitsi eikä sanaleikki, vaan pian valitettava fakta. Euroopassa on maita, joissa media edustaa vain yhtä ideologiaa. Mutta niin kauan kuin hallitseva ideologia on liberalismi, muiden alustojen puuttuminen ei häiritse Euroopan Unionia, Eurooppa-neuvostoa, eurooppalaisia ja kansallisia oikeuslaitoksia eikä vaikutusvaltaisia kansalaisjärjestöjä. Päin vastoin, ideologisten vaihtoehtojen kaventumista – monismiksi muuttunutta pluralismia – pidetään yleensä luonnollisena ja myönteisenä ilmiönä. Jäljessä tulevien pitää noudattaa esimerkkiä ja vakauttaa lopulta kaikki mielipiteet liberalismiksi. Yhteiskunnat, joissa ei-liberaalit mielipiteet ovat vahvasti esillä ja jopa pääsevät vaikuttamaan julkisiin asioihin, tuomitaan ”illiberaaleiksi”. Minun kotimaassani on onneksi parempi sanan ja lehdistön vapaus kuin missään muussa EU:n jäsenvaltiossa, ja parlamentaarisen demokratian mekanismit toimivat hyvin. Mutta juuri tätä eurooppalaiset instituutiot pitävät kiusallisena. Puolan katsotaan olevan vaarassa liukua tyranniaan, ellei liberalismi saa meilläkin olla vallitseva ideologia joka tasolla.

Laaja mielipiteiden kirjo on ongelma liberalismille

Sitä, että liberalismi ei vielä ole päässyt monopoliasemaan kaikkialla – tai (mikä vielä pahempaa) että se voisi jossakin olla vaarassa, pidetään yleisesti poikkeuksena. Liberaali superteoria on omaksunut brezhneviläisen opin: pienikin uhka liberalismin valta-asemalle missä tahansa uhkaa sitä kaikkialla ja oikeuttaa välittömän, voimakkaan puuttumisen asiaan kaikin tarvittavin keinoin. Tulilinjalla ovat Puolan kaltaiset maat, joissa julkinen sana ei ole yksimielinen ja joissa vallitsee aito, laaja mielipiteiden kirjo poliittisesta vasemmistosta oikeistoon. Hallitsevan liberaalin oikeaoppisuuden mukaan tämä on huonoa pluralismia ja pitää hävittää. Menetetty alue on vallattava takaisin.

Liberaali superteoria ylläpitää monopoliasemaansa tunnistamalla koko ajan uusia vapauden vihollisia. Monopoli ei kestä, ellei se mobilisoi toimijoitaan taisteluun orwellilaisia ajatusrikoksia vastaan. Sellaisia on nykyisin paljon: seksismi, rasismi, islamofobia, binarismi, misogynia, homofobia, eurokeskeisyys ja ikäsyrjintä joitakin mainitakseni. Määrä on vaikuttava! Se on suurempi kuin ajatusrikosten määrä kommunistijärjestelmässä, jonka voisi luulla osoittaneen ylittämätöntä päättäväisyyttä vihollisten löytämiseksi ja tuhoamiseksi. Liberalismi on kuitenkin ohittanut sen.

Tabujen paljous on tehnyt nykyiset olosuhteet hankalaksi ajattelevalle ihmiselle. Pakollisen pluralismin ja välttämättömän osallisuuden maailmassa mieli ei voi vaeltaa ja ideoida vapaasti, puhtaasta uteliaisuudesta. Jordan Petersonia kritisoidaan siitä, että hän vaalii ajatusta miesten ja naisten erilaisuudesta. Tällaisessa ympäristössä järkevin strategia on välttää ideologisia ansoja. Ne ovat kaikki tuhoisia. Se tarkoittaa, ettei sano ääneen, mitä ajattelee, vaan varoo sanomisiaan samalla tavoin kuin totalitaarisessa järjestelmässä piti tehdä.

Miksi liberalismin valheellisuutta ei vastusteta?

Miksi meitä ympäröivä valheellisuus kohtaa niin vähän vastustusta? Liberalismin ylivalta on ensinnäkin kaventanut mielikuvaamme moraalista. Liberalismi opettaa vapauden edellyttävän, että mikään ei estä meitä tulemasta miksi tai keneksi haluamme. Tällä näkemyksellä on luonnollinen seuraus: minimalistinen ihmiskäsitys. Jos haluamme edistää todella liberaalia yhteiskuntaa, on syytä varoa odottamasta liikaa ihmisluonnolta. Luonnolliseen lakiin vetoaminen tulee torjua, sillä se rajoittaa sitä, mitä ja keitä meistä voi tulla. Laajemmin katsoen historialliset, yhteisölliset ja metafyysiset ulottuvuudet tulee jättää omaan arvoonsa tai sivuuttaa. Yksilöllä on oikeus päättää, minkä totuuden hän omaksuu – jos ylipäätään jonkun. Tällä tavoin vapauden liberaali ihannekuva rapauttaa todellisen pohjan moraaliselta ja poliittiselta analyysiltä, jos se toteutetaan läpi koko yhteiskunnan, kuten liberaali superteoria edellyttää.

Isäntä ja orja

Kirjassaan Politiikka Aristoteles tekee eron isännän ja orjan välillä. Hänen mukaansa orja on joku, joka palvelee toisia, koska ei kykene asettamaan itselleen kunnianhimoisia tavoitteita tai valitsemaan oikeita keinoja saavuttaakseen tavoitteensa. Orja ei tottele niinkään siksi, että hänen on pakko totella, vaan koska hänen moraalisesti heikko olemuksensa vaatii, että hän on riippuvainen toisista. Vapaa ihminen taas ei välttämättä ole sellainen, joka hallitsee toisia, vaan joka hallitsee itseään. Hän on hankkinut itsenäiseen toimintaan tarvittavat taidot ja kyvyt, joihin kuuluvat mm. rohkeus, oikeudenmukaisuus, päättäväisyys, lujuus, jalomielisyys ja itsehillintä.

Aristoteleen erottelu on luonteeltaan moraalinen ja antropologinen eikä liity orjuusinstituution hyväksyntään siinä muodossa kuin sitä hänen aikanaan esiintyi. Se että joku omisti orjia, ei tehnyt hänestä aristoteelisessa mielessä vapaata ihmistä, eikä se, että joku oli orja, merkinnyt, ettei hän moraalisesti katsoen olisi voinut olla vapaa ihminen. Paavali edustaa tätä klassista näkemystä vapaudesta, kun hän kehottaa kristittyjä orjia palvelemaan maallisia isäntiään; ei pelkäämään, vaan ennen kaikkea tottelemaan heitä rakkaudesta Herraan. ”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille.” (Kol. 3:23). Kristillinen ihannekuva kuuliaisuudesta Kristukselle on erilainen kuin Aristoteleen käsitys kunniallisesta ateenalaisesta. Sekä Aristoteles että Paavali katsovat kuitenkin vapauden edellytykseksi, että ihminen pystyy itsekuriin ja että häntä eivät hallitse vaistot, halut, pelot, impulssit ja mielijohteet.

Vapaus ei tarkoita rajoitteiden puuttumista

Oikeuksia omaava yksilö ei ole vapaa ihminen sanan klassisessa merkityksessä. Hän on sen vastakohta, sillä hänen vapautensa tulee olla määrittelemätöntä – vapautta tulla miksi ikinä haluaa. Ongelmana on, että hänessä itsessään ei ole paljoa, ja siksi lupaus edessä olevista rajattomista mahdollisuuksista on merkityksetön. Vaikka oikeuksia omaavan yksilön käsite voi sisältää yhtymäkohtia aikaisempiin käsitteisiin, se ei tarkoita enää mitään konkreettista. Klassisen näkemyksen koko idea on siinä, että vapaus ei tarkoita esteiden puuttumista, vaan sitä, että yksilöllä on ominaisuuksia, joita tarvitaan joko esteiden voittamiseen (Aristoteleen painotus) tai siihen, että ne tehdään merkityksettömiksi ihmisen käsitykselle itsestään tarkoituksensa saavuttaneena persoonana (stoalainen ja jossakin määrin kristillinen näkemys).

Tiivistäen: vapaalla ihmisellä tulee olla ”luonne”. Tämä edellyttää, että hänellä on laajempi kuva itsestään ja häntä ympäröivästä maailmasta – näkemys, joka antaa moraaliset kriteerit objektiivisesti hyvälle elämäntavalle. Tällainen näkemys voi perustua selkeään filosofiaan tai (tavallisemmin) uskonnollisiin ja kulttuurillisiin perinteisiin, jotka vaikuttavat hänen koulutukseensa. Tämä tarkoittaa, että aidosti vapaa ihminen saa vaikutteita poliittisen järjestelmän ulkopuolelta. Häntä ei voi määritellä eikä luokitella pelkästään hallitsevan poliittisen ideologian dogmien ja oletusten mukaan, olipa sitten kysymys monarkiasta, sosialismista, liberalismista tai demokratiasta.

Liberalismi ja sen kehittyminen superteoriaksi vaikeuttavat tällaisen näkökulman omaksumista. Tämä johtuu kahdesta tekijästä. Yhtäältä liberalismi lähestyy ihmisiä yksilöinä. Se kertoo jokaiselle, että hänellä on oikeuksia ja että liberalismin hallitessa hän on vapaa kehittymään keneksi ja miksi haluaa. Toisaalta liberalismi on poliittinen rakenne, joka lupaa turvata yksilöiden oikeudet vain sillä ehdolla, että ihmiset noudattavat sen yhä pitemmälle meneviä säännöksiä ja mikä tärkeintä: omaksuvat kokonaisuudessaan sen ideologian siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, mitä pitää rakastaa ja mitä vihata. Nämä kaksi tekijää sekä liberaalin yhteiskunnan yleinen ajattelemattomuus saavat mielen ansaan: mitä enemmän ihminen näkee itsenäisyytensä liberalismin mukaisesti ja taipuu ideologiseen yhdenmukaisuuteen, ja mitä enemmän hän näkee itsensä herrana, jolla on lukemattomia oikeuksia, sitä enemmän hän muistuttaa Aristoteleen kuvaamaa orjaa.

Liberalismi on epäinhimillinen teoria

Liberalismin ongelma superteoriana ei siis ole vain sen epäjohdonmukaisuus, vaan sen epäinhimillisyys. Kun ei ole lupa etsiä vaihtoehtoisia näkemyksiä sille, mitä tarkoittaa olla vapaa ihminen (”illiberalismin” syntiä on vältettävä), liberaalin yhteiskunnan asukkaalla on hyvin vähän mahdollisuuksia tulla sellaiseksi. Hän on sisäisesti liian heikko, liian riippuvainen ulkoisista tekijöistä, liian hämmentynyt identiteetistään ja liian kiinnittynyt mystifioituun käsitykseen itsestään jo valmiina ihmisenä, joka vain odottaa itsensä ilmaisemista, tunnustamista ja osallistamista. Hän on esimerkillinen kuluttaja, joka omaksuu helposti yleisen mielipiteen. Tässä mielessä liberaalin monokulttuurin muovaamat henkilöt ovat mukautuvia kansalaisia, jotka saattavat olla tyytymättömiä omaan osuuteensa ja katkeria kaikesta siitä, mikä vielä rajoittaa heidän vapauksiaan, mutta tyytyväisiä liberaaliin hallintoon luottaen sen lupauksiin.

Liberaaleilla on vielä yksi argumentti antropologiansa puolustukseksi. He katsovat, että ihmiset, joilla on vahva minuus – nationalistit, moraaliabsolutistit, uskonnolliset uskovat – ovat tinkimättömiä vakaumuksissaan ja siksi pyrkivät pakottamaan uskomuksensa muille. Tämä itsepäisyys, olipa se sitten moraalista, poliittista tai metafyysistä, on – näin liberaalit uskovat – ollut kaiken pahan alku ja juuri orjuudesta keskitysleireihin. Vahvan minuuden nujertaminen on siis edellytys jyrkän asenteellisuuden eliminoimiselle sekä suvaitsevaisuuden ja avoimuuden valtakauden tuomiseksi esiin.

Onko vahva minuus vaarallista?

Varoitus vahvasta minuudesta voi olla jossakin määrin aiheellinen. Näkemys hyvästä elämästä, joka antaa voimakkaan oikeutuksen vahvoille vaatimuksille, kannustaa peräänantamattomuuteen noiden vaatimusten puolustamisessa. Tässä mielessä liberalismi ei kuitenkaan ole juuri ”illiberalismia” parempi. Ohuesta minuudesta huolimatta liberaalit ovat itse asiassa näkemyksissään vielä peräänantamattomampia, osoittaen huomattavaa haluttomuutta kompromisseihin ja jäljittäen väsymättä toisinajattelijoita, joita alati syytetään autoritaarisista rikkomuksista. Locke oli paljon dogmaattisempi kuin Burke, vaikka hänen näkemyksensä ihmisestä oli minimalistinen ja Burken ei. Aristoteles esitti vain varovaisen arvion siitä, mikä poliittinen järjestelmä olisi paras myöntäen sen, että muillakin oli hyvät puolensa. On vaikea nimetä 1900- tai 2000-luvulta sellaista tunnettua liberaalia, joka ei pitäisi kiinni siitä, että liberalismi ja vain liberalismi on oikeutettua.

Liberaalit eivät osoita suvaitsevaisuutta toisia kohtaan

Liberaalit ovat omineet suvaitsevaisuuden ja kohtuullisuuden, osallisuuden ja voimaannuttamisen omiksi arvoikseen, mutta eivät osoita näitä arvoja toisia kohtaan. Liberalismin puolustajat uskovat voivansa armotta pakottaa yhteiskunnan hyväksymään omat arvonsa, koska he ylläpitävät sillä tavoin suvaitsevuutta ja kohtuullisuutta, inkluusiota ja voimaannuttamista. He toistavat Rousseaun ajatusta, että hyvä hallitus pakottaa yksilön oikealla tavoin vapaaksi alistamalla hänet yleiseen tahtoon.

Tässä liberalismin monopoliaseman varmistamisprosessissa ohut minuus toimii aseena vahvoja minuuksia vastaan. Se synnyttää vihaa ”sortajiin”, joista kuulee paljon keskusteltaessa identiteettipolitiikasta. Se mobilisoi kannattajia ja antaa heille ideologisen suunnan – väärän, mutta sellaisen, joka yhdistää heidät maailmanlaajuiseen poliittiseen valloitusstrategiaan. Se tuhoaa todelliset historialliset ja sosiaaliset siteet ihmisten välillä, vulgarisoi heidän kulttuurinsa, vesittää heidän moraalituntonsa ja vie heiltä todellisen pohjan vaihtoehtojen muodostamiselle. Liberalismi ja sen ohut minuus ei pysty antamaan ihmisille järkevästi vakaata käsitystä vapaudesta.

Neuvostoliiton hajoamisesta on nyt lähes kolmekymmentä vuotta. Kommunismin hävitessä poliittiset vapaudet lisääntyivät sortoa kokeneissa maissa, mutta lähes heti sen jälkeen syntyi uusi tabujen ja rajoitusten järjestelmä. Tämä systeemi vahvistuu vahvistumistaan. Surullinen totuus on, että nyt voi sanoa vähemmän kuin ensimmäisinä vuosina vapautumisen jälkeen, ja uudet, luonteeltaan ”liberaalit” lait pikemminkin estävät vapaata keskustelua kuin kannustavat siihen. Ajattelun vapaus on vaarassa. Liberaalin superteorian ylivalta on heikentänyt itsenäiseen selviämiseen kannustavia sosiaalisia malleja. Sukupolvi sen jälkeen, kun komissaarit poistuivat näyttämöltä, on positiivisen vapauden saavuttaminen vaikeutunut, ja länsi on täynnä ihmisiä, joilla on yhä pienemmät mahdollisuudet toimia riippumatta markkinoiden, median ja yleisen mielipiteen banaliteeteista. Ei ole selvää, että instituutiomme pystyvät selviämään ilman vapaita ihmisiä tai ainakin itsenäiseen toimintaan kykenevää enemmistöä. Tulevan vuosikymmenen haasteena on liberalismin ideologisen monopolin murtaminen, jotta vahvat minuudet voivat ohjata tulevien sukupolvien kasvatusta. Ellemme onnistu, meiltä tulee puuttumaan vahvoja ihmisiä, joita tarvitsemme puolustamaan ja uudistamaan vapauden takeena olevia instituutiota länsimaissa.