Perusta  3 | 2017

Jari Jolkkonen

Teologian tohtori Jari Jolkkonen on Kuopion hiippakunnan piispa. Artikkeli perustuu esitelmään, joka pidettiin Karkun evankelisella opistolla 16.8.2016. Julkaisemme tekstin kirjoittajan luvalla.

Kristinusko ja ihmisoikeudet – ystäviä vai muukalaisia?

Kirkossa ja yhteiskunnassa näkee paljon keskustelua, jossa vedotaan yhtäältä ihmisoikeuksiin ja toisaalta uskonnollisiin auktoriteetteihin, kuten pyhiin kirjoituksiin. Molemmissa puhetavoissa on paljon samaa: niihin vedotaan ehdottomina, yksiselitteisinä ja lopullisina, ja kriittinen kyselijä leimataan helposti arveluttavaksi. Samankaltaisuudestaan huolimatta uskonnollisiin argumentteihin ja auktoriteetteihin vetoava teologinen puhetapa ja ihmisoikeuksien ehdottomuutta korostava ihmisoikeuspuhe näyttävät ajoittain ajautuvan törmäyskurssille. Esimerkiksi sukupuolineutraalia avioliittolakia puhtaasti ihmisoikeuskysymyksenä puolustava keskustelija saattaa päätyä varsin hedelmättömään kiistelyyn keskustelijan kanssa, joka puolustaa perinteistä avioliittokäsitystä Jumalan luomistahtoon vedoten.

Erimielisyydet avioliittolain suhteen eivät kuitenkaan välttämättä loogisesti kerro kristinuskon ja ihmisoikeuksien välisestä ristiriidasta. Keskustelijat voivat nimittäin päätyä kiistelyyn, vaikka molemmat vetoaisivat keskenään samaan auktoriteettiin. Ihmisoikeuksiin vetoajat voivat olla keskenään erimielisiä aivan kuten Jumalan tahtoon vetoajat, koska aina ei ole selvää, mikä lopulta on Jumalan tahto tai ihmisoikeuksien mukaista. Teologisen etiikan ja sosiaalietiikan tutkija Mari Stenlund kirjoittaa areiopagi.fi-nettifoorumilla, kuinka joissakin keskusteluissa ihmisoikeuksiin vetoamisessa on samaa kuin Jumalan tahtoon vetoamisessa:

Se ei varsinaisesti vie keskustelua eteenpäin, vaan saattaa myös korottaa muuria keskenään eri mieltä olevien välillä. Ihmisoikeuksiin tai Jumalan tahtoon vetoamisella ei voi nimittäin muuttaa sitä seikkaa, että keskustelukumppanilla voi olla erilainen käsitys siitä, mikä on ”Jumalan tahto” tai ”ihmisoikeuksien mukaista”.[1]

Tässä esitelmässä yritän etsiä vastausta kysymykseen, mikä on kristinuskon ja ihmisoikeuksien suhde. Heijastavatko teologinen puhe ja ihmisoikeuspuhe kahta erilaista ihmiskäsitystä tai jopa erilaista maailmankatsomusta, joita on vaikeaa tai mahdotonta sovittaa yhteen vai osoittavatko ne sittenkin samaan suuntaan?

Kysymys on ajankohtainen sekä Suomessa että maailmalla. Luulen, että kysymys sivuaa myös täällä kokoontuvaa evankelista liikettä, ajatellaanpa vaikkapa keskustelua virkakäsityksistä tai lähetysmäärärahoista. Puheenvuoroni on tentatiivinen, kokeileva. Toivon, että viisaammat jatkavat.

Aluksi pyrin lyhyesti hahmottamaan, mistä ihmisoikeuksista yleisesti on kyse. Sen jälkeen pohdin kristillisen ihmis- ja ilmoituskäsityksen peruselementtejä. Sitten tarkastelen kritiikkiä, jota on esitetty ihmisoikeusajattelusta. Selvitys etenee syvemmälle ihmisoikeuksien ja kristinuskon välisen suhteen tarkasteluun kuvaamalla ihmisoikeuksien aatehistoriaa ja ihmiskuvaa suhteessa kristinuskoon. Lopuksi pohditaan, onko ihmisoikeuksia ja kristinuskoa mahdollista silloittaa.

Mistä ihmisoikeuksissa on kysymys? Ihmisoikeuksien käsitteellistä tarkastelua

Ihmisoikeudet määritellään luovuttamattomiksi oikeuksiksi, jotka kuuluvat kaikille ihmisille yksinomaan heidän ihmisyytensä vuoksi. Ihmisoikeudet perustuvat käsitykseen jokaiselle ihmiselle kuuluvasta ihmisarvosta, jota ei tarvitse ansaita ja jota ei voi koskaan menettää.[2] Tarkka lukija huomaa jo heti, että kyse on ”katsomuskysymyksestä” tai ”uskon asiasta” siinä mielessä, ettei ihmisoikeuksien perustaa tai muotoja voi ”todistaa” luonnontieteellisesti – evoluutiohan paljastaa meille vain eliöiden säälimättömän taistelun omasta olemassaolosta. Jotkut biologit katsovatkin, ettei ihmisen ja itikan ”oikeuksilla” ole mitään eroa, sillä ”oikeus” on lopulta vain kuuden kirjaimen jono.

Ihmisoikeudet on määritelty kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Lisäksi valtiot myöntävät kansalaisilleen perusoikeuksia.[3] Ihmisoikeudet ja perusoikeudet turvaavat osittain samoja asioita. Henkilöllä voi olla esimerkiksi oikeus sananvapauteen niin Suomen kansalaisena perustuslain myötä kuin ihmisenä ihmisoikeussopimusten perusteella.

Ihmisoikeudet on tapana jakaa eri sukupolviin. Sukupolvijaotteluja on erilaisia, mutta yksi niistä jaottelee oikeudet kolmeen polveen seuraavasti: ensimmäisen sukupolven muodostavat kansalais- ja poliittiset oikeudet (KP-oikeudet). Toinen sukupolvi koostuu taloudellisista, sosiaalisista ja kulttuurisista oikeuksista (TSS-oikeudet). Kolmanteen sukupolveen kuuluvat kollektiiviset oikeudet, kuten vähemmistöjen oikeudet, oikeus rauhaan ja puhtaaseen ympäristöön.[4]

Ihmisoikeussopimusten syntyvaiheissa vallitsi erimielisyyttä siitä, mitä oikeuksia tulisi korostaa. Siinä missä läntiset maat korostivat ensisijaisesti kansalais- ja poliittisia oikeuksia, sosialistiset maat puhuivat taloudellisten oikeuksien puolesta. Tästä syystä KP-oikeudet ja TSS-oikeudet on turvattu eri YK:n sopimuksissa. Nykyään ihmisoikeuskeskustelussa vallitsee kuitenkin varsin laaja konsensus siitä, että oikeudet liittyvät toisiinsa ja tukevat toinen toistaan.[5] Tässä mielessä ei ole oikeuksia tai oikeusryhmiä, jotka olisivat toisia oikeuksia tai oikeusryhmiä tärkeämpiä.

Osaa oikeuksista pidetään kuitenkin absoluuttisina eli sellaisina, ettei niitä saa koskaan eikä mistään syystä rajoittaa. Yhtäältä voidaan ajatella, että tällaiset oikeudet ovat erityisen tärkeitä ihmisoikeuksia. Absoluuttiset oikeudet kuvataan oikeuksien ytimiksi. Toisaalta näiden oikeuksien absoluuttisuus liittyy osaltaan myös niiden luonteeseen negatiivisina oikeuksina. Absoluuttiset oikeudet suojelevat yksilöä toisten ihmisten puuttumisilta. Ne ovat myös luonteeltaan sellaisia, ettei niiden suojeleminen uhkaa toisia ihmisiä eli ne eivät voi olla ristiriidassa toisten ihmisten oikeuksien kanssa.[6]

Esimerkiksi uskonnonvapaudesta erotetaan ihmisoikeusteoriassa sisäinen ulottuvuus (forum internum), jolla tarkoitetaan ihmisen oikeutta ajatella vapaasti ja jota ei saa rajoittaa missään tilanteessa eikä mistään syystä. Sen sijaan uskonnonvapauden ulkoista ulottuvuutta (forum externum), joka suojaa ihmisen oikeutta toimia uskomustensa ja ajatustensa mukaan, voidaan rajoittaa mm. toisten ihmisten oikeuksien turvaamiseksi.[7] Osittain tästä on ollut kysymys myös virkakeskustelussa.

Ihmisoikeusajattelussa oikeudet ja velvollisuudet liittyvät monin tavoin toisiinsa. Siitä, että jollakulla on jokin oikeus, seuraa, että toisilla on vastaavasti tähän oikeuteen liittyvä velvollisuus. Nämä velvollisuudet voivat liittyä jonkun asian tekemiseen tai tekemättä jättämiseen. Kun esimerkiksi sanotaan, että jollakulla on oikeus perusterveydenhoitoon, tästä oikeudesta seuraa välttämättä, että jollakin on velvollisuus järjestää kyseinen hoito. Kun taas sanotaan, että ihmisellä on oikeus uskonnonvapauteen, velvoittaa tämä oikeus muita ihmisiä olemaan puuttumatta tähän vapauteen. Heillä on esimerkiksi velvollisuus olla estämättä toisten ihmisten uskonnonharjoitusta.[8]

Oikeudet ja velvollisuudet liittyvät toisiinsa myös siten, että oikeudet tekevät velvollisuuksien hoitamisen mahdolliseksi. Jos ihmisellä on velvollisuuksia, hänellä on oltava myös oikeus niiden hoitamiseen. Jos henkilöllä on oppivelvollisuus, siis laissa määrätty velvollisuus koulunkäyntiin, tulee hänellä olla siihen myös juridinen oikeus. Ainakaan koulunkäynti ei saa olla kiellettyä. Meidän yhteiskunnassamme yksilön oppivelvollisuudesta seuraa, että valtiolla on velvollisuus pitää yllä koululaitosta. Oikeuksilla turvataan kuitenkin myös ihmisten mahdollisuuksia hoitaa muita kuin juridisia velvollisuuksiaan. Ihmisoikeudet antavat tilan, jossa useimpia moraalisia ja myös uskonnollisia velvollisuuksiaan voi hoitaa. Esimerkiksi kristityn vanhemman velvollisuutena on huolehtia lastensa kristillisestä kasvatuksesta[9]. Tällaisen velvollisuuden hoitaminen edellyttää, että hänellä on myös oikeus kasvattaa lapsensa kristillisesti – mitä kristillisellä kasvattamisella sitten tarkoitetaankaan.

Ihmisoikeudet ovat sekä juridinen että moraalinen käsite.[10] Moraalisia ihmisoikeudet ovat siinä mielessä, että niiden taustalla on ajatus jokaisen ihmisen ihmisarvosta. Juridisia ne ovat siinä mielessä, että kyse on laissa ja juridisissa sopimuksissa määritellyistä oikeuksista. Ihmisoikeuksissa on oikeastaan kyse siitä, että joitakin ihmisarvosta kumpuavia asioita on pidetty niin tärkeinä, että ne on haluttu turvata laeissa ja kansainvälisissä sopimuksissa. Kaiken hyvän toteutumista ei kuitenkaan voida turvata lainsäädännöllä. Toisaalta olisi epärealistista ajatella, että moraalisesti hyvien asioiden turvaamiseksi ei tarvita ollenkaan lakeja ja pakkoa.

Kristillinen ihmiskäsitys ja teologiset auktoriteetit

Voidaksemme analysoida ihmisoikeuspuheen ja teologisen puheen suhdetta eli eroja ja yhtäläisyyksiä on lyhyesti selvitettävä, mitkä ovat kristillisen ihmiskäsityksen peruspilarit ja millaiseen auktoriteettirakenteeseen teologinen puhe perustuu.

Kristillisen uskon mukaan jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi (Gen. 1:26–27). Sekä mies että nainen luodaan Jumalan kuvaksi. Tämä antaa ihmiselle arvon, joka ei perustu ansioihin tai hyödyllisyyteen, vaan on jakamaton. Ihminen on pyhä: häntä kunnioittamalla palvellaan Jumalaa. Väkivaltainen kajoaminen ihmiseen merkitsee majesteettirikosta, hyökkäystä ihmisen Luojaa vastaan.

Toiseksi ihminen on myös langennut epäuskoon ja itsekkyyteen (Gen. 3). Hän on kääntynyt pois Jumalasta ja hänellä on taipumus käyttää mielellään toisia ihmisiä ja muuta luomakuntaa oman onnensa välineenä. Ihminen on siten sovituksen tarpeessa. Luonnollisen järkensä avulla hän voi havaita luomakunnan moraalisen järjestyksen (Room. 2). Mutta hän ei kykene itse kääntymään Jumalan puoleen, vapautumaan itsekkyyden vankilasta ja toteuttamaan sovitusta. Ilman Jumalan armoa hän ei siten voi myöskään pelastua.

Jeesus Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan vapauttanut ihmisen synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, sovittanut ihmisen Jumalan kanssa ja paljastanut Jumalan uhrautuvan rakkauden. Kun ihminen tulee kasteen ja uskon kautta osalliseksi Kristuksen sovituksesta ja Pyhän Hengen lahjasta, hän saa rohkeuden turvautua Jumalaan, voimaa taistella itsessä olevaa syntiä vastaan ja halun rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä. Taipumus itsekkyyteen säilyy, mutta hallitsija on vaihtunut ja suunta korjaantunut.

Neljänneksi Kristuksen seuraamisen tulee ilmetä hyveinä kaikkia ihmisiä kohtaan, vaikka pelastus ei näihin hyveisiin perustukaan. Uusi testamentti on täynnä apostolisia kehotuksia pyrkiä elämään pyhää elämää, johon liittyy myös hyvää kansalaisuutta ja ihmisoikeuksia tukevia ideaaleja. Paavali kehottaa roomalaisia: ”Jos mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa”. Galatalaisia hän muistuttaa, että usko uudistaa ihmistä synnyttämällä ”Hengen hedelmiä”, kuten rakkautta, iloa, rauhaa, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, lempeyttä ja itsensähillitsemistä. ”Näitä vastaan ei ole laki” (Gal. 5:23). Ensimmäinen Pietarin kirje on täynnä kehotuksia ”elää moitteettomasti pakanoiden keskellä” ja tehdä hyvää kaikille ihmisille. ”Osoittakaa kaikille arvonantoa, rakastakaa uskonveljiä, pelätkää Jumalaa, kunnioittakaa keisaria” (1. Piet. 2:17). Hyvää tekemällä vastataan myös parhaiten ”typeriin puheisiin” eli pahantahtoiseen arvosteluun (2:17).

Edellä kuvatut ideaalit eivät aina toteudu käytännössä edes kristittyjen omassa elämässä, mutta siitä ei seuraa, että ne olisivat itsessään vääriä. Missä nämä ideaalit saavat tilaa, siellä voivat toteutua myös kaikki perustavat ihmisoikeudet niin täydesti kuin ne tässä langenneessa maailmassa voivat toteutua. Tavoitteena ei ole vain se, että omat oikeudet toteutuvat, vaan se, että niitä käytetään toisten auttamiseen, palvelemiseen, lohduttamiseen ja kantamiseen. Sen johdosta monet kristityt kokevat hämmentävänä ja kivuliaana sen, että kristityt tai kirkko leimataan ihmisoikeuksia kampittavaksi mafiaksi.

Joku voi kuvitella, että ei-teisti on vapaa kaikista auktoriteeteista. Näin ei tietenkään ole. Kaikki perustavat arvonsa ja katsomuksensa joihinkin auktoriteetteihin.

Alister McGrath esittää yleisesti hyväksytyn näkemyksen, jonka mukaan kristillisen teologian auktoriteetit ovat ennen muuta Raamattu, traditio, järki ja kokemus – usein myös tässä järjestyksessä. Tätä nelijakoa voidaan pitää ekumeenisena, vaikka niiden keskinäinen painoarvo vaihtelee eri kirkkokunnissa. Myös luterilaisuuden arvovaltaisimpien tekstien pinnallinenkin lukeminen osoittaa, että luterilaisuudessa on vedottu aina näihin kaikkiin.

Luterilaisen ilmoituskäsityksen mukaan Raamattu sisältää Jumalan ilmoituksen, joka on riittävä, ymmärrettävä ja pelastusta koskevissa asioissa johdonmukainen ja täydellinen (Piispojen kaksitoista teesiä Raamatusta 1972). Siksi Raamattua pidetään uskon ja elämän ylimpänä ohjeena sekä kirkon että yksityisen kristityn kannalta. Sen mukaan kaikki opit ja opettajat on arvioitava, kuten kirkkojärjestyksen alussa säädetään.

Toisaalta Raamattu ei ole teologisen tulkinnan ainoa auktoriteetti. Augsburgin tunnustuksessa vedotaan säännöllisesti myös kirkon traditioon, kuten uskontunnustuksiin, liturgisiin lähteisiin, kirkolliskokousten päätöksiin ja kirkkoisien teksteihin oikean raamatuntulkinnan avaimina. Esimerkiksi monissa reformoiduissa tunnustuksissa vedotaan vain Raamattuun.

Luther vetosi ”Raamattuun ja järkisyihin” (scriptura et ratio) keisarin edessä Wormsin valtiopäivillä ja monissa kirjoituksissaan. Aiheemme kannalta on olennaista huomata, että Paavalin Roomalaiskirjeen pohjalta luterilaiset liittyivät siihen klassiseen käsitykseen, että lankeemuksesta huolimatta järkeä, myötätuntoa ja muita luonnollisia kykyjä käyttävä pakana voi ymmärtää luomakunnan moraalisen järjestyksen. Eri asia, osuuko hän oikeaan yksityiskohdissa ja mistä hän saa voimaa elää tuon järjestyksen mukaisesti.

Lisäksi luterilaiset vetosivat jatkuvasti kokemukseen, vaikka se ei voikaan ohittaa muita auktoriteetteja tai irtaantua niistä. Tunnettu on Lutherin ajatus, jonka mukaan vasta tentatio, siis ahdistusten, pelkojen ja kiusausten kokemus tekee teologin. Kyse ei ole subjektivismista, vaan tärkeästä sielunhoidollisesta periaatteesta, eräänlaisesta vertaistukikyvystä: teologi voi auttaa omantunnon kanssa kamppailevaa lähimmäistä kunnolla vasta, kun hän on itse joutunut Jumalan lain särkemäksi ja Kristuksen evankeliumin lohduttamaksi.

Ihmisoikeusajattelun puutteita ja ongelmia

Ihmisoikeuksien ympärille pohjautuvaa ajattelua on myös haastettu. Seuraavaksi esittelen joitakin kritiikin aiheita.

Yksi kritiikin kohde on ollut se, etteivät ihmisoikeudet käytännössä toteudu. Vaikka maailma on monilla mittareilla katsottuna mennyt parempaan suuntaan, ei järkyttäviä ihmisoikeuksien loukkauksia ole käytännössä pystytty estämään. Kansainvälinen yhteisö ei ole kyennyt puuttumaan esimerkiksi niin sanottuihin etnisiin puhdistuksiin, vaikka ihmisoikeussopimukset aikoinaan solmittiin nimenomaan ehkäisemään tämän kaltaisia järkyttäviä tekoja.[11]

Mielestäni tämä kritiikki ei ole erityisen reilua, sillä siitä, että ihmiset toimivat kuin lurjukset, ei seuraa, että vika on ihmisoikeuksissa tai niitä ei tarvita.

Toiseksi yksipuolinen takertuminen oikeuksiin johtaa helposti oikeuksien ja velvollisuuksien epätasapainoon. Oikeuksista on mukava puhua, velvollisuudet tuntuvat ikäviltä. Oikeudet kuuluvat minulle, velvollisuudet koskevat naapuria ja valtiota, siis muita. Parhaimmat ihmisoikeusteoreetikot tietenkin ymmärtävät, että oikeudet ja velvollisuudet kuuluvat erottamattomasti yhteen. Silti käytännön elämässä tämä tasapaino usein särkyy. Äänestämme mieluummin poliitikkoja, jotka lupaavat meille uusia oikeuksia, vapauksia ja helpotuksia. ”Sananvapaus” on jokaisen huulilla, mutta suomen kieli ei edes tunne termiä ”sananvastuu”. Vuonna 1948 hyväksytty YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus on erittäin tunnettu, mutta onko kukaan kuullutkaan Ihmisten velvollisuuksien julistuksesta, jonka entisistä valtionpäämiehistä koostuva Inter Action Council julkaisi vuonna 1997?

Martha Nussbaum, valmiusteorian (capabilities approach) yksi kehittäjä, kritisoi velvollisuuslähtöistä oikeusajattelua liian vähään tyytymisestä. Hänen mukaansa on lähdettävä liikkeelle oikeuksista: ensin on mietittävä, mitkä valmiudet ovat niin tärkeitä, että ne tulisi turvata jokaiselle ihmiselle. Vasta tämän jälkeen on mietittävä, miten ne turvataan.[12] Mutta tässäkin lopputulos näyttää olevan, että oikeudet ja velvollisuudet edellyttävät toisiaan, eikä ole toista ilman toista.

Kolmanneksi yksipuolinen keskittyminen ”minun oikeuksiini” näyttää käytännön elämässä johtavan väistämättä erilaisten oikeuksien yhteentörmäyksiin, kollisioihin. Äärimmilleen vietynä se johtaa tympeään käräjöintiyhteiskuntaan. ”Minun oikeudet” voidaan virittää niin ahtaiksi, että muiden oikeuksille ei jää tilaa. Esimerkiksi sekä perustuslain että kristillisen sanoman kannalta on tärkeää, että ketään ei pakoteta uskonnonharjoittamiseen oman vakaumuksen vastaisesti. Toisaalta tätä yhtä oikeutta voidaan käyttää myös ideologisesti toisten oikeuksia vastaan. Esimerkiksi taistelevat ateistit ovat vedonneet ”uskonnottomien oikeuksiin” vaatiessaan, että kaikki vähänkään uskontoon viittaava on poistettava julkisesta tilasta. Pieni vähemmistö katsoo, että Suvivirren laulaminen loukkaa heidän negatiivista uskonnonvapauttaan. Vapaa-ajattelijat pommittavat säännöllisesti Pääesikuntaa, jotta sotilasvalasta poistetaan Jumala, hartaudet kielletään ja sotilaspapit korvataan psykologeilla. Oma negatiivinen oikeus olla osallistumatta halutaan laajentaa kaikkia koskevaksi kielloksi. Tällöin oikeuspuhetta käytetään perustelemaan käytännön pakkouskonnottomuutta. Pahimmillaan lopputulos muistuttaa entistä Neuvostoliittoa ja nykyistä Pohjois-Koreaa.

Äskettäin ranskalaisen Cannesin kaupungin pormestari kielsi ”sekularismin vastaisina” musliminaisilta uimisen kaupungin julkisella uimarannalla peittävissä burkini-uimapuvuissa. Voi kysyä, tuliko oikeudesta verhota itsensä velvollisuus riisua ja paljastaa itsensä. Olisiko Cannesin pormestarin mielestä uimarannalla kiellettävä myös pitkät legginsit ja väljä t-paita sekularismin vastaisina?

Neljänneksi, amerikkalainen yhteiskuntafilosofi ja teologi Stanley Hauerwas on kritisoinut ihmisoikeuspuhetta riittämättömäksi sen johdosta, että siihen näyttää olevan sisään rakennettuna vihollisajattelu ja vastakkainasettelu eri ihmisryhmien välillä. Esimerkiksi vanhassa retoriikassa työläisten oikeuksia pitää puolustaa työnantajan tai ”riistokapitalistin” oikeuksia vastaan – tämä vastakkainasettelu näyttää yhä elävän ay-liikkeessä. Tosiasiassa yrityksen etu on usein myös työntekijän etu ja päinvastoin. Nykyisin on huomattavasti vaikeampaa sanoa, mitkä tekijät ovat oikeuksien toteutumisen esteenä. Hauerwasin mukaan nykytilanteen hankaluus ilmentää Efesolaiskirjeen (6:12) kohtaa, jonka mukaan taistelua ei käydä ”ihmisiä vastaan”, vaan ”henkivaltoja ja voimia vastaan”. Taistelun todellinen luonne olisi pitänyt Hauerwasin mukaan tiedostaa jo alusta alkaen.[13]

Oikeusperustainen ajattelu myös etäännyttää Hauerwasin mukaan ihmiset sosiaalisista yhteisöistään, kuten perheestä ja kirkosta, ja rooleistaan niissä, jos suhteet toisiin ihmisiin hahmotetaan ensisijaisesti oikeuksien kautta. Hyvä yhteiskunta tarvitsee myös esimerkiksi myötätunnon kaltaisia asenteita. Haeurwas viittaa esimerkiksi siihen, että hyvässä kodissa vanhemmat rakastavat lapsiaan ja pitävät heistä huolta ihmisoikeuksista riippumatta. Äiti herää yöllä imettämään, vaikka väsyttää ja isä vaihtaa kakkavaipan, vaikka tuoksuu. Ei tällaisia ratkaisuja tehdä ihmisoikeussopimusten pohjalta.

Hyvässä yhteiskunnassa kansalaiset suhtautuvat toisiinsa kuin oman perheen jäseneen. Sattuvasti Uusi testamentti vertaa seurakuntaa eli hyvää yhteisöä Jumalan perheväkeen (Ef. 2:19). Haeurwasin kritiikki muistuttaakin siitä, että ihmisoikeuksilla ei voida taata kaikkea hyvää eikä kaikkea hyvää voida määritellä oikeuksien kielellä. Ihmisoikeuksilta ei pidä odottaa liikoja. Ne luovat edellytyksiä hyvälle yhteiskunnalle, mutta maaliin päästään vasta henkilökohtaisten hyveiden ja omistautumisen kautta.

Viidenneksi on tunnustettava, että ihmisoikeudet mahdollistavat ja jopa turvaavat myös moraalisesti kyseenalaista toimintaa. On laillista ja ihmisoikeuksien ”mukaista” pettää aviopuolisoaan, puhua toiselle ihmiselle halveksuen ja lakata pitämästä yhteyttä uskonnollisen yhteisön jättäneeseen perheenjäseneen, kuten esimerkiksi Jehovan todistajien yhteisössä on tapana[14]. Nämä eivät silti ole hyviä asioita. Siitä, että jokin on laillista ja ihmisoikeuksien ”mukaista”, ei siis voida tehdä sitä johtopäätöstä, että kyseessä olisi hyvä asia. Lisäksi ihminen voi käyttää ihmisoikeuspuhetta hyväksi pyrkiessään oikeuttamaan oman edun ajamista, poliittisten vastustajien nitistämistä tai moraalisesti arveluttavia käytäntöjä.

Kuudenneksi vaikka ihmisoikeuksilla pyritään turvaamaan osa välttämättömistä perusoikeuksista, ne eivät kata kaikkia onnellisen elämän ehtoja. On tärkeitä asioita, joita ei voida turvata ihmisoikeuksin. Ihminen esimerkiksi tarvitsee rakkautta, mutta olisi epärealistista säätää siitä juridinen oikeus. On velvollisuus rakastaa lähimmäistä, mutta jos tuo velvollisuus olisi luonteeltaan juridinen, oikeusjärjestelmä kaatuisi välittömästi siihen, että ihmisten rakkaudettomuudesta johtuvia lukemattomia oikeusjuttuja ei pystyttäisi käsittelemään. Valtiolla on kyllä velvollisuus sellaisten rakenteiden luomiseen, joissa lähimmäisenrakkauden toteutuminen on mahdollista, mutta ei ole mielekästä säätää uhrautuvan rakkauden osoittamisesta, vastaanottamisesta ja kokemisesta lakia. Stanley Haeurwas huomauttaa, että ihmisoikeusajattelun avulla ei ole esimerkiksi pystytty karsimaan rasismia juurineen.[15] Ihmisoikeuksien avulla ei siis pystytä ratkomaan kaikkia ongelmia eikä takaamaan kaikkea hyvää.

Seitsemänneksi ihmisoikeusajattelun taustalla olevaa poliittisen liberalismin ihmiskäsitystä on myös pidetty liian suppeana. Ihmisoikeusajatteluun sisältyvä taustaoletus näyttää nimittäin olevan, että ihmiset ovat rationaalisia, itsenäisiä ja mieleltään terveitä aikuisia ihmisiä. Kuitenkin ihmisyys pitää sisällään koko kirjon haavoittuvuutta, irrationaalisuutta, tuuliajolla olemista ja riippuvaisuutta toisista niin hyvässä kuin pahassakin.[16] Kun ihmisoikeudet määritellään suppeasta taustaoletuksesta käsin, osoittautuu niiden soveltaminen hankalaksi silloin, kun ihminen ei vastaa tuota suppeaa oletusta ihmisestä. Esimerkiksi mieleltään sairastuneet ihmiset ovat olleet vaarassa jäädä sivuun ihmisoikeuskeskustelusta. Koska oikeuksia ei ole voitu heidän kohdallaan sellaisinaan soveltaa, on oikeudet ehkä liiankin usein sivuutettu eikä ole riittävästi mietitty, millaiseen toimintaan oikeudet pohjimmiltaan velvoittavat.[17] Esimerkiksi Martha Nussbaum on kuitenkin kehittänyt sellaista liberalistista ihmisoikeusteoriaa, jonka ihmiskäsitys ottaisi huomioon myös haavoittuvuuden ja ihmisten riippuvuuden toisistaan.[18]

Luterilaista saattaa myös mietityttää se, miten tulisi suhtautua ihmisoikeusteoriaan sisältyvään taustaoletukseen ihmisen vapaasta tahdosta. Missä määrin luterilaista lähtökohdista voi ajatella ihmisellä olevan oikeus oman vakaumuksensa valitsemiseen, jos uskoa pidetään Jumalan lahjana ja asiana, jonka Jumala ihmisessä vaikuttaa? Tähän voidaan vastata, että ihmisoikeudet ovat ihmisten välisiin suhteisiin liittyviä oikeuksia, eivät ihmisen oikeuksia suhteessa Jumalaan.[19] Hyvän yhteiskunnan järjestämiseen koskevissa asioissa luterilaiset ovat aina myöntäneet tahdon suhteellisen vapauden.

Kahdeksanneksi ihmisoikeuksien ontologista perustaa on pidetty kyseenalaisena. On kysytty, mihin ihmisoikeudet voivat pohjimmiltaan perustua, jos ajatus ikuisesta ja Jumalalta lähtöisin olevasta luonnollisesta laista hylätään ja jos luovutaan uskosta Jumalaan moraalin perustana.[20] On kysytty, ovatko ne vain fiktiivisiä asioita, joihin voi uskoa samaan tapaan kuin noitiin tai yksisarvisiin, kuten kuuluisa eetikko Alasdair MacIntyre väittää?[21] Riittääkö ihmisoikeuksien pohjaksi positiivinen oikeus eli se, mikä on säädetty laissa ja listattu kansainvälisissä sopimuksissa – se, mitä joku enemmistö on syystä tai toisesta sattunut jossakin tilanteessa keskenään sopimaan? Douzinaksen mukaan ihmisoikeusajattelun irrottautuminen luonnonoikeusajattelusta on johtanut muun muassa siihen, että melkein mitkä tahansa yksilöiden mieltymykset voivat muuntua oikeuksiksi.[22]

Ihmisoikeuksia on myös pidetty länsimaisen kulttuurin luomina, mistä syystä niiden arvopohjaa karsastetaan esimerkiksi muslimimaissa ja Venäjällä.[23]

Yhdeksänneksi modernit ihmisoikeudet syntyivät turvaamaan yksilön oikeuksia erityisesti valtion ja muiden yhteisöjen vallalta, mutta voi kysyä, miksi yhteisö pitää enää nykyaikana nähdä ongelmana tai potentiaalisena uhkana yksilön kannalta. Eikö länsimaisen, yksilöllisyyttä äärimmäisyyteen asti korostavan kulttuurin ongelmana oli pikemminkin ihmisen jääminen yksiöllisyyden vangiksi, siis yksin? Äsken julkaistun väitöskirjan mukaan yksinäisyys ja siitä johtuva masennus ovat yksilöllisyyttä ihannoivan kulttuurin kolkko ja vaiettu kääntöpuoli.

Näiden kriittisten näkökohtien tarkoituksena ei ole vetää mattoa ihmisoikeuksien tai oikeuspuheen alta. Pikemminkin ne osoittavat, että oikeuspuhe ja kirjoitetut ihmisoikeudet eivät yksin riitä takaamaan hyvää yhteiskuntaa ja onnellista elämää. Ne ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Ja niiden rakentamiseen ja puolustamiseen tulee kristitynkin osallistua. Mutta ne eivät yksin riitä. Tarvitaan myös muuta.

Kristinusko ja ihmisoikeudet osoittavat samaan suuntaan

Kristinuskon ja modernin ihmisoikeusajattelun voidaan väittää olevan ristiriidassa joko historiallisesti tai sisällöllisesti. Onko näin?

Mielestäni ihmisoikeuksien aatehistorian ja ihmisoikeuskeskustelun käsitteellinen tarkastelu osoittaa, ettei perustavanlaatuista ristiriitaa kristinuskon ja ihmisoikeuksien välillä tarvitse olla – tai ainakaan sen liialliselle korostamiselle ei ole perusteita. Itse asiassa ne sopivat yhteen monessa asiassa. Perustelen tätä alustavasti ainakin neljällä seikalla.

Ensiksi, myös kristityt lapset, naiset ja miehet nauttivat de facto kaikista kolmen polven ihmisoikeuksista. He myös tarvitsevat niitä itse. Olisi outoa nauttia niistä ja samalla puhua niitä vastaan. Juuri kristityt ja lähetystyöntekijät myös tietävät, mitä on kärsiä niiden puutteesta. Kristinusko on kaikkein vainotuin uskonto, sillä EU:n yhteydessä toimivan tutkimuskomission mukaan jopa kaksi ja puolisataa kristittyä menettää joka päivä henkensä uskonsa takia. Kristittyjen oikeuksia uskonnonharjoittamiseen rajoitetaan voimakkaasti kymmenissä maissa, erityisesti Pohjois-Koreasta ja Kiinasta Pohjois-Afrikan maihin sijoittuvalla puolen maapallon pituisella kaistaleella. Suvivirsi-gatesta ja muista yksityiskohdista huolimatta suuri kuva on se, että Suomessa jokainen, olkoonpa kristitty tai ateisti, voi nauttia kaikista kolmen sukupolven oikeuksista hyvin laajasti.

Toiseksi, kristillinen usko siihen, että Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, antaa erittäin vahvan metafyysisen perustelun ihmisoikeuksille. Se antaa kristityille vahvan perustelun sille, miksi jokaisen ihmisen perusoikeuksia tulee suojella. Minun on vaikea kuvitella mitään vahvempaa ankkuria.

Kolmanneksi, kristilliseen ihmiskäsitykseen kuuluva oppi lankeemuksesta muistuttaa, että ihmiseen – siis ei vain ISIS-taistelijoihin, vaan myös minuun ja sinuun – kätkeytyy kyky äärimmäiseen pahuuteen. Pahaa on padottava, ihmistä ja hänen perusoikeuksiaan suojeltava ihmisen omalta itsekkyydeltä, perinteisellä teologisella kielellä sanottuna perisynniltä. Ironista kyllä, vanhan Augustinuksen, Tuomas Akvinolaisen ja Martti Lutherin edustaman perisyntiopin on nostanut uuteen arvoon evoluutiobiologi ja taistelevan ateismin saarnamies Richard Dawkins. Hän väittää, että itsekkäästi toimivien geenien takia ihminen on ohjelmoitu toimimaan itsekkäästi, eikä ihminen voi toimia toisin. Vaikka emme olisi kaikessa samaa mieltä hänen kanssaan, Dawkins kykenee argumentoimaan melko vakuuttavasti, että egoismilla näyttää olevan biologinen perusta.

Neljänneksi, kristillisen uskon mukaan usko Kristukseen johtaa palvelevaan rakkauteen ja muihin hyviin tekoihin. Esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen mukaan kristillistä uskoa ja rakkautta harjoitetaan osallistumalla hyvän yhteiskunnan rakentamiseen, ei vetäytymällä johonkin uskovien hemmotteluun tarkoitettuun allasbaariosastoon. Juuri uskossa vaikuttava Kristus voi antaa voiman ja motivaation toteuttaa sitä hyvää, mihin ihmisoikeudet tähtäävät. Ei riitä, että oikeuksista puhutaan. Hyvää pitää myös rakentaa. Vaikka kristitytkään eivät ole vapaita synnistä ja usein epäonnistuvat kilvoittelussaan, kristilliset kirkot ovat antaneet suunnattoman panoksen hyvän yhteiskunnan rakentamiseen.

Ovatko ihmisoikeudet ja kristinusko historiallisesti konfliktissa?

Toisinaan esitetään myös niin sanottu historiallinen konfliktiteesi. ”Ihmisoikeususkovainen” voi langettaa oppituomion kristinuskolle väittämällä, että valistuksen dogmit ihmisoikeuksista vapauttivat ihmiset kirkon syrjivistä kahleista. Vastaavasti jotkut kristityt voivat perustella epäilevää suhtautumista ihmisoikeuspuheeseen sillä, että ihmisoikeudet ovat tuore keksintö, joka liittyy Ranskan vallankumoukseen ja valistuksen projektiin, joiden taas on katsottu olevan vihamielisiä suhteessa kristinuskon traditioon ja avanneen ovet kommunismin kaltaisille alistaville ideologioille.

Molemmat näkökulmat ovat yksipuolisoisia. Ihmisoikeuksien aatehistoria on huomattavasti pidempi ja ulottuu suurin piirtein yhtä kauas kuin kristillisen teologiankin.

Ihmisoikeuksien aatehistorian yhtenä juurena on teologinen oppi luonnonoikeudesta. Käsitys ihmisoikeuksista niin sanottuina ihmiselle luonnostaan kuuluvina oikeuksina pohjautuu antiikin aikana syntyneeseen ideaan luonnonoikeudesta, joka on kirjoitetun lainsäädännön yläpuolella. Klassisessa luonnonoikeusajattelussa ihmisen tehtävänä on toteuttaa universaalia ihmisluontoa, mikä tarkoitti järjen ohjauksessa olemista. Stoalaisessa luonnonoikeusajattelu korosti niin ikään järjen asemaa, mutta sisälsi myös käsityksen kaikkien ihmisten ihmisarvosta.[24]

Keskiajalla luonnonoikeusajattelun keskeinen kehittäjän oli Tuomas Akvinolainen, jonka mukaan jokainen ihmislajin jäsen suuntautui kohti onnellisuutta, joka on luomisessa saatu ihmisluonnon mukainen päämäärä.[25] Luonnonoikeusajatteluun vedottiin paavin ja keisarin valtaa pohdittaessa: luonnonoikeuden katsottiin olevan myös heidän yläpuolellaan, ja uskonpuhdistajat vetosivat mielellään luonnonoikeusajatteluun asetellessaan rajoituksia paavin vallalle.[26] Myös ajankohtaisessa avioliitto-asiassa Augsburgin tunnustus vetoaa luonnonoikeuteen puolustaessaan pappien oikeutta avioliittoon. Sen johdosta kirkolla ei katsottu olevan toimivaltaa rajoittaa tätä oikeutta. Toisaalta reformaattorit katsoivat, että luonnonoikeuteen perustuvana avioliitto kuuluu yhden naisen ja miehen välille.

Modernissa luonnonoikeusajattelussa käsitys valtion tehtävästä muuttui: kansalaisten kasvattajasta ja ohjaajasta tuli keskenään tasaveroisten yksilöiden oikeuksien suojelija. Moderniin luonnonoikeusajatteluun vaikuttivat kyllästyminen 1600-luvun sotiin ja pyrkimys yhteiskuntarauhaan. Moderni luonnonoikeusajattelu muodostaa teoreettisen pohjan 1700-luvun ihmisoikeusjulistuksille, joita ovat Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus (1776), Yhdysvaltojen Bill of Rights (1791) sekä Ranskan Déclaration des Droits de l’Homme et du Citoyen (1789).[27] Modernit luonnonoikeusteoriat muodostivat pohjan myös liberalismille, johon 1900-luvun ihmisoikeusajattelu ja ihmisoikeusjulistukset pitkälti perustuvat.[28]

Kristillinen teologia ja kristillisen kirkon historia on myös ollut monissa käänteissä osallisena ihmisoikeuksia koskevien näkemysten muodostumiseen.[29] Ei ole sattumaa, että YK:n ihmisoikeuksien julistusta oli toisen maailmansodan jälkeen kaavailemassa myös aktiivisia kristittyjä, joista yksi oli luterilainen professori Otto Frederic Nolde.[30]

Toinen keskeinen ihmisoikeusajattelun taustalla oleva idea on ajatus ihmisyksilöstä. Keskiajalla kristillisen luonnonoikeusajattelun rinnalle kehittyi voluntaristinen ihmiskäsitys, jossa korostettiin ihmisen tahtoa hänen järkeään merkittävämpänä toimintaa ohjaavana tekijänä. Syntyi ajatus yksilöstä, joka ei vain toteuta konemaisesti omaa ”olemustaan”, vaan joka suuntautuu oman tahtonsa mukaisiin päämääriinsä.[31] Syntyi myös ajatus siitä, että ihminen omistaa itse itsensä. Esimerkiksi Konrad Summenhart väitti Jumalan antaneen ihmiselle vallan omaan ruumiiseensa ja persoonaansa.[32] Köyhyyttä ja omistamista koskeneet kiistat liittyivät myös fransiskaanien eli kerjäläisveljien asemaan, ja 1300-luvulla päädyttiin käsitykseen, jonka mukaan jokainen ihminen omistaa ainakin itsensä sekä sen, mitä hän tarvitsee hengissä pysymiseen ja toimimiseen.[33]

Jaana Hallamaan mukaan yksilöä ja tahtoa korostava ajattelu ratkoi niitä ongelmia, joita syntyi aristotelis-tomistisen olemusajattelun ja kristinuskon välillä. Ensinnäkin, ”Jumala ei ole luonut olemuksia vaan kunkin ihmisen erikseen, eikä pelastusta ole luvattu olemuksille vaan yksittäisille kristityille”. Toiseksi, omantunnon ja tahdon ”avulla on mahdollista tunnistaa jokainen ihminen itsekseen kaikkien muiden joukosta, minkä vuoksi juuri tahto ja omatunto tekevät hänestä yksilön.”[34]

Keskiajalla syntyneet ajatukset näyttävät liittyvän nykyiseen ihmisoikeuksien jaotteluun. Jaana Hallamaan tiivistys, jonka mukaan ”keskiajan ajattelijat perustelivat subjektiiviset oikeudet vetoamalla kristinuskon opettamaan käsitykseen jokaisen ihmisen luomiseen perustuvasta arvosta ja aitojen moraalisten ratkaisujen edellyttämästä autonomiasta” voidaan nähdä olevan KP-oikeuksien taustalla. Oikeus siihen, mitä ihminen tarvitsee hengissä pysymiseen ja toimimiseen puolestaan näyttää liittyvän TSS-oikeuksiin.[35]

Kristinuskon ja ihmisoikeusajattelun historia punoutuvat siten monella tavalla yhteen.

Ovatko ihmisoikeudet uhka uskonnonharjoitukselle?

Edellisistä silloittavista näkökulmista huolimatta joskus näkee, kuinka ihmisoikeuspuhe käännettään uskontoja, kristillistä uskoa, kirkkoja tai uskonnonharjoitusta vastaan. Siksi joku voi kysyä, ovatko ihmisoikeudet uhka uskonnonharjoitukselle.

On huomattava, että ihmisoikeudet käsitteenä voi olla universaali, kun taas erimielisyydet näyttävät koskevan sitä, mitä oikeudet täsmällisesti ovat ja mikä on niiden keskinäinen suhde. Jaana Hallamaan mukaan ihmisoikeudet ovat yleismaailmallinen, kulttuureista riippumaton ja suorastaan ajaton idea, jolla tarkoitetaan ”sitä yhteisöllistä toimintatilaa, joka ihmiselle hänen asemansa perusteella kuuluu” ja joka mahdollistaa moraalisen vastuun, inhimillisen toimijuuden ja ylipäätään ihmisyydestä puhumisen. Hallamaa selvittää ihmisoikeuksiin liittyviä erimielisyyksiä erottamalla toisistaan ihmisoikeuksien käsitteen (joka on universaali) ja ihmisoikeuksien termin (joka on kulttuurisidonnaisempi):

Erimielisyydet eivät koske sitä, että jokainen ihminen tarvitsee yhteisön takaaman toimintatilan, joka tekee mahdolliseksi sen, että hän voi hoitaa hänelle yhteisön jäsenenä kuuluvat tehtävät. Sen sijaan historian kuluessa on esitetty hyvin erilaisia käsityksiä siitä, mitä tällaiseen toimintatilaan kuuluu, onko eri ihmisille annettava erilainen toimintatila, ja jos on, millä perusteella se on tehtävä.[36]

Voivatko ihmisoikeudet sitten olla uhka kristilliselle uskolle? Jos hyväksytään Hallamaan ajatus siitä, että ihmisoikeudet ovat käsitteellisessä mielessä universaali idea, ei tällaista uhkaa pitäisi käsitteellisessä mielessä olla. Mahdollinen uhka liittyy siis ihmisoikeuksiin terminä eli siihen toimintatilaan, millaisia ihmisoikeuksia käytännössä listataan, miten niiden sisältö ymmärretään ja miten ne arvotetaan suhteessa toinen toisiinsa.

Tässä yhteydessä kristilliseen uskoon sitoutunutta kuulijaa kiinnostaa ehkä se, miten uskonnonvapaus ihmisoikeutena ymmärretään. Missä määrin ihmisoikeudet suojaavat kristillisen uskon tunnustamista, harjoittamista, ilmaisua ja sen pohjalta perusteltua toimintaa? On selvää, että ihmisoikeuksien näkökulmasta uskonnonharjoituksen käytännön toteutusta voidaan rajoittaa, jos se uhkaa turvallisuutta tai toisten perusoikeuksia. Toisaalta ei ole aina yksiselitteistä määritellä, mikä on ihmiselle hyvää ja terveellistä ja milloin häntä pitää suojella joltakin yhteisöltä, aatteelta tai käytännöltä. Kristinuskon itseymmärryksen näkökulmasta kristilliset yksilöhyveet ja yhteisen elämän ideaalit eivät uhkaa turvallisuutta, vaan pikemminkin vahvistavat sitä, kuten edellä on todettu (vrt. 1. Piet. 2).

Viimeaikaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta nousee muutamia esimerkkejä, joissa uskonnon- ja omantunnonvapauden ymmärtäminen suhteessa muihin oikeuksiin on ollut keskiössä. On esimerkiksi keskusteltu siitä, pitäisikö hoitohenkilökunnalla olla oikeus kieltäytyä osallistumasta uskonnollisiin tai eettisiin syihin vedoten abortin toteuttamiseen. Uskonnonvapauden lisäksi tässä keskustelussa on kyse myös monista muista oikeuksista ja velvollisuuksista, esimerkiksi työtehtäviin liittyvistä virkavelvollisuuksista. Suomessa on pidetty naisen oikeutta saada abortti tiettyjen kriteerien täyttyessä niin vahvana, että hoitohenkilökunnalle ei ole myönnytty antamaan oikeutta kieltäytyä raskauden keskeyttämisestä.[37]

Toinen kysymys koskee uskonnollisten yhteisöjen sisäistä elämää – sitä, mitä niissä saa tehdä ja mitä ei. Uskonnonvapauslain mukaan uskonnollisen yhdyskunnan on toteutettava tarkoitustaan ihmisoikeuksia kunnioittaen, mutta on hieman epäselvää, miten ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja yhteisön oikeus opettaa omia käsityksiään sovitetaan yhteen. Yhteisöllä on uskonnonvapauden nojalla oikeus opettaa esimerkiksi omaa seksuaalietiikkaansa, toisaalta siihen liittyvät käytännöt eivät saa loukata esimerkiksi henkilön seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Ihmisoikeusliiton mukaan vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä opetettavaa niin sanottua ehkäisykieltoa voidaan pitää ihmisoikeusloukkauksena. Toisaalta liitto ei ole ollut halukas vaatimaan naisille ehkäisypakkoakaan. Kaikki riippuu siitä, miten uskonnonvapaus suhteessa muihin ihmisoikeuksiin ymmärretään ja arvotetaan ja kenen tai keiden oikeuksista ollaan viime kädessä kiinnostuneita.[38]

Mielestäni kielikuva ihmisoikeuksista ”tilana” on osuva. Tilaa tarvitsee jokainen voidakseen toimia moraalisesti oikein. Toisaalta ”tila” voidaan sisustaa varsin erilaisin tavoin kulttuurista riippuen. Lisäksi ”tilan” kielikuva on melko passiivinen: tila tekee jonkun hyvän asian mahdolliseksi, mutta ei vielä synnyttä rakkauden, ilon, rauhan, huolenpidon ja myötätunnon kaltaisia hyveitä. Voidaankin ajatella, että ihmisoikeudet ovat tila, joka mahdollistaa ihmisille syvemmän sisällön ja suunnan etsimisen. Kristittynä voi hyvin ajatella, että kristilliset hyveet, joita Jumala uskovassa ihmisessä Pyhän Henkensä kautta vahvistaa, antavat juuri tuota sisältöä ja suuntaa. Ne ikään kuin täyttävät ihmisoikeuksien raamittama ”tilan” oikeilla asioilla.

Tästä ei kuitenkaan käytännössä voida tehdä sitä johtopäätöstä, että vain usko Jumalaan täyttäisi ihmisoikeuksien raamittamaa tilaa. Käytännössä myös uskonnoton tai toisen uskonnon edustaja voi kunnioittaa ihmisoikeuksia ja toimia niitä puolustaen. Vaikka ihmisoikeudet eivät ole tie taivaaseen, yhteiskuntarauhan kannalta on tärkeää, että kaikkien meidän ihmisoikeudet voivat toteutua tässä ajallisessa elämässä.

On huomattava, ettei mikä tahansa kristinuskoon tai kristillisiin yhteisöihin kohdistuva kritiikki ole uskonnonvapauteen puuttumista tai sen rajoittamista. Kritiikissä on nimittäin useimmiten kyse siitä, että toinen ihminen tai toiset ihmiset käyttävät omia oikeuksiaan, jotka heille ihmisoikeusajattelun mukaan kuuluvat aivan yhtä lailla kuin uskonnollisiin auktoriteetteihin vetoajillekin. Useimmiten kyse ei ole esimerkiksi ”kristittyjen vainosta”, vaan siitä, että kaikki osapuolet käyttävät uskonnon- ja mielipiteenvapauttaan.

On kuitenkin tiedostettava myös paine siihen, että ihmisoikeuksiin vetoamalla pyritään suitsimaan kristillisten kirkkojen niin kuin muidenkin uskonnollisten yhteisöjen opetusta ja elämää siten, että niiden omille päämäärille ja tulkinnoille ei jää riittävästi tilaa. Tällöin kristillinen käsitys hyvästä korvautuu sellaisella ”ihmisoikeuspuheella”, jolla pyritään nitistämään aatteellisesti toisella kannalla olevat. Esimerkiksi avioliittolain muuttamista koskevassa eduskunnan lakivaliokunnan mietinnössä todetaan, että uskonnolliset yhdyskunnat kantavat huolta avioliittolain muutosten vaikutuksista uskonnollisten yhdyskuntien sanan- ja uskonnonvapauteen: ”Vaarana pidetään, että uskonnolliset yhdyskunnat joutuvat syrjittyyn asemaan tai niihin kohdistetaan syrjintäväitteitä opetuksensa ja vihkimiskäytäntöjensä vuoksi.”

Vaikka ihmisoikeudet ovat luovuttamaton asia kirkoille, kristillisten kirkkojen toiminta ylittää ihmisoikeuspuheen siinä mielessä, että se pyrkii tekemään ihmisen osalliseksi pelastuksesta, kuten Stanley Hauerwas huomauttaa.[39] Suomalaista islamin opetusta tutkinut Inkeri Rissanen kuvailee asian seuraavasti:

Liberaali yhteiskunta ei voi samaan aikaan väittää suojelevansa oikeutta uskonnolliseen vakaumukseen ja vaatia uskonnollisia jäseniään hylkäämään uskonnollisiin näkemyksiinsä perustuvat argumentit.[40]

Onko ihmisellä oikeuksia suhteessa Jumalaan?

Teologisessa keskustelussa voidaan kysyä, onko ihmisellä joitakin oikeuksia suhteessa Jumalaan, siis lapsen oikeuksia, jotka kuuluvat hänelle Jumalan valtakunnan kansalaisuuden perusteella, kuten Mari Stenlund blogitekstissään toteaa. Johanneksen evankeliumissa (1:12) sanotaan, että kaikki, jotka ottivat Jeesuksen, todellisen valon, vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi. Roomalaiskirjeen (8:15) mukaan ne, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, ovat saaneet Hengen, joka antaa heille lapsen oikeuden ja jonka turvin he rukoilevat ”Abba! Isä!”. Stenlund kiinnittää huomiota myös Luukkaan evankeliumin (11:5–13) kohtaan, jossa Jeesus kehottaa uskovia pyytämään Jumalalta hellittämättä sitä, mitä tarvitsevat. Koska hellittämättömyys liittyy alkukielessä häpeämättömyyteen, näyttäisi siltä, että Jeesus kehottaa uskovia pyytämään häpeilemättömästi ja lupaa, että Isä antaa ”taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät”.[41]

Stenlund pohtii mahdollisuutta ajatella Jumalan lapsen oikeuksia eräänlaisina perusoikeuksina, jotka kuuluvat Jumalan valtakunnan kansalaiselle. Maalliset valtiothan myöntävät perusoikeuksia, jotka kuuluvat kansalaisille.[42] Stenlund toteaa, että oikeuksien sisältö on toki maallisessa valtiossa ja Jumalan valtakunnassa erilainen: siinä missä perusoikeudet takaavat uskonnonvapauden, Jumalan valtakunnan kansalaisella on oikeus Pyhään Henkeen. Käsitteellisessä mielessä oikeuksille voisi ehkä olla yhteistä se, että niitä ei tarvitse ansaita ja että niihin voi vedota suoraselkäisesti vailla häpeää riippumatta siitä, mitä on tehnyt, sillä oikeudet eivät ole lahjoja tai armopaloja.[43] Stenlund kysyykin:

Voisiko siis kristillisen teologian näkökulmasta ajatella, että ihminen voi vedota Jumalan lapsen oikeuteensa Jumalan edessä samaan tapaan kuin Breivik haastoi Norjan valtion oikeuteen epäinhimillisestä kohtelustaan vankilassa? Voiko oikeuksiin vedota suoraselkäisesti yksinkertaisesti siksi, että ne kuuluvat ihmiselle?[44]

Stenlund pohtii myös kysymystä siitä, missä määrin ihmisellä on ”ihmisoikeuksia” suhteessa Jumalaan eli oikeuksia, jotka kuuluvat jokaiselle ihmiselle hänen kansalaisuudestaan tai sen puutteesta riippumatta. Voiko ihminen vaatia pelkän luotuisuutensa, siis pelkän ihmisyytensä, perusteella Jumalalta mitään vai onko kaikki lahjaa?

Stenlund ehdottaa, että ihmisellä ei ole suhteessa Jumalaan tällaisia ”ihmisoikeuksia”. Ihminen voi kyllä saada Jumalalta hyviä asioita, mutta kristillisen uskon mukaan hän saa ne lahjana ja armona, jota kukaan ei voi vaatia itselle kuuluvana. Stenlund kysyykin:

Voisiko siis kristillisen ihmis- ja perusoikeuslogiikan suhteessa Jumalaan muotoilla seuraavasti: kun ihminen ottaa vastaan Jumalan lahjan – johon ei siis voi vedota – hän saa myös oikeuksia, joihin hän voi Jumalan edessä nöyristelemättä vedota?[45]

Tässä yhteydessä on toki huomattava, etteivät Jumalan lapsen oikeudet ole mitä tahansa ihmisen mielen mukaisia hyviä asioita. Jumalan lapsen oikeudet eivät poista esimerkiksi kärsimyksen mahdollisuutta ja kuoleman todellisuutta. Jumalan lapsen oikeuksien eli niin sanottujen Jumalan valtakunnan kansalaisille kuuluvien ”perusoikeuksien” varaan ei voi siis rakentaa menestysteologiaa. Kyse on oikeastaan samasta asiasta kuin silloin, kun puhutaan Jumalan lupauksiin turvautumisesta. Kuten Jumala ei ole luvannut mitä tahansa, ei Jumalan lapsella ole oikeutta mihin vain.

Kuolema paljastaa elämän lahjaluonteen

Edellä on pohdittu kristillisen uskon ja modernien ihmisoikeuksien suhdetta. Olen tehnyt sen tietoisena siitä, että asia on ollut ajankohtainen myös evankelisen liikkeen piirissä, jonka moni teistä kokee rakkaaksi ja turvalliseksi hengelliseksi kodiksi. Oma alustava johtopäätökseni on seuraava.

Kristittyjen, myös herätysliikkeisiin kuuluvien, kannattaa mielellään liittyä ihmisoikeuspuheeseen ja korostaa sen kristinuskoon perustuvia juuria. Edelleen myös kristityillä on oikeus puolustaa sen pohjalta sekä omia oikeuksia että toisin uskovien ja uskonnottomien perussoikeuksia. Koska varsinkin TTS- ja kollektiivisista ihmisoikeuksista on monia tulkintoja, kristittyjen kannattaa myös rohkeasti esittää oma, hyvin perusteltu tulkinta, miten tässä ja tuossa asiassa me ymmärrämme ihmisoikeudet. Esimerkiksi miehen ja naisen avioliittoa voi hyvin perustein puolustaa myös ihmisoikeuksien pohjalta – kaikkihan eivät sekulaarissa yhteiskunnassa jaa Jumalan erityiseen ilmoitukseen perustuvia näkemyksiä.

Toiseksi, kristittyjen kannattaa muistuttaa siitä, että ihmisoikeuspuhe ja -ajattelu eivät riitä hyvän yhteiskunnan ja onnellisen elämän kannalta. Vakaumus ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna, antaa niin vahvan kallion ihmisoikeuksille, että sitä eivät natsit, kommunistit, islamistit tai sekularistit voi koskaan murentaa. Ihmisoikeuksien tarjoama passiivinen tila on kaunistettava ja täytettävä aktiivisilla hyveillä. Ja juuri tätä voivat kristilliseen uskoon kuuluvat ideaalit ja uskon synnyttämä henkilökohtainen sitoutuminen parhaimmillaan tarjota.

Kolmanneksi kristilliseen uskoon liittyy radikaali toivon näkökulma, mikä saattaa johtaa toimimaan ihmisten hyväksi tilanteissa, joita voitaisiin myös pitää toivottomina. Kaltoin kohdelluiden lasten auttamiseen erikoistunut psykologi on todennut, että Norjassa terrorismi-iskun toteuttaneesta Anders Behring Breivikin kohdalla persoonallisuuden muuttuminen on ”liian myöhäistä”, kun otetaan huomioon, mitä tämä teki[46]. Kristillinen radikaali toivon näkökulma kuitenkin kannustaa olemaan luovuttamatta: ehkei Breivikinkään kohdalla ole liian myöhäistä kasvaa ihmiseksi, joka pystyy näkemään tekonsa todellisen luonteen ja joka kykenee olemaan yhteydessä toisten ihmisten kanssa. Olen nähnyt murhista, huumerikoksista ja väkivallanteoista tuomittuja vankeja, joista hengellisen murroksen jälkeen on tullut tasapainoisia, levollisia ja kunniallisia kansalaisia.

Martha Nussbaum patistelee myös syvästi kehitysvammaisten ihmisten valmiuksien kunnianhimoisempaan edistämiseen. Nussbaumin mukaan usein luovutetaan liian helposti eikä edes yritetä kutsua esiin ihmisestä kaikkia hänen potentiaalejaan, jotka tekisivät hänen elämästään ihmisarvon mukaista – sellaista elämää, johon hänellä on oikeus.[47] Yksi kristillisen uskon merkitys ihmisoikeuksien edistämisessä voikin olla siinä, että radikaalin toivon näkökulmasta voi ryhtyä kunnianhimoiseenkin työhön toisten hyväksi. Parhaimmillaan usko ihmeeseen ei passivoi ihmisiä, vaan rohkaisee heitä osallistumaan niiden tekemiseen.

Neljänneksi kristinusko ylittää ihmisoikeuspuheen ja -ajattelun. Jumalan laki vaatii rakastamaan toisia täydestä sydämestä, ei vain siksi, että maallinen laki tai kansainvälinen sopimus niin määrää. Jumalan laki ohjaa myös luopumaan omista oikeuksista heikommassa asemassa olevien hyväksi. Filippiläiskirjeen kuuluisan kenosis-hymnin mukaan Kristus luopui oikeudesta olla Isän vertainen, otti orjan muodon ja alensi itsensä lunastaakseen rakkaudessa syntiset ihmiset ja antaakseen heille esimerkin oikeasta lähimmäisyydestä. Tämä ylittää kaiken oikeusperusteisen ajattelun.

Ehkä selvimmin ihmisoikeuksien ja kristillisen uskon ”toimiala” eroaa kuoleman todellisuudessa. Kuolema näyttää riisuvan ajatuksen, että minulla on oikeus tähän ja tuohon. Varsinkin silloin kun nuori ihminen sairastuu, kärsii ja kuolee, herää kysymys, eikö Jumala kunnioita ihmisoikeuksia. Kuolema paljastaa elämän lahjaluonteen. Perimmäiseltä luonteelta elämä on enemmänkin lahja kuin oikeus. Sitä voidaan suojella oikeuksin, mutta pohjimmiltaan elämä on lahja.

Sama koskee vielä enemmän iankaikkista elämää. On oikein nöyrästi rukoilla iankaikkisen elämän lahjaa, mutta tuntuisi oudolta vaatia sitä Jumalalta omiin oikeuksiin vedoten. Kuolema paljastaa, että ihmisoikeudet palvelevat parhaimmillaan hyvää yhteiselämään tässä ajassa, mutta kristillinen usko vie myös taivaan iloon.•

Kirjallisuus

Barilan, Yechiel Michael

2012              Human Dignity, Human Rights, and Responsibility. The New Language of Global Bioethics and Biolaw. Cambridge & London: The MIT Press.

Douzinas, Costas

2007              The end of human rights. Critical Legal Thought at the Turn of the Century. Oxford: Hart Publishing.

Feinberg, Joel

1973              Social Philosophy. Foundations of Philosophy Series. New Jersey: Prentice Hall.

Glover, Jonathan

2001 (1999)  Humanity. A Moral History of the Twentieth Century. New Haven & London: Yale Nota Bene.

Hallamaa, Jaana

2012              Ihmisoikeuksien historiallis-teologinen tausta. Kirkon ulkoasiain osaston ihmisoikeusseminaari 20.11.2012. http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/0/94F3860F75422881C2257ABC003A3F39/

$file/121120Ihmisoikeudethallamaa.pdf. Viitattu 29.4.2016.

Hauerwas, Stanley

2014              Race: The “More” It Is About: Will D. Campbell Lecture University of Mississippi, 2006.

– Hauerwas, Stanley, and Coles, Romand. Christianity, Democracy, and the Radical Ordinary. Cambridge, GB: The Lutterworth Press. 87–102.

Heikka, Mikko

2014              Vapaina ja tasavertaisina. Ihmisoikeudet uskontojen näkökulmasta. Helsinki: Kirjapaja.

Kirkkojärjestys 8.11.1991/1055 v. 1993.

Regan, Ethna

2010              Theology and the Boundary Discourse of Human Rights. Washington D.C.: Georgetown University Press.

Karapuu, Heikki

1999              Perusoikeuksien tausta ja yleinen sisältö (luvut 1.1-1.3.). – Perusoikeudet. Toim. Hallberg et al. Oikeuden perusteokset. Helsinki: WSLT. 61–86.

MacIntyre, Alasdair

1984              After Virtue. Second Edition. Notre Dame: University of Notre Dame Press.

Nickel, James

2014              Human Rights. – Stanford Encyclopedia of Philosophy.

http://plato.stanford.edu/entries/rights-human/. Viitattu 27.5.2016.

Nussbaum, Martha C.

2006              Frontiers of Justice. Disability, Nationality, Species Membership. Cambridge, Massachusetts, London: The Belknap Press of Harvard University Press.

Ojanen, Tuomas & Scheinin, Martin

2011              Uskonnon ja omantunnon vapaus (PL11§). – Perusoikeudet. Toim. Hallberg et al. Oikeuden perusteokset. Helsinki: WSOYpro. 413–458.

Perusoikeuskomitean mietintö

1992              Komiteamietintö 1992:3. Valtion painatuskeskus.

Pihlajamäki, Heikki, Mäkinen, Virpi & Varkemaa, Jussi

2007              Keskiajan oikeushistoria. Tietolipas 218. Helsinki: SKS.

PL 11.6.1999/731.

Rainey, Bernadette, Wicks, Elizabeth & Ovey, Clare

2014              Jacobs, White & Ovey. The European Convention on Human Rights. Sixth Edition. Oxford: Oxford University Press.

Rissanen, Inkeri

2016              Onko objektiivinen uskonnonopetus mahdollista? Näkökumia suomalaisesta islamin          opetuksesta. – Teologinen aikakauskirja 2/2016. 156–161.

Rentto, Juha-Pekka

2001              Laki hyveen toteuttajana: Tuomas Akvinolaisen oppi ihmisluonnosta ja laki. – Filosofien oikeus. Toim. Jarkko Tontti et al. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys, 69–86.

Rosen, Michael

2012              Dignity. Its History and Meaning. Cambridge & London: Harvard University Press.

Stenlund, Mari

2009              Yksilön oikeus uskoa ja ajatella. Aatehistoriallinen matka antiikista 2000-luvulle. – Teologinen aikakauskirja 2/2009. 149–165.

2014              Freedom of delusion. Interdisciplinary views concerning freedom of belief and opinion meet the individual with psychosis. Diss. Helsingin yliopisto.

2016a            Ihmisoikeuskeskustelun suo. – Areiopagi.fi 26.1.2016. <http://www.areiopagi.fi/2016/01/

ihmisoikeuskeskustelun-suo>. Viitattu 27.5.2016.

2016b            Ihmisyyden paradoksi: miksi ihminen ryhtyy vihaamaan naapureitaan, joiden kanssa eli aiemmin sulassa sovussa? – Areiopagi.fi 24.5.2016. <http://www.areiopagi.fi/2016/05/ihmisyyden-paradoksi-miksi-ihminen-ryhtyy-vihaamaan-naapureitaan-joiden-kanssa-eli-aiemmin-sulassa-sovussa/>. Viitattu 27.5.2016.

2016c            Onko ihmisellä oikeuksia suhteessa Jumalaan? – Sosiaalietiikka.fi. 24.5.2016. http://blogs.helsinki.fi/socialethics/2016/05/24/onko-ihmisella-oikeuksia-suhteessa-jumalaan/. Viitattu 27.5.2016.

2016d            Hengellinen väkivalta uskonnonvapauden ja mielenterveyttä koskevien oikeuksien haasteena. – Erilaisista yhteisöistä elävä kirkko. Toim. Maarit Hytönen, Kimmo Ketola, Veli-Matti Salminen, Jussi Sohlberg & Leena Sorsa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 124. Julkaistaan 17.6.2016.

Tierney, Brian

2006              Dominion of Self and Natural Rights Before Locke and After. – Transformations in Medieval and Early-Modern Rights Discourse. Eds. Virpi Mäkinen & Petter Korkman. The New Synthese Historical Library, vol. 59. Dordrecht: Springer. 173–203.

Varkemaa, Jussi

2006              Summenhart’s Theory of Rights: A Culmination of the Late Medieval Discourse on Individual Rights. – Transformations in Medieval and Early-Modern Rights Discourse. Eds. Virpi Mäkinen & Petter Korkman. The New Synthese Historical Library, vol. 59. Dordrecht: Springer. 119–147.

[1] Stenlund 2016a.

[2] Ks. esim. Barilan 2012, 2, 93; Nickel 2014; Rosen 2012, 1–2.

[3] Perusoikeuskomitean mietintö 1992, 49–50.

[4] Rainey, Wicks & Ovey 2014, 7; Karapuu 1999, 70–73; Perusoikeuskomitean mietintö 1992, 50–51.

[5] Heikka 2014, 21–22; Perusoikeuskomitean mietintö 1992, 51–53.

[6] Ks. Feinberg 1973; Rainey, Wicks & Ovey 2014, 169, 198, 412.

[7] Ks. Ojanen & Scheinin 417–418.

[8] On tosin huomattava, ettei uskonnonvapaus välttämättä ole pelkästään negatiivinen oikeus. Ks. Stenlund 2014.

[9] Tosin lasten kristillinen kasvatus on evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvien osalta myös heidän kirkkojärjestyksessä (8.11.1991/1055 v. 1993, 5§) mainittu juridinen velvollisuutensa.

[10] Ks. Heikka 2014, 24.

[11] Douzinas 1999, 2; Glover 2001, 122, 135–140; Heikka 2014.

[12] Nussbaum 2006.

[13] Haeurwas 2014, 98.

[14] Uskontojen uhrien tuki ry:n mukaan karttamiskäytäntö tosin on ihmisoikeusloukkaus. Ks. UUT. Stenlund (2016d) kuitenkin huomauttaa, että koska ei voi olla juridista velvollisuutta yhteydenpitoon, on tässä yhteydessä puhuttava ihmisoikeusloukkauksen sijaan moraalisesti arveluttavasta toiminnasta.

[15] Hauerwas 2014, 95–96.

[16] Ks. esim. Douzinas 1999, 3; Nussbaum 2006; Stenlund 2014.

[17] Esimerkiksi ihmisoikeusteorian forum internum -käsitys on ongelmallinen, kun otetaan huomioon, että joillakin ihmisillä on psykoottisia harhaluuloja. Ihmisoikeusteorian pohjalta näyttää seuraavan, että ihmisillä olisi absoluuttinen oikeus omiin harhaluuloihinsa, mikä tarkoittaisi, että tahdosta riippumattoman antipsykoosilääkityksen käyttäminen tahdosta riippumattomassa eli ns. pakkohoidossa olisi absoluuttisten ihmisoikeuksien vastaista. Tämä puolestaan olisi eettisesti kyseenalainen johtopäätös ja myös ristiriidassa vallitsevan mielenterveyslainsäädännön kanssa. Vaikuttaakin siltä, että ihmisoikeusteoriassa esitelty käsitys forum internumista pohjautuu liian suppeaan ihmiskäsitykseen eikä siinä oteta lainkaan huomioon sitä, etteivät kaikki ihmiset ole mieleltään terveitä. Ks. Stenlund 2014.

[18] Nussbaum 2006.

[19] Ks. Stenlund 2016d.

[20] Douzinas 1999, 9; Glover 2001, 11–17.

[21] MacIntyre 1984, 69–70.

[22] Ks. Douzinas 1999, 9–11.

[23] Ks. Heikka 2014, 30–31.

[24] Douzinas 2000, 28–52; Stenlund 2009, 152.

[25] Rentto 2001, 69–80.

[26] Pihlajamäki, Mäkinen & Varkemaa 2007, 28, 31–32, 71; Stenlund 2009, 153.

[27] Stenlund 2009, 155–157.

[28] Stenlund 2009, 158.

[29] Ks. Hallamaa 2012; Heikka 2014, 24–26; Stenlund 2009.

[30] Heikka 2014, 27.

[31] Stenlund 2009, 150, 154–155.

[32] Tierney 2006, 183–191; Varkemaa 2006, 130–132. Ks. myös Stenlund 2009, 154–155.

[33] Hallamaa 2012.

[34] Hallamaa 2012.

[35] Ks. Hallamaa 2012.

[36] Hallamaa 2012.

[37] Ks. https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/860.

[38] Ks. Stenlund 2016d.

[39] Haeurwas 2014, 89–90.

[40] Rissanen viittaa Jürgen Habermasin kuvaukseen siitä, kuinka uskonnolliset yhteisöt joutuvat käsittelemään nyky-yhteiskunnissa sellaisia kognitiivisia ristiriitoja, joita niin sanotut sekulaarit kansalaiset säästyvät. Habernasin kanta on, että yhteisöillä itsellään täytyy olla valtaa itsereflektioon, jonka avulla ne muodostavat suhteensa moderniin sekulaariin valtioon. Rissanen 2016, 157.

[41] Ks. Stenlund 2016c.

[42] Ks. PL 11.6.1999/731, 2. luku.

[43] Feinberg 1973.

[44] Stenlund 2016c.

[45] Stenlund 2016c.

[46] ”The SSBU’s psychologist was asked by police whether there is an age limit when it becomes impossible to nurture personality changes in children. His reply: ‘You can almost always change, but ’for Anders, having done what he did, it is too late.’” http://www.tv2.no/a/8241631/

[47] Nussbaum 2006.

Perusta  2 | 2017

Wolfhart Pannenberg

Artikkeli on ote teoksesta: Beiträge zur Ethik, Vandenhoeck & Ruprecht, 2004. Tekstin on kääntänyt Marko Turunen.

Wolfhart Pannenberg (1928–2014) oli yksi viime aikojen merkittävimmistä luterilaisista teologeista. Hän oli opiskellut mm. Baselissa Karl Barthin oppilaana ja toimi systemaattisen teologian professorina useissa yliopistoissa, pisimpään Münchenissä vuosina 1968–1993.

Kirkko lakkaa olemasta kirkko, jos se hyväksyy homoseksuaalisen avioliiton

Voiko rakkaus olla syntiä? Kristillisen opin koko tradition mukaan on olemassa vääränlaista, kieroutunutta rakkautta. Ihmiset on luotu rakastamaan, sillä heidät on luonut Jumala, joka on rakkaus. Mutta tämä ihmisten tehtävä vääristyy, kun ihmiset kääntyvät pois Jumalasta. Se tapahtuu kaikkialla siellä, missä ihmiset rakastavat jotain muuta enemmän kuin Jumalaa. Niin Jeesus sanoo: ”Joka rakastaa isää ja äitiä enemmän kuin minua, ei ole minun arvoiseni.” (Matt 10:37) Jopa rakkautta vanhempia kohtaan koskee siis, että rakkaus Jumalaan on ensisijainen, vaikka rakkaus vanhempia kohtaan on neljännen käskyn sisältö. Jumalan tahdon – tai Jeesuksen sanojen mukaisesti: Jumalan hallinnan elämässämme – tulee olla elämänvalinnoissamme itsemääräämisemme johtotähtenä.

Mitä tämä tarkoittaa seksuaalikäyttäytymisen alueella, voidaan nähdä Jeesuksen sanoista avioeroon liittyen. Vastatessaan fariseusten kysymykseen avioeron luvallisuudesta, Jeesus lähtee liikkeelle ihmisen luotuisuudesta, jossa hän näkee ilmaistuna Jumalan tarkoituksen luotuaan kohtaan: Luomisesta alkaen tosiasia on, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Siksi sanotaan, että mies jättää isänsä ja äitinsä ja yhtyy vaimoonsa ja nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Jeesuksen sanojen mukaan tästä seuraa, että Jumalan luomistahto ihmisen suhteen on tämän liiton rikkoontumattomuus. Kun ihminen luotiin sukupuoliseksi olennoksi, tarkoitus oli purkamaton avioliitto (Mark 10:2–9).

Tämä Jeesuksen sana muodostaa perustuksen ja kriteerin kaikkiin kristillisiin kannanottoihin, jotka liittyvät seksuaalisuuden kysymyksiin. Kohdassahan ei ole kyse vain avioliitosta erityisaiheena, vaan kaiken kattavasti kyse on ihmisen luomisperusteisesta eksistentiaalisesta kutsumuksesta sukupuolisena olentona. Jeesuksen sanan mukaan ihmisen sukupuolisuus miehenä ja naisena suuntaa purkamattomaan avioliittoon. Tämä on se mitta, jonka perusteella kristillistä oppia sukupuolikäyttäytymisen alueella tulee arvioida.

Tämä Jeesuksen näkökanta vastaa pääosin juutalaista traditiota, vaikkakin Jeesus, vaatiessaan purkamatonta avioliittoa, vaatii enemmän kuin juutalainen laki, joka näki mahdollisuuden avioeroon (Deut 24:1). Yleinen juutalainen kanta oli, että ihminen sukupuolisuudessaan on tarkoitettu avioliittoon. Tähän perustuvat jo VT:ssa olevat tuomiot tästä normista poikkeavia vastaan. Haureus, aviorikos ja homoseksuaalisuus tuomitaan.

Raamatussa esiintyvät tuomiot homoseksuaalista käyttäytymistä kohtaan ovat yksiselitteisiä ja torjuvat homoseksuaalisuuden enemmän tai vähemmän tiukasti. Kaikki raamatunkohdat tästä aiheesta ovat yksimielisen torjuvia eikä poikkeusta ole. Kolmannen Mooseksen kirjan pyhyyslaki määrää ankarasti ja kumoamattomasti: ”Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko.” (Lev 18:22) Kirjan 20. luku lukee tällaisen käytöksen jopa tekoihin, joista rangaistaan kuolemalla (Lev 20:13), kuten muutamaa jaetta aikaisemmin aviorikoksenkin (Lev 20:10). Juutalaiset osasivat erottua näissä kysymyksissä heitä ympäröivistä kansoista, ja se on myös vaikuttanut UT:n kohtiin homoseksuaalisuudesta, toisin kuin hellenistisessä kulttuurissa, jossa homoseksuaalisuus oli sallittua. Paavali lukee homoseksuaalisuuden Roomalaiskirjeessä yhdeksi seuraukseksi siitä, että ihminen on kääntynyt pois Jumalasta (Room 1:27). Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä homoseksuaalinen käyttäytyminen mainitaan yhdessä haureuden, aviorikoksen, epäjumalanpalveluksen, ahneuden, juoppouden, varastamisen ja ryöstämisen kanssa tekona, joka estää osallisuuden Jumalan valtakuntaan (1. Kor 6:9). Paavali toteaa, että kristityt ovat kasteessa vapautuneet siteistään tällaiseen käyttäytymiseen (1. Kor 6:11).

Näiden Paavalin lauseiden rinnalla UT:ssa ei ole yhtäkään kohtaa, joka voitaisiin ymmärtää homoseksuaalista käyttäytymistä puoltavasti. Raamatun kokonaisilmoitus siis lukee poikkeuksetta käytännön homoseksuaalisuuden niihin käyttäytymistapoihin, joissa näkyy erityisen karkealla tavalla ihmisen kääntyminen pois Jumalasta. Tämä tosiasia asettaa kirkolle, joka on sitoutunut Raamatun auktoriteettiin, hyvin kapeat rajat, kun se määrittää näkökantaansa homoseksuaalisuuteen. Raamatun ilmoituksen mukaan ihmisellä on luotuisuuden perusteella positiivinen kutsumus seksuaalisen olentona. Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan vastaa tätä käsitystä vaan on sille vastakkainen. Näin ollen ei ole kyse mistään marginaalisista näkökannoista, jotka voidaan ohittaa ilman, että kristillinen sanoma kokonaisuudessa kärsisi. Raamatunkohtia, jotka puhuvat homoseksuaalisuudesta, ei voida myöskään suhteellistaa sillä, että ne nähdään osana vanhentunutta kulttuurihistoriaa, jolla ei ole merkitystä modernille ihmiselle. Kyse on nimittäin aiheesta, jossa Raamatun todistus jo omana aikanaan asettui ympäröivää kulttuuria ja sen näkemystä vastaan. Tämä johtui uskosta Israelin Jumalaan ja hänen ihmiselle luomisessa antamasta kutsumuksesta.

Tänä päivänä ne, jotka haluavat muuttaa kirkon käsitystä homoseksuaalisuudesta, sanovat, että Raamatun kanta homoseksuaalisuuteen ei sisällä modernia, antropologisen tutkimuksen tuottamaa käsitystä. Tämän käsityksen mukaan homoseksuaalisuus on niin sanottu ”olotila”, homoseksuaalisen ihmisen ruumiillis-sielullinen tuntemus, joka on jo olemassa ennen mitään vastaavaa seksuaalista toimintaa. Tässä olisi selkeämmän erotuksen vuoksi parempi puhua homoseksuaalisen toiminnan sijaan homofiilisestä taipumuksesta. Tähän on sanottava, että voimakas homofiilinen taipumus koskee vain ihmisten vähemmistöä. Yhtenä osatekijänä ihmisen seksuaalisuudessa se esiintyy kuitenkin laajasti. Ihmiselle on luonteenomaista, että seksuaaliset virikkeet eivät rajoitu eriteltyyn alueeseen, vaan ne läpäisevät koko inhimillisen toiminnan kaikilla elämänalueilla. Näihin kuuluvat myös suhteet oman sukupuolen ihmisiin. Mutta juuri koska eroottiset motiivit ovat läsnä kaikkialla inhimillisessä käytöksessä, ihmisen tehtäväksi tulee integroida ne ihmiselämän kokonaisuuteen. Sen tosiasian, että ihmisellä on homofiilisiä taipumuksia, ei tarvitse automaattisesti johtaa homoseksuaaliseen toimintaan. Taipumukset voidaan integroida elämäntapaan, jossa suhde vastakkaiseen sukupuoleen on ensisijainen, ja jossa ylipäätään seksuaalisen toiminnan ei tarvitse olla inhimillisen elämän kaikkea hallitseva keskus. Kuten sosiologi Helmut Schelsky osuvasti sanoi: Avioliittoinstituution yksi tärkeimmistä saavutuksista on, että se sitouttaa inhimillisen seksuaalisuuden osaksi tehtäviä ja tavoitteita, jotka tähtäävät itse seksuaalisuuden toteuttamista pidemmälle.

Tosiasiaa, että ihmisellä on homofiilisia taipumuksia, ei tarvitse kieltää eikä sitä saa tuomita. Kysymys vain on, miten ihminen käsittelee tätä taipumusta omassa elämässään. Tämä on varsinainen ongelma, ja tässä kohtaa on oikea paikka todeta, että homoseksuaalinen toiminta on poikkeavuus seksuaalikäyttäytymisen normista, joka ihmiselle Jumalan luomana olentona on annettu. Kirkon on todettava, että tämä ei koske ainoastaan homoseksuaalisuutta, vaan kaikkea seksuaalista toimintaa, joka ei tähtää miehen ja naisen väliseen avioliittoon. Aivan erityisesti aviorikos on tuomittava. Kirkon on elettävä sen tosiasian kanssa, että normista poikkeaminen tällä elämänalueella kuten muillakin alueilla ei ole harvinaista vaan ennemminkin sääntö. Kirkon on kohdattava nämä ihmiset suvaitsevaisuudella ja ymmärtäväisyydellä, mutta sen on myös kutsuttava heitä kääntymykseen. Kirkko ei voi luopua siitä, että se erottaa normin ja siitä poikkeavan käytöksen. Tässä kohdassa on raja kristilliselle kirkolle, joka sitoutuu Raamatun auktoriteettiin. Sen, joka painostaa kirkkoa muuttamaan oppiaan tässä kysymyksessä, on tiedettävä, että hän ajaa kirkon jakautumista. Sillä kirkko, joka antaa taivuttaa itsensä pitämään homoseksuaalista toimintaa ei enää raamatullisesta normista poikkeavana vaan homoseksuaalisia elämänkumppanuuksia avioliittoon verrattavina rakkaudellisina liittoina, ei enää seiso Raamatun pohjalla vaan on asettunut Raamatun yksiselitteistä todistusta vastaan. Tällainen kirkko ei enää olisi evankelinen kirkko luterilaisen uskonpuhdistuksen traditiossa.•

Perusta  1 | 2017

Päivi Räsänen

Kirjoitus on Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä 4.1.2017 pidetty luento.

Olen toiminut kansanedustajana yhtäjaksoisesti lähes 22 vuotta, siitä puolet puolueen puheenjohtajana ja neljän vuoden ajan, vuosina 2011–2015 valtioneuvoston jäsenenä, jolloin vastuullani olivat sisäministeriö, kirkolliset asiat opetus- ja kulttuuriministeriöstä sekä osan aikaa tulliasiat valtionvarainministeriöstä.

Uskonpuhdistuksen hengessä olen tiivistänyt havaintoni ja kokemukseni kirkon, kristinuskon ja vallan suhteista teeseiksi, väittämiksi, joita ei kuitenkaan kertynyt 95 vaan 20.

Kirkkoministerinä sain pöydälleni esityksen, jonka liitteenä oli toistakymmentä lausuntoa ja päätöstä eri käsittelyvaiheista alkaen kirkkovaltuustosta, kirkkoneuvostosta, kirkkoherralta, tuomiokapitulilta, maanmittaustoimistolta, maakuntamuseolta, museovirastolta, kirkkohallituksen kansliapäälliköltä ja arkkipiispalta. Monen portaan läpi käynyt esitys tuli opetusministeriöön, jossa sitä käsitteli yliarkkitehti ja lopulta kirkkoministeri. Päätös koski Peräseinäjoen sankarihautausmaan nimikilpien tekstin taustan syventämistä muutamalla millimetrillä. Vastaavat pöydälleni päätyneet esitykset koskivat muun muassa kirkon valaistuksen uudistamista ja hautausmaan aidan korjaamista.

Tämä ei ole ehkä edustavin esimerkki kirkon ja valtiovallan yhteistyöstä, mutta toisaalta kertoo hallinnollisen suhteen muodollisesta luonteesta ja kirkon hallinnon kankeudesta. Osaltani olin kannustamassa kirkolliskokousta muuttamaan sääntelyään niin, että tällä hetkellä kirkollisten rakennusten suojelua koskevat säännökset eivät ole enää alisteisia opetus- ja kulttuuriministeriölle. Silti ensimmäinen teesini kuuluu:

1 Kirkon hallinto on edelleen raskasta, monimutkaista ja byrokraattista.

Valtion osallistuminen kirkon päätöksentekoon rajoittuu lähinnä siihen, että hallitus, presidentti ja eduskunta osallistuvat kirkkolain säätämiseen. Itsenäisyyspäivän valtiollisissa jumalanpalveluksissa kirkollisista asioista vastaava ministeri toimii tekstinlukijana. Kirkkoministerinä olin neljän vuoden ajan valtioneuvoston nimittämänä täysivaltaisena kirkolliskokousedustajana. Mahdollisessa äänestystilanteessa olisin voinut äänioikeutta käyttää harkintani mukaan.

2 Kirkon ja valtion virallinen suhde on pitkälti seremoniallinen

Kansalaisille se näyttäytyy esimerkiksi valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksina, minkä pohjalla on ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen v. 1907 eduskunnassa tehty ehdotus täysistuntojen aloittamisesta rukouksella ja Raamatun luvulla.

Evankelis-luterilaisen kirkon oikeudellinen asema perustuu perustuslakiin sekä kirkkolakiin, joka on säätämisjärjestykseltään hyvin poikkeuksellinen. Kirkolla on yksinomainen aloiteoikeus kirkkolain muuttamiseen. Esitys voidaan hallituksessa ja eduskunnassa vain joko hyväksyä sellaisenaan tai hylätä. Valtiolla on siis viime kädessä veto-oikeus kirkkolain muutoksiin, mutta tätä ei ole vuosikymmeniin käytetty.

3 Perustuslaki, kirkkolaki ja uskonnonvapauslaki turvaavat kirkolle vahvan autonomian

Sen sijaan kirkon rahoitusta koskeva sääntely kuuluu hallituksen ja eduskunnan toimivaltaan. Evankelis-luterilainen kirkko ja ortodoksinen kirkko ovat muista uskonnollisista yhdyskunnista poikkeavassa asemassa rahoituksen suhteen. Näiden kirkkojen rahoitus toimintaan kerätään jäseniltä verojärjestelmän kautta kirkollisveron muodossa. Muut uskonnolliset yhdyskunnat huolehtivat jäsenmaksujen keräämisestä itse.

Viime kaudella tein aloitteen ja vein läpi toimivaltaani kuuluneen lakiesityksen, jolla aiempi yhteisövero-osuus korvattiin valtionavustuksella. Pidän merkittävänä sitä, että 114 miljoonan euromääräinen summa on hyvin poikkeuksellisella tavalla kirjattu lakipykälään. Se myös sidottiin kuluttajahintaindeksiin, vaikka valitettavasti tältä osin nykyinen hallitus osana säästötoimia purki tämän indeksilupauksen. Euromääräinen valtionavustus on kuitenkin omalta osaltaan turvaamassa kirkolle aiempaa vakaamman ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävämmän korvauksen kirkon yhteiskunnallisten tehtävien hoidosta. Rahoituksen arvioidaan kattavan noin 80 prosenttia sen perusteena olevien lakisääteisten tehtävien, eli hautaustoimen, väestökirjanpidon ja kulttuurihistoriallisten kohteiden vaalimisen kustannuksista.

Niiden lakisääteisten tehtävien lisäksi, jotka ovat valtion rahoituksen perustana, kirkolla on myös monia muita yhteiskunnallisesti merkittäviä toimintamuotoja. Kirkon diakonia- ja lapsi- ja perhetyö nauttivat suomalaisten keskuudessa suurta arvostusta ja täydentävät hyvinvointiyhteiskuntamme puutteita.

Kirkolla on myös tärkeä tehtävä vastata yhteiskuntamme hengellisestä hyvinvoinnista ja henkisestä kriisinkestävyydestä. Synkkien uutisten keskellä on ilo huomata, että suomalaisille on yhä luontevaa kokoontua kirkkoon hakemaan lohdutusta.

4 Kirkoilla ja kristillisillä järjestöillä on paljon suurempi vaikutus yhteiskunnan vakauteen, turvallisuuteen ja talouteen kuin usein osataan ajatella

Raamatusta nousevat, uskonpuhdistuksen historiassa hedelmää kantavat arvot vaikuttavat myös ajallisesti. Sisäministerinä vieraillessani vaikkapa Länsi-Balkanin tai Afrikan maissa ymmärsin, miten kiitollisia saamme olla luotettavista ja rehellisistä viranomaisistamme. Monessa maassa kehitystä ja turvallisuuden rakentamista rajoittaa viranomaisten korruptio kuin syöpä.

Rehellisyys ja työmoraali ovat edellytyksenä sille, että saamme verotuloja, joilla hyvinvointia voidaan ylläpitää. Tasapainoiset perheet, kestävät avioliitot ja vastuullinen vanhemmuus ovat edellytyksiä lasten ja nuorten kehitykselle. Yhden nuoren syrjäytymisen ehkäisy aiheuttaa yli miljoonan euron säästön yhteiskunnalle koituvissa kustannuksissa. Suurissa kristillisissä nuorten tapahtumissa olen monesti miettinyt, miten monen nuoren elämän vaikkapa päihteiltä seurakunnat ja järjestöt pelastavatkaan työllään, tai miten suuri merkitys on vankien tai muiden syrjäytyneiden parissa tehtävällä työllä myös ajallisesti, kun uskoon tulleet kuntoutuvat työelämään. Satoja, jopa tuhansia turvapaikanhakijoita on hakeutunut seurakuntiin ja kastettu kuluneen vuoden aikana – miten monen kohdalla tämä auttaakaan myös kotoutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja löytämään seurakuntayhteyden kautta osallisuutta ja ystäviä!

Kristillisellä kirkolla on läpi historian ollut suuri vaikutus yhteiskuntiin. Sain työmatkallani havainnollistavan kokemuksen Roomassa syvällä maan alla katakombeissa, kokoontumistiloissa, jonne varhaiset, vainotut kristityt kokoontuivat ja jonne he myös hautasivat omaisensa. Pitkien pimeiden tunnelikäytävien varrella oli tuhansia kallioon louhittuja hautapaikkoja useissa kerroksissa päällekkäin. Pienten hautojen määrä kosketti. Roomalaiset harjoittivat perhesuunnittelua jättämällä vastasyntyneitä lapsia heitteille, mikä koitui etenkin tyttöjen ja säännönmukaisesti vammaisten lasten kohtaloksi. Kristityt keräsivät lapset huostaansa, niin elävät kuin jo kuolleet. He eivät jättäneet edes kuolleiden vauvojen ruumiita lojumaan jokien pientareille kuin eläinten raatoja. Minua pysäytti se, miten tuo uskonnollinen vähemmistö rohkeni vaikeassa tilanteessa toimia arvojensa pohjalta myös käytännössä. Pienen ja heikonkin Jumalan kuvaksi luodun elämän pyhyyttä kunnioitettiin. Samalla näillä arjen teoilla oli historiallisesti merkittävä vaikutus yhteiskuntaan. Lastensuojelu, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioitus samoin kuin muu lainsäädäntömme ja sivistyksemme perusta on nojannut vahvasti kristinuskon mukanaan tuomaan ihmiskuvaan.

5 Vaikka kansankirkkomme on enemmistökirkko, kristillisellä uskolla ei ole enää Suomessa enemmistöasemaa.

Oman eduskuntaurani aikana on tapahtunut dramaattinen romahdus suomalaisten uskossa kristinuskon perusnäkemyksiin. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksen mukaan vuonna 1999 Jeesuksen ylösnousemukseen uskoi 69 % suomalaisista, vuonna 2011 enää 36 %. Vuonna 1999 77 % suomalaisista uskoi, että Jeesus on Jumalan poika, vuonna 2011 vain 41 %. Väitteen ”Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita” allekirjoitti vuonna 1999 60 % suomalaista, vuonna 2011 28 %. Tänään nämä luvut olisivat tuskin parempia.

Vaikka enemmistö suomalaisista kuuluu yhä kristillisiin kirkkoihin tai seurakuntiin, kristillisen uskon perusopetukset eivät enää ole enemmistönäkemyksiä. Paine kristillisen uskon vaikutuspiiristä irrottautumiseen kasvaa, ajatellaanpa sitten elämänsuojelua tai avioliittolainsäädäntöä. Kun antiikin Roomassa ei-toivotut lapset seulottiin kuolemaan syntymän jälkeen, nykyisin seulonta tapahtuu jo raskausaikana lapsivesitutkimusten ja aborttien avulla.

6 Kristinuskon ydinopetukset luomisesta ja Jumalan ihmiseksi tulemisesta velvoittavat kirkkoa puolustamaan kohdussa elävän lapsen oikeutta elämään sekä omantunnon suojaa lääkäreille ja hoitajille

Haluan käsitellä tässä elämän alun etiikkaa hiukan laajemmin, koska omalla kohdallani kristillisestä vakaumuksesta nouseva elämän suojelun näkemys oli alun perin keskeinen syy lähteä ehdolle eduskuntaan.

Abortti on Suomessa vaiettu tabu, Pandoran lipas, jonka avaamisen seurauksia pelätään. On myös merkillistä, millaisen hiljaisuuden aiheen käsittely esimerkiksi eduskunnassa aiheuttaa. Aihe koskettaa kuitenkin paljon laajempaa joukkoa kuin ajattelemme. Raskaudenkeskeytys ei ole marginaalikysymys. Aborttilain säätämisestä, vuodesta 1970 lähtien on tehty yli puoli miljoonaa aborttia. Tällä hetkellä keskeytetään noin 9500 raskautta vuodessa eli yli 25 joka päivä. Keskuudessamme on satoja tuhansia naisia, jotka ovat omassa kehossaan kokeneet abortin, saman verran isiä ja kymmeniä tuhansia abortteihin osallistuneita terveydenhuollon ammattihenkilöitä. Lääkärit ja hoitajat tietävät, mitä abortissa tapahtuu ja monet suorittavat työtään rikki revityllä omallatunnolla.

Elämän hintaa arvioidaan rahassa, kun sikiöseulontojen kustannuksia verrataan vammaisten ihmisten elinkustannuksiin. Löydettyihin sairauksiin ei ole tarjolla parantavaa hoitoa vaan jo alkaneen elämän lopettaminen. Vaikka sikiödiagnostiikan yhteydessä korostetaan perheen omaa valintaa, seulontaohjelman järjestämisellä viestitään, etteivät vammaiset ole varauksetta tervetulleita keskuuteemme.

Euroopan neuvosto edellytti vuonna 2010, että kaikkien jäsenmaiden tulee turvata hoitohenkilökunnalle omantunnonvapaus kieltäytyä abortin tai eutanasian suorittamisesta. Läntisen Euroopan maista ainoastaan Suomessa ja Ruotsissa terveydenhuollon henkilöstöllä ei ole lakiin perustuvaa oikeutta kieltäytyä vakaumuksen perusteella suorittamasta abortteja tai laatimasta niihin liittyviä lausuntoja. Gynekologiksi erikoistuminen on Suomessa mahdotonta, jos ei suostu abortteja suorittamaan. Vaikeisiin tilanteisiin saattavat joutua myös mahdollisia keskeytyslausuntoja kirjottavat suomalaiset terveyskeskuslääkärit tai toimenpiteissä avustavat kätilöt ja hoitajat, jotka pitävät aborttia ihmiselämän lopettamisena. Olen tehnyt eduskuntaurani aikana useita lakialoitteita omantunnon vapauden turvaamiseksi ja viime vuonna eduskuntaan eteni myös tätä koskeva kansalaisaloite. Valitettavasti eduskunnan enemmistö on vastustanut tätä oikeutta.

Suomessa vuosittain muutamissa kymmenissä tapauksissa abortoitu sikiö elää jonkun aikaa toimenpiteen jälkeen. Raskaus voidaan keskeyttää vammaisuuden perusteella 24. raskausviikon loppuun, kun terveiden kohdalla ehdoton raja on 20 viikkoa. Keskoshoidon edistyessä ollaan absurdissa tilanteessa, jossa aborttirajaa varmuudella nuorempia sikiöitä voidaan pitää hengissä kehittyneen tekniikan ansiosta.

Raskauden keskeyttäminen on aina eettinen ongelma, sillä siinä lopetetaan jo alkanut ihmiselämä. Myöhäisiin keskeytyksiin liittyy lisäksi yhdenvertaisuus- ja perusoikeusongelmia, sillä niissä vammaiset lapset asetetaan terveiden kanssa eriarvoiseen asemaan.

Sen lisäksi, että aborttien hyväksyntä on seurausta yhteiskunnallisten arvojen murroksesta, aborttikäytäntö myös edelleen muovaa yleistä ihmiskuvaa. Kun on otettu ensimmäinen askel ihmisarvon suhteellistamisessa, on johdonmukaista edetä tällä tiellä. Jos Down-sikiö abortoidaan, miksei vanhemmille suoda valinnan oikeutta jo syntyneen monivammaisen Down-vauvan kohdalla? Kun useiden viikkojen ikäisiä sikiöitä abortoidaan, miksei lääketieteellisiin tutkimuksiin voitaisi hyödyntää muutaman päivän ikäisiä koeputkialkioita? Kun eduskunnan enemmistö muutti lääketieteellistä tutkimusta koskevaa lakia vuosituhannen vaihteessa niin, että koeputkessa synnytettyjen ihmisalkioiden hyötykäyttö ja tuhoaminen sallitaan aina 14 päivän ikään saakka, merkittävin eettinen argumentti oli juuri voimassa oleva aborttilakimme.

Olin tuolloin sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsen ja pyysimme valiokuntaan kuultaviksi eri kirkkokuntien edustajia. Sekä katolisen että ortodoksisen kirkon edustajat toivat esiin kristillisestä ihmiskuvasta nousevan ajatuksen, että alkanutta ihmiselämää ei pidä valjastaa välineelliseen hyötykäyttöön. Olin pettynyt oman kirkkoni lausuntoon, jossa ei löydetty perusteita puolustaa ihmisalkioiden elämää.

Olen koko eduskuntaurani ajan toivonut kirkolta kannanottoja näiden puolustuskyvyttömien lasten elämän ja myös omantunnon kysymysten kanssa kamppailevien äitien ja terveydenhuoltohenkilöstön puolesta. Kysymys elämän alkamisesta on kristillisen ihmiskuvan näkökulmasta vakava, koska ihmisen elämän pyhyys perustuu siihen, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Jumalan pojan ihmisyys ei alkanut siitä, kun hän syntyi Betlehemin seimeen, vaan siitä, kun hän yhdeksän kuukautta aiemmin sikisi Marian kohtuun. Koska Jumala katsoi pienen ihmisalkion riittävän ihmiseksi tullakseen siihen muotoon, me emme voi kyseenalaistaa syntymättömän lapsen oikeutta elämään.

7 Kirkolta odotetaan viidennen käskyn selitystä aikana, jolloin gallupeissa lähes 80 % suomalaisista on ilmaissut kannattavansa eutanasialakia

Kirkolla on kuolevien kohtaamisessa erityistä asiantuntemusta sairaalasielunhoidon osaamisen ja terveydenhuollon etiikkaan vaikuttaneen kristillisen ihmiskuvan kautta.

Eutanasia on jyrkässä ristiriidassa perinteisen lääkärin etiikan kanssa. Eutanasia ei tarkoita tarpeettomien hoitojen riisumista vaan potilaan elämän lopettamista esimerkiksi myrkkyruiskeella. Lääkärit ovat saaneet tiedollisen ja asenteellisen koulutuksen suojelemaan elämää, eivät tappamaan potilaitaan. Surmaaminen ei ole vaikeaa eikä vaadi lääketieteellistä osaamista ja onkin kyselty, miksei mikä tahansa ammattikunta voisi ottaa sen hoitaakseen? Miksi juuri lääkäreiden tulisi siihen ryhtyä?

Lääkäriliiton julkaisemassa Lääkärin etiikka -ohjeistossa otetaan yksiselitteisen kielteinen kanta eutanasiaan. Maailman lääkäriliiton mukaan eutanasia on ristiriidassa lääketieteen eettisten periaatteiden kanssa ja lääkärien tulisi pidättyä siitä, vaikka se olisi maan lakien mukaan sallittua. Lääkärin perinteisessä Hippokrateen valassa vakuutetaan: ”En anna kenellekään kuolettavaa myrkkyä, jos minulta sellaista pyydetään, enkä mitään neuvoa sen valmistamiseen.”

Saattohoito on kehittyneempää kuin koskaan historiassamme. Kipua ja ahdistusta voidaan hallita ja kärsivä potilas voidaan tarvittaessa sedatoida, vaivuttaa uneen. Kuolemaa ei voi tarkastella vain yksilön oman valinnan näkökulmasta. Kuolema on mitä suurimmassa määrin yhteisöllinen asia. Itsemurha koskettaa kipeästi kymmenien, jopa satojen ihmisten elämää. Sama koskee eutanasiaa, jota puolustetaan sillä perusteella, että ihmisellä tulisi olla oikeus päättää omasta kuolinhetkestään.

Eutanasialailla viestittäisiin vammaisten ja sairaiden elämän arvottomuutta. Hollannissa merkittävin syy eutanasian pyytämiseen ei ole kipu, vaan yksinäisyys ja riippuvuuden pelko muiden avusta. Kuolemantoive sisältää usein kysymyksen: ”Olenko jo tarpeeton?” Kyselyyn ei tule vastata kuolinpiikillä, vaan välittämisellä ja tasokkaalla saattohoidolla.

8 Kirkon sisällä tarvitaan rohkeutta säilyttää Raamattuun perustuva linja avioliitosta yhden naisen ja yhden miehen liittona, kun sisäinen paine näistä luopumiseen kasvaa

Avioliittoinstituutio on hengellisen ja maallisen vallan leikkauspisteessä. Toisaalta naisen ja miehen välisellä avioliitolla on syvä teologinen merkitys Kristuksen ja seurakunnan suhteen symbolina. Toisaalta se on maallisena instituutiona asetettu suojaamaan yhteiskunnan heikoimmille jäsenille – lapsille – mahdollisimman turvallinen ja vakaa kasvuympäristö. Avioliitto on instituutio, joka on asetettu luomisessa ja jonka Jeesus ja apostolit ovat vahvistaneet.

Kansalaisaloitteen pohjalta virinnyt avioliittolain muutos on konkreettinen esimerkki siitä, että emme enää elä kristillisessä yhtenäiskulttuurissa. Se haastaa kirkon eri tavalla kuin mikään aiempi yhteiskunnallinen muutos. Siitä selvitäkseen kirkon tulee vahvistaa identiteettiään itsenäisenä kristillisenä yhteisönä.

9 Kansalaisaloiteinstrumentilla on ennakoitua suurempi vaikutus yhteiskunnan arvoperustaan ja samalla kirkon toimintaympäristöön

Suomessa otettiin vuona 2012 käyttöön kansalaisaloite, jolla vähintään 50.000 kansalaista voi saada ehdotuksensa eduskunnan käsittelyyn.

Kansalaisaloite vähentää puolueiden ja hallituksen mahdollisuutta linjata niin sanotuissa omantunnon kysymyksissä lainsäädäntöä. Omantunnonvapauden piiriin katsotaan kuuluviksi asiat, jotka koskettavat uskontoa, avioliittoa, elämän syntyä ja kuolemaa sekä alkoholia. Niissä puolueet eivät sido edustajiensa käsiä ryhmäpäätöksin, mikä on lähtökohtaisesti hyvä asia. Kansalaisaloitteella voidaan kuitenkin tuoda hallitusohjelman ohi eduskunnan käsittelyyn ja salin äänestystilanteeseen tavoitteita, jotka eivät sisälly hallitusohjelmaan.

Vuonna 2011 hallitusneuvotteluissa linjattiin, että hallitus ei tuo esitystä sukupuolineutraalista avioliittolaista, vaikka kuudesta hallituspuolueesta viisi sitä kannatti. Vaikka sukupuolineutraalia avioliittoa ajava kansalaisaloite oli huonosti valmisteltu, eikä lakivaliokunta sitä kannattanut esimerkiksi lapsivaikutusten arvioinnin puutteen vuoksi, eduskunnan täysistunnon äänestyksessä esitys voitti.

Eduskunta saa keväällä kansalaisaloitteen eutanasiasta. Aloite ei ole varsinaisen lakiesityksen muodossa enkä usko sen etenemiseen tällä vaalikaudella, mutta kannan huolta eutanasialain etenemisestä seuraavalla kaudella. On suuri riski, että vaikka eutanasiaa vastustavien puoluejohtajien puolueet muodostaisivat hallituksen, mahdollisen lakiehdotuksen muotoon saatetun kansalaisaloitteen menestymistä eduskunnassa ei pystyttäisi estämään. Omantunnon kysymyksissä nousee ratkaisevaksi jokaisen yksittäisen kansanedustajan näkemys puolueesta riippumatta.

Yhteiskunnan moniarvoistuessa joudumme kiihtyvästi tilanteisiin, joissa samanlaisilta kuulostavat tavoitteet tarkoittavatkin toistensa vastakohtia. Se, mitä joku pitää rakkautena, näyttää toisen mielestä suvaitsemattomuudelta. Jonkun mielestä vapaa aborttioikeus merkitsee naisten ihmisoikeuksien toteutumista, toisen mielestä taas lapsen ihmisoikeuksien riistämistä.

Kristillisiä argumentteja käytetään paljon poliittisessa keskustelussa. Eduskunnan istuntosalin keskusteluissa eniten siteerattu teos on Raamattu. Kirkon kannasta ollaan kiinnostuneita ja sillä on vaikutusta. Mieleeni on jäänyt parisuhdelain lähetekeskustelu eduskunnassa, jossa samaa sukupuolta olevien liittojen kannattajat käyttivät selvästi enemmän raamattuargumentteja kuin vastustajat esimerkiksi lähimmäisen rakkauteen liittyen. Kuitenkin mediassa uutisoitiin, että perinteisen avioliiton kannattajat löivät Raamatulla päähän.

Mikä asema Raamatulla, Jumalan erityisellä ilmoituksella, on muodostettaessa yhteiskunnallisia kannanottoja tai etsittäessä oikean ja väärän rajoja?

Kaikki eettiset valinnat perustuvat joidenkin arvojen ja maailmankatsomusten varaan. Mikään linjavalinta ei ole eettisesti neutraali. Olemme useissa ihmisyyttä ja perhettä koskevissa kysymyksissä tienhaarassa, jossa joudumme valitsemaan joko kristillisen arvoperustan tai sen torjuvan trendin.

Demokratia eli kansanvalta haastaa jokaisen ottamaan kantaa ja kantamaan valtaansa liittyvän vastuun yhteiskunnasta.

10 Kristityllä on täysi perustuslaillinen oikeus ja jopa velvollisuus ottaa kantaa arvojensa pohjalta yhteiskunnan rakentamiseen

Demokratiassa enemmistö vetää yhteiskunnallisen rajauksen oikean ja väärän välille. Moraalia on kuitenkin viime kädessä mahdotonta ratkaista äänestämällä. Suurikin enemmistö voi erehtyä. Päätös Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta tehtiin huutoäänestyksellä. Surmaamista puoltavat äänet saivat murskavoiton, mutta syytön mies tuomittiin.

Demokratian kohtuullinen todennäköisyys tuottaa hyviä ratkaisuja perustuu kuitenkin siihen, että ihminen haluaa itselleen hyvää. Demokratia on mahdollista siksi, että ihminen kykenee hyvään, mutta välttämätöntä siksi, että ihminen on paha. Demokratia käyttää hyväksi ihmisen luontaista itsekkyyttä. Kun yhteiskuntaa rakennetaan siihen suuntaan, mikä ihmisestä tuntuu hyvältä häntä itseään ajatellen, saadaan usein koko väestön hyvinvointia lisääviä kehitystä. Demokratia tuottaa eettisesti kestäviä ratkaisuja, jos ihmisen ”luonnollinen eettinen ymmärrys” toimii oikeaan suuntaan.

Luonnollinen moraalilaki tarkoittaa kaikille ihmisille yhteistä eettistä ymmärrystä.  Roomalaiskirjeessä apostoli Paavali määritteli sen näin: ”Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä.” (Room 2:14,15.) Luonnollinen moraalilaki on selkeimmin tunnistettavissa Jeesuksen opettaman kultaisen säännön avulla. ”Kaikki, mitä tahdotte toisten tekevän teille, tehkää te samoin heille.” Jos ihminen tekisi muille sen, mitä hän toivoisi itselleenkin tehtävän, hän toteuttaisi luonnollista moraalilakia, vaikka ei tuntisi ensimmäistäkään käskyä kymmenestä. Jumalan Raamatussa ilmoitettu laki ja ihmisten sydämiin kirjoitettu luonnollinen moraalilaki ovat pohjimmiltaan identtiset.

11 Mitä kauemmas yhteiskunta irrottautuu kristillisestä etiikasta, sitä suuremmaksi nousee tarve tarkistaa luonnollisen moraalilain päätelmiä erityisen ilmoituksen, Jumalan sanan valossa

Niin eutanasian kuin abortinkin kohdalla tiedämme, että vääristymätön moraalitaju noudattaa samaa periaatetta kuin viides käsky ”älä tapa”. Koska en halua, että minut tapetaan, minunkaan ei tule tappaa toista ihmistä. Mutta kun luonnollinen oikeustaju vääristyy, se sivuuttaa syntymättömien lasten kohdalla kultaisen säännön.

Olen eduskuntatyössä joutunut miettimään, mikä arvo jää sellaiselle mielipiteen ilmaisulle, jossa jää vähemmistöön ja häviää. Lopputulos on sama, onko siis väliä sillä, että vaikkapa samaa sukupuolta olevien avioliittoa on vastustettu? Mielestäni on.  Kovin kauan ei ole siitä ajasta, jolloin elettiin kollektiivista suomettumisen aikaa. Neuvostovallan pelko sokaisi ja vaiensi kritiikin. Silti löytyi niitä, jotka kuljettivat Raamattuja rajan taakse eivätkä ummistaneet silmiään vainoille ja ihmisarvon loukkauksille.

Presidentti Tarja Halonen neuvoi kerran viisaasti, että parempi on saada tunnustusta historian kirjoissa kuin iltapäivälehdissä. Totuus kirkastuu usein vasta aikojen saatossa, mutta sitä eivät aina löydä historian kirjoittajatkaan. Lopulta tulee kuitenkin arvio, joka kestää totuuden ja tämä päihittää inhimillisen historiankirjoituksenkin. Johannes profetoi Ilmestyskirjassa siitä hetkestä, jolloin kuolleet seisovat valtaistuimen edessä ja kirjat avataan.

Sananlaskujen kirjassa sanotaan: ”Osta totuutta, älä myy!” (Sananl 23:23) Tämä kertoo siitä, että totuudella on yleensä hinta. Totuuden seuraamisesta, totuuden tunnustamisesta ja puhumisesta joutuu usein maksamaan. Sen sijaan ihmisellä on kiusaus myydä totuutta, hankkia jotakin etua itselle sillä, että taipuu suosittuun harhaan tai vääristelee totuutta. Mutta Raamattu kehottaa: ”Osta totuutta, älä myy!”

Martti Luther käsitteli aihetta ”Seuraus uskosta” osuvin sanoin: ”Jos uskot, niin puhut. Jos puhut, niin sinun täytyy kärsiä. Sillä usko, tunnustus ja risti kuuluvat yhteen ja ovat oikean kristityn osa.”

12 Kirkkoa kuunnellaan, ja lopulta myös kunnioitetaan, kun se pysyy vahvasti omalla perustallaan

Kirkolliskokous ja Suomen eduskunta ovat muotoilleet kirkon perustan kirkkolain ensimmäiseen pykälään: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.”

Kirkon oma, valtiovallan hyväksymä erityistehtävä suomalaisessa yhteiskunnassa nousee tältä pohjalta, Raamattuun perustuvasta kristillisestä uskosta.

Rooman kristityille apostoli Paavali kirjoitti aikoinaan ajattoman kehotuksen: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room 12:2) Kirkon vahvuus kaikkina aikoina on ollut siinä, että se on seisonut omilla jaloillaan, pitänyt kiinni omasta perustastaan. Tässä on paradoksi. Kirkon vaikutusmahdollisuus yhteiskuntaan vaatii joskus yleisen eetoksen kyseenalaistamista, kun se on oman arvoperustan kanssa ristiriidassa. Valitettavasti kirkkomme on useissa kohdin myötävaikuttanut kielteiseen kehitykseen vaikenemalla, olemalla hiljaa.

13 Enemmistökirkon kovimmat haasteet nousevat kirkon itsensä sisältä

Kirkkolaissa määritelty Raamattuun, uskontunnustukseen ja tunnustuskirjoihin perustuva kristillinen usko kyseenalaistetaan yhä vahvemmin kirkon sisältä. Kristinuskon ydinopetukset laista ja evankeliumista, synnistä ja sovituksesta leimaantuvat kirkkopoliittisesti epäkorrektiksi varsinkin kohdistuessaan aiheisiin, joissa on valtapoliittisia paineita. Siksi kannustan kirkkoamme pysymään lujasti omalla perustallaan, vaikka siihen kohdistuisi paineita sisältä ja ulkoa esimerkiksi avioliittokäsityksen muuttamiseksi.

Turvallisuusasioista vastaavaksi ministeriksi tultuani esirukouksen merkitys esivallan puolesta avautui uudella tavalla. Mieleeni nousi vanhan virsikirjan yleinen esirukous, jossa pyydetään, että Jumala varjelisi meitä ”Perkeleen petoksista ja juonista, nälänhädästä ja kulkutaudeista, sodasta ja veritöistä, kapinasta ja riidoista, rakeista ja rajuilmoista, tulipalosta ja veden vaarasta, pahasta äkillisestä kuolemasta, iankaikkisesta kuolemasta.” Joka sunnuntai seurakunnissa kautta Suomen rukoillaan esivallan puolesta apostoli Paavalin kehotuksen mukaan: ”Minä kehotan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa.” (1. Tim 2:1,2)

14 Kirkon tärkein tehtävä suhteessa esivaltaan on rukoilla sen puolesta ja valtion tärkein tehtävä kirkon näkökulmasta on turvata uskonvapaus.

Jumala hallitsee maailmaa kahdella kädellä, vasemmalla ja oikealla, maallisen ja hengellisen regimentin, esivallan ja evankeliumin kautta. Paavali kutsuu esivaltaa Jumalan palvelijaksi:

Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksensa. Ei sen, joka tekee oikein, tarvitse pelätä viranomaisia, vaan sen, joka tekee väärin. Jos siis tahdot elää pelkäämättä esivaltaa, tee oikein! Silloin saat siltä kiitosta. Se on Jumalan palvelija ja toimii sinun parhaaksesi. Mutta jos teet väärin, pelkää! Esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen. Siksi on suostuttava esivallan alaisuuteen, ei vain rangaistuksen pelosta vaan myös omantunnon vaatimuksesta. Sen vuoksi te verojakin maksatte, sillä viranomaiset ovat Jumalan palveluksessa, kun he hoitavat tehtäviään. Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia. (Room 13:1–7)

Paavali ei sano tässä, että jokainen esivalta toimisi Jumalan tahdon mukaan. Rooman kristityt, samoin kuin Paavali itsekin joutuivat vainotuiksi uskonsa vuoksi. Sen sijaan hän painottaa, että vallankäytön idea on Jumalasta. Jumala on tarkoittanut ihmisten yhteisön toimimaan niin, että siinä on järjestys. Jumala ei ole anarkian tai epäjärjestyksen Jumala. Esivalta voi käyttää väärin asemaansa ja jokainen esivalta, oikeamielisinkin, varmasti tekee virheitä.

Martti Luther selitti huonepostillassa Jeesuksen opetusta siitä, että keisarille tulee antaa se mikä keisarin on ja Jumalalle se, mikä Jumalan on:

Keisari ja maallinen esivalta on tosin meidän hallitsijamme, mutta se ei ole ainoa herramme; meillä on toinenkin Herra, joka on suurempi, nimittäin Herra Jumalamme taivaissa. Jos siis jompikumpi näistä herroista on vihoitettava, jos on oltava tottelematon joko Jumalalle taikka keisarille, niin on parempi, että keisari vihastuu tottelemattomuuteemme, kuin että Jumala meihin vihastuu. Keisarilla en tässä tarkoita erikoista henkilöä, vaan yleensä kaikkea esivaltaa.

Apostolien teoissa kerrotaan tilanne, jossa viranomaiset kielsivät apostoleja saarnaamasta Jeesuksesta. Apostoli Pietari ja muut apostolit päättivät jatkaa työtään kielloista huolimatta. Esivaltaa saa arvostella ja sen toimintaa arvioida kriittisesti. On rohjettava toimia vastoin yleistä mielipidettä, porukan painetta tai joskus jopa lakia, jos nämä ovat selkeästi Jumalan sanan vastaisia.

15 Jumalaa tulee totella enemmän kuin ihmistä

Tämä väite Kankaanpään Kansanlähetyspäivieni puheessa kesällä 2013 käynnisti vyöryn, jonka seurauksena valtion ylimmille laillisuusvalvojille tuli puheestani yli 40 valitusta, muun muassa sillä syytöksellä, että olisin kehottanut ministerinä rikkomaan Suomen lakia. Kirkkomme arkkipiispakin sanoutui julkisesti pikaisesti irti puheestani. Eduskunnan oikeusasiamies vahvisti kuitenkin pitkässä vastauksessaan uskonnon- ja sananvapauden periaatteen, mikä koskee myös valtioneuvoston jäsenenä olevia henkilöitä. Myös Kirkolliskokouksen hyväksymässä kirkkokäsikirjassa sanotaan: ”Maallinen esivalta saattaa kuitenkin irtaantua Jumalasta. Silloin syntyy tilanteita, jolloin se toimii Jumalan tahtoa vastaan loukkaamalla ihmisarvoa tai estämällä evankeliumin vapautta. Tällöin kristittyjen pitää sekä yksilöinä että yhteisönä seurata Jumalan sanaan sidotun omantunnon ääntä.”

Yhtenä viime vaalikauden merkittävimpänä mutta melko vähälle huomiolle jääneenä saavutuksena uskonnonvapauden saralla pidän uudistetun yhdenvertaisuuslain soveltamisalan rajausta. Huomattava osa maamme uskonnollisesta toiminnasta on järjestäytynyt yhdistysmuotoisesti. Kirkon sisällä vaikuttavat herätysliikkeet ja yhteisöt edustavat suomalaista kristillistä kansalaisyhteiskuntaa.

Yhdenvertaisuuslain soveltamisalan ulkopuolelle rajataan nyt myös yhdistyspohjalta sekä kirkon sisällä toimivat uskonnolliset yhdistykset. Aiemmin vakaumuksen suoja ja uskonnon harjoittamisen käsite koskivat vain Suomen evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon sekä muiden rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien tilaisuuksia. Uskonnonharjoittamiseksi katsotaan nyt myös uskonnollisten yhteisöjen ja yhdistysten uskonnonharjoitukseen kiinteästi liittyvä opetus- ja julistustoiminta, esim. rippikoulutyö. Myös avioliittoon vihkiminen kuuluu vakaumuksen suojan piiriin. Tämä tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että yhdenvertaisuuslaki ei velvoita näitä yhteisöjä siunaamaan oppiensa ja tulkintojensa vastaisia avioliittoja.

”Maailmassa ei ole toista suurempaa valtaa kuin vanhempien valta lasten yli.” Näin väitti Martti Luther ja selitti: “Sillä isä ja äiti ovat lasten apostoleja, piispoja, kirkkoherroja, julistaessaan heille evankeliumia. Ja lyhyesti sanoen: maailmassa ei ole toista suurempaa valtaa kuin vanhempien valta, sekä hengellinen että maallinen, lasten yli.” Lutherin mukaan maailman suurin valta ei ollut paavin tai valtionpäämiehen valtaa, vaan äidin ja isän maallista ja hengellistä valtaa oman lapsensa suhteen.

Ajattelen, että Luther osuu tässä oikeaan. Olen ollut monissa vastuutehtävissä, joihin sisältyy valtaa eri tavoin: lääkärinä, kansanedustajana, puoluejohtajana ja valtion sisäisestä turvallisuudesta vastaavana ministerinä ja näissä kaikissa tehtävissä on suuri vastuu toisten ihmisten hyvinvoinnista, turvallisuudesta ja jopa hengestä. Mutta koskaan en ole vastuuta kokenut niin painavana kuin ensimmäisen lapsen synnyttyä. Pienen avuttoman ihmisen perustarpeet, hengissä pysyminen, hänen kasvunsa ja kehityksensä, koko hänen elämänsä suunta oli minun varassani, näin silloin koin. Omat tekemiset nukkumista ja ruokailua myöten taipuvat 24/7-periaatteella lapsen tarpeiden mukaan. Eikä kyseessä ollut muutaman kuukauden tai muutaman vuoden projekti vaan elinikäinen äidin tehtävä.

16 Oikea vallankäyttö merkitsee vastuuta ja palvelemista, toisen tarpeiden asettamista omien edelle

Tämä on vanhemmuuden kohdalla helppo ymmärtää. Jeesus opetti johtajuudesta, että juuri tämä on oikea asenne vallankäyttöön: ”Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niinkuin nuorin, ja johtaja niinkuin se, joka palvelee.” (Luuk 22: 25,26). Tämä Jeesuksen opetus kertoo, että langennut ihminen käyttää vastuuasemaansa väärin, muita alistaen tai käyttäen hyväksi. Sana vallanhimo kuvaa vallan tavoittelua itsekkäistä syistä, ei muiden palvelemiseksi. Siksi sanalla valta on usein kielteinen leima, vaikka se on lähtökohtaisesti hyvä. Valta sanana kuvaa Jumalan toimintatapaa ja se kytkeytyy erottamattomasti vastuuseen. Se on myös Jumalan kuvaksi luodulle ihmiselle tarkoitettu toimintatapa huolehtia muista ihmisistä, lähtien perhesuhteista esivallan toimintaan. Valta toimii kaksisuuntaisesti: Niillä, joista vallankäyttäjä on vastuussa, on puolestaan velvollisuus tukea ja kunnioittaa tämän johtajuutta. ”Olkaa alamaiset kaikelle inhimilliselle järjestykselle Herran tähden.” (1. Piet 2:13).

Luther puhui maallisesta ja hengellisestä vallasta, jotka molemmat sisältyvät vanhemmuuteen. Vanhemmat merkitsevät lapselleen sekä esivaltaa mutta heillä on myös hengellinen vastuu evankeliumin esillä pitämisestä lapsilleen. Maallisella ja hengellisellä vallalla on omat tehtävänsä.

17 Esivalta voi käskyillä, kannusteilla ja rangaistuksilla ohjata ja pakottaa tekemään hyvää ja karttamaan pahaa.

Sellaista ideaaliyhteiskuntaa ei ole, jossa ilman jonkinlaista rangaistusjärjestelmää ihmiset olisivat luonnostaan toisilleen hyviä. On vaikeaa edes kuvitella millainen yhteiskuntamme olisi, jos syntiä ei olisi ja kaikki rakastaisivat lähimmäistään niin kuin itseään. Poliisi on se instituutio, joka symbolisestikin kantaa tätä esivallan miekan.

Hengellinen valta on kovin toisenlaista. Ihmistä ei voi pakottaa uskomaan tai rakastamaan Jumalaa.

18 Hengellinen valta on evankeliumin valtaa, valtaa antaa syntejä anteeksi ja armahtaa

Olen joskus aivan hätkähtänyt sitä valtuutusta, avainten valtaa, joka sisältyy Jeesuksen sanoihin: ”Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut” (Joh 20:23). Tuon valtuutuksen käyttäminen on kirkon syvintä valtaa, evankeliumin valtaa antaa syntejä anteeksi.

”Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.”   Näihin sanoihin kirkkolakiin kiteytyy se, miten valtiovalta määrittelee kirkon tehtävän. Lakia koskevassa mietinnössään hallintovaliokunta vuonna 1993 totesi, että kirkon tehtävänä on ennen kaikkea kansalaisten uskonnollisista tarpeista huolehtiminen. Kirkolla on ajaton, ainutlaatuinen, profeetallinen tehtävä yhteiskunnassamme: pitää esillä Raamattuun perustuvaa sanomaa, jonka tavoitteena on ihmisen pelastuminen iankaikkiseen elämään.

Minua on usein vaivannut se, että julkisuudessa kristityt harvoin pääsevät esiin evankeliumin sanomalla. Varsinkin kansanedustaja on usein julkisuudessa erilaisten lakien, kieltojen ja käskyjen kautta. Kristinuskosta vieraantuneelle saattaa julkikristittyjen kautta jäädä vinoutunut kuva Raamatun ydinsanomasta.

Mieleeni on jäänyt keskustelu erään demarikansanedustajan kanssa valtiopäiväjumalanpalveluksen jälkeen. Hän ihmetteli piispan yhteiskunnalliseettistä esitelmää, joka olisi hänen mielestään sopinut paremmin eduskunnan istuntosalin pönttöön kuin saarnastuoliin. ”Piispa puhui kuin Mauri Pekkarinen, mutta Mauri puhuu paremmin.” Edustajatoverini kyseli, miksi piispa ei saarnannut evankeliumia?

19 Uskonpuhdistuksen viesti maallisen ja hengellisen regimentin erottamisesta on tärkeä ja koskee niin maallisen kuin hengellisen vallan käyttäjää

Monella puolueella on kristillisiä arvojuuria, eikä mikään puolue voi omia ”Jumalan puolueen” asemaa. Puolueiden tavoitteena on vaikuttaa ajallisesti yhteiskuntaan ja lähimmäisten parhaaksi. Kirkon tehtävä puolestaan tähtää ikuisuuteen, syntien anteeksi saamiseen ja ihmisten pelastumiseen Jumalan yhteyteen.

Ihmisen omasta sisäisestä kokemuksesta on tullut todellisuuden mittari tänä aikana. Oikean ja väärän rajoja vedetään subjektiivisten kokemusten pohjalta. Ihmisen sisäinen kokemus toimisi mittarina, jos ihmiskuvastamme unohdettaisiin yksi keskeinen tosiasia: syntiinlankeemus.

Kristilliseen ihmiskuvaan kuuluu oleellisesti myös se, että ihminen on perin pohjin langennut. Olemme arvokkaita Jumalan kuvina, mutta myös pahoja ja syntisiä. Tämä on kristillisen ihmiskuvan markkinoinnin suuri haaste. Ihminen ei halua kuulla tai myöntää olevansa syntinen ja langennut.

”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän teki meidän tähtemme synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” (2. Kor 5:21) Tässä on uskonpuhdistuksen ydinsanoma. Ristillä tapahtuneessa autuaassa vaihtokaupassa Kristus otti vastuulleen kaikki syntimme ja kaiken pahuutemme sekä niiden rangaistuksen, kuoleman. Samalla hän lahjoitti meille oman synnittömyytensä, pyhyytensä ja vanhurskautensa, jonka palkkana on iankaikkinen elämä.

Sanoma ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta on voima, joka on kantanut kristikansaa halki vuosisatojen, vaikeiden aikojen ja vainojen läpi. Sana rististä on motivoinut ja antanut rohkeutta lähteä kauas, vaikeisiin ja vaarallisiin olosuhteisiin viemään evankeliumia eteenpäin. Sana rististä on ollut niin rakas, että monet ovat olleet valmiit jopa ennemmin kuolemaan sitä tunnustaen kuin sen kieltämään. Yksi pysäyttävimmistä kokemuksista työurallani ministerinä oli, kun valtioneuvoston puolesta olin ottamassa vastaan kahta karua ruumislaatikkoa Helsinki-Vantaan lentokentällä viime vuoden kesänä. Seija Järvenpään ja Kaija Martinin elämäntyön arvo lähetysjärjestön lähettäminä avustustyöntekijöinä tuli traagisella tavalla laajasti tunnetuksi ja tunnustetuksi niin Afganistanissa kuin Suomessa heidän väkivaltaisen kuolemansa jälkeen ja johdosta. Apostoli Paavalin sanoin: ”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.”

20 Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi (Lutherin teesi 62)

Mitä vuoteni politiikassa ovat opettaneet minulle kirkon, kristinuskon ja vallan suhteista? Vallanpitäjät, niin maalliset kuin kirkolliset vaihtuvat, mutta Jumalan sana ei muutu. Kirkot saattavat kuihtua tai horjua perustaltaan, mutta kaikkina aikoina jossakin sana rististä synnyttää uutta elämää. Todellinen kirkko elää Sanasta. Ajattelen, että Kristus haluaa rohkaista meitä samoin kuin Ilmestyskirjan Tyatiran seurakuntaa: ”Pitäkää kiinni siitä mitä teillä on, kunnes minä tulen.” (Ilm 2:25)•

Perusta  6 | 2016

Craig P. Jennings, M.A., Ph.D.

(suomentanut Sinikka Mäkelä painamattomasta käsikirjoituksesta vuodelta 1991)

Kirjoittaja on toiminut professorina Free Lutheran Theological Seminary -oppilaitoksessa Minneapolisissa. Nykyään hän on sitä ylläpitävän luterilaisen kirkon Association Free Lutheran Church pappina Bottineaussa Pohjois-Dakotassa lähellä Kanadan rajaa. Hänen äitinsä sukujuuret ovat Suomessa. Artikkeliin liittyvä Luther, rukouksen mies julkaistiin lehtemme edellisessä numerossa. Tekstin runsas viitteistö on tilan puutteen vuoksi karsittu lukuun ottamatta monia suoria lainauksia 55-osaisesta laitoksesta Luther’s Works = LW.

Johdanto

Uskonpuhdistuksen aika toi kristillisen julistamisen kehitykseen historiallisesti terävimmän muutoksen, joka oli hyvin radikaali. Keskiajalla kyllä saarnattiin paljon ja oli monia huomattavia saarnaajia, mutta keskivertokirkossakävijän kuulema sanoma ei juuri keskittynyt Jeesukseen Kristukseen eikä pohjautunut Raamatun tekstiin. Useimmissa saarnoissa oli monimutkainen rakenne ja ne kehittelivät jotakin saarnaajan valitsemaa aihetta: teologista kysymystä, tiettyä hyvettä tai syntiä tai kristityn elämässä esiintyvää ongelmaa.

Vallalla oli hyvin tiukka kaava. Ensiksi tuli johdanto. Sitten ongelma jaettiin moniin osiin ja analysoitiin. Saarnaajat marssittivat esiin filosofisia argumentteja kantansa todistamiseksi. He lainasivat kirkkoisiä auktoriteetteinaan ja luettelivat kohtia ja alakohtia, pää- ja alaopetuksia – kaikki loogisen täsmällisesti ja spekulatiivisen kyvykkäästi esitettynä. Puhujasta riippuen saarnassa saattoi olla Raamattua paljon tai vähän. Pyhimyksillä oli usein näkyvä osa. Saarnaan ei kuitenkaan suhtauduttu kovin vakavasti, koska sakramentti oli tärkeintä.

Sitä vastoin uskonpuhdistuksen saarnat olivat raamatullisia, sisälsivät polemiikkia ja keskittyivät armoon. Niistä tuli myös evankelisen jumalanpalveluksen keskus.

Henkilö, joka sai aikaan tämän suuren vallankumouksen, oli tietenkin Martti Luther. Melanchthon oli tutkija, Calvin oli teologi, Cranmer oli uskonnollinen valtiomies, mutta Luther oli julistaja. On arvioitu, että hän piti elinaikanaan 4000–10000 saarnaa, joista 2300 on säilynyt. Itse asiassa suuri uskonpuhdistaja julisti aina. Hänen elämäkertansa kirjoittaja Roland Bainton toteaa: ”Hän opetti aina, tapahtuipa se sitten luokkahuoneessa tai saarnatuolissa; ja hän saarnasi aina, tapahtuipa se sitten saarnatuolissa tai luokkahuoneessa.”

Julistamisen tärkeys

Luther aloitti saarnaajanuransa Erfurtin augustinolaisluostarin ruokasalissa: ”Minun oli pakko saarnata. Voi, kuinka pelkäsinkään saarnatuolia!” Jumala oli kuitenkin kutsunut hänet saarnaajaksi. Luther tunsi hänen pakottavan kätensä päällään koko elämänsä ajan.  Kaikkien saarnaajien tavoin hän kadotti julistamisen intonsa ajoittain. Hän kuitenkin ymmärsi, miten ehdottoman tärkeää se oli. Se mikä tekee kirkosta ”kauniin” ja ”puoleensavetävän”, hän kirjoitti kerran, on hyvä saarna ja vilpitön rukous (LW 2, 334).

Vuoden 1530 alussa Luther kuitenkin lopetti saarnaamisen. Muutamaa saarnaa lukuun ottamatta wittenbergiläiset eivät enää kuulleet häntä ennen kuin saman vuoden syksyllä. Hän lopetti – ja aikoi lopettaa loppuiäkseen – koska hänet oli vallannut voimakas masennus, jota lisäsi, että wittenbergiläiset eivät reagoineet hänen sanomaansa.

Luther oli marraskuun kahdeksannen päivän saarnassaan vuonna 1528 varoittanut, että hän saattaisi lakata saarnaamasta wittenbergiläisille. Muistuttaessaan seurakuntaa siitä, että oli menossa kolehtiviikko, hän torui ihmisiä:

Monet teistä eivät halua antaa lanttiakaan. Te kiittämättömät, teidän tulisi hävetä. Kadun, että ollenkaan vapautin teidät tyranneista ja paavinuskoisista. Te kiittämättömät elukat ette ole evankeliumin arvoisia. Ellette tee parannusta, lopetan ennemmin saarnaamisen kuin heitän helmiä sioille.

Kokeilepa tällaista puhetta jonakin pyhäaamuna!

Uudenvuodenpäivänä 1530 Luther sitten lopetti. Tuskin oli saarna sinä aamuna alkanut, kun säikähtänyt Wittenbergin seurakunta kuuli: ”Saarnaisin mieluummin vesikauhuisille koirille, koska ei kannata puhua teille ja se loukkaa minua. Siispä jätän saarnaamisen pastorille ja hänen apulaisilleen. Minä pysyttelen luennoissani.”

Luther ei kuitenkaan pysytellyt luennoissaan. Useita kuukausia myöhemmin hän sanoi seuraavat paljastavat sanat Augsburgiin kokoontuneille papeille:

Ei ole kysymys siitä, että meitä suuresti ilahduttaisi saarnata. Minun korviani ei mikään viesti miellyttäisi enempää kuin se, joka siirtäisi minut pois saarnavirasta. Otaksun olevani hyvin väsynyt siihen ihmisten suuren kiittämättömyyden takia, mutta vielä paljon enemmän niiden sietämättömien vaikeuksien vuoksi, joita Paholainen ja maailma minulle jakavat. Mutta sieluparat eivät anna minun levätä. Sitten on myös mies nimeltä Jeesus Kristus. Hän sanoo: Ei! Häntä minä oikeuden mukaan seuraan kuten sitä, jolle kuulun ansion mukaan enemmän.

Pitkän saarnakokemuksensa ja Jumalan antaman perspektiivin valossa Luther oivalsi, että hän ja

muut hänen aikansa evankeliset saarnaajat puhuivat samanlaisille seurakunnille kuin apostolit

aikanaan – seurakunnille, joissa ihmiset etsivät ”uutta oppia korvasyyhyynsä” ja ovat ”saaneet

kyllänsä terveestä opista”. On suuri tragedia, hän huomautti surullisena, että ”mitä useammin me

saarnaamme ja opetamme, sitä kyllästyneemmiksi ja välinpitämättömämmiksi ihmiset tulevat”.

Kaikesta huolimatta ”meidän tulisi astua esiin importune, opportune (sopivalla ja sopimattomalla

ajalla)”, koska itse kunkin meistä on tehtävä tiliä Jumalalle siitä, miten otamme Sanan vastaan.

Toki ollaksemme saarnaajia kaikkina aikoina meidän tulee ahkerasti tutkia Jumalan sanaa. Vuonna 1542, alle neljä vuotta ennen kuolemaansa, suuri uskonpuhdistaja esitti vetoomuksen:

Jotkut pastorit ja saarnamiehet ovat laiskoja ja kelvottomia. He eivät rukoile. He eivät opiskele. He eivät lue. He eivät tutki kirjoituksia […] ikään kuin ei olisi tarvetta lukea Raamattua tätä tarkoitusta varten. […] He ovat vain papukaijoja ja naakkoja. […] Kutsu kuuluu: valvo, opiskele, lue ahkerasti. Totisesti et voi lukea liikaa Raamattua. Sitä, mitä luet, et voi lukea liian huolellisesti, ja mitä luet huolellisesti, et voi ymmärtää liian hyvin, ja minkä ymmärrät hyvin, sitä et voi opettaa liian hyvin, ja minkä opetat hyvin, sitä et voi elää liian hyvin. Paholainen, maailma ja oma lihamme taistelevat ja raivoavat meitä vastaan. Siksi, rakkaat herrat ja veljet, pastorit ja saarnaajat, rukoilkaa, lukekaa, ahkeroikaa. […] Tämä paha, häpeällinen aika ei ole sopiva hetki laiskotella, nukkua ja kuorsata.

Saarnaaminen on todellakin jalo, tärkeä ja vaativa työ, mutta sitä keskivertoseurakuntalainen ei osaa arvostaa:

Minun olisi kyllä vaikeaa istua satulassa. Haluaisinpa kuitenkin nähdä ratsastajan, joka pystyisi istumaan hiljaa kokonaisen päivän ja tuijottamaan kirjaa huolehtimatta tai uneksimatta tai ajattelematta mitään muuta. Kysykää vaikkapa kirjurilta, saarnaajalta tai puhujalta, kuinka paljon työtä puhuminen ja saarnaaminen vaativat. […] Kynä on kyllä varsin kevyt. […] Mutta tässä työssä ihmisruumiin paras osa (pää), jaloin jäsen (kieli) ja arvokkain työ (puhe) kantavat suurimman osan taakasta ja raatavat kovimmin, kun taas toisenlaisessa työssä joko käsi, jalka, selkä tai muut jäsenet tekevät työtä yksin, niin että ihminen voi iloisesti lauleskella tai laskea vapaasti leikkiä, mitä saarnan kirjoittaja ei voi tehdä. Kolme sormea tekee kaiken (kirjoittamistyön) […] mutta koko ruumiin ja sielun on oltava työssä mukana.

Vuonna 1543 Luther palaa saarnaamisen tärkeyteen. Se on tärkeää ensiksikin, koska Jumala on säätänyt sen ”tekemään kirkon paremmaksi”. Kun Jumalan sana ”asuu rikkaana kirkossa”, tapahtuu muutos. Toiseksi saarnaaminen on ratkaisevan tärkeää viimeisen tuomion valossa. Jos yhtäältä pastorit ovat uskollisesti julistaneet koko Raamattua, kukaan ei voi Jumalan edessä turvautua tekosyihin tuona suurena päivänä. Kukaan ei voi syyttää pastoriaan siitä, että tämä olisi säästellen paljastanut Jumalan totuutta tai ei olisi paljastanut sitä lainkaan. Toisaalta uskollinen sananjulistus myös ”vapauttaa meidät” pastorit, kun seisomme Herran edessä. Kolmanneksi julistaminen on tärkeää, koska sen sisältö on ”Herran sanan kallisarvoinen lahja”. Neljänneksi julistamisen lopullinen tarkoitus on, että se kajahtaa ”Jumalan kunniaksi”.

Jeesuksen Kristuksen kirkko ei yksinkertaisesti voi olla olemassa ilman tervettä julistusta. ”Kun julistaminen loppuu, ei myöskään uskoa, rukousta eikä sakramenttien oikeaa käyttöä ei voi esiintyä” (LW 2, 84). Ellei ole ”hurskaita ja oppineita julistajia”, voi seurauksena olla vain hengellinen tuho (LW 3, 78). Luther ei siksi liioittele:

Pahinta maan päällä on väärä julistaja. Hän on pahin ihminen maan päällä. Ketään varasta, murhamiestä tai roistoa ei voi verrata häneen. Nämä eivät ole yhtä pahoja kuin on julistaja, joka hallitsee ihmisiä Jumalan nimissä – ja johtaa heidät helvetin syvyyteen väärällä julistuksellaan.

Saarnaaminen oli Lutherille niin tärkeää, että hän nousi saarnatuoliin usein pelokkain mielin. Toisin kuin monet saarnaajat, joilla on perhosia vatsassa ja joiden polvet tutisevat, koska he arastelevat seistä ihmisten edessä tai pelkäävät, etteivät saarnaa hyvin, Lutheria pelotti julistamistehtävän valtavuus. ”Olen usein ollut pelästynyt ajatellessani, että minun oli puhuttava Jumalan valtasuuruudesta ja jumalallisesta luonnosta hänen edessään” (LW 54, 158). Siksi hän ennen saarnaa rukoili tähän tapaan: ”Rakas Herra Jumala, haluan julistaa sinun kunniaksesi. Haluan puhua sinusta, kirkastaa sinua, ylistää sinun nimeäsi. Vaikken voi itsessäni tehdä sitä hyvin, rukoilen, että sinä tekisit siitä hyvää.” (LW 54, 157–158.)

Julistaminen on kuitenkin enemmän kuin Jumalasta puhumista. Jumala itse puhuu siinä sanassaan ja sen välityksellä. Koska koko Raamattu on Jumalan Hengen synnyttämä ja siksi kokonaan virheetön, pastorin tulisi voida sunnuntaiaamuna lähteä saarnatuolista ja sanoa: ”Tässä puhuu Jumala.” Sen pastorin, joka ”ei voi näin kerskua saarnastaan, pitäisi pysyä erossa saarnaamisesta, sillä totisesti hän kieltää Jumalan ja pilkkaa Jumalaa.”

Minä kyllä kuulen saarnan, mutta kuka puhuu? Pappiko? Ei todellakaan! Ette te pappia kuule. Ääni on tosin hänen; mutta minun Jumalani puhuu sanan, jota pappi saarnaa tai puhuu. Siksi minun pitäisi kunnioittaa Jumalan sanaa, että minusta tulisi Sanan hyvä oppilas.

Lutherin väitteiden valossa on varmasti oikein todeta, että Luther pitäytyi Kristuksen todelliseen läsnäoloon (reaalipreesenssiin) saarnatessaan.

Julistamisen peruspiirteitä

Kunnianarvoisan C. F. W. Waltherin mielestä saarnaajien on oltava erityisen selvillä kahdesta opista. Ensimmäinen ja tärkein on vanhurskauttaminen. ”Heti sen kannoilla” tulee lain ja evankeliumin oikea ymmärtäminen. Lutherilla oli selvä käsitys näistä kahdesta toisiinsa läheisesti liittyvästä opista. Hänelle ne olivat kaiken evankelisen julistamisen tärkein piirre.

Kun Luther toistuvasti korosti lain ja evankeliumin eroa, se ei johtunut hänen rakkaudestaan teologisiin hienouksiin vaan seurasi henkilökohtaisesta kamppailusta ja pastoraalisesta huolenpidosta. Luther taisteli vuosia synnin ja syyllisyyden orjuudessa löytämättä mistään helpotusta tai vapautusta. Vasta kun hän tuli ymmärtämään lain ja evankeliumin ja löysi sen totuuden, että Jumala hyväksyy uskovan syntisen armosta, kun tämä uskoo Jeesukseen Kristukseen, hän löysi elämän ja pelastuksen, vapauden ja ilon. Tunnetun tornikokemuksen jälkeen (vuonna 1518) Luther alkoi huolellisesti erottaa lain ja evankeliumin omissa saarnoissaan. Hän myös ilmoitti, että lain ja evankeliumin tulisi kuulua jokaisen saarnaajan työkalupakkiin:

Julistaja on kuin puuseppä. Hänen työkalunsa on Jumalan sana. Koska materiaalit, joita hän työstää, vaihtelevat, hänen ei pitäisi aina noudattaa samaa menetelmää saarnatessaan. Tuottaakseen vaihtelua kuulijoilleen hänen tulisi joskus lohduttaa, joskus pelästyttää, joskus moittia, joskus rauhoitella. (LW 54, 31.)

Jos julistaja kuitenkin erehtyy puolelle tai toiselle, on parempi erehtyä julistamaan liian paljon evankeliumia kuin liian vähän lakia.

Jos saarnaat uskoa, ihmiset tulevat veltoiksi eivätkä halua tehdä mitään hyvää, palvella tai auttaa ketään. Mutta ellet saarnaa uskoa, ihmiset säikähtyvät sydämessään ja kokevat tulevansa hylätyiksi. […] Tee niin kuin haluat; mikään ei tunnu auttavan. Oli miten oli, uskoa Kristukseen tulisi kuitenkin saarnata, sitä pitää saarnata. Kuulisin paljon mieluummin ihmisten moitetta siitä, että saarnaan liian suloisesti ja saarnani estää ihmisiä tekemästä hyviä töitä (vaikka se ei pidäkään paikkaansa) kuin olisin ollenkaan julistamatta uskosta Kristukseen, sillä silloin ei aroille, pelästyneille omilletunnoille olisi mitään apua. Siksi tahtoisin, ettei sanomaa uskosta Kristukseen unohdettaisi, vaan että se yleisesti tunnettaisiin. Se on hyvin suloinen sanoma, täynnä silkkaa iloa, lohtua ja armoa. Minun on tunnustettava, etten itsekään ole sitä vielä täysin käsittänyt. Meidän on sallittava, että toiset […] kääntävät sanoman väärän turvan julistukseksi; toiset taas […] herjaavat meitä […] ja sanovat, että [saarnaamalla niin paljon Kristusta] teemme ihmisistä laiskoja ja siten estämme heitä saavuttamasta täydellisyyttä.

Saarnan suuri teema on vain ”Jumalan kunnia Jeesuksessa Kristuksessa” – erityisesti hänen sovituskuolemansa meidän edestämme ja hänen ruumiillinen ylösnousemisensa:

Me saarnaamme aina häntä, tosi Jumalaa ja tosi ihmistä, joka kuoli meidän syntiemme tähden ja nousi kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden. Tämä voi vaikuttaa rajoittuneelta ja yksitoikkoiselta aiheelta ja sellaiselta, joka on pian loppuun kulutettu, mutta emme koskaan pääse sen päähän.

Ellei joku julista Kristuksen evankeliumia, hän ”on eräänlainen rutto kirkolle”, ja hänen saarnansa on ”filosofoivaa, rationalistista ja todella turkkilaista julistusta” (LW 2, 249). Siksi on helppo arvioida julistusta: miten saarnaaja käsittelee Jeesusta Kristusta? Jos Kristus puuttuu sanomasta tai hänet on sysätty taustalle, on sellainen saarna ipso facto huono. Vuoden 1521 palmusunnuntain saarnassaan Luther totesi: ”Kristillisissä seurakunnissa saarnaajaa tulisi arvioida sen mukaan, julistaako hän yksin Kristusta, niin että ihmiset saavat tietää, mihin he voivat luottaa ja mille he voivat perustaa omantuntonsa.” Nykyajan karismaatikot, erityisesti luterilaiset karismaatikot, tarvitsevat muistutusta tästä totuudesta. Heidän tarvitsee kuulla uudestaan Lutherin sanat: ”Pyhä Henki tahtoo saarnata yksin Jeesuksesta Kristuksesta; Pyhä Henki parka ei mistään muusta tiedä.”

Kristus-keskeisen julistuksen tulisi olla käytännöllistä eli aina suuntautua tavallisen seurakuntalaisen tarpeisiin:

Meidän pitäisi aina saarnata asioista, jotka soveltuvat tiettyyn paikkaan ja tiettyihin henkilöihin. Kerran muuan saarnaaja julisti, että naisen on väärin hankkia imettäjä lapselleen, ja omisti koko saarnansa tämän asian käsittelemiseen, vaikka hänellä oli seurakunnassaan vain köyhiä kehrääjänaisia, joihin tämä kehotus ei soveltunut. Samanlainen oli se saarnaaja, joka saarnatessaan sairashuoneella iäkkäille naisille ylisti avioliittoa ja kehotti siihen. (LW 54, 138)

Käytännöllinen saarna merkitsee myös, että saarnaajan tulisi käyttää arkielämän kieltä. Kun teologit kokoontuvat väittelemään teologiasta, he voivat halutessaan käyttää niin oppineita termejä, että itse Jumalakin hämmästyy, mutta kun he seisovat ihmisten edessä julistamassa, heidän pitää puhua sanoilla, joita Hannu ja Kerttu ymmärtävät.

Esimerkiksi helmikuussa 1537 Luther saarnasi Schmalkaldenin liiton kokoontumisessa tekstinään 1. Joh 4. Hän totesi yksinkertaisesti, ”että Kristus asuu meissä uskon ja armon kautta, tekee meissä työtään ja puolustaa meitä ja pelastaa meidät”. Sitten hän sairastui. Andreas Osiander kutsuttiin saarnaamaan. Nähtävästi hänestä tuntui, että Lutherin saarnasta puuttui tarvittava skolastinen tarkkuus. Niinpä Luther sanoi: ”Hän nuhteli minua avoimesti, vaikkei nimeltä, kaikkien oppineiden miesten edessä. Kristus, hän sanoi, asuu meissä essentiaalisesti jne.”  Osiander voi olla kaunopuheinen, noudattaa jäsentelyä ja pitää kiinni kaikista retoriikan säännöistä, Luther sanoi, ”mutta hän ei opeta ihmisiä” (LW 54, 383).

Vaikka Luther ei suurestikaan arvostanut Osianderin saarnaa, hän kehui saarnaa, jonka Joachim Mörlin oli pitänyt Wittenbergissä kesäkuussa 1540. Se oli hyvä, ihmiset saattoivat ”viedä sen kotiin mukanaan”. Mörlinin tavoin Lutherkin näki vaivaa saadakseen saarnasta käytännöllisen. Oikeastaan hän ei ollut niinkään kiinnostunut saarnaamaan kouralliselle oppineita ja professoreita kuin tavalliselle kansalle:

Kristus olisi voinut opettaa syvällisesti, mutta hän halusi puhua sanomansa mahdollisimman yksinkertaisesti, jotta tavallinen kansa voisi ymmärtää. Hyvä Luoja, kirkossa on 16-vuotiaita tyttöjä, naisia, vanhoja miehiä ja talonpoikia, eivätkä he ymmärrä yleviä asioita! […] Paras saarnaaja on se, joka osaa opettaa koruttomalla, lapsenomaisella, yksinkertaisella ja kansanomaisella tavalla. (LW 54, 383–384.)

Jos kriittiset ja vaativat seurakuntalaiset, joilla on hienostunut maku, eivät pitäneet yksinkertaisesta, maanläheisestä saarnasta, niin ”ovi oli avoinna”.

Pöytäpuheissaan Luther summaa yhdeksän tärkeää ominaisuutta, jotka saarnaaja tarvitsee:

1. Hänen pitäisi pystyä ”opettamaan systemaattisesti”.
2. Hän tarvitsee hyvää huumorintajua.
3. Hänen tulisi osata puhua hyvin.
4. ”Hänellä pitäisi olla hyvä ääni.”
5. Hän tarvitsee hyvää muistia.
6. Hänen pitäisi tietää, milloin lopettaa.
7. Hänen pitäisi olla varma opistaan.
8. Hänen tulisi olla valmis panemaan elämänsä, omaisuutensa ja kunniansa alttiiksi Sanan puolesta.
9. ”Hänen pitäisi sietää sitä, että jokainen ivaa ja pilkkaa häntä itseään.”

Suora ja ehdoton saarnaaminen tosiaan raivostuttaa Paholaisen, joka vuorostaan piinaa saarnaajaa ”vainolla, vihalla, halveksunnalla, antipatialla ja lukemattomilla tuhon töillä” (LW 2, 334). Hän ei nostata vastustusta ja vainoa vain maailmalta yleensä vaan myös ystäviltä ja perheenjäseniltä:

Kukaan ei usko, kuinka vaikeaa on yhden miehen vastustaa kaikkien muiden kirkkojen yhteistä mielipidettä, taistella hyvin hyvien miesten ja hyvin hyvien ystävien näkemyksiä vastaan, tuomita nämä ja opettaa, elää ja tehdä kaikki heitä vastustaen (LW 2, 56).

Kaikesta huolimatta Jumalan kutsuman julistajan on seurattava Nooan esimerkkiä, tuon suuren vanhurskauden saarnaajan, jonka rohkea julistus on ”ikuisena esimerkkinä hänen jälkeläisilleen ja jonka uskoa, kestävyyttä ja uutteruutta saarnatyössä hänen jälkeläisensä voivat ihailla ja jäljitellä” (LW 2, 27).

Julistamisen menetelmä

Valmistautuminen

Kunnolla valmistautunut saarnaaja on sivistynyt saarnaaja. Monet tutkimusalat auttavat saarnaajaa, mutta erityisesti Luther arvosti kreikan ja heprean taitamista. Ellei osaa Raamatun kieliä, se ei ole vain ”synti ja puute” (LW 45, 364), vaan ”ellei hallitse näitä kieliä, ei voi julistaa Jumalan sanaa”:

Vaikka yksinkertaiset julistajat, jotka eivät osaa kieliä, voivatkin julistaa uskoa ja evankeliumia, on sellainen saarna vaisua ja kesyä. Ihmiset lopulta väsyvät ja kyllästyvät siihen, ja se lankeaa maahan. Mutta kun saarnaaja taitaa kielet, hänen julistuksessaan on tuoreutta ja elinvoimaa. Sanaa käsitellään kokonaisuudessaan, ja usko uudistuu jatkuvasti, kun käytetään aina vaihtelevia sanoja ja kielikuvia. (LW 45, 365.)

Kun tämä perusopiskelu on suoritettu, mitä sitten seuraa? Mitä periaatteita tulisi pastorin noudattaa viikoittaisessa saarnan valmistuksessaan hartaan rukouksen lisäksi? Lutherille viikoittainen valmistautuminen merkitsi pääasiassa ahkeraa tutkimista. Jos kuvitellaan, että Raamattu on puu täynnä ihania hedelmiä, saarnaajan tehtävänä on ravistella sitä voidakseen kerätä niitä mahdollisimman paljon. Tämä ei tarkoita, että hänen pitäisi vain ravistaa puuta ylimalkaisesti, vaan hänen täytyy ravistaa jokaista oksaa erikseen, niin ettei hän menetä yhtään hedelmää. Syvällinen Sanan tutkiminen on siis välttämätöntä. Saarnassa vuodelta 1532 Luther huomautti:

Jotkut saarnaajat ovat varsin varakkaita ja ovat keksineet helpon tavan saarnata. He eivät enää tarvitse Raamattua tai opiskelua, sillä kaikissa tapauksissa he voivat kertoa ihmisille: ”Rakkaat seurakuntalaiset, olkaa tyytyväisiä; uskokaa mitä tahansa Kristus tarkoittikin; siinä teille on aivan kylliksi.” Kukapa ei voisi saarnata tällä tavalla? Kukapa ei olisi mielellään oppilas, jos voisimme välttyä saarnaamisen ja opettamisen työstä ja jättää tämän työn Kristukselle ja sanoa: ”Minä uskon, mitä Kristus uskoo” tai vielä paremmin: ”Annan Kristuksen uskoa puolestani ja huolehtia siitä, mitä minun tulee uskoa”? Voi, kuinka hienoja kristittyjä ja loistavia ihmisiä olisimmekaan! Tätähän paavinuskoiset nykyään toistavat: he uskovat, mitä kirkko uskoo. Kerrotaan, että puolalaiset sanovat: ”Minä uskon, mitä kuninkaamme uskoo.” Miksipä ei? Miten voisi olla olemassa parempi usko, sellainen, joka vaatisi vähemmän työtä tai huolta kuin tämä?

Ei ole yllättävää, että pitäessään syvällistä Raamatun opiskelua näin suuressa arvossa Luther oli sitä mieltä, että aika, jonka pastori käyttää itse Raamatun tekstiin valmistellessaan saarnaa, on paljon tärkeämpi kuin aika, jonka hän käyttää kommentaarien tutkimiseen. Pastorin ei tule hylätä kommentaarejaan, mutta Luther pelkäsi, että Raamattu ”hautautuu paljon raamattukirjallisuuden alle ja teksti itse […] laiminlyödään”.  Hänen mielestään kommentaareja voitiin kyllä tutkia, kun ensin oli läpikotaisin tutustuttu tekstiin, mutta hänestä oli paljon parempi panna ne kokonaan pois ”ja taistella itse Raamatun kanssa”. Olihan ”parempi nähdä omilla silmillään kuin toisen” (LW 54, 361).

Esittäminen ja muoto

Lutherin neuvo saarnojen esittämisestä on yksinkertainen ja suora: ”Ensiksi sinun on opittava nousemaan saarnatuoliin. Toiseksi sinun on tiedettävä, että sinun tulee viipyä siellä jonkin aikaa. Kolmanneksi sinun on opittavaa laskeutumaan sieltä.” (LW 54, 393.) Saarnaajan on siis opittava nousemaan, sanomaan sanottavansa ja sulkemaan suunsa! Katsotaanpa, miten hän itse pani tämän yksinkertaisen neuvon käytäntöön.

Lutherin mielestä saarnan johdannon tuli olla lyhyt ja mennä suoraan asiaan. Johdannoissaan hän esitti yksinkertaisesti tekstin pääteeman ja jatkoi siitä saarnaamaan itse tekstistä. Johdanto tekstiin Luuk. 16:19–31 on tyypillinen esimerkki:

Olemme tähän mennessä evankeliumiluennoillamme käsitelleet eri esimerkkejä uskosta ja rakkaudesta. Koska ne kaikki opettavat uskoa ja rakkautta, olette toivoakseni runsaasti ja riittävästi saaneet tietää, ettei kukaan ihmisolento voi olla Jumalalle otollinen, ellei hän usko ja rakasta. Nyt tässä evankeliumitekstissä Herra esittää meille samaan aikaan esimerkin uskosta ja epäuskosta tai jumalattoman tilasta, jotta mekin voimme kauhistella uskon ja rakkauden vastakohtaa ja sitä uutterammin tarrautua uskoon ja rakkauteen. Tässä näemme Jumalan tuomion uskovista ja epäuskoisista. Se on sekä kauhistuttava että lohduttava: kauhistuttava uskottomille ja lohduttava uskoville. Voidaksemme paremmin käsittää tämän tekstin merkityksen meidän on kuviteltava mielessämme sekä rikas mies että Lasarus. Rikkaassa miehessä näemme epäuskon luonteen ja Lasaruksessa uskon luonteen.

Heti noiden lyhyiden kommenttien jälkeen Luther sukelsi suoraan ensimmäiseen käsiteltävään kohtaan. Luther olisi pitänyt opaskirjoja nasevista saarnan aluista tai kuvista itse Paholaisen läsnäolona. Hän ei varmastikaan olisi hyväksynyt pitkitettyjä johdantoja – synti, johon me papit joskus syyllistymme. Laskemme sellaisen perustan saarnalle, joka sopii taivaita hipovalle pilvenpiirtäjälle, mutta saamme aikaan vain kanahäkin sen päälle.

Heti kun pastori on lyhyesti esitellyt tekstinsä, hänen pitäisi alkaa kehitellä sitä mahdollisimman suoraan ja yksinkertaisesti.  Hänen tulisi huolellisesti hioa kieltään, niin ettei mikään hämärrä tekstin päätarkoitusta. Hänen pitäisi tietää, minne hän on menossa ja kuinka hän aikoo päästä sinne.

Kerran kun Lutherin vaimo Katharina valitti Pomeranuksen (Johannes Bugenhagenin) saarnaamisesta, Luther vastasi:

Pomeranus saarnaa samoin kuin te naiset yleensä puhutte. Hän sanoo mitä hyvänsä hänen päähänsä pälkähtää. Jonas-tohtorilla on tapana sanoa: ”Ei pitäisi tervehtiä jokaista sotilasta, jonka kohtaa.” Se on totta. Pomeranus ottaa usein jokaisen tapaamansa mukaansa. Vain houkka ajattelee, että hänen pitäisi sanoa kaikki, mikä juolahtaa hänen mieleensä. Saarnaajan tulisi huolehtia siitä, että hän pysyy aiheessa ja suorittaa tehtävänsä niin, että ihmiset ymmärtävät, mitä hän sanoo. Saarnaajat, jotka yrittävät sanoa kaiken päähän pälkähtävän, muistuttavat palvelustyttöä, joka on matkalla markkinoille. Kun hän kohtaa toisen palvelustytön, hän pysähtyy juttelemaan tämän kanssa hetkeksi. Sitten hän kohtaa taas uuden tytön ja juttelee tämän kanssa. Samoin hän tekee kolmannen ja neljännen kanssa ja etenee hyvin hitaasti markkinapaikalle. Näin toimivat saarnaajat, jotka eksyvät liian kauas aiheestaan. He yrittävät sanoa kaiken yhdellä kertaa, mutta se ei käy. (LW 54, 428.)

Lutherin mielestä tekstin tehtävä on kontrolloida saarnaa: saarnaajan tulee tunnistaa tekstin keskeinen sanoma ja sitten pysyä siinä. Voimme nähdä selvästi, miten Luther pani käytäntöön tämän periaatteen, kun vertaamme toisiinsa hänen eri saarnojaan samasta Raamatun tekstistä. Jokainen puhe on monin tavoin ihmeen erilainen, mutta kussakin niistä hän korostaa samaa pääkohtaa.

Luther tunsi suurta huolta saarnaajista, jotka eivät pystyneet välittämään tekstin sanomaa kuulijoilleen. Kerran hän esimerkiksi arvosteli suurta 300-luvun saarnaajaa Johannes Khrysostomosta. Luther oli valmistellut luentoja Heprealaiskirjeestä ja kääntynyt Khrysostomoksen saarnakokoelman puoleen. Suureksi harmikseen hän huomasi, että tämä ”poikkesi käsillä olevasta tekstistä muihin asioihin”. Havaitsin, että ”hän ei kirjoittanut mitään kirjeen sisällöstä” (LW 54, 305).

Kun Luther oli päättänyt tietyn tekstin teeman ja viettänyt paljon aikaa rukoillen ja tutkien, hän laati konseptin, pohjahahmotelman, jonka hän otti mukaansa saarnatuoliin. Postilloja lukuun ottamatta Lutherilla ei ollut tapana kirjoittaa saarnojaan. Huolellisesti laaditut muistiinpanot olivat hänelle niin tärkeät, että hän näki usein unta, että oli aika saarnata, mutta hänellä ei ollut muistiinpanoja mukanaan (LW 54, 214) – varmasti jokaisen papin painajainen!

Luther hahmotteli saarnansa antaakseen niille rakenteen ja tähtäyspisteen, mutta saadakseen tilaa tarvittavalle vapaudelle hän teki etukäteen vain nämä muistiinpanot.

Raamatun tekstien tuli hallita hyviä saarnoja ja olla myös lyhyitä – ei yli tunnin mittaisia! ”Ei ole mikään taito saarnata pitkään; mutta saarnaaminen ja opettaminen oikein ja hyvin on todellinen työ.”  Kärvisteltyään läpi Bugenhagenin piinaavan pitkän sunnuntaisaarnan Luther huomautti:

Jokaisella ylipapilla pitää olla yksityiset uhrinsa. Niinpä Pomeranus uhraa kuulijansa pitkillä saarnoillaan, sillä hänen uhrinsa olemme me. Tänään hän uhrasi meidät erityisellä tavalla. (LW 54, 179.)

Kaikkiaan Luther uskoi, että hyvä saarna puhuttelee tehokkaasti koko ihmistä. Lähtökohtanaan Room. 12:7 hän väitti, että saarnan tulisi valaista ymmärrystä ja liikuttaa sydäntä: ”dialektiikka” (opetus) ja ”retoriikka” (kehotus) ”muodostavat saarnan metodin”. Kuitenkin painavassa saarnassa on mukana kolmaskin tekijä: ”saarnan kuvittaminen”:

Hän suorittaa sen käyttämällä raamatunkohtia, esimerkkejä, vertauksia ja muita tällaisia puhetaidollisia kaunistuksia. Niiden avulla kuulijat saadaan vedetyksi uskomaan ja tottelemaan sitä sanaa, jota hän saarnaa.

Saarnoissaan Luther käytti lukuisia esimerkkejä ja kuvia korostaakseen tekstin tarkoitusta, mutta jokaisessa tapauksessa hän varmisti, että ne liittyivät kuulijoiden elämänpiiriin. Mallina oli Kristuksen saarnaaminen. Aukaistakseen ymmärryksen ikkunat hän käytti usein lyhyitä kuvia. Seuraavat esimerkit on otettu umpimähkään saarnasta, jonka tekstinä oli Joh. 15:26–16:4.

Kuten jalokiveä ei tule kätkeä vaan pitää näkyvissä, myös uskoaan tulee pitää yllään ja näkösällä.

Joka pakenee vainoa, sen sydämessä ei ole uskoa, on vain kuollut tieto erehtyneestä                            uskomuksesta, ilman elinnestettä ja voimaa, luuta ja ydintä.

Tieto, joka joillakuilla on Jumalasta, […] on vain kielen päällä kuten vaahto veden päällä.

Joskus Luther käytti laajempia kuvia. Seuraavat on otettu saarnasta, jonka tekstinä oli Matt. 5:20–26.

Käyttäkäämme rohkeaa kuvaa, jotta voitte nähdä, miten arvovaltaisen ihmisen tulee käyttäytyä. Otetaan esimerkiksi Saksin vaaliruhtinaan vaakuna. Siinä näkyy kaksi miekkaa mustavalkoisella pohjalla järjestettyinä niin, että kahva on alempana valkealla pohjalla ja terä ylempänä mustalla taustalla. Nämä osoittavat, miten tulee käyttäytyä arvovaltaisessa asemassa. Alhaalla, pitäen miekkaa kahvasta, sinun tulee olla puhdas, valkoinen, hellämielinen ja armelias, parhaaseen pyrkivä. Ylhäällä, velvollisuutta täyttäessäsi, sinulla on terä mustalla pohjalla, toisin sanoen vaaditaan päättäväistä ja ankaraa toimeenpanoa pysäyttämään ulkoisesti hyökkääjät. Miekkojen punainen väri osoittaa, että on vuodatettava verta. Mooses, Daavid ja muut ovat täten kauniisti käsitelleet miekkaa kahvasta pidellen valkoisella pohjalla, olleet raittiita, lempeitä ja helläsydämisiä ja heiluttaneet terää mustalla pohjalla ankarina ja vakaina virantoimituksessaan.

Luther summaa saarnan kuvittamisen filosofiansa Galatalaiskirjeen selityksessä (1535):

Tavallinen kansa tempautuu helpommin mukaan analogioiden ja kuvien avulla kuin vaikeiden ja hienosyisten keskustelujen avulla. Ihmiset katselevat mieluummin hyvin piirrettyä kuvaa kuin hyvin kirjoitettua kirjaa. […] Opettaakseen on hyödyllistä kyetä tuottamaan monia analogioita ja kuvia. Ei vain Paavali vaan myös profeetat ja Kristus käyttivät niitä. (LW 26, 359.)

Luther totesi kuitenkin haikeasti, että monet ovat paljon enemmän kiinnostuneita kuvista kuin saarnan painavasta oppisisällöstä. Saarnavuosiensa aikana hän havaitsi, että ”tavallinen kansa nukkuu ja yskiskelee, kun saarnaamme vanhurskauttamisopista, mutta höristää korviaan tarinoiden kohdalla”.

Summa

Mikä teki Lutherista suuren julistajan? Ehkä se johtui siitä, että älyn lisäksi hänellä oli luonteenlujuutta, energinen luonne ja tahto. Kun ihmiset kuulivat hänen puhuvan, he eivät kuulleet vain totuutta vaan kokivat ihmisen. Ehkä hänen ilmeinen rakkautensa kuulijoihinsa oli avain hänen menestykseensä julistajana. Ehkä hän nimenomaan saarnatavallaan – jumalallisella suorapuheisuudellaan ja raa’alla totuudellisuudellaan – osui hyvin lähelle maalia. Ehkä Melanchthonin arvio on paras: Lutherin tenhoavuus saarnaajana kumpuaa siitä tosiseikasta, että hänen ”sanansa eivät syntyneet huulilla vaan sielussa”.

Epäilemättä kaikki nämä tekijät vaikuttivat Lutherin tenhoavuuteen, mutta hän oli suuri saarnaaja, koska hän ennen kaikkea oli Sanan ja rukouksen mies, koska hänen aiheensa oli ristiinnaulittu ja ylösnoussut Herra Jeesus Kristus, koska hän saarnasi Sanaa horjumatta Jumalan kunniaksi. Me papit emme todellakaan voi tehdä paremmin kuin ”saarnata Jumalan kunniaksi ja olla piittaamatta ihmisten tuomiosta”. •

__________

Lutherin ruusu

Martti Luther kuvaa vaakunaansa (”Lutherin ruusua”) kirjeessään 8.7.1530:

Ensimmäisenä on oltava risti mustana sydämessä,

jonka luonnollinen väri se olisi.

Kun ihminen uskoo koko sydämestään, hän tulee vanhurskaaksi.

Sellaisen sydämen on oltava valkoisen ruusun keskellä osoittamassa,

että usko antaa iloa, lohdutusta ja rauhaa.

Ruusun on oltava valkoinen eikä punainen,

koska valkoinen on henkien ja kaikkien enkelien väri.

Sellainen ruusu on taivaanvärisellä pohjalla,

koska sellainen ilo Hengessä ja uskossa on tulevan taivaallisen ilon alku.

Sellaista taustaa tulee reunustaa kultaisen ympyrän,

koska sellainen autuus taivaassa kestää ikuisesti ja loppumatta

ja ylittää arvossa kaiken ilon ja hyvän, niin kuin kulta on arvokkain metalli.

Perusta  5 | 2016

Jari Jolkkonen
Kirjoittaja on Kuopion hiippakunnan piispa.

Avajaispuhe kirkon evankelioimistyön konferenssissa 15.4.2016

Teesit

1 Evankeliumin kuuluttaminen on kirkon ydintoiminto, sielu ja tunnusmerkki

2 Evankelioiminen on saastutettu sana ja kaipaa puhdistamista

3 Evankeliumi on vapauttava sanoma ja kaiken alistamisen vastakohta

4 Evankelioiminen on tehokasta vain, kun koko evankeliumi koskettaa koko ihmistä

5 Evankelioiminen, kaste ja ehtoollinen kuuluvat yhteen

6 Evankelioimiseen kuuluu sekä julistusta että keskustelua

7 Evankeliumilla on aivan tietty sisältö, Kristus, ja ilman tätä on kyse muusta evankeliumista

Käsitteen määrittelyä – mistä sana evankeliointi on peräisin?

Olemme kokoontuneet Joensuuhun ja Kuopion hiippakuntaan kirkon evankelioimistyön konferenssiin. Mutta mitä oikein tarkoitamme evankelioimisella? Luulen, että tästä on paljon erilaisia käsityksiä kirkkojen kesken ja myös oman kirkkomme sisällä. Kirkkona emme ole löytäneet tässä asiassa yhteistä työnäkyä tyydyttävällä tavalla. Siksi haluan aluksi selventää käsitteitä ja tarkastella, mistä sana on peräisin. Sen jälkeen esitän muutamia teesejä siitä, kuinka evankelis-luterilainen kirkko ymmärtää evankelioinnin.

Suomen kielessä ja luterilaisessa perinteessä on puhuttu perinteisesti ”evankeliumin julistamisesta ja opettamisesta”. Se on yhä ihan kelpo termi. Vuosisatojen ajan sillä on tarkoitettu jo kastettujen kristittyjen kasvattamista ja heidän uskonsa vahvistamista. Valistus, sekularismi, kaupungistuminen ja teollinen vallankumous muuttivat kuitenkin yhteiskuntaa 1800-luvun alusta: Euroopassa alkoi olla yhä enemmän ihmisiä, jotka olivat kyllä kastettuja, mutta tietämättömiä kristillisen uskon sisällöstä ja vieraantuneita kirkon hengellisestä elämästä. Syntyi niin sanottu sisälähetys, vieraantuneille kirkkojen jäsenille ja uskonnollisesti välinpitämättömille suunnattu evankeliumin julistus.

Verbi “evankelioida” tuli suomen kieleen kristillisen ylioppilasliikkeen kautta 1900-luvun alussa. Tuolloin liikkeessä korostui lähetysinnokkuus ja palo julistaa evankeliumia. Kansainvälisen kattojärjestön World Student Christian Federationin julkilausuttuna tavoitteena oli “the evangelisation of the world in this generation”, maailman evankelioiminen tämän sukupolven aikana.

Katolisessa kirkossa puhutaan ”ensimmäisestä evankelioimisesta”, kun kirkko lähettää lähetystyöntekijöitä julistamaan evankeliumia ja perustamaan paikalliskirkkoja niiden kansojen keskelle, jotka eivät vielä ole kuulleet Kristuksesta. ”Uudesta evankelioinnista” puhutaan, kun kirkko pyrkii tavoittamaan omia vieraantuneita jäseniään. Tätä varten Vatikaanin hallintoa muuten kovakouraisesti karsinut paavi Benedictus XVI perusti 2010 uuden paavillisen neuvoston (Pontificium Consilium de Nova Evangelizatione Promovenda), jossa olen saanut itse vierailla. Kiinnostavaa oli huomata, että paavin neuvostolleen antama tehtävä oli lähes sanasta sanaan sama kuin Suomen Evankelis-luterilaisen Kansanlähetyksen työnäky ”evankelioida kansat evankelioimaan kansoja”. Ehkäpä Mika Tuovinen on käynyt opastamassa paavia. Erottelu ensimmäisen ja uuden evankelioinnin välillä vastaa hyvin pitkälle meikäläistä jakoa ulko- ja sisälähetykseen.

Englannin kielen sana evangelism tarkoittaa evankeliumin julistamista. Tästä on johdettu verbi evangelize, evankelioida. Näiden englannin sanojen taustalla ovat Uudesta testamentista löytyvät alkukieliset kreikan substantiivi euaggelion, eli evankeliumi, hyvä sanoma, ja verbi euaggelizô, julistaa hyvää sanomaa, evankelioida.

1 Evankeliumin kuuluttaminen on kirkon ydintoiminto, sielu ja tunnusmerkki

Evankelioiminen, siis hyvän sanoman julistaminen ja välittäminen, on niin sanottu kirkon ydintoiminto, jos joku on. Oikeastaan se on vielä enemmän: se on itse kristinusko. Evankelista Markuksen mukaan Jeesus avasi julkisen toimintansa tällä julistuksella: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle, kääntykää ja uskokaa evankeliumi.” Alkuteksti voitaisiin kääntää myös: muuttukaa mieleltänne, ottakaa vastaan hyvä sanoma. Nykykielellä voisimme sanoa: ”Tulkaa, ottakaa vastaan Kristus-usko, tulkaa kristityiksi”.

Evankeliumin opettaminen ja julistaminen ”puhtaasti” on luterilaisen tunnustuksen mukaan toinen kirkon välttämättömistä tuntomerkeistä. Augsburgin tunnustuksessa, tunnustuskirjoista tärkeimmässä, sanotaan kirkosta: ”Tosi kirkko on siellä, missä evankeliumia julistetaan puhtaasti ja sakramentteja hoidetaan oikein” Siksi evankeliointi on oikeastaan enemmän kuin mikään “toiminto”. Evankeliumin julistaminen tekee kirkon kirkoksi. Tämä identiteetti näkyy myös nimessä evankelis-luterilainen kirkko. Jos kirkko ei evankelioi, voidaan kysyä, toteutuuko kirkon elämässä kaikki se rikkaus, jonka Jumala on sille lahjoittanut. Tällöinhän kirkkain lamppu pistetään vakan alle, eikä se sieltä juuri loista.

Tässä seminaarissa on helppo puhua myönteisesti evankelioimisesta; olettehan te osallistujat pohtineet keskimääräistä syvällisemmin sen luonnetta. “Evankelioiminen” ei myöskään sanana säikäytä meitä. Mutta monilla tämä sana nostaa esille tukun kysymys- ja huutomerkkejä. Tarvitaan tarkennusta ja ehtolauseita, jotta evankelioimisesta voitaisiin ylipäänsä puhua. Ja senkin jälkeen sana saattaa tuntua jotenkin kiusalliselta. Ymmärrän tämän hyvin.

2 ”Evankelioiminen” on saastutettu sana ja kaipaa puhdistusta

Sana “evankelioida” on ajan saatossa kuormittunut monenlaisilla merkityksillä ja mielleyhtymillä, jotka eivät tee oikeutta tälle tärkeälle raamatulliselle verbille eivätkä sitä kuvaavalle asialle. Siksi asiallinen keskustelu evankelioimisen tarpeesta ja keinoista kirkossa ei aina onnistu parhaalla mahdollisella tavalla.

”Evankelioiminen” merkitsee monien mielikuvissa jonkinlaista aivopesun synonyymiä, Jeesuksen nimissä tehtyä propagandaa, kristinuskon kaupustelua. Vikaa on varmasti maailman kovasydämisyydessä ja penseydessä. Mutta vikaa on myös kristityissä itsessään. Monille termillä ”evankelioida” on imperialistinen sivumaku, joka tuo mieleen uhkaavia traktaatteja, Jeesus tulee -varoituskylttejä tai kiiluvasilmäisiä käännyttäjiä kotiovella.

Hakaniemen torilla nousi kerran ratikkaan muuan ahdistuneen näköinen mies, joka karjaista mylväisi vihaisella äänellä: ”Tehkää parannus!” Hän ehkä onnitteli itseään rohkeasta toiminnasta, mutta synnytti vain ahdistusta ja vastustusta. En voi syyttää matkustajaa, jos hän päättelee, että tullakseen kristityksi täytyy ilmeisesti ahdistua ja tulla hulluksi. Evankeliumin leviämisen kannalta tämä niin sanottu evankelista toimi kontraproduktiivisesti: hän ei edistänyt evankeliumia, vaan pystytti sille esteitä. Suomeksi sanottuna evankeliumin asialle olisi luultavasti ollut parempi, että hän olisi pitänyt suunsa kiinni ja jakanut leipää köyhille Veikko Hurstin vieressä.

Ei siis ole ihme, että tällaisen väärinkäytön ja sen synnyttämien mielikuvien takia monet kristityt ja jopa papit vierastavat evankeliointia sekä terminä että toimintana.

Mutta suostummeko toimimaan tällaisten epäonnistumisten ja väärintulkintojen ehdoilla? Eikö silloin mene lapsi pesuveden mukana? Onko kasteveden tarkoituksena vihkiä ihminen Kristuksen seuraajaksi vai tehdä hänet evankeliumille immuuniksi?

Evankelioiminen on niin arvokas asia, ettei ole hyvä, jos kirkossa käytämme aikamme ja energiamme pitkitettyyn kiistelyyn sanoista ja merkityksistä. Parempi olisi, jos voisimme yhtenä rintamana keskittyä hyvän sanoman kertomiseen.

Miten tällaiseen tilanteeseen voitaisiin päästä? Miten tarpeeton eripura voitaisiin välttää ja paneutua varsinaiseen työhön?

3 Evankeliumi on vapauttava sanoma ja siksi kaiken alistamisen vastakohta

Voidaksemme puhdistaa ”evankelioimisen” on mentävä sen juurille. Mistä tällainen sana ylipäänsä tulee? Katsotaan mitä se pitää sisällään. Sen jälkeen pohditaan, mitä evankelioiminen voi olla kirkossa vuonna 2016. Minkälaiseen evankelioimisnäkyyn kaikki kirkossa voisivat yhtyä?

Paljon oppii, kun tutkii alkukielistä tekstiä ja katsoo missä yhteydessä ja kuinka näitä sanoja käytetään. Niinpä aloitamme Uudesta testamentista ja kreikan kielestä.

Uuden testamentin tunnetuin kohta, jossa puhutaan verbinä ”evankelioimisesta”, löytyy tutusta Luukkaan jouluevankeliumista. Alkutekstin mukaan Herran enkeli ”evankelioi paimenille” sanomalla: ”Älkää pelätkö. Minä evankelioin teille (kreik. euaggelizomai hymin) suuren ilon koko kansalle: tänään teille on syntynyt Vapauttaja (sooteer), Kristus, Herra (khristos kyrios) Daavidin kaupungissa” (Luuk. 2:10).

Tässä on kaksi ratkaisevan tärkeää huomiota evankelioimisen oikean ymmärtämisen kannalta.

Ensiksi on otettava huomioon, että meille ”evankeliumi” on hurskas ja umpikristillinen termi, mutta Jeesuksen syntymän aikana se oli maallinen, erityisesti sotilaspoliittinen sana. Keisarin evankeliumi oli hyvä sanoma Rooman keisarin voittamasta valloitussodasta tai hänen verisesti kukistamastaan kapinasta. Nykyaikana sellainen voisi olla Venäjän presidentin Vladimir Putinin julistama ”hyvä sanoma” siitä, että hän on vastannut kaikkien krimiläisten hartaaseen toiveeseen liittämällä Krimin niemimaan Venäjän federaatioon.

Tiedämme, että tällainen Rooman keisarin evankeliumi oli imperialistinen: sen takana oli väkivaltaa, sotaa ja alistamista. Sillä pyrittiin pönkittämään keisarin valtaa kansojen yli. Vallan pönkittämistä vahvisti se, että keisaria palvottiin jumalana ja häntä kutsuttiin jumalallisella arvonimellä kyrios, Herra.

Joulun evankeliumi on äärimmäinen vastakohta imperialistiselle keisarin evankeliumille. Enkeli haluaa ”evankelioida” julistamalla, että kyrios, Herra, ei ole väkivaltainen ja omaa valtaa pönkittävä keisari, vaan lempeä ja rakastava Seimen lapsi. Enkeli julistaa, että sooteer, Vapauttaja, ei ole verisiä valloitussotia käyvä keisari, vaan sovituksen tuova Jumalan Poika ja Rauhan ruhtinas.

Kristuksen evankeliumi on kaiken imperialismin vastakohta: se on vapauttava ja iloiseksi tekevä sanoma siitä, että Jumala on Kristuksen sanoissa ja teoissa rakentanut rauhan ja sovinnon ja että hän kutsuu jokaista elämää uutta elämää ”Kristuksessa”, siis rauhassa ja sovinnossa Jumalan kanssa ja ihmisten kesken.

Toiseksi on kiinnitettävä huomio pieneen kielelliseen, mutta tärkeään yksityiskohtaan. Kun enkeli julistaa hyvää sanomaa, evankelioimisen kohteesta eli paimenista puhutaan datiivissa, ei akkusatiivi-muodossa. Enkeli evankelioi ”paimenille” (hymin), ei ”paimenia”. Kuulostaa hiustenhalkomiselta, mutta kuunnelkaa, tässä on pointti.

Kun käytämme suomen kielessä verbiä “evankelioida”, sen objekti eli toiminnan kohde saa usein sijamuodokseen akkusatiivin. Sanomme siis, että evankelioimme jonkun henkilön tai jotakin henkilöä: ”Evankelioin Mikon tai Mikkoa”. Hyvä esimerkki tästä on Kansanlähetyksen perinteinen tunnuslause: “Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja”.

Kreikan kielessä asia on toisin. Kun käytetään verbiä euaggelizô, se jolle puhutaan,on melkein aina datiivi, lauseopillisesti epäsuora objekti. Niinpä kreikan kielessä evankelioidaan jollekin henkilölle tai joillekin ihmisille, siis Mikolle tai vangeille. Näin on myös jouluevankeliumissa: enkeli evankelioi ”heille” (hymin) eli paimenille ja ”kansalle” (laoo). Hädin tuskin voin pidätellä innostustani sen huomion johdosta, että kyse on datiivista, ei akkusatiivista! Jos siirrämme tämän ilmaisutavan suomen kieleen, Kansanlähetyksen tunnuslause kuuluisi seuraavasti: “Evankelioikaa kansalle, jotta se evankelioisi kansoille.”

Tämä erottelu saattaa kuulostaa saivartelulta, mutta ei välttämättä ole sitä. Jos puhutaan jonkun henkilön tai joidenkin ihmisten evankelioimisesta, ilmaisussa kuullaan helposti kielteisiä sivumerkityksiä: evankelioitavan ihmisen oma persoonallisuus, itsenäisyys ja autonomia uhkaavat hävitä. ”Tukistan, potkaisen, lyön, aivopesen, evankelioin Mikkoa”.

Tällaiset sivumerkitykset ja vivahteet voivat vaikuttaa kahdella tavalla. Yhtäältä evankeliointiin kriittisesti suhtautuvat voivat esittää arvostelua, jonka mukaan evankelioinnissa ihmisestä tulee passiivinen vallankäytön kohde. Toisaalta evankeliointiin innokkaasti suhtautuva voi vaivihkaa alkaa nähdä ihmisiä käännyttämisen kohteina, jolloin aito kohtaaminen kärsii.

Kielellä on todellakin valtaa. Se ei ainoastaan heijasta todellisuutta vaan kykenee myös vaikuttamaan siihen, kuinka asiat näemme ja koemme. Voisimmeko sitten ruveta suomen kielessäkin puhumaan siitä, että evankelioimme ihmisille tai kansalle? Muuttaisiko tämä suhtautumista evankelioimiseen myönteisemmäksi?

Ongelmaksi muodostuisi helposti se, että ilmaisu olisi suomen kielen kannalta keinotekoisen tuntuinen. Meidän Kirkkoraamattumme ei käännä kreikan euaggelizô-verbiä kertaakaan sanalla “evankelioida”. Käännöksessä käytetään yleensä useampaa kuin yhtä sanaa, esimerkiksi: saarnata evankeliumia, julistaa evankeliumia tai kuten jouluevankeliumissa ”ilmoittaa ilosanoma”.

Alkukielisestä Uudesta testamentista opimme näin ollen ainakin kaksi kieleen liittyvää seikkaa. Yhtäältä se antaa tukea sille, että voimme rohkeasti puhua evankelioimisesta. Esiintyyhän tätä sanaa vastaava kreikan verbi euaggelizô Uudessa testamentissa peräti 54 kertaa. Toisaalta alkukieli muistuttaa meitä siitä, mitä tämä evankelioiminen on: se on hyvän sanoman julistamista, kuuluttamista tai kertomista ihmisille. Siihen kuuluu ihmisten kohtaaminen, kunnioittaminen ja palvelu. Alkukielessä ei ole sitä kielteisen sivumerkityksen vaaraa, mikä on suomen kielen sanassa “evankelioiminen”.

Miten voisimme käytännössä ja omilla teoillamme puhdistaa sanan ”evankelioida” sille matkan varrella kerääntyneistä kuormista ja palauttaa termin alkuperäiseen kunniaansa?

4 Evankelioiminen on tehokasta vain, kun koko evankeliumi koskettaa koko ihmistä

Vanhan vastakkainasettelun mukaan herätyskristityt julistavat evankeliumia sanallisesti, kun taas sosiaalisesti aktiiviset kristityt haluavat tehdä humanitaarista auttamistyötä. Kirkossamme tämä vastakkainasettelu on osin lientynyt, mutta vielä tarvitaan työtä, että voisimme juuria sen pois pysyvästi.

Koko evankeliumiin kuuluu sekä julistus että palvelu. Evankelioiminen tapahtuu sanoin ja teoin. Vanhan kirkon ja kreikan kielen termein: kristillinen todistus, martyria, on täyttä vain, kun se toteutuu liturgiana ja diakoniana. Täyteen evankelioimiseen kuuluu täysi evankeliumi, siis sekä Jumalan sanan julistus, että kärsivän ihmisen auttaminen. Pitäytyminen vain toiseen merkitsee evankeliumin amputoimista ja kohtalokasta kaventamista.

Jos rajoitumme auttamistyöhön ja häivytämme evankeliumin, teemme kirkosta pelkän Punaisen Ristin. Auttaa voi ilman Kristustakin. Ei siihen kirkkoa tarvita. Pahimmillaan ilosanoma joutuu tekojen vanhurskauden ja ahtaan moralismin vankilaan. Jos taas julistamme ihmiselle evankeliumia, mutta sivuutamme hänen fyysiset leipähuolensa, kuinka hänen sydämensä voisi lämmetä Kristukselle? Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa ja juuri sen tuntomerkkinä hoiti kehon tarpeista ruokkimalla nälkäisiä ja parantamalla sairauksia.

Tämä julistuksen ja palvelun yhteys tulee hyvin esille kohdasta, jossa Luukkaan evankeliumin mukaan Jeesus esittää ohjelmansa: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille evankeliumin, julistamaan vangeille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista ja päästämään sorretut vapauteen.” (Luuk. 4:18) Tässä evankeliumi sisältää sekä julistuksen että auttamisen.

Koko evankeliumi käsittää myös sekä Jumalan käskyt että lupaukset. Amputoidusta evankeliumista on kyse myös silloin, jos se käsitetään yksinomaan vastakohtana Jumalan laille. Laajan määritelmän mukaan ”Kristuksen evankeliumiin” sisältyy sekä Jumalan evankeliumi eli vapaaksi tekevä anteeksiantamuksen sana, joka ei vaadi mitään että Jumalan laki eli käsky pyrkiä elämään hänen tahtonsa mukaan.

Koko evankeliumi, siis lupaukset ja käskyt käsittävä evankeliumi, tulee hyvin ilmi Markuksen evankeliumin alussa, jossa Jeesus aloittaa julkisen toimintansa: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle, kääntykää ja uskokaa evankeliumi.” (Mark. 1:14) Tässä evankeliumi käsittää sekä lain että evankeliumin, sekä vapauttavan anteeksiantamisen sanan että kehotukset Jumalan tahdon mukaiseen elämään.

Toisaalta evankeliointi on tehokasta vain silloin, kun se koskettaa koko ihmistä, siis tunnetta ja ymmärrystä. Pelkkä fiilistely johtaa sokeaan uskoon eikä kanna läpi vaikeuksien. Pelkkä pitäytyminen älylliseen todisteluun johtaa kylmään aivouskoon. Siksi on julistettava niin, että sana koskettaa sekä sydäntä että päätä, tunnetta ja ymmärrystä. Siten molemmat saavat voimaa toisistaan. Tunne saa uskon syttymään, ymmärrys tekee siitä sitkeää ystävyyttä. Sydämen usko tekee uskon eläväksi, kirkon usko antaa sille sisällön ja suunnan.

Kun puhutaan evankelioimisen antropologisista ehdoista, pitää ottaa myös huomioon, että evankeliumi on myönteinen sanoma ja leviää tehokkaammin vetoamalla myönteisiin tunteisiin. Ahdistelu ja pelottelu eivät synnytä vapautunutta luottamusta Jumalaan. Synti on kyllä sanottava synniksi ja kadotuksen mahdollisuus on kiistattomasti osa Jeesuksen julistusta. Paavali kyllä edellyttää ”evankeliumiin” myös Jumalan tuomion (Room 1-2). Mutta totisten torvensoittajien ja tuomiopäivän pasunistien sopii muistaa Paavalin kysymys: ”Etkö ymmärrä, että Jumalan hyvyys johtaa sinut kääntymiseen?” (Room. 2:4). Ihminen uskaltaa turvautua Jumalaan vasta silloin, kun hän luopuu ennakkoluuloista ja ymmärtää Jumalan (God) hyväksi (Good).

On myös tärkeää, että usko koskettaa moraalista ja sosiaalista puoltamme. Esimerkiksi uskon löytänyt vapautuva vanki tarvitsee yhteisön, muuten hän jää yksin eikä pääse irti vankilakierteestä. Oikea usko synnyttää hyviä hedelmiä eli hyveitä. Se johtaa kuuliaisuuteen, siis pyrkimykseen seurata Kristusta ja elää Jumalan tahdon mukaisesti.

Miten puhumme ja toimimme niin, että koko evankeliumi voisi koskettaa koko ihmistä?

5 Evankelioiminen, kaste ja ehtoollinen kuuluvat yhteen

Luterilaisessa teologiassa on erityisen tärkeää voida yhdistää evankeliointi, kaste ja ehtoollinen. Tässä on kuitenkin vielä paljon tehtävää.

Perinteisesti evankelioinnista ovat innostuneet herätyskristityt, jotka ovat ammentaneet vaikutteita pietismistä ja myöhemmin kansainvälisestä evankelikaalisuudesta. Tässä virtauksessa on ollut vaikeuksia ymmärtää kasteen ja ehtoollisen myönteistä merkitystä yksittäiselle kristitylle ja koko kirkon elämälle. Kasteen lahja on sivuutettu tai jopa varoitettu luottamasta siihen.

Toisaalta kirkossa on myös kasteeseen ja ehtoolliseen vedoten torjuttu kaikenlainen evankelioiminen. Kastetta on voitu pitää jonkinlaisena pelastusautomaattina, joka vapauttaa rukouksesta, kilvoittelusta ja evankelioimisesta. ”Sunnuntaiaamuna talonpoika kuulee kirkon kellojen soiton, kääntää kylkeä ja on autuas”. Tällöin kasteen tehtävä on sivuutettu.

Uudessa testamentissa evankeliumin julistaminen, kaste ja ehtoollinen kuuluvat yhteen. Kun Filippos ”evankelioi” eli kertoo Kristuksesta etiopialaiselle hoviherralle (Ap. t. 8:26), tämä seurustelu tapahtuu Raamatun äärellä ja johtaa kasteeseen. Kun Ylösnoussut Kristus evankelioi eli kertoo Emmauksen tien kulkijoille Jumalan pelastussuunnitelmasta, tämä seurustelu tapahtuu Raamatun äärellä ja johtaa ehtoolliseen. Emmauksen tien kulkijat tunnistavat Herran läsnäolon siitä, kun hän otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen oppilaille, siis teki sen, minkä ehtoollista asettaessaan.

Luterilaisina pidämme tappiin asti kiinni siitä Lutherin katekismuksen opista, jonka mukaan kasteessa tullaan kristityksi: ”Kaste vapauttaa synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta. Se lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen, Jumalan armon, Kristuksen ja kaikki hänen tekonsa sekä Pyhän Hengen ja kaikki hänen lahjansa.” (Iso Katekismus) Emme voi edustaa sellaista evankelioimista, jossa ihmisen katsotaan tulevan kristityksi vasta oman ratkaisun tai muiden tekojen perusteella. Tällainen olisi ristiriidassa vahvan vanhurskauttamisoppimme kanssa.

Mutta emme voi myöskään tuudittautua siihen valheelliseen uneen, että kaikki kastetut ovat eläviä kirkon jäseniä, jotka seuraavat Kristusta ja pyrkivät elämään hänen tahtonsa mukaisesti. Hengellisesti välinpitämättömiä on heräteltävä lempeästi ja kutsuttava rohkeasti takaisin Kristuksen seuraamisen tielle, kirkon uskon ja lähimmäisen rakkauden tielle.

Evankelioimisen tulee aina johtaa elävään ehtoollisyhteyteen omassa kotiseurakunnassa. Muuten jokin on pielessä.

Meidän aikanamme tärkeä ja kiireellinen tehtävä on yhdistää elämäniloinen evankelioimisen teologia luterilaisen kirkon vahvaan armo- ja sakramenttioppiin.

6 Evankelioimiseen kuuluu sekä julistus että keskustelu

Nykyisin kuulee usein sanottavan, että saarnaaminen tai julistaminen on yksisuuntaista ja ylhäältä päin tulevaa viestintää. Vastakohdaksi asetetaan usein keskustelu ja dialogi, joiden sanotaan olevan vastavuoroisempia, tasa-arvoisempia ja siksi arvostettavampia. Onko julistus ja keskustelu arvotettava ja asetettava vastakkain tällä tavalla?

On totta, että julistus kohdistuu suureen yleisöön ja on siten yksisuuntaista, kun taas keskustelu tapahtuu usein pienessä porukassa, jolloin myös vastavuoroisuus on mahdollista.

Siitä huolimatta muodikas tapa asettaa keskustelu julistusta paremmaksi on virheellinen.

Myös dialogi voi kommunikaation muotona tarjota mahdollisuuden manipuloinnille, alistamiselle ja väärälle vallankäytölle. Näin voi käydä silloin, jos keskustelun toinen osapuoli on ylivertaisen oppinut keskustelukumppaniinsa verrattuna. Minulla on aina levoton olo, kun menen harjoittamaan dialogia autokauppiaan tai autokorjaajan kanssa. Olen oppimattomampi osapuoli ja voin tulla vedätetyksi itse sitä tajuamatta. Karjalassa tunnetaan sanonta: se on niin kova kauppamies, puhuu pyörryksiin vaikka puhelinpylvään. Juuri keskustelu tarjoaa taitavalle, mutta katalalla luonnolla kruunatulle manipulaattorille mahdollisuuden vedättää heikompaa osapuolta.

Julistaminen on julkisempaa ja välimatka kuulijaan säilyy suurempana. Siksi se kunnioittaa kuulijan autonomiaa: mielessään hän voi itse päättää, hyväksyykö vai hylkääkö kuulemansa sanoman.

Tunnettu viestinnän tutkija John Durham Peters on tutkinut vuorovaikutuksen historiaa antiikista nykypäiviin ja hän on jakanut vuorovaikutuksen karkeasti kahteen malliin. Näitä hän kutsuu latinankielisillä nimillä munus, suomeksi “lahja”, ja communio, suomeksi “yhteys”.

Munus-vuorovaikutuksen tyylipuhtain esimerkki on Petersin mukaan Jeesuksen kylväjävertaus: Viesti, joka välitetään, on itsessään täydellinen. Se julistetaan kuulijoille ja annetaan lahjaksi ihmisille. Toiset ottavat sen halukkaasti vastaan, kun taas toiset torjuvat sen. Kylväjävertauksessa siemen itää sen mukaan, millaiseen maahan se on sattunut putoamaan. Munus-vuorovaikutus toteutuu näin ollen saarnassa, julistuksessa, opetuspuheessa tai luennossa. Puhujalla on sanoma, jonka hän haluaa välittää kuulijoilleen. Sanoma otetaan vastaan vaihtelevasti, ja se pääsee tekemään työtä ihmisten sydämissä.

Communio-vuorovaikutuksella Peters tarkoittaa tasavertaisten yksilöiden dialogia tai keskustelua pienessä ryhmässä. Tässä puhuja ei ole niinkään luennoitsija vaan kätilö, joka pyrkii synnyttämään oivalluksia ja uuden löytämistä keskustelukumppaneissaan.

Uudessa testamentissa puhutaan paljon julistamisesta ja saarnaamisesta, siis munus-vuorovaikutuksesta. Tyypillisin esimerkki tästä on Jeesus itse, joka kylvää julistamalla ja opettamalla evankeliumia kansanjoukoille veneessä tai vuoren rinteillä. Mutta siellä kerrotaan myös tilanteista, jossa evankeliumia välitetään pienimuotoisesti ja keskustelun välityksellä, siis communio-mallin mukaisesti. Tällaisia esimerkkejä keskustelun kautta tapahtuvasta evankelioimisesta ovat kertomukset Emmauksen tiestä ja etiopialaisen hoviherran kasteesta.

Emmauksen tien murheellisten kulkijoiden rinnalle astuu tuntematon mies (Luuk. 24:13–35). Hän kulkee kirjaimellisesti rinnalla, eikä tyrkytä tai ylipuhu, vaan kysyy, ”mistä keskustelette”. Sitten hän kuuntelee Kleopaksen murheita hellästi. Vasta kuunneltuaan myötätuntoisesti kulkijoita hän aloittaa keskustelun siitä, miten tapahtuneet liittyvät Raamatun kertomuksiin Jumalan pelastavasta toiminnasta.

Vastaavasti Filippos (Ap. t. 8:26–40) asettuu kävelemään vankkureissa istuvan, Vanhaa testamenttia lukevan etiopialaisen hoviherran rinnalle ja oikeastaan hänen alapuolelleen – vankkureissa istuva on ylempänä kuin maassa kulkeva. ”Ymmärrätkös, mitä luet,” Filippos kysyy ja niin hän saa kutsun etiopialaiselta hoviherralta: Tule viereeni, keskustellaan yhdessä Jumalan pelastusteoista Raamatun tekstien äärellä. Tässä keskustelussa käytetään myös ”evankelioida”-verbiä: ”Filippos rupesi puhumaan, aloitti tuosta kirjoitusten kohdasta ja evankelioi (eueeggelisato) Jeesuksesta miehelle (autoo – jälleen datiivi!)”

Molemmissa evankeliumia välitetään keskustelun kautta, mutta sellaisen keskustelun, jossa evankeliumin julistaja asettuu keskustelijan rinnalle, tekee kysymyksiä, kuuntelee toista ja kunnioittaa häntä.

Evankeliumin julistamisessa nykyaikana tarvitaan siis yhä sekä julistusta että keskustelua. Mutta ei mitä tahansa puhetta. Molemmissa pitää olla sisältö sama. Muutoin kyse on jostakin toisesta evankeliumista.

7 Kristuksen evankeliumilla on aivan tietty sisältö, ja ilman sitä on kyse toisesta evankeliumista

Länsimaisessa kulttuurissa monet ovat vieraantuneet kirkon uskosta ja elämästä. Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa kristinusko leviää tehokkaasti, mutta Euroopassa uskonnollinen välinpitämättömyys on tosiasia. Lisäksi evankeliumi herättää myös vastustusta. Erityisesti uusateistien mielestä kristityt ovat väärässä ja pahoja. Uusateistit eroavat merkittävästi uskonnollisesti välinpitämättömistä. Uusateistit ovat antiteistejä: he vastustavat aktiivisesti uskoa Jumalaan ja pyrkivät häätämään kaikki uskonnot pois julkisesta elämästä yksityiskotien ja temppeleiden kätköihin. Usein tätä tehostetaan piirtämällä jumalauskosta karikatyyrejä ja vaatimalla vakaumuksellisesti ”neutraalia” julkista tilaa. Tällainen neutraali tila on kuitenkin käytännöllinen ja looginen mahdottomuus, ja siksi on syystä alettu puhua neutraliteetti-illuusiosta.

Kun kristinusko on menettänyt jalansijaa länsimaissa, esille on noussut erilaisia apologeettisia strategioita. Yksi näistä on sellainen, jota kutsun palosireeni-apologiaksi: pannaan sireeni soimaan ja kerjätään mediahuomiota tekemällä huomiota herättäviä tempauksia tai antamalla shokeeraavia kannanottoja. Yleensä palosireeni-apologian takaa paljastuu nuoruuden into tai narsistinen mieli.

Toisena mallina on eräänlainen tuunaus-apologia, jossa uskon sisältöä pyritään muokkaamaan nykyihmiselle tavalla tai toisella helpommin omaksuttavaksi. Ajatuksena on, että nykyajan ihminen on muuttunut immuuniksi historialliselle kristinuskolle, jonka tunnemme apostolisesta uskontunnustuksesta, ja siksi evankeliumin oppi pitää mukauttaa niin sanotun modernin ihmisen tarpeisiin sopivaksi.

Äärimmäinen esimerkki tällaisesta hajota-ja-tuunaa-apologiasta on eläkkeelle jääneen episkopaalipiispa John Shelby Spongin ns. uusi uskonpuhdistus. Siinä kristinusko desinfioidaan sellaisista elementeistä, jotka eivät Spongin käsityksen mukaan sovi nykyihmiselle. Spongille on tärkeää Uudessa testamentissa Jeesuksen sana: ”Minä olen tullut antamaan teille yltäkylläisen elämän.” (Joh. 10:10) Mutta juuri muuta ei tässä paljaaksi hakkuussa Raamatun puutarhasta pystyyn jää. Spong torjuu käsityksen persoonallisesta Jumalasta, joka kuulee rukouksia, syntyy neitsyt Mariasta ja sovittaa itsensä Kristuksessa. Lankeemusta tai syntiä ei ole, eikä sovitukselle ole siten mitään tarvetta. Raamattu on ihmisen subjektiivisia sanoja Jumalasta, ei Jumalan ilmoitusta ihmiselle. Spong on sopiva esimerkki käsiteltäväksi, koska hän on tehnyt ohjelmansa hyvin avoimesti tunnetuksi.

Miksi kutsun tällaista otetta apologeettiseksi? Emmekö tarkoita apologialla yleensä jotain täysin erilaista toimintaa – kristinuskon järkiperäistä puolustamista? On hyvä nähdä, että Spong itse esittää ohjelmansa perusteet siinä valossa, että hän nimenomaan pyrkii pelastamaan kristinuskon, ei tuhoamaan sitä. Häntä on huolestuttanut se, että monet hylkäävät uskon, koska eivät kykene ajattelemaan Jumalan olevan sellainen, millaiseksi Raamattu hänet ilmoittaa.

Millaisia ongelmia Spongin tuunaus-apologiaan liittyy? Ensiksi hän irtoaa historiallisesta kristinuskosta, eikä tämä ole oppituomio, vaan yksinkertainen analyysi. Toiseksi hänen teesinsä ovat sisäisesti ristiriitaisia: miksi rukoilla, jos ei usko, että kukaan kuulee? Mistä hän on oppinut tuntemaan niin tarkasti Jumalan olemuksen ja aivoitukset, jos hän toisaalta torjuu ilmoituksen? Kolmanneksi hänen analyysinsä näyttää olevan väärä: ei ole näyttöä siitä, että niin sanottu moderni ihminen olisi tullut immuuniksi luomisen, sovituksen ja pyhityksen tapaisille historiallisen kristinuskon perusvakaumukselle. Ehkä suurin ongelma on, että Spongin apologia ei näytä toimivan käytännössä: hänen oma kirkkonsa on tyypillinen esimerkki valkoisesta valtavirran protestanttikirkosta, jonka jäsenmäärä on lyhyessä ajassa romahtanut – ja ikävä sanoa, että aikana, jolloin Spong toimi virassa. Spongin hajota-ja-tuunaa-apologia näyttää itsetuhoiselta.

Uudessa testamentissa on neljä evankeliumikirjaa, mutta vain yksi evankeliumi. Paavali kirjoittaa korinttilaisille harjoittavansa kontekstuaalista teologiaa: hän tahtoo olla juutalaisille juutalainen, kreikkalaisille kreikkalainen ja heikoille heikko. On asetuttava toisen rinnalle. On kuunneltava ja kunnioitettava jokaista ihmistä. Evankeliumi pitää aina pyrkiä tekemään ymmärrettäväksi eri ihmisryhmille heidän omalla kielellä.

Mutta toisaalta galatalaisille Paavali iskee nyrkin pöytään: ”Ei ole mitään toista evankeliumia!” (Gal. 1:6). Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä olemme saaneet ja välittäneet teille, ”hän vääristää Kristuksen evankeliumin” (1:7). Tällaiselle evankeliumin vääristelijälle apostoli antaa melko epämiellyttäviä neuvoja: ”Hän olkoon kirottu” ja ”hän kuohitkoon itsensä”.

Huomionarvoista on, että Paavali käyttää määrettä ”Kristuksen evankeliumi”. Sen välittämisessä pitää käyttää eri kieliä, ja se mukautuu eri kulttuureihin. Afrikkalaista puhuttelee Jeesuksen voitto pahoista hengistä, länsimaista ihmistä hänen myötätuntonsa ja lähimmäisenrakkautensa. Mutta Kristuksen evankeliumi ei taivu kaiken suhteellistavaan relativismiin. Sanoman sisältö ei muutu siitä, että se välitetään dialogin kautta. Evankeliumi, hyvä sanoma, pysyy hyvänä ja pyhänä Jumalan lahjana, silloinkin kun se torjutaan ja sitä vastustetaan.

Tämä antaa meille mallin myös nykyajan evankeliointiin. Yhtäältä meidän on hyvä tuntea erilaiset tavat evankeliumin kertomiseen: Uudessa testamentissa esiintyvän opetuksen ja keskustelun lisäksi viestintämahdollisuudet ovat meidän päivinämme moninkertaistuneet. Toisaalta sanoma ei muutu sen mukaan, kenelle ja missä me sen kerromme. Evankeliumi on sama kirkon jäsenelle, ateistille, muslimille ja jopa savolaiselle.

Kirkon eväät vuonna 2016

Mihin päädymme tämän tarkastelun lopuksi? Mistä löytyvät evankelioimisen eväät tälle vuosikymmenelle?

Ensiksi, nähdäkseni evankelioinnin pitäisi tulla yhä enemmän kirkon toiminnan keskiöön. Totesinhan alussa, ettei kyse edes ole mistään erityisestä “toiminnosta”, vaan evankeliumin julistaminen ja kaikella tavalla esillä pitäminen on kirkon tuntomerkki, se joka tekee kirkon kirkoksi.

Evankelioinnista puhuminen on perusteltua, vaikka jotkut ovat sanaa vieroksuneetkin. Olemme kuitenkin hyvässä seurassa. Uuden testamentin verbi euaggelizô, tarkoittaa hyvän sanoman julistamista ja välittämistä, evankeliointia. Siitä sana on tullut moniin muihinkin kieliin, kuten englannin kieleen.  Uuden testamentin tutkiminen alkukielellä kuitenkin muistutti meitä tärkeästä vivahteesta: Raamatussa evankelioidaan jollekin tai joillekin, ei jotakin tai joitakin. Evankeliointi ei ole siten mikään erityinen vallankäytön muoto, jota kohdistetaan ihmisiin. Sen sijaan se on kylväjävertauksen opetuksen mukaista ilosanoman kertomista, jossa kunnioitetaan sanoman vastaanottajia ja heidän itsemääräämisoikeuttaan. Joskus siemen putoaa huonoon maahan eikä se idä, mutta joskus maaperä on otollinen ja sato on satakertainen.

Evankelioinnilla on tietty pysyvä sisältönsä, Jumalan pelastusteot Kristuksessa. Kuitenkin ne tavat, miten evankeliumia välitetään, voivat vaihdella ja niiden pitääkin vaihdella riippuen vastaanottajista. Pitää virittää kaikki luonnonlahjat ja armolahjat palaviksi. Kannattaa olla nokkela ja ovela. Mitkä ovat ne viestintävälineet ja mediat, joiden kautta hyvä sanoma välittyisi nykyään luontevimmin?

Nykyajan haasteet tulee ottaa evankelioinnissa huomioon, mutta historiallisesta kristinuskosta irtaantuviin apologeettisiin tee-se-itse -versioihin ei pidä sortua. Sen sijaan kirkossa pitää olla valmiutta vastata niille, jotka ovat kyselevällä mielellä tieteen ja uskonnon suhteesta. Uskon ja tieteellisen maailmankuvan välillä ei ole ristiriitaa.

Uskon että meidän tehtävämme on rohkeasti mutta samalla lempeästi kutsua ihmisiä. Voimme kutsua ihmisiä elämään kristittyinä, osallistumaan kirkon rikkaaseen hengelliseen elämään. Me emme ole uskon synnyttäjiä ja ylläpitäjiä, vaan tämän voi tehdä vain Pyhä Henki.

Kirkossa on katseltu viime vuodet paljon laskevia käyriä. Mutta niiden mielenmaisemaa synkentävän sanoman vangiksi ei pidä jäädä. Meille on annettu maailman paras sanoma, sydämet vapauttava, uutta elämää luova sanoma. Kirkossa ja kristittyjen yhteydessä Jumala on todellakin kohdattavissa. Ihmiset on luotu Jumalan yhteyteen, ja lopullinen sydämen lepo löytyy vain hänen yhteydestään. Siksi meidän ei pidä hävetä ja piilotella hyvää sanomaa vaan antaa sen kaikua niin kirkoissa kuin kappeleissa, turuilla, toreilla ja aitovierillä.•