Perusta 5 | 2026

Juhani Forsberg

Kirjoittaja on teologian dosentti ja pastori

1. Johdannoksi 

Miksi vielä kerran tällainen aihe? Minua on innoittanut siihen kaksi havaitsemaani ilmiötä. Ensiksikin lienee aika yleinen käsitys ei vain yleisessä tajunnassa, vaan kirkon aktiivistenkin jäsenten keskuudessa, että lähetystyö perustuisi vain Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyyn. Osoitan, ettei se pidä paikkansa. 

Toiseksi viime vuosien maailmanpoliittinen tilanne motivoi minut vielä kerran tähän. Kaksi suurvaltajohtajaa, Vladimir Putin ja Donald Trump ovat alkaneet käyttää henkilökohtaisen vallanhimonsa tukena maittensa alueella toimivia kirkkoja ja niiden jäseniä tavalla, jonka olisi toivonut jo jääneen historiaan. Kirkon lähetystehtävällä on myös poliittinen ulottuvuutensa, mutta siitä ei saa tulla poliittisen vallanhimon motivoimaa toimintaa, kuten historiassa on aiemminkin tapahtunut. Sen torjumiseksi kristittyjen on yhä uudestaan syvennyttävä kirkon lähetystehtävän varsinaiseen perustaan. Siitä on seuraavassa kysymys. 

2. Raamatuntulkinnan perusratkaisut 

Erilaisilla raamatuntulkinnan malleilla on suuri merkitys kirkon lähetystehtävän perusteluille ja tulkinnoille. Esittelen niiden päätyypit tiivistetysti. 

”Fundamentalistinen”: Raamattu on kokonaisuudessaan, Vanha ja Uusi testamentti jokaista kirjainta myöten Jumalan sanaa. Sitä eivät edusta vain sanainspiraatio-oppiin sitoutuneet yhteisöt, vaan myös kristillisen uskon vastustajat saattavat viitata VT:n kohtiin, joita kukaan Raamattuun vetoava ei voisi sellaisenaan soveltaa kristillisen elämän ohjeina. 

Varhaiskirkollinen selitysperiaate: regula fidei (uskon sääntö), josta uskontunnustukset kehittyivät, ohjaavat tulkintaa ja antavat niin avaimen Raamatun ”hankalille” kohdille. 

Varhaiskirkon aikana Markion (85–160) hylkäsi VT:n kokonaan. Hänen ohjelmansa sai laajan kannatuksen ennen kuin varhaiset ekumeeniset kirkolliskokoukset saivat Markionin ja hänen kannattajansa torjutuiksi harhaoppisina. Nykyään monet saattavat seurata tätä harhaoppia, jos he käytännössä eivät anna VT:lle sille kuuluvaa merkitystä tai valikoivat Luukkaan ainoaksi päteväksi evankeliumiksi sovitusopin suhteen. 

Lutherin raamatuntulkinnan periaate: se mikä ”ajaa” Kristusta. Tältä pohjalta Luther pani Raamatun kirjat ”arvojärjestykseen”. UT:n puolella Hänen kritiikkinsä suuntautui Jaakobin kirjeeseen, joka tuntuu opettavan Paavalia vastoin uskonvanhurskaudesta, sekä Heprealaiskirjeeseen, joka näyttää opettavan toisin toisesta (tai useammasta) parannuksen mahdollisuudesta. Muissa asioissa Luther arvosti näitä kirjeitä ja selitti ja siteerasi niitä usein. 

Suurin osa kirkoista pitäytyy niille peruslinjoille, joita esimerkiksi ortodoksinen, roomalaiskatolinen ja vanhat protestanttiset kirkot edustavat eli että Raamattu on kokonaisuus ja sellaisena kirkon pyhä kirja. Siltä pohjalta Jumalan antama 10 käskyn laki on kirkon opetuksessa voimassa, vaikka sen funktio on muuttunut, niin etteivät laki ja sen täyttäminen varmista pelastusta iäiseen elämään. Sen sijaan VT:n uhrikulttia ja sellaisia perinnäissääntöjä, jotka Jeesus torjui, ei tarvitse noudattaa. 

Nykyään yliopistojen teologiset tiedekunnat (useimmilla protestanttisten kirkkojen ja roomalaiskatolisen kirkon perinteisillä alueilla) noudattavat (pääosin) Raamatun tekstien ja kirkon historian tutkimista yleisesti hyväksyttyjen historian tutkimuksen periaatteiden mukaan. 

Yliopistoissa kärjistetyimmät tulkinnat ovat ateistisia (jumalaa ei ole) tai agnostisia (emme tiedä, onko jumalaa olemassa). Ne eivät tietenkään kelpaa kirkon opetukseen, tulkintaan ja soveltamiseen kristillisessä julistuksessa ja elämässä. Viime aikoina sitä on alkanut esiintyä myös kirkoissa: episkopaalinen arkkipiispa John Shelby Spong ja hänestä innoittuneena emerituspiispa Wille Riekkinen. Ks. piispa Jari Jolkkonen, Kotimaa 4/26 s. 29, jossa hän edeltäjäänsä mainitsematta sijoittaa Riekkisen näkemykset varhaisempaan kontekstiin esimerkiksi D. Fr. Strauss 1800-luvulla, ks. myös emerituspiispa Juha Pihkala, Kotimaa 7/26, s. 20. 

3. Uuden ajan lähetysteologian painopisteiden vaihtelut 

Ennen kuin menen yksityiskohtaisemmin käsittelemään lähetystyön perusteita Raamatussa, esitän lyhyen katsauksen Kansainvälisen Lähetysneuvoston ja ekumeenisen liikkeen peruskorostuksiin viime vuosisadan alusta alkaen. Niissä ei juurikaan perustella näkökantoja Raamatulla, vaan mennään ”suoraan asiaan”. Koko tuon jakson luonnetta kuvaa eräänlainen ”pendelin heiluriliike” lähetystyön evankelioivan ja sosiaalieettisen korostuksen välillä. 

Vuonna 1910 pidettiin Edinburghissa siihen asti suurin maailmanlähetyskonferenssi, joka perustui lähetysjärjestöjen aiempiin kokouksiin 1800-luvulla. Edinburghin kokouksen ydinnäkemykset voidaan tiivistää seuraaviin lauseisiin: a) Lähetystyön perusta on Kristus, jolle koko maailma on voitettava evankelioimalla. b) Kyseessä on koko yhteiskunnan ”kristillistäminen”, joka ei ole vain lähetysjärjestöjen, vaan ”kaikkien ja jokaisen” kristityn tehtävä. c) Kristillistämisen aikataulu on kiireellinen ja sen toteutumisen ajateltiin optimistisesti olevan mahdollista kuluvan vuosisadan aikana. 

Kokouksen seurauksena perustettiin 1921 Kansainvälinen lähetysneuvosto (KLN), josta myöhemmin muodostui Kirkkojen Maailmanneuvoston (perustettu 1948) Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen osasto. Sen ensimmäinen maailmankokous 1928 Jerusalemissa pani lähetysteologian pendelin heilahtamaan yhteiskunnallisten velvollisuuksien suuntaan. Edinburghin ylioptimistinen evankelioimisohjelma tarvitsi syventämistä, mutta Jerusalem 1928 siirsi lähetyksen ohjelmanäkyä yksipuolisesti sosiaalieettiseen suuntaan amerikkalaisen teologin Walter Rauschenbuschin (1861–1918) edustaman ”kristillisen sosialismin” merkeissä. Koko maailma oli pyrittävä muuttamaan ”Kristuksen kaltaisuuteen”, mikä merkitsi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden lujittamista ja sellaisena Jumalan valtakunnan tulemisen vauhdittamista. Kokouksen sanoma oli omalla tavallaan Kristus-keskeinen, mutta sen painotukset olivat muuttuneet eräänlaiseksi sosiaalieettiseksi idealismiksi. 

KLN:n seuraava kokous 1938 Tambaramissa pyrki taas kääntämään edellisen kokouksen idealistista suuntaa korostamalla lähetystyötä ”koko kirkon missiona”. Siihen vaikutti ennen muuta viime vuosisadan merkittävimpiin missiologeihin kuuluva hollantilainen maallikkoteologi Hendrik Kraemer (1888–1965), joka taas oli saanut Kristus ja kirkko -keskeiseen ohjelmaansa vaikutteita sveitsiläisen Karl Barthin (1886–1968) ajattelusta, jonka radikaalein teologinen teesi sisältyy hänen Roomalaiskirjeen kommentaariinsa. Siinä hän väittää, että Jumala, joka ilmestyy Jeesuksen ristissä, hylkää kaikki yritykset liittää Jumala ihmiskunnan kulttuuriin, saavutuksiin ja päähänpinttymiin. Tambaramin kokous ei kuitenkaan toistanut Barthin radikaalia teesiä sellaisenaan, mutta sen sanoma oli kuitenkin korjaus aiempiin korostuksiin, jolloin evankeliumi pyrittiin sitomaan keskeisesti ihmiskunnan hyviin ja oikeudenmukaisiin pyrkimyksiin. 

KLN:n seuraava kokous Willingenissä 1952 korosti lähetystehtävän kokonaisvaltaista luonnetta ja kirkollisuutta. Sen merkittävin saavutus oli lähetystehtävän perustan ilmaiseminen ”trinitaarisena lähetyskäsityksenä”. Se ei millään tavoin kiistä lähetystehtävän Kristus-keskeisyyttä, mutta ei perustele sitä vain Jeesuksen ristinkuolemalla ja Ylösnousseen Kristuksen antamalla lähetyskäskyllä (Matt. 28:18–20). Lähetystyö perustuu Kolmiyhteisen Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen toimintaan, jolloin pelastussanomaan liittyy myös luomisen teologia ja vastuu maailmasta. Tämä lähetystehtävän perustelu on edelleen raamatullisesti, teologisesti ja sosiaalieettisesti pätevä, sillä se välttää aiempien tulkintojen yksipuolisuudet. Se ei silti sellaisenaan suojaa sen soveltamiseen sisältyviä ongelmia. 

Tämä ehkä merkittävin ekumeenisessa yhteistyössä saavutettu tulos koki kuitenkin seuraavan vuosikymmenen lopussa vastahyökkäyksen, joka synnytti vakavan hajaannuksen kirkkojen yhteiseen näkemykseen pyrkivässä ekumeenisessa liikkeessä. 

Uppsalassa 1968 pidetyn Kirkkojen Maailmanneuvoston kokouksen lähetystyötä käsittelevä jaosto sai työnsä pohjadokumentiksi Neuvoston keskuskomitean hyväksymän valmisteluasiakirjan, joka esitti ekumeenisen liikkeen tähän asti radikaaleimman lähetystyön ohjelman. Sen peruskäsitteenä oli missio Dei (”Jumalan lähetys”), jota se tulkitsi täysin toisin kuin vaikkapa Willingen 1952. ”Jumalan lähetys” esiteltiin siinä Jumalan suvereenina toimintana, joka ei ole kirkon hallinnassa, vaan jota kirkon pitäisi pystyä vain seuraamaan. Ohjelman taustana oli 1966 Genevessä pidetty kokous, jossa kehiteltiin ns. ”vallankumouksen teologiaa”. Siinä ei enää ollut jälkeäkään Barthin ”vallankumouksellisesta” ohjelmasta, vaan se sai käyttövoimansa marxilaisesta filosofiasta ja poliittisesta ohjelmasta. Uppsalan kokouksen lähetysjaoston loppuraportti kykeni vain osin korjaamaan jaoston valmisteluasiakirjan virheet. ”Vallankumouksen teologia” muuntui myöhemmin muotoon ”vapautuksen teologia”, jonka pääsanoma oli köyhien, riistettyjen ja sorrettujen yhteiskunnallisen aseman muuttaminen. 

Neljä vuotta myöhemmin 1972 KMN lähetyksen ja evankelioimisen komissio järjesti Bangkokissa kokouksen teemanaan ”Pelastus tänään”, jossa se yritti korjailla Uppsalan huonoa tulosta ”holistisella” (kokonaisvaltaisella) pelastuskäsityksellä onnistumatta vakuuttamaan kaikkia mukana olleita. 

”Holistisuus” on ymmärrettävä sillä tavoin oikein, ettei pelastus tarkoita vain iankaikkista elämää, vaan elämää kokonaisuudessaan. Näyttää kuitenkin siltä, että ”holistisuutta” on usein käytetty yksipuolisesti tämän elämän olosuhteiden parantamiseen. Jos vaikkapa väitetään, että ”diakonia ja evankelioimistyö ovat yksi ja sama asia” (Hannu Paavola, Kotimaa 4/26), ajatus voi johtaa siihen, että ne ovat erillisinäkin vaihtoehtoisia. Oikeammin on sanoa, että evankelioimistyö ja diakonia kuuluvat yhteen. Silloinkin on otettava vakavasti UT:n lähetyskäsityksen tärkeysjärjestys: evankeliumin tulee kulkea edellä. 

KMN lähetysteologian kehitys 1960–1970-luvuilla johti siihen, että sen parissa työskentelevät suunnat erkanivat toisistaan. Vuonna 1974 perustettiin maailmanlaajuinen ”Lausannen liike”, jonka tavoitteena on edistää maailman evankeliointia. Sen taustalla ja sisällä vaikuttavimmat nimet ovat Billy Graham, John Stott ja Peter Beyerhaus. Alun vastakkainasettelun jälkeen Lausannen liikkeen ja KMN välillä on syntynyt vuoropuhelua, joka on johtanut siihen, että Uppsalan 1968 ja Bangkokin 1972 teologiset ja poliittiset kärjistykset ovat väistyneet, vaikka aika perustavanlaatuisia eroja voidaan osapuolten myöhemmissä kannanotoissa yhä löytää. 

Tämän pitkän taustan jälkeen siirryn lopulta esittämään lähetystyön raamatullisen perustan hahmottumisen, joka on tullut minulle henkilökohtaisesti ratkaisevan tärkeäksi. 

4. Lähetystyö, lähetysteologia ja Raamattu 

Aluksi on palattava luvussa 2 tiivistämääni erittelyyn Raamatun ja sen tulkinnan erilaisiin perusmalleihin. Lähden nyt siitä kirkkojen omaksumasta kannasta, että VT on myös kristillisen kirkon kirja. Seuraava kysymys on, miten tätä suhdetta voidaan tarkemmin kuvata? Yksi merkittävimmistä ratkaisuista teologian historiassa on suhteen kuvaaminen ennustuksena (VT) ja sen täyttymisenä (UT). Sillä on yhä oma arvonsa, mutta se ei voi selittää kaikkea testamenttien suhteessa toisiinsa. 

Hollantilainen missiologi Johannes Verkuyl (1908–2001) on erinomaisessa kirjassaan Contemporary Missiology (1978) käsitellyt (s. 89–117) kirkon lähetystehtävän raamatullisia motiiveja, joissa yhtenä olennaisena näkökulmana on Vanhan ja Uuden testamentin suhde. Esittelen ne seuraavassa tiivistetysti. 

Universaali motiivi. Jumala identifioituu VT:ssa Abrahamin, Isakin ja Jaakobin Jumalaksi ja ilmoittaa Moosekselle nimensä. Jahve ei ole vain Israelin, vaan koko maailman Jumala. Jumala valitsee Israelin omaksi kansakseen, mutta se ei merkitse rajoittumista, vaan sen tähtäyspisteenä on koko maailma. ”Jotta Jumala voisi puhua ajan täyttymyksestä koko maailmalle hän tarvitsee siihen kansan. Jumala valitsi Israelin valmistaakseen avatakseen ja paljastaakseen koko maailmaa koskevan tarkoituksensa.” 

Motiivina pelastus vapautuksena. Raamatun motiivi on Israelin ja koko maailman lunastus ja pelastus, joka on nähtävä universaalin motiivin täsmennyksenä. Tämä tulee ilmi etenkin VT:n profeettojen julistuksessa sekä Psalmeissa. Se tulee varsin vahvasti esiin Jesajan kirjan (Deutero-Jesaja) kuvauksissa Herran kärsivästä palvelijasta. Tämä motiivi on avainasemassa Paavalin lähetysnäkemyksessä Room., 1. Kor., Ap. t. Siitä enemmän esitykseni loppujaksossa. 

Kolmanneksi Verkuyl mainitsee missionaarisen motiivin, jonka merkitystä jotkut missiologit ovat tulkinneet Jumalan universaalin läsnäolon näkökulmasta. Verkuyl tähdentää tämän motiivin merkitystä vain yhteydessä kahteen edelliseen. Hän mainitsee VT:n henkilökuvista seuraavat: Melkisedek, Ruut, Job ja Joona. 

Seuraavaksi Verkuyl esittää lyhyesti ”vastustamisen” (antagonism) motiivin. Se ilmaisee Jumalan toiminnan maailmassa epäjumalien palvonnan ja turmiovaltojen voittajana (VT ja UT). Tätä motiivia ei voida sivuuttaa eikä se tee tyhjäksi universaalin motiivin (4.2.1.) myönteistä, kokoavaa ja pelastavaa sisältöä. Sen lopputulema on Jumalan valtakunnan toteutuminen kaikessa kunniassaan. 

Mainittujen motiivien lisäksi Verkuyl ottaa esiin Joonan kirjan, jonka merkitystä hän erittelee varsin perusteellisesti (s. 96–100). Tässä yhteydessä riittäköön suora sitaatti jakson alusta: 

Joonan kirja on niin merkittävä lähetystehtävän raamatullisen perustan ymmärtämiseksi sen tähden, että se käsittelee Jumalan kansalleen antamaa valtuutusta, joka koskee muita kansoja, ja siten se palvelee valmistavana vaiheena Uuden Testamentin antamalle lähetystehtävälle. 

Verkuylin tarjoamat näkökulmat Raamatun sisältämiin missionaarisiin motiiveihin ovat tärkeitä jo niiden lähinnä akateemisten eksegeettien esittämille väitteille esimerkkeinä Adolf von Harnack (1851–1930) sekä Ferdinand Hahn (1926–2015), joiden mukaan alkukirkko ja Uusi testamentti eivät edusta selkeää missionaarista näkemystä. Näiden väitteiden perusteettomuus käy ennen muuta selväksi siitä, ettei UT sisällä missionaarista ”ohjelmaa” eikä niin ollen vielä sisällä käsitettä missio/lähetystehtävä, mutta ne ovat täynnä kertomuksia, ilmaisuja ja kehotuksia, jotka ovat läpeensä missionaarisesti ladattuja. Etenkin Paavalin kohdalla tämä käy kiistatta ilmi. 

5. Lopputeesi 

Kirkon lähetystehtävän raamatullinen ja teologinen perusmotiivi kuuluu: Lähetystyön perusta on langenneen ihmiskunnan saattaminen sovintoon Jumalan kanssa. 

Vanhaa testamenttia kokonaisuudessaan hallitsee kysymys, miten Jumalan valitsema kansa voi täyttää Jumalan tahdon ja saada hänen tahtonsa rikkomukset sovitetuiksi. Jumalan lain täyttämisen lisäksi valitun kansan papiston tuli toimittaa temppelin kaikkeinpyhimmässä vuotuinen sovitusuhri tämän sovinnon saavuttamiseksi. Sen lisäksi jokaisen oli toimitettava omat sovitusuhrinsa henkilökohtaisten rikkomustensa sovittamiseksi. 

UT:n sovitusohjelma liittyy tähän kahdella tavalla. Ensiksikin Jumalan laki on voimassa myös uudessa liitossa. Suhde Jumalaan toteutuu rikkomuksena 10 käskyä vastaan. Tämä tiivistyy Jeesuksen mukaan tottelemattomuutena Jumalan kaksoiskäskyä kohtaan. ”Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat” (Matt. 22:37–40; Luuk., Mark., 5. Moos. 6:5). Toinen liittymä on sovitusuhri. Sekä Vanhan että Uuden testamentin uhripalvelus perustuu uhrin vuodattamaan vereen (Hepr. 9:22). Ero niiden välillä on ensiksikin siinä, että sovinto ei ole saavutettavissa lain täyttämisellä. Toiseksi sovintoa Jumalan kanssa ei saavuteta toistuvin eläinuhrein. Ne on korvannut Jeesuksen Kristuksen yksi, ainoa ja ainutkertainen sovitusuhri hänen ristinkuolemassaan. 

Tämän perusteesin olennainen merkitys avautuu siitä, kun tarkastelemme sekä Vanhan että Uuden testamentin uhri- ja sovitussanastoa. Ratkaisevat selitykset näistä sanoista tarjoaa tutkimuksissaan professori Antti Laato ennen muuta teoksissaan Vanhan testamentin selitysraamattu 1–5, sekä Sovitus Vanhassa testamentissa, juutalaisuudessa ja Uudessa testamentissa. Iustitia 16. Seuraava jakso perustuu hänen tutkimustulostensa lainauksiin, suppeaan referointiin sekä omiin kommentteihini. 

Lähdemme liikkeelle UT:n avainsanoista ja -käsitteistä. Antti Laato tiivistää ne kuuteen kohtaan: 

1. Uhri — synti eliminoidaan pois. 

2. Puhdistaminen — syntinen puhdistetaan synneistään. 

3. Yhteys Jumalaan korjaantuu. 

4. Vapautus — synnin orja lunastetaan vapaaksi. 

5. Juridinen tuomiopäätös — ihminen julistetaan vanhurskaaksi. 

6. Kosminen taistelu — Kristus murskaa kuolemallaan synnin ja kuoleman vallan. 

Näistä ensimmäiset viisi ovat jo terminologisestikin yhteisiä Raamatun molemmille osille. Kohta 6 on sukua Verkuylin ”antagonistiselle” motiiville, joka sekin sisältyy molempiin testamentteihin (ks. edellä). Laaton omien sanojen mukaan  

Kuusi keskeistä kuvakulmaa ymmärtää Jeesuksen kuoleman teologinen merkitys on kuin timantin hiomapinnat. Yhdessä ne auttavat Raamatun lukijaa ymmärtämään, miksi Jeesuksen piti kuolla. 

En tässä yhteydessä käy esittelemään Laaton kaikkia kohtia. Nostan esiin vain apostoli Paavalin ja VT:n sovitus- ja lähetyskäsitysten yhteyden. Tällöin keskeisiksi raamatunkohdiksi muodostuvat 1. Kor. 15:1–13, Room. 10:15–16 sekä Jes. 53 ja 52:7. Esitän tässä vain tiivistelmän Laaton johtopäätöksistä. Paavali käyttää massiivisesti Jes. 53 esitystä Herran kärsivästä palvelijasta. 

Paavalin esillä pitämän evankeliumin kaikkiin neljään kohtaan (Kristuksen kuolema, hautaaminen, kuolleista herättäminen sekä Ylösnousseen ilmestymiset) voidaan löytää hyvät vastineet tästä Vanhan testamentin luvusta. 

On muistettava, että Paavali — ja muutkin Uuden testamentin kirjoittajat — eivät käytä vain yhtä sanaa ja termiä Kristuksen sovitustyöstä. Se käy hyvin ilmi edellä mainituista Paavalin kirjeiden kohdista ja muualtakin. Paavali ei ollut teologina nykyajan ”systemaatikko”, joka mielellään tiivistää sanomansa omiin tärkeysjärjestyksiinsä. ”Samat Uuden testamentin kirjoittajat ovat Jeesuksen kuoleman teologisesta merkityksestä käyttäneet monia erilaisia käsitteitä. (ks. esim. Room. 3:21–26)”. 

6. Lähetystehtävän perusteet teesien muodossa 

Ensin kielteiset teesit: 

1. Ei pidä paikkansa, että lähetystyön perusta olisi ainoastaan Ylösnousseen lähetyskäsky. Se on evankeliumien missionaarinen kruunu.

2. Ei pidä paikkansa, että evankeliumit ja varhaisin kirkko edustaisivat vain viitteellisesti tai eivät lainkaan kiinnostusta lähetykseen. Päinvastoin: Vaikka niissä ei ole myöhempää jäsentynyttä lähetysteologista terminologiaa, ne ovat läpeensä missionaarisia.

3. Ei pidä paikkansa, että kristillisen lähetystyön raamatullinen perusta olisi vain UT:ssa. Uuden testamentin lähetyskäsitys on monin sitein yhteydessä Vanhaan testamenttiin. 

Lopuksi myönteiset teesit: 

1. Vanhan testamentin universaaliksi muotoutunut käsitys Jumalasta on jo sellaisenaan missionaarinen. Uusi testamentti liittyy siihen saumattomasti. 

2. Kristillinen lähetystyö perustuu koko Raamattuun. 

3. Pakanain apostoli Paavali esittää evankeliuminsa läpeensä missionaarisessa tarkoituksessa ja liittää sen erityisesti profeetta Jesajan julistukseen. 

4. Koko Raamattua hallitsee kaikkia ihmisiä koskeva suurin kysymys: Miten minä Jumalan tahdosta luopunut ihminen voin päästä sovintoon Jumalan kanssa ja saavuttaa elämäni syvimmän tarkoituksen? 

5. Sovinto jumaluuden, jumalien ja ylipäänsä koko olemassaolon kanssa ilmenee suurimmassa osassa ihmiskuntaa ja sen kannattamissa uskonnoissa. Se sisältää myös kirkon lähetystehtävän ja siihen sisältyvän vuoropuhelun kaikkein tärkeimmän kohtaamis- ja leikkauspisteen. 

6. Kirkon lähetystyön tulee keskittyä kysymykseen sovituksesta ja sovinnosta Jumalan kanssa. Se on evankeliumin ydin. Siihen liittyy erottamattomasti sovinto lähimmäisen kanssa. Kysymys ei ole vain tärkeysjärjestyksestä vaan myös kristillisen lähetystyön toteutusprosessista. Sitä on mahdollista soveltaa erilaisin painopistein eteen avautuvien haasteiden mukaisesti.