piispanvirka

Perusta 1 | 2026

Tässä numerossa

2 | Pääkirjoitus

3 | Perustalla

4 | Artikkelit

  • 5 | Teija Greed: Arvio uudesta 1. Mooseksen kirjan ja Jobin käännöksestä
    • Kielitieteen tohtori Teija Greed arvioi Pipliaseuran 1. Mooseksen kirjan ja Jobin kirjan käännöksen onnistumista ja eksegeesiä.
  • 14 | Miikka Niiranen: Onko jakautuminen erikoisesti reformaation perimää ja miten se vaikuttaa herätysliikkeiden kirkkopolitiikkaan?
    • Miikka Niiranen tarkastelee artikkelissaan syytöstä reformaation perinnön ja institutionaalisen kirkon hajaannuksen suhteesta.
  • 20 | Leif Erikson: Biskopsämbetet i de lutherska bekännelseskrifterna (läs på svenska)
    • Docent Leif Erikson behandlar den lutherska bekännelsens syn på biskopsämbetet.
  • 20 | Leif Erikson: Piispanvirka luterilaisissa tunnustuskirjoissa (klikkaa lukeaksesi suomeksi)
    • Dosentti Leif Erikson käsittelee luterilaisten Tunnustuskirjojen näkemystä piispanvirasta. Alkuperäinen artikkeli on ruotsinkielinen.

29 | Tässä ja nyt

  • 30 | Risto Pottonen: Nikean uskontunnustus on myös musiikkia
  • 35 | Pekka Leino: Pakinaa kuuroille korville?
  • 37 | Ville Auvinen: Kirkkokansan pappisveljestö

38 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 39 | Soili Haverinen ja Vesa Ollilainen (toim.): Kaaresuvannosta Gambiaan: näkökulmia lestadiolaisuuden historiaan
    • Arvostelijana Vesa Pöyhtäri
  • 42 | Raija Sollamo: Yliopistolla kuin kotonani. Elämää ja eksegetiikkaa, naistutkimusta ja tasa-arvotyötä
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 44 | Tapani Ruokanen: Silminnäkijänä
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 46 | Ursula Koch: Katharina Luther. Nainen, joka uskalsi elää
    • Arvostelijana Pasi Palmu
  • 47 | Tapio Puolimatka: Astui ylös taivaisiin. Kristus kaikkeuden valtiaana
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 49 | Juuso Mäkinen: Rippi Jumalan etsivän rakkauden lahjana
    • Arvostelijana Vesa Pöyhtäri

52 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan mukaista tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa tuhkakeskiviikosta 18.2. ja päättyy palmusunnuntaihin 29.3.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Piispanvirka luterilaisissa tunnustuskirjoissa

Perusta 1 | 2026


Leif Erikson

Kirjoittaja on dosentti ja TT sekä pastori. Artikkeli on julkaistu alun perin ruotsiksi Perustan painetussa numerossa. Suom. Vesa Ollilainen ja Jussi Seppälä.

Johdanto

Tämä artikkeli käsittelee sitä, miten luterilaiset tunnustuskirjat ymmärtävät piispanviran. Pääasiallisina lähteinäni ovat Augsburgin tunnustus (1530), Augsburgin tunnustuksen puolustus (1531), Schmalkaldenin opinkohdat (1537) sekä Paavin valta ja johtoasema (1537).

Esittelen näiden kirjoitusten opetuksen piispanvirasta. Lopuksi sanon myös jotakin siitä, miten tätä opetusta käytännössä sovellettiin siinä kirkollisessa todellisuudessa, jossa elettiin ja toimittiin. Käsittelemällä näitä tunnustusasiakirjoja kronologisessa järjestyksessä toivon voivani havaita uskonpuhdistajien kantojen mahdollisen kehityksen. On myös perusteltua olettaa, että tämä kehitys johtuu roomalaiskatolisen kirkon kiristyneestä suhtautumisesta luterilaiseen reformaatioon.

1. Augsburgin tunnustus (1530)

Augsburgin tunnustus on se puolustuskirjoitus, jonka luterilaiset säädyt esittivät Augsburgin valtiopäivillä kesällä 1530 ja josta pian tuli luterilaisuutta yhdistävä tunnustus (symboli). Keisari Kaarle V oli kutsunut katolilaiset ja luterilaiset valtiopäiville. Luterilainen tunnustus- ja puolustuskirjoituksen laatiminen annettiin Philipp Melanchthonille, joka oli aloittanut työn jo ennen valtiopäiviä kokoontumista.

Tunnustuksessa (CA) on kaksi osaa. Ensimmäinen osa (artiklat 1–21) käsittelee opillisia artikloja ja toinen osa (artiklat 21–28) poistettuja väärinkäytöksiä koskevia artikloja. Opillisille artikloille on tyypillistä varovainen muotoilu, sillä valtiopäivien tarkoitus oli voittaa uskonnollinen hajaannus.

Melanchthon päättää oppiartiklojen käsittelyn seuraavasti: ”Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua. Koska näin on, niin ne, jotka vaativat pitämään meitä harhaoppisina, tuomistevat kohtuuttomasti. Koko erimielisyyden kohteena ovat vain tietyt harvat väärinkäytökset, jotka ilman varmaa perustetta ovat päässeet pesiytymään seurakuntiin.”

Ennen kuin CA:ssa esitellään poistettuja väärinkäytöksiä koskevat artiklat, käännytään siinä keisarin puoleen ja pyydetään häntä kuulemaan, miksi kirkossa esiintyviä väärinkäytöksiä on poistettu ja mistä syystä ihmisiä ei tule vastoin omaatuntoaan pakottaa säilyttämään näitä väärinkäytöksiä. Melanchthon selittää, että reformaattorit ovat poistaneet vain väärinkäytökset. Väärinkäytöksiä käsittelevien artiklojen esitystapa on poleemisempi (ks. tarkemmin Erikson 2005, etenkin 67–68). Tässä keskityn tunnustuksen XXVIII artiklaan, jonka otsikko on ”Kirkollinen valta” ja joka on CA:n artikloista viimeinen.

Kirkollinen valta (XXVIII)

CA:n mukaan hengellistä ja maallista valtaa ei tule sekoittaa keskenään. Hengellisellä vallalla on nimittäin Jumalan ja Kristuksen käsky julistaa evankeliumia ja hoitaa sakramentteja, eikä sen tule ryhtyä vieraisiin tehtäviin, kuten kumota maallisen esivallan säätämiä lakeja, asettaa esteitä tuomioille, jotka koskevat maallisia järjestyksiä tai sopimuksia eikä myöskään määrätä esivallalle sääntöjä valtion järjestysmuodosta. Perusteluna lainataan Jeesuksen sanoja: ”Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta”. (SKB, 83) Siltä osin kuin piispoilla on maallista valtaa, heillä ei ole sitä evankeliumin määräyksestä, vaan inhimillisen oikeuden perusteella, jonka kuninkaat tai keisarit ovat heille myöntäneet omaisuutensa maallista hallintoa varten. Tämä on kuitenkin toinen tehtävä kuin evankeliumin palvelijan virka. (SKB, 84)

Mitä tulee piispojen tuomiovaltaan, on heillä oikeus ”antaa anteeksi syntejä, hylätä evankeliumin kanssa ristiriidassa olevat opit sekä erottaa seurakunnan yhteydestä sellaiset, joiden jumalattomuus on yleisesti tunnettua, pelkällä sanalla ilman inhimillisiä pakkokeinoja. Seurakuntien tulee välttämättä jumalallisen oikeuden perusteella osoittaa siinä heille kuuliaisuutta tämän sanan mukaisesti: Joka kuulee teitä, hän kuulee minua.” (SKB, 84; EKT, 75)

Jos piispat sen sijaan opettavat jotakin, mikä on evankeliumin vastaista, on seurakunnilla Jumalan käsky, joka kieltää heitä tottelemasta tällaisia opettajia, nimittäin Matt. 7:15: ”Varokaa vääriä profeettoja”, ja Gal. 1:8: ”Mutta vaikka me tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia vastoin sitä, mitä olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu.” Tätä ”tottelemattomuutta” puolustetaan myös kirkkoisä Augustinuksen sanoilla: ”Katolisillekaan piispoille ei pidä antaa periksi, jos he erehtyvät ja opettavat mielipiteitä, jotka ovat ohjeellisen Jumalan sanan vastaisia.” Sikäli kuin piispoilla on edellä sanotun lisäksi vielä valta tai tuomio-oikeus tietyissä, esim. avioliittoa koskevissa asioissa, se on heillä inhimillisen oikeuden perusteella. Jos virkaan vihityt laiminlyövät nämä asiat, ruhtinaiden on silloin yleisen rauhan vuoksi pakko jopa vasten tahtoaan jakaa oikeutta alamaisten keskuudessa. (SKB, 82–82)

On ilmeistä, että Saksassa 1520-luvulla muodostunut kirkollinen organisaatio ei vastannut Lutherin odotuksia. Paavin ja piispojen sijaan kirkon johtajiksi nousivat ruhtinaat. Luther oli itse kääntynyt ruhtinaiden puoleen ja pyytänyt heiltä apua reformaation toteuttamisessa, mutta ei koskaan ajatellut, että heillä olisi ruhtinaina mitään oikeudellista valtaa kirkossa. Muun muassa vuoden 1525 talonpoikaiskapina teki kuitenkin ajankohtaiseksi järjestyksen ja kurin tarpeen. Tarvittiin järjestys, joka kykenisi estämään kaaoksen ja joka antaisi kirkolle mahdollisuuden julistaa evankeliumia ja hoitaa sakramentteja siten kuin Luther ymmärsi olevan Kristuksen tahto. Vaikka uskonpuhdistaja usein korosti hengellisen ja maallisen regimentin välistä eroa, oli lopputuloksena kirkollinen hallintomuoto, jossa ruhtinaat hallitsivat — piirre, josta tuli vuosisadoiksi luterilaisille maille tunnusomainen. Tämä tarkoitti sitä, että kirkosta tuli jälleen juridinen instituutio, jolla ei ollut mitään sanottavaa paavin kirkolle. Lutherin kuvauksesta kirkon seitsemästä tuntomerkistä etsimme turhaan mitään mainintaa kirkon ulkoisesta organisaatiosta ja hallintotavasta, ei myöskään episkopaalisesta kirkosta. Lutherilla on mielessään paikallisseurakunta ja sen jumalanpalvelus, kun hän luettelee kirkon seitsemän tuntomerkkiä (notae ecclesiae). Hänen esityksensä pyhästä Jumalan kansasta on puhtaasti kongregationalistinen. (Grane 1994, 264–265)

Melanchthon on varovainen vedotessaan katolisiin piispoihin, jotta nämä palauttaisivat yksimielisyyden ilman, että näiden tarvitsisi uhrata kirkollista asemaansa. Hän kuitenkin sanoo myös, että piispojen on muutettava asennettaan, etteivät he aiheuttaisi kirkon hajaannusta:

Ne pyytävät vain, että piispat keventäisivät kohtuuttomia taakkoja, jotka ovat uusia ja vastoin katolisen kirkon tapaa omaksuttuja. Mahdollisesti näillä säännöksillä oli alun perin hyväksyttävät perusteet, mutta ne eivät sovi enää myöhempiin oloihin. […] Sen takia olisi piispojen lempeyden mukaista lieventää niitä nyt, koska sellainen muutos ei järkytä kirkon ykseyttä. Monet inhimilliset perinteet ovat näet ajan mukana muuttuneet, kuten juuri kirkkosäännöt osoittavat. Ellei kuitenkaan päästä siihen, että lievennettäisiin määräyksiä, jotka ei voi noudattaa syntiä tekemättä, meidän tulee seurata apostolista sääntöä, joka sanoo: ’Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.’ Pietari kieltää piispoja herroina hallitsemasta seurakuntia ja pakottamasta niitä. Nyt ei ole kysymys siitä, että piispat luopuisivat valta-asemastaan. Ainoastaan pyydetään sitä, että he sallisivat evankeliumia opettaa puhtaasti ja lieventäisivät muutamia harvoja käskyjä, joita ei voi noudattaa syntiä tekemättä. Jolleivät he tee tätä, katsokoot itse, kuinka he Jumalan tuomiolla tekevät tiliä siitä, että he tällä itsepintaisuudellaan antavat aiheen kirkon hajaannukseen.” (SKB, 88–89; SKT, 78–79)

Augsburgin tunnustus luettiin valtiopäiville 25. kesäkuuta ja luovutettiin sen jälkeen keisarille sekä saksankielisenä että latinankielisenä versiona. Jo seuraavana päivänä keisari antoi paavin legaatti Campeggiolle tehtäväksi laatia kirjoituksen, jossa otetaan kantaa Augsburgin tunnustuksen sisältöön. Yritys epäonnistui, koska sitä pidettiin liian poleemisena. Sen sijaan 3. elokuuta Confutatio Confessionis Augustanae luettiin kaikkien säätyjen läsnä ollessa Augsburgin piispanlinnassa.

2. Augsburgin tunnustuksen puolustus (1531)

Syyskuun 1530 loppupuolella Melanchthon laati laajan vastauksen katoliseen CA:n kritiikkiin Confutatio [suom. Kumoamus]-kirjoituksessa. Tämä vastaus, joka tunnetaan nimellä Augsburgin tunnustuksen puolustus, laajensi, puolusti ja selitti CA:n sisältöä. Kaksi artikkelia, jotka ovat keskeisiä tässä tarkastelussa, ovat ”Kirkollinen järjestys” (XIV) ja ”Kirkollinen valta” (XXVIII).

Kirkollinen järjestys (XIV)

Apologia toteaa, että myös katoliset teologit hyväksyvät CA:n 14. artiklan, jossa korostetaan, ettei kukaan ilman asianmukaista kutsumusta (rite vocatus) saa hoitaa sakramentteja ja sananpalvelusta kuitenkin sillä edellytyksellä, että käytetään kirkkolain mukaista pappisvihkimystä. (SKB, 225) Tämän jälkeen Apologiassa ilmaistaan tuki ulkoiselle kirkolliselle järjestykselle: ”Tästä asiasta olemme tässä kokouksessa moneen kertaan lausuneet julki vakaumuksemme, että haluamme säilyttää kirkollisen hallinnon ja arvojärjestyksen, vaikka ne olisivatkin ihmisten aikaansaannosta. Olemme näet selvillä siitä, että isät ovat hyvässä ja hyödyllisessä tarkoituksessa panneet toimeen kirkollisen järjestyksen sillä tavoin kuin vanhat kirkolliset säännökset kuvaavat.” (SKB, 225; SKT, 188–189)

Seuravaksi Apologia kritisoi ankarasti katolisia piispoja siitä, että he joko ”pakottavat meikäläisiä pappeja hylkäämän tai kiroamaan sen opinmuodon, johon me olemme tunnustautuneet, tai jopa ennenkuulumattoman julmasti surmaavat noita onnettomia ja viattomia.” Piispojen julmuus on syynä siihen, että ulkoinen kirkollinen järjestys, jonka ”haluamme säilyttää”, paikoitellen on höltymässä. Tämän jälkeen Apologiassa sälytetään katoliselle vastapuolelle vastuu kirkon hajottamisesta: ”Katsokoot itse, kuinka aikanaan tekevät tilin Jumalalle siitä, että hajottava kirkkoa.” (SKB, 225; EKT, 188)

Luterilaiset teologit itse sanovat, että heidän omatuntonsa ovat puhtaat, sillä he ovat vakuuttuneita siitä, että he edustavat totuudenmukaista, oikeaa ja katolista kristillistä tunnustusta, eivätkä voi hyväksyä niiden julmuutta, jotka vainoavat tätä oppia. He väittävät myös, että kirkko on niiden luona, jotka oikein opettavat Jumalan sanaa ja oikein hoitavat sakramentit, eivätkä niiden luona, jotka määräyksillään hävittävät Jumalan sanaa ja jopa tappavat ne, jotka opettavat oikeaa ja totta. He myös vakuuttavat, että he ovat ”halukkaat säilyttämään kirkollisen ja kirkkolain mukaisen järjestyksen, kunhan vain piispat lakkaavat raivoamasta meidän seurakuntiamme vastaan.” (SKB, 225–226; SKT, 189)

Apologia ei tunnusta, että luterilaiset olisivat edistäneet piispojen vallan heikentymistä: ”Näin ilmaisemamme vakaa tahto vapauttaa meidät kaikesta vastuusta sekä Jumalan että kaikkien kansojen ja jälkimaailmankin edessä. Meidän syyksemme ei voida lukea sitä, että piispojen arvovalta horjuu siellä, missä saadaan lukea ja kuulla, ettemme ole päässeet mihinkään kohtuulliseen ratkaisuun, vaikka olemme pyytäneet piispoja luopumaan epäoikeudenmukaisesta julmuudestaan.” (SKB, 226; EKT, 189)

Ei ole mikään salaisuus, että se kirkkojärjestys, joka muodostettiin Saksassa 1520-luvulla, ei vastannut Lutherin odotuksia. Paavin ja piispojen sijaan ruhtinaista tuli kirkollisia johtajia. Luther itse oli kääntynyt ruhtinaiden puoleen ja pyytänyt apua reformaation toteuttamisessa, mutta hän ei koskaan ajatellut, että heillä olisi kirkossa oikeudellista valtaa asemansa perusteella.

Kirkollinen valta (XXVIII)

Apologia mainitsee aluksi, että CA:ssa korostettiin, millaista valtaa evankeliumi antaa piispoille ja että he ovat kirkkojärjestyksen mukaan todellisia piispoja, joita ei hylätä. Nyt on kuitenkin kyse piispoista ”evankeliumin mukaisesti”. Lisäksi Apologiassa sanotaan, että luterilaiset pitävät vanhasta piispanvallan jaosta potestas ordinis – ja potestas iurisdictionis -vallaksi. Ensimmäinen tarkoittaa valtaa julistaa Sanaa ja hoitaa sakramentteja, jälkimmäinen ”valta[a] sulkea kirkon yhteydestä julkisiin rikoksiin syyllistyneet ja taas päästää heidät synneistä, jos he kääntyvät ja anovat synninpäästöä” ts.  jos joku rikkoo Jumalan sanaa, jonka he ovat ottaneet vastaan Kristukselta. Mutta piispoilla ei ole mitään tyrannivaltaa eli lakiin perustumatonta mielivaltaa, eikä kuninkaallista valtaa, eli lain yläpuolelle nousevaa valtaa. Sen sijaan heillä on ”tietty toimeksianto, tietty Jumalan sana, jota heidän tulee opettaa ja jonka mukaisesti heidän tulee käyttää tuomiovaltaansa. Vaikka heillä siis on eräänlainen tuomiovalta, ei siitä seuraa, että he voisivat säätää uusia jumalanpalvelusmenoja. Jumalanpalvelusmenoilla ei näet ole mitään tekemistä tuomiovallan kanssa. Heillä on sana ja saamansa tehtävä, ja näissä rajoissa heidän tulee harjoittaa tuomiovaltaansa.” (SKB, 303–304; EKT, 250)

Kun Confutatio lainaa sanoja ”Olkaa kuuliaiset johtajillenne”, kommentoi Apologia kehotusta ja väittää, että sana vaatii kuuliaisuutta evankeliumille, mutta ei perusta piispanvaltaa evankeliumin rinnalle. Piispojen ei myöskään tule säätää asetuksia tai tulkita niitä evankeliumin vastaisesti. Jos he niin tekevät, ei heitä tule totella, sillä Paavali kirjoittaa Gal. 1:8: ”Jos joku julistaa toista evankeliumia, hän olkoon kirottu.” (SKB, 305)

Jeesuksen sanat ”Kaiken, mitä he käskevät, tehkää” (Matt. 23:3) eivät Apologian mukaan tarkoita, että meidän tulisi hyväksyä kaikki ilman poikkeuksia, sillä Raamattu kehottaa muualla tottelemaan Jumalaa enemmän kuin ihmisiä. Kun katoliset piispat opettavat vääriä ja kestämättömiä asioita, emme Apologian mukaan saa kuunnella heitä. (SKB, 305)

Kaikesta päätellen Melanchthon ja hänen avustajansa Augsburgissa ovat tietoisia, että heidänkin toimintansa on aiheuttanut hajaannusta kirkossa. He panevat merkille, että Confutatio moittii myös heitä siitä loukkaantumisesta ja huolesta, joka on syntynyt heidän opetuksensa varjolla. Tähän Apologiassa vastataan, että jos kaikki loukkaantumiset ja närkästykset halutaan koota yhteen pisteeseen, huomataan, että ”tämä yksi ainoa uskonkohta, oppi syntien anteeksiantamuksesta, jonka me Kristuksen tähden saamme lahjaksi, tuo mukanaan niin suuren siunauksen, että se hautaa alleen kaikki haitat. Tämä nosti alussa Lutherin suureen suosioon, ei ainoastaan meidän silmissämme, vaan myös monien muiden, jotka nyt vastustavat meitä.” (SKB, 305; EKT, 250)

He siis pitävät evankeliumin sanomaa niin tärkeänä ja siunattuna, että se on sen arvoista, vaikka kirkossa reformaation myötä on syntynyt ongelmia ja hajaannusta: ”Me emme kuitenkaan tahdo hylätä totuutta, joka on kirkolle elintärkeä, emmekä voi yhtyä ajattelemaan samoin kuin vastustajamme, jotka sen tuomitsevat.” ”Ei[kä] heillä kuitenkaan ole […] kuninkaallista valtaa, toisin sanoen lain yläpuolelle nousevaa valtaa, vaan heillä on tietty toimeksianto, tietty Jumalan sana, jota heidän tulee opettaa ja jonka mukaisesti heidän tulee käyttää tuomiovaltaansa.” Tässä yhteydessä Apologia tuo esille myös sen loukkaantumisen ja närkästyksen, joka messun häpäiseminen ja selibaatin aiheuttama häpeä ovat herättäneet. (SKB, 305–306; EKT, 250–251)

3. Schmalkaldenin opinkohdat (1537)

Schmalkaldenin opinkohdat (ASm) syntyivät Augsburgin valtiopäivien (1530) jälkimainingeissa, kun Luther ehdotti kirkollista kokousta roomalaiskatolisen kirkon kanssa, mutta paavi ei pitänyt ehdotuksesta. Reformaatiojohtaja valmisti kuitenkin kokousta ja kirjoitti prinssi Johan Fredrikin toimeksiannosta Schmalkaldenin opinkohdat, jotka sisältävät esityksen reformaation teologiasta ja joita on oikeutetusti kutsuttu Lutherin teologiseksi testamentiksi. Lyhyt opinkohta ASm:ssä on aiheemme kannalta erityisen kiinnostava, nimittäin opinkohta ”Vihkimys ja virkaan kutsuminen”.

Samoin kuin Melanchthon Apologiassa, myös Luther vetoaa piispoihin, että he vihkisivät ja asettaisivat pappeja niihin seurakuntiin, joihin luterilainen usko oli levinnyt ja juurtunut. Jos he kieltäytyvät tekemästä sitä, ei kirkkoa sen vuoksi saa jättää ilman palvelijoita: ”Jos piispat tahtoisivat olla oikeita piispoja ja pitää huolta kirkosta ja evankeliumin julistamisesta, niin voitaisiin rakkauden ja yksimielisyyden tähden, vaikka asia ei välttämätön olekaan, suostua siihen, että he vihkisivät ja vahvistaisivat meidät ja saarnaajamme virkaan, jos he nimittäin tekisivät sen ilman pakanalliseen menoon ja prameiluun kuuluvia tyhjiä seremonioita. Mutta nyt he eivät ole eivätkä tahdokaan olla oikeita piispoja, vaan ovat maallisia herroja ja ruhtinaita. He eivät saarnaa, opeta, kasta, toimita ehtoollista eivätkä hoida ainoatakaan tehtävää tai virkaa kirkossa, vaan he jopa vainoavat ja tuomitsevat niitä, jotka kutsuttuina hoitavat sellaista virkaa. Mutta heidän tähtensä ei kirkkoa saa jättää ilman palvelijoita.” (SBKT, 334–335; EKT, 277)

Seuraavaksi Luther perustelee väitettään viittaamalla kirkon isiin ja traditioon: ”Siksi me tahdomme ja meidän tulee vanhan kirkon ja sen isien esimerkkiä noudattaen itse vihkiä kykeneviä henkilöitä virkaan. Siitä piispat eivät saa meitä kieltää eivätkä estää edes omankaan lakinsa mukaan. Sillä heidän lakinsa sanovat, että kerettiläistenkin virkaan vihkimät ovat vihittyjä ja pysyvät vihittyinä. Samoin pyhä Hieronymus kirjoittaa Aleksandrian seurakunnista, että papit ja saarnaajat johtivat niitä aluksi yhdessä, ilman piispoja.” (EKT, 277)

”Saman Lutherin, joka voi ilmaista uskonsa Jumalaan ja Kristukseen ilman mitään polemiikkia ja kirkon uskon mukaisesti, kuten se on ilmaistu varhaiskirkon tunnustuksissa, on siis oltava armoton kaikkea sitä kohtaan, mikä hänen mielestään hämärtää tätä uskoa.” (Grane 1994, 263)

4. Paavin valta ja johtoasema (1537)

”Schmalkaldenin kokoontumisessa helmikuussa 1537 esitettiin ehdotus, että kokous tekisi lausunnon paavin vallasta ja toimivallasta. Augsburgissa vuonna 1530 pidetyissä valtiopäivissä oli nimittäin kirkollispoliittisista syistä pidättäydytty ottamasta siihen kantaa. Tätä dogmaattisesti ja kirkollispoliittisesti merkittävää kysymystä ei voitu pitkällä aikavälillä ohittaa, varsinkaan ajatellen tulevaa yleistä kirkolliskokousta. Itse asiassa Melanchthon vastasi yksin kirjoittamisesta. Melanchthon sai työnsä valmiiksi 17. helmikuuta, jolloin teologit hyväksyivät kirjoituksen. Muutamaa päivää myöhemmin se esiteltiin liittokokoukselle. […] Melanchthonin kirjoitus, jonka latinankielinen otsikko on Tractatus de potestaten et primatu papae, hyväksyttiin ja otettiin vastaan Augsburgin tunnustuksen ja sen Apologian täydentäjänä. […] Myöhemmin kirjoitus painettiin eri syistä aina Schmalkaldenin opinkohtien yhteydessä ja sitä pidettiin niiden liitteenä. (SKB, 24)

Paavin valta ja johtoasema

Traktaatti koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa Melanchthon perustelee sekä historiallisesti että raamatullisesti, miksi Rooman piispalla ei voi olla sitä valtaa ja asemaa koko kristikuntaan tai muihin piispoihin ja pappeihin, jota hän väittää itsellään olevan. Toinen osa käsittelee piispojen valtaa ja tuomiovaltaa.

Melanchthon mainitsee ensin kolme erehdystä, joihin hän katsoo Rooman piispan — eli paavin — syyllistyvän. Ensinnäkin paavi väittää oikeudekseen, Jumalan säätämyksen perusteella, olla kaikkien piispojen ja kirkkoherrojen yläpuolella. Toiseksi hän väittää jumalallisen oikeuden perusteella kantavansa molempia miekkoja, eli olevan valtuutettu myöntämään ja riistämään kuninkuuden. Kolmanneksi hän väittää, että meidän pelastuksemme edellyttää näiden uskomista. Siksi Rooman piispa kutsuu itseään Kristuksen sijaiseksi maan päällä. Traktaatissa nämä kolme artiklaa julistetaan ”vääriksi ja jumalattomiksi, tyrannille tyypillisiksi mutta kirkolle turmiollisiksi.” (SKB, 341; EKT, 285)

Tämän jälkeen Melanchthon vastaa kyseiseen kolmeen väitteeseen raamatullisin ja historiallisin perustein. Luuk. 22:n mukaan Kristus kieltää herruuden aseman apostolien kesken, ja Joh. 20:n mukaan Kristus lähettää apostolit ilman erottelua heidän välillään. 1. Kor. 3:ssa Paavali asettaa kirkon palvelijat tasavertaisiksi ja opettaa, että seurakunta on heidän yläpuolellaan. Siksi Pietarilla ei ole mitään etuoikeutettua asemaa tai valtaa kirkon tai sen muiden palvelijoiden yli. (SKB, 342–343)

Sen jälkeen Melanchthon jatkaa esimerkeillä kirkon historiasta ja osoittaa, ettei Rooman piispa ole koskaan ollut ”herruusasemaa” muihin piispoihin nähden. Aluksi mainitaan, että Nikean kirkolliskokous (325) määräsi, että Aleksandrian piispan tuli huolehtia itäisten kirkkojen asioista ja Rooman piispan läntisten, Rooman provinssien kirkkojen asioista. Vasta tämän päätöksen jälkeen Rooman piispan toimivalta alkoi kasvaa. Lisäksi Rooman piispan ylempi asema on epärealistinen, koska seurakunnat ovat hajaantuneet ”yli koko maan piirin.” (SKB, 343–344)

Johtopäätös näistä raamatullisista ja historiallisista perusteluista on, että vaikka Rooman piispa jumalallisen oikeuden nojalla olisi ylimpänä, ei ole velvollisuutta osoittaa hänelle kuuliaisuutta silloin, kun hän puolustaa jumalattomia jumalanpalvelustapoja ja evankeliumin vastaisia oppeja, vaan häntä on vastustettava kuin antikristusta. Paavin harhaopit ovat ilmeiset ja suuret. Ilmeistä on myös se julmuus, jota hän harjoittaa hurskaita kohtaan. Tiedämme, että Jumalan käsky on paeta epäjumalanpalvelusta, väärää oppia ja epäoikeudenmukaista julmuutta. Siksi kaikilla aidosti kristityillä on suuret, ilmeiset ja pakottavat syyt olla tottelematta paavia. (SKB, 347–350)

Toinen osa käsittelee piispojen valtaa ja tuomio-oikeutta, eli mitä valtuuksia piispoilla on, missä määrin heitä tulee aina totella, ja onko oikein, että seurakunnan pappi suorittaa pappisvihkimyksen silloin, kun piispat opettavat väärin ja/tai kieltäytyvät vihkimästä.

Piispojen hallinto- ja tuomiovalta

Tässä osassa Melanchthon käsittelee piispojen ja presbyteerien/pastoreiden [EKT suom. kirkkoherra] suhdetta ja lainaa kirkkoisä Hieronymusta, joka opettaa, että ” Hieronymus piispan ja presbyteerin eli kirkkoherran arvot eroavat toisistaan ainoastaan inhimillisen arvovallan nojalla.” (SKB, 351; EKT, 293). Traktaatin mukaan tämä on itse asiassa olennaista, sillä heidän Jumalalta saamansa tehtävä on yksi ja sama. ”Oikeus vihkiä virkaan on ainoa, myöhemmin syntynyt ero; säädettiin näet, että yksi piispa vihkii viranhaltijat useihin seurakuntiin. Mutta koska piispan ja kirkkoherran virat eivät ole eri arvoasteita jure divino [jumalallisen oikeuden mukaan], on selvää, että kirkkoherran (pastor loci) omassa seurakunnassaan suorittama vihkimys on jure divino pätevä. Milloin siis varsinaisista piispoista tulee evankeliumin vihollisia tai kun he kieltäytyvät vihkimästä pappeja, seurakunnat säilyttävät silti oikeutensa. Sillä missä ikinä on seurakunta, siellä sillä on oikeus evankeliumin virkaan. Sen vuoksi on välttämätöntä, että seurakunta säilyttää oikeuden kutsua, valita ja vihkiä viran hoitajia.” (SKB, 351; EKT, 293)

Tämä oikeus on traktaatin mukaan lahja, joka on erityisellä tavalla annettu kirkolle, eikä mikään ihmisen valta voi riistää sitä, kuten Paavali todistaa Efesolaiskirjeessä (4:8) kirjoittaessaan: ”Hän nousi ylös korkeuteen ja antoi ihmisille lahjoja.” Kirkon erityisten lahjojen joukossa Melanchthon mainitsee paimenet ja opettajat ja lisää, että ”nämä annetaan hoitamaan virkaa, rakentamaan Kristuksen ruumista.” (SKB, 351–352; EKT, 293)

Johtopäätökset, jotka Melanchthon tekee näiden Raamatusta ja kirkon historiasta esitettyjen perustelujen perusteella, ovat ankarat: ”Missä siis on tosi seurakunta, siellä täytyy olla oikeus valita ja vihkiä viran hoitajia. Julistaahan maallikkokin hätätilanteessa synninpäästön ja toimii siten virassa, toisen paimenena. Niinpä Augustinus kertoo tarinan kahdesta kristitystä, jotka matkustivat laivassa: ensin toinen kastoi toisen, kasteoppilaan, sitten tämä vastakastettu antoi synninpäästön kastajalleen.” (SKB, 352; EKT, 293)

Melanchthon toteaa myös, että kaikesta tästä on ilmeistä, että kirkolla on oikeus valita ja vihkiä omat palvelijansa. ”Kun siis piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan, silloin seurakuntien on jure divino pakko jo virassa olevien paimentensa välityksellä vihkiä uusi paimenia ja viran hoitajia. Tämän väitetyn hajaannuksen ja erimielisyyden syynä on yksinomaan piispojen jumalattomuus ja tyrannius. Paavali määrää, että niitä piispoja, jotka saarnaavat ja puolustavat jumalatonta oppia ja kulttia, on pidettävä kirouksen alaisina.” (SKB, 352; EKT 293–294)

Koska roomalaiskatolinen kirkko hylkäsi ne perustelut, jotka evankeliset esittivät, ryhtyivät he lopulta itse toimeen ja tekivät, kuten olivat ennustaneet, eli alkoivat vihkiä pappeja niihin seurakuntiin, joihin reformaation vaikutus oli menestyksellisesti ulottunut.

Loppupohdintaa

Augsburgin tunnustus on kirjoitettu diplomaattisesti. Opillisissa artikloissa Melanchthon pidättäytyy kritiikistä ja väittää, että ”erimielisyyden kohteena ovat vain tietyt harvat väärinkäytökset, jotka ilman varmaa perustetta ovat päässeet pesiytymään seurakuntiin.” Väärinkäytösartikloissa hän on huomattavasti kriittisempi paavin kirkkoa kohtaan ja väittää, että jos se opettaa tai säätää jotakin, mikä on evankeliumin vastaista, on seurakunnilla Jumalan käsky, joka kieltää kuuliaisuuden niille, nimittäin: ”Varokaa vääriä profeettoja” (Matt. 7:15).

Apologia on katolista kirkkoa ja sen oppeja kohtaan kriittisempi kuin CA, ja Melanchthon torjuu siinä Confutation sisältämän ankaran kritiikin CA:ta kohtaan. Siksi Apologian mukaan piispojen julmuus on syynä siihen, että ulkoinen kirkollinen järjestys, jonka reformaattorit halusivat säilyttää, oli joillakin alueilla vaarassa luhistua. Katolinen osapuoli saa vastuun siitä, että he ovat hajottaneet kirkon — asia, josta heidän on eräänä päivänä vastattava Jumalan edessä.

Schmalkaldenin opinkohdissa Luther väittää, että jos piispat olisivat halunneet olla oikeita piispoja ja huolehtia kirkosta ja evankeliumista, voitaisiin rakkauden ja sovun vuoksi, mutta ei pakon edessä, myöntyä siihen, että he vihkivät ja asettavat Jumalan sanan julistajia. Mutta koska he eivät ole eivätkä halua olla oikeita piispoja, kirkkoa ei heidän takiaan saa jättää ilman palvelijoita. Luther viittaa kirkkoisiin ja kirkon traditioon ja väittää, että me itse tulemme vihkimään papinvirkaan siihen soveltuvat miehet.

Melanchthonin laatima Paavin valta ja johtoasema sisältää sekä historiallisia että raamatullisteologisia perusteita sille, että Rooman piispalla ei ole jumalallista oikeutta olla kaikkien muiden piispojen yläpuolella. Kritiikkiä ei kohdistettu vain sitä kohtaan, että piispat kieltäytyivät vihkimästä, vaan myös heidän väärään teologiaansa kohtaan. Kirkolla on oikeus vihkiä omat palvelijansa, ja kun piispat tukevat väärää oppia, todettiin selvästi, että kirkolla on oikeus valita ja vihkiä omat palvelijansa. Melanchthon ei tässä ole lainkaan yhtä varovainen kuin seitsemän vuotta aiemmin kirjoittaessaan Augsburgin tunnustusta. Roomalaiskatolisen kirkon ulkoinen paine oli tehnyt hänestä hyvin kriittisen sen edustajia — paavia ja piispoja — kohtaan.

Paljon oli tapahtunut vuosien 1530 ja 1537 välillä.

”Kun Melanchthon kirjoitti CA:n vuonna 1530, toivoi hän, että evankeliumin oppi sallittaisiin paavikirkossa, mutta mitään tällaista myönnytystä ei tullut Roomasta. Kun hän seitsemän vuotta myöhemmin kirjoitti asiakirjan Paavin valta ja johtoasema, hän vetää ne johtopäätökset, joita hän ei halunnut tehdä vuonna 1530. Konflikti paavillisten piispojen kanssa koski ensi sijassa pappisvihkimyksiä. Paavilliset piispat kieltäytyivät vihkimästä pappeja, jotka omaksuivat luterilaisen näkemyksen. Koska samat piispat eivät myöskään hyväksyneet luterilaista oppia, oli jäljellä vain yksi vaihtoehto: ryhtyä itse toimeen ja vihkiä omat viranhaltijansa.” (Klemets, 1999, 11)

Lähteet ja kirjallisuus

Adrian, Carl Magnus: Om kamp och frihet (2016)

Erikson, Leif: Enhet – men till vilket pris? Confessio Augustana som ekumeniskt dokument (2005)

Erikson, Leif: De lutherska bekännelseskrifternas kyrka – en organisation eller en organism? I Iustitia 36. 2019, 38–62. Finsk version av samma artikeln i samma Iustitia, 12–37.

Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat (1998)

Grane, Leif: Confessio Augustana. Orientering i den lutherska reformationen grundtankar. (1967)

Grane, Leif: Vision och verklighet. En bok om Martin Luther (1994)

Klemets, Tomas: Vad är kyrkan? Vad lär våra bekännelseskrifter om kyrkan? (I Kristet Perspektiv 3/1999)

Svenska kyrkans bekännelseskrifter (1957)

Tunnustusluterilaista yhteyttä — haastattelussa Seurakuntaliiton Seppo Salo ja Lähetyshiippakunnan Juhana Pohjola

Aiemmin Suomen vapaana evankelis-luterilaisena seurakuntaliittona (SVELS) tunnettu Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto ja Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta (LHPK) julistivat alkuvuonna 2024 täyden kirkollisen yhteyden.  

Perusta haastatteli Seurakuntaliiton esimiestä, pastori Seppo Saloa ja LHPK:n piispaa Juhana Pohjolaa vastikään todetusta yhteydestä. 

Kirkollista yhteyttä rakentamassa 

Miten LHPK:n ja Seurakuntaliiton kirkollinen yhteys syntyi ja miksi sitä lähditte hakemaan? 

Piispa Pohjola avaa yhteyden syntyä Luther-säätiön ja LHPK:n historiasta käsin: 

”Meillä on oma matkamme Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäisestä tunnustuksellisesta järjestöstä, jolla oli työnäkynä rakentaa jumalanpalvelusyhteisöjä ja seurakuntia, ensin kohti suurempaa seurakunnallista ja sitten kirkollista identiteettiä.” Hän pitää luontevana, että yhteyksiä aiemmin samoin tehneeseen Seurakuntaliittoon pidettiin ja muistuttaa Kristuksen käskystä ykseyteen. 

Pohjolan mukaan Seurakuntaliitto oli aloitteellinen, ja että alustavissa keskusteluissa oli Seurakuntaliiton ja LHPK:n lisäksi muitakin. Seppo Salo vahvistaa: ”Lähetimme kutsun SLEY:lle, Lähetyshiippakunnalle ja pienelle Suomen Luterilaiselle Tunnustuskirkolle. He olivat alkukeskusteluissa, mutta jäivät pian pois. STLK [Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko] ei ollut tässä keskustelussa lainkaan mukana. Sille on varmaankin syynsä historiassa. Aiemmat kontaktimme 1970- ja 1980-luvulla eivät heidän kanssaan johtaneet mihinkään. Kohta alkukeskustelun jälkeen LHPK ehdotti kahdenvälistä keskustelua.” 

STLK ja Seurakuntaliitto olivat 1920-luvulla samaa tunnustuksellista ryhmää, mutta ns. Pätiälän erityisoppi eli kysymys Kristuksen aktiivisesta kuuliaisuudesta jakoi kirkon STLK:hon ja Seurakuntaliittoon. Pätiälä opetti, ettei Kristuksen lainnoudattamista (eli aktiivista kuuliaisuutta) lueta meidän hyväksemme, vaan vain Herran ristinkärsimys. Seurakuntaliitto on sanoutunut irti tästä erityisopista uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlavuonna 2017 vanhurskauttamista käsitelleessä seminaarissa, jossa todettiin aiemmin STLK:ta ja Seurakuntaliittoa erottaneesta kohdasta olevan nyt sama ymmärrys. 

”Tiesimme, että paljon yhteistä pohjaa on, mutta nostimme myös avoimesti ja veljellisesti esiin kysymystä herättäviä asioita. Siitä lähti oppikeskustelu ja tutustuminen”, Pohjola kertoo. 

Seppo Salo muistuttaa Seurakuntaliiton historiasta. Jo 1920-luvulla Seurakuntaliiton perustajat katsoivat, ettei Suomen evankelis-luterilainen kirkko pitäydy tunnustukseensa: 

”Saksalaisten ja amerikkalaisten uskonveljien kautta heille oli auennut, ettei valtionkirkolliseen järjestelmään kuuluminen mikään pakko ollut.” Salo muistuttaa Seurakuntaliiton taustan olevan tunnustuksellisessa luterilaisuudessa ja evankelisuudessa, kirkoksi järjestäydyttiin 1928. Alkuvuosikymmenten historiasta hän harmittelee kansankirkosta lähteneiden evankelisten ja siihen jääneen SLEY:n erkaantumista, vaikka seurakuntaliittolaiset mielsivät itsensä evankelisiksi itsenäisenä kirkkona: ”Kyllähän SLEY:nkin väki otti silloin etäisyyttä. Se ja oma pienuutemme johtivat epätoivottaviin seurauksiin eivätkä edeltäjäsukupolvet käsittääkseni olleet kovin kiinnostuneita hakemaan kirkollisia yhteyksiä.” 

Salo täsmentää epätoivottavia seurauksia: ”Käytännön pakosta alussa seurakuntia oli hoitamassa pääosin vain yksi pastori ja seurakuntaelämä tuli maallikkojohtoiseksi, mikä johti seurakuntien toiminnassa opilliseenkin ymmärtämättömyyteen. Ei mitään hirveän järkyttävää, mutta seurakuntaelämä ei ollut kovin ryhdikästä luterilaisen tunnustuksen valossa vaikkapa kirkon virkaan liittyen. Maallikkosaarnaajilla oli sellaisiakin valtuuksia, jotka eivät ehkä olleet ihan linjassa tunnustuksemme kanssa.” 

”Kun kuulimme Luther-säätiön synnystä vuonna 2000, ensireaktioni oli, että tässä on isossa kuvassa samat perusteet kuin Seurakuntaliiton perustajilla eli se, onko Raamattu Jumalan sanaa ja halutaanko toimia sen ja luterilaisen tunnustuksen ohjaamana”, Salo kertoo. 

Vuosikymmenen prosessi 

Pohjola kertoo LHPK:n organisoituneen 2013, minkä jälkeen kirkollinen rakenne ja identiteetti olivat vahvistuneet. Järjestäytyneitä seurakuntia oli 2023 jo 45. Hän kertoo myös evankelis-luterilaisen kirkon pappisoikeuksien menettämisen vaikuttaneen: ”Oli hyvin selkeää, mikä suuntamme on. Se ei ole enää taistelu kirkon sisällä tunnustusliikkeenä, vaan tunnustuksellisena luterilaisena kirkkona.” 

”Kävimme kymmenen vuotta keskusteluja ja olen siitä ihan mielissäni”, toteaa Salo: ”Totesimme, että jos puhutaan kirkollisesta yhteydestä, ei ole mitään aikatauluja tai kiireitä, tai jos on, se johtaa helposti väärään suuntaan. Pitkä aika ei johtunut erimielisyyksistä, vaan siitä että halusimme oikeasti keskustella asioista rauhassa.” 

Pohjola on samaa mieltä: ”Jumalahan yhteyden Kristuksessa lopulta luo. Kun lähdimme keskustelemaan, meillä oli lähtökohtana luottamuksen hermeneutiikka, koska perustamme Raamattuun ja luterilaisen tunnustuksen. Nostimme esiin asioita, joissa halusimme kuulla toisiltamme lisää. Yksi oli vanhurskauttamisoppi, josta pääsimme nopeasti yksimielisyyteen ja ymmärsimme Pätiälän historiallisen tilanteen. Keskustelimme jumalanpalveluselämästä, koska oppi elää myös käytännössä. Puhuimme sakramenteista, virasta ja piispuudesta, jotka ehkä näyttäytyvät toiselle erilaisina. Askel askeleelta opimme tuntemaan toistemme ajatusmalleja, käytäntöjä ja historiallisia syitä. Näin yhteys syveni. Lähtökohta oli, että seisomme samalla tunnustuksella.” 

”Sekä LHPK:lla että Seurakuntaliitolla on omat totutut ilmaisutapansa. Ei siis ole lähtökohtaisesti kyse jostakin opinkohdasta, vaan siitä, miten ilmaistaan Raamatusta ja tunnustuksesta nousevia asioita. Jos ilmaisu on kovin erilainen, pitää kysyä, mikä on tämän sisältö teidän ajattelussanne”, Salo avaa. 

”Mehän saimme oppikeskustelun päätökseen jo 2018, ja todettiin, että teologiset paperit ovat eri asia kuin se, että yhteys laskeutuu seurakuntien tasolle. Tutustumiseen tarvittiin aikaa”, Pohjola toteaa. 

”Mitä tekisimme kirkollisella yhteydellä, joka olisi vain asiakirjoissa, mutta josta seurakunta ei olisi perillä?” Salo kysyy. 

Liturgian korkea- ja matalakirkollisuutta 

Mistä asioista siis keskusteltiin? Mitkä asiat ovat kahdessa tunnustuksellisessa luterilaisessa kirkkokunnissa erilaisia? 

Heti mieleen tulee, että LHPK on piispallisjohtoinen, Seurakuntaliitto ei. Myös liturgian on erilainen, mutta toisaalta Augsburgin tunnustus (CA VII) ei edellytä samanlaisia inhimillisiä traditioita. 

Pastori Salo vastaa: ”On hyvä huomio, että meillä on erinäköinen jumalanpalveluselämä.” Hän luonnehtii Seurakuntaliiton jumalanpalveluselämää ”hyvin matalakirkolliseksi”. ”Yhteydet Lähetyshiippakuntaankin ovat auttaneet meitä prosessoimaan näitä asioita. Kyllä meidänkin jumalanpalveluselämämme on nyt erilaista kuin 10 vuotta sitten, koska olemme joutuneet miettimään asioita uudella tavalla. Opilliset näkökulmat eivät ole muuttuneet, vaan sen ilmaisemisen tavat”, Salo sanoo ja antaa esimerkin: ”Ennen liturgiassa laulettiin vain yhteislaulut ja Hilariuksen kiitosvirsi. Nyt me olemme ottaneet lähes kaikki laulettavat osat käyttöön. Joku on ehkä tätä vähän naureskellut, mutta tausta on se, ettei alussa ainoa pastori Pätiälä osannut laulaa, joten hänen tavastaan tuli ’oikea tapa’ viettää jumalanpalvelusta. Ehkä jotkut maallikoista tekivät siitä mielessään jopa teologiaa. Olemme taas ymmärtäneet liturgisen laulun arvon.” 

Pohjola tähdentää, ettei messun peruselementeistä ollut mitään erimielisyyttä, koska Seurakuntaliitossa on aina ollut syvä arvostus sanaa ja sakramentteja kohtaan: ”Painottaisin, ettei meillä ollut lainkaan erimielisyyttä jumalallisesta liturgiasta: siitä, että Kristus on läsnä ja hänen äänensä kuuluu saarnastuolista, hänen ruumiinsa ja verensä jaetaan alttarin sakramentissa ja näiden ympärille rakentuvat esirukous ja synnintunnustus ja -päästö. Tähän jumalalliseen liturgiaan liitetään historialliset seremoniat.” Pohjola muistuttaa myös 1920-luvun liturgian ylipäänsä olleen nykyisestä poikkeava, Seurakuntaliitossa se on säilynyt ”kuin aikakapselissa” ilman myöhemmän liturgisen liikkeen rikastuttavaa vaikutusta. 

”Haluan alleviivata, että liturgian olemus on Kristuksen palvelutyö sanassa ja sakramentissa. On sanottava, ettei Seurakuntaliitto ole mennyt mihinkään moderniin ’pop-protestantismiin’, vaan siellä on syvä ymmärrys pyhyydestä ja Kristuksen todellisesta läsnäolosta”, Pohjola päättää. 

Salo myöntää liturgiseen liikkeeseen liittyen ”tietyn historiallisen umpioitumisen”. ”Elimme liturgiassa omaa elämäämme. Tämä esimerkkinä siitä, että olemme hypänneet näissä kysymyksissä 1920-luvulta 2020-luvulle.” 

Piispanvirka 

Pastori Salo toteaa piispallisen järjestyksen olevan Tunnustuskirjojen mukaan hyvä ja oikea, mutta ei pakollinen. Hän jatkaa: ”Meillä on itseymmärrys, että meillä on ollut ikään kuin piispallinen järjestys kautta historian, muttei sitä ilmaisua. Se, mikä oleellisesti liittyy piispan virkaan, on meillä liittynyt Seurakuntaliiton esimiehen virkaan.” 

Piispa Pohjola sanoo: ”Kaitsentavirka yliseurakunnallisesti vihkii, valvoo oppia ja vierailee seurakunnissa ja rakentaa siten kirkon yhteyttä. Pidämme LHPK:ssa arvossa Pohjoismaisen luterilaisuuden vahvaa traditiota. Tiedämme hyvin, että kirkoissa on aina kaitsennan virka, mikä piirtyy esiin myös Seurakuntaliitosta. Kaitsentavirkaa taas voidaan kutsua eri tavoin. Se ei ole mikään kirkollisen yhteyden este.” 

Miksi LHPK:ssa päädyttiin piispalliseen virkaan? Vaikkapa Missouri-Synodissa on presidentin virka. 

”Piispallinen järjestys on lähtökohtana Tunnustuskirjoissa. Näemme myös historiastamme ja Laurentius Petrin kirkkojärjestyksestä 1571, että piispuus on epäilemättä Pyhän Hengen lahja kirkolle. Meidän kirkkojärjestyksessämme se on jatkunut vuosisatoja. Haluamme liittyä tähän hyvään järjestykseen. Missouri-Synodi on myös syntynyt erilaisessa historiallisessa tilanteessa. Tällä hetkellä Kansainvälisessä Luterilaisessa Neuvostossa [International Lutheran Council, ILC] suunta on pikemminkin, että kirkoissa, joissa ei ole piispallista järjestystä, mennään sitä kohti. Olemme kokeneet, että tämä on siunaus: se on kirkon ykseyttä ja paimenkollegiota tukevaa”, vastaa Pohjola. 

Mikä on kirkko? 

Mikä sitten teistä on kirkko tai seurakunta? Missä se tulee näkyväksi? 

Salo vastaa Kristuksen kirkon olevan Kristuksen ruumis, jossa Hän on pää ja kristityt hänen jäseniään ja muodostava seurakunnan. ”Kristuksen kirkko on olemukseltaan näkymätön, mutta tarkoitettu myös näkyvästi elämään ja toimimaan tässä maailmassa”, Salo sanoo ja jatkaa: ”Mikä määrittää oikean kirkon? Silloin puhutaan kirkon tuntomerkeistä, joista puhutaan eri tasoilla. Päätuntomerkit ovat Jumalan puhdas sana ja sakramenttien oikea toimittaminen Kristuksen asetuksen mukaan. Luther vielä tarkentaa tätä listalla, jossa on vaikkapa avaintenvalta ja virka.” 

”Ei minulla ole parempaa näkökulmaa kuin Augsburgin tunnustuksen pykälä VII: ’Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.’ Kirkko on Jumalan kansa, Kristuksen ruumis ja Pyhän Hengen temppeli, jossa ihmiset elävät pyhittävien armonvälineiden äärellä, mikä edellyttää oikeaa paimenvirkaa, liturgista seurakuntaa, joka kokoontuu kuulemaan sanaa ja vastaanottamaan ripin, kasteen ja ehtoollisen lahjan. Se on aina paikallinen seurakunta, mutta myös yliseurakunnallien todellisuus”, vastaa Pohjola. 

Eli ajattelette kirkon olevan olemassa kolmella tasolla? Seurakuntana, joka kokoontuu yhdessä ehtoolliselle, näkyvänä kirkkokuntana ja näkymättömänä Kristuksen kirkkona? 

Pohjola tarkentaa, ettei tunnustus käytä sanaa näkymätön: ”Mutta totta kai kirkko on maailmanlaaja. Kirkon katolisuus on lähtökohta. Tulemme armovälinen kautta osallisiksi siitä.” 

Kysymykseen, tuleeko kirkko näkyväksi ensisijaisesti kirkkokunnan vai seurakunnan tasolla Salo vastaa: ”Molempien, mutta konkreettisimmillaan se on seurakunnassa.” 

Kirkon tuntomerkeiksi mainitaan (CA VII) ”puhdas evankeliumin oppi ja sakramenttien oikea toimittaminen”. Miten sen ymmärrätte? LHPK:ssa opetetaan, että kirkon tuntomerkkejä on seitsemän. Mistä tämä teidän ymmärryksenne tulee? Pitääkö tunnustautua johonkin, mitä ei ole Tunnustuskirjoissa? 

Pohjola suosittaa Lutheria: ”Teoksessa Hans Wurstia vastaan (1541) on peräti kymmenen tuntomerkkiä ja Kirkosta ja kirkolliskokouksista seitsemän eli ne voidaan määritellä eri tavoin. Tärkeää on, että on Jumalan sana, kaste, ehtoollinen ja avaintenvalta, joita hoitaa paimenvirka, kuten CA V:ssa ymmärrämme. Sana ja sakramentit taas elävät julkisessa jumalanpalveluksessa ja rukouksessa. Ymmärrämme myös kirkon elävän aina ristin alla, koska palvelija ei ole Herraansa suurempi, eli kun maailmassa tunnustautuu Herraan ja hänen lahjoihinsa, saa kantaa ristiä. Näistä käydään taistelua paitsi maailman suhteen myös kirkon sisällä. Seitsemän kirkon tuntomerkkiä on siis sisään kirjoitettu [CA:n] artiklaan VII.” 

Salo antaa analogian: ”Vastaavasti ensimmäiseen käskyyn sisältyy yhdeksän seuraavaa. Laajempi lista siis sisältyy siihen, mitä Tunnustuskirjoissa sanotaan.” 

Todellinen tunnustus 

Seppo Salo muistuttaa, ettei luterilainen tunnustus ole vain lista paperilla, vaan seurakuntaelämän todellisuutta. Hän selittää: ”Kun puhutaan evankeliumin opista, evankeliumilla voidaan tarkoittaa mitä vain. Ei Suomessa ole hengellistä yhteisöä, joka ei haluaisi julistaa evankeliumia, mutta käsitteenä se ei vielä välttämättä tarkoita mitään. Tärkeää on se, mitä sillä tarkoitetaan ja onko se käytössä vai vain paperilla.” 

Juhana Pohjola painottaa, etteivät tuntomerkit ole vain nimellisiä vaan myös todellisia: ”Luther-säätiö pyrki saattamaan voimaan näitä tuntomerkkejä evankelis-luterilaisen kirkon sisällä, mikä sitten johti taisteluun, ja meidät kansankirkon ulkopuolelle. Se, että evankeliumin oppia valvotaan ja se kuuluu saarnastuoleissa, opetuksessa ja julkaisuissa on tärkeää. Meillä on luottamus siitä, että tämä on todellista, ei vain nimellistä.” 

Salo muistuttaa: ”Seurakuntaliiton näkökulmasta 100 vuotta sitten evankelisilla papeilla oli tarkoitus sisältä päin uudistaa kirkkoa ja heitä oli aika iso joukko. Siihen nähden se, mitä konkreettisesti tapahtui, oli pientä. Tarkoitus oli palauttaa kirkko tunnustuksessaan olevalle pohjalle, mutta siinä ei onnistuttu.” 

Pohjola korostaa kirkon itseymmärryksessä riippumattomuutta ja sitä, ettei toimintaan tarvitse kysyä lupia. ”Tässä me LHPK:ssa eroamme vaikkapa herätysliikkeiden messuyhteisöistä, joissa kyllä evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.” Hän jatkaa: 

”Kirkkona voimme käydä keskustelua toisen kirkon kanssa. Vahva yhteys SLEY:n ja Seurakuntaliiton välillä on toisenlaista, järjestön ja kirkon välistä. LHPK ja Seurakuntaliitto voivat taas käydä keskustelua kirkkojen kesken. Sen lisäksi voi olla eri tahoja ja järjestöjä, joihin voi olla yhteyksiä.” 

Salo kertoo LHPK:n kysyneen oppikeskustelujen alussa, ovatko he Seurakuntaliiton näkökulmasta kirkko, vaikka Suomen lain mukaan LHPK:lla ei uskonnollisen yhdyskunnan statusta ollut eikä vielä ole. ”Totesimme heidän olevan”, hän sanoo. 

Maallikkosaarnan mahdollisuus 

Voisiko kirkolliselle yhteydelle muodostua ongelma, jos jokin järjestö ei enää olisi evankelis-luterilaisen kirkon yhteydessä ja tahtoisi solmia yhteyden kanssanne? Voisiko vaikkapa maallikkosaarna olla ongelma (viitaten CA V)? 

Salon mukaan Seurakuntaliitossa vuosikymmeniä on ollut selvää, että saarna jumalanpalveluksen julistuspuheena kuuluu paimenvirkaan. Hän myöntää, että historiallisesti on toimittu toisinkin, mutta silloinkaan maallikot eivät saarnanneet ilman pastorin valtuutusta. 

 ”Emme pidä sitä enää jumalanpalvelukseen kuuluvana käytäntönä”, hän sanoo. ”Muussa toiminnassa uskovien hengelliseen pappeuteen kuuluvien puheiden pitäminen kyllä sopii. Toivoisin sen elävän meillä voimakkaammin.” 

Myös Pohjola rohkaisee kaikkien kristittyjen runsaaseen todistamiseen eri yhteyksissä ja jatkaa: ”Olen ilahtunut, että herätysliikkeissä on viime vuosina havahduttu näkemään messuyhteisön merkitys, ja mitä enemmän niitä syntyy, sen parempi. On historiallinen muutos monessa viidesläisessä liikkeessä, että yhtäkkiä puhutaankin messuyhteisöstä, jossa keskeistä ovat sana, sakramentit ja niitä hoitava paimenvirka. Tämä kertoo siitä, että on tarve selkiyttää kirkollista tai seurakunnallista identiteettiä, koska kansankirkko ympärillä rapistuu ja luhistuu teologisesti ja toiminnallisesti. Pohjoismaissa nähdään iso trendi, että missä messuyhteisöjä perustetaan, ne kasvavat, muu hengellinen toimita vähenee.” 

Pohjola pitää messun maallikkosaarnakäytäntöä tunnustuskirjojen valossa ongelmallisena ja kysyy: ”Jos siirryttäisiin valtakirkon ulkopuolelle, miksi otettaisiin sieltä mukaan historiallisessa hätätilanteessa syntynyt käytäntö?” Hän muistuttaa, että LHPK:ssa maallikkosaarnaajia on vihitty jatkokoulutuksen jälkeen pastoreiksi, ja samoin lestadiolaisia teologiaa syvästi tuntevia maallikoita on vihitty pappisdiakoneiksi Inkerin kirkossa. 

”Emme tahdo erottaa saarnatuolia ja alttaria”, Pohjola perustelee: ”Ei luterilaisessa teologiassa ole koskaan tehty niin. Pidämme akateemista teologiaa korkeassa kurssissa, mutta olemme ordinaatioiden suhteen vapautuneet sekä yliopistokoulutuksen että tuomiokapitulien tyranniasta, ketä vihitään ja ketä ei. Meillä on vapaus arvioida, mikä palvelee seurakuntiamme. Siihen luterilainen tunnustus ja Raamattu viranhoidossa ohjaavat: ei hyppimään yhdellä jalalla, vaan sanan ja sakramentin virkaan tunnustuksemme mukaan.” 

Yksi organisaatio ja tulevia kirkkoyhteyksiä 

Salo kiistää, että Seurakuntaliiton ja LHPK:n yhteinen organisaatio olisi tavoite ainakaan nyt. Hän pitää oleellisimpana hengellistä yhteyttä, mutta tunnustaa nykykehityksen evankelis-luterilaisessa kirkossa olevan uutta ja käsittämätöntä. 

”Tämä saa miettimään, ajetaanko Suomen kansankirkon sisältä pois uskovat, herätysliikeyhteisöt ja muut, jotka kipuilevat tilanteensa kanssa, tai lähtevätkö ne pakkopaidasta, jossa niitä nyt kuristetaan. Jos näin käy, haluaisin katsoa, missä Kristuksen lauma piirtyy näkyviin”, Salo sanoo: ”Kysyit vain LHPK:n ja Seurakuntaliiton yhteisestä organisaatiosta, mutta jos tässä saan utopian esittää, niin olisihan hienoa, että Suomessa olisi luterilainen kirkko, joka kattaisi kaikki ne, jotka haluavat pitäytyä luterilaiseen tunnustukseen.” 

Myös Pohjola painottaa hengellistä yhteyttä: ”Kuulumme samaan kirkkoon, koska jaamme ehtoollispöydän ja se on tärkeintä. Tämä on toivon merkki ja positiivinen signaali. Olemme keskusteluissa todenneet, etteivät organisaatiot ole itseisarvo, vaan Kristuksen evankeliumi, lahjat ja seurakunnat, joissa elämme. Siinä, millaisia tulevaisuuden organisaatiot muodoltaan ovat, luotamme Jumalan johdatukseen.” 

Mihin kirkkoon pitää kuulua? 

Pohjola näkee herätysliikkeiden nykytilanteessa paljon samaa kuin Luther-säätiön ja LHPK:n historiassa. Piispa Rimpiläisen eläköidyttyä ordinaatiosulku toi kysymyksen pappisvihkimyksistä. 

”Lähetysjärjestöt ovat käyttäneet lähetyskenttiä hätäratkaisuna, mutta ymmärrämme, että siitä puuttuu piispallinen kaitsenta”, hän sanoo, ”Jos se tie menee umpeen, ollaan samassa pisteessä: Jos Kristus on antanut seurakunnalleen viran ja lahjansa ja on olemassa kutsuva seurakunta, kenellä on oikeus pidättää Herraa antamasta paimenia laumalleen? On vastattava kysymykseen, kuka vihkii.” 

Pohjola pitää vihkivää ja kaitsevaa kirkkorakennetta välttämättömänä ja jatkaa: ”Kun Kristus on antanut ehtoollisessa lahjansa ja jos se mielivaltaisesti pidätetään ilman teologisia perusteita, kun hyvän luterilaisen järjestyksen mukaan vietetään ehtoollista, silloin ylitetään valta, jonka Kristus on antanut kirkolliselle esivallalle. Aikoinaan lähdimme viettämään ehtoollista ilman tuomiokapitulin lupaa ja myös ei-sakraaleissa tiloissa, mikä johti jännitteeseen. Pysyimme tunnustuspykälässä, mutta meidän tulkittiin rikkoneen kirkkojärjestystä. Kysymykset, jotka ovat olleet koko ajan läsnä ja joissa on pyritty luovimaan, täytyy nyt kohdata ja tunnustaa, miten jatkaa. Tässä jokaisen liikkeen täytyy vapaudessa löytää tie, jota kulkea. Me kuljimme tiemme ja varmaan sen olisi voinut viisaamminkin tehdä, mutta Pyhän Hengen johdatuksessa halusimme kulkea. Olemme aina avoimia keskustelemaan ja etsimään yhteyttä. Kysymys ei ole, säilyykö LHPK tai Seurakuntaliitto, vaan säilyykö klassinen kristinusko ja luterilaiset seurakunnat tässä maassa tuleville sukupolville. Tämä on iso näky.” 

Salo näkee herätysliikeväen nykytilanteessa saman kehityskulun kuin Seurakuntaliitolla: ”Olisi hyvä sanoa, ettei ole oikeastaan kysymys, pitäisikö kirkosta erota, vaan se, mihin kirkkoon kuulua. Jos on sitä mieltä, että Suomen evankelis-luterilaisessa kansankirkossa kirkon tuntomerkit todella toteutuvat, pitää kuulua siihen, mutta jos näkee, kuten me ja LHPK, etteivät ne oikeasti toteudu, pitää tehdä johtopäätöksensä. Periaatteessa tämä on yksinkertaista, mutta ymmärrän siihen sisältyvän suuren tuskan. Haluan myös sanoa, ettemme katso kirkon sisällä olevien uskovien kipuilua mitenkään pilkallisesti tai vahingoniloisesti, vaan päinvastoin elämme heidänkin tuskaansa.” 

Pohjola toteaa: ”Satavuotias Seurakuntaliitto on rohkaissut meitäkin siihen, että luterilaisena voi elää valtakirkon ulkopuolella. Toivottavasti LHPK voi rohkaista, että seurakuntia voi syntyä ja kasvaa myös evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolella. Se, että kansankirkko romahtaa, on meillekin kipeä asia. Toivomme, että kirkon suunta muuttuisi ja evankeliumia julistettaisiin mahdollisimman laajasti, mutta on myös nähtävä, että elämme länsimaissa massiivisen luopumuksen keskellä. Kahtiajako on hyvin syvä ja selkeä. Ei voi jäädä aidalle istumaan, vaan täytyy tunnustaa Jumalan sanan totuutta ja olla myös valmis kärsimään siitä.” 

Jussi Seppälä, toimitussihteeri, pastori, 

Kauniainen